KUUDES KOHTAUS
Vihtoriin, entiset (viimein) ostajia.
VIHTORIIN (nuorenlainen, iloinen ja reipas mies): Halloo! Eikö täällä ole ketään ihmistä koko talossa? — Kas setä! Päivää! (Nyökäyttää Kallelle.) Päivää, Kalle! Terveisiä kaupungista!
KALLE (itsekseen): Nyt kauppiaskin! Se vaan puuttui!
VIHTORIIN. No, mitä tänne muuten kuuluu? Hauskaa nähdä setääkin joskus!
PUMMI (ankarasti): Eipä niinkään hauskaa, luulen minä. Olen tässä virka-asioissa.
VIHTORIIN. Sitä hauskempi, sitä hauskempi!
PUMMI. Olen tässä viran puolesta, niinkuin jo sanoin, ja koska et itse ollut kotona, kun tulin, niin aloitin toimitukseni apulaisesi läsnäollessa. Tunnetko tämän paperin?
VIHTORIIN (ottaa vastaan ja tarkastaa): Kyllä ymmärrän yskän.
PUMMI. No, mitä sinä siihen sanot, poikaseni? Onko sulla siihen vastaavaa?
VIHTORIIN (ottaa lompakkonsa esille): En tiedä, riittäneeköhän tuo.
PUMMI. Tavarata sinulla ainakaan ei ole, sen ikävän huomion olen juuri täällä tehnyt.
VIHTORIIN. Mutta eikö puhdas raha kelpaa? Eiköhän tuossa pitäisi olla?
(Antaa rahaa.)
KALLE (itsekseen): Hänellä on rahaa!
PUMMI. Mutta mistä — —?
VIHTORIIN. Asiat ovat muuttuneet, asiat ovat muuttuneet, setä hyvä.
Onko se oikein?
PUMMI. Oikein on. No, anna nyt sitten anteeksi, mutta viran puolesta — —
VIHTORIIN. Ei mitään, ei mitään, kyllähän minä sen ymmärrän. No, onko sedälle mitään tarjottu? Etkö edes ole tarjonnut tupakkaa, Kalle.
KALLE. En — en ole muistanut — —.
VIHTORIIN. No, kuinka sinä olet noin surullisen näköinen? Oletko sairas?
KALLE. En — en — mutta — —.
PUMMI. Tuo nuori herra on koko ajan esiintynyt niin omituisesti, että mätäkuu varmaan on mennyt hänen päähänsä. No, se ei kuulu minuun. Ja koska nyt toimitukseni on lopussa ja rahat maksettu, josta onnittelen sinua, niin ei muuta kuin että lähden, sillä minulla on vielä tänään paljon hommia. Tuo suuri rosvo, josta tiedät — —.
TYYNE (aivastaa kaapissa).
VIHTORIIN. Mitä? Kuka aivasti? Sinäkö se olit, Kalle?
KALLE. En, en —. Joo, minähän se olin, minähän se olin —.
VIHTORIIN. Merkillistä? Kuului kuin kauvempaa. Vai niin, sedän täytyy siis mennä tuota rosvoa jahtaamaan. Olette kai jo hänen jäljillään?
PUMMI. Olenko? Sitten et tunne ukko Pummia! Kaikki on valmiina hänen kiinniottamistaan varten. Miehiä ko-koonkutsuttu, metsä saarrettu, puuttuu vain, että minä itse saavun.
VIHTORIIN. Mutta jos hän on asestettu — jos hän ampuu?
PUMMI. Ei minua ammuta, ei ne uskalla. Menen vaan suoraan hänen lymypaikkaansa, lyön häntä olkapäälle, katson häntä silmiin — noin (Mulkoilee) ja sanon: kas niin, seuraappas minua kauniisti lukon taakse, ystäväni!
KALLE (itsekseen): Lukon taakse! Ah, nyt minä tiedän, nyt minä tiedän!
VIHTORIIN. Niin, kyllä setä on semmoinen pöpö, että — —.
TYYNE (aivastaa).
VIHTORIIN. Mitä riivattua! Sinäkö taas, Kalle, vai — —?
KALLE (itsekseen): Nyt rohkeutta vaan! (Ääneen:) Ei se tuli kaapista.
PUMMI ja VIHTORIIN. Kaapista! Kuka kaapissa on?
KALLE. Niin, kuulkaapas nyt, kun minä kerron. Se on kauhea juttu! Juuri kun istuin täällä kaikessa hiljaisuudessa, niin täyttää ovesta mustapartainen mies kiiluvine silmineen ja revolveri kourassa. »Pummi on minun kintereilläni, piiloita minut, nuorukainen», huutaa hän, »tahi olet kuoleman oma!» Vavisten säikähdyksestä aukaisen kaapin oven ja työnnän hänet sisään ja hän uhkaa vielä, että »jos vaan ilmaiset minut, sinä jeeveli, niin ensimmäiseksi sinä saat kuulan pääkalloosi ja —»
VIHTORIIN. Mitä helkkarissa sinä tuossa lörpöttelet — —?
PUMMI (vavisten): O-o-onko se mahdollista — —!
KALLE. Niin, herra vallesmanni kyllä ymmärtää. Senvuoksihan olin niin peloissani, senvuoksihan en uskaltanut avata. Mutta minä olen keksinyt keinon millä tavalla me hänestä — —.
VIHTORIIN. Mitä tyhmyyksiä tämä on! Olkoon siellä mitä tahansa, niin kyllä minä — —.
PUMMI. Herra Jumala, elä liikahda! (Kallelle:) Te olette keksinyt keinon, sanotte — —.
VIHTORIIN. Minä luulen, että setä vapisee. Se uljas Pummi! Hahahaa!
PUMMI. Elä naura, tämä on tosiasia — tämä on tosiasia — —.
KALLE. Niin, minä olen ajatellut näin. Me laskemme hänet menemään, emme ole häntä huomaavinamme. Kun minä aukaisen kaapinoven, niin kääntyvät herrat poispäin ja hän pujahtaa tiehensä ja me pääsemme koko miehestä. Eikö se ollut oiva ajatus?
PUMMI. Mutta jos hän mennessään ampuu meitä selkään — —?
TYYNE (aivastaa).
PUMMI (hyppää ilmaan): Jestan! Se oli hän!
KALLE. Jos herrat siis nyt hyväntahtoisesti kääntäisivät selkänsä, niin minä — —.
PUMMI. Tule tänne, veli, minun viereeni! Tämä on viimeinen hetki elämässäni, sen tunnen selvään!
KALLE (kaapin ääressä jännityksessä): Joko saan — —?
VIHTORIIN (itsekseen): Kyllä minä tästä selvän otan (Ääneen:) Ann' tulla vaan!
KALLE. Elkää nyt vaan katsoko! (Itsekseen:): Onnistukoon tai ei, niin — — (Aukaisee oven.)
TYYNE (hiipii ulos sormi huulillaan.)
VIHTORIIN (kääntyy äkkiä): No, sun peijakas! Hahahaa!
PUMMI (kääntyy myös): Mi-mitä? Tyyne??
TYYNE. Setä hyvä — elä nyt — —.
Laulu n:o 4. Kvartetto.
Sävel: Fredman epistola »Knappt Jeppe hant ur gluggen gå in.»
PUMMI.
Tuon uskalsitte saakeli soi!
Nyt tuskin silmiins' uskoa voi,
Jo kiukustani heti haljeten
Saan halvauksen.
KALLE ja TYYNE.
Oi, anteeks suokaa kerta nyt tää,
Meill' yksin ain' on niin ikävää,
Siit' toista päivää on, kun tavattiin — —.
PUMMI.
Huut hiivattiin!
VIHTORIIN.
Kas noin nyt setä puijattu on,
Siis ryhdy karskiin tuomiohon:
Vain liittäös yhtehen lempivät nuo,
Niin poissa on harmisi tuo.
PUMMI.
Vaikk' eessäin vaipuis' nyyhkyttäen
He polvilleen, en taipuisi en.
Se mieltäni ei tule horjuttamaan
(Tyynelle:) Mars kotiin vaan!
PUMMI (laulun jälkeen): En anna myönnytystäni en, en!
VIHTORIIN. Miksi ette?
PUMMI. Hän on minua narrannut eikä hän vaimoa voi elättää.
VIHTORIIN. No, mitä siihen tulee, että hän on pitänyt meitä narrina, niin se osoittaa, että hänellä on fiksu pää ja sehän on miehen parhaimpia ominaisuuksia, ja vaimonsa hän kyllä tulee kunnollisesti elättämään, siitä minä vastaan. Sillä, niinkuin jo sanoin, ovat asiani paljon muuttuneet. Kaupungissa on juuri perustettu suuri yhtiö, minä tulen yhdeksi johtajaksi ja Kalle saa siellä hyvän paikan konttoristina.
KALLE. Onko se mahdollista! Kuinka minä voin teitä kiittää!
TYYNE. Mikä onni!
VIHTORIIN. Ja jos setä vielä tekee vaikeuksia, niin saan ilmoittaa, että panen koko tämän kauniin historian sanomalehtiin päällekirjoituksella: Se uljas Pummi. Se tulee kuulumaan pulskalta, vai mitä?
PUMMI. Sinä uskaltaisit!
VIHTORIIN. Miks'en?
PUMMI. Mutta minä vien sinut oikeuteen.
VIHTORIIN. Valitettavasti on todistajia.
TYYNE. Ei setää panna sanomiin.
VIHTORIIN. Kylläh! Aivan varmaan! Mutta jos suostutte, tarjoon herrasväelle parhaimman päivällisen, minkä kievarin muori voi valmistaa. Ja sitten juodaan vasta-kihlattujen malja ja unhoitamme koko tämän ikävän jutun. No?
PUMMI. Hm! Sanomalehtiin — —. Se on hävytöntä — —!
VIHTORIIN. Siis suostutte?
PUMMI. Elähän nyt kiirehdi — annappas, kun minä mietin —.
VIHTORIIN. Kas nyt on oikea ääni kellossa! Sitähän minäkin, että — —.
PUMMI (ärjäsee): En minä mitään ole sanonut!
VIHTORIIN. Kyllä minä ymmärrän puoleksikin laulettua laulua.
(Tällä välillä on tiuku soinut pari kertaa ja muutamia henkilöitä, Siltavouti heidän joukossaan, saapunut puotiin).
VIHTORIIN. Mutta, kas, kun en ole huomannutkaan, että sinne näkyy tulleen ostajia puotiin! Onhan siellä itse kanttorskakin. No, tämäpä oli oivallinen sattuma! — Hyvä herrasväki! Saanko pyytää teitä astumaan tänne sisään vähäsen. Minulla olisi jotain teille ilmoitettavaa.
OSTAJAT (pari naista ja pari miestä): Päivää, herra kauppias! Päivää, herra vallesmanni! Päivää!
VIHTORIIN. Minä vain tahtoisin kertoa teille pienen hauskan uutisen.
Olkaat hyvät, onnitelkaa tätä nuorta vasta-kihlattua paria! Eläköön
Kalle ja Tyyne! Eläköön!
PUMMI. Se ei ole totta — — minä en ole — —.
VIHTORIIN. Niin, ei ollut aikomus sitä niin pian julkaista, mutta kun siihen nyt on niin sopiva tilaisuus, niin — —. Eläköön!
OSTAJAT. Eläköön! Sepä nyt hauskaa — Sitähän me ajattelimmekin — paljon onnea — pitkää ikää — —!
PUMMI (jäykästi): Ei maksa vaivaa, ei maksa vaivaa — —.
TYYNE. Ethän sinä ole hyvin äkäinen meille, setä?
PUMMI (ärjäsee): Elkää puhuko minulle! Ja menkää naimisiin vaikka heti paikalla, että pääsen teitä näkemästä!
KALLE ja TYYNE. Kiitos, kiitos!
VIHTORIIN. Ja kaapin saatte minulta häälahjaksi.
Laulu n:o 5. Loppukööri.
Sävel: Fredmanin epistola »Solen glimmar blank och trind.»
OSTAJAT ja VIHTORIIN.
Teitä näin nyt yhtyen
Saamme onnitella,
Lemmestänne iloiten
Teille toivotella:
Elämänne tulvillaan
Olkoon nyt ja ainiaan
Rauhaa rakkautta vaan — —!
(kumartavat)
Saamme onnitella!