TOINEN LUKU
Kahakka pimeässä
Läpimärkinä ja viluisina molemmat seikkailijat palasivat entiselle paikalleen.
"Taivas suokoon Copperin yrityksen onnistuvan", Dick sanoi. "Lahjoitan komean vahakynttilän Shorebyn pyhälle Neitsyt Marialle, jos mies saapuu ajoissa. Tuossa talossa on se tyttö, jota rakastan, ja nämä vartioivat miehet ovat epäilemättä vihollisia."
"Jos John pian tulee", Greensheve vastasi, "suoriudumme pian näistä. Ei niitä ole kuin noin neljäkymmentä muurin ulkopuolella, minun luullakseni, ja kun he ovat noin erillänsä toisistaan, on kahdenkymmenen miehen helppo hajoittaa heidät. Mutta hyvä herra Dick, koska tyttö nyt on sir Danielin hallussa, niin ei minun mielestäni olisi vahingoksi, jos hän nyt joutuisi toisiin käsiin. Mutta kenen miehiä he mahtavat olla?"
"Minä epäilen", Dick vastasi, "että he ovat lordi Shorebyn miehiä.
Mihin aikaan he tänne saapuivat?"
"He alkoivat tulla siihen aikaan kun te menitte muurin yli", Greensheve vastasi. "En ollut maannut muurin päällä minuuttiakaan, kun jo huomasin ensimmäisen heistä hiipivän kulman ympäri."
Dick oli kahden vaiheilla. Jos nuo talon ympäri hiipijät olivat lordi Shorebyn miehiä, jotka aikoivat väkivallalla viedä Joannan pois, niin asia päättyisi vielä pahemmin kuin jos tyttö jäisi sir Danielin haltuun. Hänelle ei siis jäänyt muuta neuvoa kuin kaikilla tavoin estää tytön poisviemistä.
Aika kului ja kaikki pysyi hiljaisena. Joka neljännestunnin kuluttua toistui tuo omituinen tunnusmerkin antaminen, ikään kuin olisi johtaja tahtonut tietää, olivatko hänen miehensä varuillaan, mutta mitään muuta ei tapahtunut.
Tähän aikaan alkoivat Dickin apujoukot saapua paikalle. Yö ei ollut pitkälle kulunut, kun jo noin kaksikymmentä miestä oli hänen käytettävänään. Nämä hän jakoi kahteen osastoon. Itse hän rupesi toisen johtajaksi ja toisen hän määräsi Greensheven johdettavaksi.
"Vie sinä, Kit, oma osastosi tuonne rannalle, puutarhamuurin lähimpään kulmaan, ja järjestä miehesi taitavasti", Dick määräsi. "Te pysytte sitten paikoillanne, kunnes huomaatte minun toiselta puolen tekevän hyökkäyksen. Päähyökkäys on tehtävä merenpuoleista joukkoa vastaan, sillä siinä luultavasti on joukon johtaja; muut juoskoot tiehensä, jos haluavat. Ja muistakaa, älkää ampuko jousilla, saattaisitte vain vahingoittaa toisianne. Käyttäkää miekkaa, ja jos me voitamme, lupaan teille jokaiselle runsaan palkan, sitten kun olen saanut omaisuuteni haltuuni."
Sangen kirjava oli se joukko, jonka Ellis Duckworth oli haalinut kokoon saavuttaakseen elämänsä päämäärän: koston. Siinä oli varkaita, murhamiehiä, köyhtyneitä talonpoikia ja muita haaksirikkoutuneita ihmisparkoja. Rohkeimmat ja sotakuntoisimmat heistä olivat vapaaehtoisesti tarjoutuneet Richard Sheltonin palvelukseen. Mutta alun pitäen heistä oli tuntunut ikävältä valvoa sir Danielin liikkeitä toimettomina Shorebyn kaupungissa, ja he olivat jo ruvenneet nurisemaan, jopa uhanneet lähteä poiskin. Ilomielin he nyt ottivat osaa yritykseen, joka näytti lupaavan kovan kahakan, ehkäpä hyvän saaliinkin.
He heittivät yltään pitkät asetakkinsa ja toiset esiintyivät nyt vihreissä nutuissaan, toiset taas paksuissa nahkatakeissa. Monella heistä oli hytyrän alla rautalevyllä vahvistettu lakki, ja koska heillä aseina oli miekka ja tikari, vieläpä muutamilla metsäkarjukeihäs ja tapparakin, he kyllä kykenivät taistelemaan sotaan harjaantuneita läänitysjoukkojakin vastaan. Pitkät asetakit, jouset ja nuoliviinet piilotettiin pensaihin, ja sitten lähtivät molemmat osastot päättävästi otteluun.
Saavuttuaan talon toiselle puolen Dick asetti miehensä riviin noin kymmenen metrin päähän muurista ja asettui itse pari askelta muitten edelle. Sitten he kohottivat kuin yhdestä suusta sotahuudon ja hyökkäsivät vihollisen kimppuun. Tämä odottamaton yllätys hämmensi kokonaan hajallaan olevat vastapuolen miehet, ja ennen kuin he ehtivät selvitä, kaikui toisesta päästä yhtäläinen huuto. Silloin he eivät enää koettaneetkaan tehdä vastarintaa, vaan suuri osa heistä pötki pakoon suin päin.
Siihen ei kuitenkaan leikki loppunut. Yllätys oli kyllä alussa auttanut Dickin puolta, mutta hänen joukkonsa oli vähälukuinen vastapuoleen verrattuna. Pakovesi oli ruvennut nousemaan niin että rantahiekasta oli jäänyt ainoastaan kapea kaistale, ja tällä ahtaalla ja märällä taistelutanterella muurin ja aallokon välillä alkoi nyt pimeässä epävarma, hurja taistelu elämästä ja kuolemasta. Vastustajat olivat hyvästi aseistetut. He kävivät raivokkaasti hyökkääjien kimppuun, ja pian joukot olivat käsikähmässä toistensa kanssa. Dick, joka ensimmäisenä oli heittäytynyt taisteluun, sai heti vastaansa kolme miestä. Ensimmäisen hän kaatoi yhdellä iskulla, mutta kun toiset kaksi häntä kiivaasti ahdistivat, hänen täytyi peräytyä. Toinen heistä oli tavattoman kookas mies, oikea jättiläinen. Hän heilutti kaksiteräistä miekkaa kuin ratsupiiskaa. Tätä vastustajaa, hänen pitkiä käsivarsiaan ja raskasta asettaan Dickin oli lyhyine tapparoineen mahdoton vastustaa, ja jos toinen mies olisi yhtä aikaa häntä ahdistanut, Dick olisi epäilemättä ollut mennyttä kalua. Mutta toinen mies, joka oli lyhyempi ja hitaampi liikkeissään, seisoi hetkisen toimetonna, kenties siksi että hän näki huonosti pimeässä tai luuli kuulevansa muita vihollisia takanaan.
Askel askelelta Dick varovasti peräytyi, pitäen tarkoin silmällä pelättävän vastustajansa jok'ainoata liikettä. Nyt tuo hirveä kalpa nousi ja iski kauhealla voimalla, mutta sukkelana Dick väistyi, ja nopeasti kuin salama hänen tapparansa tapasi jättiläisen, joka tuskasta kiljahtaen kaatui pitkällensä hiekalle.
Dick ei kuitenkaan ehtinyt hengähtääkään, kun jo toinen mies kävi hänen kimppuunsa. Molemmat taistelijat olivat ruumiinvoimiltaan tasamittaiset, toinen oli taitavampi miekan käytössä, jota vastoin Dick tapparoineen oli sukkelampi liikkeissään. Ei kumpikaan heistä alussa päässyt voittopuolelle toisestaan, mutta vanhempi ja tyynempi heistä ymmärsi paremmin katsoa etunsa ja sai Dickin vähitellen työnnetyksi veteen polviin asti. Tässä hänen notkeutensa ei ollut hänelle miksikään hyödyksi. Hän oli tullut erotetuksi miehistään ja huomasi asemansa arveluttavaksi. Näin ollen hän päätti heti ratkaista taistelun rohkealla hyökkäyksellä. Kun seuraava aalto vetäytyi takaisin ja hänen jalkansa siten jäivät hetkeksi kuivalle, hän hyökkäsi rohkeasti vastustajansa kimppuun, torjui tapparallaan hänen miekaniskunsa ja tarttui hänen kurkkuunsa. Mies kaatui selällensä aaltojen hyrskyävään vaahtoon ja Dick hänen päällensä. Temmattuaan aseen vastustajansa kädestä Dick nousi läpimärkänä mutta voitonriemuisena.
"Antautukaa", sanoi Dick, "minä lahjoitan teille henkenne."
"Minä antaudun", sanoi vastustaja nousten polvilleen, "te taistelette nuorukaisen tavalla, taitamattomasti ja uhkarohkeasti, mutta urhoollisesti kuin jalopeura."
Rannalla vielä oteltiin. Miekka iski miekkaan, aaltojen pauhinan voittivat tuskanparkuna ja sotahuudot.
"Viekää minut päällikkönne luo, nuorukainen", sanoi voitettu ritari, "on aika tehdä loppu tästä teurastamisesta."
"Sir", Dick vastasi, "jos näillä rohkeilla miehillä on päällikkö, niin kyllä hän on se mies, joka paraikaa puhuu kanssanne."
"Käskekää siis miehenne lopettamaan leikki, niin minä teen samoin", sanoi toinen.
Dickin vastustajan äänessä kuten hänen käytöksessään yleensäkin oli jotain jaloa, joka heti saattoi Dickin täydellisesti luottamaan hänen vilpittömyyteensä.
"Aseet pois, miehet!" ritari huusi, "olen antautunut säästääkseni henkeni."
Silmänräpäyksessä hiljeni aseiden kalske ja melu.
"Lawless", Dick huusi, "oletko hengissä?"
"Olen", Lawless vastasi, "hengissä ja hyvässä kunnossa."
"Sytyttäkää soihtu", Dick sanoi.
"Eikö sir Daniel ole täällä?" kysyi ritari.
"Sir Daniel?" toisti Dick, "toivottavasti ei, sillä siinä tapauksessa kävisi minun huonosti."
"Mutta", kysyi ritari jälleen, "kenen asioissa siis oikeastaan liikutte, jollette kuulu sir Danielin väkeen? Minkä tähden siis hyökkäsitte meidän kimppuumme? Missä tarkoituksessa olette täällä? Ja lopettaakseni kyselyni, kenelle olen antautunut, nuori kiivas ystäväni?"
Ennen kuin Dick ennätti vastata, kuului ääni pimeästä.
"Lordi", sanoi puhuja, "jos nämä miehet ovat sir Danielin vihollisia, on varsin ikävää että olemme täällä tapelleet. Mutta nyt olisi parasta, jos sekä he että me poistuisimme täältä. Talon sisällä ovat vartijat epäilemättä kuulleet meteliä — elleivät he ole kuolleita tai kuuroja — he ovat arvattavasti antaneet merkkejä kaupunkiin, ja jollemme nopeasti korjaa luitamme pois, on sir Danielin väki varmaankin ennen pitkää täällä, ja silloin olemme kaikki tyynni surman suussa."
"Hawksley on oikeassa", lordi sanoi. "Minne meidän on mentävä, sir?"
"Minun puolestani, lordi", Dick sanoi, "menkää minne haluatte. Alan uskoa että meillä on täysi syy rakentaa ystävyyttä keskenämme. Joskin ensimmäinen tuttavuutemme alkoi niin sanoakseni kovakouraisesti, en tahtoisi jatkaa tätä menoa. Erotkaamme siis, lordi, kättä lyöden, ja yhtykäämme neuvottelemaan milloin ja missä suvaitsette."
"Te olette liian luottavainen, nuori ystäväni", lordi sanoi, "mutta tällä kertaa ette turhaan luota. Yhtykäämme huomenna aamunkoitteessa 'Pyhän Briden ristin' kohdalla. Tulkaa pojat, seuratkaa!"
Vieras poistui miehineen melkein salaperäisellä nopeudella. Dickin miehet alkoivat korjata ruumiita pois, ja hän itse tarkasteli vielä kerran taloa, jolloin hän huomasi korkealla räystään alla pienen ikkunan, jossa oli valoa. Tämä epäilemättä näkyi kaupunkiin, sir Danielin taloon, ja oli varmaankin se merkki, joka Hawksleytä oli pelottanut ja joka arvattavasti ennen pitkää oli tuova Tunstallin ritarin keihäsmiehet paikalle.
Hän kallisti korvansa maahan ja luuli kuulevansa kumeaa melua kaupungista päin. Hän riensi rannalle. Täällä oli kaikki työ jo tehty. Kaatuneilta oli riisuttu vaatteet ja aseet, ja paraikaa neljä miestä kahlasi vedessä laskien viimeisen ruumiin meren syvyyteen.
Parin minuutin kuluttua, kun nelikymmenmiehinen ratsujoukko hyökkäsi paikalle, oli merenrannalla sijaitsevan talon ympäristö autio ja hiljainen.
Dick ja hänen miehensä palasivat "Vuohi ja Säkkipilli"-nimiseen olutkapakkaan nauttimaan muutaman tunnin lepoa ennen seuraavan päivän kohtausta sovitussa yhtymäpaikassa.