Jean-Christophe I / Sarastus

by Romain Rolland

II.

Jo aamun rusko voitti aamun varjon, mi eellä pakeni, niin että kaukaa ma meren läikän erottaa jo taisin.

Dante, Kiirastuli I.

Krafftit olivat kotoisin Antwerpenistä. Jean-Michelin oli täytynyt nuoruuden hullutusten, erään ankaran tappelun tähden lähteä sieltä; sellaisiin oli hän ollut aina valmis, — hän oli näet peijakkaan tappelunhaluinen, — mutta tällä kertaa oli sillä ollut harmilliset seuraukset. Hän oli muuttanut pois ja asettunut jo melkein puoli vuosisataa sitten tuohon pieneen herttuakunnan kaupunkiin, jonka punaiset katot, suipot päädyt ja loivalle rinteelle pengermittäin istutetut puutarhat kuvastelivat Vater Rheinin vaalean vihreihin silmiin. Koska hän oli erinomainen soittotaiteilija, oli hän pian noussut suureen arvoon maassa, jossa kaikki ovat musikaalisesti lahjakkaita. Hän oli juurtunut sinne lopullisesti, kun nai neljäkymmen-vuotiaana Clara Sartoriuksen, ruhtinaan kapellimestarin tyttären; kapellimestari taasen oli hänen oma esimiehensä ja luovutti hänelle aikanaan toimensa. Clara oli lauhkea saksatar, jolla oli kaksi intohimoa: keittiöhommat ja musiikki. Hän jumaloi puolisoaan siinä määrin kuin omaa isäänsä. Jean-Michel puolestaan ihaili yhtä paljon vaimoaan. He elivät täydellisessä sovussa viisitoista vuotta; he saivat neljä lasta. Sitten oli Clara kuollut; ja surtuaan häntä kovasti, oli Jean-Michel viisi kuukautta myöhemmin nainut Ottilie Schutzin, kaksikymmen-vuotiaan tytön, punaposkisen, vankan ja reippaan. Ottiliella oli yhtä paljon avuja kuin Claralla, ja Jean-Michel rakasti häntä yhtä suuresti kuin edellistä vaimoaan. Kahdeksan vuotta olivat he naimisissa, silloin kuoli myöskin Ottilie vuorostaan, ennätettyään synnyttää hänelle kuitenkin seitsemän lasta. Kaiken kaikkiaan oli Jean-Michelillä yksitoista lasta, joista yksi ainoa eli täyteen ikään. Vaikka hän oli rakastanut heitä kovin, eivät moiset kohtalon iskut voineet murtaa hänen reipasta luonnettaan. Raskain koettelemus oli ollut Ottilien kuolema, joka oli tapahtunut kolme vuotta sitten, miehen ollessa jo siinä iässä, jolloin on vaikea alkaa elämä alusta ja perustaa uusi koti. Mutta oltuaan vain hetkisen järkytetty, saavutti vanha Jean-Michel jälleen henkisen tasapainonsa, sillä sitä eivät mitkään onnettomuudet voineet häneltä riistää.

Hän oli herkkätunteinen mies; mutta terveys oli hänessä kaikkea muuta voimakkaampi. Hänellä oli suorastaan ruumiillinen vastenmielisyys surua kohtaan, ja suuri ilon tarve, kömpelön, flaamilaisen ilon, valtavan ja lapsellisen naurun. Miten paljon hänellä olikin suruja, silti ei hän kallistanut laseja sen niukemmin eikä antanut ruokapöydässä ainoankaan lajin mennä suunsa ohitse; soittoharjoituksia ei hän lyönyt koskaan laimin. Hänen johdollaan saavutti hoviorkesteri sievoisen maineen Rheinin maakunnissa, jossa Jean-Michel oli tullut kuuluisaksi atleettisista hartioistaan ja äkillisistä vihanpuuskistaan. Itseään hän ei voinut hillitä kaikista ponnistuksistaan huolimatta: pohjaltaan oli näet tuo mies kuitenkin arka ja pelkäsi nolaavansa itsensä; hän rakasti kansalaiskunniaa ja varoi yleistä mielipidettä. Mutta kiivas luonto tempasi hänet usein valtaansa: hän vimmastui kuin härkä; ja hän kiihtyi usein mielettömäksi, eikä pelkästään orkesterin harjoituksissa, vaan keskellä konserttiakin. Saattoi tapahtua, että hän heitti herttuan edessä raivoissaan tahtipuikkonsa maahan, polki jalkaansa kuin hullu ja haukkui jotakuta soittajaansa julmalla äänellä solkaten. Herttuaa se huvitti; mutta asianomaiset taiteilijat kantoivat hänelle siitä kaunaa. Jean-Michel häpesi hairahdustaan ja meni toiseen äärimmäisyyteen, koetellen hetkistä myöhemmin sovittaa heitä liiallisella kohteliaisuudella. Mutta ensimäisessä tilaisuudessa purkausi hänen hillittömyytensä jälleen kahta rajumpana ilmi; ja tuo suunnaton ärtyisyys lisääntyi iän mukana, tehden lopuksi hänen asemansa sangen vaikeaksi. Hän huomasi sen itsekin; ja kun hän eräänä päivänä oli raivon puuskallaan saanut koko orkesterin tekemään lakon, jätti hän erohakemuksensa. Hän toivoi, ettei siihen tahdottaisi hänen entisten ansioittensa vuoksi suostua, vaan että häntä pyydettäisiin jäämään; mutta siten ei käynytkään; ja kun hän oli liian ylpeä peruuttaakseen hakemuksensa, niin hän poistui, epätoivoissaan ja syytellen ihmisten kiittämättömyyttä.

Tästä alkaen ei hän tiennyt, miten saada päivänsä kulumaan. Hän oli yli seitsemänkymmenen ikäinen, mutta vielä sangen voimakas; ja hän jatkoi työtä ja samosi kaupunkia aamusta iltaan, antaen tunteja, pitäen puheita, saarnaten aatteitaan ja sekautuen kaikenlaisiin asioihin. Hän oli kekseliäs ja löysi monenmoiset keinot aikansa ratoksi: hän alkoi korjata vanhoja soittokoneita; hän mietti, kokeili ja keksikin niihin joskus parannuksia. Hän myöskin sävelsi, tai paremmin sanoen, koetti säveltää. Hänen kynästään oli ennen muinoin lähtenyt muuan Missa solennis, josta hän usein puhui ja joka oli perheen ylpeys. Sen luominen oli tuottanut hänelle niin suurta vaivaa, että hän oli vähällä saada sitä kirjoittaessaan verensyöksyn. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että se oli nerontuote; mutta hän tiesi hyvin, miten henkisesti tyhjänä hän oli sen sepittänyt; eikä hän enää tohtinut katsella käsikirjoitustaan, sillä joka kerta, kun hän sen näki, huomasi hän omiksi luulemissaan kohdissa palasia muilta säveltäjiltä, katkelmia, jotka hän oli kovalla tahdonponnistuksella vaivalloisesti juottanut yhteen. Se oli hänelle suuren surun aihe. Joskus sai hän päähänsä aatteita, jotka tuntuivat hänestä nerokkailta. Hän juoksi innosta vavisten pöydän ääreen: oliko tämä vihdoinkin inspiratsioonia? — Mutta tuskin oli hänellä kynä kädessä, niin hän huomasi jälleen olevansa yksin, keskellä syvää hiljaisuutta; eikä kaikista ponnistuksista, joilla hän koetti loihtia ilmi äskeisiä ääniä, ollut muuta tulosta kuin että hän kuuli Mendelssohnin tai Brahmsin tuttuja säveleitä.

George Sand kirjoittaa: "On onnettomia neroja, joilla ei ole ilmaisutaitoa; he vievät kaikki tuntemattomat tuumansa mukanaan hautaansa, kuten sanoo tuollaisten kuulujen mykkien tai änkyttäväin suuren perheen jäsen, Geoffroy Saint-Hilaire." — Vanha Jean-Michel kuului tuohon perheeseen. Hänen ei onnistunut ilmaista ajatuksiaan paremmin sävelillä kuin sanoillakaan; ja kuitenkin kuvitteli hän aina vain sen osaavansa; hän olisi niin mielellään puhunut, kirjoittanut, ollut suuri säveltäjä, kaunopuhuja! Tämä oli hänen salainen, jäytävä haavansa; hän ei ilmaissut sitä kenellekään, hän ei tunnustanut sitä edes itselleen, hän koetti olla sitä muistamatta;, mutta hän ajatteli sitä vasten tahtoaankin, ja se toi kalman esimaun hänen sieluunsa.

Vanhus-rukka! Missään hänen ei onnistunut olla täysin itseään. Hänessä oli niin paljon kauniita ja voimakkaita siemeniä; mutta ne eivät päässeet koskaan kasvuun. Syvä, liikuttava usko taiteen korkeuteen, elämän moraaliseen arvoon; mutta enimmäkseen tulkitsi hän sitä mahtipontisen pöyhkeällä ja naurettavalla tavalla. Moinen määrä jaloa ylpeyttä; mutta elämässä kuitenkin melkein orjamainen kunnioitus ylempiä kohtaan. Moinen riippumattomuuden halu; ja sen rinnalla rajaton alistuvaisuus toisten tahtoon. Vahva usko olevansa voimakas yksilö; ja sen ohella kaikenlaiset taikaluulot. Sankaruuden intohimoinen palvelu, todellinen uljuus; ja kuitenkin mies niin arka! — Keskelle matkaa pysähtynyt luonne.

Jean-Michel oli siirtänyt kaikki omat kunnianhimonsa poikaansa; ja Melchior näytti alussa lupaavan ne toteuttaa. Lapsesta saakka oli hänellä suuret taipumukset musiikkiin. Hän oppi huomattavan helposti, ja viulunsoitossa saavutti hän jo varhain taituruuden, joka teki hänestä pitkäksi aikaa suosikin, melkeinpä epäjumalan hovikonserteissa. Hän soitti miellyttävästi myöskin pianoa ja muita soittokoneita. Hän oli hyvin suulas; kauniskasvuinen, vaikka hieman kömpelö; sellainen tyyppi, jota sanotaan Saksassa klassillisen kauniiksi: leveä, ilmeetön otsa, vankat, säännölliset kasvonpiirteet ja kiharainen parta: Rheinin laakson Jupiter. Vanha Jean-Michel nautti poikansa menestyksestä; hän joutui haltioihinsa virtuoosin mestaritempuista, hän, joka ei ollut puhtaasti osannut koskaan käytellä mitään soitinta. Melchiorilla ei tosiaan ollut syytä valittaa, ettei hän osannut ilmaista sitä, mitä ajatteli.

Onnettomuus oli vain se, ettei hän ajatellut mitään; ja sitä hän ei koettanutkaan tehdä. Henkisesti muistutti hän keskinkertaista näyttelijää, joka pitää hyvää huolta lausunnosta, välittämättä siitä, mitä sen on ilmaistava, ja ajattelee tuskallisen turhamaisena ainoastaan sitä, minkä vaikutuksen lausunto tekee yleisöön.

Omituista: niin tarkkaa huolta kuin Melchior pitikin näyttelijä-asennoista, niin pelokkaasti kuin hän kunnioittikin kaikkia sovittuja yhteiskunnan tapoja, aivan kuin Jean-Michel, purkausi hänessäkin vähän väliä ilmi jotakin puuskapäistä, odottamatonta, silmitöntä, joka sai ihmiset sanomaan, että kaikilla Kraffteilla oli jokin ruuvi irti. Siitä ei ollut hänelle aluksi vahinkoa; päinvastoin tuntuivat nuo omituisuudet vahvistavan hänestä vallalla olevaa luuloa, että hän oli nero; sillä onhan järki-ihmisten keskuudessa sovittu, ettei taiteilijalla voi olla järkeä. Mutta piankin kiintyi huomio näiden merkillisten puuskain luonteeseen: syynä niihin oli tavallisesti pullo. Nietzsche sanoo, että Bacchus on musiikin jumala; ja Melchiorin vaisto oli aivan samaa mieltä; mutta, se täytyi tunnustaa, hänen jumalansa oli hänelle sangen tyly: se ei suinkaan antanut hänelle ajatuksia, joita hänellä ei muuten ollut, vaan riisti häneltä ne vähätkin, mitä hänellä oli. Järjettömän naimakauppansa jälkeen, — järjettömän maailman silmissä ja siksi myöskin hänen omissaan, — hän heittäytyi yhä enemmän kohtalonsa valtaan. Hän hutiloi soitossaan, — ollen niin varma etevyydestään, että hän pian taitonsa kadotti. Muut virtuoosit pääsivät hänen paikalleen yleisön suosioon: siitä hän katkeroitui; mutta se ei suinkaan herättänyt hänen tarmoaan, vaan jokainen vastoinkäyminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi. Hän kosti siten, että panetteli kapakkatoveriensa kanssa kilpailijoitaan. Hassussa ylpeydessään oli hän uskonut pääsevänsä isänsä jälkeen orkesterin johtajaksi: siihen paikkaan nimitettiin toinen. Hän kuvitteli olevansa vainottu ja tekeytyi väärin ymmärretyksi neroksi. Vanhan Krafftin tähden annettiin hänen pitää paikkansa viulunsoittajana orkesterissa; mutta hän menetti vähitellen kaikki tuntinsa kaupungilla. Ja jos isku haavoitti pahoin hänen itserakkauttaan, oli se sitäkin tuntuvampi hänen kukkarolleen. Kaikenlaisten onnettomuuksien vuoksi olivat taloustulot viime vuosina suuresti vähentyneet. Oikeasta yltäkylläisestä asemasta oli koti joutunut rahahuoliin, jotka lisääntyivät päivä päivältä. Melchior ei tahtonut sitä huomata; hän ei säästänyt kolikkoakaan puvuissaan tai huvituksissaan.

Hän ei ollut luonteeltaan paha, vaan puolihyvä mies, seikka, joka on ehkä vieläkin hullumpaa: heikko, jolla ei ollut rohkeutta eikä moraalista voimaa ja joka luuli sitäpaitsi itseään kunnon isäksi, hyväksi pojaksi, hyväksi puolisoksi ja hyväksi ihmiseksi; ja hyvä ihminenhän ehkä olikin, jos siihen riittää ainoastaan se, että on taipuisa, helposti heltyvä ja tuolla eläimellisellä vaistolla varustettu, joka saa ihmisen rakastamaan lähimmäistään niinkuin osaa omasta itsestään. Eikä voikaan sanoa häntä kovin itsekkääksi: siihen puuttui häneltä tarpeellista yksilöllisyyttä. Hän ei ollut mitään. Onko kauheampaa maailmassa kuin ihmiset, jotka eivät ole mitään. Ikäänkuin hengettömät painot, jotka heitetään irti ilmassa, he putoavat luonteensa vaatimuksesta, heidän täytyy ehdottomasti pudota; ja sortuessaan he vetävät mukaansa kaikki ne, jotka heistä riippuvat.

Niihin aikoihin, jolloin perheen asema oli tullut vaikeimmilleen, alkoi pikku Christophe käsittää, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hän ei ollut enää ainoa lapsi perheessä. Melchior teki vaimolleen joka vuosi uuden lapsen, välittämättä lainkaan, miten niille kerran kävisi. Kaksi niistä oli kuollut varhain. Kaksi eloon jäänyttä olivat kolmen ja neljän vuoden ikäiset. Melchior ei heistä huolehtinut rahtuakaan. Kun Louisan täytyi lähteä kaupungille, uskoi hän ne nyt kuusi-vuotiaan Christophen hoitoon.

Se oli Christophelle kova asia, sillä hänen täytyi tämän velvollisuuden vuoksi luopua hupaisista iltapäivistään ulkona luonnossa. Mutta hän oli ylpeä siitä, että häntä kohdeltiin kuin aikuista ihmistä, ja hän täytti tehtävänsä vakavasti. Hän koetti huvittaa pienempiä parhaansa mukaan, näyttäen heille omia leikkejään; ja hän oppi puhumaan heille sillä tavoin kuin oli kuullut äidinkin sokertavan pikku vauvan kanssa. Tai hän kanteli heitä sylissään, toista toisensa jälkeen, kuten oli nähnyt äidin kantelevan; hän horjahteli moisen painon alla, puri hammasta ja painoi kaikin voimin pikkuveikkoa rintaansa vasten, ettei olisi lasta pudottanut. Pienemmät tahtoivat aina kannattaa itseään, siihen eivät he kyllästyneet koskaan; ja kun Christophe ei enää jaksanut, silloin alkoi kirkuminen. Heistä oli hänelle sangen paljon vaivaa, eikä hän useinkaan tiennyt, mitä enää tehdä; he tahrasivat itsensä ja olisivat tarvinneet äidillistä hoitoa. Christophe ei ymmärtänyt, mihin ryhtyä. He käyttivät väärin hänen hyvyyttään. Usein hänen teki mieli läväyttää heitä korville; mutta hän ajatteli: "Ne ovat pieniä, ne eivät vielä ymmärrä"; ja hän antoi jalomielisesti itseään nipistää, pieksää, kiusata. Ernest kirkui vähimmästäkin; hän sätki jalkojaan, heittäytyen permannolle kiukuissaan: hän oli arkahermoinen lapsi, ja Louisa oli pyytänyt Christophea olemaan vastustelematta hänen oikkujaan. Rudolf taasen oli ovela kuin apina; hän käytti aina hyväkseen tilaisuutta, jolloin Christophe kantoi Ernestiä sylissään, tehdäkseen hänen selkänsä takana kaikenlaisia elkeitä; hän rikkoi leikkikaluja, kaatoi veden, tahrasi mekkonsa ja pudotti lautaset lattialle ja ronkki kaapin hyllyjä.

Ja siitä oli seurauksena, että kun Louisa tuli kotiin, ei hän kiitellyt Christophea, vaan sanoi hänelle moisen hävityksen huomatessaan ainoastaan huolestuneen näköisenä, joskaan ei toruen:

— Poika-rukka, olet sinä vain saamaton.

Se oli Christophesta masentavaa ja hänen sydämensä tuntui raskaalta.

Louisa ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta, jossa voi ansaita hiukan rahaa, ja usein hän meni keittäjättäreksi satunnaisiin pitoihin, kuten häihin ja ristiäisiin. Melchior ei ollut sitä huomaavinaan: se loukkasi hänen turhamaisuuttaan; mutta hän ei ollut suinkaan pahoillaan, että Louisa sen teki, kun se vain tapahtui hänen tietämättään. Pikku Christophella ei ollut vielä aavistusta elämän vaikeuksista; hän ei tuntenut tahdolleen muuta rajaa kuin vanhempiensa tahdon; eikä se ollut kovinkaan haitallinen, koska hänen annettiin kasvaa melkeinpä oman onnensa nojassa; hän ei kaivannut muuta kuin tulla isoksi saadakseen tehdä kaikkea, mitä tahtoi. Hänellä ei ollut käsitystä vastuksista, joihin ihminen törmää joka hetki elämässä, eikä hän olisi ainakaan saattanut kuvitella, etteivät hänen vanhempansa olleet omia isäntiään. Sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran huomasi, että ihmisistä toiset käskevät ja toisia käsketään ja etteivät hänen vanhempansa kuuluneet ensinmainittujen luokkaan, nousi koko hänen olemuksensa vastarintaan: se oli hänen elämänsä ensimäinen ankara taistelu.

Se tapahtui kerran iltapuolella. Äiti oli pukenut hänet puhtaimpiin vaatteisiin, hyviltä ihmisiltä saatuun käytettyyn pukuun, jonka kekseliäs ja kärsivällinen Louisa oli osannut korjailla pojalle sopivaksi. Christophe lähti, kuten oli sovittu, noutamaan äitiään siitä talosta, jossa Louisa nyt oli työssä. Christophe arasteli kauheasti mennä sinne sisään yksin. Muuan lakeija seisoskeli joutilaana porttikäytävässä; hän pysäytti pojan ja kysyi häneltä suojelevalla äänellä, mitä varten hän tänne oli tullut. Christophe änkytteli punastuen, että hän oli tullut hakemaan "rouva Krafftia", niinkuin häntä oli neuvottu kysymään.

— Rouva Krafftia? Mitä sinulla on rouva Krafftille asiaa? — matki pikentti, korostaen pilkallisesti sanaa: rouva. — Onko hän äitisi? Mene tuonne ylös. Siellä näet Louisan, keittiössä, käytävän päässä.

Christophe punastui kahta kauheammin ja meni; häntä hävetti, että outo ihminen oli sanonut hänen äitiään tuttavallisesti Louisaksi; hän tunsi olevansa nöyryytetty; hän olisi tahtonut paeta, juosta rakkaan virtansa rannalle, lehtojensa kätköön, jossa hän sepitteli tarinoitaan.

Keittiössä hän joutui keskelle muuta palvelijaparvea; se alkoi hälistä hänet nähdessään. Kauimpana hellan luona hymyili hänen äitinsä hänelle, hellästi ja hiukan hämillään. Christophe juoksi äidin luokse ja takertui hänen helmoihinsa. Äidillä oli edessä valkea esiliina, ja kädessä kapusta. Hän saattoi Christophen yhä enemmän ymmälleen, sillä hän tahtoi poikaa nyt nostamaan leukaansa niin, että nähtäisiin hänen kasvonsa, ja menemään antamaan kättä kaikille keittiössä olijoille ja sanomaan heille hyvää päivää. Siihen hän ei suostunut; hän kääntyi seinään päin ja piiloitti kasvonsa kyynärkoukkunsa taakse. Vähitellen hän kuitenkin tuli rohkeammaksi ja tohti vilkaista piilostaan toisella kiiltävällä ja nauravalla silmällään; mutta aina, kun häneen katsottiin, katosi silmä jälleen. Hän tarkasteli salavihkaa muita. Äiti näytti olevan niin vakava ja kiireissään, ettei Christophe ollut häntä tuntea; äiti liikkui kattilan luota toisen luo, maistellen, antaen neuvoja ja selitellen ruokaohjeita talon tavalliselle keittäjättärelle, varmalla äänellä, jota toinen kuunteli kunnioittavasti. Pojan sydän paisui ylpeydestä, kun hän näki, miten suuressa arvossa hänen äitiään pidettiin ja mitä osaa hän esitti tässä kauniissa huoneessa, joka oli koristettu komeilla kullan- ja vaskenkiiltävillä keittoastioilla.

Yhtäkkiä kaikki vaikenivat. Ovi aukesi. Muuan vallasnainen tuli sisään, kahisten jäykissä vaatteissa. Hän vilkaisi ikäänkuin epäilevästi ympärilleen; hän ei ollut enää nuori; hänellä oli vaalea, leveähihainen puku; hän piteli laahustintaan kädessään, ettei olisi koskettanut mihinkään keittiössä. Se ei estänyt häntä kuitenkaan tulemasta hellan ääreen, katselemasta ruokia, jopa niitä maistelemastakin. Kun hän kohotti hiukan kättään, valahti hiha alas ja jätti käsivarren paljaaksi kyynärpäähän asti; sitä Christophe piti rumana ja sopimattomana. Miten kuivalla ja tylyllä äänellä hän puhui Louisalle! Ja kuinka nöyrästi Louisa hänelle vastasi! Siitä Christophe aivan tyrmistyi. Hän kätkeysi nurkkaansa, ettei häntä olisi huomattu; mutta se ei auttanut. Vallasnainen kysyi, kuka tuo pikku poika oli; Louisa tuli ottamaan poikaa näyttääkseen häntä; hän tarttui Christophea käteen ja esti häntä peittämästä kasvojaan; ja vaikka Christophen teki kovin mieli pinnistellä vastaan ja juosta karkuun, tunsi hän vaistomaisesti, että nyt ei sopinut vastustella. Rouva näki lapsen peljästyneet eleet; ja hänen ensimäinen, aivan äidillinen tunteensa vaati häntä hymyilemään lempeästi pojalle. Mutta hän tekeytyi kohta jälleen ylhäisen ja alentuvaisen näköiseksi ja teki Christophelle kysymyksiä, jotka koskivat hänen kilttiyttään ja jumalanpelkoaan; niihin ei Christophe vastannut mitään. Myöskin tarkasteli rouva, miten Christophen vaatteet sopivat; ja Louisa kiirehti hänelle näyttämään, että ne olivat erinomaiset; ja hän veti Christophen jakkua helmasta, ryppyjä siitä oikaistakseen, niin kovasti, että Christophen teki mieli huutaa, sillä hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei ymmärtänyt, minkä tähden äiti vierasta naista kiitteli.

Rouva otti Christophea kädestä ja sanoi vievänsä hänet lastensa luokse. Christophe loi epätoivoisen katseen äitiinsä; mutta äiti hymyili emännälleen niin alamaisesti, että Christophe näki, ettei hänellä ollut äidiltä mitään apua toivomista; ja niinpä seurasi hän opastaan kuin lammas teurastuspenkille.

He tulivat puutarhaan, jossa oli kaksi jörön näköistä lasta, toinen poika, toinen tyttö, suunnilleen Christophen ikäisiä; mikäli tuntui, olivat he nyt kovin ikävällä tuulella. Christophen saapuminen oli heille vaihtelua. He lähestyivät tarkastelemaan tulokasta. Christophe, jonka rouva oli jättänyt lasten pariin, seisoi keskellä hiekkakäytävää paikallaan, uskaltamatta nostaa katsettaan maasta. Toiset lapset seisoivat niinikään liikkumatta, jonkun askeleen päässä hänestä ja tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän, nykivät toisiaan kyynärpäillään ja tirskahtelivat keskenään. Viimein päättivät he ryhtyä toimeen. He kysyivät häneltä, kuka hän oli, mistä hän tuli ja mitä hänen isänsä teki. Christophe ei vastannut mitään hän oli suorastaan kangistunut: häntä arastutti niin, että hän oli purskahtaa itkuun, varsinkin tuen pienen tytön tähden, jolla oli vaaleat palmikot, lyhyt hame ja paljaat sääret.

Herraslapset ryhtyivät leikkimään. Christophe alkoi jo hiukan rauhoittua, mutta yhtäkkiä seisattui tuo pieni porvarisherra hänen eteensä, nykäisi hänen vaatteitaan ja sanoi:

— Katso, nuo ovat minun!

Christophe ei ymmärtänyt mitään; mutta hän suuttui väitteestä, että hänen vaatteensa muka olisivat toisen, ja pudisti tarmokkaasti ja kieltävästi päätänsä.

— Kyllä minä ne tunnen, jatkoi poika; tuohan on minun vanha sininen takkini; tuossa kohdassa pitää olla tahra.

Ja hän kosketti tahrapaikkaa sormellaan. Sitten hän jatkoi tarkastustaan, tutki Christophen jalkoja ja kysyi häneltä, millä hänen kenkäinsä kärjet olivat paikatut. Christophe lensi mustan punaiseksi. Tyttö nyrpisti suutaan ja suhahti veljelleen, — Christophe kuuli sen, — että hän oli pieni, köyhä poika. Se päästi Christophen kielen kannan. Hän luuli saattavansa kumota helposti moisen hävyttömän mielipiteen ja änkytti tukehtuvalla äänellä, että hän oli Melchior Krafftin poika ja että hänen äitinsä oli Louisa, keittäjätär. — Hänen mielestään tämä arvonimi oli yhtä kaunis kun mikä muu tahansa; ja siinä hän oli oikeassa. — Mutta nuo toiset lapset, joista uutinen oli kylläkin mielenkiintoisa, eivät tuntuneet sen tähden häntä suinkaan kunnioittavan. He päinvastoin tekeytyivät hyvin alentuviksi. He kysyivät häneltä, miksi hän rupeaa, kun tulee isoksi, tuleeko hänestäkin kokki vai ehkä kuski. Christophe meni jälleen tuppisuuksi. Hänestä tuntui kuin olisi jääpiikki työntynyt hänen sydämeensä.

Rikkaiden lapset koettivat nyt keksiä hänen vaikenemisensa rohkaisemina jotain keinoa kiusatakseen huvikseen tuota köyhää parkaa, jota kohtaan he yhtäkkiä alkoivat tuntea sellaista julmaa ja järjetöntä vastenmielisyyttä kuin lasten on tavallista. Varsinkin tyttö oli väsymätön. Hän huomasi, että Christophen oli vaikea juosta liian ahtaassa puvussaan; ja hän keksi nyt aivan perinpohjaisen harkitun huvin, nimittäin hyppäyttää hänellä estejuoksua. Rakennettiin aitaus lastenpenkeistä ja käskettiin Christophea hyppäämään sen ylitse. Poika-parka ei uskaltanut sanoa, mikä häntä esti hyppäämästä; hän ponnisti kaikki voimansa, ryntäsi ja putosi nenälleen. Hän kuuli toisten riemunaurun. Hänen täytyi koettaa uudestaan. Kyyneleet silmissä hän teki epätoivoisen ponnistuksen, ja tällä kertaa hänen onnistui hypätä esteen ylitse. Mutta siihen eivät hänen pyövelinsä suinkaan tyytyneet, he selittivät, ettei este ollut tarpeeksi korkea; ja he lisäsivät sitä uusilla rakenteilla, kunnes siitä tuli suorastaan varma niskantaitturi. Christophe koetti pullistella vastaan; hän sanoi, että hän ei enää hyppää. Silloin pikku tyttö moitti häntä raukaksi ja sanoi, että hän pelkää. Sitä ei Christophe voinut sietää; ja tietäen varmasti kaatuvansa hän hyppäsi, ja kaatui. Hänen jalkansa takertuivat aitaukseen. Koko laitos romahti hänen mukanaan alas. Nahka repeytyi hänen käsistään, ja hän oli halkaista päänsä; ja kaiken onnettomuuden lisäksi ratkesivat hänen housunsa polvista ja muualtakin. Hän oli vaipua maan alle häpeästä; hän kuuli toisten lasten tanssivan ilosta ympärillään; hän kärsi hirvittäviä tuskia. Hän tunsi, että he halveksivat, että he vihasivat häntä: miksi, miksi? Hän olisi tahtonut kuolla! — Ei ole julmempaa tuskaa kuin lapsen, joka ensi kerran huomaa toisten pahuuden; hän luulee koko maailman vainoavan itseään, eikä hänellä ole mitään tukea; ei ole enää mitään; kaikki on niin tyhjää!… Christophe koetti nousta maasta: pikku porvari tyrkkäsi häntä ja kaatoi hänet jälleen; tyttönen potki häntä. Hän koetti uudestaan, he heittäysivät molemmat hänen kimppuunsa, istuivat hänen selkäänsä ja painoivat hänen kasvojaan hiekkaan. Silloin valtasi hänet vimma: tämä oli jo liian katkeraa! Hänen käsiään kirveli, hänen sievä pukunsa oli repeytynyt, — se oli hänelle hirveä onnettomuus! Häpeä, suru, kapina vääryyttä vastaan, kaikki nuo yhtaikaa tulleet tuskat sulautuivat hurjaksi raivoksi. Hän ponnistautui polviensa ja käsiensä varaan, pudisteli selkäänsä kuin koira ja karisti kiusaajansa maahan; ja kun he uudestaan karkasivat hänen kimppuunsa, ryntäsi hän niska kumarassa päin heitä, löi tyttöä korvalle ja paiskasi pojan nyrkin iskulla keskelle kukkalavaa.

Siitäkös nousi kirku. Lapset juoksivat pakoon, kimeästi itkien sisään, ovet alkoivat paukkua, vihaisia huutoja kuului. Vallasnainen juoksi puutarhaan niin nopeasti kuin hameenlaahustin salli. Christophe näki hänen tulevan, mutta hän ei koettanut paeta; hän oli teostaan aivan tyrmistynyt: se oli suorastaan suunnatonta, se oli rikos; mutta hän ei katunut. Hän odotti. Hän oli tuhon oma. Mutta ei väliä! Hänet oli kiusattu epätoivoon.

Vallasnainen ryntäsi hänen kimppuunsa. Christophe tunsi hänen lyöntinsä, hän kuuli, että hän puhui hänelle vimmastuneella äänellä, lennättäen kokonaisen virran sanoja; mutta hän ei eroittanut niistä mitään. Hänen pikku vihollisensa olivat palanneet takaisin näkemään hänen häpeäänsä, ja ne uikuttivat täyttä suuta. Palvelijoitakin riensi sinne: siinä kaikui kaikenlaisia ääniä. Muun onnettomuuden päällisiksi ilmestyi sinne myöskin Louisa, jota oli lähetetty hakemaan; ja hänkin alkoi mukittaa Christophea, ennenkuin vielä tiesi mitään koko asiasta, ja vaati poikaansa pyytämään anteeksi. Christophe kieltäytyi raivoissaan sitä tekemästä. Louisa ravisteli häntä kovemmin ja kiskoi hänet kädestä rouvan ja lasten luo ja käski häntä rupeamaan polvilleen. Mutta Christophe potki, ulvoi, ja puri äitiään käteen. Hän vilisti viimein pakoon läpi nauravan palvelijajoukon.

Hän meni matkaansa sydän kuohuksissa, vihasta ja saamistaan lyönneistä palavin kasvoin. Hän koetteli olla ajattelematta, hän kiirehti askeleitaan, sillä hän ei tahtonut itkeä kadulla. Hän olisi tahtonut päästä kotiin keventääkseen tuskaansa kyyneleillä; hänen kurkkuaan tukehutti, veri kiehui hänen päässään niin, että se oli haljeta.

Viimein tuli hän kotiin; hän nousi juosten vanhoja pimeitä portaita tavalliseen komeroonsa, erään virralle päin olevan ikkunan syvennykseen; hän heittäytyi tikahtumaisillaan siihen; ja itki katketakseen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän itki; mutta hänen täytyi itkeä; ja kun ensimäinen kyynelvirta oli tulvahtanut, niin hän itki vielä, siksi, että hän tahtoi itkeä jonkinlaisesta raivosta ja että hänen olisi ollut tuskallista, aivan kuin hän olisi rangaissut toisiakin kiusatessaan itseään. Sitten hän muisti, että hänen isänsä tuli kotiin, että äiti kertoisi hänelle kaikki ja etteivät hänen onnettomuutensa vielä olleet lopussa. Hän päätti lähteä pakoon, minne tahansa, eikä tulla koskaan takaisin.

Juuri kun hän laskeutui portaita, törmäsi hän kotiin palaavaa isäänsä vastaan.

— Mitä sinä täällä teet, poika? Minne sinä menet? kysyi Melchior.

Christophe ei vastannut.

— Sinä olet tehnyt jotain tyhmyyksiä. Mitä sinä olet tehnyt?

Christophe vaikeni itsepäisesti.

— Mitä sinä olet tehnyt? toisti Melchior. Vastaatko sinä?

Poika alkoi itkeä, ja Melchior huutaa, kumpikin yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes kuultiin Louisan nousevan kiireesti ylös portaita. Louisa oli vielä aivan suunniltaan; ja hän alkoi jälleen torua kiivaasti ja läväytellä Christophea korville, ja siihen kuritukseen lisäsi Melchior heti, kun ymmärsi, mistä oli kysymys, — tai luultavasti jo ennenkin, — niin ankaria puusteja, että ne olisivat kaataneet vaikka härän. Vanhemmat huusivat nyt molemmat. Poika kirkui. Viimein riitelivät vanhemmat keskenään, kumpikin yhtä vimmastuneina. Löylytellen poikaansa sanoi Melchior, että tämä oli aivan oikeassa, että tällaista siitä tulee, kun menee piiaksi ihmisille, jotka luulevat kaiken olevan luvallista siksi, että heillä on rahaa. Ja Louisa läiskytteli samoin Christophea ja huusi miehelleen, että Melchior oli raaka ja ettei hän antaisi pieksää poikaansa ja että Melchior oli jo kolhaissut Christophea pahoin. Christophen nenästä vuotikin hiukan verta; mutta hän ei sitä ajatellut, eikä hän ollut laisinkaan kiitollinen äidilleen siitä, että äiti hauteli rajukätisesti hänen nenäänsä märällä liinalla, sättien yhä edelleen. Viimein lykättiin hänet pimeään konttoriin, jossa hän sai olla lukon takana ilman illallista.

Christophe kuuli heidän riitelevän kilvan keskenään eikä hän tiennyt, kumpaa heistä hän enemmän inhosi. Hänestä tuntui, että hän inhosi enemmän äitiään; sillä sellaista pahuutta ei hän ollut häneltä koskaan odottanut. Kaikki päivän onnettomuudet ryntäsivät hänen mieleensä yhtaikaa: kaikki, mitä hän oli kärsinyt, lasten ja tuon rouvan tekemä vääryys, vanhempien vääryys, ja, — senkin hän tunsi polttavana haavana, vaikkei hän sitä tunnetta vielä täysin käsittänyt, — vanhempain alentuminen noiden ilkeäin ja halveksittavain ihmisten edessä, hänen vanhempainsa, joista hän oli aina ollut niin ylpeä. Moinen, nyt ensi kertaa elämässä hämärästi aavistettu raukkamaisuus, tuntui hänestä häpeältä. Kaikki käsitteet horjuivat hänessä: ihailu lähimpiään kohtaan, melkeinpä uskonnollinen kunnioitus, jota he olivat hänessä aina ennen herättäneet, hänen luottamuksensa elämään, lapsellinen tarpeensa saada rakastaa ja olla rakastettu, hänen sokea, mutta horjumaton uskonsa oikeuteen. Luhistuminen oli täydellinen, raaka voima murskasi häntä eikä hänellä ollut mitään keinoa puolustaa itseään, ei mitään keinoa päästä sen käsistä. Häntä tukahutti. Hän luuli suorastaan kuolevansa. Hänen koko olemuksensa jäykistyi epätoivoiseen vastarintaan. Hän iski, potki, puski päällään seinää, karjui, kunnes sai suonenvedon ja kaatui maahan, kolauttaen itseään pahoin konttorissa oleviin huonekaluihin.

Vanhemmat juoksivat hätään ja ottivat hänet syliinsä. Ja nyt kilpailtiin siitä, kumpi heistä olisi hellempi häntä kohtaan. Äiti riisui hänet, kantoi hänet vuoteeseen, asettui hänen pääpuoleensa ja istui siinä, kunnes Christer he oli hiukan rauhoittunut. Mutta Christophe ei hellittänyt, hän ei antanut äidille mitään anteeksi, hän oli nukkuvinaan, ettei hänen olisi tarvinnut äitiä halata. Äiti oli hänestä paha ja pelkuri. Sillä hän ei aavistanut, miten vaikea Louisan oli elää ja elättää poikaansa ja miten hän oli kärsinyt siitä, että hänen oli täytynyt liittoutua lastansa vastaan.

Kun Christophe oli tyhjentänyt viimeiseen pisaraan saakka kaiken kyynelvaraston, mitä lapsen silmiin mahtuu, tunsi hän hiukan helpoittavan. Hän oli väsyksissä ja aivan ruhjottu; mutta hänen hermonsa olivat liiaksi kiihdyksissä, niin ettei hän voinut nukkua. Päivän kuvat alkoivat vilahdella puolihorroksissa hänen sielussaan. Varsinkin tuon pikku tytön hän näki alinomaa, kirkkain silmin, pieni nenä halveksivasti pystyssä, näki hänen tukkansa hajallaan olkapäillä, hänen paljaat säärensä ja kuuli hänen teeskenteleväiset lapsen-sanansa. Christophe hätkähti aina, kun oli kuulevinaan hänen äänensä. Hän muisti, miten kömpelö hän oli ollut tytön edessä; ja hän tunsi sisässään raivoisasti vihaavansa tyttöä; hän ei antanut hänelle anteeksi, että tyttö oli nöyryyttänyt häntä, häntä kalvoi halu nöyryyttää häntä puolestaan, saada hänen kyyneleensä vuotamaan. Hän mietti keinoja, mutta ei keksinyt yhtään. Ei ollut laisinkaan uskottavaa, että tyttö koskaan hänestä välittäisi mitään. Mutta sydäntään keventääkseen Christophe oletti, että kävisi niinkuin hän toivoi. Hän kuvitteli siis, että hänestä oli tullut hyvin mahtava ja maineikas mies; ja samalla päätti hän, että tyttö oli häneen rakastunut. Siten alkoi hän jälleen kertoa itselleen uutta, mahdotonta tarinaa, jollaisia hän aina lopulta luuli todellisemmiksi itse todellisuutta.

Tyttö riutui rakkaudesta; mutta Christophe halveksi häntä. Kun Christophe kulki hänen talonsa ohitse, katseli tyttö häntä piilosta ikkunan uudinten takaa; ja Christophe tiesi, että häntä katseltiin; mutta hän ei ollut sitä näkevinään, hän puheli vain iloisesti. Hän poistui seudultakin, hän matkusti sangen kauas, enentääkseen vielä tytön tuskaa. Hän teki suurtöitä. — Nyt sovitti hän tarinaansa eräitä valittuja katkelmia isoisän sankarikertomuksista. — Tyttö tuli sillaikaa sairaaksi surusta. Hänen äitinsä, tuo ylpeä vallasnainen, tuli rukoilemaan Christophea: "Minun tytärraukkani kuolee. Tulkaa, Jumalan tähden, hänen luokseen." Christophe tuli. Tyttö oli vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet. Hän ojensi käsiänsä. Hän ei jaksanut enää puhua; mutta hän tarttui Christophen käsiin ja suuteli itkien niitä. Silloin katseli Christophe häntä suunnattoman lempeästi ja hellästi. Hän sanoi tytölle, että hänen täytyy tulla terveeksi, ja suostui siihen, että tyttö rakasti häntä. Tähän tarinan kohtaan saavuttuaan toisti hän mielessään monta kertaa henkilöittensä sanoja ja asentoja erilaisissa kohtauksissa, kuten hänen muulloinkin oli tapana tehdä lisätäkseen nautintoaan, ja niin tuli uni, ja hän nukahti lohdutetuin mielin.

Mutta kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tullut päivä; ja se päivä ei paistanut enää yhtä huolettomasti kuin edellisenä aamuna: jotain oli muuttunut maailmassa. Christophe oli tutustunut vääryyteen.

Kodissa oli todellisen puutteen aikoja. Ne tulivat yhä tavallisemmiksi. Niinä päivinä olivat syömiset sangen laihoja. Kukaan ei huomannut sitä paremmin kuin Christophe. Isä ei nähnyt mitään; hän otti lautaselleen ensimäiseksi ja hänelle oli ruokaa aina tarpeeksi. Hän puheli äänekkäästi ja nauraa kajahutteli omille sutkauksilleen; eikä hän huomannut vaimonsa katsetta ja miten väkinäisesti Louisa nauroi ja miten hänen silmänsä seurasivat Melchioria sillaikaa kuin hän täytti lautasensa. Vati oli tyhjentynyt puolilleen, kun se lähti jälleen isän kädestä kiertämään. Louisa jakeli ruokaa nuorimmille: kaksi perunaa kummallekin. Kun Christophen vuoro tuli, ei vadissa useinkaan ollut enää muuta kuin kolme, eikä äiti vielä ollut saanut mitään. Christophe tiesi sen etukäteen, hän oli lukenut perunat jo ennenkuin ne tulivat hänen kohdalleen. Silloin hän hillitsi luontonsa ja virkkoi huolettomasti:

— Yksi vain, äiti.

Louisa tuli hiukan levottomaksi.

— Ei, vaan kaksi, niinkuin toisetkin.

— Ei kiitos, yksi ainoastaan.

— Eikö sinulla sitten ole nälkä?

— Ei, ei ole oikein nälkä.

Äiti ei ottanut kuitenkaan enempää kuin yhden, ja he kaksi kuorivat perunansa huolellisesti, leikkelivät ne aivan pieniksi palasiksi ja koettivat syödä niin hitaasti kuin mahdollista. Äiti piti silmällä Christophea. Kun poika oli lopettanut, sanoi hän:

— No, ota vielä tuo!

— Ei kiitos, äiti.

— Mutta oletko sinä kipeä?

— En minä ole kipeä, mutta olen kylläinen. Saattoi tapahtua, että isä moitti häntä nirsuksi ja että hän vei vielä viimeisenkin perunan. Mutta Christophe tuli siitä ovelaksi; hän otti perunan ja säästi sitä omalla lautasellaan Ernestille, pikku veikolle, joka oli kovin ahmatti ja kärkkyi sitä silmillään päivällisen alusta alkaen ja pyysi häneltä sitä lopuksi:

— Sinä et sitä syökään? Anna se minulle, Christophe.

Oh, miten Christophe halveksui isää, joka ei välittänyt mitään heistä muista, ei edes aavistanutkaan, että söi heidän osansa. Hänen oli niin nälkä, että hänen täytyi vihata isäänsä ja että hän olisi tahtonut sen sanoa hänelle; mutta hän oli ylpeä ja ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta sitä tehdä ennenkuin hän itse ansaitsi leipänsä. Leivän, jonka isä häneltä riisti, oli isä itse toki ansainnut. Hän, Christophe, ei kelvannut mihinkään; hän oli vain taakaksi muille; hänellä ei ollut oikeutta puhua mitään. Kerran hän puhuisi, — jos hän vain siihen saakka kestäisi. Mutta oi, hän kuolisi kai nälkään sitä ennen!…

Moinen paasto oli hänelle julmempi kärsimys kuin monille muille lapsille. Se oli oikea kidutus hänen oivalliselle vatsalleen; joskus hän suorastaan vapisi nälästä; hänen päätänsä särki; rinnassa oli aivan kuin reikä, jota kalvoi ja joka levisi kuin siinä olisi kierretty poraa. Mutta hän ei ruikutellut; hän tunsi äitinsä pitävän häntä silmällä ja tekeytyi huolettoman näköiseksi. Louisa aavisteli sydämensä tuskaksi, että hänen pikku pojunsa oli syömättä säästääkseen toisille enemmän; hän hääti kyllä sen ajatuksen mielestään; mutta se tuli siihen aina uudestaan. Hän ei uskaltanut ottaa selvää asiasta, kysyä Christophelta, oliko se totta; sillä jos se oli totta, mitä olisi hän sille voinut? Itse hän oli lapsesta saakka tottunut puutteihin. Mitä auttaa vaikeroida, kun ei voi asiaa muuttaa? Hän, jonka terveys oli heikko ja vaatimukset vähäiset, ei aavistanut, että lapsi saattoi kärsiä vielä enemmän kuin hän. Louisa ei sanonut Christophelle mitään; mutta pari kertaa, kun muut olivat lähteneet ulos, lapset kadulle, Melchior asioilleen, pyysi hän vanhinta poikaansa jäämään kotiin ja auttamaan vähän äitiä. Christophe piti lankavyyhteä ja äiti keri. Yhtäkkiä heitti Louisa työn käsistään ja veti Christophen kiihkeästi syliinsä; hän nosti hänet polvelleen, vaikka poika oli jo melkoisen raskas, ja painoi hänet rintaansa vasten. Christophe kietaisi rajusti kätensä äitinsä kaulaan, ja he itkivät molemmat, halaillen toisiaan epätoivon vimmalla.

— Minun pikku poika-parkani!…

— Äiti, rakas äiti!…

He eivät puhuneet mitään muuta; mutta he ymmärsivät toisensa.

Meni melkoisen kauan ennenkuin Christophe huomasi, että isä joi. Melchiorin kohtuuttomuus pysyi ainakin alussa jonkinlaisissa rajoissa. Se ei ollut laisinkaan raakaa. Se ilmeni paremminkin tavattomina ilonpuuskina. Hän lasketteli tuhmia, lauloi täyttä kurkkua tuntikausia, lyöden kämmentään pöytään; ja joskus hän tahtoi kaikin mokomin tanssia Louisan ja lasten kanssa. Christophe näki hyvin, että äiti oli surullinen; että hän vetäytyi syrjään ja kumartui työnsä puoleen. Äiti koetti olla katsomatta juopuneeseen; hän koetti lauhkeasti tukkia hänen suutaan, kun hän puhui paksuuksia, jotka saivat äidin punastumaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt mitään; hän kaipasi niin kovasti hiukan iloa, että isän meluisa paluu oli hänelle melkeinpä juhla. Koti oli niin surullinen; ja nämä hullutukset olivat pojalle jonkinlaista virkistystä. Hän nauroi sydämensä pohjasta Melchiorin hassunkurisille liikkeille ja typerille sutkauksille; hän lauloi ja hyppi hänen kanssaan; ja hänestä oli äiti ilkeä, kun hän suuttuneella äänellä kielsi siitä Christophea. Mitä pahaa siinä voi olla, tekihän Christophen oma isä niin? Yhä ihaili hän isää, vaikka hänen pikku älynsä, joka oli aina valveillaan eikä unohtanut koskaan, mitä hän oli nähnyt, oli saanut hänet huomaamaan isän käytöksestä monenmoista, joka ei ollut sopusoinnussa hänen lapsellisen ja lahjomattoman oikeuskäsitteensä kanssa. Lapsen sielu vaatii sellaista ihailua! Se on varmaankin jokin muoto iankaikkista itserakkautta. Kun ihminen on tai tuntee olevansa liian heikko täyttämään toivomuksiaan tai tyydyttämään ylpeyttään, siirtää hän sen työn lapsena vanhemmilleen, aikuisena jälleen, jolloin elämä on hänet vuorostaan voittanut, lapsilleen. Lapset ovat tai heistä tulee kaikkea sitä, mitä hän itse on itsestään uneksinut: heistä tulee hänen taistelevia sankareitaan, hänen kostajiaan. Ja tässä ylpeässä luopumisessa toisen hyväksi sekautuvat rakkaus ja itsekkyys toisiinsa huumaavan väkevinä ja suloisina. Christophe unohti siis täydellisesti kaunan isäänsä vastaan ja koetti kaikin voimin keksiä syytä häntä ihaillakseen: hän ihaili hänen vartaloaan, hänen paksuja käsivarsiaan, hänen ääntään, hänen nauruaan, hänen iloisuuttaan; ja hän loisti ylpeydestä, kun joku kehuskeli isän musiikkitaituruutta tai kun Melchior itse kertoi, minkälaisia ylistyksiä hän elämässään oli saanut, niitä omistaan lisäten. Christophe uskoi näitä kerskumisia; ja hän piti isäänsä nerona, jonakin ukin kertomusten sankarina.

Eräänä iltana, kello seitsemän tienoissa oli Christophe yksin kotona. Pikku veikot olivat ulkona kävelemässä Jean-Michelin kanssa. Louisa oli vaatteiden pesussa rannassa. Ovi aukesi, ja Melchior ryntäsi siitä sisään; hänellä ei ollut hattua, ja hänen rintamuksensa olivat auki; päästäkseen kynnyksen yli, keikahteli hän muutamia tanssiaskeleita, ja sitten hän hetkahti tuolille pöydän eteen. Christophe alkoi nauraa, ajatellen, että tämä oli tavallista kujetta; ja hän meni isänsä luokse. Mutta kun hän katseli isää tarkemmin, ei häntä enää naurattanut. Melchior istui paikallaan, hervottomina riippuvin käsivarsin, hän tuijotti eteensä katseettomin silmin ja luomiaan räpsytellen; kasvot olivat tummanpunaiset; suu oli ammollaan, ja siitä lähti silloin tällöin älytön naurun-kurahdus. Christophe tyrmistyi. Hän luuli ensin isän kujeilevan; mutta kun hän näki, ettei isä liikahtanut, alkoi häntä peloittaa.

— Isä, isä! huudahti hän.

Melchior kurahteli yhä kuin kana. Christophe takertui epätoivoissaan häntä käsivarteen ja pudisti häntä kaikin voimin:

— Isä, hyvä isä, vastatkaa!

Melchiorin ruumis huojui kuin jokin kuollut esine, ja oli vähällä kaatua; hänen päänsä kallistui Christophen päätä kohti; hän katseli poikaa, ja murahteli katkonaisia ja vihastuneita sanoja. Kun Christophen silmät osuivat noihin sekaviin silmiin, valtasi hänet mieletön kauhu. Hän juoksi pakoon huoneen toiseen nurkkaan, putosi polvilleen sängyn ääreen ja kätki kasvonsa vaatteihin. Niin olivat he kahden pitkän aikaa. Melchior heilahteli raskaasti tuolillaan, suu naurun irvistyksessä. Christophe työnsi sormet korviinsa, ettei olisi kuullut, ja hän vapisi. Mitä hän sisällään tunsi, oli käsittämätöntä: se oli hirvittävää mullistusta, kauhua, tuskaa, aivan kuin joku, jota hän oli rakastanut ja kunnioittanut, olisi kuollut.

Ei tullut ketään sisään, he olivat edelleen kahden: ilta pimeni, ja Christophen pelko lisääntyi joka hetki. Hän ei voinut olla kuuntelematta, ja hänen sydäntään hyyti, kun hän kuuli tuon äänen, jota ei tuntenut enää entiseksi: huoneen hiljaisuus teki sen vielä kauheammaksi; seinäkellon onnahtava heiluri löi tahtia tuohon järjettömään loruun. Christophe ei jaksanut tätä enää sietää, hän tahtoi paeta. Mutta ulos mennäkseen olisi hänen pitänyt kulkea isän ohitse; ja Christophea karmi jo ajatuskin, että hänen olisi täytynyt nähdä taas nuo silmät: hänestä tuntui, että hän olisi kuollut siihen paikkaan. Hän koetti ryömiä kamarin ovelle. Hän ei hengittänyt, ei katsellut, hän pysähtyi nähdessään Melchiorin hiukankin liikahtavan. Christophe näki hänen jalkansa pöydän alla. Juomarin toinen jalka vapisi. Christophe pääsi ovelle; vapisevin käsin hän painoi ripaa; mutta hätäpäissään päästi hän sen irti: se sulkeutui kalahtaen, Melchior kääntyi katsomaan taakseen; tuoli, jolla hän heilahdellen istui, kadotti tasapainonsa ja kaatui kolisten. Christophe peljästyi niin, ettei voinut paeta. Hän seisoi hievahtamatta seinää vasten ja katseli isäänsä, joka makasi hänen jaloissaan; ja hän huusi apua.

Putoaminen selvitti Melchioria hiukan. Kirottuaan, sadateltuaan ja muokattuaan nyrkeillään tuolia, joka oli tehnyt hänelle tällaiset jutkut, ja yritettyään turhaan nousta jaloilleen, hän asettui viimein takalistolleen permannolle, nojaten selkäänsä pöytään; ja hän tunsi jälleen ympäristönsä. Hän näki Christophen itkevän: hän kutsui häntä luokseen. Christophe tahtoi paeta; hän ei voinut liikahtaa. Melchior käski häntä uudestaan; ja kun lapsi ei tullut, niin hän kirosi kiukuissaan. Christophe lähestyi nyt, hänen koko ruumiinsa vapisi. Melchior veti hänet luokseen, polvelleen istumaan. Ensin nipisteli hän poikaa korvista ja piti hänelle sekavalla ja sammaltavalla äänellä saarnan, että lapsen täytyy kunnioittaa isäänsä. Sitten hänen tuulensa yhtäkkiä vaihtui ja hän hypitteli poikaa käsiensä varassa, lorusi hävyttömiä ja oli nauruunsa tikahtua. Siitä hän siirtyi ilman väliasteita surullisiin ajatuksiin; hän säälitteli poikaansa ja itseään; hän puristi Christophea rintaansa vastaan ja oli hänet tukahuttaa suuteloihin ja kyyneleihin; ja viimein tuuditteli hän häntä sylissään, alkaen veisata: De profundis. Christophe ei koettanutkaan itseään vapauttaa; kauhu oli hänet suorastaan kangistanut. Rusennuksissa isän rintaa vastaan, tuntien juopuneen viiniltä löyhkäävän hengityksen ja hänen nikotuksensa kasvoillaan, joita ilkeät suutelut ja kyyneleet kostuttivat, oli hän kuolla inhosta ja pelosta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta hänen suustaan ei tullut ääntä. Tätä kauheutta kesti iankaikkisesti, siltä hänestä tuntui, — kunnes ovi aukesi, ja Louisa tuli pieni vaatekori kainalossa sisään. Äiti huudahti, kori putosi häneltä, ja hän ryntäsi ottamaan Christophea ja riisti hänet Melchiorin käsistä rajuudella, jollaista ei hänestä olisi kukaan uskonut:

— Ah, sinä surkea juoppo! huusi hän.

Ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.

Christophe luuli, että isä tappaisi äidin. Mutta vaimon uhkaava käytös tyrmisti Melchiorin niin, ettei hän vastannut mitään, vaan alkoi itkeä. Hän pyöriskeli pitkin permantoa; hän iski päätänsä huonekaluihin, sanoen, että Louisa oli oikeassa, että hän oli juoppo, että hän oli onnettomuus perheelleen, että hän saattoi lapsensa perikatoon, ja että hän tahtoi kuolla. Louisa oli kääntänyt hänelle halveksivasti selkänsä, hän kantoi Christophen viereiseen huoneeseen, hän hyväili poikaa, hän koetti rauhoittaa häntä. Christophe vain vapisi, hän ei vastannut äidin kysymyksiin; sitten hän puhkesi itkuun. Louisa pyyhki hänen kasvojaan kylmällä vedellä; hän painoi hänet syliinsä, hän puhui hänelle hellästi, hän itki hänen kanssaan. Viimein he kumpikin rauhoittuivat. Louisa laskeutui polvilleen ja veti Christophen viereensä. He rukoilivat, että hyvä Jumala parantaisi isän hänen kauheasta tavastaan ja että Melchior tulisi jälleen hyväksi ja kunnolliseksi niinkuin ennenkin. Louisa asetti lapsen sänkyyn. Christophe tahtoi, että äidin oli oltava hänen vuoteensa vieressä ja pidettävä häntä kädestä. Louisa vietti osan yötä Christophen vuoteen pääpuolessa, sillä pojalla oli kuumetta. Juopunut kuorsasi permannolla.

Joku aika myöhemmin, kun Christophe vietti koulussa aikaansa tunnilla katsellen kärpäsiä katossa ja tyrkki nyrkeillään vierustovereitaan koettaen pudottaa heitä penkiltä, vihjasi opettaja, — joka tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä Christophea kohtaan, sillä poika oli aina rauhaton ja hänen naurunsa häiritsi lakkaamatta muita eikä hän koskaan mitään oppinut, — vihjasi loukkaavasti, samassa, kun Christophe juuri itse putosi penkiltä permannolle, erääseen sangen tunnettuun henkilöön, jonka jälkiä Christophe näytti kaikesta päättäen haluavan loistavasti seurata. Kaikki toiset lapset purskahtivat silloin nauruun; ja eräät heistä ottivat selventääkseen vertausta helppotajuisilla ja innokkailla lisäyksillä. Christophe nousi maasta punaisena häpeästä, sieppasi mustetolpponsa ja heitti sen kaikin voimin ensimäistä kohti, jonka näki nauravan. Opettaja hyökkäsi hänen kimppuunsa; hän sai selkäänsä, hänet komennettiin olemaan lopputunti polvillaan ja sai tavattoman pitkän rankaisuläksyn.

Hän tuli kotiin kalman kalpeana ja kiehuen salattua raivoa; ja hän julisti jyrkästi, ettei hän mene enää kouluun. Hänen sanoistaan ei välitetty. Mutta kun äiti huomisaamuna muistutti hänelle, että oli aika lähteä, vastasi hän tyynesti sanoneensa, ettei hän sinne enää mene. Louisa rukoili, torui ja uhkasi: mikään ei auttanut. Christophe istui nurkassaan uhmaavin otsin. Melchior antoi hänelle ankaran löylyn: poika huusi kohti kitaa; mutta hän vastasi jokaista annosta seuraaviin käskyihin yhä raivokkaammin: "En." Häntä pyydettiin edes sanomaan, minkä tähden ei: hän puri hampaansa yhteen eikä vastannut. Melchior tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet kouluun ja jätti hänet opettajan valtaan. Penkilleen jälleen jouduttuaan hän alkoi särkeä järjestyksessä kaikkia esineitä, mitä lähellään tapasi: mustetolpponsa, kynänsä; hän repi vihkonsa ja kirjansa, — ja tämän teki hän hyvin huomattavalla tavalla, katsellen opettajaan uhittelevasti. Hänet pistettiin pimeään putkaan. — Jonkun hetken päästä löysi opettaja hänet siellä nenäliina solmussa kaulan ympärillä, vetämässä kaikin voimin solmun huipuista: hän koetti kuristaa itseänsä.

Ei auttanut muu kuin antaa hänen mennä kotiin.

Christophe oli luja kestämään vaivoja. Hän oli perinyt isältään ja isoisältään vahvan ruumiinrakenteen. Siinä suvussa ei oltu arkapintaisia: oltiinpa sairaita tai ei, koskaan ei vaikeroitu, ja mikään voima ei olisi voinut muuttaa Krafftien, isän ja pojan, jokapäiväisiä elämäntapoja. He lähtivät ulos millaisella ilmalla tahansa, oli kesä tai talvi; he kulkivat tuntikausia sateessa tai auringonpaisteessa, usein paljaspäin ja takin rintamus auki, joko huolimattomuudesta tai uhmalla; he voivat samota peninkulmia väsymättä koskaan, ja katselivat halveksivan säälivästi Louisa-raukkaa, joka ei mitään virkkanut, mutta jonka täytyi seisattua aivan valkeana väsymyksestä, jalat pöhöttyneinä ja sydän sykkien niin, että oli haljeta. Christophe oli melkein halveksia äitiä niinkuin hekin; hän ei voinut ymmärtää, että ihminen saattoi olla sairas; kun hän kompastui tai kolautti itseään, leikkasi tai poltti sormiaan, ei hän itkenyt; mutta hän suuttui esineeseen, joka hänelle oli sen pahan tehnyt. Isän ja pienten toverien töykeys, katupojat, joiden kanssa hän tappeli, karkaisivat häntä yhä enemmän. Hän ei peljännyt paukkuja; ja monta kertaa tuli hän kotiin nenä verissä ja kuhmu otsassa. Eräänä päivänä täytyi aikuisten kiskoa hänet henkihieverissä keskeltä raivoissa poikiin rykelmää, kun hän oli kaatunut sinne vastustajansa kanssa, joka kolkutti hartiavoimin hänen päätään kiviin. Tämä oli hänestä aivan luonnollista, koska hän oli valmis tekemään samaa muille kuin muut hänelle.

Ja kuitenkin pelkäsi hän monenmoisia seikkoja; eikä mikään eräänä aikana hänen lapsuuttaan tuottanut hänelle suurempia kärsimyksiä kuin nuo ainaiset omat kauhun syyt, vaikkei kukaan niistä mitään tiennyt, — sillä hän oli kovin ylpeä. Varsinkin pari kolme vuotta ne vaivasivat häntä aivan kuin tauti.

Hän pelkäsi salaperäisyyksiä, joita pimeässä piilee, pahoja voimia, jotka tuntuvat vaanivan ihmisen henkeä, hirmuolentojen laumaa, joka kaikkien lasten aivoissa kihisee heille kauhua tuottaen ja joita he sekoittavat kaikkeen näkemäänsä: varmaankin jonkin kadonneen eläinmaailman viimeisiä muistoja, tyhjyyttä seuraavien ensimäisten päiväin aikuisia aivohoureita, jätteitä peljättävästä unesta äidin kohdussa ja elävän olennon heräämisestä aineen keskellä.

Christophe pelkäsi ullakon ovea. Ullakolle mentiin portailta ja ovi oli melkein aina raollaan. Kun hänen piti kulkea sen ohi, alkoi hänen sydämensä tykyttää; hän otti vauhtia ja juoksi sen sivuitse taakseen katsomatta. Hänestä tuntui, kuin joku tai jokin olisi tullut hänen perästään. Milloin ovi oli kiinni, kuuli hän selvästi täysin sulkematta jätetystä kissanreiästä oven takaa rapinaa. Se ei ollut juuri merkillistä, sillä ullakolla oli suuria rottia; mutta hän sommitteli mielessään hirmuolennon; se oli kuin luuranko, lihat riippuivat riekaleina, sillä oli hevosenpää, silmät, jotka surmasivat, ja tolkuttomat muodot; hän ei tahtonut sitä ajatella, ja kuitenkin hän sitä ajatteli. Hän otti vapisevin käsin selon, että linkku oli hyvin kiinni; mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan kymmenesti katsomasta taakseen mennessään portaita alas.

Hän pelkäsi pimeässä ulkona. Joskus sattui, että hän viipyi myöhään isoisän luona, jonne hänet oli lähetetty jollekin asialle. Krafftin vanhus asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, viimeisessä talossa Kölniin vievän maantien varrella. Tästä talosta kaupungin ensimäisiin valaistuihin ikkunoihin oli pari sataa askelta, mutta matka tuntui Christophesta kolme kertaa pitemmältä. Muutamaksi sekunniksi joutui tien mutkaan, josta ei nähnyt mitään tulia. Seutu kaupungin ulkopuolella oli autio, ja ilta pimeni; maa muuttui synkäksi ja taivas kamalan kalpeaksi. Kun pääsi tien varrella kasvavan pensaikon takaa ja nousi reunapengermälle, näkyi vielä kaukana ilmanrannalla kellertävä kajastus; mutta se ei valaissut ja oli vieläkin kauhistavampi kuin yö; se teki pimeän ympärillään yhäkin synkemmäksi: se oli kalmiston-valoa. Pilvet painuivat alas melkein maan kamaraan. Pensaat kasvoivat valtaviksi hahmoiksi ja liikahtelivat. Lehdettömät puut olivat kuin eriskummallisia ukkoja. Virstanpatsaat kuulsivat sinertävän kalpeina kuin käärinliinat. Varjot liikahtelivat. Siellä istuskeli kääpiöitä ojissa, tulia kiilui ruohikossa, siellä kahahtivat ilmassa peloittavat siivet, kirahtelivat hyönteiset, joita tulvi, tiesi mistä. Christophe eli ainaisessa tuskan jännityksessä, odottaen jotain kamalaa luonnon päähänpistoa. Hän juoksi, ja sydän jyskytti rinnassa.

Kun hän näki tulen kuultavan isoisän huoneesta, niin hän rauhoittui. Mutta pahinta oli, että ukko Krafft ei usein ollut vielä tullut kotiin. Se oli yhä peloittavampaa. Tuo vanha, yksinäinen talo keskellä peltoja ja niittyjä peloitti lasta jo kirkkaalla päivälläkin. Pelko unohtui, kun isoisä oli siellä; mutta joskus vanhus poistui ja jätti hänet sinne yksin, ilmoittamatta hänelle lähdöstään. Christophe ei ollut varautunut sellaiseen. Kamari oli rauhallinen. Kaikki esineet olivat siellä tuttuja ja ystävällisen näköisiä. Siellä oli suuri, valkeaksi maalattu sänky; sängyn pääpuolessa oli iso raamattu pienellä lautahyllyllä, uuninreunalla tekokukkia ja vanhuksen kahden vaimon ja yhdeksän lapsen valokuvat, — ukko oli kirjoittanut kuvien alareunaan näiden omaistensa syntymä- ja kuolinvuodet. — Seinillä oli raamatunlauseita kehyksissä, ja huonoina värikuvina Mozart ja Beethoven. Yhdessä nurkassa pieni piano, toisessa selloviulu; kirjoja kasassa siellä täällä, mustuneita piippuja, ja ikkunalla ruukuissaan kurjenpolvi-kukkasia. Siellä hän oli aivan kuin ystävien keskellä. Vanhuksen askeleet kuuluivat hänen kävellessään viereisestä huoneesta; siellä hän höyläsi tai naulaili jotakin; hän jutteli itsekseen, sanoi itseään hölmöksi, tai lauloi matalalla äänellään: tuli jotain pot-pourria koraaleista, jokin hempeätunteinen Lied, sotaisia marsseja ja juomalauluja. Siellä tunsi olevansa turvassa. Christophe istui ikkunan luona suuressa nojatuolissa, kirja polvilla; hän oli syventynyt katselemaan kuvia niin, että oli aivan selkä koukussa; päivä alkoi hämärtää; hänen silmissään himmeni; viimein ei hän katsellut enää, vaan vaipui utuisiin unelmiin. Vankkurien pyörät kumisivat jossakin kaukana tiellä. Lehmä ammui ulkona vainiolla. Kaupungin kellot soittivat väsyneinä ja uneliaasti angelusta. Epämääräiset kaipuut, oudot aavistukset heräsivät uneksivan lapsen sydämessä.

Yhtäkkiä heräsi Christophe kummalliseen levottomuuteen. Hän katsahti ympärilleen: pimeää. Hän kuunteli: hiljaisuus. Isoisä oli mennyt kaupunkiin. Christophea pöyristi. Hän painautui pilkistämään ulos ikkunasta, koettaen vielä nähdä: tie oli aivan tyhjä; esineet alkoivat muuttua uhkaavan muotoisiksi. Jumala, jos se tulisi. — Mikä? — Sitä hän ei olisi voinut sanoa. Se, kauhea. — Ovet olivat huonot eivätkä pysyneet oikein kiinni. Nyt puiset portaat natisivat niinkuin joku olisi siellä kävellyt. Lapsi hätkähti ja hypähti, hän raahasi nojatuolin, kaksi muuta tuolia ja pöydän kamarin varmimpaan nurkkaan; hän rakensi sinne jonkinlaisen muurin itselleen: nojatuoli seinää vasten, yksi tuoli oikealle, toinen vasemmalle puolelle ja pöytä eteen. Keskelle hän pystytti huonetikapuut; hän kapusi ylös niiden päähän, varustettuna äskeisellä ja muilla kirjoilla, aivankuin heittoaseilla siltä varalta, että tulisi piiritetyksi, ja hengähti nyt helpotuksesta, sillä lapsen mielikuvitus oli päättänyt, ettei vihollinen missään tapauksessa pääsisi yli muurin: sitä ei saanut tehdä.

Mutta usein nousi vihollinen hänen eteensä itse kirjastakin. — Niiden vanhojen paksujen teosten joukossa, jotka isoisä oli sattumalta itselleen hankkinut, oli myöskin kuvitettuja, ja ne kuvat tekivät lapseen syvän vaikutuksen: ne häntä kiehtoivat ja peloittivat. Siellä oli kummallisia mielikuvituksia: Pyhän Antoniuksen kiusauksia, joissa lintujen luurangot asettuvat karahveihin, joissa myriaadeja munia purkautuu kuin matoja sammakkojen avatuista vatsoista, joissa päät kävelevät jaloillaan ja perät soittavat torvia ja talousastiat ja eläinten ruumiit kulkevat juhlallisessa saatossa käärittyinä laajoihin lakanoihin ja lyykistäen toisilleen kohteliaasti kuin vanhat rouvat. Christophe kammoi niitä, juuri tuo kammo sai hänet niitä uudestaan katselemaan. Hän katseli niitä kauan, ja vilkaisi tuon tuostakin ympärilleen, nähdäkseen, mikä liikahti uudinten laskoksissa. — Muuan nyljetty ihmisen kuva eräässä anatoomisessa teoksessa oli hänestä vieläkin vihattavampi. Hän alkoi vapista, kun lähestyi lehtiä käännellessään sitä paikkaa kirjasta, jossa se kuva oli. Kaikilla näillä kirjavilla muodottomuuksilla oli häneen tavaton vaikutus. Luomisvoima, joka on suljettu lasten aivoihin, täydensi kulissien mitättömyyttä. Hän ei nähnyt eroitusta näiden joutavain kuvien ja todellisuuden välillä, öisin elivät ne hänen unissaan voimakkaammin kuin päivällä nähdyt todellisuuden kuvat.

Hän pelkäsi unta. Monta vuotta myrkyttivät painajaiset hänen leponsa: — Hän harhaili pimeissä kellareissa ja näki luukusta tulevan sisään sen anatoomisen kirjan nyljetyn miehen. — Hän oli yksin jossakin kamarissa ja kuuli ulkoa käytävästä askelten tassutusta; hän ryntäsi ovelle sulkeakseen sen, hän ennätti parhaiksi tarttua ripaan; mutta ulkopuolelta veti joku siitä; hän ei saanut avainta kääntymään, hän ei jaksanut enää, hän huusi apua. Ja toisaalta hän tiesi hyvin, mikä sieltä pyrki sisään. — Hän oli keskellä vanhempainsa ja sisarustensa piiriä; ja yhtäkkiä heidän kasvonsa muuttuivat; he käyttäytyivät kuin mielettömät. — Hän istui rauhassa lukemassa ja tunsi, että jokin näkymätön oli hänen ympärillään. Hän tahtoi paeta, mutta tunsi olevansa sidottu. Hän tahtoi huutaa, hänellä oli kapula suussa. Hänen kurkkuaan kuristi ilkeästi, niinkuin mikä olisi käärinyt kätensä hänen kaulaansa. Hän heräsi melkein tukehtumaisillaan, hänen hampaansa kalisivat ja hän vapisi vielä kauan herättyään; hän ei ollut mitenkään päästä kauhustaan.

Huone, jossa hän nukkui, oli pieni, ikkunaton ja oveton komero; ainoastaan vanha uutimenkappale, joka oli ripustettu tankoon aukon eteen, eroitti sen vanhempien huoneesta. Ilma oli siellä ummehtunut ja paksu. Veljet nukkuivat hänen kanssaan samassa sängyssä ja potkivat unissaan häntä. Hänen päätänsä poltti ja hän kitui puolihorroksissa, jossa kaikki päivän pikku huolet suurentuivat moninkertaisiksi. Tässä äärimmäisessä hermojännityksen tilassa, joka oli painajaisen tapaista, tuotti pieninkin kolahdus hänelle tuskaa. Hän säikähti, kun permanto narahti. Isän hengitys kasvoi hänen mielessään fantastisella tavalla; se ei ollut enää ihmisen hengitystä; tuo eriskummainen ääni oli hänestä kamalaa: hänestä tuntui niinkuin viereisessä huoneessa olisi maannut jokin kauhea eläin. Pimeys ahdisti ja rusensi häntä, se ei ollut koskaan loppuva, se oli aina jatkuva; hän oli maannut siinä sillä tavoin kuukausia. Hän läähätti, hän nousi kyynäröisilleen vuoteessa, hän asettui istumaan, hän pyyhki paitansa hihalla hikisiä kasvojaan. Joskus hän nykäisi Rudolfia, herättääkseen hänet; mutta veli ainoastaan murahteli, veti itselleen viimeisenkin peiton kaistan ja nukkui sikeästi. Näin loikoi hän kuumeisessa kauhussa, kunnes kalpea valoviiru ilmestyi permannolle uutimen alapuolelle. Tämä kaukaisen sarastuksen kaino kuulto toi hänelle yhtäkkiä rauhan. Hän tunsi sen pujahtavan komeroon jo silloin kuin kukaan muu ei olisi voinut eroittaa sitä vielä varjosta. Heti jätti kuume valtansa, hänen verensä rauhoittui kuin tulvavirta, joka vetäytyy jälleen uomaansa; tasainen lämpö levisi hänen ruumiiseensa, ja hänen unettomuudesta kirvelevät silmänsä sulkeutuivat tiedottomasti.

Illoin tunsi hän kauhulla nukkumisen hetken tulevan. Hän vannoskeli itsekseen pitävänsä nyt puolensa, valvovansa koko yön päästäkseen painajaisen kauhusta. Mutta väsymys sai hänestä voiton; ja juuri hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, ilmestyivät hirviöt jälleen. Julma yö! Niin suloinen enimmille lapsille, niin kauhea eräille heistä!… Hän pelkäsi vaipua uneen. Hän pelkäsi olla valveilla. Nukkui tai valvoi, hänet ympäröivät hirvittävät kuvat, hänen sielunsa aaveet, kummittelijat, jotka asustavat lapsuuden sarastavassa hämärässä yhtä hyvin kuin sairauden synkässä valohämyssä.

Mutta nämä kuvitellut kauhut olivat kuitenkin pian haihtuvat sen suuren Kammon tullen, joka jäytää kaikkia ihmisiä ja jota viisaus turhaan koettaa unohtaa tai kieltää: Kuoleman.

Kun hän kerran kaiveli erästä kaappia, sai hän käsiinsä esineitä eikä tiennyt, mitä ne oikein olivat: lapsen mekon ja juovikkaan myssyn. Hän vei ne riemuissaan äidilleen, mutta äiti ei suinkaan hänelle hymyillyt, vaan muuttui ankaran näköiseksi ja käski hänen viedä ne takaisin sinne, mistä oli ne ottanutkin. Kun Christophe ei heti totellut, vaan kysyi, minkä tähden, tempaisi äiti ne häneltä eikä vastannut, vaan lukitsi ne erääseen laatikkoon, josta poika ei voinut niitä saada. Christophe tuli ylen uteliaaksi ja ahdisteli äitiä kysymyksillä. Viimein äiti sanoi, että ne olivat pikkuveikon, joka oli kuollut ennen kuin Christophe oli maailmaan tullut. Christophe joutui hyvin ymmälleen: hän ei ollut koskaan kuullut siitä veikosta puhuttavan. Hän oli hetken vaiti, mutta sitten tahtoi hän tietää lisää. Äiti näytti tulleen hajamieliseksi; hän vastasi kuitenkin, että veikon nimi oli ollut Christophe, niinkuin hänenkin, mutta hän oli ollut kiltimpi. Christophe kyseli lisää; mutta äitiä ei haluttanut vastata. Hän sanoi ainoastaan, että veikko oli taivaassa ja rukoili siellä heidän kaikkien puolesta. Enempää ei Christophe saanut hänestä lähtemään; äiti käski hänen olla hiljaa ja antaa hänen tehdä työtään. Hän näytti tosiaan painuvan hartaasti ompelemaan; mutta hän näytti huolestuneelta eikä katsonut ylös. Mutta jonkun ajan päästä vilkaisi äiti kuitenkin nurkkaan, jossa Christophe nyt mökötti, hymyili ja käski häntä lempeästi menemään ulos leikkimään.

Tämän pakinan hajanaiset kappaleet järkyttivät syvästi Christophea. Oli siis ollut lapsi, hänen oman äitinsä pikku poika, joka oli ollut aivan kuin hän, nimeltäänkin sama, melkein samanlainen kuin hän, ja hän oli kuollut! — Kuollut; hän ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi; mutta se oli varmasti jotakin kauheaa. — Ja tuosta toisesta Christophesta ei koskaan puhuttu; hän oli täydellisesti unohdettu. Hänenkin kävisi siis samalla tavalla, jos nimittäin hänkin kuolisi? — Tämä ajatus rasitti hänen aivojaan yhä illallakin, kun hän istui perheen keskuudessa ja näki toisten nauravan ja puhuvan kaikenlaisista pikkuseikoista. Ne voisivat siis olla iloisia sittenkin, kun hän olisi kuollut! Oh, hän ei ollut koskaan uskonut äitiään niin itsekkääksi, että hän voisi nauraa pikku poikansa kuoleman jälkeen! Christophe inhosi noita toisia kaikkia; häntä itketti oma itsensä, oma kuolemansa jo etukäteen. Samalla hän olisi tahtonut tehdä koko joukon kysymyksiä; mutta hän ei uskaltanut; hän muisti, millä äänellä äiti oli vaatinut häntä olemaan hiljaa. — Viimein ei hän enää malttanut; ja kun hän meni levolle, kysyi hän, kun äiti aikoi suudella häntä:

— Äiti, nukkuiko hän minun sängyssäni? Poloinen nainen hätkähti; ja hän kysyi äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi:

— Kuka?

— Pikku poika… joka on kuollut, vastasi Christophe ja hiljensi ääntään.

Äidin kädet tarttuivat häneen rajusti:

— Ole vaiti, ole vaiti, sanoi hän.

Äidin ääni vapisi; Christophe, joka oli painanut päänsä hänen rintaansa vasten, kuuli hänen sydämensä sykkivän kiivaasti. Seurasi hetken hiljaisuus; sitten äiti sanoi:

— Ei saa koskaan enää puhua siitä, kultaseni… Nuku nyt rauhassa…
Ei, tämä ei ole hänen sänkynsä.

Äiti suuteli häntä; Christophe oli tuntevinaan, että äidin poski oli kostea, hän olisi tahtonut tietää sen varmaan. Hänen mielensä jo hukan keveni; äiti siis sittenkin suri! Mutta sitten hän alkoi uudestaan epäillä, hetki myöhemmin, kun hän kuuli äidin puhuvan viereisessä huoneessa rauhallisella, aivan jokapäiväisellä äänellä. Mikä oli nyt totta, äskeinenkö vai tämäkö puhe? — Hän kieriskeli kauan vuoteessa saamatta selitystä siihen. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut suruissaan: ei silti, ettei hänestä olisi ollut tuskallista ajatella sitäkin, että äiti oli suruinen; mutta kuitenkin se olisi tuntunut hänestä niin hyvältä! Hän ei olisi tuntenut olevansa niin yksin. — Hän nukahti, ja huomenna hän ei sitä asiaa enää ajatellut.

Muutama viikko myöhemmin sattui, että eräs pojista, jonka kanssa hän tavallisesti leikki kadulla, ei tullut sinne odotettuun aikaan. Joku joukosta sanoi, että hän oli kipeä; ja sitten totuttiin siihen, ettei häntä enää leikeissä nähty: siihen oli selitys, se oli yksinkertainen asia. — Eräänä iltana oli Christophe mennyt aikaisin levolle; ja komerosta, jossa hänen sänkynsä oli, näki hän valon vanhempainsa huoneesta. Koputettiin oveen. Muuan naapurin nainen tuli heille pakisemaan. Christophe kuunteli hajamielisesti ja sepitteli tapansa mukaan mielikuviaan ja satujaan; hän ei eroittanut keskustelusta muuta kuin joitakuita sanoja. Yhtäkkiä kuuli hän naapurin naisen sanovan, että "hän on kuollut". Christophen sydän melkein lakkasi sykkimästä; sillä hän ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Hän kuunteli hengitystään pidättäen. Hänen vanhempansa huudahtelivat; Melchiorin meluisa ääni kaikui:

— Christophe, kuuletkos? Fritz-raukka en kuollut.

Christophe ponnisti tahtonsa ja vastasi tyynellä äänellä:

— Kyllä, isä.

Hänen rintaansa ahdisti kuin painon alla, Melchior jatkoi taas matkien:

— Kyllä isä, muka! Eikö sinulla ole muuta sanomista? Etkö ole siitä pahoillasi?

Louisa ymmärsi poikasta paremmin ja sanoi:

— Hyst, anna hänen nukkua!

Ja sitten puhuttiin hiljempaa. Mutta Christophe kuunteli korva tarkkana ja tutki kaikki tapauksen yksityiskohdat: taudin laadun, joka oli lavantautikuumetta, kylmät kylvyt, hourailemisen, vanhempien surun. Hän ei voinut hengittää; ikäänkuin jokin pallo nousi hänen kurkkuunsa ja tukehutti häntä; hän värisi kuin horkassa: kaikki nuo kauheat seikat syöpyivät hänen aivoihinsa. Ennen kaikkea huomasi hän, että paha oli tarttuvaa, nimittäin, että hän itsekin voisi kuolla samalla tavalla: ja pelko hyyti veren hänen suonissaan; sillä hän muisti, että hän oli antanut Fritzille kättä, viime kerralla, kun oli häntä nähnyt, ja että hän vielä tänään oli kulkenut sen talon ohi, jossa Fritz asui. — Hän pysyttelihe kuitenkin aivan hiljaa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua; ja kun isä kysyi naapurin naisen lähdettyä: "Christophe, nukutko sinä?" niin ei hän vastannut. Silloin kuuli hän Melchiorin sanovan Louisalle:

— Tuolla lapsella ei ole sydäntä.

Louisa ei vastannut mitään; mutta hetki myöhemmin tuli hän hiljaa ja nosti komeron uudinta ja katsahti pikku sänkyyn. Christophe tuskin ennätti sulkea silmänsä ja ruveta muka hengittämään raskaasti, niinkuin hän kuuli veljiensä nukkuessaan hengittävän. Louisa poistui varpaisillaan. Ja kuitenkin: kuinka mielellään Christophe olisi tahtonut, että äiti olisi tullut sinne, että hän olisi voinut sanoa äidille, miten hän pelkäsi, pyytää häntä itseään suojelemaan, edes rauhoittamaan! Mutta hän pelkäsi, että häntä pilkattaisiin tai sanottaisiin pelkuriksi: ja sitäpaitsi tiesi hän sangen hyvin, että sanottaisiinpa mitä hyvänsä, se ei kuitenkaan auttaisi. Ja tuntikausia hän loikoi nyt tuskissaan valveilla, luullen tuntevansa taudin hiipivän itseensä, kipua päässä, ahdistusta sydämessä, ja hän ajatteli kauhusta kangistuen: "Nyt se tuli, nyt minä olen sairas, minä kuolen, minä kuolen varmaan!…" Kerran hän jo nousi vuoteessaan istumaan ja kutsui äitiä hiljaisella äänellä; mutta kaikki nukkuivat, eikä hän uskaltanut heitä herättää.

Tästä hetkestä alkaen myrkytti kuoleman ajatus koko hänen lapsuuttaan. Hänen hermonsa tekivät hänet alinomaa pienten tautien uhriksi, joihin ei todellisuudessa ollut alkuakaan: hengenahdistuksen, pistoksen, tukehuttavain puuskain. Mielikuvitus hurjistui hänen ajatellessaan näitä tauteja niin, että hän näki jokaisessa niistä murhaavan villipedon, joka ottaisi hänen henkensä. Miten monta kertaa hän kärsi todellisia kuolemantuskia, ainoastaan muutaman askeleen päässä äidistä, joka istui hänen vieressään aavistamatta mitään! Sillä raukkamaisuudestaan huolimatta oli pojalla rohkeus sulkea kauhu sisäänsä. Se johtui kummallisesta tunteiden sekoituksesta: hän oli liian ylpeä turvautuakseen toisiin, hän häpesi pelkuruuttaan ja hänen hellä luonteensa ei sallinut hänen tuottaa muille ihmisille huolta. Mutta hän ajatteli lakkaamatta: "Nyt minä olen kipeä, nyt olen vaarallisesti sairas. Tämä on varmaan angiinaa…" Sattumalta oli hän saanut kuulla sanan angiina… "Hyvä Jumala, ei vielä…"

Hänellä oli uskonnollisia mietteitä: hän uskoi vahvasti, mitä äitinsä hänelle kertoi, nimittäin että sielu nousee kuoleman jälkeen Herran eteen, ja että jos ihminen on ollut hurskas, se pääsee taivaan yrttitarhaan. Mutta moinen matka kauhisti häntä paljoa enemmän kuin viehätti. Hän ei kadehtinut laisinkaan niitä lapsia, jotka Jumala otti täältä pois heidän maatessaan unessa ja kutsui luokseen, heidän hurskautensa palkaksi, antamatta heidän ensin kärsiä, kuten äiti sanoi. Häntä pöyristi maata ruvetessaan, että ehkäpä Jumalan päähän pistäisi tehdä hänelle samoin. Mahtoi olla kamalaa tulla yhtäkkiä temmaistuksi lämpöisestä vuoteesta ja viedyksi tyhjään avaruuteen asetettavaksi Jumalan eteen. Hän kuvitteli Jumalaa valtavan suureksi auringoksi, joka puhui ukkosmaisella äänellä: kuinka se mahtoikaan koskea, se poltti silmiä, korvia ja koko sielua! Sitäpaitsi Jumala voi rangaista: hänestä ei saanut olla koskaan varma… — Lisäksi ei tämä tieto estänyt laisinkaan muita kauhuja, joita hän ei tarkoin tuntenut, mutta jotka hän aavisti kuulemistaan puheista: ruumis laatikossa, aivan yksinään kuopan pohjassa, jätettynä keskelle muuta joukkoa tuonne inhoittaviin kirkkomaihin, missä hän oli joskus käynyt toisten kanssa rukoilemassa… Hyvä Jumala, miten surullista!… Sen lisäksi ei ollut liioin iloista elääkään, kärsiä nälkää, nähdä isää juovuksissa, kestää raakaa kohtelua ja kaikenlaisia muita tuskia, toisten lasten häijyyttä, aikuisten loukkaavaa surkuttelua, saamatta ymmärtämystä ainoaltakaan, ei edes äidiltä. Koko maailma nöyryyttää lapsukaista, kukaan ei häntä rakasta, ihminen on yksin, ypöyksin, eikä häntä pidetä missään arvossa! — Niin kyllä; mutta juuri se kiihdytti hänen haluaan elää. Hän tunsi sisässään vihan kiehuvana voimana. Miten omituinen se voima olikaan! Vielä se ei pystynyt mihinkään; se oli ikäänkuin kaukana ja kahleihin sidottuna, kapaloihin käärittynä, halvattuna; hän ei ollenkaan tiennyt, mitä se tahtoi, mitä siitä kerran tulisi. Mutta se oli hänessä: hän oli siitä varma, hän tunsi sen sisässään ponnistelevan ja uhkaavan. Huomenna, kerran, kerran se on kostava! Hänellä oli raivoisa halu elää, kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan, kaikki vääryydet, rangaistakseen häijyjä, tehdäkseen suuria töitä. "Oh, kun minä vain saisin elää…" — hän aprikoi hetkisen — "… ainoastaan kahdeksantoista-vuotiaaksi." — Toisen kerran hän ajatteli jo yksikolmatta-vuotiaaksi, mutta se olikin viimeinen raja. Hän uskoi, että se riitti hänelle vallatakseen koko maailman. Hän ajatteli sankareita, jotka olivat hänelle niin rakkaita, Napoleonia, Aleksanteri Suurta, tuota toista vielä loitompaa miestä, jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta heistä. Varmaan hän kerran olisi sellainen kuin hekin, jos hän vielä eläisi ainoastaan kaksitoista… kymmenen vuotta. Hän ei suinkaan surkutellut niitä, jotka kuolivat kolmikymmen-vuotiaina. He olivat vanhoja; he olivat nauttineet elämästä: jos se oli mennyt hukkaan, oli se heidän oma vikansa. Mutta kuolla juuri nyt, mikä suunnaton tuska! On liian onnetonta kadota aivan pienenä ja jäädä kaikkien ihmisten mieleen iäksi pikku pojaksi, jota kaikilla on muka oikeus toruskella! Hän itki raivosta, aivan kuin olisi jo ollut kuollut.

Se kuoleman hätä kiusasi häntä monta lapsuuden vuotta; — sen paransi vasta elämän inho, hänen oman elämänsä suru.

Keskellä elämän sankkaa pimeyttä, tukehuttavaa yötä, joka näytti hetki hetkeltä synkkenevän hänen ympärillään, keskellä sitä alkoi kimmeltää niinkuin kaukainen tähti hämärissä avaruuksissa valo, joka oli tekevä hänen elämänsä kirkkaaksi: jumalainen musiikki…

Isoisä oli äskettäin lahjoittanut lapsilleen vanhan pianon, josta eräs hänen oppilaistaan oli tahtonut päästä ja jonka hän kärsivällisesti ja kekseliäästi oli korjannut melkoiseen kuntoon. Sitä lahjaa ei otettu erikoisen suopeasti vastaan. Louisan mielestä oli asunto jo entuudestaan pieni, niin ettei sinne tarvittu lisää vastuksia, ja Melchior arveli, ettei Jean-Michel-ukki ollut sitä ostaessaan tehnyt huonoa kauppaa: se oli oivallista polttopuuta. Ainoastaan pikku Christophe oli tulokkaasta iloissaan, tietämättä, mistä syystä. Hänestä oli se kuin jokin taikalipas, joka oli täynnä ihmeellisiä tarinoita, aivan kuin tuo satukirja, — Tuhat ja yksi Yötä, — josta ukki luki hänelle joskus muutaman sivun heidän kummankin ihastukseksi. Christophe oli kuullut isänsä ensimäisenä päivänä koettelevan soitinta ja päästävän siitä pienen vihman yhteenheliseviä säveleitä, sellaisia kuin lämmin tuuli synnyttää pudotellessaan metsässä sadekuuron jälkeen pisaroita oksilta. Christophe taputti käsiään ja huusi: "Vielä!"; mutta Melchior sulki halveksien pianon ja sanoi, että sillä ei tee mitään. Christophe ei inttänyt enää; mutta sen jälkeen hän maleksi aina soittimen ympärillä; ja heti, kun muut käänsivät selkänsä, kohotti hän kantta ja nykäisi hiljaa jotakin näppäintä, aivan kuin koskettaen minkäkin suuren kuoriaisen vihreää selkää: hän tahtoi saada sinne suljetun eläimen tulemaan ulos. Joskus hän hätäpäissään napautti liian kovaa; ja hänen äitinsä huusi: "Etkö voi pysyä siitä poissa? Älä pistä kaikkeen hyppysiäsi!" Tai jäivät häneltä sormet pianoa sulkiessa julmasti likistykseen sen kannen väliin, hänen naamansa vääntyi surkeaksi ja hän imeskeli kipeää sormeaan…

Nyt on hänen suurin ilonsa, että äidin täytyy lähteä koko päiväksi palvelemaan tai asioille kaupungille. Christophe kuulee hänen laskeutuvan portaita; nyt askeleet kuuluvat kadulta, nyt ne loittonevat. Hän on yksin. Hän avaa pianon, kantaa sen eteen tuolin, hän kiipeää tuolille; hänen olkapäänsä ulottuvat näppäimistön laitaan: se riittääkin hyvin. Minkä tähden hän odottaa, kunnes jää yksin? Kukaan ei estäisi häntä soittamasta, kun hän vain soittaisi hiljaa. Mutta hän häpeää toisia, hän ei uskalla. Ja sitäpaitsi: huoneessa jutellaan, liikuskellaan; se pilaa ilon. On paljon kauniimpaa, kun saa olla yksin! — Christophe pidättää hengitystään, että olisi vieläkin hiljaisempaa, ja myöskin siksi, että hän on hiukan järkytetty, aivan kuin hän aikoisi laukaista kanuunan. Sydän sykähtää kiivaammin, kun hän painaa sormellaan näppäintä; joskus hän nostaa sormensa takaisin, laskettuaan sen jo melkein näppäimeen kiinni, ja sijoittaa sen toiselle kohdalle. Mistäpä tietää, mitä tuosta lähtee, tai tuosta toisesta? — Yhtäkkiä ääniä kohoaa: niitä on syviä, niitä on leikkaavia, toiset ovat kiliseviä, toiset murisevia. Poika kuuntelee niitä yhtä toisensa jälkeen, kuinka ne raukenevat ja sammuvat; ne heiluvat kuin kirkonkellot, joita kuulee ulkona vainiolla kävellessä ja joiden ääntä tuuli vuorotellen tuo lähelle ja loitontaa; ja kun sitten terästää korvansa, kuulee kaukaa toisia, erilaisia ääniä, jotka hyrräävät yhdessä niinkuin lentävät hyönteiset; ne tuntuvat kutsuvan, vetävän luokseen… kaukaa… yhä kauempaa, noista salaperäisistä olinpaikoistaan, jonne ne painuvat ja katoavat… Nyt ne ovat menneet!… Ei, ne humisevat vielä… Pieni siipien rävähdys… — Miten merkillistä tämä on! Ne ovat ikäänkuin henkiä. Kuinka ne voivat totella noin, olla vankina vanhassa laatikossa, se on selittämätöntä!

Mutta kauneinta kaikesta on kuitenkin, kun asettaa kaksi sormea yhtaikaa kahdelle eri näppäimelle. Silloin ei voi koskaan aavistaa, mitä saattaa tapahtua. Joskus ovat ne kaksi henkeä toistensa vihollisia, ne suuttuvat, ne tappelevat, ne vihaavat toisiaan, ne murisevat tyytymättömän näköisinä; niiden ääni kohoaa; se huutaa milloin vihoissaan, milloin tuskissaan, Christophe on hurmaantunut siihen: ne ovat kuin sidottuja hirviöitä, jotka pureksivat kahleitaan, jotka koettavat murtaa vankilansa muureja; tuntuu kuin ne jaksaisivat ne murtaa ja karkaisivat ulos, aivan kuin nuo satukirjain haltiat, jotka on vangittu arabialaiseen lippaaseen Salomonin sinetillä. — Toiset ovat taas liehiviä: ne koettavat mairitella; mutta tuntee, että ne aikovat vain purra, ja että niillä on kuume. Christophe ei tiedä, mitä ne tahtovat; mutta ne vetävät puoleensa häntä, tekevät hänet rauhattomaksi; hän melkein punastuu niitä. — Ja toisinaan jälleen hän löytää ääniä, jotka rakastavat toisiaan: soinnut kietoutuvat toisiinsa, aivan kuin suudellessa halataan käsivarsin; ne ovat siroja ja lempeitä. Ne ovat hyviä henkiä; heidän kasvonsa ovat hymyilevät ja rypyttömät; he rakastavat pikku Christophea, ja pikku Christophe rakastaa heitä; hän kuuntelee heitä kyyneleet silmissä, eikä väsy kutsumasta heitä esille. He ovat hänen ystäviään, hänen rakkaita, helliä ystäviään…

Niin vaeltaa lapsi sävelten humisevassa metsässä, ja hän kuulee ympärillään tuhannet tuntemattomat voimat, jotka vaanivat tai kutsuvat häntä, hyväilläkseen tai hänet syödäkseen…

Eräänä päivänä ei Christophe huomannut, kun isä tuli sisään hänen istuessaan pianon edessä. Melchior sai karkealla äänellään pojan suorastaan hypähtämään pelosta. Christophe luuli olevansa syyllinen ja kohotti heti kätensä korvainsa suojaksi, säästääkseen niitä julmilta puusteilta. Mutta Melchior ei torunutkaan, kummallista kyllä; hän oli hyvällä tuulella, hän nauroi.

— Onko se sinusta mieleistä, naskali? kysyi hän taputtaen häntä ystävällisesti olkapäälle. Tahdotko, että opetan sinua soittamaan?

Sepä kysymys!… Christophe mutisi hurmaantuneena, että hän tahtoi. He asettuivat nyt pianon ääreen kahden, Christophe tällä kertaa paksuista kirjoista ladotun pinon päälle; ja sangen tarkkaavaisena otti hän nyt ensimäisen tuntinsa. Hän oppi aluksi, että noilla hurisevilla hengillä oli kullakin oma nimensä, omituiset kiinalaiskuosiset nimet, sillä niissä oli ainoastaan yksi tavu tai pelkästään yksi ainoa kirjain. Christophe kummastui, hän oli kuvitellut aivan toisenlaisia nimiä: kauniita, hyväileviä nimiä, niinkuin prinsessoilla oli saduissa. Hän ei pitänyt siitä, että hänen isänsä puhui niistä niin vapaasti. Sitäpaitsi eivät ne olleet laisinkaan enää entisiä olentoja, kun Melchior kutsui ne esille; ne tulivat välinpitämättömän näköisiksi hänen sormiensa välitse juostessaan. Kuitenkin oli Christophe tyytyväinen, kun sai oppia, missä suhteessa ne olivat keskenään, heidän hierarkiansa, nuo sävelasteikot, jotka olivat kuin armeijoja johtavia kuninkaita tai joukko neekereitä, jotka on sidottu yhteen nuoraan. Hän näki ihmeekseen, että jokaisesta sotamiehestä tai jokaisesta neekeristä saattoi vuorostaan tulla kuningas tai sellaisen komppanian johtaja, ja että klaviatuurin yläpäästä alapäähän voi hälyyttää liikkeelle moisia pataljoonia. Hänestä oli hauskaa pitää nauhasta, joka pani ne marssimaan! Mutta kokonaisuudessaan oli asia muuttunut arvottomammaksi kuin se hänestä oli tuntunut: hän ei enää vaeltanut lumotussa metsässä. Siihen hän kuitenkin mukautui; sillä se ei ollut ikävää, ja hän suorastaan hämmästyi, miten kärsivällinen isä oli. Melchior ei yhtään väsynyt. Hän antoi Christophen alkaa kymmenisen kertaa saman palasen. Christophe ei ymmärtänyt, miten isä otti nähdäkseen sellaista vaivaa: isä rakasti häntä? Oi, miten hän oli hyvä! Lapsi teki työtä kiitollisuudesta paisuvin sydämin.

Hän ei olisi ollut niin taipuisa, jos olisi tiennyt, mitä opettajan päässä pyöri.

Siitä päivästä alkaen otti Melchior Christophen aina mukaansa erään naapurin luo, jonka kotona pidettiin kolme kertaa viikossa kamarimusiikki-illatsuja. Melchior soitti siellä ensimäistä viulua, Jean-Michel selloa. Sitäpaitsi oli siellä eräs pankkivirkamies ja muuan Schillerstrassen varrella asuva vanha kelloseppä. Joskus tuli lisäksi apteekkari huiluineen. Kokoonnuttiin kello viisi, ja soitettiin kello yhdeksään saakka. Joka kappaleen loputtua hörpittiin olutta. Tuttavia tuli ja meni, he kuuntelivat sanaakaan virkkamatta, seisten seinää vasten, nyökyttäen päätänsä, polkien tahtia jalallaan ja täyttäen huoneen tupakansavulla. Käännettiin lehti toisensa jälkeen, kappaleet seurasivat toisiaan, eivätkä uutterat soittajat väsyneet. He eivät puhelleet, he istuivat ylen jännitettyinä, otsa rypyssä, hörähtäen ilosta silloin tällöin, kykenemättä ilmaisemaan saneilla jonkun kappaleen kauneutta tai sitä aina tuntemattakaan. He eivät soittaneet aivan oikein eivätkä hyvässä tahdissa; mutta he eivät rynnänneet koskaan tolalta, vaan seurasivat uskollisesti kaikkia merkittyjä vivahduksia. Heillä oli tuollainen musiikkikätevyys, joka tyytyy vähään; keskinkertainen täydellisyys, jota tavataan maailman musikaalisimmaksi sanotussa rodussa niin runsaasti. Heidän makunsa oli sitäpaitsi ahnas, eikä välittänyt liioin ravinnon laadusta, kunhan sitä vain oli runsaasti: vankka ruokahalu, josta kaikki musiikki on hyvää, jos se vain on voimakasta, — joka ei eroittele toisistaan Brahmsia eikä Beethovenia tai näiden mestareiden teoksissa onttoa konserttia tunteellisesta sonaatista, koska ne kerran ovat kasvuisin samasta maasta.

Christophe pysyttelihe erikoisessa nurkassaan pianon takana. Mikään ei voinut häntä häiritä, sillä sinne päästäkseen oli pakko ryömiä nelin kontin. Siellä oli melkein pimeä; ja pojan täytyi sinne loikomaan mahtuakseen kääntyä kiemuraan permannolle. Tupakansavu kirveli hänen silmiään ja kurkkuaan; ja samoin tomu, joka lenteli suurina hiutaleina kuin lampaantakku; mutta hän ei siitä välittänyt, ja hän kuunteli vakavana, istuen kuin turkkilainen jalat ristissä allaan ja kaivellen pienillä, likaisilla sormillaan suuremmaksi reikää pianon peitteessä. Hän ei pitänyt kaikesta, mitä soitettiin; mutta hän ei ikävystynyt mihinkään soitettuun, eikä koettanut koskaan olla omaa mieltään; sillä hän arveli olevansa liian pieni eikä ymmärtävänsä mitään. Mutta joskus musiikki uuvutti häntä ja toisinaan se jälleen hänet herätti; koskaan ei se ollut epämiellyttävä. Tietämättä kiihdytti häntä melkein aina hyvä musiikki. Varmana siitä, ettei kukaan häntä näkisi, vääntyi hänen koko naamansa lystikkäästi; hänen nenänsä rypistyi, hän puri hampaitaan yhteen tai pisti kielensä pitkälle, hänen silmänsä säkenöivät vihasta tai tulivat riutuviksi; hän heilutti käsiään ja jalkojaan uhittelevasti ja uljaasti; hän olisi tahtonut marssia, hyökätä, murskata koko maailman tomuksi. Hän touhusi niin, että viimein joku kurkisti pianon taakse ja huusi hänelle: "Oletkos hullu, poika? Annatko pianon olla? Ota pois kätesi! Odotapas, kun vedän sinua korvista!" — ja se teki hänet ylen noloksi ja vimmastutti häntä. Minkä tähden aina häirittiin hänen iloaan? Hän ei tehnyt mitään pahaa, ja kuitenkin häntä aina ahdistettiin! Isäkin yhtyi toisten virteen. Väitettiin, että hän telmii eikä pidä musiikista. Hän uskoi lopuksi sen itsekin. — Nuo kunnon poroporvarit, jotka jankkasivat tunnollisesti musiikkikappaleita, olisivat suuresti kummastuneet, jos joku olisi heille sanonut, että ainoa todellakin musiikkia ymmärtävä heidän joukossaan oli tuo pikku poika.

Jos tahdottiin häntä olemaan hiljaa, niin miksi sitten soitettiin säveliä, jotka vaativat marssimaana Näissä nuoteissahan oli hurjistuneita hevosia, miekkoja, sotahuutoja, voitonhurmausta; ja häntä tahdottiin istumaan niinkuin nuo muutkin päätä nyökäten ja polkien tahtia jalalla! Silloin olisi edes pitänyt soittaa lauhkeita unennäkyjä tai tarinoivia pikku pätkiä, joiden pakinoilla ei ole mitään sanomista; sellaisesta musiikista ei ole puutetta: esimerkiksi tuo Goldmarkin kappale, josta vanha kelloseppä äsken sanoi hurmautuneena hymyillen: "Tämä on kaunis. Siinä ei ole särmiä. Kaikki kulmat ovat pyöristettyjä…" Silloin oli poika kyllä rauhallinen. Hän vaipui kuin horteeseen, hän ei tiennyt, mitä soitettiin; ja lopuksi ei hän sitä kuullutkaan; mutta hän oli onnellinen, kaikki hänen jäsenensä hervahtivat lepoon, hän uneksi valveillaan.

Hänen unensa eivät olleet kokonaisia tarinoita; niillä ei ollut päätä eikä häntää. Silloin tällöin vain hän näki selvämuotoisen kuvan: äiti leipoi torttua ja raapi veitsellä pois sormiinsa tarttunutta taikinaa; — vesirotta, jonka hän oli nähnyt eilen, ui pitkin joen rantaa; ruoska, jonka hän oli aikonut tehdä pajun varvusta… Jumala tietää, miksi ne muistuivat hänen mieleensä juuri nyt. — Mutta enimmäkseen ei hän nähnyt mitään; ja kuitenkin oli hänellä suunnaton määrä eri tuntuja; kuin olisi ollut tavattoman paljon ylen tärkeitä seikkoja, joita ei voinut sanoa tai joita oli tarpeetonta sanoa, sillä ne tiedettiin jo ja ne olivat olleet samanlaiset ilmoisen ikänsä. Toiset olivat surullisia, kuolemaan saakka surullisia; mutta niissä ei ollut mitään kiduttavaa, niinkuin elämässä tavatuissa; ne eivät olleet rumia ja halventavia, kuten se, jota Christophe tunsi isän antaessa hänelle korvapuusteja tai hänen itsensä muistellessa häpeästä sairain sydämin jotakin vanhaa nöyryytystä; nämä täyttivät sielun alakuloisella rauhalla. Ja toiset taasen olivat valoisia ja juoksivat ilon virtana; ja Christophe ajatteli: "Noin, noin juuri minä kerran soitan." Hän ei tiennyt, mitä se noin oikeastaan oli, eikä myöskään, miksi hän niin sanoi; mutta hän tunsi, että hänen täytyi sanoa niin ja että se oli selvä kuin päivä. Hän kuuli meren pauhaavan aivan lähellään, välillä ainoastaan hiekkasärkkäin valli. Christophe ei ollenkaan tiennyt, mitä se meri oli ja mitä se häneltä tahtoi; mutta hän tunsi hämärästi, että kerran se nousisi yli esteitten ja että silloin!… Silloin olisi vasta hyvä, silloin hän olisi aivan onnellinen. Nytkään hänen ei tarvinnut muuta kuin kuulla läheltä sen suuren äänen liekkulaulua, niin kaikki pienet surut ja nöyryytykset lauhtuivat; ne olivat kyllä yhä surullisia, mutta ne eivät olleet enää häpeällisiä eivätkä haavoittavia: kaikki tuntui luonnolliselta, niin, melkeinpä suloiselta.

Useinkin juovuttivat häntä tällä tavoin sangen keskinkertaiset sävellykset. Niiden kirjoittajat olivat olleet poloisia mitättömyyksiä, jotka eivät olleet ajatelleet muuta kuin ansaita hiukan rahaa tai täyttää kuvitelmilla elämänsä tyhjyyttä, kooten nuotteja yhteen tunnettujen ohjeiden mukaan, tahi kaikkia sääntöjä vastaan, — ollakseen omintakeisia. Mutta sävelissä, vaikka niitä olisi käsitellyt narri, on sellainen elämän voima, että ne voivat päästää koruttomassa sielussa riehumaan oikeita myrskyjä. Ja ehkäpä ovat unet, joita narrin vaikutus meihin tartuttaa, salaperäisempiä ja vapaampia kuin mahtavan hengen meihin puhaltamat ja väkivallalla sysäämät kuvat; sillä tarkoitukseton liike ja ajatukseton pakina eivät häiritse sieluamme sen omissa näkemyksissä…

Niin istui poika nurkassa, unohdettuna ja unohtaen, pianon takana, kunnes hän tunsi yhtäkkiä jalkojansa pitkin juoksevan aivan kuin muurahaisia: niiden puutuvan. Ja silloin hän huomasi, että hän oli vain pikku poika, jonka kynnet olivat mustat ja joka hieroi nenäänsä valkeaksi rapattuun seinään ja piti jalkojaan käsissään.

Sinä päivänä, jolloin Melchior oli varpaillaan huoneeseen tullen yllättänyt pojan hänelle liian korkean pianon ääressä, oli hän tarkastanut hetken häntä; ja sitten oli hänen päähänsä pälkähtänyt loistava ajatus: "Pieni ihmelapsi!… Kuinka en tullut tätä ennen ajatelleeksi. Mikä onnenpotku perheelle!…" Tosin hän uskoi, ettei tuosta nulikasta tulisi muuta kuin pikku tollo, kuten hänen äitinsäkin oli. Mutta se ei maksanut enää vaivaa ajatella. Tästä paisuisi kuitenkin onni. Hän kuljettaisi poikaa pitkin Saksaa, ehkäpä ulkomaillakin. "Se olisi iloista elämää, ja sitäpaitsi jaloa." — Melchior ei jättänyt koskaan hakematta teoistaan salattua jaloutta; ja harvoin hän oli sen löytämättä, kun oli hiukan miettinyt.

Hän oli niin vahva vakuutuksessaan, että hän asetti kohta illallisen jälkeen, kun tuskin viimeinen suupala oli nielty, lapsen uudestaan pianon ääreen ja pakotti hänet kertaamaan päivän läksyä, kunnes Christophen silmät menivät väsymyksestä aivan umpeen. Sama tehtiin seuraavana päivänä kolme kertaa. Ja samoin ylihuomenna. Ja joka päivä siitä alkaen. Christophe väsyi pian; hän ikävystyi kuollakseen; viimein ei hän sitä enää sietänyt, hän koetti nousta vastarintaan. Eihän tässä, mitä hänellä teetettiin, ollut mitään mieltä; oli ainoastaan saatava sormensa juoksemaan näppäimillä niin nopeasti kuin suinkin, oli väännettävä peukaloa tai kiusattava taipuisaksi neljättä sormea, joka tökötti kömpelönä kahden naapurinsa välissä. Se särki hermoja; eikä siinä ollut mitään kaunista. Kadonneet olivat nyt kaikki lumoavat kaiut, taikavoimalla kiehtovat hirviöt, äärettömät unelmien maailmat, joita hän oli hetken saanut aavistaa… Sävelaskelikot ja harjoitukset seurasivat toinen toistaan, kuivina, yksitoikkoisina, hengettöminä, köyhempinä kuin ateriakeskustelut, jotka olivat aina samanlaisia, koskivat aina ruokaa, niin, samaa ruokaa. Poika alkoi kuulla isänsä opetusta hajamielisesti. Hän sai ankaria toria, ja jatkoi sitten vastenmielin. Ravistuksia ei tarvinnut kauan odottaa: hän vastasi niihin pahatuulisuudella. Ja kaiken päällisiksi kuuli hän Melchiorin eräänä iltana puhuvan viereisessä huoneessa suunnitelmistaan. Häntä aiottiin siis näyttää kuin opetettua elukkaa, ja sentähden kiusattiin häntä koko päivä tällä tavoin, pakotettiin hakkaamaan noita norsunluu-palasia! Hänellä ei ollut enää aikaa käydä edes rakkaan virtansa luona. Mistä syystä häntä niin leppymättömästi kidutettiin? — Hän oli suuttunut, loukkautunut ylpeytensä ja vapautensa tallaamisesta. Hän päätti, ettei hän enää soittaisi, tai soittaisi ainakin niin huonosti kuin mahdollista, että isältä lähtisi se halu. Siitä tulisi kyllä ankara ottelu; mutta täytyihän uhrata jotain vapautensa puolesta.

Seuraavalla tunnilla hän koetti toteuttaa aiettaan. Hän ryhtyi lyömään vääriin näppäimiin ja soittamaan epäsointuja oikein järjesteellisesti. Melchior torui, sitten hän karjui; ja sitten alkoi tuiskuta iskuja. Hänellä oli paksu viivotin. Joka kerta, kun Christophe otti väärän äänen, löi hän lasta sormille ja ärjyi samalla hänen korvaansa niin, että rumpukalvo oli haljeta. Christophen suu vääntyi kivusta; hän puri huuliaan, ettei olisi itkenyt, ja jatkoi stooalaisen kärsivällisyydellä väärinsoittoaan, kohottaen hartiansa päänsä suojaksi joka kerta, kun tunsi saavansa iskun. Mutta se menetelmä oli huono, sen hän pian näki. Melchior oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja vannoskeli, että vaikka heidän pitäisi istua siinä kaksi päivää ja yötä, ei hän antaisi armoa ennenkuin Christophe oli soittanut oikein joka nuotin. Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran. Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti, itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään. Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti, vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi:

— Isä, minä en tahdo enää soittaa.

Melchior kiehahti.

— Mitä, mitä sinä sanot!… huusi hän. Hän pudisti poikaa käsivarresta niin kovasti, että se oli mennä sijoiltaan. Christophe vapisi yhä kovemmin, kohotti kyynärpäänsä varjellakseen itseään iskuilta ja jatkoi:

— Minä en tahdo enää soittaa. Sillä minä en ensinnäkään tahdo, että minua piestään, ja sitten…

Hän ei saanut lausettaan loppuun. Hirveä korvapuusti tukki häneltä melkein hengen kurkkuun. Melchior karjui:

— Ahaa, sinä et tahdo, että sinua piestään? Vai et tahdo?…

Iskuja tuiskusi. Christophe kirkui läpi nyyhkytystensä:

— Ja sitten… minä en pidä musiikista!… Minä en pidä musiikista!…

Hän vetäysi alas tuoliltaan. Melchior tempaisi hänet rajusti siihen takaisin ja iski hänen ranteitaan pianon reunaan ja huusi:

— Sinä soitat!

Ja Christophe huusi:

— En, en, minä en soita!

Melchiorin ei auttanut muu kuin antaa myöten. Pieksettyään poikaa hän tyrkkäsi hänet ulos ovesta, sanoen hänelle, ettei hän saisi ruokaa koko päivänä, niin, ei koko kuukautena, ennenkuin hän oli oppinut soittamaan jok'ainoan harjoituksen aivan puhtaasti. Hän lennätti pojan ulos potkaisten häntä takapuoleen ja paiskasi oven kiinni.

Christophe näki olevansa portailla, likaisilla ja pimeillä, seisovansa niiden lahonneella lauta-askelmalla. Rikkonaisesta pienen ikkunan ruudusta kävi viima; kosteus kihosi seinistä. Christophe istuutui likaiselle portaalle; hänen sydäntään kiehutti viha ja mielenliikutus. Aivan hiljaa sadatteli hän isäänsä:

— Nauta, se sinä olet! Raavas… raaka hölmö… niin, hirviö, hirviö olet!… Ja minä vihaan, vihaan sinua… Oh, minä tahtoisin, että sinä olisit kuollut, että olisit kuollut!

Hänen rintansa vapisi tuskasta. Hän katseli toivottomana tahmaisia portaita, hämähäkin verkkoa, jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan. Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä… Jos hän heittäytyisi tuonne alas?… Tai ulos ikkunasta?… Niin, tappaisi itsensä rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan! Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen. Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi. Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" — Tämä näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi, ja hän nautti kostostaan…

Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin, ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu, tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä, katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi yhä tuota konemaista yrinäänsä, tietämättä enää oikein, mitä varten hän sitä teki. Pian nousi hän ylös; ikkuna veti häntä puoleensa. Hän asettui ikkunalaudalle, varovasti, aivan kulmaan, ja tähysteli syrjästä hämähäkkiä, joka oli hänestä samalla sekä mieltäkiinnittävä ja inhoittava.

Rhein virtasi siellä alhaalla, talon juuressa. Portaitten ikkunalla voi istua aivan kuin ripustettuna joen päälle, niinkuin liikkuvaan taivaaseen. Christophe ei ollut koskaan jättänyt katselematta virtaa pitkän aikaa, kun hän kapsutteli alas portaita; mutta koskaan ei hän ollut vielä nähnyt sitä sellaisena kuin tänään. Suru tekee aistit teräviksi; on kuin kaikki syöpyisi tarkemmin silmiin, kun itku on huuhtonut niistä pois entisten muistojen kuluneet jäljet. Joki oli nyt lapsesta ikäänkuin elävä olento, — selittämätön olento, mutta paljon mahtavampi kuin kaikki muut, mitä hän tunsi. Christophe kumartui ikkunaan nähdäkseen paremmin; hän painoi suunsa ruutuun ja nenänsä siihen litteäksi. Minne hän meni? Mitä hän tahtoi? Hän oli vapaa, varma tiestään… Mikään ei voinut häntä pysäyttää. Olipa mikä aika tahansa, päivä tai yö, satoi tai paistoi aurinko, olipa talossa suru tai ilo, hän jatkoi vain matkaansa; ja tunsi, että kaikki oli hänelle yhdentekevää, ettei hänellä ollut huolta ja että hän nautti voimastaan. Miten onnellista olisi olla sellainen kuin hän, juosta ohi niittyjen, alitse piilipuiden oksain, sivuitse kiiluvain piikivien ja rapisevan hiekan, eikä huolia mistään, ei tuntea mitään pakkoa, olla vapaa!…

Poika katseli ja kuunteli kiihkeästi; hänestä tuntui kuin olisi virta ottanut hänet mukaansa, kuin he olisivat vierineet yhdessä… Kun hän sulki silmänsä, näki hän värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista, ja ohi kiitäviä suuria varjoja, ja auringon läikkiä… Nyt kuvat tarkistuvat. Kas tuossa on laaja keto, kaislikkoa, viljavainioita, jotka lainehtivat, tuoreelta ruoholta ja mintulta tuoksuvassa tuulessa. Kukkia joka puolella, ruiskukkia, unikoita ja orvokkeja. Miten kaunista! Miten ilma on suloinen! Miten hupaisaa mahtaa olla heittäytyä tuohon tuuheaan ja pehmeään heinikkoon!… Christophe tuntee olonsa iloiseksi ja päässään hienon huumauksen, aivan kuin juhlapäivinä, jolloin isä on kaatanut hänen suureen lasiinsa tilkan Rheinin viiniä… — Joki juoksee… Näky on muuttunut… Nyt taipuvat puitten oksat virran kalvoa kohti; niiden hammaslaitaiset lehdet pistävät veteen kuin pienet kädet, ne vapisevat ja kääntyvät laineiden painosta. Kylä puitten varjossa kuvastuu pintaan. Kirkkomaan sypressit ja ristit kuultavat valkean muurin yläpuolelta, jota virta huuhtoo. Ja sitten tulee kallioita, jono vuoria, viinitarhoja niiden rinteillä, pieni kuusimetsä, ja luhistuneita linnanraunioita… — Ja jälleen tasankoja, viljavainioita, lintuja, auringonpaistetta.

Virran vihreä vesivyöry liikkuu eteenpäin, yhtenäisenä kuin yksi ainoa ajatus, laineettomana, melkein vireitä vailla, kiiltelevin ja möyhein pyörtein, Christophe ei näe sitä enää; hän on sulkenut silmänsä aivan umpeen, kuullakseen paremmin. Tuo ainainen kohu täyttää hänet ja huimaa hänen päätään; hänen sieluaan vetää tähän iankaikkiseen ja valtavaan unelmaan, joka matkaa tietämättömiä kohti. Veden telmävästä syvyydestä ponnahtaa ylös kiivaita sointuja tulisen riemuisassa rytmissä. Ja pitkin näitä rytmejä nousee säveleitä, aivan kuin viinirypäle kiertää säleikköä pitkin: hopeisia pianon sointusarjoja, valittavia viulun ja pehmoisesti pyöristettyjä huilun ääniä… Maisemat ovat kadonneet. Virta on kadonnut. Kummallinen, hellä ja hämärätuntuinen ilma hänet ympäröi. Christophen sydän värisee suloista rauhattomuutta. Mitä hän nyt näkeekään? Ah, kuinka viehkeitä olentoja!… — Nuori tyttö, ruskein kiharoin, kutsuu häntä, riutuen ja ilveillen… Nuori poikanen kalpein kasvoin ja sinisin silmin katselee häntä alakuloisesti… Sitten taas toisia hymyileviä silmiä, — uteliaita ja yllyttäviä, joiden katse saa hänet punastumaan, — alttiita ja tuskallisia, aivan kuin koiran lempeä katse, — ja käskeviä silmiä, ja kärsiviä silmiä… Entä tuo nainen, kalman-kalpea, tukka musta ja suu yhteen purtu; silmät näyttävät anastavan melkein puolet kasvoja ja kiintyvät häneen niin väkivaltaisesti, että häneen koskee… Ja viimein kaikkein rakkaimmat kasvot, jotka hymyilevät hänelle kirkkain, harmain silmin, suu hiukan auki, pienet hampaat kiiltävät. Ah, sitä kaunista hymyä, lempeää ja rakastavaa! Se sulattaa sydämen hellyydestä, se tuntuu niin hyvältä, sitä täytyy rakastaa. Vielä, vielä! Hymyile minulle vielä! Älä mene pois!… — Oi, nyt se katosi! Mutta se jättää sydämeen kuvaamattoman sulon. Siinä ei ole enää mitään pahaa, ei mitään surullista, siinä ei ole yhtään mitään… Ei muuta kuin häilyvä uni, kirkkaat säveleet, jotka värisevät auringon säteissä kuin kultaiset langat kauniina kesäpäivänä. — Mitä nuo ohi liidelleet ovat? Mitä ne kuvat, jotka täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli… vai sitä, joka tulee…?

Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. — Viimeisen kerran näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana, kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden värisevä viiru, — Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen… — Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen… Vapautunut sielu liitää avaruutta kuin pääskysten lento, kun ne ilmasta juopuneina halkovat taivasta kimein viserryksin… Ääretöntä iloa! Mitään ei enää ole!… Oi onnen rajattomuus!…

— — —

Tunnit olivat vierineet, ilta oli tullut, portaat pimentyneet. Virran kalvoon muodostelivat sadepisarat ympyröitä, joita pyörteet veivät karkeloiden mukanaan. Joskus kellui äänettömästi ohitse puunoksa tahi tummia kaarnan kappaleita. Hämähäkki, murhamies, oli peräytynyt pimeimpään koloonsa saaliista kylläisenä. — Ja pikku Christophe nojaili yhä luukun reunaan, kalpein, likaisiksi tuhrituin kasvoin, jotka säteilivät onnesta. Hän nukkui.