TOINEN LUKU
Shorebyn tappelu
Välimatka oli vain noin viisisataa askelta. Mutta tuskin he olivat tulleet metsän suojasta esiin, kun he huomasivat väkijoukkojen meluten ja huutaen tulvivan lumisilla niityillä kaupunkiin kummaltakin puolen. Ja itse kaupungissa nousi rymy ja liike, eivätkä hyökkääjät ehtineet suorittaa puolta matkaa ennen kuin torninkellot jo rupesivat soimaan.
Nuori päällikkö puri hammasta. Hätäkellojen nyt jo soidessa hän pelkäsi tapaavansa viholliset valmistautuneina. Jollei hänen onnistuisi saada jalansijaa kaupungissa, sortuisi ja hajaantuisi hänen pieni joukkonsa piankin.
Kaupungissa eivät lancasterilaiset kuitenkaan olleet niinkään hyvässä tilassa. Oli niinkuin Dick oli sanonut. Yövartijat olivat jo riisuneet aseensa ja muu väki loikoi kaupungin eri osissa majoissaan levollisena kuin rauhan vallitessa, ihan varustautumattomana ja mitään hyökkäystä odottamatta. Koko kaupungissa oli tuskin viittäkymmentä miestä täysissä tamineissa, tuskin viittäkymmentä ratsua satuloituna. Mutta nämäkään eivät osanneet noudattaa minkäänlaista järjestystä, vaan ensi säikähdyksessään riensivät mikä minnekin, kun johtoa ei näkynyt.
Siten tapahtui, että kun Gloucesterin herttua saapui kaupungin laitimmaisten talojen luo, ei kadunsuussa ollut vastassa kuin pivollinen keihäsmiehiä, jotka hän hajoitti kuin myrsky ruumenet.
Heidän edettyänsä kaupungissa noin sata askelta Dick kosketti herttuaa käsivarteen. Ymmärtäen seuralaisensa tarkoituksen herttua pidätti hevosensa, nosti torven suulleen, toitotti sovitun kimeän kajahduksen ja ohjasi hevosensa pääkadulta oikealle. Kuin yksi mies koko hänen joukkonsa noudatti annettua käskyä ratsastamalla kujia myöten oikealle. Ainoastaan parikymmentä ratsumiestä pysähtyi kadun suuhun. Jalkamiehet hypähtivät heti maahan heidän takaansa, osa heistä jännitti varsijousensa ja toinen osa hyökkäsi läheisiin taloihin ja otti ne haltuunsa.
Ne harvat lancasterilaiset, jotka olivat aseissa, hämmästyivät nähdessään vihollisen niin äkkiä muuttavan suuntaa ja pelästyivät huomatessaan vartijoiksi jääneen jälkijoukon. Hetkisen neuvoteltuansa he peräytyivät kaupungin sisäosiin hakemaan lisävoimia.
Se kaupunginosa, jonka herttua Dickin neuvosta oli ottanut haltuunsa, käsitti viisi kapeata kujaa ja kurjia hökkeleitä, jotka kohosivat matalalla mäellä.
Tässä köyhäin kaupunginosassa ei majaillut yhtäkään lancasterilaista herraa, ei ylhäisempää eikä alhaisempaa, ei edes sotaväkeä. Vakinaiset asukkaat taas pakenivat heti kuin yhteisestä päätöksestä, jättäen asuntonsa kylmille niin pian kuin herttuan väki ilmestyi. Ei siis ollut vastarintaa.
Melkein keskellä kaupunginosaa oli jotenkin pahamaineinen olutkapakka. Koska nuo viisi kujaa tämän kohdalla yhtyivät, päätti herttua sijoittaa päämajansa tähän oluttupaan. Dickin hän määräsi vartioimaan yhtä noista viidestä kadusta.
"Menkää", hän sanoi, "ansaitsemaan kannukset itsellenne. Hankkikaa minulle kunniaa, toinen Richard toiselle Richardille. Sanon teille: jos minä nousen, niin tekin nousette samoilla tikapuilla. Menkää", hän lisäsi puristaen lujasti Dick Sheltonin kättä.
Mutta niin pian kuin Dick oli mennyt, hän sanoi vähäpätöisennäköiselle jousimiehelle, joka seisoi aivan hänen vieressään:
"Lähde, Dutton, ja heti", hän lisäsi. "Seuraa tuota nuorukaista. Jos huomaat hänet uskolliseksi, vastaat hänen turvallisuudestaan henki hengestä. Onneton olet, jos palaat ilman häntä! Mutta jos huomaat hänet petolliseksi tai jos vain epäiletkin, häntä — pistä hänet kuoliaaksi takaa."
Sillä aikaa Dick kiirehti hänelle uskottuun paikkaan, jonka tärkeyden hän kyllä älysi. Se oli näet ahdas ja pimeä kuja, jonka yli kummaltakin puolen rakennukset osaksi ulottuivat, mutta koska se päättyi kaupungin toriin, oli luultavaa että tappelun ratkaisu oli tapahtuva tässä kohden.
Tori oli täynnä sikin sokin pakenevia kaupunkilaisia, mutta vihollisen sotaväestä ei vielä näkynyt merkkiäkään. Dick arveli siis ehtivänsä hyvin ryhtyä puolustustoimenpiteisiin.
Kadun kaksi viimeistä taloa oli jätetty tyhjiksi, niiden ovet olivat selkiselällään. Dick pani sotamiehet kantamaan ulos huonekalut ja rakentamaan niistä katusulun. Sata miestä oli annettu hänen käytettäväkseen. Heistä hän asetti suurimman osan näihin taloihin, joiden ikkunoista he saattoivat ampua. Loput hän otti mukaansa katusulun puolustusväeksi.
Kaupungissa vallitsi hurja hälinä ja melu. Kellot soivat, torvet kajahtelivat, ratsujoukkoja kiiti sinne tänne; naiset huusivat, päällikköjen käskyt raikuivat — oli korvia tukahduttava melske. Vähitellen hälinä rupesi asettumaan, ja pian nähtiin torilla ratsu- ja jalkamiehiä, jotka rupesivat järjestymään taistelurintamaan.
Suuri osa näistä oli pukeutunut tummanpunaiseen ja siniseen, ja Dick tunsi sir Daniel Brackleyn, joka hevosenselässä järjesti väkeänsä.
Seurasi hetkisen hiljaisuutta, ja sitten soi neljä torvea miltei yhtaikaa. Niiden ääneen vastasi viides torvi torilta, ja samassa rupesivat rivit liikkumaan eteenpäin. Nuolisade tapasi varustuksen ja talon, jotka herttuan väki oli ottanut haltuunsa.
Taistelu oli alkanut yhteisestä merkistä noiden viiden kadun suulla. Dick älysi, ettei hän voinut puolustaa asemaansa, jollei hän saattanut täydellisesti luottaa omaan satamiehiseen joukkoonsa.
Seitsemän nuolikuuroa seurasi toinen toistaan. Äkkiä Dick huomasi, että joku takaa kosketti hänen käsivarttansa, ja kääntyessään katsomaan hän näki nuorukaisen, joka ojensi hänelle kiiltävillä metallilevyillä varustetun nahkakölterin.
"Herttua lähettää tämän teille", nuorukainen sanoi. "Hän huomasi teidän lähteneen taisteluun ilman rautapaitaa, sir Richard."
Dickin sydäntä sykähdytti tämä herttuan huolenpito. Hän hypähti maahan hevosenselästä ja nuolien sadellessa hänen ympärilleen hän pukeutui nopeasti rautapaitaansa. Surukseen hän samassa huomasi nuolen sattuneen nuorukaiseen, joka kuolettavasti haavoittuneena kaatui maahan.
Sillä aikaa vihollisen koko joukko oli ennättänyt niin likelle, että Dick antoi miehilleen käskyn ampua. Mutta ikään kuin viholliset olisivat tätä odottaneet, he hyökkäsivät voimakkaan sotahuudon kohottaen Dickin varustusta vastaan. Ratsuväki seisoi vielä liikkumatta, kypäränsilmikko alas laskettuna.
Sitten käytiin tuliseen ja veriseen käsirysyyn. Hyökkääjät heiluttelivat toisella kädellään miekkaa, toisella he koettivat repiä rikki sulkuvarustusta, jota vastustajat taas puolustivat henkensä edestä. Vähän aikaa taisteltiin näin melkein ääneti, ystäväin ja vihollisten kaatuessa toistensa päälle sekaisin. Äkkiä annettiin torvella vihollisen jalkaväelle käsky vetäytyä taapäin. Koska aina on helpompaa repiä rikki ja hävittää kuin rakentaa, hyökkääjät olivat saaneet varustuksen sen verran revityksi, että se oli nyt puolta matalampi ja sen lisäksi pysyi huonosti koossa.
Jalkaväki peräytyi nyt nopeasti kaikille suunnille, jättäen sijaa ratsuväelle, joka iskevän kyykäärmeen nopeudella teräsvarusteissaan syöksyi puoleksi hävitettyä katusulkua vastaan. Syntyi ankara ottelu. Ensimmäiset hyökkääjät, miehet ja hevoset kaatuivat, mutta taemmat ratsastivat heidän ylitsensä eteenpäin. Dickin rivit särkyivät, ja ratsuväki hyökkäsi täyttä laukkaa kujaa myöten eteenpäin.
Mutta Dick ja hänen eloon jääneet miehensä tekivät sotakirveillään ratsastajien takana ankaraa työtä kujan suussa, ja kun kaatuneet hevoset miehineen olivat muodostaneet entistä korkeamman varustuksen, jonka takaa samoin kuin talojen ikkunoista nuolet yhäti lensivät, alkoi jäljelle jäänyt osa ratsuväkeä vähitellen peräytyä, ja kun nuolet nyt satelivat vielä sakeammin, muodostui peräytyminen melkein paoksi.
Sillä aikaa se osa ratsuväkeä, joka oli päässyt varustuksen yli, oli rientänyt katua ylöspäin ja saapunut oluttuvan luo, missä herttua itse varajoukkoineen oli heitä vastaanottamassa. He pakenivat sinne tänne hurjassa epäjärjestyksessä, kauhean Kyttyräselän ja hänen väkensä takaa-ajamina, ja kiitivät takaisin kujaa alaspäin, mistä taas Dick miehinensä lähetti heihin nuolisateen. Kahden vihollisen väliin joutuneina lancasterilaiset ratsumiehet parin minuutin kuluessa hajosivat niin, ettei heitä enää ollut ainoatakaan elävää miestä näkyvissä.
Nyt Dick nosti miekkansa ja käski miestensä kohottaa kaikuvan eläköönhuudon.
Herttua oli laskeutunut alas hevosenselästä ja tuli tarkastamaan sulkua. Hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi, mutta hänen silmänsä paloivat kuin timantit ja hänen äänensä oli liikutuksesta käheä ja sortunut. Hän katseli varustusta ja hänen suunsa vetäytyi tyytyväiseen hymyyn.
"Richard Shelton", hän sanoi, "olen teihin tyytyväinen. Polvistukaa!"
Tällä aikaa lancasterilaiset olivat uudestaan järjestyneet ja heidän jalkaväkensä lähetti taas sakean nuolisateen kujan suuhun, missä herttua ja Dick seisoivat. Kylmäverisenä ja tyynenä, ikään kuin hän ei olisi tätä huomannutkaan, herttua paljasti miekkansa ja löi Dickin ritariksi.
"Ja nyt, sir Richard", herttua jatkoi, "jos näette lordi Risinghamin, toimittakaa minulle heti sanoma, vaikka teidän täytyisi lähettää viimeinen miehenne. Sillä tietäkää, te kaikki", hän lisäsi korottaen äänensä, "jos lordi Risinghamin kaataa toinen käsi kuin minun, tämä voitto kääntyy mielestäni tappioksi."
"Herttua", sanoi yksi hänen seuralaisistaan, "te panette tarpeettomasti kalliin henkenne alttiiksi. Minkä tähden jäätte tänne seisomaan?"
"Catesby", herttua vastasi, "tässä paikassa riehuu tappelu eikä muualla. Tässä meidän tulee voittaa, muualla tapellaan ainoastaan näön vuoksi. Ja mitä alttiiksipanemiseen tulee — jos te olisitte muodoton kyttyräselkä, jota lapsetkin kadulla pilkkaavat, pitäisitte ruumistanne halvempana ja hetkisen kunniaa elinkauden arvoisena. Siitä huolimatta ratsastamme, jos niin tahdotte, tarkastamaan muita asemia. Kaimani sir Richard kyllä pitää hallussaan tämän paikan. Häneen voimme luottaa. Mutta huomatkaa, sir Richard, pitäkää silmänne auki, älkää nukkuko, ei ole vielä kaikki lopussa, pahin leikki on ehkä vielä tulossa."
Hän astui aivan lähelle nuorta Sheltonia katsoen häntä terävästi silmiin, ja ottaen hänen kätensä molempiin omiinsa hän puristi sitä niin kovasti, että tuntui kuin veri olisi pusertunut ulos. Dick kammoksui tätä katsetta. Tämä mieletön kiihko, tämä rohkeus ja julmuus herttuan silmissä ei ennustanut hyvää. Nuori herttua oli kyllä rohkea ja kuin luotu sodassa ratsastamaan rivien etunenässä, mutta pelättävä oli, että sodan jälkeen, rauhan päivinä ja ystävien piirissä tämä hillitön luonne levittäisi kuolemaa ja turmiota ympärilleen.