ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
KALLE. (sitten): Ostajia.
KALLE. (torkkuu sohvassa sanomalehti kädessä ja mutisee unissaan epäselviä sanoja; sitten kovemmin): Tyyne, Tyyne, elä mene, kultaseni — ei tänne tule ketään — minulla on niin paljon sinulle puhumista — Tyyne! (Sanomalehti putoaa hänen kädestään, hän herää ja pyyhkii silmiään): Helkkarissa, kun nukuin! Onkohan sinne sill'aikaa tullut ihmisiä puotiin? (Kiirehtii ovelle katsomaan). Ei ketään. No, samapa se, eihän siellä olekkaan mitään myytävää. — Näin niin hauskaa unta. Tyyne tuli minua tervehtimään. »Elä sure, Kalle», hän sanoi, »kyllä minä tulen omaksesi, en välitä setä Pummin kiellosta, tulin nyt vaan sinua suutelemaan.» »Elä mene», huusin minä, »ei tänne tule ketään ihmistä, kauppias on kaupungissa.» Mutta hän vaan viittasi kädellään ja juoksi nauraen pois. — Voi, voi, jos tuo uni kerran toteutuisi, jos minä saisin hänet — —! (Pieni tiuku soi ulkopuolella). Nyt sinne tuli joku.
(Menee puotiin.).
VANHA AKKA (ilmestyy tiskin taakse; niiaa): Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Mitäs Kalle herralle kuuluu? Saisinko neljänneskilon kahvia ja puoleksi sokeria? Onpa tänään siunattu helle! Ohhoh!
KALLE. Huomenta, huomenta! No, kuinkas se Höpsälän muori jaksaa? Hyvin tietysti. Jassoo, vai kahvia ja sokeria? Mutta kun sattui niin hullusti, ettei meillä nyt niitä ole. Loppuivat juuri. Mutta huomenna tulee — tulee monta, monta säkillistä. Eikö muori tahtoisi pompommeja, niitä meillä kyllä on.
AKKA. Sepä ikävätä, sepä ikävätä. En välitä pompommeista. Tulen sitten huomenna. Herran haltuun, Herran haltuun!
(Niiaa ja poistuu).
KALLE (tulee sisään): Vai huomenna! Paljon kiitoksia! Huomenna voi puoti jo olla suljettu, jos oikein pahasti käy. Mutta mitä minä sitä ajattelen, sehän ei olisi mikään yllätys. Kunhan nyt vaan saisin tavata Tyynen ja kertoa hänelle unestani, mutta se peevelin Pummi vahtii häntä kuin Kerberus. Voi sitä köyhyyttä sentään! (Tiuku soi.) — No, nyt sinne taas joku! Mikä niitä nyt riivaa, ettei saa rauhassa omia asioitaan miettiä!
(Menee puotiin, jonne tiskin taakse samassa ilmestyy:)
VANHA TALONPOIKA. Päivää!
KALLE. Päivää, päivää! Kas kun Isontalon isäntäkin on liikkeellä tässä hikisessä ilmassa! No, mitä sinnepäin kuuluu?
TALONPOIKA (sylkäisee): Kiitos! Eipä erinäistä. Pikanelliä tässä olisi niinkuin tarpeen.
KALLE. Vai pikanelliä! Ahaa, vai pikanelliako? Jaa, jaa. Mutta nyt tuli isäntä niinkuin vähän sopimattomaan aikaan. Ajatelkaapas sitä, kun juuri tänään kaikki pikanelli loppui, tyystin loppui.
TALONPOIKA. Eikö ole pikanelliä. Mikä kauppa se on, jossa ei ole pikanelliä! Hyvästi sitten!
KALLE. Mutta eikö saa olla mitään muuta? Eikö isäntä huoli pompommeista?
TALONPOIKA. Pompom — —! Menkää hiiteen!
(Poistuu.)
KALLE (tulee sisään): Niin, semmoistahan tuo nyt on. Eihän meillä enää ole muuta kuin pompommeja, vesirinkuloita ja muutamia tyhjiä sikarilaatikoita. Ja kumminkin kauppias on reipas ja hauska mies, vaikka tämä maalle muuttaminen oli häneltä tyhmä yritys. Saa nyt nähdä, voiko hän mitään hommata tuolla kaupungissa, hänellä on suuria tuumia. Mutta mitä tuo kaikki minua liikuttaa? Koetanpas, jos uudestaan nukkuisin ja näkisin jatkon siihen kauniiseen uneen. (Istuutuu sohvaan). Rupean laskemaan, niin nukun pikemmin. Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — — — (Tiuku soi). No kuka perhana nyt taas sinne puotiin! Kyllä minä sen pian sieltä lähetän menemään. (Juoksee puotiin). Ah, mitä näen minä! Onko se mahdollista! Tyyne!