KUUDESTOISTA KOHTAUS.
Vilho. Blom.
BLOM (nuuskaten). Mainio herra, tuo! Ei tinkinyt eikä kysellyt edeltäpäin työpalkkaa, niinkuin muutamat nykyaikaan ovat tavakseen ottaneet. No mitä nyt, kuinka sinä noin surkealta näytät, poikaseni?
VILHO (ottaa nolomielisenä lakkinsa ja aikoo lähteä). Hyvästi nyt, setä kulta!
BLOM. Mitä aiot? Eikö sinun pitänyt syömän aamiaista täällä?
VILHO. Ei mitään aamiaista enää! Hyvästi vaan ja kiitoksia kaikesta hyvyydestänne ja ystävyydestänne!
BLOM. Mitä hullua! Tämähän on niin juhlallista kuin ijäksi talosta lähtisit. Mitä täällä on tapahtunut?
VILHO. Välimme on rikkoutunut.
BLOM (osottaa itseensä). Meidänkö välimme?
VILHO. Ei vaan Marin ja minun.
BLOM. Marin ja sinun?
VILHO. Niin, näethän (ottaa sormuksen lattialta) — tuossa on kihlasormus — hän heitti sen pois — hän ei siitä enää huoli — minä en enää ansaitse sellaista tyttöä kuin Mari on — minä olen häntä loukannut, pahoin loukannut. (Nyyhkii ja pyyhkii silmiään kädellään).
BLOM. Lempo vieköön, jos minä tätä ymmärrän! Selitä tarkemmin, puhu suusi puhtaaksi, sanon minä!
VILHO. Suoraan sanoen, minä panin nuuskaa nenääni ja hän — Voi, voi, en minä voi sitä kertoa —!
BLOM. Mitä hittoa! Koska se tapahtui?
VILHO. Vast'ikään. Setä unhotti tänne nuuskarasiansa, kiusaus oli niin suuri, minä en voinut sitä vastustaa, vaan pistin tuota kirottua hiukkasen nenääni. Janne samassa tuli sisään ja näki toimeni. Hämmästyneenä juoksin minä ulos, ja kun tulin takaisin, oli Mari täällä ja tiesi kaikki. (Nyyhkii). Uh-uh-uh!
BLOM. Ja sentähden hän antoi sormuksen sinulle takaisin?
VILHO. Ei mitään muuta syytä hänellä ollut.
BLOM. Luulen sinun laskevan tässä leikkiä kanssani, mies!
VILHO. En, lempo vieköön, laskekaan; se valitettavasti on täyttä totta. Tiedättehän itsekin, kuinka hän inhoo nuuskaamista. Hän sanoi minua teeskentelijäksi ja petturiksi, soimasi minun kosineen häntä rahojen tähden, sanoi halveksivansa minua, kielsi minua tuon koommin tulemasta hänen näkyviinsä, ja mitä kaikkea hän lieneekään lausunut. Uh — uh!
BLOM. No, kaikkia kuulla pitää! Mutta odotahan! Missä hän on nyt? Kyllä minä hänelle lakia luen, minä!
VILHO. Älkää herran tähden! Viatonhan Mari on. Syy on minun, ainoastaan minun. Minkätähden hänelle valehtelin? Minkätähden en hänelle heti totuutta ilmaissut? Minun on syy, ainoastaan minun!
BLOM. Senkin kiukkunenä! Vai niin, vai rahojen tähden! Tahtoisin tietää, mitä rahoja hänellä on. Mutta varrohan! Ellei tyttöletukka ota sanojaan takaisin, ei hänen pidä penniäkään perimän, se olkoon sanottu, ei niin penniä! (Huutaa). Mari, tulehan tänne!
VILHO. Mitä ajattelette setä! Antakaa taivaan nimessä minun ensin pois päästä.
BLOM. Ei paikastakaan! Sinä jäät tänne.
VILHO. Minäkö? En, vaikka maailma repeisi.
BLOM. Sinä jäät tänne, sanon minä. Mari, tule heti tänne, minä tahdon sinua puhutella.
VILHO. Minä kiidän tieheni. Jääkää hyvästi!
BLOM (sieppaa lakin hänen kädestään). Mene nyt, jos tahdot!
VILHO. Setä —!
BLOM. Etkö sinä kuule, Mari?
VILHO. No, minä sitten kätkeyn näiden kasvien taakse, sillä hänen näkyviinsä en saa mennä. Oi, mikä päivä tämä on, mikä onneton päivä!
BLOM. Mari! Kuinka monta kertaa täytyy huutaa, ennenkuin saan sinut tulemaan? (Laskee lakin kädestä tuolille).