KOLMASTOISTA KOHTAUS.
Kamreeri. Onni.
KAMREERI. Juutas kaikkia, kun jo oli tulla koko asian perille, tuo mamma! Mutta kuule nyt, niin kerron sinulle tuon jutun kaikessa lyhykäisyydessä, sillä aika on täpärällä. (Tarttuu Onnin takinnappiin ja sanoo melkein kuiskaamalla:) Asian laita on semmoinen, että olen kutsunut tänne viisitoista henkeä aamiaiselle.
ONNI (hämmästyneenä): Viisitoista henkeä aamiaisille! Ja täti ei tiedä tuosta mitään?
KAMREERI. Ei tiedäkään, veliseni!
ONNI. Mutta kuinka, taivaan nimessä, te nyt aiotte menetellä, setä?
KAMREERI. Olenhan minä sitä jo vähän aprikoinut — ja sitten minä olen uskaltanut luottaa sinuun, jos nimittäin siihen suostut?
ONNI. Mielelläni, jos se vain minun vallassani on. Mutta en ymmärrä, kuinka setä tuli noin —
KAMREERI (jatkaen): Noin rohkealle tuulelleko? aioit sanoa. En sitä itsekään käsitä. Taisi olla viskaalin ja pormestarin syy. He seurasivat meitä, kun valtuusmiesten kokouksesta menimme seurahuoneelle, ja tarjosivat sitten minulle kilpaa totia. Ensin oli erittäin hauskaa. Puhuttiin hauskoja juttuja, postisihteeri soitti pianoa ja pappi lauloi ja löi eteispoikaa. Mutta sitten nuo irvihampaat rupesivat minua pilkkaamaan.
ONNI. Ohoh! Vai pilkkaamaan?
KAMREERI. Niin, väittivät näet, etten muka ole herra talossani, että olen tohvelin alla ja muuta semmoista, josta hiukan suutuin. Ja kun sitten tulin tyrkänneeksi viskaalia rintaa vastaan, hän kun oli pahin kaikista, niin siitäkös sitten melu nousi!
ONNI. Ha ha, vai niin!
KAMREERI. Huusivat, että tämä oli ihmisrääkkäämistä ja että siitä tulee käräjäasia, ja eläintohtori, joka myöskin oli saapuvilla, koputti viskaalia rintaan ja määräsi että sinne pitäisi panna jotakin laastaria, ja kun pormestari siksi ehdotteli hienot aamiaiset kaikille läsnäolijoille, niin ei ollut minulla muuta neuvoa, kuin myöntää vaan. Ja sitten kaikki hurrasivat ja nauroivat ja nostivat minua — ja sen perästä en muista muuta, kuin että istuin vossikassa ja tulin kotiin.
ONNI. Ha ha ha! Niin, kyllä ne ovat semmoisia junkkareita, että menepäs heidän kanssaan sormikoukkua vetämään, ha ha ha! Mutta eikö sitä voi peruuttaa koko kutsua? Eihän setä silloin ollut aivan oikein —
KAMREERI. Ei, ei! Ei se sovi. Sittenhän ne nauraisivat minulle vielä enemmän.
ONNI. Mutta tuossa tapauksessahan ei ole muuta jäljellä kuin ilmoittaa kaikki tädille. Milloinka ne tulevat?
KAMREERI. Kello kaksitoistahan se oli puhe — kahden tunnin perästä.
Ei, minulla onkin toinen tuuma.
ONNI. No, antakaapas kuulua!
KAMREERI. Minä en virkakaan mammalle mitään, ennenkuin vieraat ovat täällä, silloin on hänen myöhäistä enää ruveta panemaan vastaan. No, mitä siihen sanot, veliseni?
ONNI. Eipä hullumpaa! Setä aikoo tehdä tuommoisen äkkiarvaamattoman rynnäkön, huomaan minä.
KAMREERI. Juuri niin. Äkkiarvaamaton rynnäkkö, se on oikea sana.
ONNI. Mutta, suokaa anteeksi, onko teillä niin paljon ruokatavaraa kotona, että noin yks' kaks' voitte puhaltaa kokoon semmoisen aterian?
KAMREERI. Niin, siinäpä se juuri on, ettei —
ONNI. No, tarjotkaa niille, mitä itse aiotte päivälliseksi syödä. Eikö se sovi!
KAMREERI. Ei aivan, meillä kun kuuluu olevan vain palttua ja luusoppaa.
ONNI. Palttua ja luusoppaa! Se on totta, eihän tuo oikein sovi vieraan aamiaiseksi.
KAMREERI. En minä sitä ole ajatellutkaan. Minun tuumani on nimittäin tämmöinen: Minä ostan mitä tarvitaan, tuotan ne salaa tänne, ja sitten vasta, kun vieraat tulevat, vien ostokseni mammalle ja sanon: niin ja niin on nyt asian laita, mamma hyvä! Ja menköön sitten kuinka tahansa, tulkoon maanjäristys tai muita mullistuksia — mikä on tehty, se on tehty.
ONNI. Mutta jos hän suuttuu niin, ettei hän ryhdykään minkäänlaisiin puuhiin?
KAMREERI. Niin, eihän tuota tiedä — koettaa vain täytyy. Mutta nyt on kysymys: kuka minulle nuo ostokset toimittaa? Reettaa en voi lähettää, sillä silloin tulisi kaikki paikalla ilmi, ja Hilmalle taas en viitsi tästä puhua, niin että olen senvuoksi ajatellut, että jos sinä, kunnon veli, tekisit minulle sen hyvän työn ja auttaisit minua siitä pahasta pulasta, johon nyt olen joutunut ja —
ONNI. Ha ha, sekö se olikin tuo asia, jos setä —?
KAMREERI. Sehän se oli. No, suostutko sinä?
ONNI. Hyvin mielelläni, jos ei minulta muuta vaadita. Mutta mistä —?
KAMREERI. Kiitos, veliseni, kiitos! Sitä minä sinulta odotinkin.
ONNI. Ei kestä, mutta mistä minä nämä tavarat hankin, sillä se on todellakin ensimmäinen kerta, kun minä —
KAMREERI. Mistäkö hankit? Se on hyvin yksinkertaista. Kaikki tyyni sinä saat Häkkisen ruokakaupasta. Pyydä vaan lohta, juustoa ja makkaraa esimerkiksi 5 tai 6 naulaa kutakin. Sehän pitäisi riittää?
ONNI. Kyllä kai, mutta Häkkisellä taitaa olla monta sorttia. Mitä lajia minä —?
KAMREERI. Se on yhden tekevä, kunhan se vain on hyvää. Sitten pitää vielä olla yksi purkki sinappia.
ONNI. Ranskalaista vai »Non plus ultraa»?
KAMREERI. Ota nyt vaikka »Non plus ultraa», koska se on kotimaista tekoa. Ja sitten viimeiseksi ja pääasiallisesti semmoinen lihapalanen, joka sopii paahtopaistiksi, sillä se on helposti valmistettavaa ruokaa, ja siitä kaikki pitävät.
ONNI. Niin, ja täti paistaakin sitä niin mainiosti. Mutta kuinka paljon?
KAMREERI. No, pyydä nyt noin puoli leiviskää, totta kai se on kylliksi?
(Ottaa esille kukkaronsa).
ONNI. Jaa-a, en tiedä oikein —
KAMREERI. No, ota sitten leiviskä, ettei lopu kesken. Kas tuossa rahaa!
Ja nyt joudu, veli hyvä, sillä aika rientää.
ONNI. Kyllä, mutta yksi sana ensin, setä! Kuulkaapas, jos Hilma sill'aikaa sattuisi minua kysymään, niin olkaa hyvä ja sanokaa, että tuossa paikassa tulen takaisin, ihan tuossa paikassa. Muistatteko nyt?
KAMREERI. Kyllä, kyllä.
ONNI. Niin, se on hyvin tärkeätä, sillä hän voi muuten luulla, että minä loukkaannuin tuosta —. No no, sama se, mitä — pääasia on vain, että hän saa tietää, että heti tulen takaisin —
KAMREERI. No, ole huoleti, kyllä minä —
ONNI. Niin kaikessa salaisuudessa minä sedälle voin ilmoittaa, että minulla on hänelle pieni lahja — tuommoinen vaatimaton ja yksinkertainen vain. Mutta tämä on ainoastaan meidän kesken, pankaa se mieleenne!
KAMREERI. Pieni lahja! No, mitä varten?
ONNI. Kyllä minä sen teille jäljestäpäin selitän. No, hyvästi sitten, jos ei ole muuta —!
KAMREERI. Ei minun tietääkseni, mutta varo vain ettei mamma sinua näe, kun takaisin tulet, varo kaikin mokomin, sillä —
ONNI. Koetan parastani. Ajöö so lenge!
(Menee perältä).
KAMREERI (yksin): No, niin pitkälle sitä siis nyt on päästy, mutta pahin on vielä jäljellä. Puh — uh, antaisin mielelläni yhden vuoden elämästäni, jos tämä kirottu päivä olisi onnellisesti lopussa! Puh!
ONNI (pistää päänsä sisään): Muistakaa nyt, setä, tuo Hilmalle — etten viivy kuin hetkisen vain, hetkisen vain.
KAMREERI. No kyllä, kyllä — mene nyt jo —
ONNI. Hyvä! Eikö siis mitään —? Onko pippuria?
KAMREERI. Kyllä sitä on mammalla yltä kyllin.
ONNI. Se on totta, hahaha, se on totta!
(Menee).