KYMMENES LUKU.
Mitä New-Yorkissa tapahtui.
Mainitsin jo, että ali aikomukseni ehtiä masterin edelle. Se kävikin varsin helposti päinsä, kun sain kapteeni Mc Murtrien avukseni. Master laskettiin juuri lastattavaan venheeseen aluksen toiselle kyljelle ja sill'aikaa lähti toiselta ruuhi, jossa ei ollut muuta lastina kuin minä. Suurempaa vaivaa ei minulla ollut lordin talon etsinnässäkään, ja sinne minä kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin. Talo oli kaupungin laidassa: oivallinen asumus komeine puutarhoineen; sivurakennus, joka oli tavattoman iso, sisälsi sekä ladot, aitat että tallit. Siellä lordi käyskenteli minun tullessani; siellä hän yleensä enimmäkseen oleskelikin, sillä maanviljelysharrastukset olivat saaneet hänet kokonaan valtoihinsa. Hyökkäsin hengästyneenä hänen luokseen ja ilmoitin hänelle uutisen, joka itse asiassa ei mikään uutinen ollut, sillä kaupunkiin oli saapunut useita laivoja, jotka olivat lähteneet myöhemmin kuin Verraton.
"Olemme odottaneet teitä kauan", sanoi lordi, "ja olemme oikeastaan jo lopulta lakanneet odottamasta. Minua ilahduttaa saada jälleen puristaa kättänne, Mackellar. Minä luulin teidän lepäävän meren pohjassa."
"Jospa niin olisikin, lordi hyvä", huudahdin minä. "Silloin olisivat teidän asianne paremmin."
"Ei, ei ollenkaan", sanoi hän vihaisesti. "Tämä oli parasta, mitä toivoa voin. Siinä ankara laskelma tehtävänä, ja nyt — vihdoinkin — voin siihen ryhtyä."
Aloin varoittaa häntä niin suuresta rauhallisuudesta, mutta hän vain vastasi: "Oh, me emme ole nyt Durrisdeerissa ja minä olen ollut varoillani. Hänen maineensa on kulkenut häntä nopeammin; minä olen valmistanut veljelleni tervetuliaiset. Sattumakin on tullut avukseni; olen näet tavannut erään albanylaisen kauppamiehen, joka on tutustunut häneen kohta kapinavuosien jälkeen, ja joka onneksi epäilee häntä murhasta; asia koski erästä Chew-nimistä miestä, joka myöskin oli Albanysta kotoisin. Ei hämmästytä ketään, jos ajan hänet ulos ovesta: hän ei saa lähestyä lapsiani eipä edes tervehtiä vaimoani. Mitä minuun itseeni tulee, sallin minä hänen veljenäni puhutella itseäni. Muutenhan ei asiasta olisi minulle mitään huvia", sanoi lordi hieroen käsiänsä.
Sitten hän sai uuden ajatuksen ja lähetti nopeasti kutsukortteja seudun ylhäisölle. En muista mitä tekosyytä hän käytti, mutta joka tapauksessa hän sai aikaan, mitä oli tahtonutkin, joten vanha vihollisemme näyttämölle ilmestyessään tapasi lordin astelemassa talon edustalla varjokkaitten puitten siimeksessä kuvernööri toisella puolellaan ja useita ylhäisiä miehiä toisella. Rouva, joka istui kuistikolla, nousi paikaltaan varsin kärsimättömän näköisenä ja vei lapset mukanaan sisään.
Master oli hyvin puettu; vyötäisillä riippui hieno koristemiekka; hän teki miellyttävän kumarruksen seurueelle ja nyökkäsi lordille tutunomaisesti. Lordi ei vastannut tervehdykseen, tuijotti vain veljeensä otsa rypyssä.
"No, hyvä herra", sanoi hän vihdoin, "mitä pahaa ilmaa on meidän kiittäminen siitä, että juuri tänne tulet, tänne, jonne maineesi kaikkien meidän häpeäksi on ehtinyt ennen sinua?"
"Teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee olla kohtelias", huudahti master vavahtaen.
"Minä suvaitsen puhua asian suoraan", vastasi lordi, "sillä välttämätöntä on, että selvästi tajuat asemasi. Kotona, missä sinua niin vähän tunnettiin, kävi vielä päinsä antaa asiain mennä menojaan, mutta täällä siirtomaassa se olisi aivan mahdotonta. Sentähden voin sinulle vakuuttaa, että olen lujasti päättänyt pysyä sinusta erossa. Sinä olet jo ennen melkein kokonaan hävittänyt minut, kuten aikaisemmin isäni — jonka sydämen sinä sitäpaitsi musersit. Sinun rikoksiasi ei voi rangaista laki; mutta ystäväni kuvernööri on luvannut suojella perhettäni. Varo itseäsi, hyvä mies!" huusi lordi heiluttaen hänelle keppiä, "jos sinun huomataan puhuneen sanankin viattomalle talonväelleni, niin mennään niin pitkälle, että saat siitä lakimääräisesti kärsiä."
"Oho!" sanoi master, varsin viekkaasti. "Sellaisiako etuja maastamuutto tuo mukanaan. Nämä herrat eivät tunne historiaamme, huomaan minä. He eivät tiedä, että minä olen Durrisdeerin lordi, he eivät tiedä, että sinä istut sijallani vajallisen perhesopimuksen nojalla; he eivät tiedä (muuten he eivät ystävinä seurustelisi kanssasi), että jok'ainoa jalanala Durrisdeerin tilaa kuuluu minulle kaikkivaltiaan Jumalan edessä — ja että jok'ainoan pennin, jonka pidätät minulta, pidätät varkaana, valapattona ja uskottomana veljenä!"
"Kenraali Clinton", huusin minä, "älkää kuunnelko hänen valheitaan. Minä olen talon vouti ja vakuutan, ettei hänen puheessaan ole pienintäkään perää. Mies on kuolemaantuomittu kapinoitsija, josta sittemmin on tullut lahjottu vakoilija; siinä hänen historiansa parilla sanalla."
Siten minä hetkellisen kiivastuksen vallassa paljastin hänen konnuutensa.
"Mies", sanoi kuvernööri ankaralla äänellä, kääntyen masteriin päin. "Minä tunnen sinut paremmin kuin luuletkaan. Me olemme täällä siirtomaassa saaneet selville eräitä seikkailujesi jälkiä, ja parasta on, ettet pakota minua niitä tarkemmin tutkimaan. Kysymys on siitä, kuinka Jakob Chew kaikkine tavaroineen katosi sekä siitä, mistä tulit, kun sinut löysi rannikolta paljon rahaa ja jalokiviä mukanasi eräs Albanysta kotoisin oleva Bermudas-laivuri. Voit olla varma siitä, että jätän nämät asiat silleen vain siksi, että säälin perhettäsi ja kunnioitan arvoisaa ystävääni, lordi Durrisdeeria."
Väkijoukosta kuului hyväksyvää sorinaa.
"Minun olisi pitänyt muistaa, millaisen loisteen lordin arvo luo ympärilleen tällaisessa loukossa", sanoi master, kalmankalpeana kasvoiltaan, "miten väärin se sitten lie saatukin. Minulla ei siis ole muuta neuvoa kuin kuolla lordin oven eteen, missä ruumiini voi olla varsin soma koristus."
"Herkeä näyttelemästä", huusi lordi. "Sinä tiedät varsin hyvin, etten minä mitään sellaista toivo; tahdonhan vain puolustautua juoruilta ja varjella kotini sinun sinne tunkeutumiselta. Saat valita kahden asian välillä. Joko kustannan matkasi kotiin ensimmäisellä laivalla; silloinhan ehkä voisit jälleen ryhtyä valtiolliseen toimintaasi, vaikka Jumala tietää, että mieluummin näkisin sinut maantierosvona. Tai ellei tämä sovi sinulle, niin ole hyvä ja jää tänne. Minä olen ottanut selvää pienimmästä rahamäärästä, millä New-Yorkissa voi kunnolla pitää ruumiinsa ja sielunsa koossa; sen verran saat jokaviikkoisina erinä; ja ellet osaa tehdä työtä hankkiaksesi lisää, on parasta että heti alat opetella. Mutta se ehto tässä on — ettet puhu yhdellekään perheeni jäsenelle, paitsi minulle", lisäsi hän.
En luule koskaan nähneeni ihmistä niin kalpeana kuin master oli; mutta hän seisoi suorana, suu tiukasti kiinni.
"Minulle on täällä lausuttu muutamia loukkaavia sanoja, joita en ole ansainnut", sanoi hän, "ja joita en totta tosiaan aio pakenemalla kumota. Anna minulle almusi. Minä en häpeä sitä ottaa, sillä se kuuluukin minulle — yhtä hyvin kuin paita, joka on ylläsi — ja minä jään mieluummin tänne, kunnes nämä herrat saavat minusta paremman käsityksen. He lienevät jo huomanneet pukinsorkan, kun sinä, huolimatta innoittelustasi perheen kunnian säilyttämiseksi, nyt jo huviksesi sitä häpäiset minun persoonassani."
"Hyvin, varsin hyvin kaikki", sanoi lordi, "mutta voit luottaa siihen, ettei tuo tee minkäänlaista vaikutusta meihin, jotka entuudesta sinut tunnemme. Sinä valitset puolen, josta luulet enemmän hyötyväsi. Ota se, jos saatat, hiljaisuudessa; ajan mittaan se sinua auttaa enemmän kuin moinen ilmeinen epäkiitollisuus."
"Kiitollisuus, lordi Durrisdeer", huudahti master paisuvin äänin ja etusormi korkealla. "Olehan huoletta; sitä ei tule puuttumaan. Nyt riittää, kunhan tervehdin näitä jaloja herroja, joita olemme vaivanneet perheasioillamme."
Sitten hän kumarsi heille kullekin, asetteli miekkaansa ja lähti. Kaikki jäivät ihmettelemään hänen käytöstään, ja minä yhtä paljon lordin.
Perheriita oli täten saanut aivan uuden käänteen. Master ei ollutkaan niin avuton kuin lordi otaksui, sillä hänen vapaasti käytettävänään oli erinomainen ja monipuolinen taiteilija-kultaseppä. Lordin raha-avustuksella, joka ei ollut niin niukka kuin hän itse oli sanonut, voivat herra ja palvelija pysyä hengissä, joten se, minkä Secundra Dass ansaitsi, voitiin panna talteen tulevia tarpeita varten. En ollenkaan epäilekään, että näin tapahtui. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli masterin suunnitelmana koota niin paljon kuin oli tarpeen ja sitten lähteä etsimään sitä aarretta, jonka hän pitkiä aikoja sitten oli kaivanut maahan vuoristoon. Jos hän olisikin tyytynyt tällaisiin ajatuksiin, olisi hän epäilemättä tehnyt viisaammin. Mutta hän antoi itsensä ja meidän turmioksi vihansa vallita. Se julkinen häväistys, jonka hän oli kärsinyt tullessaan — ja jonka hän suureksi ihmeekseni jaksoi sietää — oli tunkeutunut hänen luihinsa ja ytimiinsä. Hän oli sillä mielellä, että olisi — kuten vanha sananlasku sanoo — leikannut nenänsä nolatakseen naamansa. Nyt hänen oli pakko antautua ihmisten naurettavaksi siinä toivossa, että joku osa häpeästä pirahtaisi lordiinkin.
Hän valitsi asunnokseen yksinäisen pienen puutalon eräässä kaupungin kehnoimmassa osassa. Talon ympärillä kasvoi muutamia akasioja. Sen etupuolelle oli rakennettu jonkinlainen parveke, jossa oli aukko aivankuin koirankopissa ja joka kohosi noin pöydän korkeudelle maasta. Sinne oli talonrakentaja, köyhä mies, ennen asetellut tavaroitaan myytäväksi; ja se herätti masterissa halun asua talossa, ehkäpä myöskin synnytti ajatuksen siitä vehkeestä, jonka hän pani toimeen. Mikäli ymmärrän, oli hän merirosvolaivalla oppinut jonkin verran neulomaan — ainakin niin paljon, että voi julkisesti näytellä räätäliä, eikä enempää kuulunutkaan hänen kostosuunnitelmaansa. Parvekkeen yläpuolelle hän ripusti ilmoituksen, jonka sisältö oli suunnilleen seuraava:
VAATTEITA PAIKKAA SIEVÄSTI
James Durie,
Entinen Ballantraen master.
HIENOA KULTASEPÄNTYÖTÄ SUORITTAA
Secundra Dass,
Muunnettu intialainen herrasmies.
Tämän ilmoituskilven alla, parvekkeen sisäpuolella, istui isäntä itse, kun hänellä oli työtä, räätälin tavoin jalat ristissä allaan ja ompeli ahkerasti. Kun hänellä oli työtä, sanoin; liiketuttavat näet enimmäkseen kääntyivät Secundran puoleen, joten masterin ompelu oli samantapaista kuin Penelopen. Hän ei luonnollisesti koskaan ollut ajatellutkaan ansaita edes voita leivälleen moisella käsityöllä; hänelle riitti, että ilmoituskilpi veti Durie-nimen lokaan, ja että tuon ylpeän suvun entinen kantaherra nyt istui kaiken kansan nähtävänä sääret ristissä ja veljensä halpamaisuuden häpeällisenä todistuksena. Ja siinä määrin hänen suunnitelmansa onnistuikin, että kaupungissa alkoi kuulua ääniä, ja muodostua puolue, joka oli kovin vihamielinen lordille. Kuvernöörin suosio teki sitäkin ilmeisemmäksi isäntäni kuulumisen toiseen joukkoon; rouva, jota ei koskaan oltu erityisen hyvin kohdeltu siirtomaassa, sai kuulla kiusallisia viittauksia; naisseurassa oli hänen melkein mahdoton yhtyä puhumaan käsitöistä, seikka, joka luonnollisesti siellä aivan helposti tulee esille. Niinpä olenkin nähnyt hänen tulevan vihoissaan kotiin, vakuuttaen, ettei hän koskaan enää lähtisi kutsuihin.
Kaiken tämän aikana pysytteli lordi omassa kartanossaan puuhaillen innokkaasti maanviljelyshommissa; ne, jotka hänen kanssaan eniten tulivat tekemisiin, pitivät hänestä, hän taas ei huomannut muita tai ei heistä välittänyt. Hän alkoi lihoa; hänen ilmeessään oli iloisuutta ja hommakkuutta; hikihatussakin näytti hän voivan mitä parhaimmin. Rouva taas — huolimatta persoonallisista ikävyyksistään — siunasi joka päivä taivasta siitä, että hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi sellaisen paratiisin. Hän oli ikkunasta katsellut, kuinka masteria nöyryytettiin, ja näytti siitä hetkestä tuntevan olonsa turvalliseksi. Minä puolestani en ollut yhtä varma; minusta alkoi lordin tila näyttää jossain määrin kivulloiselta. Onnellinen hän oli, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta tuon onnen syyt eivät olleet näkyvissä. Perheensäkin keskuudessa hän ilmeisesti nautti jostain salaisesta ajatuksesta, ja minussa heräsi vihdoin eräs epäluulo, sopimaton sekä häneen että minuun nähden, se nimittäin, että hänellä oli jossain kaupungilla jalkavaimo. Hän kävi kuitenkin hyvin vähän ulkona ja oli koko päivän kovassa puuhassa; oikeastaan oli vain yksi hetki päivästä, jolloin en tiennyt hänen toimistaan, ja sekin sattui aamupäivällä, jolloin Aleksanderilla oli lukutuntinsa. Sen puolustukseksi mitä silloin tein, muistutan vieläkin alinomaa peljänneeni, ettei parooni olisi oikein täydellä järjellään, ja että tein oikein ollessani varuillani nyt, kun vihollisemme oleskeli samassa kaupungissa kuin mekin. Sen vuoksi keksin tekosyyn saadakseni siirretyksi sen tunnin, jona opetin mr. Aleksanderille matematiikan alkeita, ja aloin sen sijaan vakoilla isäntäni askeleita.
Joka aamu, oli ilma millainen tahansa, hän otti kultanuppisen keppinsä, heitti hattunsa niskalle — uusi tapa, jonka otaksuin johtuvan siitä, että hänen otsaansa poltti — ja lähti tekemään määrättyä kiertokulkua. Aluksi hänen tiensä johti pitkin sievää puistokäytävää ja ohi kirkkotarhan, missä hän istui hetkisen mietteisiinsä vaipuneena, jos oli kaunis ilma. Sitten kääntyi polku rantaan päin, sieltä pitkin satamalaidetta ja kulki masterin puodin ohi. Lähestyessään tätä paikkaa retkellänsä alkoi lordi Durrisdeer kävellä yhä hitaammin, aivan kuin nauttien raittiista ilmasta ja näköalasta, ja puodin edustalle, sen ja merenrannan keskivaiheille, hän pysähtyi hetkeksi nojaten keppiinsä. Juuri siihen aikaan master istui kojussaan heittäen neulaansa. Veljekset tuijottivat vihaisesti toisiinsa, sitten lordi lähti eteenpäin hymyillen itsekseen.
Kaksi kertaa minun vain tarvitsi alentua vakoilijan epäkiitolliseen ammattiin, sitten minä jo olin selvillä siitä, mikä tarkoitus lordin retkillä oli ja mistä hänen salainen ilonsa johtui. Siinä oli hänen rakastajattarensa: viha se hänen kasvoilleen loi terveen värin eikä rakkaus. Voi ehkä olla sellaisia moralisteja, joita tällainen huomion teko olisi tyydyttänyt; minuun se koski kipeästi. Se, että kaksi veljestä oli sotakannalla keskenään, ei ollut ainoastaan sinänsä vihattavaa; minun mielestäni siihen sisältyi paljon tulevia onnettomuuksia. Siksipä pidinkin tapanani oikoteitse rientää paikalle ja piilosta katsella heidän kohtaustaan. Eräänä päivänä, kun tulin hiukan myöhemmin, oltuani viikon päivät estettynä pääsemästä, minä hämmästyin nähdessäni suhteen vieläkin entisestään kehittyneen. Minun on mainittava, että masterin tuvan edustalle oli asetettu tuoli liiketuttavien istuttavaksi, kun tulivat miehen kanssa kauppoja tekemään. Nyt näin lordin istuvan tuolla tuolilla, leikkivän kävelykepillään ja tuijottelevan varsin tyytyväisenä lahdelmalle. Parin kolmen jalan päässä hänestä istui master neulomassa. Kumpikaan ei puhunut mitään; lordi ei edes luonut silmäystäkään viholliseensa siinä istuessaan. Pelkkä ruumiillinen läheisyys sai hänet epäilemättä sitäkin selvemmin tuntemaan toisen läsnäolon, ja hän nautti epäilemättä syvin siemauksin hänen läsnäolostaan.
Kohta kun hän oli lähtenyt paikaltaan, astuin minä hänen luokseen.
"Lordi hyvä", sanoin minä, "ei tuollainen käytös ole sopivaa teille."
"Minä tiedän sen", virkkoi hän. Minua ei värisyttänyt ainoastaan tuo omituinen lause, vaan koko hänen puhetapansa.
"Varokaa, lordi, noin antamasta valtaa katkerille tunteillenne", sanoin minä. "En tiedä, onko se vaarallisempaa sielullenne vaiko ymmärryksellenne, mutta te olette murhaamaisillanne molemmat."
"Ette te voi käsittää", sanoi hän. "Ei teillä ole koskaan ollut sellaisia katkeruuden vuosia kannettavinanne."
"Ja ellei muuta olisikaan peljättävissä", lisäsin minä, "niin ärsytätte varmaan miehen johonkin epätoivoiseen tekoon."
"Päinvastoin; hänen rohkeutensa on lannistumassa", vastasi lordi.
Noin viikon ajan kävi isäntäni joka päivä penkillä istumassa. Siinä oli miellyttävä paikka akasiain alla; näkyi meri ja laivoja, ja kuului kuinka merimiehet laulelivat työtä tehdessään. Siinä he nyt istuivat, puhumatta ja liikahtamatta kumpikin. Neula vain lensi ja master puraisi toisinaan poikki langan; hän näet yhä oli ahkeroitsevinaan. Siellä minä tavallisesti yhdyin heihin, ihmetellen itseäni ja tovereitani. Kun joku lordin ystävistä kulki ohi, tervehti hän heitä iloisesti ja huusi, että hän istui siellä antamassa joitakin hyviä neuvoja veljelleen, josta nyt hänen suureksi ilokseen oli tullut oikein uuttera. Ja tämänkin master otti vastaan tyynen näköisenä; mitä hän itsekseen mietti, tietää Jumala tai ehkä paholainen yksin.
Mutta yht'äkkiä, eräänä hiljaisen kauniina päivänä, siihen vuodenaikaan, jota nimitetään intiaanikesäksi, kun metsät olivat värjäytyneet kultaisiksi, vaaleanpunerviksi ja verenkarvaisiksi, laski master neulan kädestään ja purskahti ankaraan nauruun. Hän oli varmaan valmistanut sitä kauan hiljaisuudessa, sillä se kuulosti itsessään varsin luonnolliselta, mutta se tapa, jolla se äkkiä katkaisi ylen pitkän vaitiolon ja silloiset olosuhteet, jotka eivät suinkaan kehoittaneet riemuun, antoivat sille korvissani pahaaennustavan kaiun.
"Henry", sanoi hän. "minä olen kerrankin tehnyt virheen ja sinä olet kerrankin ollut kyllin viisas käyttääksesi sitä hyväksesi. Nyt loppuu paikkaräätäli-näytelmä, ja minä myönnän iloksesi, että sinä olet ollut siinä voitolla. Veri ei ole koskaan niin ohutta, ettei se olisi vettä sakeampaa, ja sinulla on epäilemättä erinomainen kyky olla kiusoittava."
Lordi ei sanonut sanaakaan; aivan kuin master ei olisikaan vaitioloa katkaissut.
"Kuulehan", jatkoi master, "älä nyt niskoittele, muuten et enää esiinny eduksesi. Voin vakuuttaa, että sinulla on syytä olla jonkin verran jalomielinen; minun näet täytyy mennä vielä edemmäksi kuin pelkkään tappioni tunnustamiseen. Tarkoitukseni oli jatkaa tätä työtä, kunnes olisin kerännyt rahoja riittävästi erästä suunnitelmaa varten; mutta minä myönnän rehellisesti, ettei minulla ole siihen rohkeutta. Otaksuttavaa on, että sinä toivot minun lähtevän tieheni tästä kaupungista; minä olen toista tietä johtunut samaan ajatukseen. Ja nyt minä teen erään ehdotuksien, tai jos teidän korkea-arvoisuutenne niin tahtoo, pyydän erästä armonosoitusta."
"Pyydä sitten", sanoi lordi.
"Sinä lienet kuullut, että minulla oli kerran tässä maassa melkoinen aarre", vastasi master; "no niin — joka tapauksessa se on minulla ollut. Minun oli pakko kaivaa se maahan paikalle, josta minä riittäväin tuntomerkkien avulla voin sen löytää. Tuon aarteen takaisin saaminen on nyt muuttunut kunnianhimoni vaatimattomaksi päämääräksi, etkä sinä kadehtine sitä minulta, kun sen saan käsiini."
"Mene hakemaan", sanoi lordi. "En minä sinua pidätä."
"No niin", sanoi master, "mutta niin tehdäkseni minulla täytyy olla apumiehiä ja kuljetusneuvoja. Sinne on pitkä ja huono tie, ja villit intiaanit tekevät seudulla liikkumisen epävarmaksi. Annahan minulle vain tarvittava määrä, joko joku pyöreä summa viikkorahojeni sijasta tai, jos mieluummin niin tahdot, lainaksi. Minä maksan sen palattuani takaisin. Ja senjälkeen pääset sinä, jos haluat, ainaiseksi minua näkemästä."
Lordi tuijotti häntä kiinteästi silmiin: suun ympärillä näkyi jäykkä hymy, mutta hän ei sanonut mitään.
"Henry", sanoi master niin rauhallisesti että minua kammotti, ja peräytyi samassa vähän, — "Henry, minulla oli kunnia puhutella sinua."
"Astellaanpa kotiinpäin", sanoi lordi minulle, joka seisoin nykien häntä hihasta. Sitten hän nousi, suoristi itseään, asetti hattunsa kuntoon ja alkoi, vieläkään mitään vastaamatta, kulkea hitaasti poispäin pitkin rannikkoa.
Seisoin hetkisen tietämättä kummanko veljen puoleen kääntyisin; niin vaarallisen käänteen näytti asia nyt saaneen. Mutta master oli jälleen ryhtynyt työhönsä, hänen päänsä oli painuksissa, mutta käsi näytti liikkuvan yhtä nopeasti kuin konsanaan. Sen vuoksi päätin lähteä lordin jälkeen.
"Oletteko mieletön?" huusin minä saavutettuani hänet. "Päästättekö noin hyvän tilaisuuden käyttämättä?"
"Vieläkö te hänen loruistaan välitätte?" kysyi lordi halveksivasti.
"Tahtoisin hänet pois tästä kaupungista!" huusin minä. "Tahdon hänen lähtevän minne hyvänsä ja miten hyvänsä, kunhan hän vain ei ole täällä."
"Minä olen sanonut mitä minä tahdon", vastasi lordi, "ja te olette sanonut mitä te tahdotte. Riittäköön se siitä."
Mutta minä ajattelin yhä vain masterin pois saamista. Mieltäni liikutti mitä ankarimmin, kun muistin miten kärsivällisesti hän jälleen ryhtyi työhönsä. Ei kukaan voisi sietää niin pitkällistä pilkkaa, kaikkein vähimmin master. Olin tuntevinani ilmassa veren hajua, ja lupasin itselleni, etten löisi laimin mitään, en mahdollisuuden välkähdystäkään, kun oli kysymyksessä onnettomuuden välttäminen. Samana päivänä menin lordin luo konttoriin, missä hänellä oli jotain pientä puuhaa.
"Lordi hyvä", sanoin minä, "olen keksinyt sopivan käyttökeinon säästämilleni rahoille. Mutta ne ovat, paha kyllä, Skotlannissa; niiden nostamiseen kuluisi aikaa, ja asia on kiireellinen. Voisiko korkea-arvoisuutenne antaa minulle tuon summan etukäteen velkakirjaa vastaan?"
Hän katsoi minuun hetkisen kiinteän tutkivasti. "Minä en ole koskaan tiedustellut taloudellista asemaanne, Mackellar", sanoi hän. "Lukuun ottamatta myöntämäänne takausta, voi sattua, ettette ole killinginkään arvoinen."
"Minä olen ollut kauan teidän palveluksessanne, enkä ole koskaan sanonut valheellista sanaa; en liioin pyytänyt mitään suosionosoitusta", sanoin minä, "ennenkun tänä päivänä."
"Suosionosoitusta masterille", vastasi hän rauhallisesti. "Pidättekö minua hupsuna, Mackellar? Koettakaa ymmärtää kerta kaikkiaan, että minä teen tuolle pedolle mitä tahdon; minua ei liikuteta hyvällä eikä pahalla, ja ennenkuin minun silmäni pimitetään, tarvitaan sukkelampi temppuilija kuin te. Minä tahdon, että minua palvellaan, palvellaan uskollisesti, enkä, että te vehkeilette ja sotkette asioita minun selkäni takana ja varastatte rahoja minulta itseltäni kukistaaksenne minut."
"Lordi hyvä", sanoin minä, "noita sanoja en anna teille anteeksi."
"Miettikääpä asiaa, Mackellar, niin te ehkä huomaatte, että ne ovat paikalleen puhutut. Teidän juonittelunne se on anteeksiantamatonta. Kieltäkää, jos voitte, että aiotte käyttää rahoja tehdäksenne jotakin, mihin minä en suostu. Jos voitte kieltää, niin pyydän mielelläni anteeksi. Mutta muuten täytyy teidän tyytyä siihen, että menettelyänne nimitetään sen oikealla nimellä."
"Jos luulette minun muuta aikovan kuin teidät pelastaa" — aloin minä.
"Vanha ystävä", sanoi hän. "Te tiedätte varsin hyvin, mitä minä luulen. Tässä tarjoan käteni vilpittömin sydämin; mutta rahaa te ette saa penniäkään."
Kun olin siten epäonnistunut, menin suoraapäätä huoneeseeni, kirjoitin kirjeen, juoksin se mukanani satamaan, kun tiesin siellä olevan laivan lähdössä, ja olin masterin tuvalla siinä illan pimetessä. Astuin koputtamatta sisään ja tapasin masterin intialaisineen syömässä yksinkertaista maissipuuro- ja maitoillallistaan. Tupa oli sisäpuoleltaan puhdas, mutta köyhä; ainoa silmiinpistävä esine oli kirjahylly, jolla oli muutamia kirjoja, sekä Secundran pieni penkki yhdessä nurkassa.
"Mr. Bally", sanoin minä, "minulla on Skotlannissa säästössä noin viisisataa puntaa; ne minä olen koonnut vaivalloisen elämäni aikana. Nyt lähtee tuolla laivalla kirje, jolla ne nostetaan. Jos tahdotte kärsivällisenä odottaa, kunnes laiva tuo vastuun, niin saatte ne kaikki niillä ehdoilla, jotka esititte lordille aamulla."
Hän nousi pöydästä, asteli tuvan lattialla, tarttui olkapäihini ja katsoi minuun hymyillen.
"Ja kumminkin te pidätte aika paljon rahoista", sanoi hän, "ja kumminkin te pidätte rahoista enemmän kuin mistään muusta, veljeäni lukuunottamatta."
"Minä pelkään vanhuutta ja köyhyyttä", sanoin minä; "siinä on ero asiassa."
"En minä tahdo sanasta sotaa nostaa; nimittäkää sitä vain sillä nimellä", vastasi hän. "Voi Mackellar, Mackellar, jos te tekisitte tämän rakkaudesta minuun, kuinka iloisesti ottaisinkaan tarjouksenne vastaan."
"Niinpä niin", vastasin minä kiivaasti, "minun on häpeäkseni tunnustaminen, etten voi hyvillä mielin nähdä teidän asuvan tällaisessa köyhässä paikassa. Ei se ole ainoa ajatukseni, eikä ensimmäinenkään, mutta niin minä mietin. Mielelläni minä teitä auttaisin asiassa. En minä rakkauttani tarjoa — kaukana siitä; mutta niin totta kuin Jumala on tuomarini — ja minä itsekin sitä ihmettelen — minä teen sen aivan ilman vihamielisiä tunteita."
"Oho!" sanoi hän, pidellen olkapäistäni ja minua hiljaa ravistellen. "Teillä on minusta suuremmat ajatukset kuin itse arvaattekaan! Ja minä itsekin sitä ihmettelen", lisäsi hän matkien äskeisiä sanoja ja jossakin määrin ääntänikin. "Te olette rehellinen mies, ja senvuoksi minä teitä säästän."
"Säästätte minut?" huudahdin minä.
"Niin, säästän teidät", toisti hän, laski minut irti ja kääntyi pois. Sitten hän jälleen asettui eteeni. "Te tiedätte vain vähän siitä, mitä minä rahoilla tekisin, Mackellar. Oletteko todellakin luullut, että olisin pitänyt tappion kiltisti hyvänäni? Kuulkaahan nyt: minun elämäni on ollut sarja ansaitsemattomia tappioita. Tuo tyhmyri, Kaarle-prinssi, pilasi erittäin lupaavan yrityksen; siinä meni onneni ensi kerran nurinniskoin. Pariisissa minä olin jälleen pääsemäisilläni satulaan; sillä kerralla tuli sattuma tielle; eräs kirje joutui vääriin käsiin, ja minä olin yhtä alhaalla kuin ennenkin. Kolmannen kerran minä keksin tilaisuuden päästä eteenpäin; sanomattoman kärsivällisesti rakentelin itselleni asemaa Intiassa; silloin tuli Clive, rajah nujerrettiin ja minä pelastuin häviöstä kuten mikäkin Aeneas, Secundra Dass selässäni. Kolme kertaa minä olen ollut kurottautumassa korkeinta asemaa kohti, ja olen vasta neljänkymmenenkahden. Minä tunnen maailman paremmin kuin moni mies elämänsä iltana — hovin ja leirin, idän ja lännen; minä tiedän, minne voin mennä, tunnen tuhansia keinoja. Minä olen nyt kykyjeni kukoistusajassa, terveyteni on hyvä ja kunnianhimoni erinomainen. No niin, tuosta kaikesta minä luovun, en välitä, vaikka kuolenkin ilman että maailma milloinkaan kuulee nimeäni. Minä välitän ainoastaan yhdestä asiasta, ja sen minä tahdon saavuttaa. Varokaa, ettette tekin katon pudotessa murskaannu raunioihin."
Tultuani ulos hänen huoneestaan vakuutettuna siitä, että väliintuloni ei voisi mitään hyödyttää, huomasin satamassa hyörinää ja näin, luodessani sinne katseeni, erään laivan vast'ikään nostaneen ankkurinsa. Kuinka kummallista, että saatoin sitä katsella välinpitämättömästi, vaikka se toi molemmille Durrisdeerin veljeksille surman. Kaikkien tämän kamppailun onnettomain tapausten, loukkausten, ristiriitaisten pyyteiden, veljesten välisen kaksintaistelun tapahduttua oli vielä jäljellä, että eräs Grub-Streetillä asuva kurja raukka, joka kirjoitti ansaitakseen päivällisensä, eikä välittänyt siitä, mitä hän sotki, onnistui neljätuhatta peninkulmaa leveän suolaisen meren poikki heittämään noituutensa ja lähettämään veljekset lumiaavikolle kuolemaan. Mutta tuollainen ajatus oli minulle aivan vieras, ja kun seudun väki, satamassa vallitsevan vilkkauden tähden, vilisi ympärilläni, kuljin minä läpi väkijoukkojen kokonaan vaipuneena miettimään äskeistä luonakäyntiäni ja masterin puheita.
Samana iltana tuotiin meille laivasta pieni käärö lentolehtisiä. Seuraavaksi päiväksi oli lordi sopinut huvimatkasta kuvernöörin kanssa; siihen ei ollut pitkältä, ja minä jätin hänet hetkiseksi yksin huoneeseensa silmäilemään lentokirjasia. Kun tulin takaisin, oli hänen päänsä painunut pöydän kantta vasten, ja hänen kätensä olivat levällään kokoonrutistettujen papereitten keskellä.
"Lordi hyvä!" huusin minä rientäen hänen luokseen; luulin näet hänen saaneen kohtauksen.
Hän hypähti ylös aivan kuin tanssinukke, kasvot raivon vääristäminä, niin että vieraassa paikassa olisin häntä tuskin tuntenut. Samassa kohosi hänen kätensä aivan kuin hän olisi aikonut iskeä minut maahan. "Jättäkää minut yksin!" kiljaisi hän, ja minä kiiruhdin, niin nopeasti kuin vavahtelevat polveni sallivat, rouvan luo. Ei hänkään suotta aikaa tuhlannut, mutta kun tulimme takaisin, oli hän lukinnut oven sisäpuolelta ja huusi vain sieltä meille, että jättäisimme hänet rauhaan. Me katsoimme toimiimme — kovin kalpeita olimme kumpikin, sillä luulimme, että loppuisku oli tullut.
"Minä kirjoitan hänen puolestaan kuvernöörille anteeksipyynnön", sanoi rouva. "Meidän täytyy turvata ylhäisiin ystäviimme." Mutta kun hän kynään tarttui, putosi se hänen kädestään. "Minä en voi", sanoi hän. "Voitteko te?"
"Minä teen sen niin hyvin kuin osaan, hyvä rouva", vastasin minä.
Hän katseli olkapääni yli, kun kirjoitin. "Hyvä", sanoi hän, kun olin saanut kirjeen valmiiksi. "Jumalan kiitos, Mackellar, että minulla on, kehen voin hiottaa. Mutta mitä se nyt saattaa olla? Mitä, mitä kumminkin se lieneekään?"
Minä ajattelin mielessäni, ettei mikään selitys ollut mahdollinen, eipä edes tarpeellinenkaan; pelkäsin että herrani hulluus oli nyt yhtäkkiä puhjennut ilmoille aivan kun tulivuoren purkaus, joka on kauan pysynyt kytemässä; mutta tätä en uskaltanut ilmaista, kun säälin rouvaa.
"Tärkeämpää on, että harkitsemme, mitä meidän itse on tehtävä", sanoin minä. "Onko meidän pakko jättää hänet yksin tuonne?"
"Minä en uskalla häntä häiritä", vastasi hän. "Luonto sen ehkä parhaiten tietää. Ehkä juuri luonto huutaa, että hänet on jätettävä rauhaan, ja me hapuilemme pimeässä. Niin, minä mieluimmin jättäisin hänet yksin."
"Sitten minä lähetän tämän kirjeen, hyvä rouva, ja tulen, jos niin tahdotte, tänne takaisin seuraksenne", sanoin minä.
"Tehkää niin", huudahti rouva.
Koko iltapäivän me istuimme yhdessä, enimmäkseen vaiti, vartioiden lordin huoneen ovea. Ajatukseni asuivat äskeisessä tapauksessa ja sen silmiinpistävässä yhtäläisyydessä sen näyn kanssa, joka minulla oli ollut. Minun täytyy sanoa tästä pari sanaa, sillä asia on juteltu hyvinkin liioitellussa muodossa; olenpa nähnyt sen painettunakin ja minut mainittuna nimeltä, jota paitsi arveltiin minun voivan antaa lähempiä tietoja. Seuraavat seikat olivat samat: lordi istui jossain huoneessa pää pöytää vasten painuneena, ja kun hän kohotti päätään, oli kasvoilla ilme, joka sai minut syvästi murheelliseksi. Mutta huone oli toinen, lordin asento pöydän ääressä ei ollut ollenkaan sama, ja kasvot, hänen ne paljastaessaan, osoittivat surullisen suurta raivoa, eivätkä sitä kalvavaa epätoivoa, joka aina (paitsi erästä kertaa, josta olen ennen puhunut) niillä esiintyi, kun ne ilmestyivät sieluni silmälle. Tämä on täysi totuus, joka nyt vihdoin tulee julkisuuteen, ja joskin eroavaisuudet olivat melkoiset, riitti kuitenkin se, mikä sopi yhteen, saamaan mieleni kauhun valtaan. Koko iltapäivän minä, kuten jo sanoin, istuin tuumien tuota aivan yksikseni; rouvalla näet oli kyllin omissa ajatuksissaan, eikä mieleeni suinkaan juolahtanut kiusata häntä mielikuvillani. Kesken odotustamme hän keksi hyvän suunnitelman, lähetti hakemaan mr. Aleksanderia, ja käski hänen koputtaa isänsä ovelle. Lordi tosin käski pojan pois, mutta ilman minkäänlaista sanoissa tai eleissä ilmenevää väkivaltaisuutta, niin että minä aloin hiljalleen toivoa kohtauksen menevän ohi.
Vihdoin illan tullen, juuri kun olin sytyttämässä lamppua, aukeni ovi, ja lordi seisoi kynnyksen toisella puolen. Valoa ei ollut riittävästi voidaksemme erottaa ilmeen hänen kasvoillaan; kun hän puhui, tuntui ääni minusta jossain määrin muuttuneelta, mutta kumminkin aivan rauhalliselta.
"Mackellar", sanoi hän, "viekää tämä kirje omakätisesti sen vastaanottajalle. Se on ankaran yksityistä laatua. Koettakaa tavata asianomainen yksin jättäessänne kirjeen hänelle."
"Henry", kysyi rouva, "ethän kipeä ole?"
"En, en", vastasi hän äreästi, "minulla on puuhaa. En, en ollenkaan; puuhaa minulla vain on. Ihmeellistä, että ihmistä heti luullaan sairaaksi, jos hänellä on jotain tekemistä. Tuokaa minulle sisään illallinen ja kori viiniä; minä odotan erästä ystävää luokseni. Muuten ei minua saa häiritä."
Samassa hän jälleen sulkeutui huoneeseensa. Kirje oli osoitettu eräälle kapteenille nimeltä Harris, johonkin kapakkaan satamassa. Minä tiesin kulkupuheista, että Harris oli vaarallinen seikkailija, jonka kovasti epäiltiin ennen harjoittaneen rosvoamista, ja joka nyt teki raakaa intiaanikauppaa. En voinut mitenkään käsittää mitä lordilla oli hänelle sanottavaa tai hänellä lordille, enkä myöskään kuinka lordi oli saanut hänet tietoonsa, ellei se ollut tapahtunut erään häpeällisen oikeusjutun kautta, josta Harris joku aika takaperin oli päässyt luikertamaan irti. Kaiken kaikkiaan minä lähdin matkalle varsin vastenmielisesti, ja tutustuttuani hiukan kapteeniin palasin murheellisena. Minä löysin hänet eräästä haisevasta huoneesta, missä hän istui tippuvan kynttilän ja tyhjän pullon äärestä. Hänen käytöksestään voi jossain määrin huomata, että hän oli joskus ollut sotilas, tai oli se ehkä teeskenneltyä, sillä hänen esiintymistapansa oli kömpelö.
"Tervehtikää lordia, että minulla on kunnia käydä tapaamassa hänen korkea-arvoisuuttaan vähäisen hetken kuluttua", sanoi hän kirjeen luettuaan. Senjälkeen oli hän kyllin moukkamainen osoittaakseen tyhjää pulloaan ja pyytääkseen minua ostamaan siihen viinaa.
Vaikka palasinkin kotiin niin nopeasti kuin suinkin, seurasi kapteeni aivan kintereilläni ja jäi taloon myöhään yöhön. Kukko kiekui jo toisen kerran, kun minä huoneeni ikkunasta näin lordin seuraavan häntä lyhty kädessä portille; he olivat molemmat juovuksissa, nojasivat silloin tällöin toisiinsa ja juttelivat tuttavallisesti.
Seuraavana aamuna lordi oli kumminkin jo varhain lähtenyt ulos ja ottanut satoja puntia mukaansa. Minä olen aina tietänyt, ettei hänellä enää niitä ollut palatessaan, ja samalla olin varma siitä, ettei master ollut niitä saanut; minä näet pysyttelin koko aamupäivän hänen puotinsa läheisyydessä.
Tämä oli viimeinen kerta New-Yorkissa ollessamme jolloin lordi Durrisdeer meni tiluksiensa rajain ulkopuolelle; hän kuljeskeli kartanollaan tai istui juttelemassa perheensä kanssa yhtä usein kuin ennenkin. Kaupungilla ei häntä nähty; hänen jokapäiväiset masterin luona käyntinsäkin taukosivat kokonaan. Ei Harriskaan enää näyttäytynyt — ei ennenkuin lopuksi.
Minua painosti kovasti se salaperäisyys, johon olimme alkaneet kietoutua. Yksin lordin jokapäiväisissä tavoissa tapahtuneista muutoksista kävi riittävän selväksi, että hänellä oli jotain vakavaa mielessä, mutta mitä se oli, mistä kotoisin ja minkätähden hänen sen vuoksi oli pysytteleminen talon ja puutarhan rajoissa, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Ilmeistä, jopa suorastaan todistettavaa oli, että lentolehtisillä oli osansa tässä mylläkässä. Nyt minä luin kaikki, jotka suinkin käsiini sain, ne olivat aivan mitättömiä sisällöltään kaikki tyyni, tavallista karkeata puolue-kinastelua; minun oli mahdotonta keksiä mitään, josta innokkainkaan puoluemies olisi voinut erityisempiä välittää, ja lordia eivät valtioasiat juuri suuresti huvittaneet. Mutta seikka oli se, että se lentolehtinen, joka oli saanut kaiken matkaan, yhä oli piilossa lordin povella. Sieltä minä sen vihdoin hänen kuoltuansa löysin, kaukana aavikolla. Sellaisessa paikassa ja mitä kamalimpain olosuhteiden vallitessa minä ensi kerran luin seuraavat erään whig-puolueeseen lukeutuvan häväistyskirjoitusten sepustajan kirjoittamat valheelliset sanat, joiden tarkoituksena oli estää jakobiitteja saamasta armoa: "Eräs toinen kuuluisa kapinoitsija, B——n m——, saa kohdakkoin arvonimensä takaisin. Tätä asiaa on valmistettu kauan, aina siitä asti, kun hän Skotlannissa ja Ranskassa suoritti muutamia varsin häpeällisiä tehtäviä. Hänen veljestään B——n l——sta tiedetään, ettei hän mielenlaadultaan ole veljeään valkoisempi, ja otaksuttu perillinen, joka nyt tulee syrjäytetyksi, on kasvatettu mitä halpamaisinten periaatteiden mukaan. Niinkuin vanha sananlasku sanoo: isompi puoli kummallekin ja loppu tasan; mutta sellainen suosionosoitus kuin tämä arvon takaisinsaanti olisi, on liian suuri saadakseen huomaamatta tapahtua."
Täysijärkinen mies ei olisi huolinut mitään koko jutusta, joka niin selvästi oli sepustettu; ei yhdenkään ajattelevan ihmisen päähän olisi voinut juolahtaa hallituksella mitenkään olevan sellaisia tuumia, ellei ehkä oteta lukuun tyhmeliiniä itseään, joka sepustuksen oli laatinut; lordi taas, niin tervejärkinen kuin oli ennen ollutkin, ei ollut koskaan osoittanut loistavia hengenlahjoja. Että hän pani niin suuren arvon tuommoiseen juoruun, kulki lentokirjanen povellaan ja sen sisältö sydämessään, se todistaa paremmin kuin muu, että mies oli mielipuoli. Epäilemättä kiirehti uhkaavaa järjen pimentymistä mr. Aleksanderin nimen pelkkä mainitseminen sekä suoraan lausuttu uhkaus lapsen perintöoikeutta kohtaan. Voisi myöskin ajatella, että isäntäni oli ollut jo kauan täydellisesti mielipuolena, mutta ettemme me huonoina havaitsijoina olleet sitä älynneet tai olimme häneen niin tottuneet, ettemme huomanneet hänen heikkoutensa kehittymistä.
Noin viikko siitä päivästä, jona lentolehtiset olivat saapuneet, olin minä myöhään sataman puolella ja kävelin kohti masterin tupaa, kuten usein tein. Ovi aukeni, valovirta valahti tielle ja minä näin erään miehen ystävällisesti tervehtivien ottavan jäähyväisiä. En osaa sanoa kuinka kummalliselta minusta tuntui, kun huomasin, että hän oli seikkailija Harris. En voinut muuta ajatella kuin että lordi oli hänet sinne lähettänyt, ja jäin kävelemään kovin vakaviin ja tuskallisiin mietteisiin vaipuneena. Palasin vasta myöhään kotiin ja tapasin lordin järjestämässä matkalaukkuaan kuntoon matkaa varten.
"Miksi tulette näin myöhään?" huusi hän. "Huomenna me matkustamme Albanyyn yhdessä, te ja minä, ja te saatte pitää kiirettä joutuaksenne kuntoon."
"Albanyynko, lordi hyvä?" huudahdin minä. "Mutta miksi taivaan nimessä sinne?"
"Vaihteen vuoksi", vastasi hän.
Rouva, joka näytti itkeneen, antoi minulle merkin totella enemmittä puheitta. Hiukan myöhemmin (kun saimme tilaisuuden vaihtaa pari sanaa) kertoi hän minulle, että lordi, kapteeni Harrisin jälleen hänen luonaan käytyä, oli yht'äkkiä ilmoittanut matkustavansa. Kaikki rouvan yritykset saada hänet luopumaan matkasta tai ilmoittamaan sen tarkoitus olivat olleet aivan turhia.