Jean-Christophe I / Sarastus

by Romain Rolland

I.

"Kuink' auetessa usmain kosteoiden ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän kuvastin ensin himmeästi kiiltää"…

Dante, Kiirastuli, XVII.

Virran pauhu kohoaa talon takaa sitä kohti. Sade on lyönyt ikkunaan aamusta alkaen. Vesi valuu purosena ruutua pitkin, jonka yksi kulma on rikkonainen. Kellertävän kalpea päivä sammuu. Huoneessa on lämmin ja tympeä ilma.

Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaan jättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan: lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitä rauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä, ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaisee vanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa, jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo. Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, siniset huopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tulla liian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen; hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat, lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksut huulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hän hyväilee silmin lastaan, — kovin sinisin, kovin hämyisin silmin, joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät.

Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tänne levottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo, kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistava ja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestä lentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa, haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuo silmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän ei voi ymmärtää!… Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntä niin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäen nielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiin irvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellen sinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja…

— Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna.

Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle.

Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön.
Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti.

— Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisi itsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninä sellaisia.

Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valo ja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsi äidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitä valittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi:

— Nostakaa se minulle.

Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan:

— Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaa huutaa.

Mutta hän tuli kuitenkin kehdon luo, otti pienokaisen siitä ja murahteli:

— Minä en ole koskaan nähnyt näin rumaa lasta.

Louisa otti pienokaisen kuumeisen polttaviin käsiinsä ja painoi sen poveaan vasten. Hän katseli sitä sekava ja autuaallinen hymy huulillaan:

— Oi pikku raukkani, virkkoi hän aivan hämillään, miten sinä olet ruma, ja miten minä rakastan sinua.

Jean-Michel kääntyi lieteen päin: kohenteli sitä jörön näköisenä; mutta hymy ilmaisi kuitenkin, että vaikka kasvot olivat juhlallisuuteen saakka nyrpeät, piili miehessä jotain muutakin. — Hyvä, tyttöseni, sanoi hän. Älä ole milläsikään, ennättäähän tuo muuttua. Ja mitä se sitten oikeastaan tekee? Eihän häneltä vaaditakaan sen kummempaa kuin että hänestä tulee kunnon mies.

Poika oli rauhoittunut tuntiessaan äidin lämpöisen ruumiin kosketuksen. Hän imi niin, että kuului, ahnaasti ja läähättäen. Jean-Michel heittäytyi mukavasti tuoliin istumaan ja toisti mahtipontisesti:

— Ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon mies.

Hän vaikeni hetkisen ja aprikoi, eikö tuosta ajatuksesta voisi johtaa muutakin puhuttavaa; mutta hän ei keksinyt mitään lisättävää, ja vaiettuaan tuokion, jatkoi hän ärtyisällä äänellä:

— Kuinka miehesi ei ole täällä?

— Luultavasti hän on teatterissa, vastasi Louisa arasti. Siellä on harjoitus.

— Teatteri oli kiinni. Minä tulin juuri siitä ohitse. Se on vain hänen tavallisia valheitaan.

— Älkää nyt häntä aina moittiko! Minä käsitin kai väärin hänen menonsa. Hän viipyy luultavasti antamassa tuntejaan.

— Hänen pitäisi jo tähän aikaan olla kotona, vastasi ukko tyytymättömänä. Hän epäröi tuokion ja kysyi sitten hiljaisemmalla äänellä, hieman hämillään:

— Onko hän sillä päällä… taas?…

— Ei, isä, vastasi Louisa nopeasti.

Vanhus katsoi häneen; Louisa karttoi hänen katsettaan.

— Se ei ole totta, sinä valehtelet minulle. Louisa itkeskeli hiljaa.

— Taivaan Jumala! huudahti vanhus ja potkaisi uunia. Kohennusrauta putosi rämisten permannolle. Äiti ja lapsi hätkähtivät peljästyksestä.

— Isä, isä, älkää nyt, sanoi Louisa, se alkaa itkeä.

Lapsi oli hetkisen kahden vaiheilla, ruvetako huutamaan vai jatkaako ateriaansa; mutta kun hän ei voinut tehdä molempia yhtaikaa, ryhtyi hän jälleen aterioimaan.

Jean-Michel jatkoi hillitymmällä äänellä, jossa puuskahteli silloin tällöin suuttumus:

— Mitä minä olen tehnyt, että Jumala on antanut minulle tuollaisen juopon pojan? Maksoiko vaivaa elää niinkuin minä olen elänyt, puutteessa kaiken ikäni, saadakseni tämän. — Mutta sinä, sinäkin, etkö sinä osaa häntä hillitä? Sillä sehän on sinun tehtäväsi, hitto soi! Pidättäisit häntä kotona!…

Louisa itki yhä katkerammin.

— Älkää nyt toruko, minä olen jo niin onneton! Minä olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut. Jos tietäisitte, miten minä pelkään, kun olen yksin! Minä olen aina kuulevinani hänen askeleensa portaissa. Ja minä odotan, kunnes ovi aukeaa, ja ajattelen: Herra Jumala, minkälaisena mahtaa hän nytkin ilmestyä… Kun sitä ajattelen, tulen aivan kipeäksi.

Nyyhkytykset täristivät häntä. Ukko tuli rauhattomaksi. Hän meni Louisan luo, veti peiton jälleen hänen vavahteleville olkapäilleen ja silitteli hänen päätään kömpelöllä kädellään.

— No no, älähän pelkää, olenhan minä täällä. Pienokaisen vuoksi Louisa hillitsi itsensä ja koetti hymyillä.

— Tein väärin, kun puhuin teille tästä. Ukko pudisti päätään ja katsoi häneen:

— Tyttö rukkani, hänessä en antanut sinulle mitään hyvää lahjaa.

— Se on minun oma vikani, vastasi Louisa. Hänen ei olisi pitänyt naida minua. Hän katuu nyt sitä.

— Ja mitä katumista siinä?

— Tiedättehän sen itse. Olittehan tekin tyytymätön, kun minusta tuli hänen vaimonsa.

— Ei nyt enää puhuta siitä. Totta kyllä olin ensin siitä hiukan pahoillani. Sellainen poika kuin hän, — sen saatan rehellisesti sanoa, ethän sinä siitä pahastu, — poika, jota minä olin kasvattanut niin suurella huolella, lahjakas musiikkimies, todellakin taiteilija, — hän olisi voinut tavoitella toisenmoisia naimakauppoja kuin sinua, jolla ei ollut mitään, joka olit alempaa kansanluokkaa etkä ymmärtänyt itse ammattiakaan. Että joku Krafft naisi tytön, joka ei ole musikaalinen, sitä ei ollut tapahtunut sataan vuoteen! — Mutta sinä tiedät hyvin, etten ole ollut sinulle siitä vihainen ja että olen pitänyt sinusta siitä asti kuin sinuun tutustuin. Ja mikä on tehty, on tehty, eikä auta taakse katsominen: täytyy ainoastaan täyttää velvollisuutensa, täyttää kunniallisesti.

Ukko kääntyi ja istahti jälleen, ja virkkoi sitten juhlallisesti, niinkuin ainakin mietelmiään lausuessaan:

— Pääasia elämässä on täyttää velvollisuutensa.

Hän odotti vastaväitteitä, sylkäisi tuleen; mutta kun ei enempää äiti kuin lapsikaan inttäneet mitään, halusi hän jatkaa, — ja vaikeni.

He eivät nyt puhuneet sanaakaan. Sekä Jean-Michel uunin ääressä että Louisa, joka istui sängyssään, olivat vaipuneet suruisiin unelmiin. Vanhus ajatteli kuitenkin katkerin mielin poikansa avioliittoa, vaikka hän oli vakuuttanutkin toisin. Myöskin Louisa mietti sitä ja syytti siitä itseään, vaikkei saattanut moittia itseään mistään.

Louisa oli ollut palvelijatar, kun hän kaikkien ja varsinkin omaksi ihmeekseen meni naimisiin Melchior Krafftin, Jean-Michelin pojan kanssa. Krafftit olivat varattomia, mutta heitä pidettiin arvossa tuossa pienessä Rheinin rannalla olevassa kaupungissa, johon vanhus oli lähes viisikymmentä vuotta sitten asettunut. He olivat olleet musiikkimiehiä koko suku, ja kaikki maan muusikot Kölnistä Mannheimiin saakka tunsivat heidät. Melchior oli viulunsoittaja Hoftheaterissa; ja Jean-Michel oli ennen muinoin johtanut suurherttuan orkesteria; Melchiorin avioliitto oli ollut vanhukselle ankara nöyryytys; hän oli toivonut pojastaan suuria; hän oli tahtonut tehdä hänestä kuuluisan miehen, sellaisen, joksi hänen itsensä ei ollut onnistunut päästä. Ja silloin murskasi moinen oikku kaikki hänen unelmansa. Ensin hän siitä raivostuikin ja sadatteli Melchioria ja Louisaa pahanpäiväisesti. Mutta koska hän oli hyvä mies, antoi hän miniälleen anteeksi, kun oppi hänet paremmin tuntemaan; ja hänessä heräsi Louisaa kohtaan isällinen hellyyskin, jota hän kuitenkin ilmaisi enimmäkseen vain äkäilyllä. Kukaan ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut Melchiorin menemään tällaisiin naimisiin, — kaikkein vähimmin Melchior itse. Siihen ei ollut varmaankaan syynä Louisan kauneus. Hänessä ei ollut mitään viehättävää: hän oli pienikokoinen, kalpeahko ja hintelä; omituinen vastakohta Melchiorille ja hänen isälleen, jotka kumpikin olivat pitkiä ja hartiakkaita miehiä, oikeita jättiläisiä, joilla oli punainen naama ja vankat nyrkit, hyvä ruokahalu, janoinen kurkku ja suuri taipumus nauruun ja mekastamiseen. Näytti kuin olisi heidän läsnäolonsa voinut hänet suorastaan musertaa; häntä tuskin huomasi heidän seurassaan, ja hän itse koettikin painua silloin ikäänkuin näkymättömiin. Jos Melchior olisi ollut hellätunteinen mies, olisi saattanut luulla, että hän oli pitänyt Louisan kilttiä luonnetta kaikkia muita avuja parempana; mutta hän oli niin turhamainen kuin suinkin olla saattaa. Avioliitto tuntui olevan pelkästään kuin jonkin järjettömän vedonlyönnin tulos, sillä kuinka olisi muuten hänenlaisensa poika, joka oli aika kaunis ja tiesi hyvin kauneutensa, joka oli ylen turhamainen ja lisäksi melkoisen lahjakaskin ja saattoi siis toivoa rikasta naimakauppaa, — sillä olisipa hän voinut ehkä, kuten kerskui, saada jonkun porvarillisen oppilaansa pään pyörälle, — kuinka olisi hän muuten yhtäkkiä valinnut vaimokseen köyhän kansannaisen, joka ei ollut saanut kasvatusta eikä ollut kauniskaan eikä edes omasta puolestaan Melchioria lähennellyt?

Mutta Melchior oli noita miehiä, jotka tekevät aina päinvastoin kuin heiltä odotetaan tai Kuin he itsekään itseltään edottavat. Eivät siitä syystä, etteivät saisi varoituksia, — "varattu mies on kahden veroinen", sanoo sananparsi… — He väittävät, ettei heitä koskaan voida pettää ja että he ohjaavat aluksensa erehtymättä määrättyyn satamaan. Mutta he eivät ota huomioon omaa itseään; sillä he eivät itseään tunne. Jollakin tyhjällä hetkellään, ja ne ovat heille tavallisia, hellittävät he peräsimen kädestään; ja tapahtumilla on, kun ne jätetään oman onnensa nojaan, pahanilkinen halu ryhtyä juonittelemaan isäntäänsä vastaan. Perämiehen unohtama alus puskee suoraan kariin; ja ovela Melchior nai kyökkipiian. Eikä hän kuitenkaan ollut humalassa ja erikoisesti järjiltään sinä päivänä, jolloin hän sitoutui elämään kaiken ikänsä Louisan kanssa; eikä hän noudattanut silloin myöskään mitään intohimoista oikkua: kaukana siitä. Mutta ehkäpä meissä löytyy vielä muitakin voimia kuin äly ja sydän, toisiakin kuin aistit, — salaperäisiä voimia, jotka anastavat käskyvallan juuri niillä tyhjän-hetkillä, jolloin muut voimat vaipuvat uneen; ehkäpä juuri nuo voimat kohtasivat Melchioria tytön sinertävistä silmistä, kun ne katsoivat häneen arasti eräänä iltana, jolloin hän oli kohdannut Louisan virran rannalla ja istahtanut hänen viereensä kaislikkoon, — tietämättä itsekään, miksi, — antaakseen hänelle iäksi kätensä.

Tuskin oli Melchior päässyt naimisiin, niin näytti hän joutuneen aivan epätoivoon teostaan; eikä hän suinkaan salannut tätä Louisa-paralta, joka nyt pyyteli häneltä kovin nöyränä anteeksi. Melchior ei ollut paha, ja hän antoi mielellään anteeksi; mutta hetken päästä sai katumus hänet jälleen valtaansa, varsinkin ystäviensä parissa tai rikkaiden naisoppilaiden seurassa, jotka olivat nyt häntä kohtaan vallan halveksuvia ja joiden käsi ei enää laisinkaan vavissut hänen kosketuksestaan, kun hän oikaisi heidän sormiensa asentoa näppäimillä. Hän tuli silloin kotiin aina synkän näköisenä, ja Louisa huomasi ahdistus sydämessään ensi silmäyksellä hänen kasvoillaan nuo samaiset moitteet; tai jäi Melchior matkalla kapakoihin ja ammensi sieltä tyytyväisyyttä omaan itseensä ja anteeksiantoa muille. Sellaisina iltoina hän palasi kotiin nauraa kajahutellen, mutta se nauru oli Louisasta vieläkin surullisempaa kuin muiden päivien sala-ajatukset ja mykkä kauna. Louisa tunsi olevansa jollakin tavoin vastuunalainen näistä mielettömyyden puuskista, jotka hävittivät joka kerta paitsi kodin vähiä varoja myöskin hänen miehensä älyn heikkoja tähteitä. Melchior vaipui päivä päivältä syvemmälle. Siinä iässä, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä lepäämättä työtä keskinkertaisia lahjojaan kehittääkseen, antoi hän itsensä luisua alas pitkin kaltevaa pintaa; ja muut anastivat hänen paikkansa.

Mutta mitä huoli siitä tuo tuntematon voima, joka oli vienyt hänet pellavahapsisen palvelijattaren yhteyteen? Melchior oli täyttänyt tehtävänsä; ja pikku Jean-Christophe oli päässyt astumaan sen maan kamaralle, johon hänen kohtalonsa häntä vaati.

Oli jo aivan pimeä. Louisan ääni herätti vanhan Jean-Michelin tylsyydestä, johon hän oli vaipunut mietiskellessään uunin ääressä nykyisiä ja menneitä surujaan.

— Isä, mahtaa olla jo myöhä, virkkoi nuori miniä ystävällisesti.
Teidän täytyy lähteä kotiinne, teillä on sinne pitkä matka.

— Minä odotan Melchioria, vastasi vanhus.

— Ei, ei, ukki, minusta olisi parempi, ettette olisi täällä.

— Miksikä niin?

Vanhus kohotti päätään ja katsoi Louisaa tarkkaavasti. Miniä ei vastannut. Vanhus jatkoi:

— Sinä pelkäät, sinä et tahdo, että minä hänet tapaisin?

— No, niin se on: se vaan yhä pilaisi asiaa: te suuttuisitte; ja sitä en tahdo. Menkää nyt vain!

Vanhus huokaisi, nousi ylös ja sanoi:

— Olkoon sitten niin.

Hän tuli Louisan luo, hänen karkea partansa hipaisi Louisan poskea; hän kysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiin ja lähti pois töytäten tuoleihin pimeässä huoneessa. Mutta tuskin ehti hän porraskäytävään, niin hän ajatteli, että poika tulisi varmaankin juovuksissa kotiin; ja hän pysähtyi nyt joka askelmalla; hän kuvitteli mielessään tuhansia vaaroja, joita voisi sattua, jos hän antaisi Melchiorin mennä yksin sisään…

Sängyssä, äidin vieressä alkoi lapsi jälleen liikahdella. Jokin tuntematon kipu kohosi sen olemuksen syvyydestä. Hän nousi vaistomaisesti sitä vastaan. Hän vääntelehti, hän puristi pikku nyrkkejään ja rypisteli kulmiaan. Kipu kasvoi kasvamistaan, varmana voimastaan. Hän ei tiennyt, mitä se oli ja mitä se aikoi. Se tuntui hänestä äärettömältä, suorastaan loppumattomalta. Hän alkoi surkeasti vaikeroida. Hänen äitinsä hellät kädet hyväilivät häntä. Silloin kipu tuntui vähemmän kirpeältä. Mutta hän itki yhä edelleen; sillä hän tunsi sen yhä itsessään, yhä sisällään. — Kärsivä mies voi lievittää vaivaansa, tietämällä, mistä se johtuu; ajatuksellaan supistaa hän sen määrättyyn ruumiinsa kohtaan, joka voidaan parantaa, tarpeen tullen vaikkapa irroittaa pois; hän määrittelee pahan ääriviivat, eroittaa sen itsestään. — Lapsella ei ole tätä petoksen apua. Hänen ensimäinen kohtauksensa tuskan kanssa on traagillisempaa ja totisempaa. Kuten, lapsen oma olemuskin, näyttää tuska siitä rajattomalta; hän tuntee sen asettuneen rintaansa, sijoittuneen sydämeensä, valtiaaksi koko ruumiiseensa. Siitä ei pääse mihinkään: kipu ei lähde matkaansa ennenkuin on kaluttavansa kalunnut.

Äiti painaa lasta ruumistaan vastaan soperrellen helliä sanoja:

"Nyt on hyvä, nyt on hyvä, ei nyt itketä enää, piskuiseni, kullannuppuseni"… Lapsi jatkaa yhä vain, puuskittain vaikerrustaan. Luulisi, että tuo surkea ja tiedoton ja muodoton olento aavistaisi koko vaivojen elämän, joka on hänelle valmistettu. Eikä mikään sitä voi rauhoittaa…

Pyhän Martin kellot lauloivat yössä. Niiden ääni oli matala ja syvä. Sade-kosteassa ilmassa se kulki kuin pehmein askelin sammalilla. Lapsi vaikeni keskellä nyyhkytystä. Tuo ihmeellinen sävel virtasi hellästi häneen, niinkuin maito. Yö kirkastui, ilma oli lempeä ja lämmin. Kipu haipui pois, sydäntä alkoi naurattaa; ja hän solahti uneen huolettomasti huokaisten.

Kolme kirkonkelloa soitti edelleen rauhallisesti huomista juhlaa. Myöskin Louisa uneksi kuunnellen niiden ääntä: entisiä onnettomuuksia, ja mitä tuosta pienestä, joka nukkui hänen vieressään, kerran tulisi. Tuntikausia oli hän maannut vuoteessa, uupuneena ja ruumis pakotuksen murtamana. Hänen käsiään ja jäseniään poltti, raskas höyhenpeite vaivasi häntä, ja tuntui kuin olisi pimeys häntä rusentanut ja tukehuttanut; mutta hän ei tohtinut liikahtaa. Hän katseli lasta; eikä pimeyskään estänyt häntä sielussaan näkemästä sen ryppyisiä kasvoja. Uni sai hänet valtaansa, kuumeiset kuvat kiersivät hänen aivoissaan. Hän oli kuulevinaan Melchiorin avaavan oven, ja hänen sydämensä säpsähti peljästyksestä. Joskus kohosi virran kohina äänekkäämpänä hiljaisuudessa, aivan kuin villipedon murina. Ikkunaruudut rämisivät vielä pari kertaa sateen sormien naputuksesta. Kellot lauloivat yhä hiljaisemmin, ja viimein niiden ääni haipui; ja Louisa nukahti lapsensa viereen.

Sillaikaa odotti vanha Jean-Michel yhä ulkona talon ovella, sateessa väristen, parta tihkusta kosteana. Hän odotti surkean poikansa kotiin tuloa; sillä hänen aivonsa, jotka eivät koskaan levänneet, sommittelivat hänelle yhä uusia synkkiä tapauksia, joita juopumuksesta saattaisi seurata; ja vaikka hän ei niitä oikein uskonutkaan, ei hän olisi voinut ummistaa silmäänsä tänä yönä, jos hän olisi poistunut näkemättä poikansa kotiin palaamista. Kirkonkellojen laulu teki hänen mielensä surulliseksi; sillä hän muisti pettyneet toiveensa. Hän ajatteli, miksi hän seisoi siellä kadulla, tähän aikaan vuorokaudesta; ja hän itki häpeästä.

Päivien laaja virta vierii verkalleen eteenpäin. Alinomaa samanlaisina nousevat ja laskevat päivät ja yöt, aivan kuin valtameren vuoksi ja luode. Viikot ja kuukaudet juoksevat ohitse ja alkavat alusta. Ja päivien jaksot ovat kuin yhtä ainoaa päivää.

Ääretöntä, mykkää päivää, jota varjon ja valon tahti jakaa osiin, ja tuon tajuttomuuden tilassa kehdossa makaavan olennon elämän rytmi, — hänen ehdottomasti täytettävät vaatimuksensa, tuskalliset tai iloiset, niin säännölliset, että itse päivä ja yö, jotka niitä vaatimuksia tuovat, tuntuvat olevan niiden ohjattavia.

Elämän heiluri liikkuu raskaasti. Koko olemus sulautuu veren hiljaiseen sykintään. Kaikki muu on ainoastaan unta, unen katkelmia, muodottomia ja sekavia, atoomien sattumallista tanssia, huimaavaa pyörrettä, joka vilahtaa ohitse, naurattaa tai kauhistaa. Huutoja, liikkuvia varjoja, irvistäviä hahmoja, tuskia, kauhun hetkiä, naurua, unelmia, unta… — Kaikki on pelkästään unta, sekä päivä että yö… — Ja keskeltä tätä kaaosta valo ystävällisistä silmistä, jotka hänelle hymyilevät, ilon virta, joka leviää hänen ruumiiseensa äidin ruumiista, hänen maitoa paisuvasta rinnastaan, — ja lisäksi hänessä itsessään löytyvä voima, suunnaton ja tiedoton, joka yhä lisääntyy; pauhaava valtameri, joka ponnisteleikse tuon pienen lapsenruumiin vankilassa. Ken voisi selitellä hänen sieluaan, näkisi siellä puolittain varjoihin kietouneita maailmoita, tähtisumuja, jotka järjestyvät, kaikkeuksia, jotka muodostuvat. Hänen olemuksellaan ei ole rajoja. Hän on kaikki, mitä on olemassa…

Kuukaudet menevät… Muiston saaret alkavat kohota näkyviin elämän virrasta. Ensin ovat ne pieniä, kaukaisia luotoja, kallioita, joiden huippu kohoaa hiukan veden pinnan yläpuolelle. Niiden ympärillä ja takana leviää yhä sarastavan päivän puolihämärässä suuri, rauhallinen veden kalvo. Sitten ilmestyy uusia saaria, joita aurinko kultaa.

Niin kohoilee sielun syvyydestä eräänlaisia muotoja, eräitä omituisen selviä näkyjä. Päättömän päivän keskuudessa, joka alkaa yhä uudestaan aina samanlaisena, heilahdellen edestakaisin yksitoikkoisesti ja valtavana, alkaa piirtyä näkyviin päivien kiertokulku, noiden päivien, jotka antavat toisilleen kätensä ja näyttävät eri muotojaan, toiset hymyileviä, toiset surullisia. Mutta tuon ketjun renkaat katkeavat alinomaa, ja muistot yhtyvät umpeen viikkojen ja kuukausien pään päällä…

Virta… Kellot… Niin kauas kuin lapsi muistaa, — loitoimpiin aikoihin, hänen elämänsä jok'ainoalla hetkellä, — aina laulaa niiden syvä ja tuttava ääni…

On yö, — hän on puoleksi unessa: — Kalpea valo kuultaa ikkunaruudusta… Virta kohisee. Valtavana nousee sen ääni pimeydestä; se hallitsee kaikkia eläviä. Milloin hyväilee se heidän unelmiaan, ja tuntuu raukenevan kuin hekin uneen, sorisuttaen laineitaan, milloin se vihastuu, se karjuu kuin raivostunut peto, joka tahtoo purra. Sen äännähtely tulee nyt hiljaiseksi: nyt se on kuvaamattoman suloista kuiskausta, hopeista helinää, kuin kirkkaita kelloja, ikäänkuin lasten hilpeätä naurua, helliä lauluääniä, tanssivia säveleitä. Suurta äidillistä ääntä, joka ei koskaan nuku! Se liekuttelee uneen lasta, aivan kuin se on vuosisatoja liekutellut sukupolvia häntä ennen, syntymästä kuolemaan saakka; se tunkeutuu hänen ajatuksiinsa, se syöpyy hänen uniinsa, se kietoo hänet herkimpien sopusointujen vaippaan, joka verhoaa häntä vielä silloinkin, kun hän makaa pienessä uneksivassa kalmistossa Rhein-virran huuhtelemalla rannalla…

Kellot… Nyt on aamun sarastus! Ne vastaavat toisilleen, valitellen, hieman surumielisinä, ystävällisesti, rauhallisina. Niiden verkkaisissa sävelissä kohoavat unten liitelevät parvet, koko menneisyyden unten, kaikki kadonneiden olentojen halut, toiveet, kaipuut, olentojen, joita lapsi ei ole tuntenut, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä juuri hänen kanssaan, koska hän oli heissä ja koska he elävät hänessä. Vuosisataiset muistot värähtelevät noissa sävelissä. Niin paljon murheita, niin monia ilon juhlia! — Ja kun kamarin perukasta ne kuulee, on näkevinään liitävän ohitse keveässä ilmassa kauniita, sointuvia aaltoja, näkevinään vapaita lintuja lennossaan ja tuulen lämpöisen lauhkean henkäisyn. Kaista sinistä taivasta hymyilee ikkunaruudusta. Pieni auringonsäde vilahtaa kehtoon uutimien raosta. Tuttu pikku maailma lapsen silmissä, kaikki, minkä hän joka aamu näkee vuoteestaan herätessään, kaikki se, jota hän parhaillaan suurella vaivalla alkaa tuntea ja jolle hän ryhtyy antamaan nimiä, voidakseen sitä hallita, — koko tämä hänen kuningaskuntansa, se valkenee. Tuossa on pöytä, jonka ääressä syödään, tuossa vaatekomero, johon hän leikkiessään piiloutuu, vinoruutuinen kivipermanto, jolla hän ryömii, ja seinäin tapetit, joiden irvistykset kertovat hänelle hullunkurisia ja kauheita tarinoita, ja seinäkello, joka pakinoi hänelle ontuvia sanoja, joita hän yksin saattaa ymmärtää. Miten monenlaista siellä kamarissa onkaan! Hän ei tunnekaan sen kaikkia esineitä. Joka päivä hän lähtee uusille tutkimusretkille tässä kaikkeudessa, joka on yksinomaan hänen: — kaikki on hänen. — Mikään ei ole yhdentekevää, kaikella on arvonsa, ihmisellä ja kärpäsellä; kaikki elävät, yhtä hyvin kissa, tuli ja pöytä kuin tomuhiukkasetkin, jotka väreilevät auringonpaisteessa. Kamari on kokonainen maa; päivä on koko elämä. Kuinka pitää hänen sopeutua tällaiseen valtavan suureen tilaan? Maailma on niin avara! Siihen eksyy. Ja kaikki olennot, liikkeet, viittaukset, äänet, nehän sieppaavat hänet mukaansa alinomaiseen pyörteeseensä… Hän väsyy, hänen silmänsä sulkeutuvat, hän nukahtaa. Suloiseen, syvään uneen, joka anastaa yhtäkkiä hänet valtaansa, milloin vain ja missä tahansa, äitinsä polvella, pöydän alla, jonne hän niin mielellään ryömii piiloon!… Tämä on hyvää. Hänellä on mukavaa…

Ne ensimäiset päivät suhisevat hänen sielussaan kuin lainehtiva viljapelto tai kuin metsä, jonka läpi tuuli tunkee ja jonka ylitse pilvien suuret varjot vaeltavat…

Varjot pakenevat, aurinko pilkahtaa metsään. Christophe alkaa löytää polkunsa päivien sokkeloissa.

Aamu… Hänen vanhempansa nukkuvat. Hän on pienessä vuoteessaan, makaa seljällään. Hän tähystelee valoviiruja, jotka tanssivat laipiossa. Se on hirveän hauskaa ajanviettoa. Yhtäkkiä hän nauraa ääneensä, tuollaista viatonta lapsen naurua, joka tuntuu kuuntelijan sydämestä niin hyvältä. Hänen äitinsä kumarraikse hänen puoleensa ja sanoo: "Mikä sinulla on, pikku veitikka?" Silloin nauraa hän kahta uhemmin, ja ehkäpä hän tahtoo nauraa tahallaankin, nyt, kun hänellä on yleisöä. Äiti tekeytyy totisen näköiseksi ja panee sormen huulilleen, ettei hänen pitäisi herättää isää; mutta äiti ei voi estää väsyneitä silmiään hymyilemästä. He supattelevat yhdessä… Yhtäkkiä isän kiukkuinen ärähdys. He hätkähtävät kumpikin. Äiti käännähtää nopeasti selin, aivan kuin pahanteossa kiinni saatu tyttö, hän on nukkuvinaan. Christophe painaikse vuoteensa pohjaan ja pidättää hengitystään… Haudan hiljaisuus.

Jonkun tuokion päästä pistäysi pieni pää jälleen näkyviin piilosta hurstin alta. Katolla tuuliviiri vinkuu. Räystäsränni tiputtelee. Aamukellojen soitto kalahtelee. Kun tuuli puhuu idästä, vastaavat toisten kellojen äänet hyvin kaukaa hänestä, virran toisella rannalla olevista kylistä. Varpusparvi, joka on kokoontunut muratin peittämän seinän viereen, pitää kiivasta räiskettä, josta kuuluu erikoisesti kolme, neljä ääntä, aina samanlaisina ja muita kirkuvampina, kuten joidenkuiden huudot leikkivästä lapsiparvesta. Kyyhkynen kuhertelee savupiipun reunalla. Lapsi antaa noiden äänten tuuditella itseään, kuin kehtolaulun. Hän hyräilee itsekseen, ensin aivan hiljaa, sitten yhä kovemmin, viimein ihan kovasti, kunnes isän raivostunut ääni huutaa: "Eikö tuo aasi nyt osaa olla hiljaa! Odotapas, kun tulen ja vedän korvistasi." Silloin poika painautuu jälleen piiloon peitteihinsä, eikä tiedä, nauraako vai itkeä. Hän on peloissaan ja nöyryytetty; mutta samalla pälkähtää mieleen aasi, johon häntä on verrattu, ja se saa hänet purskahtamaan nauruun. Ja peiton alla hän matkii hinkuvaa aasia. Silloin hän saa selkäänsä. Hän vuodattaa kaikki kyyneleet, mitä hänestä lähtee. Mitä hän on tehnyt? Hänen tekee niin mieli nauraa, tekee mieli liikuskella! Ja häntä kielletään hievahtamastakin. Mitenkä he mahtavat voida aina tuolla tavoin nukkua? Milloinka tästä saa nousta ylös?…

Eräänä päivänä ei hän jaksa enää sitä kestää. Hän kuuli kadulta jotakin kummallista, jonkin kissan äänen, koiran äänen. Hän pujahtaa ylös vuoteestaan ja hänen pienet paljaat jalkansa tepsuttavat horjahdellen kivipermantoa; hän tahtoo mennä alas portaita näkemään; mutta ovi on kiinni. Hän nousee tuolille sitä avatakseen: koko laitos luhistuu maahan, hän kolauttaa itsensä pahoin, häneltä pääsee parku; ja kaupan päällisiksi häntä vielä mukitetaan. Aina häntä vain mukitetaan…

Hän on ukin kanssa kirkossa. Hänellä on ikävä. Hänellä ei ole yhtään mukava olla. Häntä kielletään liikkumasta, ja ihmiset puhuvat yhtaikaa sanoja, joita hän ei ymmärrä, ja ovat sitten taas yhtaikaa vaiti. He ovat kaikki juhlallisen ja jörön näköisiä. Sellaisia he eivät suinkaan ole tavallisesti. Hän katselee heitä aristuen. Liina-muori, naapurin vaimo, joka istuu hänen vieressään, näyttää nyt häijyltä. Joskus ei poika itse ole tuntea entiseksi edes ukkiakaan; häntä hiukan peloittaa. Sitten hän tottuu siihen ja koettaa huvittaa itseään kaikilla keinoilla, mitä keksii. Hän heiluttaa ruumistaan edestakaisin, vääntää kaulaansa kieroon ja tirkistelee kattoon, hän irvistelee, nykii isää takin helmasta, tutkiskelee tuolinsa olkista istuinta, koettaa tehdä siihen sormillaan reikää, kuuntelee lintujen ääniä, ja haukottelee niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan.

Yhtäkkiä kuin purkautuva kosken putous ääniä: urut soivat. Väristys kulkee pitkin hänen selkärankaansa. Hän kääntyy ja kuuntelee leuka tuolin selustaa vasten, ja on aivan kiltti. Hän ei ymmärrä mitään tuosta pauhusta, eikä tiedä, mitä se merkitsee: se häikäisee, se kieppuu pyörteenä, siitä ei voi mitään eroittaa. Mutta se on niin hyvää. Ei tunnukaan enää, että on istunut tunnin tuolilla, joka koskee, ikävässä ja vanhassa talossa. Tuntuu kuin leijuisi ilmassa, aivan kuin lintu; ja kun säveltulva hyökkää läpi kirkon sen päästä toiseen, täyttäen katto-holvit, ponnahtaen seinästä seinään, niin ne tempaavat mukaansa ja lennättävät nuolen nopeudella, tuonne, tänne: ei muuta kuin antaa viedä itseään. On vapaa, on niin onnellinen, aurinko paistaa… Hän nukahtaa hiljalleen.

Ukki on häneen tyytymätön. Hän on tuhma kirkossa.

Hän on kotona, istuu maassa pitäen jalkojaan käsissään. Hän on juuri päättänyt, että olkimatto on venhe ja permanto joki. Jos hän lähtisi pois matolta, niin hän varmaan hukkuisi. Häntä kummastuttaa ja harmittaakin, etteivät toiset ota sitä huomioonsa kulkiessaan edestakaisin kamarissa. Hän pysäyttää äidin tarttuen häntä hameen helmaan: "Etkö näe, tuo on vettä! Täytyy mennä siltaa myöten." — Sillan taasen muodostavat eräät juovat punertavain kiviliuskain välissä. — Äiti menee vain edelleen välittämättä häntä kuunnella. Hän loukkautuu, samoin kuin kirjailija, joka näkee yleisön juttelevan, kun hänen näytelmäänsä esitetään.

Hetkisen päästä ei hän sitä enää muistakaan. Permanto ei ole enää meri. Hän makaa nyt pitkin pituuttaan, nojaten leukaansa kiveen ja hyräillen omia sepittämiään säveleitä ja imien totisena peukaloaan ja valuttaen vettä suustaan. Hän on syventynyt aprikoimaan erästä rakoa permantokivien välissä. Kiviliuskain kuviot vääntelevät kasvojaan aivan kuin ihmiset. Tuskin huomattava rako suurenee, se laajenee laaksoksi; sen ympärillä on vuoria. Tuhatjalkainen liikkuu siinä; se on iso kuin elefantti. Vaikka ukkonen jyrähtäisi, lapsi ei sitä kuulisi.

Kukaan ei oleksi hänen kanssaan eikä hän ketään tarvitse. Hän viihtyy omine mattovenheineen ja luolineen, joissa kummalliset eläimet asuvat. Hänen oma ruumiinsa riittää hänelle seuraksi. Minkälainen ajanratto se onkaan! Hän kuluttaa tunteja katsellen kynsiään ja nauraa kajahutellen. Niillä on kaikilla erinäköiset naamat, ja ne ovat ihmisten näköisiä, joita hän tuntee. Hän pakisuttaa ja tanssittaa niitä keskenään, tai antaa niiden tapella. — Entä muu ruumis sitten!… Hän tutkii edelleen kaikkea tuota omaisuuttaan. Mikä määrä ihmeellisiä asioita! Niissä on aivan hämmästyttäviä. Hän tarkastelee niitä uteliaasti.

Joskus hänet yllätettiin siinä, ja silloin häntä mukitettiin pahasti.

Eräinä päivinä pujahtaa hän ulos, käyttäen tilaisuutta, jolloin äiti kääntyy selin. Ensimäiset kerrat juostaan hänen perästään ja saadaan hänet kiinni. Sitten totutaan antamaan hänen mennä yksin, kun hän ei vain mene liian etäälle. Talo on kaupungin reunassa; pellot ja niityt alkavat heti talon vierestä. Niin kauan kuin hänet voidaan nähdä ikkunoista, kävelee hän pysähtymättä, lyhyin, mahtavin askelin ja hypähtäen silloin tällöin toisella jalallaan. Mutta kun hän on tullut tien mutkan ohitse ja kun pensaat kätkevät hänet kaikkien katseilta, muuttaa hän yhtäkkiä käyntitapaansa. Ensin hän pysähtyy ja pistää sormen suuhunsa, päättääkseen, minkä tarinan hän tänään kertoo itselleen; sillä hän on täynnänsä tarinoita. Ne ovat kyllä toistensa kaltaisia ja jokainen niistä mahtuisi pariin, kolmeen riviin. Hän valitsee niistä. Tavallisesti ottaa hän entisen, milloin siltä kohdalta, johon se häneltä edellisenä päivänä jäi, millein alusta alkaen, toisinnoilla muutellen; mutta aivan vähäpätöinen seikka, joku sattumalta kuultu sana riittää suuntaamaan hänen ajatuksensa uudelle tolalle.

Ja sattuma oli kovin rikas uutuuksista. Kukaan ei voi aavistaa, mitä saattoi kehittää tavallisesta puupalasesta tai katkenneesta oksasta, jollaisia aina löytää pensasaitain varsilta. (Ja jos ei löydä, niin voihan oksan katkaista.) Sellainen oli oikea taikasauva. Jos se oli pitkä ja suora, muuttui se keihääksi tai ehkäpä miekaksi; sitä tarvitsi vain huiskauttaa, ja sotajoukot marssivat esiin. Christophe oli kenraali, hän marssi niiden etunenässä, hän näytti heille urheaa esimerkkiä valloittaen väkirynnäköllä penkereitä. Jos oksa oli notkea, muuttui se ruoskaksi. Christophe hyppäsi ratsun selkään, laski laukkaa yli kuilujen. Joskus hevonen kompastui ja ratsastaja löysi itsensä ojan pohjasta ja katseli nolona likaisia sormiaan ja repeytyneitä housunpolviaan. Jos sauva jälleen oli pieni, rupesi Christophe orkesterin johtajaksi; hän oli samalla johtaja ja orkesteri; hän heilutti tahtipuikkoa ja lauloi; ja lopuksi hän kumarsi pehkoille, joiden pieniä, vihreitä päitä tuuli taivutteli.

Hän oli myöskin noita. Hän marssi pitkin askelin niittyä, katseli taivaaseen ja heilutti käsiään. Hän komenteli pilviä, hän tahtoi, että ne menisivät oikealle. Mutta ne menivät vasemmalle. Silloin hän niitä toruskeli julmasti ja toisti käskynsä. Hän tirkisteli niitä silmät sirrallaan ja sydän sykki kiivaasti hänen odottaessaan, eikö edes jokin pieni pilven-hiutale tottelisi häntä; mutta ne menivät yhä vain rauhallisesti vasemmalle. Silloin hän polkaisi jalkaa, uhkaili heitä sauvallaan ja komensi heitä vihoissaan heti paikalla menemään vasemmalle: ja, kas vain, tällä kertaa ne häntä tottelivat. Hän oli onnellinen ja ylpeä voimastaan. Hän kosketteli kukkia vaatien niitä muuttumaan kultaisiksi vaunuiksi, kuten hänelle oli kerrottu saduissa tapahtuvan; ja vaikka niin ei koskaan käynytkään, oli hän kuitenkin vakuutettu, että niin kävisi, kun hän vaan malttaisi odottaa. Hän haki käsiinsä heinäsirkan tehdäkseen siitä hevosen: hän asetti hiljaa sauvansa sen selkään ja virkkoi taikalauseen. Hyönteinen hyppäsi tiehensä: Christophe tukki siltä tien. Jonkun hetken päästä makasi hän maassa vatsallaan sen ääressä ja tarkasteli sitä. Noidan osa oli unohdettu, ja hän huvitteli nyt itseään kääntämällä sirkka-parkaa seljälleen ja nauroi kohti kurkkua sen kummallisille ruumiinliikkeille.

Hän keksi myöskin sitoa taikasauvaansa vanhan nuoranpätkän, ja nyt heitteli hän sitä vakavana jokeen, odottaen kalan tulevan nykimään. Kyllä hän tiesi, ettei kalojen ole tapa tulla nielemään koukkua, jossa ei ole syöttiä; mutta hän ajatteli, että ne kerran kuitenkin, hänen vuoksensa voisivat tehdä poikkeuksen säännöstä; ja hänen vahva luottamuksensa kasvoi niin suureksi, että hän onki piiskalla kadulla tie-rummun kivien raosta. Hän veti silloin tällöin piiskansa ylös, kuvitellen järkytettynä, että siima oli tosiaan tällä kertaa raskaampi ja että hän nostaisi sieltä aarteen, aivan kuin eräässä ukin kertomassa sadussa tapahtui…

Keskellä kaikkia näitä leikkejä tuli hänelle vähän väliä omituisia unen ja täydellisen unohtumisen hetkiä. Kaikki ympärillä oleva katosi silloin kokonaan, hän ei tiennyt, mitä hän silloin teki, hän ei muistanut silloin edes itseäänkään. Moinen tuli hänelle aivan yhtäkkiä. Kulkiessaan ulkona tai noustessaan portaita aukeni hänessä yhtäkkiä sellainen tyhjiö. Hän ei näyttänyt silloin ajattelevan kerrassaan mitään. Mutta kun hän selvisi jälleen tietoihinsa, niin hänen päätänsä pyörrytti, seistessään siinä samalla paikalla, pimeillä portailla. Oli kuin hän olisi elänyt kokonaisen elämän, — muutaman porrasaskelman matkalla.

Isoisä otti hänet usein mukaansa iltakävelylle. Poikanen tepsutteli hänen vieressään pitäen hänen kädestään kiinni. He kulkivat pitkin tietä, poikki kynnettyjen peltojen, joista nousi miellyttävä ja voimakas mullan tuoksu. Heinäsirkat sirisivät. Mahdottoman isot varikset näkivät tien keskellä seistessään heidän kaukaa tulevan ja lentää kannustivat matkaansa heidän lähestyessään.

Isoisä alkoi ryiskellä; Christophe tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi. Vanhuksella oli taas palava halu kertoa hänelle jokin tarina; mutta hän tahtoi, että poikasen itsensä oli pyydettävä häntä kertomaan. Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. He tulivat keskenään hyvin toimeen. Vanhus piti suunnattomasti poikansa pojasta; ja hän oli kovin tyytyväinen, kun sai itselleen Christophesta kiitollisen kuuntelijan. Vanhus jutteli; mielellään pikku tapauksia elämästään ja kertomuksia muinaisista ja nykyaikaisista suurista miehistä. Hänen äänensä tuli silloin mahtipontiseksi ja liikutetuksi; hän vapisi lapsellisesta ilosta, jota hän koetti salata. Huomasi, että hän kuunteli hurmautuneena omia sanojaan. Kovaksi onneksi ei hän löytänyt koskaan sanoja, kun hänen piti ruveta puhumaan. Se haitta oli hänelle ominainen; sillä se uudistui yhtä usein kuin hänen kaunopuheisuuden puuskansakin. Ja koska hän jokaisen yrityksen perästä unhotti tuon vastoinkäymisensä, ei hän voinut olla myöskään yrittämättä uudestaan.

Hänen kertomuksensa henkilöinä olivat Regulus, Arminius, Lützow, Koerner ja Fredrik Stabs, joka tahtoi surmata keisari Napoleonin. Hänen kasvonsa loistivat hänen kertoessaan joitakuita valtavia sankaruuden näytteitä. Hän lausui historialliset sanat niin juhlallisella äänellä, että ne tulivat mahdottomiksi ymmärtää; ja hän luuli kuuluvan mestaripuhujan taitoon antaa kuuntelijan odottaa kaikkein jännittävimmillä hetkillä: hän keskeytti, oli saavinaan jotain väärään kurkkuunsa, niisteli päristellen nenäänsä; ja hänen sydämensä riemuitsi, kun pikku poika kysyi viimein kärsimättömyydestä tukahtuvalla äänellä: "Entä sitten, ukki?"

Kerran tuli kyllä päivä, joikin Christophe oli kasvanut niin suureksi, että käsitti isoisän viekastelun; ja silloin hän puolestaan keksi tekeytyä tarinan jatkolle välinpitämättömäksi; ja tämä huolestutti vanhus-parkaa pahoin. Nyt on Christophe kuitenkin vielä täydellisesti kertojan vallassa. Hänen sydämensä sykki kiivaammin draamallisissa kohdissa. Hän ei tiennyt, kuka kertomuksen sankari oikeastaan oli, eikä myöskään, milloin nuo urotyöt olivat tapahtuneet ja tunsiko ukki Arminiuksen tai oliko Regulus, — Jumala ties, mistä syystä? — muuan mies, jonka hän oli viime pyhänä nähnyt kirkossa. Mutta hänen ja vanhuksen sydän paisui ilosta ja ylpeydestä noita sankaritöitä kerrottaessa, aivan kuin he itse olisivat ne tehneet: sillä sekä vanhus että lapsi olivat molemmat yhtä suuria lapsia.

Christophe ei ollut näin tyytyväinen silloin, kun ukki pisti keskelle jotain pateettista kohtaa opettavaisia puheita, jollaiset olivat hänelle varsin ominaisia. Ne olivat moraalisia tutkistelmia, jotka johtivat enimmäkseen johonkin jaloon, vaikka hieman ylimalkaiseen ajatukseen, kuten esimerkiksi: "Lempeys on parempi kuin viha", — tai: "Kunnia on kalliimpi elämää", — taikka: "Parempi on olla hyvä kuin paha"; ilmaisumuoto oli vain paljoa sekavampi kuin näissä lauselmissa. Vanhus ei peljännyt nuoren kuuntelijansa arvostelua, vaan antautui huoletta tavallisen mahtipontisuutensa valtaan; hän ei arastellut toistaa samoja sanoja, eikä katkaista ajatusta, tahi puhua, milloin hän oikein sekautui esitelmissään, mitä vain päähän pisti, täyttääkseen ajatuksensa aukkoja. Ja antaakseen sanoilleen enemmän voimaa, vahvisti hän niitä kädenliikkeillä, jotka eivät ollenkaan sopineet sisältöön. Poikanen kuunteli hyvin kunnioittavasti; ja hän ajatteli, että ukki oli kyllä hyvin kaunosanainen, mutta hiukan ikävä.

Kumpikin juttelivat he hyvin usein satumaista tarinaa korsikalaisesta valloittajasta, joka oli voittanut koko Europan. Isoisä oli tuntenut hänet. Hän oli melkeinpä taistellut häntä vastaan. Mutta hän oli mies tunnustamaan vihollistensa suuruuden; parikymmentä kertaa oli hän vakuuttanut, että hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos sellainen mies olisi syntynyt Rheinin sillä puolella. Kohtalo oli säätänyt toisin: hän ihaili häntä, hän oli taistellut häntä vastaan, — nimittäin oli melkein joutunut taistelemaan häntä vastaan. Mutta kun Napoleon oli enää ainoastaan viiden peninkulman päässä, ja kun he marssivat häntä vastaan, valtasi pienen joukon yhtäkkiä kauhu ja se hajosi metsään ja jokainen pakeni huutaen: "Meidät on kavallettu." Turhaan oli ukki koettanut, kertoi hän, koota pakenevia taisteluun; hän oli heittäynyt heidän eteensä maahan uhkaillen ja itkien, mutta virta oli vienyt hänetkin mukanaan, ja seuraavana päivänä oli hän huomannut olevansa hämmästyttävän matkan päässä taistelutantereelta, — niin kutsui isoisä peräytymispaikkaa. — Mutta Christophe vaati häntä kärsimättömästi kertomaan Napoleonin urotöistä; ja hän joutui haltioihinsa sankarin ihmeellisestä ratsuriennosta halki maailman. Hän näki hänet valtavain kansain seuraamana, jotka huusivat ilmi rakkauden riemuaan ja ryntäsivät yhden ainoan viittauksen häneltä saatuaan kuin hirmumyrsky aina pakenevain vihollisten kimppuun. Se oli kuin satua. Isoisä lisäsi siihen hiukan omiaan, kaunistaakseen tarinaa; sankari valloitti Espanjan ja melkein koko Englannin, jota hän ei voinut kärsiä.

Sattui kuitenkin, että Krafftin ukko sekoitti haltioituneihin kuvauksiinsa sopimattomia sadatuksia sankariaan vastaan. Isänmaanystävä heräsi hänessä, ehkäpä enemmän puhuttaessa keisarin tappioista kuin Jenan taistelusta. Hän keskeytti tarinansa, heristi nyrkkiään virtaa kohti, sylki halveksivasti ja lasketti yleväsanaisia parjauksia, — halvempiin ei hän olisi alentunut. — Hän kutsui keisaria nimillä: kunnoton, villipeto, moraaliton mies. Mutta jos tämän sanankäyttelyn tarkoitus oli antaa oikeudentunnolle sille tuleva valta-asema lapsen sielussa, täytyy myöntää, ettei se vienyt maaliin; sillä lapsellinen logiikka uskalsi tehdä tämän johtopäätöksen: "Jos niin suurella miehellä kuin hän ei ollut moraalia, niin moraali ei varmaankaan ole mikään tärkeä asia, vaan tärkeintä on olla suuri mies." Mutta vanhus ei vähääkään aavistanut, millaiset ajatukset hänen vieressään kulkea tepsuttelivat.

He vaikenivat sitten ja aprikoivat kumpikin omalla tavallaan näitä ihmeellisiä tarinoita; — nimittäin, ellei isoisä tiellä kehdannut jotakin ylhäistä musiikkituttavaansa kävelyllä. Silloin hän pysähtyi heti, tervehti sangen nöyrästi ja tuhlasi ylen alamaisia kohteliaisuuslauselmia. Se sai lapsen punastumaan: hän ei ymmärtänyt, miksi ukki oli noin nöyrä. Mutta isoisä kunnioitti pohjaltaan syvästi perinnäistä esivaltaa, "parempia henkilöitä"; ja oli mahdollista, että hän rakasti sankareita, joista hän tarinoita kertoi, ainoastaan siksi, että hän näki heissä miehiä, joille oli käynyt paremmin ja jotka olivat päässeet korkeammalle maailmassa kuin muut.

Kun oli hyvin kuuma, istahti Krafftin vanhus jonkun puun alle ja nukahti siinä sitten pikku uneen. Silloin istahti myöskin Christophe lähelle häntä, jollekin horjuvalle kivirauniolle, virstanpylväälle tai muulle omituiselle ja epämukavalle istuimelle; hän heilutteli siinä pieniä jalkojaan ja hyräili ja haaveksi. Tai hän kellahti seljälleen ja katseli liiteleviä pilviä: niistä olivat toiset ikäänkuin härkiä, toiset jättiläisiä, hattuja, vanhoja rouvia tai valtavia maisemia. Hän pakisi hiljaa niiden kanssa; hän seurasi jännitettynä hattaran kohtaloa, jonka suuri pilvi hotkaisi suuhunsa; hän pelkäsi niitä lonkia, jotka olivat mustia, melkein mustansinisiä ja lensivät hyvin nopeasti. Hänestä tuntui kuin ne olisivat anastaneet itselleen valtavan paikan elämässä; ja häntä hämmästytti, etteivät isoisä ja äiti sitä ajatelleet. Nehän olivat hirveitä olennoita, jos tahtoivat tehdä pahaa. Onneksi liukuivat ne lauhkeina ja hiukan naurettavina edelleen eivätkä pysähtyneet. Poikasen päätä alkoi pyörryttää, kun hän oli liiaksi tähystellyt niitä, ja hän sätkytteli jalkojaan ja käsiään aivan kuin olisi peljännyt putoavansa tuonne ylös avaruuteen. Hänen luomensa alkavat räpyttää, hänelle tulee uni… Hiljaisuus… Lehdet värisevät ja vapisevat vienosti auringon paisteessa, kevyt autere kohoaa ilmaan, kärpäset pörähtelevät veltosti sinne tänne, ne hurisevat kuin urut; kesästä juopuneet heinäsirkat sirisevät raisun riemukkaasti: kaikki vaikenee… Metsäin lehtiholvien varjossa saa vihertikan viheltely taikamaisen soinnun. Kaukana pellolla huudahtelee talonpoika härilleen; hevosen kavio kapsaa valkealla tiellä. Christophen silmät painuvat umpeen. Hänen vieressään kävelee muurahainen kuivaa risua pitkin vaon poikki. Hän raukeaa unen tiedottomuuteen… Vuosisadat ovat kulkeneet hänen sielussaan. Hän herää. Muurahainen ei ole ennättänyt risun toiseen päähän.

Joskus nukkui isoisä sangen kauan; silloin hänen kasvonsa jäykistyivät, hänen pitkä nenänsä pisti huomattavasti esiin, hänen suunsa ammotti. Christophe katseli häntä levottomana ja pelkäsi tuon pään muuttuvan vähitellen jonkin kummallisen olennon muotoiseksi. Hän lauloi kovemmalla äänellä herättääkseen ukkia tai luisui kolisuttaen alas raunioltaan. Eräänä päivänä keksi hän heitellä ukon naamaan muutamia männynneulasia ja sanoa sitten niiden pudonneen puusta. Vanhus uskoi häntä: Christophe nauroi nahkassaan. Mutta sitten teki hän onnettomuudeksi samoin toisen kerran; ja juuri, kun hän kohotti kätensä heittääkseen, näki hän isoisän katselevan silmät auki häneen. Se oli ikävä juttu; vanhus oli ylen vakava eikä suinkaan antanut ilveillä itselleen; kokonaisen viikon heidän välinsä olivat kylmät.

Kuta huonompi tie, sitä kauniimpi se oli Christophesta. Joka kivellä oli hänelle oma merkityksensä; hän tunsi ne kaikki. Joku uusi pyörän tekemä kohoama oli hänelle maantieteellinen merkkitapaus, melkein samanarvoinen kuin Taunus-vuorten syntyminen. Hänellä oli päässään kartta kaikista syvänteistä ja ylänteistä koko ympäristöllä kahden virstan päähän kotoa. Jos hän siis muutti jollakin tavoin tuttujen uurteiden järjestystä, luuli hän itseään hyvinkin yhtä merkitseväksi henkilöksi kuin jokin työläisjoukkoa johtava insinööri; ja kun hän oli anturallaan murskannut kuivuneen multakokkareen ja täyttänyt sillä sen vieressä olevan laakson, oli päivä hänestä hyvin käytetty.

Joskus tuli valtatiellä talonpoika rattaillaan vastaan. Mies tunsi isoisän ja antoi heidän nousta kärryihinsä. Se oli maallista autuutta. Hevonen juoksi kovasti, ja Christophe huusi ilosta; mutta jos kohdattiin toisia ajelijoita, sillein hän tekeytyi vakavan ja välinpitämättömän näköiseksi, aivan kuin henkilö, joka on paljon ajanut rattailla; mutta hänen sydämensä paisui pöyhkeydestä. Isoisä ja mies pakinoivat keskenään ajattelematta häntä. Kyykyssä heidän polviensa välissä ja heidän reisiensä puristuksessa, saamatta tuskin istuinpaikkaa ja usein istumattakaan Christophe oli ylen onnellinen; hän puheli ääneensä ajattelematta edes, että hänelle vastattaisiin. Hän näki hevosen korvien liikkuvan. Ne vasta olivat kummallisia elukoita, nuo korvat. Ne kääntyivät joka taholle, oikealle, vasemmalle, ne puskivat eteenpäin, ne lepsahtivat alas, ne kääntyivät taaksepäin niin hullunkurisella tavalla, että Christophe purskahti nauruun. Hän nipisteli ukkia, että hänkin olisi ne huomannut. Mutta ukki ei niistä välittänyt. Hän työnsi Christophen käden pois ja sanoi, että hänen pitää olla hiljaa. Christophe aprikoitsi moista: hän ajatteli, että kun on iso, niin ei mikään enää hämmästytä, silloin on vahva ja tietää kaikki. Ja hänkin koetti olla iso, salata uteliaisuutensa ja näyttää välinpitämättömältä.

Hän oli vaiti. Rattaiden hyrrytys painosti häntä. Hevosen kulkuset hyppivät. Kilin-kalin, kilin-kalin. Säveliä heräsi eloon ilmoissa; ne liihoittelivat hopeanaheliseväin tiukujen ympärillä, ne hyörivät kuin mehiläisparvi; ne keinuivat iloisesti rattaiden tahdissa; se oli loppumatonta laulujen hersyntää: toinen seurasi toista. Christophesta ne olivat mainioita. Varsinkin yksi oli hänestä niin kaunis, että hän halusi huomauttaa siitä isoisälleen. Hän lauloi sen ääneen. Siitä ei oltu tietääkseen. Hän alkoi sen uudestaan, ääntä korkeammalta, — ja sitten taas, ja viimein huusi hän täyttä kurkkua, — kunnes vanha Jean-Michel sanoi hänelle äkäisenä: "Oletkos siinä hiljaa! Sinähän päryytät korvat halki!" — Christophen hengitys aivan katkesi; hän punastui nenänpäähän asti ja vaikeni loukkaantuneena. Nyt hän halveksi syvästi noita tökeröitä tyhmyreitä, jotka eivät ymmärtäneet, miten kaunis hänen laulunsa oli, laulu, joka avasi hänelle taivaat! Christophesta olivat nuo miehet rumia, he eivät olleet ajaneet partaansa viikkoon, ja he haisivat pahalta.

Pian löysi hän jälleen ilonsa katselemalla hevosen varjoa. Sekin oli kummallinen näky. Tuo pikimusta elukka juoksi pitkin tienviertä kupeellaan maaten. Illan tullen se piteni ja peitti puolen niittyä; ajettiin myllyn ohi, sen pää nousi ylös myllyn seinälle, ja asettui jälleen paikalleen, kun oli päästy sivuitse; kuono oli pitkä ja suikulainen kuin puhkaistu ilmapallo; korvat olivat suuret ja teräväkärkiset kuin kirkon kynttilät. Oliko tuo tosiaan varjo, vai oliko se elävä olento? Christophe ei suinkaan olisi tahtonut tulla yksinään tiellä sitä vastaan. Sen perästä ei hän olisi juossut niinkuin isoisän varjon, jonka päätä hän tavoitti jaloillaan tallatakseen. — Puitten varjot auringon laskiessa toivat hänelle myöskin aprikoimista. Ne rakensivat aitoja poikki tien. Ne olivat kuin mitäkin surullisia ja hullunkurisia kummituksia, jotka sanoivat: "Älkää menkö enää"; ja kitisevät pyöränrummut ja hevosen kaviot matkivat: "Älkää enää, älkää enää."

Ukki ja isäntä eivät väsyneet iänikuiseen tarinaansa. Heidän äänensä kiihtyi usein, varsinkin, kun he puhuivat paikkakunnan asioista tai loukatuista eduistaan. Lapsi herkesi uneksimasta ja katseli heitä levottomana. Hänestä näytti kuin he olisivat olleet toisilleen vihaisia, ja hän pelkäsi, että he alkaisivat tapella. Mutta he olivat päinvastoin sellaisia juuri silloin, kun olivat yksimielisiä vihassaan. Mutta useammin eivät he vihanneet eivätkä olleet kiihdyksissä: he pakisivat vain tavallisista asioista ja huusivat silloin kohti kurkkua, pelkästä ilosta, kuten rahvaan on tapa. Mutta Christophe, joka ei ymmärtänyt heidän pakinaansa, kuuli ainoastaan nuo räikkyvät äänet ja näki heidän tuimasti rypistyneet kasvonsa ja ajatteli hädissään: "Miten hän näyttää häijyltä; varmaan he vihaavat toisiaan. Miten hän mullistelee silmiään, noin hänellä on suu ammollaan! Hän sylki minua vasten naamaa kiukuissaan. Hyvä Jumala, varmaan hän lyö ukin kuoliaaksi…"

Rattaat pysähtyivät. Isäntä sanoi: "Nyt olette perillä." Veriviholliset puristivat toistensa kättä. Isoisä laskeusi ensin alas rattailta. Isäntä antoi hänelle pikku pojan alas maahan. Hevonen sai lätkyn piiskasta. Rattaat lähtivät vierimään pois, ja oltiin pienen vuorenalustien päässä, lähellä Rheinin rantaa. Aurinko vaipui viljapeltoihin. Polku kiemurteli melkein virran äyrästä pitkin. Rehevä ja pehmyt ruoho taipui suhahdellen jalkain alla. Leppien lehvät riippuivat veden kalvon yllä, rungot puoliväliin vedessä. Hyttysparvi hyrräsi. Venhe liukui äänettömästi ohitse, leveissä pyörteissä kiertävän virran rauhallisesti viemänä. Laineet imeskelivät piilipuiden oksia hiljaisin, maiskahtavin äänin. Ilta oli utuinen ja vieno, ilma raikas, joki hopeanharmaa. Tultiin kotiin, ja sirkat lauloivat. Ja ovella jo hymyilivät äidin rakkaat kasvot…

Oi suloiset muistot, virvoittavat kuvat, jotka humisevat niinkuin rauhoittava tuuli koko elämän iän!… Myöhemmin tehdyt matkat, suuret kaupungit, pauhaavat meret, unelmien maisemat, rakastamiemme kasvot, ne eivät syövy sieluun niin tarkoin piirtein kuin nuo lapsuutemme ensimäiset kävelyt, taikkapa ainoastaan puutarhan kolkka, jonka silloin näimme joka päivä ikkunasta, hikiharson läpi, jonka huolettoman lapsen suu hengittää ruutuun painuessaan siihen kiinni…

Nyt on ilta suljetussa kodissa. Kodissa… varmassa turvapaikassa kaikkea peljättävää vastaan: varjoja, yötä, kammoa, tuntemattomia seikkoja. Mikään vihamielinen ei saa tulla sen kynnyksen yli… Tuli loimuaa. Kullankeltainen hanhi pyörii hitaasti vartaassa. Suloinen rasvan ja ruskeaksi paistuneen lihan tuoksu leviää huoneeseen. Mikä verraton ilo on syödä, uskonnollinen hurmaus, sykähtelevä riemu! Ruumista painostaa mukavasti armaassa lämmössä, päivän puuhista väsyneenä, kuunnellessa tuttuja ääniä. Sulava ruoka saa jonkinlaiseen haltiotilaan, jossa ihmisolennot, heidän varjonsa, lampun verho, tulenkielet, jotka tanssivat säkeneparven kanssa mustassa liedessä, kaikki saa hymyilevän ja taikamaisen muodon. Christophe painaa poskensa lautasensa reunaan, nauttiakseen oikein kaikesta tästä onnesta…

Sitten hän on lämpöisessä vuoteessaan. Kuinka hän siihen joutui? Häntä painaa miellyttävä väsymys. Huoneesta kuuluvien äänten sorina sekautuu hänen aivoissaan päivän jättämiin kuviin. Isä ottaa viulunsa; kimeät ja suloiset äänet vaikeroivat yössä. Mutta suurin onni on kuitenkin, kun äiti tulee Christophen luo, ottaa jo puoleksi uneen vaipunutta poikaa kädestä ja laulaa lapsen pyynnöstä hänen puoleensa kumartuneena matalalla äänellä vanhan laulun, jonka sanat eivät oikeastaan ole mitään. Isästä on sellainen laulu joutavanpäiväistä; mutta Christophe ei koskaan siihen väsy. Hän pidättää hengitystään; hän tahtoisi nauraa ja itkeä; hänen sydämensä on onnesta juopunut. Hän ei tiedä, missä hän on, hänelle tulee rajaton hellyys; hän kietoo pienet kätensä äitinsä kaulaan ja syleilee häntä kaikin voimin. Äiti sanoo hänelle nauraen:

— Aiotko kuristaa minut?

Christophe puristaa yhä kovemmin. Kuinka hän rakastaa äitiä! Kuinka hän rakastaa kaikkea! Kaikkia ihmisiä, kaikkea muuta! Kaikki on hyvää, kaikki on kaunista… Hän nukahtaa. Sirkka sirittää uunin takana. Isän kertomukset, sankarihahmot sulavat yhteen onnen yössä… Ollapa sankari niinkuin he… niin, hänestä tulee… hän on…! Ah, miten hyvä on elää!…

Mikä ylenpalttinen runsaus voimaa, iloa, ylpeyttä on tuossa pikku olennossa! Miten suunnattomasti tarmoa! Ruumis ja sielu ovat alinomaa liikkeessä, piiritanssissa, joka kieppuu lakkaamatta, kunnes siihen on tikahtua. Kuten pieni salamanteri hän karkeloi yötä päivää liekissä. Se on haltioitumista, joka ei koskaan väsy ja jota kaikki ruokkii. Juovuttavaa unta, pursuva puro, ehtymätön varasto naurua, laulua, ainaista hurmaa. Vielä ei mainen elämä ole saanut häntä haltuunsa; joka hetki karkaa hän sen käsistä; hän häilyy äärettömyydessä. Kuinka hän on onnellinen, luotu olemaan onnellinen! Hänessä ei ole mitään, joka ei usko onneen, mitään, joka ei pyri siihen lapsen koko kiihkeillä pikku voimilla…

Elämä on piankin saava hänet siinä suhteessa järkiinsä.