ENSIMMÄINEN LUKU
Torventoitotus
Jo aikaisin seuraavana aamuna, ennen päivänkoittoa Dick nousi kurjalta vuoteeltaan ja vaihtoi munkinkaapunsa enemmän säätynsä mukaisiin vaatteisiin ja lähti nyt rauhallisempana ja paremmalla onnella matkaan.
Dickin aikomuksena oli koettaa päästä Lawlessin metsäluolaan, johon hän oli piilottanut lordi Foxhamin paperit. Koska hän oli varhain lähtenyt matkalle, hän luuli ehtivänsä sinne kyllin ajoissa ennättääkseen vielä kohtaamaan Gloucesterin nuoren herttuan sovitussa yhtymäpaikassa.
Oli kylmä aamu. Ilma oli tyyni ja kuiva, kuu oli jo laskenut, tähdet vain vielä tuikkivat kirkkaina. Lumen heijastus teki ilman valoisaksi ja vaikutti virkistävästi mieleen.
Dick oli kulkenut suurimman osan Shorebyn ja metsän välistä aukeata ja saapunut kummun juurelle noin parinsadan metrin päähän paikasta, missä Pyhän Briden risti seisoi, kun hän äkkiä kuuli torventoitotuksen, joka rikkoi aamun hiljaisuuden niin kimeästi ja läpitunkevasti, ettei Dick milloinkaan ollut sen vertaista kuullut. Toitotus uudistui pari kertaa, sitten kuului aseitten kalsketta.
Dick heristi korviaan, paljasti miekkansa ja juoksi reippaasti mäkeä ylös. Pian hän pääsi ristin luo ja joutui hämmästyksekseen keskelle tulista taistelun tuoksinaa. Seitsemän tai kahdeksan miestä oli toisella puolen, toisella ainoastaan yksi. Mutta niin nopealiikkeinen ja taitava oli tämä ainoa ja niin hurjasti hän kävi vastustajiensa kimppuun, että jo ennen kuin Dick ehti sekaantua leikkiin, hän oli kaatanut maahan yhden, pahasti haavoittanut kahta ja torjunut muut luotaan.
Näytti kuitenkin ihmeeltä, että hän ollenkaan kykeni vastustamaan niin monta vihollista, ja pieninkin sattuma, jalan luiskahdus tai käden hairahdus saattoi hänelle maksaa hengen.
"Kestäkää vielä hetkinen, sir", huusi hänelle Dick, "täältä tulee apua", ja unohtaen olevansa yksin ja että hänen huutonsa oli jotensakin turha, hän kiljaisi: "Mustan nuolen puolesta! Mustan nuolen puolesta!" ja hyökkäsi häikäilemättä ahdistajien selkään.
Nämä olivat kuitenkin urheita miehiä, jotka eivät pelästyneet yllätyksestä, vaan kääntyivät nopeasti uutta vastustajaansa kohti tavattoman raivokkaasti. Neljä yhtä vastaan he kävivät hänen kimppuunsa. Miekat salamoivat kirkkaassa tähtivalossa ja säkenet sinkoilivat. Nyt yksi vastustajista kaatui, Dick tuskin tiesi mistä syystä; sitten isku sattui hänen omaan päähänsä, ja vaikka teräskypärä hytyrän alla suojeli häntä, painoi isku hänet kuitenkin toiselle polvelle ja hänen päätänsä pyörrytti.
Sillä aikaa oli mies, jonka avuksi Dick oli rientänyt, vetäytynyt taapäin ja toitahutti nyt torveensa tällä kertaa vielä räikeämmin ja pitempään kuin ennen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ahdistajat kääntyivät uudestaan häntä vastaan Dickin onneksi. Mutta mies puolustautui taaskin urheasti, käyttäen miekkaa ja tikaria, kättä ja jalkaa yhtä väsymättä. Hän hyökkäsi ja peräytyi, teki hyppäyksiä ja lankesi polvilleen erinomaisen taitavasti ja nopeasti.
Korvia särkevät torventoitotukset eivät kuitenkaan olleet turhaan kajahtaneet. Metsästä kuului lumen vaimentamaa kavioiden kapsetta, ja onneksi sekä vieraalle miehelle että Dickille syöksyi kummaltakin puolen tietä parvi kiireestä kantapäähän aseistettuja ratsumiehiä. Jokaisen ratsastajan takana istui hevosenselässä vielä jousimies, joten apuväki oli kahdenkertainen.
Tämmöisen ylivoiman yllättäminä ahdistajilla ei ollut muuta neuvoa kuin äänettöminä antautua.
"Vangitkaa nuo lurjukset!" huusi uljas torventoitottaja, ja kun käskyä oli noudatettu, hän lähestyi Dickiä ja katseli häntä terävästi silmiin.
Dick kohtasi tyynesti hänen tutkivan katseensa. Vasta nyt hän huomasi että soturi, joka äsken oli osoittanut niin suurta voimaa, taitoa ja päättäväisyyttä, oli vielä nuorukainen, häntä itseään tuskin vanhempi.[13] Sen lisäksi hän oli hiukan epämuotoinen, toinen olkapää oli näet toista korkeampi. Kasvot olivat äskeisestä ponnistuksesta huolimatta kalpeat, rumat ja tuskanilmeiset. Ainoastaan kirkkaat, terävät ja rohkeat silmät ilmoittivat sisäistä tarmoa.
"Sir", sanoi nuorukainen, "tulitte sopivaan aikaan avukseni, ette hetkeäkään liian aikaisin."
"Mylord", vastasi Dick, joka hämärästi tunsi olevansa ylhäisen henkilön seurassa, "olette itse niin satumaisen taitava miekankäyttäjä, että olisitte kyllä suoriutunut ominkin voimin. Joka tapauksessa oli minulle onni, ettei väkenne kauemmin viipynyt."
"Mistä minut tunsitte?" vieras kysyi.
"En tälläkään hetkellä tiedä kenen kanssa puhun", Dick vastasi.
"Onko se mahdollista?" kysyi toinen, "ja siitä huolimatta panitte henkenne alttiiksi tässä epätasaisessa taistelussa."
"Näin yhden miehen ottelevan monta vastaan", Dick vastasi, "ja häpeällisesti olisin käyttäytynyt, ellen olisi rientänyt hänen avukseen."
Omituinen pilkallinen hymy ilmestyi nuoren ylimyksen huulille hänen vastatessaan:
"Puhutte varsin jalosti, mutta päästäksemme itse asiaan — oletteko lancasterilainen vai yorkilainen?"
"En tahdo salata, jalo lordi", Dick vastasi, "että olen Yorkin suvun puolella."
"Pyhän messun kautta!" vastasi vieras jälleen. "Se on teille onneksi."
Näin sanoen hän kääntyi yhden seuralaisensa puoleen ja lausui samalla pilkallisella ja julmalla äänellä kuin ennen:
"Pitäkää huoli siitä, että nuo urheat herrat saavat matkapassin.
Nostakaa heidät ilmaan."
Elossa ei enää ollut kuin viisi hyökkääjää. Jousimiehet tarttuivat heihin, heidät vietiin metsänreunaan, ja parin minuutin perästä hirsinuora oli tehnyt heistä lopun.
"Ja nyt", huudahti epämuotoinen johtaja, "takaisin vartiopaikkoihinne ja olkaa vasta nopeammat."
"Armollinen herrani ja herttua", sanoi yksi hänen miehistään, "rukoilen teitä, älkää jääkö tänne yksin. Pidättäkää ainakin kourallinen keihäsmiehiä luonanne."
"Mies", sanoi herttua, "minä en ole moittinut teitä vitkallisuudestanne, älkää tekään nyt ruvetko minun aikeitani valvomaan. Luotan käteeni ja käsivarteeni, joskin olen viallinen. Te olitte varsin hitaat tulemaan, kun torvi äsken kutsui, nyt liian rohkeasti annatte minulle neuvoja. Mutta niin on aina: viimeisinä keihäällä, ensimmäisinä kielellä. Tehkää päinvastoin!"
Ja melkoisen kopealla kädenliikkeellä hän viittasi heitä poistumaan.
Jalkamiehet nousivat taas ratsumiesten taakse hevosten selkään, ja koko joukko kahlasi lumessa pois, häviten metsään eri tahoille.
Päivä oli nyt jo tulossa ja tähdet vaalenivat vaalenemistaan. Harmaassa päivänvalossa molemmat nuorukaiset katselivat toisiansa.
"Te olette nähnyt kostoni", herttua sanoi, "joka samoin kuin säiläni on sekä terävä että nopea. Mutta en millään muotoa soisi teidän luulevan minua kiittämättömäksi. Tulitte minun avukseni hyvällä miekalla ja vielä paremmalla rohkeudella — jollette pelkää epämuotoisuuttani, sallikaa minun syleillä teitä!"
Näin sanoen nuori päällikkö ojensi käsivartensa syleilyyn.
Sydämessään Dick tunsi sekä kauhua että inhoa sitä miestä kohtaan, jonka hengen hän oli pelastanut. Mutta kehoitus lausuttiin sellaisella tavalla, että olisi ollut kovin epäkohteliasta, jopa tylyäkin estellä tai epäröidä. Hän heittäytyi siis toisen avoimeen syliin.
"Ja nyt, mylord", hän lausui vapauduttuaan syleilystä, "arvaanko oikein? Oletteko Gloucesterin herttua?"
"Olen Richard, Gloucesterin herttua", kuului vastaus. "Entä te — mikä on teidän nimenne?"
Dick sanoi nimensä ja näytti lordi Foxhamin sinettisormuksen, jonka herttua heti tunsi.
"Te olette tullut ennen sovittua aikaa, mutta niin olen minäkin tehnyt", herttua sanoi. "Olin täällä kaksi tuntia ennen päivännousua. Mutta tämä on minun ensimmäinen sotaleikkini; tällä retkellä, herra Shelton, olen voittava tahi menettävä kunniani. Tuolla Shorebyssa majailevat viholliseni kahden vanhan, taitavan päällikön, Risinghamin ja Brackleyn johdolla. He ovat kaiketi vahvasti varustetut, mutta kahdelta taholta estetyt peräytymästä, merensataman ja virran saartamina. Luulenpa, Shelton, että voisimme tuottaa heille tuntuvan tappion, jos voisimme hiipiä vihollisen kimppuun odottamatta ja nopeasti."
"Niin minäkin arvelen", Dick vastasi innostuen.
"Onko teillä lordi Foxhamin muistiinpanot mukananne?" herttua kysyi.
Dick ilmoitti, mistä syystä hänellä ei nyt ollut muistiinpanoja, mutta sanoi rohkenevansa itsekin antaa tarkkoja tietoja vihollisista.
"Omasta puolestani arvelen, että jos on riittävästi väkeä, olisi parasta nyt heti hyökätä vihollisen kimppuun", hän sanoi. "Sillä, nähkääs, päivän koittaessa yövartiot poistetaan, päivällä ei ole vartioimista laisinkaan — ainoastaan kulkuvartiot kiertävät laitakaupungilla. Nyt juuri, kun yövartio on lakannut ja muu sotaväki istuu aamiaisensa ääressä — olisi sopiva aika hajoittaa heidät."
"Paljonko luulette heitä olevan?" herttua kysyi.
"Ei täyttä kahtatuhatta", Dick vastasi.
"Minulla on 700 miestä metsässä takanamme", herttua sanoi, "700 tulee
Kettleystä, he saapuvat pian. Kauempana on vielä 400 miestä, ja
Holywoodissa puolen päivänmatkan päässä täältä on lordi Foxhamin väkeä
500 miestä. Odotammeko heitä vai ryhdymmekö heti hyökkäykseen?"
"Herttua", Dick vastasi, "hirttäessänne nuo viisi roistoa ratkaisitte itse asian. Mitä väkeä he lienevätkin olleet, heitä kaivataan kuitenkin näinä levottomina aikoina, heitä ruvetaan etsimään ja seutua penkomaan. Sen tähden on minun nöyrä ajatukseni se, että jos aiotte turvautua yllätykseen, teidän ei tule hukata hetkeäkään."
"Niin minäkin arvelen", Kyttyräselkä sanoi. "Tunnin kuluessa saatatte ansaita ritarikannukset. Reipas mies menköön Holywoodiin lordi Foxhamin sinettisormus mukanaan, toinen mies tielle jouduttamaan minun nuhjuksiani! Niin, Shelton, pyhän ristin kautta tapahtukoon niin!"
Sitten hän taas toitahutti torveaan.
Tällä kertaa hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Tuokiossa ristin ympärillä oleva aukio oli täynnä ratsu- ja jalkaväkeä. Herttua lähetti miehen toisensa jälkeen jouduttamaan niitä 700 miestä, jotka olivat taempana metsässä, ja jo neljännestunnin kuluttua hän saattoi asettua joukkojensa etunenään kulkeakseen mäkeä alas Shorebyta kohti.
Hänen suunnitelmansa oli hyvin yksinkertainen. Hän aikoi valloittaa sen osan kaupunkia, joka oli oikealla puolen valtatietä, ja linnoittua ahtaihin kujiin siksi kunnes lisäväkeä saapuisi.
Jos lordi Risingham päättäisi peräytyä, herttua ajaisi häntä takaa, joten lordi joutuisi kahden tulen väliin, koska lisäväki tullessaan kohtaisi hänet. Jos taas lordi päättäisi jäädä kaupunkiin, hän joutuisi satimeen, jossa herttuan ylivoima hänet nujertaisi.
Ei ollut siis herttualla muuta pelkoa kuin että hänen ensimmäiset 700 miestään voitettaisiin ja hajoitettaisiin. Tämän välttämiseksi oli tarpeellista, että yllätys oli nopea ja täydellinen. Senpä tähden piti nytkin jalkamiesten istua hevosenselässä ratsumiesten takana, ja Dickille tapahtui se kunnia, että hän sai istua herttuan takana.
Niin kauan kuin he olivat metsän peittäminä, kuljettiin hitaammin. Kun oli päästy metsän reunaan, pysähdyttiin lepäämään ja tarkastamaan asemaa.
Aurinko oli nyt noussut ja valaisi kylmänkirkkaalla keltaisella valollaan Shorebyn punaisia rakennuksia, joitten lumivalkoisilta katoilta aamusavut nousivat kohti taivasta.
Herttua kääntyi Dickin puoleen.
"Tuossa kaupunkipahasessa", hän sanoi, "jossa ihmiset nyt kaikessa rauhassa keittävät aamiaistaan, joko te voitatte tänään kannuksenne ja minulle alkaa uusi elämä, täynnä valtaa ja kunniaa — taikka me molemmat kaadumme ja meidät haudataan unohduksen yöhön. Olemme kaksi Richardia. Siis rohkeutta, Shelton. Meidän tulee voittaa, ja niinkuin meidän miekkamme tänään kalskuu miesten kypäriä vasten, niin pitää meidän nimemmekin kerran kaikua ihmisten korvissa."
Dick hämmästyi kuullessaan herttuan kunnianhimoista ja tulista puhetta. Tyynesti ja järkevästi hän vastasi, että hän omasta puolestaan tahtoi tehdä velvollisuutensa ja toivoi muittenkin tekevän samoin. Silloin olisi hänen luullakseen voitto varma.
Hevoset olivat nyt tarpeeksi levähtäneet, herttua nosti miekkansa, kannusti ratsunsa juoksemaan, ja koko joukko kiiti täyttä laukkaa yli lumipeitteisen lakeuden, joka heidät erotti kaupungista.