VIIDES LUKU.
Yö helmikuun 28:tta päivää vasten vuonna 1757.
Saman päivän iltana master lähti pois. Hän oli poissa suuren osan seuraavaakin päivää, kohtalokasta 27:ttä; mutta missä hän oli ollut ja mitä puuhaillut, siitä emme huolineet ottaa selkoa, ennenkuin seuraavana päivänä. Jos olisimme sen tehneet ja sattuneet saamaan selkoa, olisi kaikki voinut käydä toisin. Mutta kun kaikki mitä teimme, tehtiin sitä tietämättä ja on sen jälkeen arvosteltava, niin kerron tapaukset sellaisina kuin ne meille ilmenivät ja jätän sen, mitä myöhemmin saimme tietää, tuonnemmaksi, ajallaan kerrottavaksi. Nyt minä näet olen tullut yhteen kertomukseni synkimmistä kohdista ja on minun toivottava lukijan myötätuntoa isännälleni.
Koko 27:nnen päivän vallitsi rajusää; oli purevan kylmä; ihmiset kulkivat ulkona höyryten kuin savupiiput; salin suuri takka oli täynnä puita; muutamia muuttolintuja, jotka jo olivat uskaltaneet luoksemme pohjoiseen, kokoontui talon ikkunoihin, tai hypähtelivät ne viluissaan paleltuneella pihamaalla. Päivällisaikaan valaisi jokunen auringonsäde kaunista pakkasmaisemaa valkoisine kukkuloineen ja metsineen; Crailin kutteri näkyi odottamassa suotuisaa tuulta Craig Headin luona, ja savu nousi suorana pylväänä kaikkien talojen ja mökkien savupiipuista. Yön tullen taivas peittyi pilveen; oli pimeä, ilma tyyni ja katkeran kylmä; mitä ilkein yö, kammottaviin tapauksiin sopiva.
Rouva vetäytyi aikaisin huoneeseensa, kuten hänellä nykyään oli tapana. Viime aikoina me olimme tottuneet viettämään iltoja korttia pelaamalla — uusi todistus siitä, että vieraamme oli väsymäisillään Durrisdeerin elämään. Kauan emme olleet istuneet, ennenkuin vanha parooni hiljaa vetäytyi pois paikaltaan tulen luota ja hävisi sanaa sanomatta makuusuojaansa. Me kolme, jotka nyt olimme jääneet jäljelle, emme huolineet osoittaa toisillemme erityistä rakkautta emmekä kohteliaisuuttakaan; kukaan meistä ei olisi toisen vuoksi jatkanut ilta-istuntoa, mutta tavan voimasta ja sentähden, että kortit juuri olivat jaetut, me jatkoimme pelin pelaamista. Minun on lisättävä, että istuimme myöhäiseen, ja vaikka parooni oli lähtenyt tavallista varhemmin, kävi kello sentään jo yhtä ja talon väki oli kauan ollut unen helmoissa. Sekin on lisättävä, että vaikka en ole koskaan nähnyt masteria päissään, oli hän nyt juonut paljon viiniä ja oli ehkä (vaikk'ei sitä huomannut) hiukan lämmennyt.
Miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui hänessä taas tuollainen äkkinäinen muutos. Kohta kun ovi oli sulkeutunut paroonin jälkeen, siirtyi hän ääntänsä vähääkään vaihtamatta tavallisesta kohteliaasta puheesta mitä loukkaavimpaan sanatulvaan.
"Henry kulta, sinun vuorosi", oli hän juuri saanut sanotuksi ja jatkoi: "on todellakin varsin merkillistä, että sinä ilmaiset moukkamaisuutesi niinkin viattomassa asiassa kuin korttipelissä. Sinä pelaat, Jaakoppi, aivan kuin suutari tai kapakassa istuva merimies. Sama kömpelyys, sama pikkumainen saituus, cette lenteur d'hébeté qui me fait rager — ihmeellistä että minulla pitää olla tuommoinen veli. Itse 'Vältä varvastakin' on toki hiukan elämään päin, kun hänen panoksensa on vaarassa, mutta sinun kanssasi käy pelaaminen niin inhoittavan ikäväksi, etten voi sitä sanoin selittää."
Mr. Henry katseli yhä korttejaan, aivan kuin harkiten, miten pelaisi; mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
"Armias Luoja, eikö hän koskaan pääse valmiiksi?" huusi master. "Quel lourdeau! Mutta turhaahan on sinua vaivata ranskalaisilla lauselmilla; suotta ne ovat semmoiselle tyhmyrille kuin sinä. Lourdeau, rakas veljeni, se on sama kuin möhkö, tuhrus, pässinpää, mies, jossa ei ole sulon, notkeuden, reippauden jälkeäkään; aivan kykenemätön tekemään minkäänlaista vaikutusta, aivan vailla luontaisia lahjoja; sellainen, jollaisen voit nähdä jos haluat, kun kurkistat kuvastimeen. Omaksi hyödyksesi minä tämän sanon, sen vakuutan, ja sitäpaitsi, sinä Varvas" — tässä hän kääntyi minuun pidätetyin haukotuksin — "on yksi huveistani tässä hirvittävän ikävässä paikassa paistaa teitä ja teidän herraanne kuten kastanjoita tulessa. Teistä minä aina kovasti nautin, sillä minä huomaan aina, että haukkumanimenne (joka tosiaan on jokseenkin moukkamainen) antaa teille vatsanväänteitä. Mutta toisinaan minulla on enemmän vaivaa tuosta veikosta, joka nyt on nukahtanut korttiensa ääreen. Etkö älyä, Henry, kuinka hyvin se sana sopii, jonka äsken sinulle selitin? Katsohan nyt, tässä yksi esimerkki. Huolimatta kaikista oivallisista ominaisuuksistasi, jotka ilolla tunnustan, en ole vielä koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana — enkä liioin", jatkoi hän, mitä kissamaisimman harkitusti, "niin, en liioin ketään, joka ei yhä pitäisi minua parempana."
Mr. Henry laski kortit kädestään. Hän nousi aivan hiljaa paikaltaan, ja näytti siltä, kuin hän olisi koko ajan ollut syvissä mietteissä. "Sinä pelkuri!" sanoi hän tyynesti, aivan kuin itsekseen. Ja pitämättä ollenkaan kiirettä ja ilman erityistä kiivastumista hän löi masteria vasten suuta.
Master hypähti ylös aivan kuin uudessa hahmossa; hän ei ollut koskaan ollut niin komea. "Lyönti!" huusi hän. "Minä en ota vastaan lyöntiä Jumalalta itseltään!"
"Hiljempaa", sanoi mr. Henry. "Haluatko taaskin isää avuksesi?"
"Hyvät herrat!" huusin minä ja koetin asettua heidän välilleen.
Master tarttui minua olkapäähän, piti minut käden ulottuvilla ja sanoi, yhä tuijottaen veljeensä: "Tiedätkö mitä tästä seuraa?"
"Minä en ole koskaan toiminut enemmän harkiten", vastasi mr. Henry.
"Minä vaadin verta, verta", sanoi master.
"Jos Jumala suo, näet omasi", sanoi mr. Henry, meni ja otti seinältä pari paljaana riippuvaa miekkaa ja ojensi ne masterille. "Mackellar saa katsoa, että kaikki käy rehellisesti", sanoi hän. "Se kyllä lienee tarpeen."
"Sinun ei tarvitse loukata minua enempää", sanoi master ja otti koettelematta toisen miekan. "Minä olen aina sinua vihannut."
"Isämme on vasta äsken mennyt makuulle", sano: mr. Henry. "Meidän täytyy mennä ulos jonnekin."
"Pitkässä pensaistossa on erinomainen paikka", sanoi master.
"Hyvät herrat", sanoin minä, "saatte hävetä kumpikin. Olette saman äidin lapsia ja aiotte nyt turmella sen elämän, jonka hän teille antoi."
"Kyllä, Mackellar", sanoi mr. Henry, samaan täysin rauhalliseen tapaan, jolla hän oli koko ajan esiintynyt.
"Mutta minä estän sen", sanoin minä. Mitä nyt seuraa, on tahrapilkku elämässäni. Viime sanoja saneessani näin masterin kääntävän miekkansa kärjen rintaani kohti; valo välkähti terässä, minä nostin käteni ylös ja putosin polvilleni lattialle hänen eteensä. "Ei, ei", huusin minä aivan kuin pieni lapsi.
"Hänestä ei ole sen suurempaa vaivaa", sanoi master. "On hyvä, että on yksi pelkurikin talossa."
"Meillä pitää olla jonkunlainen valaistus", sanoi mr. Henry, aivan kuin ei mitään keskeytystä olisi ollutkaan.
"Tuo tutisija voi tuoda pari kynttilää", sanoi master.
Olkoon häpeäkseni sanottu, että olin vielä niin kovin tuon paljaan miekan häikäisemä, että tarjouduin kantamaan lyhtyä.
"Emme me tarvitse mitään l-l-lyhtyä", sanoi master, minua matkien. "Siellä ei käy tuulen henkeäkään. No, ylös vain, ota pari kynttilää ja käy edellä. Minä tulen heti jäljessä tämän kanssa", — samassa hän leikki miekallaan.
Minä otin kynttilät ja kävin heidän edellänsä. Antaisin oikean käteni, jos ne askelet olisivat ottamatta; mutta pelkurihan ei ole muuta kuin yksinkertaisesti orja, ja vielä mennessämmekin löivät hampaani loukkua. Master oli puhunut totta: ei tuulen henkäystäkään, ilma oli sakoontunut kovaksi, tyyneksi hallasääksi, ja meidän käydessämme eteenpäin kynttiläin valossa lepäsi pimeys kattona päittemme päällä. Ei puhuttu sanaakaan; ei kuulunut muuta ääntä kuin askeltemme narske kylmettyneellä polulla. Yökylmä valahti ylitseni kuin jäinen vesi, joten ei pelko yksin minua järisyttänyt; toverini taas, jotka olivat paljain päin kuten minäkin ja juuri tulleet lämpimästä salista, eivät näyttäneet lämmön vaihdosta edes huomaavan.
"Tässä on paikka", sanoi master. "Pane kynttilät maahan."
Minä tein kuten hän käski, ja samassa loimahtivat liekit suoraan ylös, niin liikkumattomina ulkona talvisessa metsässä, kuin olisivat tuvan pöydällä palaneet — ja minä näin veljesten asettuvan vastakkain.
"Valo hiukan häikäisee silmiäni", sanoi master.
"Minä annan sinulle kaikki edut", vastasi mr. Henry vaihtaen paikkaa, "sillä minä luulen, että nyt olet kuoleman oma." Äänen sävy oli lähinnä raskasmielinen, mutta samalla siinä oli sentään ylevää ja miehekästä.
"Henry Durie", sanoi master. "Pari sanaa vain, ennenkuin alamme. Sinä olet oppinut miekkailemaan, osaat pitää kiinni floretista, mutta et tiedä, mikä ero on kun saa miekan käteensä. Sentähden tiedän minä sinun kaatuvan. Mutta huomaahan, miten luja minun asemani on. Jos sinä kaadut, katoan minä maasta sinne, mihin rahani jo ovat viedyt. Jos minä kaadun, mihin tilaan joudut sinä? Isäsi, vaimosi — joka, kuten kyllä tiedät, on minuun rakastunut — vieläpä lapsesikin, joka pitää enemmän minusta kuin sinusta — kuinka kostavatkaan he minun kuolemani! Ehket ollut sitä ajatellut, Henry hyvä?" Hän katsoi veljeään ja tervehti miekallaan sääntöjen mukaisesti.
Mr. Henry ei sanonut sanaakaan, tervehti vain hänkin. Miekat kalskahtivat yhteen.
En ymmärrä aseenkäyttöä; sitäpaitsi olin pakkasen, pelon ja kauhistuksen vaikutuksesta aivan pyörällä; mutta mikäli asiaa oivalsin, oli mr. Henry heti aluksi voitolla ja säilytti asemaansa vakavasti. Hän ahdisti vihollistaan hillityin, mutta samalla kammottavin innoin. Yhä lähemmäksi hän työntyi, kunnes master hypähti taaksepäin ja kirosi lyhyeen. Luulen valon taas häikäisseen häntä. Vaihdettuaan paikkoja he hyökkäsivät jälleen toistensa kimppuun, mutta olivat nyt lähempänä toisiaan; mr. Henry kävi uhkaavammin päälle, kun taas masterin itseluottamus näytti horjuvan. Nyt hän nähtävästi itse huomasi olevansa hukassa ja tunsi jonkinlaista kuolemantuskan kylmyyttä; muuten ei hän olisi ryhtynyt siihen petolliseen temppuun, jota hän käytti, En voi sanoa sitä seuranneeni, kokematon silmäni ei mitenkään voinut kyllin nopeasti erottaa yksityisseikkoja; mutta veljensä miekkaan hän näytti tarttuvan vasemmalla kädellään, seikka, joka on kaksintaistelussa kielletty. Varmaa on, että mr. Henry pelastui ainoastaan sivuun hyppäämällä, ja samoin, että master pisti tyhjää ilmaa, kaatuen toiselle polvelleen. Ennenkuin hän siitä ehti liikahtaa, oli vastustajan miekka hänet lävistänyt.
Minä kiljaisin puolitukehtunein äänin ja juoksin päin, mutta lävistetty ruumis virui jo maassa, vääntelehti hetkisen kuin käärme ja jäi sitten aivan liikkumatta.
"Katsokaa hänen vasenta kättänsä", sanoi mr. Henry.
"Se on aivan verinen", vastasin minä.
"Sisäpuoleltako?" kysyi hän.
"Se on haavoittunut sisäpuolelta pitkin pituuttaan", sanoin minä.
"Sitä minäkin", sanoi hän ja kääntyi selin.
Minä avasin kaatuneen vaatteet; sydän oli aivan hiljaa, ei sykkinyt vähääkään.
"Jumala meitä armahtakoon, mr. Henry!" sanoin minä. "Hän on kuollut."
"Kuollut?" kertasi hän tylsänlaisesti, mutta sitten kovemmalla äänellä:
"Kuollut? Kuollutko?" ja äkkiä hän heitti verisen miekkansa maahan.
"Mitä nyt teemme?" kysyin minä. "Tulkaa järkiinne, herra; nyt on liian myöhäistä; tulkaa järkiinne."
Hän kääntyi jälleen ja tuijotti minuun. "Voi, Mackellar!" sanoi hän ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minä tartuin hänen nuttuunsa. "Jumalan tähden, teidän pitää olla rohkea nyt!" sanoin minä. "Mitä me teemme?"
Hän otti kätensä kasvoiltaan, ja minä näin hänen tuijottavan tyhjään ilmaan. "Teemme!" sanoi hän. Samassa hänen katseensa osui elottomaan ruumiiseen ja hän huusi "voivoi!" vieden kättänsä otsalle aivan kuin vasta nyt olisi muistanut jotakin. Sitten hän kääntyi poispäin ja alkoi juosta taloa kohti omituisesti kompastellen.
Minä seisoin hetkisen mietteisiin vaipuneena, mutta sitten minusta tuntui, että minun kumminkin piti etupäässä huolehtia eloon jääneestä. Juoksin hänen jälkeensä ja jätin kynttilät seisomaan kohmettuneelle maalle. Niitten valoon puitten alle jäi kaatunut makaamaan. Minä sain juosta kuinka nopeasti tahansa, mr. Henry oli edellä ja oli jo ehtinyt sisään saliin asti. Sieltä minä hänet tapasin tulen äärestä; hän piteli taasen käsiä silmillään ja värisi siinä seisoessaan koko mies.
"Mr. Henry, mr. Henry", sanoin minä, "tästä syntyy onnettomuus meille kaikille."
"Mitä minä olen tehnyt?" huusi hän ja katsoi minuun. Kasvojen ilmettä minä en koskaan unohda. "Kuka kertoo siitä vanhukselle?" kysyi hän.
Nuo sanat sattuivat sydämeeni; mutta siinä ei ollut aikaa osoittaa hellämielisyyttä. Menin ja kaasin hänelle lasin konjakkia. "Juokaa", sanoin minä, "juokaa se pohjaan asti." Pakotin häntä kuin pientä lasta sitä nielemään, ja kun olin aivan yökylmän läpitunkema, kaasin itsellenikin.
"Meidän on pakko se ilmaista, Mackellar", sanoi hän. "Me emme voi olla sitä sanomatta." Äkkiä heittäytyi hän tuolille — vanhan paroonin istumasijalle takan ääreen — ja puhkesi kyynelettömään nyyhkytykseen.
Tämä oli kamalan masentavaa; mr. Henrystä ei siis ollut apua.
"No niin", sanoin minä, "jääkäähän tänne, minä teen mitä on tehtävä."
Sitten otin kynttilän käteeni ja lähdin vaeltamaan pimeässä talossa. Oli aivan hiljaista. Toistaiseksi ei kukaan ollut mitään huomannut, ja minun harkittavanani oli nyt, kuinka johtaisin asiaa yhtä salaperäisesti edelleen. Ei ollut aikaa olla liiaksi turhantarkka; avasin siis koputtamatta rouvan makuuhuoneen oven ja astuin rohkeasti sisään.
"On tapahtunut onnettomuus!" huusi hän ja nousi istumaan.
"Rouva", sanoin minä, "minä menen jälleen ulos käytävään; pukeutukaa niin nopeasti kuin voitte. Teillä on nyt paljon tekemistä."
Hän ei pidättänyt minua kyselyillä; ei minun myöskään tarvinnut kauan häntä odottaa. Ennenkuin ehdin vähääkään miettiä, mitä hänelle sanoisin, oli hän jo ovella ja viittasi minua sisään.
"Rouva", sanoin minä, "ellette te kykene osoittamaan suurta rohkeutta, täytyy minun heti sanoa hyvästi; sillä ellei kukaan auta minua tänä yönä, on Durrisdeerin huone hukassa."
"En minä ole pelokas", sanoi hän hymyillen surullisesti ja ikävästi, mutta samalla varsin rohkeasti.
"On tapahtunut kaksintaistelu", sanoin minä.
"Kaksintaistelu?" kertasi hän. "Kaksintaistelu? Henryn ja —"
"Ja masterin välillä", sanoin minä. "On kauan kärsitty asioita, asioita, joista te ette tiedä mitään, joita te ette uskoisi, jos niistä kertoisin — ja ne on kestetty kärsivällisesti. Mutta tänä yönä se kävi mahdottomaksi, ja kun hän häpäisi teitä —"
"Odottakaahan", keskeytti hän. "Hän? Kuka hän?"
"Hyvä rouva!" huusin minä katkeruuteni puhjetessa esiin. "Voitteko te kysyä niin? Sitten lienee minun pakko etsiä apua muualta; täältä en sitä saa."
"En ymmärrä, miten olen teitä loukannut", sanoi hän. "Antakaa anteeksi.
Älkää pitäkö minua jännityksessä kauempaa."
Mutta minä en vielä uskaltanut kertoa sitä hänelle, minä en häneen vielä oikein luottanut; ja epävarmuuden synnyttämä voimattomuuden tunne sai minut melkein vihaisesti puhuttelemaan vaimo parkaa.
"Rouva", sanoin minä, "kysymys koskee kahta miestä; toinen on teitä häpäissyt ja te kysytte kumpi. Minä autan teitä itseänne vastaamaan. Toisen kanssa te olette ollut yksissä myöhään ja varhain; onko toinen teitä siitä moittinut? Toiselle olette aina ollut ystävällinen, toiselle — niin totta kuin Jumala meidät näkee ja tuomitsee — ette aina; mutta onko hänen rakkautensa teihin koskaan ehtynyt? Nyt, tänä yönä, on toinen noista miehistä sanonut toiselle minun, palkatun vieraan läsnäollessa, että te olette häneen rakastunut. Ennenkuin sanon sanaakaan lisää, saatte itse vastata kysymykseenne: kumpi se oli? Toiseenkin saatte vastata: kun loppu on tällainen kammottava, kenen on syy?"
Hän tuijotti minuun aivan kuin soaistuna. "Hyvä Jumala!" huudahti hän ensin aivan kuin huomaamattaan ja kuiskasi sitten itsekseen: "Laupias Jumala! — Mackellar, minä pyydän, minä rukoilen teitä, mitä pahaa on tapahtunut?" huudahti hän taas kohta. "Minä olen nyt valmistunut; minä voin kuulla kaikki."
"Ette te saa sitä kuulla", sanoin minä. "Mitä lieneekään tapahtunut, teidän on ensin sanottava, että se oli teidän tähtenne."
"Voi-voi", huusi hän käsiään väännellen, "tuo mies tekee minut hulluksi! Ettekö voi olla ajattelematta minua?"
"En minä teitä ollenkaan ajattele, ajattelen vain rakasta herra parkaani", huusin minä.
"Voi-voi", huusi hän käsi sydämellään, "onko Henry kuollut?"
"Älkää puhuko niin ääneen", sanoin minä. "Ei, toinen."
Minä näin hänen heiluvan kuin puunlatvan tuulessa, käännyin poispäin ja tuijotin lattiaan. En tiedä teinkö sen siksi, etten uskaltanut häneen katsoa, vai siksikö, että häntä säälin. "Niin, se on kamala sanoma", sain vihdoin sanotuksi, kun olin alkanut käydä rauhattomaksi hänen vaitiolonsa vuoksi, "ja sitä enemmän rohkeutta pitää teidän ja minun osoittaa, jotta huoneemme pelastuu." Hän ei vastannut vieläkään. "Onhan miss Katarinakin olemassa", lisäsin minä. "Ellemme me korjaa tätä asiaa, saa hän periä häpeää."
En tiedä saiko lapsen muisto vaiko pelkkä sana "häpeä" hänet tajuihinsa; varmaa on, että heti kun olin tämän sanonut, tuli hänen huuliltaan ääni, jonka laista en ole koskaan kuullut; tuntui siltä kuin hän olisi ollut kallion alle hautaantunut ja koettanut sitä vierittää päältään. Seuraavana hetteenä hän taas voi vähän puhua.
"Se oli taistelu", hän kuiskasi. "Se ei ollut —?" hän empi jatkaa.
"Se oli kunniallista taistelua rakkaan isäntäni puolelta", sanoin minä.
"Toinen sai iskun juuri yrittäessään petollista juonta."
"Muistakaa, että hän nyt on kuollut!" huudahti hän.
"Hyvä rouva", sanoin minä, "minä vihaan sitä miestä ja viha polttaa nytkin rinnassani kuin helvetin tuli. Jumala tietää, että olisin estänyt taistelun, jos olisin uskaltanut. Oma häpeäni on, etten sitä tehnyt. Mutta nähdessäni hänen kaatuvan — jos minä silloin olisin voinut muutakin paitsi sääliä herraani, niin olisin iloinnut siitä, että hän nyt oli vaaraton."
En tiedä käsittikö hän puhettani. Hänen seuraavat sanansa olivat:
"Entäs parooni!"
"Sen minä otan huolekseni", vastasin minä.
"Ettehän toki puhu hänelle kuten minulle?" kysyi hän.
"Rouva", sanoin minä, "eikö ole olemassa ketään muuta, jota teidän tulee ajatella? Paroonin voitte jättää minun huostaani."
"Toista?" kertasi hän.
"Miehenne", sanoin minä. Hän katsoi minuun selittämättömin ilmein.
"Aiotteko jättää hänet oman onnensa nojaan?" kysyin minä.
Hän katsoi yhä minuun; sitten hän jälleen vei käden sydämelleen. "En", sanoi hän.
"Jumala teitä sanastanne siunatkoon", sanoin minä. "Menkää nyt hänen luokseen saliin; puhukaa hänelle — sama mitä sanotte; antakaa hänelle kätenne ja sanokaa: 'Minä tiedän kaikki', — ja jos Jumala teille siihen armonsa antaa, niin sanokaa 'Anna anteeksi!'"
"Jumala suokoon teille voimaa ja armeliaisuutta", sanoi hän. "Minä menen mieheni luo."
"Minä valaisen teille", sanoin minä ja otin kynttilän käteeni.
"Kyllä minä osaan pimeässäkin", sanoi hän väristen. Minä luulen, että hän vapisi minun tähteni.
Niin me erosimme — hän meni alas kohti pientä valojuovaa, joka näkyi salin ovessa, ja minä menin käytävää pitkin paroonin huoneeseen. Vaikeata on selittää miksi, mutta niin kävi, etten voinut työntyä vanhan miehen huoneeseen niinkuin nuoren naisen; minun piti koputtaa. Mutta vanhuksen uni oli kevyt, tai ehkä hän oli vielä valveilla; heti kun olin koputtanut, hän kutsui minut sisään.
Hänkin istui sängyssä; hän näytti kovin vanhalta ja kuihtuneelta. Päivän valossa ja pukeutuneena hän teki voimakkaan vaikutuksen; nyt hän oli raihnainen ja pieni; kasvot (kun hänellä ei ollut tekotukkaa) olivat pienet kuin lapsen. Tämän tähden minä varsin hämmästyin, ja yhtä paljon oudostutti minua hänen arka ja murheellinen katseensa, joka osoitti hänen aavistavan pahaa. Ja kumminkin hän kysyi lempein ja rauhallisin äänin, mitä tahdoin. Asetin kynttilän tuolille, nojasin sängyn jalkopäähän ja katsoin häneen.
"Lordi Durrisdeer", sanoin minä, "te tiedätte yhtä hyvin kuin kukaan, että olen liittynyt määrättyyn puolueeseen perheessänne."
"Minä toivon, ettei meidän kenenkään tarvitse liittyä mihinkään puolueeseen", sanoi hän. "Olen aina iloinnut nähdessäni teidän vilpittömästi kiintyneen poikaani."
"Lordi hyvä, nyt on se aika ohi, jolloin tuollaiset kohteliaisuudet olivat paikallaan", vastasin minä. "Jos aiomme jotakin palosta pelastaa, on meidän otettava asiat toden kannalta. Puolueeseen minä olen liittynyt; niin olemme tehneet kaikin. Ja puoluelaisena minä nytkin tulen keskellä yötä puhumaan kanssanne eräästä asiasta. Kuunnelkaa minua; miksi tätä pyydän, sen saatte kyllä tietää, ennenkuin lähden."
"Minä kuulen aina mielelläni teitä, Mackellar", sanoi hän, "ja teen sen milloin hyvänsä, päivällä tai yöllä, sillä minä olen aina varma siitä, että teillä on asia, mistä puhutte. Te olette puhunut kerran ennenkin hyvin sopivassa tilaisuudessa; minä en ole sitä unohtanut."
"Minä tulen puhumaan isäntäni puolesta", sanoin minä. "Minun ei tarvitse kertoa, millaista elämää hän viettää. Te tiedätte hänen asemansa. Te tiedätte kuinka jalomielisesti hän aina on täyttänyt toisen — täyttänyt teidän toivomuksenne", korjasin minä; sanaa "poikanne" en saanut suustani. "Te tiedätte — teidän täytyy tietää — kuinka hän on kärsinyt — kuinka hän on kärsinyt suhteestaan vaimoonsa."
"Herra Mackellar!" huudahti parooni ja kavahti pystyyn vuoteessaan kuin ärsytetty jalopeura.
"Te lupasitte kuunnella minua", jatkoin minä. "Mitä te ette tiedä, mutta mitä teidän tulee tietää, eräs niitä asioita, joita olen tullut teille kertomaan, on se kidutus, jota hän saa salassa kestää. Tuskin olette te kääntänyt selkänne, kun hän, jonka nimeä en tässä uskalla mainita, hyökkää hänen kimppuunsa, mitä ilkeimmin häntä ivaten, pilkallisesti hänelle huomautellen — niin, minun täytyy se sanoa, herra parooni — huomautellen teidän puolueellisuuttanne, kutsuu häntä Jaakopiksi ja pölkkypääksi, ahdistaa häntä pilkalla niin häijynsisuisella, ettei kukaan sellaista sietäisi. Mutta kohta kun joku teistä näyttäytyy, hän muuttaa nahkaa, ja isäntäni on hymyiltävä ja oltava ystävällinen miehelle, joka aivan äsken on syytämällä syytänyt hänelle loukkauksia. Minä voin puhua asiasta, olenhan itsekin saanut osani ja uskokaa minua, sellainen olotila on sietämätön. Sellaista on nyt kestänyt koko viimeksi kuluneen neljännesvuoden; se alkoi heti kun hän oli tullut maihin; Jaakoppi-nimellä hän tervehti isäntääni ensimmäisenä iltana."
Vanha parooni näytti aikovan heittää sänkyvaatteet syrjään ja nousta ylös. "Jos tuo on vähänkään totta — — —" sanoi hän.
"Näytänkö minä valehtelijalta?" keskeytin minä ja ojensin käteni pidättääkseni häntä.
"Teidän olisi pitänyt heti sanoa se minulle", virkkoi hän.
"Niinpä kyllä, herra parooni, niin olisi todellakin pitänyt, ja teillä on kyllä syytä vihata näin uskottoman palvelijan kasvoja!" huudahdin minä.
"Minä otan asiasta selvän", sanoi hän, "nyt heti." Ja hän teki samanlaisen liikkeen aikoen nousta.
Minä pidätin häntä jälleen kädelläni. "Minä en ole vielä ehtinyt loppuun", sanoin minä. "Jumala suokoon, että olisin! Kaiken tämän on rakas, onneton herrani kantanut ilman apua ja tukea. Paras, mitä te itse, herra parooni, osasitte hänelle sanoa, oli, että olitte kiitollinen. Mutta olihan hän teidän poikanne! Hänellä ei ollut muuta isää. Hän oli tehty kansan vihaamaksi, kuinka väärämielisesti, tietää Jumala yksin. Avioliitossaan hän ei saanut rakkautta. Hän oli yksin, täydellisesti vailla hellyyttä ja tukea — tuo rakas, jalomielinen, onneton, hieno mies!"
"Kyyneleenne ovat teille kunniaksi ja minulle suureksi häpeäksi", sanoi lordi, suonenvedon tapaisesti vavahdellen. "Mutta te soimaatte minua väärin. Minä olen aina pitänyt Henrystä paljon, kovin paljon. Ehkä (minä en sitä kiellä, mr. Mackellar), ehkä pidän enemmän vanhemmasta pojastani. Te ette ole nähnyt Jamesin kaikkein parhaimpia puolia; hän on paljon kärsinyt onnettomuuksiensa aikana, ja meidän on muistettava kuinka suuria ja ansaitsemattomia ne ovat olleet. Ja nytkin hänen mieleensä mahtuu eniten luonnollista hellyyttä. Mutta minä en tahdo puhua hänestä. Kaikki, mitä sanotte Henrystä, on aivan oikein, minä ymmärrän sen varsin hyvin, tiedän, että hän on jalomielinen. Luuletteko ehkä, että minä lyön rahaksi sen tiedon? Voipa olla, että sen teen; on olemassa vaarallisia hyveitä, hyveitä, jotka houkuttelevat liiallisuuteen. Mr. Mackellar, minä korjaan hänen asiansa; minä otan kaikki tämän huolekseni. Minä olen ollut heikko, ja mikä pahempi, minä olen ollut tylsä ja tunteeton."
"En voi sallia teidän pitävän tutkintoa itsenne kanssa, lordi hyvä, kun minulla vielä on niin paljon teille sanottavaa", vastasin minä. "Te ette ole ollut heikko; teitä on pettänyt pirullisen viekas teeskentelijä. Näittehän itse, kuinka hän oli teille valehdellut vaarallisen asemansa; samoin on hän valehdellut teille kaikkia alusta loppuun. Minä tahdon repiä hänet teidän sydämestänne; tahdon pakottaa teidät kiinnittämään katseenne toiseen poikaanne; niin, hänessä teillä on todellakin poika!"
"Ei, ei", sanoi hän, "minulla on toinenkin — minulla on kaksi poikaa."
Tein epätoivoisen liikkeen, joka vaikutti häneen; hän katsoi minuun muuttunein ilmein. "Onko paljon pahempia asioita sanomatta?" kysyi hän ja hänen äänensä vaipui, vaikka hän korotti sitä kysymystä aloittaessaan.
"Paljonkin pahempia", vastasin minä. "Tänä yönä sanoi hän mr. Henrylle näin: En ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana, enkä liioin ketään, joka ei yhä minua sinä pitäisi."
"En tahdo kuulla miniääni mitenkään moitittavan", huudahti hän, ja siitä innosta, millä hän minut tässä keskeytti, päätin, ettei hänen silmänsä ollutkaan ollut niin tylsä kuin olin luulotellut, ja ettei hän niinkään ilman huolta ollut huomannut, miten rouvaa ahdisteltiin.
"En ajattele hänestä lausuttuja moitteita", huudahdin minä. "Niistä ei ole kysymys. Nuo sanat sanottiin minun kuulteni mr. Henrylle, ja ellette te sitä vielä pidä kyllin selvinä, niin saatte kuulla seuraavat: 'Vaimosi, joka on minuun rakastunut'."
"Ovatko he taistelleet?" kysyi hän.
Minä nyökkäsin.
"Minun täytyy rientää heidän luoksensa", sanoi hän ja aikoi jälleen nousta sängystä.
"Ei, ei!" huudahdin minä ja ojensin käteni häntä kohden.
"Te ette sitä ymmärrä", sanoi hän; "nuo olivat vaarallisia sanoja."
"Eikö teille ensinkään tahdo selvitä, mitä on tapahtunut, lordi hyvä?" kysyin minä.
Hänen silmissään näkyi rukous: sano kaikki suoraan.
Heittäydyin polvilleni sängyn viereen. "Voi, lordi, lordi", huusin minä, "ajatelkaa häntä, joka on jäljellä. Ajatelkaa tuota syntisparkaa, jonka olette siittänyt, jonka vaimonne on synnyttänyt maailmaan, jota kukaan meistä ei ole auttanut, niinkuin olisi pitänyt; ajatelkaa häntä, älkää itseänne. Hän on kärsimystoverinne — ajatelkaa häntä! Se on oikea ovi surulle, Kristuksen ovi, Jumalan ovi: se on teille avoinna. Ajatelkaa häntä kuten hänkin teitä ajatteli. 'Kuka sanoo sen vanhukselle?' — niin hän sanoi. Siitä syystä minä tulin; siitä syystä minä tässä teidän edessänne puhun hänen puolestaan."
"Päästäkää minut ylös", huusi hän, sysäsi minut syrjään ja oli jaloillaan ennenkun minä. Hänen äänensä vapisi kuin purje tuulessa, mutta hän puhui silti kovasti, kasvot olivat lumivalkeat, mutta silmät kiinteät ja kuivat. "Me olemme jutelleet liikaa", sanoi hän. "Missä se tapahtui?"
"Pensaistossa", sanoin minä.
"Entäs mr. Henry?" hän kysyi. Saatuaan vastauksen hän mietiskeli kasvot rypyssä. "Entäs mr. James?" kysyi hän sitten.
"Minä jätin hänet makaamaan", sanoin minä, "kynttiläin luo."
"Kynttiläin?" huudahti hän. Samassa hän juoksi ikkunaan, avasi sen ja katsoi ulos. "Se voisi näkyä maantielle."
"Siellä ei kulje ketään tähän aikaan", huomautin minä.
"Kuinka hyvänsä", sanoi hän. "Voisi niin sattua. Hst!" huusi hän. "Mitä se on?"
Joukko miehiä souti varovasti lahdelmassa; minä sanoin sen hänelle.
"Salakuljettajia", sanoi parooni. "Juokse heti tuonne alas, Mackellar, ja sammuta kynttilät. Minä pukeudun sillä välin, ja teidän palattuanne voimme keskustella, mikä olisi parasta."
Kompuroin rappuja alas ja ulos pihalle. Jokseenkin kaukaa saattoi huomata pensaistosta tunkeutuvan valoa pieninä hajanaisina kirkkaina pilkkuina; niin pimeänä yönä se voi näkyä peninkulmain päähän, ja minä moitin omaa varomattomuuttani. Mutta kuinka paljon suuremmassa määrässä sen teinkään tultuani paikalle! Toinen kynttilänjaloista oli kumossa, kynttilä sammuksissa.
Toinen seisoi vielä ja paloi tasaisesti heittäen leveän valoväikkeen yli routaisen maan. Kaikki mitä oli sen piirissä näkyi sitä ympäröivän sankan pimeyden vuoksi selvemmin kuin päivällä. Keskellä oli veritäpliä ja hiukan kauempana mr. Henryn hopeakahvainen miekka; mutta kaatuneesta ei näkynyt jälkeäkään. Sydämeni jyskytti kylkiluita vasten ja hiukset päälaellani kohosivat pystyyn, kun siinä seisoin ja tuijotin — niin omituinen oli näky, niin kammottava se pelko, jonka se synnytti. Katselin oikeaan ja vasempaan; maa oli aivan roudassa, siitä ei voinut saada mitään selkoa. Seisoin kuunnellen, kunnes korviini alkoi koskea; tunsin yön pimeyden lepäävän ympärilläni sameana ja äänetönnä, aivan kuin olisin seisonut isossa, tyhjässä kirkossa. Ei ainoatakaan aallonlyöntiä kuulunut mereltä; oli kuin olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen peninkulman päähän.
Puhalsin kynttilän sammuksiin, ja pimeys valahti nokimustana ympärilleni. Minusta tuntui, kuin olisin seisonut tuhansien näkymättöminä vilisevien olentojen seassa, ja minä lähdin takaisin taloon pää rinnalle painuneena. Joka hetki minä arasti säpsähdin, aavistellen pahaa milloin siellä, milloin täällä. Ovella seisoi ihminen; se liikkui minua kohti, ja minä olin kiljaista pelosta, ennenkuin tunsin sen rouvaksi.
"Oletteko kertonut hänelle asiasta", kysyi hän.
"Hän minut lähetti katsomaan", sanoin minä. "Se on poissa. Mutta miksi te siinä seisotte?"
"Se on poissa!" toisti hän. "Mikä on poissa?"
"Ruumis", vastasin minä. "Miksi ette ole isäntänne luona?"
"Poissa?" sanoi hän. "Te ette varmaankaan katsonut tarkemmin. Mennään sinne takaisin."
"Siellä ei ole enää valoa", sanoin minä. "Minä en uskalla."
"Minä näen pimeässä. Minä olen seisonut tässä niin kauan, — niin kauan", sanoi hän. "Tulkaahan, antakaa kätenne."
Käsi kädessä me menimme jälleen pensaistoon tuolle kohtalokkaalle paikalle.
"Varokaa verta", sanoin minä.
"Verta?" huudahti hän ja väistyi äkkiä taaksepäin.
"Niin, sitä kai on tässä hiukan", sanoin minä. "Minä itse olen aivan sokea."
"Ei", sanoi hän, "ei täällä mitään ole! Ettekö ole nähnyt unta?"
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahdin minä.
Hän keksi miekan ja nosti sen maasta, mutta kun hän huomasi sen olevan veressä, niin hän antoi sen jälleen pudota, ojensi käsiään ja huusi tuskasta. Sitten hän äkkiä sai rohkeutta, otti sen uudelleen käteensä ja pisti sen pystyyn kovettuneeseen maahan. "Minä otan sen kotiin ja puhdistan sen oikein hyvin", sanoi hän ja katsahti taas ympärilleen joka taholle. "Ei hän sitten olekaan kuollut?" lisäsi hän.
"Ei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt", sanoin minä ja johduin sitten ajattelemaan muita seikkoja. "Miksi ette ole isäntänne luona?"
"Ei se hyödytä", sanoi hän, "hän ei tahdo puhua kanssani."
"Ei tahdo puhua kanssanne", toistin minä. "Silloin ette ole todella yrittänytkään."
"Teillä on oikeus epäillä minua", sanoi hän lempeän arvokkaasti.
Nyt tuli minun ensi kerran häntä sääli. "Jumala tietää, hyvä rouva", huudahdin minä, "Jumala tietää, etten ole niin kovasydäminen kuin näytän; mutta kuka voi oikein asetella sanojaan tällaisena kauhun yönä? Olen ystävällinen jokaiselle, joka ei ole Henry Durien vihamies."
"Niin ollen on kovaa, ettette tiedä, mitä ajatella hänen vaimostansa", sanoi hän.
Nyt tuntui jokin pimeys yht'äkkiä selkenevän, ja minä käsitin kuinka jalosti hän oli kantanut tämän luonnottoman onnettomuuden ja kuinka ylevämielisenä hän oli sietänyt moitteeni.
"Mennään takaisin kotiin ja kerrotaan asia lordille", sanoin minä.
"Hänen näkyviinsä minä en voi tulla", huudahti hän.
"Saatte nähdä, että hän on kaikkein rauhallisin", sanoin minä.
"En minä sittenkään voi tulla hänen silmäinsä eteen", sanoi hän.
Kun kävelimme kotiinpäin, minä kantaen kynttilänjalkoja, hän miekkaa — omituinen kantamus juuri hänelle — sai hän uuden ajatuksen. "Sanommekohan tätä Henrylle?" kysyi hän.
"Annetaan lordin ratkaista se asia", sanoin minä.
Lordi oli melkein valmiiksi pukeutunut, kun astuin sisään. Hän rypisti otsaansa kuullessaan kertomukseni. "Salakuljettajat", sanoi hän. "Mutta elävänäkö vai kuolleena."
"Minusta hän näytti —" aloin minä, mutta pysähdyin, kun en saanut aikomaani sanaa sanotuksi.
"Niinpä kyllä; mutta te voitte hyvinkin erehtyä. Miksi olisivat he hänet mukaansa ottaneet, ellei hän ollut elossa?" kysyi hän. "On kyllä syytä toivoa. Meidän täytyy sanoa hänen matkustaneen — kuten hän tulikin — sitä millään tavoin edeltäpäin ilmoittamatta. Meidän täytyy välttää juoruhälinää."
Huomasin, että hänkin, kuten me muut, oli alkanut ajatella talon asemaa. Nyt, kun kaikki perheen elossa olevat jäsenet olivat syövyttävän surun vallassa, oli omituista havaita, kuinka meidän huomiomme kiintyi perheen käsitteeseen sellaisenaan ja miten me pyrimme pitämään yllä tyhjää ulkokuorta, sen kunniaa; eivätkä sitä tehneet yksin Durrisdeerit, vaan vieläpä heidän palvelijansakin.
"Sanotaanko se mr. Henrylle?" kysyin minä.
"Minä mietin asiaa", sanoi hän. "Nyt minä ensinnä menen sisään häntä katsomaan; sitten menemme yhdessä tutkimaan pensaikkoa ja harkitsemme asiaa."
Menimme alas saliin. Mr. Henry istui kuin kiveenhakattuna pöydän luona pää käden varassa. Rouva seisoi hänen takanaan, käsi suun edessä; oli ilmeistä, ettei hän voinut saada miestään tuosta tilasta heräämään. Lordi meni lujin askelin poikaansa kohti; hänen kasvojensa ilme näytti minusta kiinteältä ja samalla hiukan kylmältä. Päästyään aivan hänen luoksensa hän ojensi molemmat kätensä ja sanoi: "Poikani!"
Katkonaisesti, tukahdutetusti huudahtaen mr. Henry hypähti ylös ja vaipui isänsä rinnoille nyyhkyttäen ja itkien — sydäntäsärkevin näky, mitä olla voi. "Voi isä", huusi hän, "tiedäthän, että minä hänestä pidin; tiedäthän, että minä alun alkaen hänestä pidin; olisin voinut mennä kuolemaan hänen edestänsä — sen tiedät! Olisin antanut henkeni hänen ja sinun tähden. Voi, sano, että sen tiedät! Voi, sano, että voit antaa minulle anteeksi. Voi, isä, mitä olen tehnyt, — mitä olen tehnyt! Ja me, me leikimme pieninä yhdessä!"
Hän itki ja nyyhkytti ja hyväili vanhusta, pitäen häntä kaulasta aivan kuin pieni lapsi, joka on peloissaan.
Sitten hän huomasi vaimonsa (ei olisi luullut hänen häntä ennen nähneenkään), joka itki kuunnellessaan hänen puhettaan, ja lankesi hänen jalkoihinsa. "Voi, rakas tyttöni", huudahti hän, "anna sinäkin anteeksi minulle! Ei miehellesi — minä olen vain hävittänyt sinun elämääsi. Mutta sinä olet tuntenut minut nuorena; silloin ei Henry Duriessa ollut mitään pahaa; hän aikoi aina olla sinulle lempeä ja hyvä. Hän se on — poikanen, joka leikki kanssani muinoin — voi, voitko koskaan, koskaan antaa hänelle anteeksi!"
Kaiken tämän aikana seisoi lordi kylmäverisenä, ystävällisenä katselijana, joka hallitsi asemaa. Ensi huudahduksen jälkeen, joka todellakin olisi voinut säikyttää talon väen jalkeille, hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Sulkekaa ovi." Nyt hän nyökkäsi itsekseen.
"Nyt voimme jättää hänet vaimonsa huostaan", sanoi hän. "Hae kynttilä,
Mackellar."
Kulkiessamme lordin kanssa, huomasin omituisen seikan; vaikka oli aivan pimeä, eikä yö vielä ollut varsin pitkällä, tuntui minusta kumminkin kuin olisi ilmassa ollut aamun henkeä. Samalla liikahtelivat aina viheriöitsevien puitten oksat kohisten hiljaa kuin lainehtiva meri. Silloin tällöin tuntui raitis ilmavirta, ja kynttilän liekki lekutti. Luulen, että riensimme sitäkin enemmän juuri ympärillämme heräävän elämän vuoksi. Tulimme kaksintaistelupaikalle, jossa lordi katseli veritäpliä tyynesti kuin stoalainen, ja kulkiessamme eteenpäin maihinnousupaikkaa kohden tapasimme vihdoin muutamia merkkejä siitä, miten asian laita todella oli. Ensinnäkin oli siinä paikassa, missä tiellä oli verilätäkkö, jää murskaantunut nähtävästi useamman kuin yhden miehen askelten alla; hiukan kauempana oli nuori vesa taittunut, ja alhaalla maihinnousupaikalla, jonne salakuljettajat tapasivat vetää veneensä, oli toinen verilätäkkö eittämättömänä merkkinä siitä, että kantajain oli täytynyt siinä pysähtyä hengähtämään.
Aloimme huuhtoa pois tuota veritahraa merivedellä, jota kannoimme lordin hatulla. Meidän tätä tehdessämme alkoi tuuli yht'äkkiä valittaen puhaltaa ja silmänräpäyksessä oli ympärillämme niin pimeä, ettemme nähneet mitään.
"Alkaa tulla lunta", sanoi lordi, "ja se onkin parasta, mitä voimme toivoa. Mennään nyt pois, me emme voi saada mitään aikaan pimeässä."
Kun kävelimme kotiin päin, oli tuuli jälleen tyyntynyt, ja me kuulimme kovaa, läiskivää ääntä ympäriltämme. Tultuamme pois puiden suojasta huomasimme, että oli tullut rankkasade.
Kaiken tämän aikana oli lordin huomiokyky ja hänen ruumiillinen reippautensa herättänyt huomiota. Hän oli vieläkin verrattomampi siinä neuvottelussa, joka pidettiin, kun olimme ehtineet sisään. Salakuljettajat, sanoi hän, olivat varmaan ottaneet masterin mukaansa, vaikka meidän täytyikin tyytyä vain arvailemaan, oliko hän elävä vai kuollut. Sade liottaisi ennen aamua pois viimeisenkin jäljen siitä, mitä oli tapahtunut; sitä oli meidän käyttäminen hyväksemme. Master oli tullut kotiin aivan odottamatta illan pimetessä; nyt piti levittää tietoa, että hän oli lähtenyt yht'äkkiä ennen päivän koittoa, ja jotta asia näyttäisi todenmukaisemmalta, piti minun mennä miehen kammariin, koota hänen tavaransa ja piilottaa ne. Tosin jäi asian onnistuminen riippumaan salakuljettajista, heidän vaitiolostaan; tämä oli se auttamaton heikko kohta, joka syyllisyydentuntoamme seurasi.
Minä, kuten sanoin, kuuntelin häntä ihmetellen ja lähdin heti noudattamaan hänen käskyänsä. Mr. Henry ja rouva olivat lähteneet salista, lordi kiiruhti takaisin levolle, talonväki ei osoittanut mitään levottomuuden merkkejä, ja kulkiessani torninrappuja ylös, kuolleen miehen huoneeseen, tunsin mielessäni yksinäisyyden kammoa.
Tultuani sisään näin suureksi ihmeekseni, että kaikki oli epäjärjestyksessä aivan kuin lähdön edellä. Kaksi matkasäkkiä oli jo suljettu; kolmas oli vielä auki, mutta melkein täynnä sekin. Yht'äkkiä aavistin asian oikean laidan. Miehellä oli ollut aikomuksena joka tapauksessa lähteä; hän oli vain odottanut Crailia, joka taas odotti sopivaa tuulta. Aikaisin yöllä olivat merimiehet huomanneet sään vaihdoksen, vene oli laskenut maihin siitä ilmoittamaan, ja miehet olivat kompastuneet maassa makaavaan. Niin, vieläpä enemmänkin minä aavistin. Matkan edeltäpäin suunnitteleminen selvitti jossain määrin hänen käsittämättömän loukkaavaa käytöstänsä viimeisenä iltana; se oli jäähyväislaukaus, nyt kun hänen ei enää tarvinnut pitää vihaansa aisoissa etujensa vuoksi. Ja vielä lisäksi, tuon loukkaavan käytöksen laatu ja rouvan menettely viittasivat toisenlaiseenkin päätökseen, josta en koskaan ole saanut varmaa tietoa ja josta sitä en saakaan, ennenkuin suurena tilinteonpäivänä — sellaiseen päätökseen, että hän vihdoin oli unohtanut itsensä, mennyt liian pitkälle lähentelyssään ja tullut hyljätyksi. Kuten sanoin, en voi tästä asiasta koskaan saada selkoa; mutta ajatellessani sitä tuona aamuna hänen matkatavaroittensa keskellä, oli ajatus minusta kuin sula hunaja.
Vilkaisin avonaiseen matkasäkkiin, ennenkuin sen suljin. Mitä hienoimpia röyhelöitä ja liinatavaroita, monta hienoa, korutonta pukua, jollaista hän mieluimmin käytti; pari hyvää kirjaa, Caesarin Gallian sota, eräs Hobbesin teos, Voltairen Henriade, eräs Intiaa käsittelevä kirja, joku matemaattinen teos, paljon korkeampaa tiedettä kuin minun tutkimani. Varsin sekavin tuntein katselin näitä kaikkia. Minkäänlaisia papereita ei avonaisessa matkalaukussa ollut. Se sai minut taas ajatuksiini. Oli mahdollista, että mies oli kuollut, mutta ei silti aivan todennäköistä, koska salakuljettajat olivat hänet vieneet pois. Oli mahdollista, että hän myöhemmin kuoli haavastaan, mutta samoin mahdollista, ettei hän kuollut. Ja jälkimmäisen tapauksen varalta minä vakavasti aioin hankkia jotakin, mikä turvaisi meitä häntä vastaan.
Kannoin matkalaukut toisen toisensa jälkeen ylimmäiseen ullakkohuoneeseen, jota pidimme lukittuna, kävin hakemassa avaimeni ja huomasin ilokseni, että pari niistä sopi varsin hyvin. Eräästä matkalaukusta löytyi nahkainen kirjesäiliö; sen minä avasin puukollani, ja siitä hetkestä oli mies minun vallassani (mitä hyvään nimeen ja maineeseen tulee). Siellä oli laaja kirjeenvaihto, enimmäkseen hänen Pariisin-ajaltaan, ja mikä minulle oli paljon tärkeämpää, siellä oli suurin osa hänen Englannin ministeristölle lähettämistään tiedonannoista ja ministeristön alkuperäiset vastaukset. Ne olivat hyvinkin musertavia todistuskappaleita, joiden julkaiseminen olisi tehnyt masterin kunniattomaksi ja kiinniotettavaksi. Nauroin sydämessäni lukiessani nopeasti asiakirjat läpi, hieroin käsiäni ja laulelin ilosta. Olin vielä päivän noustessa samassa huvittavassa hommassa, enkä silloinkaan sitä lopettanut, meninhän vain ikkunaan ja katsahdin ulos. Pakkanen oli aivan lauhtunut, maisema oli jälleen musta ja sade ja tuuli kiiriskelivät lahdelmassa. Tulin vakuutetuksi siitä, että kutteri oli lähtenyt ankkuripaikaltaan ja keinutteli nyt masteria (elävää tai kuollutta) Irlannin merellä.
Tähän voin sopivasti liittää sen vähän, mitä sittemmin olen kuullut tuon yön tapahtumista. Viivyin kauan näiden pikku tietojen kokoilemisessa, sillä en uskaltanut kysellä suoraan, ja salakuljettajat katselivat minua vihamielisesti, vieläpä halveksien. Kului noin kuusi kuukautta, ennenkuin saimme varmuuden edes siitä, että mies oli elossa; ja kului vuosia, ennenkuin eräältä Crailin mieheltä, joka oli epärehellisesti ansaituilla rahoillaan pystyttänyt ravintolan, kuulin muutamia yksityisseikkoja, jotka tekivät hyvin luotettavan vaikutuksen. Hänen kertomuksensa mukaan löysivät salakuljettajat masterin vaivoin kohonneena kyynäspäänsä varaan; hän tuijotteli vuoroin ympärilleen, vuoroin kynttilään ja käteensä, joka oli aivan verinen; hän näytti olevan aivan tajuiltaan. Kun miehet astuivat lähemmäksi, hän näytti kyllä taas selkiävän; hän pyysi heitä viemään hänet laivaan ja olemaan vaiti asiasta, ja kun kapteeni kysyi miten hän oli tuommoiseen peliin joutunut, vastasi hän kirous-tulvalla ja pyörtyi kohta sen jälkeen. He kiistelivät vähän siitä, mitä oli tehtävä, mutta odottivat joka hetki, että alkaisi tuulla; he olivat saaneet paljon rahaa hänen Ranskaan viemiseksi eivätkä halunneet myöhästyä. Sitäpaitsi nuo lurjukset pitivät hänestä; he luulivat kuolemantuomion uhkaavan häntä, eivät tienneet, millaisessa pahassa jutussa hän oli haavansa saanut ja pitivät hyvänä tekona hänen vaarasta pelastamisensa. Hän siis vietiin laivaan, toipui merimatkalla ja jätettiin paranemaan Havre de Graceen. Eräs asia on todenteolla huomattava: Hän ei puhunut kaksintaistelusta kenellekään, eikä yksikään salakuljettaja vielä tänä päivänäkään tiedä, minkälaisessa taistelussa ja millaisen vastustajan käden kautta hän kaatui. Kenessä muussa hyvänsä olisin tätä pitänyt luontaisen sopivaisuuden tunteen aiheuttamana, mutta hänessä katson sen johtuneen ylpeydestä. Hän ei voinut saada tunnustetuksi kellekään, ei ehkä itsellensäkään, että hänet oli voittanut mies, jota hän oli niin syvästi loukannut ja jota hän niin katkerasti vihasi.