SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.
Mari. Blom. Vilho (kasvien takana); sitten Janne.
MARI (oven takana). Oletko yksin, setä?
BLOM. Niin olen.
MARI (kuin edellä). Onko Vilho mennyt?
BLOM. Hän on mennyt.
MARI (tulee ja heittäytyy Blomin rintaa vasten). Setä, oi setä, minä olen onnettomin tyttö maailmassa! En enää milloinkaan saata iloinen olla! Ei, setä, tuota pikaa saat minut kätkeä turpeen alle!
BLOM. Hm, oma syysi, lapsi raukka. Kuka sinun käski olemaan semmoinen tuittupää.
MARI. Onko Vilho kertonut?
BLOM. Tietysti hän sen kertoi. Poika parka on vallan epätoivossa. Hyi, häpeä toki vähän, Mari, antaessasi rukkasia niin kunnon miehelle kuin Vilho on! Nyt olet hänet ijäksi onnettomaksi saattanut.
MARI. Kunnon miehelle? Kavala petturi hän on!
BLOM. Opi paremmin punnitsemaan sanojasi, tyttöseni! Jos hänellä onkin vähäinen salaisuus ollut, ei hän sentähden petturin nimeä ansaitse.
MARI. Kuinka saatat sellaista puolustaa, setä? Eikö hän petturin nimeä ansaitse, kuin sillä tavoin teeskentelee ja on minua rakastavinaan, vaikka sydämensä on toisen oma.
BLOM. Hä? Toisen oma?
MARI. Niinpä kyllä. Eikö hän sitä sinulle tunnustanut?
BLOM. Ei — eikä — Varsin toista hän minulle kertoi —
MARI. Hän on siis pettänyt sinutkin. Eva Ruususta, tuota ilkeää virnakkaa hän lempii.
BLOM. Eva Ruususta! Kuka on sinulle semmoista kertonut!
MARI. Janne minua varoitti. Hän sanoi Vilhon minua pettävän, ja sisään tultuaan Vilho itse tunnusti kaikki. Oi, setä kulta, peitä minut mustaan multaan, turpeen alle!
BLOM. Niin minä olen kuin puusta pudonnut! Minulle hän vallan toista puhui.
VILHO (tulee esiin). Armas Mariseni! Mikä erehdys!
MARI (huutaa ja irtautuu Blomista). Ah, hän onkin täällä, setä!
BLOM. Niin, puhdista itsesi nyt, jos voit poikani.
VILHO. Armas Mariseni! Enhän voinut aavistaakaan, että sinä Eva
Ruususesta puhuit. Luulin sinun vallan toista tarkoittavan.
MARI. Ketä toista!
VILHO. Hm —!
MARI. Kehenkä siis on mielesi hehkunut jo aikoja ennen kuin minua kosit?
VILHO. Uh — uh — täytyykö minun se sanoa?..
MARI. Kenestä on sinun mahdoton luopua? Sano suoraan!
VILHO. Nuuskasta, armas Mariseni, nuuskasta vaan ja — sinusta!
MARI. Nu — nuuskasta!?
BLOM (nauraa täyttä suuta). Ha, ha, ha! Hyvä juttu! Ha, ha, ha!
MARI. Mitä? Nuuskaatko sinä?
VILHO. Valitettavasti niin teen. Ja Janne sattui näkemään, kuinka äsken tuolla kasvien takana —
MARI. Ah, sinä et siis rakastakaan ketään toista? Nyt ymmärrän kaikki.
Oi minä häpeän, minä häpeän —! (Kätkee kasvonsa käsiinsä).
BLOM. Ha, ha, ha! Tässä nähdään mustasukkaisuuden seuraukset. Ha, ha!
VILHO. Ja puuttuvan totuuden seuraukset myöskin. Armas Mari! Otatko minun jälleen armoihisi ja etkö närkästy, jos kerran tai kaksi pistäisinkin nuuskaa nenääni? Huomaan, ettei siitä tavasta niin helppo ole luopua kuin luulin.
MARI. Älä siitä enää mitään hiiskahda, vaan sano, voitko pahan käytökseni unhottaa ja anteeksi antaa?
VILHO. Vielä sitä kysyt! (Sulkee Marin syliinsä).
BLOM. Kas niin! Sovinto on tehty, ja sen päälle otamme hiukan nuuskaa. (Tarjoo Vilholle). Tee niin hyvin! (Janne tulee perältä).
VILHO. Ei, kiitos! En huoli tällä kertaa.
MARI. Ota vaan, jos mielesi tekee, ota vaan!
VILHO. En huoli. Tänä päivänä siitä jo olen kylläkseni saanut.
JANNE (ojentaa kätensä ottaakseen nuuskaa). Jos minä saan luvan —?
BLOM. Sinä! (Lyö häntä korvalle). Tuossa on sinulle nuuskaa! Sinä koko tämän rettelön sait toimeen, lurjus!
JANNE (pitää poskestaan). Ai, ai! Minkä rettelön?
(Esirippu putoaa nopeasti).
End of Project Gutenberg's Mestarin nuuskarasia, by Robert Kiljander