TOINEN KOHTAUS
Tyyne. Kalle.
TYYNE (Puodissa): Oletko yksin?
KALLE. Yksin, yksin. Tule sisään, tule sisään!
TYYNE. En uskalla — jos joku näkisi.
KALLE. Ei meitä kukaan näe, tule nyt — kauppias on poissa.
TYYNE. Tiedän sen, mutta — —
KALLE. Kas niin! Sinun täytyy! (Vetää häntä sisään ja halailee häntä.)
Tyyne kultaseni, kuinka sinä teit minut sanomattoman iloiseksi! Minä
näin juuri unta, että tulit tänne minun luokseni. Ja uni heti toteutui!
Mikä odottamaton onni!
(Suutelee häntä).
TYYNE. Niin, kuulehan! Setä meni virka-asioille siltavoudin kanssa. Hän kehuu vielä tänään ottavansa kiinni tuon suuren varkaan, joka kuuluu liikkuvan seudullamme. Koska eivät muut ole onnistuneet häntä vangitsemaan! Sinä tiedät, kuinka hän voi kerskata. Minua hän ankarasti komensi olemaan kotona. Hyvä juttu, ajattelin minä, ja kun hän oli mennyt, pujahdin takaportista ulos, kävelin tänne kirkonkylään, ajatellen että ehkä minä sattumalta tapaisin sinut maantiellä, kurkistin puodin ovesta, oliko siellä ostajia, ja kun se oli aivan tyhjä, niin päätin kun päätinkin tehdä sinulle pienen kepposen, kun ei oltu tavattu niin moneen aikaan.
KALLE. Ei sitten kun toissa päivänä. Mutta istu nyt kultaseni!
(Vie hänet sohvaan.)
TYYNE (istuutuu): Vai tämäkö se nyt sitten on sinun huoneesi? Niin hauska ja nätti! Ja niin kaunis näköala ikkunasta!
KALLE. Niin, siinä minä usein seison ja katselen teidän taloonne päin. Katsos, sieltä näkyy savupiiput suurten koivujen yläpuolelta! Ja silloin minä aina ajattelen sinua, että mitähän sinä nyt tällä hetkellä toimiskelet? Luetko, istutko pianon ääressä vai hoidatko kukkiasi?
TYYNE. Entäs jos juuri par'aikaa aamiaispöydässä popsisin viilipyttyä, ha, ha, ha! — Mutta sinä sanoit, että näit minusta unta?
KALLE. Niin — —. Mutta enkö saa tarjota sinulle jotain? Meillä kyllä ei ole tässä juuri mitään, kun ei ole omaa huushollia, mutta ehkä tahtoisit pompommeja?
TYYNE. Kiitos, en nyt välitä! Minun täytyykin heti mennä.
KALLE. Niin, minä näin unta, että seisoit tässä minun edessäni. Ihka elävänä, kuin tuossa nyt, ja niin iloisena ja säteilevänä. Ja sitten sinä suutelit minua.
TYYNE. Nyt sinä narraat!
KALLE. En jumaliste, aivan vissiin! Ja sitten sinä puhuit minulle niin kauniisti.
TYYNE. Mitä minä sitten puhuin?
KALLE. Tuosta meidän tulevaisuudestamme. »Setä Pummi on kyllä meidän rakkauttamme vastaan», puhuit sinä »ollen itse varakas tahtoo hän naittaa minut, kasvattinsa, rikkaalle miehelle, luullen että hän sillä tavoin tekee minut onnelliseksi, mutta olemmehan nuoria, voimmehan odottaa eikä setä ikuisesti voi vastustella», sanoit sinä. »Ja saat nähdä», sanoit, »että asiat kyllä selviävät nopeammin kuin voimme ajatellakaan.» Niin sinä puhuit, kultaseni.
TYYNE. Ja miks'ei se niin voi käydäkin?
KALLE. Niin, aina sinä katselet elämää niin valoisalta kannalta. Mutta ennenkuin minä saan semmoisen paikan, että voimme mennä yhteen, niin — —.
TYYNE. Niin mitä?
KALLE. Niin, sehän juuri on minun suurin suruni. Eikö sinun rakkautesi sill'aikaa laimene ja etkö sinä kyllästy minuun?
TYYNE. Niin, eipä sitä niin varmaan tiedä.
KALLE. Kun en ulkonäöltänikään ole mitään — —.
TYYNE. Aivan oikein, on niitä komeampiakin miehiä.
KALLE. Ja kun muutenkin olen aivan mitätön.
TYYNE. Tyhmä sinä nyt ainakin olet, enkä minä (Nousee) noita vanhoja lorujasi enää viitsi kuunnella — —.
KALLE. Elähän, elähän! Anna nyt anteeksi! Mutta kun minä rakastan sinua niin paljon, niin — —. Annathan sinä anteeksi?
TYYNE. En suinkaan.
KALLE. Mutta tällä kertaa.
TYYNE. Lupaatko sitten, ettet enää puhu tuommoista, sillä pitäisihän sinun tuntea Tyynesi. Lupaatko?
KALLE. Lupaan, lupaan, kultaseni.
TYYNE. No, olkoon menneeksi sitten, mutta se onkin viimeinen kerta, sinä parantumaton poika! Ja nyt minä kerron sinulle jotain hauskaa. Kun tänä aamuna heräsin, niin olin niin sanomattoman iloinen ja onnellinen, en tiedä ollenkaan mistä syystä. Ja kun aukaisin ikkunan ja linnut visertelivät kuin hullut ja kukat ikkunan alla tuoksuivat kuin paratiisin yrttitarhassa, niin sain semmoisen selvän aavistuksen, että meille vielä tänään tulee tapahtumaan jotain hyvin hauskaa ja odottamatonta, ja luotan varmaan siihen, että ennenkuin päivä on lopussa, niin saamme toisemme.
KALLE. No, sitten minäkin siihen luotan.
Laulu n:o 1. Duetto
Sävel: »En voi sua unhoittaa poijes».
KALLE ja TYYNE.
Vaikk' oisikin maailma nurja
Elä, ystäväin, sure vaan.
Meill' onhan lempemme nuori.
Usko onneen suotuisaan.
KALLE.
Jos mull' ois rikkautta
Ja kaikki kalliit aarteet maan,
Niin silloin, armahani,
Sun kietoisin ma purppuraan.
KALLE ja TYYNE.
Vaikk' oisikin maailma nurja j.n.e
(Tiuku ulkopuolella soi).
TYYNE. Mutta kuule, eiköhän sinne tullut ihmisiä puotiin! Jestas, jos minut huomaavat!
KALLE. Ole huoleti, eihän ne tänne sisään tule.
TYYNE. Pane ovi kiinni, pane ovi kiinni!
KALLE (mennessään): Ole nyt vaan aivan levollinen. Kyllä ne pian sieltä lähtee.
(Sulkee oven.)
TYYNE (yksin): Hyi, kun rupesi peloittamaan! Olinpa kerrassaan varomaton, kun tänne tulin. Ajatteleppas, jos se olisi kauppias, joka tulee kotiin kaupungista! (Kuuntelee ovella.): Taivas, se on sedän ääni!
KALLE (tulee takaisin): Nyt on piru merrassa! Se on setäsi! Hän tulee sisään — hän tahtoo puhutella minua virka-asioissa — hänellä on siltavouti mukanaan. Kauhistus, mitä nyt on tehtävä!
TYYNE. Eikä täällä ole kuin yksi ovi! Minä hyppään ulos ikkunasta.
KALLE. Se on liian korkealla. Sinun täytyy piiloutua johonkin. Tuonne pöydän alle — Ei, tänne sohvan taa —. Ei, nyt minä tiedän! Tule tänne, pistän sinut tuohon kaappiin. Pian pian!
(Aukaisee kaapin.)
TYYNE. Mutta jos minä siellä tukehdun?
KALLE. Joutavata, eihän se kestä kuin muutamia minutteja — eihän hän kauan viivy — —.
TYYNE (kaapissa): Täällä haisee pahalta — —.
KALLE. Minun rasvanahkasaappaani ne vaan. (Sulkee kaapin oven.) Kas niin! Ole nyt hiljaa kuin hiiri. Pian minä sinut pelastan. (Pistää avaimen taskuunsa ja menee aukaisemaan peräovea). No, tämäpä nyt vasta helkkarin moinen sattuma! — Herra vallesmanni on niin hyvä ja astuu sisään.