Jean-Christophe I / Sarastus

by Romain Rolland

III.

Itäisen ilmankaarien kaiken nähnyt oon usein aamunkoissa ruskottavan…

Dante, Kiirastuli, XXX.

Christophen oli viimein täytynyt taipua. Hänen sankarillisesta ja sitkeästä vastarinnastaan huolimatta olivat isän iskut voittaneet pojan huonon halun. Kolme tuntia joka aamu ja kolme joka ilta täytyi Christophen istua kidutuskoneen ääressä. Tarkkaamisen ja ikävystymisen hermostuttamana, suuret tipahtelevat kyynelkarpalot poskillaan ja pitkin nenää liikutteli hän valkeilla ja mustilla näppäimillä pieniä, punaisia käsiään, jotka olivat usein kuin vilusta jäykät, niin pelkäsi hän alinomaa uhkaavaa viivotinta, joka iski niihin, jos tuli pieninkin erehdys, ja opettajan ääntä, joka oli hänestä vieläkin kamalampi kuin lyönnit.

Melchior ajatteli, että Christophe vihasi musiikkia. Lapsi teki kuitenkin työtä sellaisella vimmalla, ettei se voinut johtua ainoastaan siitä, että hän pelkäsi isäänsä. Eräät isoisän sanat olivat tehneet poikaan syvän vaikutuksen. Kun vanhus oli nähnyt pojanpoikansa itkevän, sanoi hän hänelle vakavasti, kuten hän aina poikaa puhutteli, että kannatti kyllä hiukan kärsiä sen taiteen puolesta, joka on kauneinta ja jalointa, mitä ihmisille on lohduksi ja kunniaksi annettu. Christophe oli isoisälle kiitollinen siitä, että hän puhutteli häntä kuten aikuista miestä, ja häntä liikuttivat nuo pohjaltaan yksinkertaiset sanat, jotka olivat niin täydellisesti sopusoinnussa hänen lapsellisen kärsivällisyytensä ja heräävän ylpeytensä kanssa.

Mutta paremmin kuin mitkään selittelyt saattoivat eräitten musikaalisten hetkien syvästi tunnelmalliset muistot Christophen koko elämäkseen taiteen orjaksi vasten hänen tahtoaankin, tuon vihatun taiteen, jota vastaan hän oli turhaan koettanut nousta kapinaan.

Kaupungissa oli, niinkuin Saksassa kaikkialla, teatteri, jossa näyteltiin oopperoita, koomillisia oopperoita, operetteja, draamoja, huvinäytelmiä ja ilveilyjä, kaikkea, mitä voitiin näytellä, kaikenlaatuisia ja -tyylisiä kappaleita. Siellä näyteltiin kolme kertaa viikossa, kello kuudesta yhdeksään illalla. Jean-Michel vanhus ei lyönyt laimin ainoaakaan näytäntöiltaa, ja katseli kaikkea yhtä suurella hartaudella. Kerran otti hän pienen pojanpoikansa mukaansa teatteriin. Jo monta päivää ennen oli hän kertonut hänelle pitkästi ja tarkoin näytelmän aiheen. Christophe ei ollut ymmärtänyt mitään; mutta hänen mieleensä oli jäänyt, että siinä tapahtuisi kauheita asioita; ja palaen innosta sitä nähdä hän samalla sitä pelkäsi kovasti, vaikkei uskaltanut pelkoaan tunnustaa. Hän tiesi, että kappaleessa oli ukonilma, ja hän kauhisteli, että ehkäpä ukkonen iskisi häneen; hän tiesi, että siinä oli taistelukohtaus, eikä hän ollut aivan huoleton, ettei häntä siinä tapettaisi. Näytäntöpäivän edellisenä iltana kärsi hän vuoteessaan totista tuskaa; ja seuraavana päivänä hän melkein toivoi, ettei isoisä voisikaan jostakin syystä päästä häntä noutamaan. Mutta kun määräaika läheni eikä isoisää kuulunut, tuli hän suorastaan lohduttomaksi ja vilkui joka hetki ulos ikkunasta. Viimein vanhus ilmestyi, ja he lähtivät yhdessä teatteriin. Sydän jyskytti Christophen rinnassa; hänen kielensä oli kuiva, eikä hän voinut virkkaa sanaakaan.

He saapuivat tuohon salaperäiseen rakennukseen, josta aikuiset kotona olivat niin usein puhelleet. Ovella tapasi Jean-Michel tuttavia, eikä pienokainen, joka piti lujasti ukkia kädestä, ettei vain olisi ihmisjoukossa häntä hukannut, ymmärtänyt, kuinka he voivat pakinoida rauhassa ja nauraa tällaisella hetkellä.

Isoisä asettui tavalliselle paikalleen, ensimäiselle tuoliriville orkesterin taakse. Hän nojautui kaidetta vasten ja alkoi heti kontrabasson kanssa loppumattomat pakinat. Hän oli siellä omassa ilmakehässään; siellä kuunneltiin hänen sanojaan, koska hän oli tunnustettu musiikkimies; ja hän käytti sitä hyväkseen: voipa sanoa, että hän käytti sitä väärinkin. Christophen oli mahdoton kuunnella mitään. Hänen sielunsa oli aivan sekaisin jännityksestä, katsomosta, joka häikäisi häntä, yleisön tungoksesta, joka teki hänet kauhean araksi. Hän ei tohtinut kääntää päätänsä, hän luuli, että kaikki katselivat häntä.

Hän pyöritteli puolitajuttomana pikku hattuaan käsissään; ja hän tuijotti pyörein silmin esirippuun, jonka takana nuo taikanäyt piilivät.

Viimein kajahti kolme lyöntiä. Isoisä niisti nenäänsä, veti taskustaan tekstikirjan, jota hän aina tarkoin seurasi, jopa siinä määrin, että unohti, mitä näyttämöllä tapahtui; ja orkesteri ryhtyi soittamaan. Ensimäisten sointujen kajahtaessa tunsi Christophe rauhoittuvansa. Tuossa sävelten maailmassa hän oli aivan kuin kotonaan; ja siitä hetkestä alkaen oli kaikki hänestä täysin luonnollista, vaikka näytelmä oli melkoisen eriskummainen.

Esirippu oli nostettu näyttämään paperiset puut ja eläviä olentoja, jotka eivät olleet paljon luonnollisempia kuin nekään. Poikanen katseli mykkänä ihastuksesta; mutta kummastunut hän ei ollut, vaikka näyteltävä tapahtuikin satujen Itämailla, josta hänellä ei enää ollut aavistustakaan. Runoelma oli yhtä ainoaa mahdottomuuksien kudosta, jossa ei löytynyt kunnollista kohtaa. Christophe ei ymmärtänyt hölynpölyä. Häneltä sekaantui kaikki, hän sotki henkilöt keskenään, nyki isoisää takinhihasta tehden hänelle ylen hulluja kysymyksiä, joista näki, ettei hän ollut käsittänyt mitään. Ja kuitenkaan ei hänellä ollut ikävä, vaan hän seurasi intohimoisen tarkkaavasti. Mielettömän tekstikirjan ohelle kyhäsi hän oman keksimänsä romaanin, jolla ei ollut mitään yhteyttä näytelmän kanssa; joka hetki riitelivät tapahtumat hänen sommitelmaansa vastaan, ja hänen täytyi niitä muutella; mutta siitä ei poikanen ollut milläänkään. Hän oli valinnut itselleen määrätyt henkilöt joukosta, joka risteili näyttämöllä erilaatuiset huudot huulillaan, ja hän seurasi nyt henki kurkussa niiden kohtaloita, joille hän oli suonut suosionsa. Varsinkin liikutti häntä muuan, ei enää kovin nuori naishenkilö, jolla oli pitkä, hohtavan keltainen tukka, suunnattoman leveiksi piirretyt silmät ja joka kulki paljain jaloin. Näyttämöasetuksen hirvittävät epätodellisuudet eivät ällistyttäneet häntä laisinkaan. Hänen muuten min tarkat lapsensilmänsä eivät huomanneet paksuvatsaisten ja kömpelöiden näyttelijäin hullunkurista rumuutta, ruumiiltaan huonomuotoisia kuorolaulajattaria, jotka oli asetettu pituuteen katsomatta sekaisin kahteen riviin, hölmöjä kädenliikkeitä, kirkumisesta vääntyneitä kasvoja, takkuisia peruukkeja, tenorin korkeita kantapäitä ja hänen kauniin ystävättärensä monivärisillä liiduilla tatuoituja kasvoja. Christophe oli aivan kuin rakastunut, jota intohimo estää näkemästä lempensä esinettä sellaisena kuin hän on. Lapsille ominainen ihmeellinen kuvitteluvoima pysäytti kaikki epämiellyttävät vaikutteet keskellä tietä ja muutti ne kauniiksi.

Varsinkin musiikki teki suorastaan ihmeitä. Se ympäröi esineet utuisella ilmapiirillä, jossa kaikki tuli kauniiksi, yleväksi ja kaivattavaksi. Se herätti sielussa kiihkeän halun rakastaa, ja samalla se tarjosi sille kaikkialta rakkauden aavekuvia, täyttäen tyhjyyden, jonka se itse oli luonut. Pikku Christophe oli liikutuksesta päästä pyörällä. Tuli sanoja, eleitä, säveleitä, jotka saivat hänet aivan ymmälle; hän ei uskaltanut enää nostaa silmiään, hän ei tiennyt, oliko se hyvää vai pahaa, hän vuorotellen punastui ja kalpeni; hiki helmeili joskus hänen otsallaan; ja hän vapisi pelosta, että ympärillä olevat ihmiset huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Kun viimein tulivat välttämättömät murhekohtaukset, jotka iskevät oopperain neljännessä näytöksessä rakastavaisiin antaakseen tenorille ja primadonnalle tilaisuuden näyttää huutolahjojaan, tuntui pojasta kuin hän olisi ollut tukehtua; kurkkua pakotti niinkuin hän olisi vilustunut; hän puristeli kaulaansa käsillään, hän ei saanut sylkeään enää niellyksi; hänen rintansa kuohui kyyneleitä; hänen kätensä ja jalkansa olivat jääkylmät. Onneksi oli isoisä melkein yhtä liikutettu. Hän nautti teatterista viattomasti kuin lapsi. Traagillisissa paikoissa hän ryiskeli salatakseen liikutustaan; mutta Christophe huomasi sen kyllä; ja hän oli siitä hyvillään. Oli hirveän kuuma, Christophe oli nääntyä väsymyksestä; ja paikka oli kovin epämukava istua. Mutta hän ajatteli ainoastaan: "Onkohan vielä paljon jäljellä? Kun se vain nyt ei loppuisi!" Ja yhtäkkiä: kaikki loppui, pojan ymmärtämättä, miksi. Esirippu laskeutui, ihmiset nousivat ylös, lumous oli kadonnut.

Yöllä tulivat he yhdessä kotiin, nuo kaksi lasta, vanhus ja poika. Mikä ihana yö! Miten rauhallinen kuutamo! He olivat vaiti, kumpikin mietiskellen muistojaan. Viimein vanhus sanoi:

— No, oletko tyytyväinen, poikaseni?

Christophe ei voinut vastata; hän oli vielä aivan arka järkytyksestä, hän ei tahtonut puhua, sillä siten hän olisi karkoittanut lumouksen; hänen täytyi pakottaa itseään voidakseen kuiskata hiljaa ja syvään huokaisten:

— Oi, olen!

Vanhus hymyili. Hetken päästä hän jatkoi:

— Ymmärrätkö nyt, miten ihana on musiikkimiehen ammatti? Luoda tuollaisia olentoja, noita ihmeellisiä näytelmiä, onko mitään kunniakkaampaa? Silloin on ihminen jumala maan päällä.

Poikanen ällistyi. Mitä, ihminenkö tuon kaiken oli tehnyt? Sitä ei hän ollut uneksinutkaan! Hänestä melkein tuntui, että se oli syntynyt itsestään, että se oli luonnon työtä. Ihminenkö, musiikkimies, jollainen hänestä kerran tulisi! Ah, päästä niin pitkälle, vain päiväksi, yhdeksi ainoaksi päiväksi! Ja sitten… sitten, saisi tulla mitä hyvänsä! Kuolisi vaikka, jos täytyisi! Christophe kysyi:

— Ukki, kuka tämän on tehnyt?

Isoisä puhui Frans-Maria Hasslerista, nuoresta saksalaisesta säveltäjästä, joka asui Berlinissä ja jonka hän aikoinaan oli tavannut. Christophe kuunteli pelkkänä korvana. Yhtäkkiä hän kysyi:

— Entä sinä, ukki? Vanhus hätkähti.

— Mitä niin? vastasi hän.

— Oletko sinäkin tehnyt tällaista?

— Kyllä, olen, vastasi vanhus nyreällä äänellä. Hän vaikeni; ja jonkun askelen päästä hän huokaisi raskaasti. Sehän oli hänen elämänsä katkerimpia suruja. Hän oli aina halunnut kirjoittaa näyttämöä varten; mutta inspiratsiooni oli hänet aina pettänyt. Hänen papereissaan oli valmiinakin muutamia hänen sommittelemiaan näytöksiä; mutta hän luotti niin vähän niiden arvoon, ettei hän ollut koskaan uskaltanut vetää niitä kenenkään arvosteltavaksi.

He eivät puhelleet enää sanaakaan, kunnes tulivat kotiin. Yöllä ei kumpikaan heistä nukkunut. Vanhus tunsi tuskan itseään ahdistelevan. Hän oli ottanut raamattunsa saadakseen siitä lohdutusta. — Christophe kertasi vuoteessa kaikki illan tapahtumat; hän muisti pienimmätkin yksityisseikat, ja paljasjalkainen nainen ilmestyi hänelle yhä uudestaan. Kun hän oli nukahtamaisillaan, kajahti hänen korvissaan joku sävel, aivan yhtä selvästi kuin jos orkesteri olisi sen soittanut; hänen koko ruumiinsa hätkähteli; hän kohosi kyynäräisilleen pieluksensa varaan, aivot juovuksissa musiikista, ja hän ajatteli: "Kerran minäkin sävellän samoin. Oh, osaankohan minä koskaan sellaista tehdä?"

Siitä hetkestä oli hänellä enää ainoastaan yksi toivomus: päästä teatteriin; ja hän ryhtyi työhön sitä tulisemmalla innolla, kun luvattiin palkita hänen ahkeruuttaan teatteriin pääsyllä. Hän ei ajatellut enää mitään muuta kuin sitä: puolen viikkoa hän muisteli viimeistä teatteri-iltaa, ja toisen puolen viikkoa ajatteli hän seuraavaa näytelmää. Hänen päähänsä pälkähti pelko, että hän voisi sairastua teatteri-päivänä, ja se sai hänet tuntemaan samalla kertaa kolmen, neljän eri taudin oireita. Toivottuna päivänä ei hän syönyt enää päivällistä, hän maleksi sinne tänne kuin vaivattu sielu, hän meni katsomaan kelloa senkin seitsemän kertaa, hänestä ei ilta tuntunut kuunaan tulevan; viimein ei hän enää sitä kestänyt, hän läksi teatteriin tuntia ennen lippuluukun avaamista, peljäten, että ei saisi enää paikkaa. Mutta kun hän istui ensimäisenä tyhjässä katsomossa, tuli uusi huolen syy. Isoisä oli kertonut, että kun yleisöä ei pari kertaa ollut tarpeeksi, olivat näyttelijät nähneet parhaaksi peruuttaa näytännön ja antaneet pilettirahat takaisin. Christophe vilkui tulevia, hän luki heidät, hän ajatteli: "Kolmekolmatta, neljäkolmatta, viisikolmatta… oi, se ei riitä… niitä ei tule kylliksi." Ja kun hän näki jonkun arvohenkilön tulevan aitioonsa tai orkesteripaikoille, niin hänen mielensä keventyi; hän sanoi itsekseen: "Tuota ne eivät uskalla pyytää lähtemään pois. Tuon tähden ne varmaan näyttelevät." — Mutta vieläkään ei hän ollut aivan vakuutettu; hän ei rauhoittunut ennenkuin soittajat asettuivat paikoilleen. Ja sittenkin pelkäsi hän vielä, että ilmoitettaisiin viimeisellä hetkellä ja esiripun kohotessa, kuten äskettäin eräänä iltana, että näyteltäisiin toinen kappale aiotun asemesta. Hän tirkisteli penillä ilveksensilmillä kontrabasson nuottitelineihin, nähdäkseen oliko hänen nuottivihkossaan luvatun oopperan otsikko. Ja vaikka hän näki, että se oli, niin parin minuutin päästä hän tirkisteli uudestaan, saadakseen varman selon, ettei hän ollut katsoessaan erehtynyt. — Kapellimestari ei ollut vielä tullut. Varmaan hän oli sairastunut. — Esiripun takana kuljeksittiin, sieltä kuului häliseviä ääniä ja kiirehtiviä askeleita. Oli varmaan sattunut jokin tapaturma, jokin onnettomuus? — Nyt syntyi jälleen hiljaisuus. Kapellimestari seisoi paikallaan. Kaikki näytti olevan valmista… Mutta ei aloitettu! Mutta mikä sitten nyt oli esteenä? — Hän aivan kuohui kärsimättömyyttä. — Viimein kuului merkki. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Orkesteri viritti preludion; ja muutaman tunnin Christophe leijui sitten autuudessa, jota häiritsi pelkästään tieto, että se pian loppuisi.

Joku aika sen jälkeen kiihoitti eräs musikaalinen tapaus vielä enemmän Christophen mielikuvitusta. Frans-Maria Hassler, ensimäisen Christophen kuuleman oopperan tekijä, oli tuleva kaupunkiin. Hän aikoi antaa siellä sävellyskonsertin. Koko kaupunki touhusi. Nuoren mestarin teoksista väiteltiin kiivaasti koko Saksassa; ja kahteen viikkoon eivät ihmiset jutelleet paljon mistään muusta kuin hänestä. Asia muuttui kahta tärkeämmäksi, kun hän sitten itse saapui. Melchiorin ja vanhan Jean-Michelin ystävät levittivät yhtä mittaa uutisia; ja he toivat ylen liioiteltuja tietoja säveltäjän elämäntavoista ja omituisuuksista. Poikanen kuunteli näitä kertomuksia kiihkeän tarkkaavasti. Ajatus, että suurmies oli tässä kaupungissa, että hän hengitti samaa ilmaa kuin hänkin ja kulki samoja katuja, se sai Christophen sanattomaksi hurmauksesta. Hän eli nyt pelkästään toivossa saada hänet nähdä.

Hassler asui suurherttuan palatsissa, jonne hänet oli kutsuttu vieraaksi. Hän kävi kaupungilla ainoastaan teatterissa harjoituksissa, jonne Christophe ei päässyt, ja kun säveltäjä oli hyvin veltto, niin ajoi hän tavallisesti herttuan vaunuilla. Christophella oli siis sangen vähän tilaisuutta ihailla häntä, eikä hänen onnistunut muuta kuin nähdä kerran ohimennen hänen turkisviittansa vaunujen perukassa, vaikka poika seisoi tuntikaudet kadulla, hosuen ja sysien jaloillaan oikealle ja vasemmalle, eteensä ja taaksensa, että olisi saanut tai voinut säilyttää paikan uteliaitten eturivissä. Häntä lohdutti se, että voi viettää puolet päivää tähystellen niihin linnan ikkunoihin, joiden sanottiin kuuluvan mestarin huoneistoon. Tavallisesti ei hän nähnyt muuta kuin suljetut ikkunaluukut; sillä Hassler nousi ylös myöhään, ja hänen ikkunansa olivat kiinni melkein koko aamupäivän. Siitä johtui, että asiantuntijat kertoivat, ettei Hassler sietänyt päivän valoa, vaan eli alituisessa pimeydessä.

Viimeinkin sai Christophe lähestyä sankariaan. Oli konserttipäivä. Koko kaupunki oli tilaisuudessa. Herttua ja hänen hovinsa istuivat suuressa hovin aitiossa, jonka päällä ilmassa oli kruunu, kahden pulleaposkisen ja pyöreäjalkaisen enkelin kantamana. Teatteri oli verhottu loistoasuun. Näyttämö oli koristettu tammen oksilla ja kukkivilla laakereilla. Kaikki vähänkin mainittavat musiikkimiehet olivat pitäneet kunnia-asianaan hankkia itselleen tehtävän orkesterissa. Melchior soitti siellä viulua, ja Jean-Michel johti kuoroja.

Kun Hassler ilmestyi, kaikui joka taholta ihailun huuto, ja naiset nousivat ylös nähdäkseen paremmin. Christophe ahmi häntä silmillään. Hasslerin kasvot olivat nuoret ja hienot, mutta jo hiukan pöhöttyneet ja hervahtaneet; otsa oli käynyt lahdelmille; päälaella huomasi vaaleita, kiharaisia hiuksia liian aikaisen kaljuuden keskellä. Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki, että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta. Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään, käsiään ja jalkojaan, suureksi haitaksi vieressä istuville, jotka suojelivat itseään tuolta tyrkkijältä miten parhaiten, voivat. Muuten oli koko yleisö haltiotilassa, paremminkin säveltäjän menestyksen kuin hänen teostensa häikäisemänä. Lopuksi nousi oikea kättentaputusten ja hyvähuutojen myrsky, johon orkesterin torvet saksalaiseen tapaan yhtyivät tervehtien voittajaa riemufanfaareilla. Christophe värisi ylpeydestä, aivan kuin tuota kunnioitusta olisi osoitettu hänelle. Hän nautti nähdessään Hasslerin kasvojen hohtavan lapsellista tyytyväisyyttä. Naiset heittelivät kukkia, herrat heiluttivat hattujaan; ja koko yleisö tungeksi lavaa kohti. Kaikki tahtoivat puristaa mestarin kättä. Christophe näki erään ihailijattaren painavan tuon käden huulilleen, ja toisen sieppaavan ja vievän nenäliinan, jonka Hassler oli jättänyt nuottitelineelle. Christophe tahtoi hänkin päästä lavan luo, vaikkei tiennyt oikein, miksi; sillä jos hän olisi tällä hetkellä joutunut Hasslerin läheisyyteen, olisi hän heti liikutuksesta ja peloissaan paennut. Mutta nyt puski hän kuin pässi kaikin voimin päällään hameita ja jalkoja, jotka eroittivat hänet Hasslerista. — Hän oli liian pieni. Hän ei päässyt perille.

Onneksi tuli isoisä ulko-ovella hänen luokseen ja vei hänet mukaansa serenaadiin, joka pidettiin Hasslerin kunniaksi. Oli yö, ja soihdut hulmusivat. Kaikki orkesterin soittajat olivat siellä. Ei puhuttu mistään muusta kuin äsken kuulluista ihmeellisistä teoksista. Tultiin palatsin edustalle ja asetuttiin äänettömästi ikkunan alle. Oltiin muka hyvin salaperäisiä, vaikka koko maailma tiesi, Hassler yhtä hyvin kuin muutkin, mitä oli tekeillä. Kauniin yön hiljaisuudessa alettiin soittaa Hasslerin kuuluisimpia kappaleita. Hän ilmestyi ikkunaan suurherttuan seurassa, ja heidän kunniakseen hurrattiin. He tervehtivät, kumpikin. Muuan palvelija tuli herttuan puolesta pyytämään soittajia sisään. He menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta.

Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä: hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan, ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän, viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen teostensa ensimäisiä esittäjiä; ja hän sanoi usein kuulleensa hänen ansioistaan eräältä ystävältä, joka oli ollut isoisän oppilas. Isoisä aivan ratkesi kiitoksiin; hän vastasi niin suunnattomilla ylistyksillä, että Christophea hävetti, niin suuresti kuin hän Hassleria jumaloikin; mutta Hasslerista näyttivät ne kehut olevan sangen mieluisia ja luonnollisia. Viimein isoisä, joka oli sekaantunut sanakuohuunsa, otti Christophea kädestä ja esitteli hänet Hasslerille. Hassler hymyili Christophelle ja taputti huolettomasti hänen päätään; ja kun hän sai kuulla, että poika rakasti musiikkia ja ettei hän ollut nukkunut moneen yöhön odottaessaan nähdä säveltäjää, otti hän Christophen syliinsä ja kyseli häneltä kaikenlaista. Christophe oli punainen ja aivan mykkä liikutuksesta eikä uskaltanut katsella Hassleria. Hassler otti häntä leuasta ja nosti väkisin hänen naamaansa. Christophe päätti nyt tohtia ja katsoi: Hasslerin silmät oli hyvät ja nauravat; myöskin Christophe alkoi nauraa. Sitten tunsi hän itsensä niin onnelliseksi, niin suunnattoman onnelliseksi jumaloidun suurmiehensä sylissä, että purskahti itkuun. Hassleria liikutti moinen vilpitön rakkaus; hän tuli yhä hellemmäksi, hän syleili poikasta ja puheli hänelle äidillisen lempeästi. Ja samalla laski hän lystikästä pilaa ja kujeili saadakseen Christophen nauramaan; eikä poika voinut olla nauramatta kesken kyyneleitäänkin. Pian tuli hän aivan tuttavalliseksi ja vastasi Hasslerille kursailematta; ja hän alkoi itsestään supatella Hasslerin korvaan omia pikku suunnitelmiaan, aivan kuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä: että hän aikoi sellaiseksi säveltäjäksi kuin Hassler, sepittää kauniita kappaleita kuin Hassler; tulla suureksi. Christophe, joka tavallisesti oli niin arka, puhui nyt avomielisesti, hän ei tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli jonkinlaisessa haltiotilassa. Hassler nauroi hänen pakinoilleen. Hän virkkoi:

— Kun sinä tulet suureksi, kun sinusta tulee hyvä säveltäjä, täytyy sinun käydä luonani Berlinissä. Minä teen sinusta jotakin.

Christophe oli liian hurmautunut vastatakseen. Hassler kiusoitteli häntä:

— Ahaa, sinä et tahdo?

Christophe nyökkäsi innokkaasti päätänsä, viisi, kuusi kertaa, että hän tahtoo.

— Jaha, se on siis sovittu?

Christophe alkoi uudestaan nyökkäillä.

— No, kaulaa minua siitä edes?

Christophe kietaisi kätensä kaikin voimin Hasslerin kaulaan.

— Älä, peijakas, sinähän kastelet minut! Päästä, niistä nenäsi!

Hassler nauroi, hän niisti itse häpeilevän ja onnellisen pojan nenän. Hän laski hänet lattialle, otti häntä kädestä, vei pöydän luo, täytti hänen taskunsa sokerileivoksilla ja jätti hänet sanoen: — Näkemiin sitten? Muistakin, mitä minulle olet luvannut.

Christophe oli suunnattoman onnellinen. Koko muusta maailmasta ei hän tällä hetkellä tiennyt. Hän ei huomannut enää mitään, mitä sinä iltana tapahtui; hän seurasi rakastuneesti kaikkia Hasslerin kasvojen ilmeitä ja liikkeitä. Ja eräät sanat syöpyivät erikoisesti hänen mieleensä; Hassler kohotti lasiaan; hän puhui, ja hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä tulleet koviksi. Hän sanoi:

— Tällaisten päivien ilo älköön saako meitä unohtamaan vihollisiamme. Vihollisia ei pidä koskaan unohtaa. Heistä ei ole johtunut, ettei meitä ole murskattu. Meistä ei ole johtuva, etteivät he ehkä tule murskatuiksi. Siksi minä nyt kohotan lasini, sanoakseni, että löytyy ihmisiä, joiden terveydeksi… me emme juo!

Kaikki taputtivat käsiään ja nauroivat tälle merkilliselle maljapuheelle; ja Hassler nauroi niinkuin muutkin, ja tuli jälleen hyvälle tuulelle Mutta Christophe oli hämillään. Vaikkei hän mitenkään olisi tohtinut arvostella sankarinsa tekoja, ei häntä miellyttänyt, että hän ajatteli rumia asioita tällaisena iltana, jolloin siellä olisi pitänyt olla vain iloisia kasvoja, valoisia ajatuksia. Mutta Christophe ei käsittänyt täysin, mitä hän tunsi; ja ilon ylenpalttisuus karkoitti pian sen tunteen, samoin kuin pikku tilkka sampanjaa, jota hän sai maistaa isoisän lasista.

Kotimatkalla isoisä puhui lakkaamatta itsekseen: ylistykset, joita hän oli saanut Hasslerilta, saivat hänet suunniltaan. Hän huudahteli, että Hassler oli nero, jollaisia ei synny kuin yksi vuosisadassa. Christophe vaikeni, sulkien sydämeensä rakkauden huumauksensa: Hän oli syleillyt häntä, Hän oli pitänyt häntä sylissään. Kuinka hyvä Hän oli! Kuinka suuri Hän oli!

— Ah, ajatteli poikanen maatessaan pikku sängyssään ja syleillen kiihkeästi pielustansa, — minä tahtoisin kuolla, kuolla hänen puolestansa!

Loistava lentotähti, joka oli kulkenut yhden illan pikkukaupungin taivaalla, vaikutti ratkaisevasti Christophen sielunkehitykseen. Koko lapsuuden ajan oli se elävänä mallina, jota Christophen silmät tähtäsivät; ja hänen esimerkkiään noudattaen päätti tuo kuusi-vuotias pikku mies säveltää hänkin. Totta puhuen oli hän tehnyt sitä tietämättään jo kauan sitten; hän ei ollut odottanut säveltääkseen tietoisuutta, että hän sävelsi.

Kaikki on musikaaliselle sielulle musiikkia. Kaikki, mikä värähtelee, liikkuu, vapisee, sykkii, kesän aurinkoiset päivät, yöt, jolloin tuuli vinkuu, valovirrat, säkenöivät tähdet, ukkonen, lintujen laulu, hyönteisten surina, puitten humina, rakkaat tai vihatut äänet, kotilieden tuttu suhina, kaikki narahtavasta ovesta yön hetkillä suonissa sykähtävään vereen asti, — kaikki, mikä on, on musiikkia: ei muuta kuin osata sitä kuulla. Koko tämä musiikki soi Christophessa. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän tunsi, muuttui musiikiksi hänen sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita. Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut.

Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä, tekipä hän mitä tahansa; — kävellessään kadulla, hypellessään toisella jalalla; — maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; — istuskellessaan jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta illan hämärässä; — aina kuului hänen pienen suusoittimensa yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa.

Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli hänelle halu liikuskella ja pitää ääntä. Silloin hän keksi musiikkia, jota hän lauloi kohti kurkkua. Hän rustasi lauluja elämän kaikkia eri tapauksia varten. Hänellä oli laulunsa sillä aamuhetkellä, jolloin hän huiskutteli kuin ankanpoika vettä pesuvadissaan. Hänellä oli oma laulunsa noustessaan pianotuolille, tuon kiusankoneen ääreen, — ja varsinkin, kun hän laskeutui siltä pois: — se oli paljon komeampi kuin ensinmainittu. — Yksi sävel oli tehty sen hetken varalle, jolloin äiti kantoi keittovadin pöytään: — hän marssi silloin edeltä soittaen fanfaareja. — Hän esitti itselleen voittomarsseja lähtiessään juhlallisesti ruokasalista makuuhuoneeseensa. Joskus järjesti hän näissä tilaisuuksissa juhlakulkueita pikku veljiensä kanssa, kaikki kolme kulkivat vakavina perätysten; ja kullakin oli oma marssinsa. — Mutta Christophe pidätti itselleen täydellä oikeudella kauneimman. Kukin sävelmä oli määrätty ankarasti omaan tarkoitukseensa; eikä Christophe olisi millään muotoa niitä sekoittanut. Kaikki muut olisivat voineet erehtyä; mutta hän huomasi pienimmänkin vivahduksen ylen tarkasti.

Eräänä päivänä hän käveli isoisän kamarissa, pää kenossa ja vatsa pystyssä, lyöden tahtia kantapäillään, kiersi yhtämittaa ympäri permantoa, niin että melkein alkoi pyörryttää, ja lauloi jotakin sävellystään. Vanhus ajoi partaansa, mutta keskeytti nyt yhtäkkiä toimensa ja katsoi häneen naama aivan saippuassa ja sanoi:

— Mitä sinä siinä laulat, poika?

Christophe vastasi, ettei hän tiennyt.

— Ala alusta! sanoi Jean-Michel.

Christophe koetteli: mutta nyt hän ei saanut päästä kiinni. Ylpeänä isoisän huomiosta tahtoi hän näyttää kaunista ääntään ja esitti omalla tavallaan jotain suurta ooppera-aariaa. Mutta sitä ei vanhus laisinkaan tahtonut. Jean-Michel ei virkkanut mitään eikä ollut enää asiasta välittävinään. Mutta hän jätti oman huoneensa oven raolleen, kun poikanen leikki yksinään viereisessä huoneessa.

Joku päivä myöhemmin näytteli Christophe jonkinlaista musikaalista ilveilyä, jonka hän oli kyhännyt teatterimuistojensa rippeistä; hän oli asettanut tuolit katselijoiksi piiriin ympärilleen; ja hän teki erään menuetin säestyksellä kumarrusaskeleita Beethovenin kuvan edessä, joka riippui seinällä pöydän yläpuolella; sangen vakavana, kuten oli nähnyt muiden esittävän. Yhtäkkiä keskellä erästä hyppy-pyöräystä näki hän puoliavoimen oven kynnyksellä isoisän katselemassa häntä. Christophe ajatteli, että ukki pilkkasi häntä: hän häpesi kovasti ja pysähtyi heti; ja hän juoksi ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vastaan, aivan kuin siellä ulkona olisi ollut jotain hyvin tärkeää katselemista. Mutta vanhus ei sanonut mitään: hän tuli pojan luo ja syleili häntä, ja Christophe näki selvästi, että ukki oli tyytyväinen. Christophen pikku itserakkaus ei lyönyt laimin muokata edelleen tätä aihetta: hän oli kyllin ovela älytäkseen, että häntä ihailtiin: mutta hän ei tiennyt tarkoin, mitä isoisä oli pitänyt hänessä suurimmassa arvossa: hänen lahjojaan dramaattisena kirjailijana, säveltäjänä, laulajana vai tanssijana. Hän itse arveli syyksi viimemainitun taipumuksia; sillä niissä hän oli miestä mielestään.

Viikko myöhemmin, kun hän oli jo kaiken unohtanut, sanoi isoisä hänelle salaperäisen näköisenä, että hänellä oli Christophelle jotain näyttämistä. Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti siitä nuottivihkon, aukaisi sen pianotelineelle ja pyysi poikaa soittamaan. Christophe oli hyvin utelias ja soitti nuotit, niin hyvin kuin osasi, sillä ne oli kirjoitettu käsin, isoisän suurella käsialalla, erikoisen selvästi juuri tätä tilaisuutta varten. Otsikot oli koristettu koukeroilla ja kiemuroilla. — Hetken päästä kysyi isoisä, joka istui Christophen vieressä ja käänsi hänelle lehteä, mikä kappale tämä oli. Christophe oli liian kiintynyt työhönsä huomatakseen, mitä hän soitti; hän vastasi, ettei hän sitä tiennyt.

— Olehan nyt tarkkaavainen. Etkö tunne tuota kohtaa?

Kyllä Christophe luuli sen tuntevansa; mutta hän ei tiennyt, missä hän oli sen kuullut. — Isoisä nauroi:

— Muistelehan. Christophe pudisti päätänsä.

— En minä muista.

Totta puhuen pälkähti hänen päähänsä eräs ajatus, hänestä tuntui niinkuin nämä soinnut… Mutta ei, se ei ollut mahdollista!… Hän ei uskaltanut… Hän ei tahtonut niitä tuntea:

— Ukki, en minä muista. Christophe punastui.

— Mutta, pikku tyhmyri, etkö huomaa, että nämähän ovat sinun aarioitasi.

Christophe oli kyllä siitä jo varma; mutta kuullessaan sen sanottavan, hänen sydämensä aivan hätkähti.

— Oi, ukki!…

Vanhus selitteli hänelle ilosta säteillen koko vihkon:

— Kas tuossa: Aaria. Tätä lauloit sinä tiistaina, kun loioit vatsallasi permannolla. — Marssi. Tätä minä pyysin sinua alkamaan alusta menneellä viikolla, tätä, jota sinä et enää keksinyt. — Menuetti. Tätä sinä tanssit nojatuolini edessä… Katsopas nyt.

Päällyslehteen oli kirjoitettu komeilla gootilaisilla kirjaimilla:

LAPSUUDEN ILOT: ARIA, MINUETTO, WALTZER, E MARCIA. OP. I, SÄVELSI JEAN-CRISTOPHE KRAFFT.

Christophea aivan häikäisi. Hänen nimensä tuon kauniin otsakkeen alla, suuressa nuottivihkossa, hänen sävellyksensä!… Hän ei voinut vielä kuin änkyttää: — "Oi, ukki, ukki!…"

Vanhus veti pojan luokseen. Christophe heittäytyi hänen syliinsä ja piiloitti päänsä Jean-Michelin kainaloon. Hän oli punainen ilosta. Vanhus oli ehkä vieläkin onnellisempi kuin Christophe. Hän jatkoi äänellä, jota hän koetti saada välinpitämättömäksi, sillä hän tunsi, että liikutus saisi hänet valtaansa:

— Tietysti minä lisäsin siihen säestyksen, ja soinnutukset laulun luonteen mukaan, ja sitäpaitsi… — (ukko ryiskeli) — ja sitäpaitsi minä lisäsin menuettiin erään trion, siksi, että… että… se on tavallista; ja minä luulen… luulen tosiaan, että se ei pahenna.

Vanhus soitti trionsa. — Christophe oli hyvin ylpeä, kun sai olla isoisän kanssa yksissä töissä.

— Mutta sittenhän, ukki, täytyy sinunkin nimesi olla vihkossa.

— Se ei maksa vaivaa. Kenenkään ei tarvitse saada sitä tietää paitsi sinun. Mutta sitten… — (nyt vapisi vanhuksen ääni) — sitten, kerran, kun minua ei enää ole, siitä muistat isoisääsi, eikö niin? Ethän sinä häntä unohda?

Vanhus-raukka ei tunnustanut, ettei hän ollut jaksanut vastustaa viatonta viettelystä pistää eräs onnettomista sävellyksistään pojanpoikansa työhön, jonka hän aavisti elävän kauemmin hänen teoksiaan; mutta hänen halunsa päästä osalliseksi tuohon kuviteltuun kunniaan oli melkoisen vaatimatonta ja sangen liikuttavaa laatua, sillä hän tyytyi ainoastaan jättämään nimettömänä jälkimaailmalle sirpaleen omia ajatuksiaan, ettei olisi aivan kokonaan kadonnut ihmisten sielusta. — Christophe heltyi kovin ja suuteli suutelemistaan ukin kasvoja. Vanhus tuli myöskin yhä liikutetummaksi ja silitteli hänen tukkaansa.

— Niinhän, että sinä muistat? Kerran, kun sinusta tulee oivallinen musiikkimies, suuri taiteilija, joka on kunniaksi suvulleen, taiteelleen ja isänmaalleen, kun sinusta tulee kuuluisa, niin sinä muistat, että sinun vanha ukkisi se aavisti ensiksi lahjasi, että hän ennusti, mitä sinusta tulee?

Vanhukselle tuli omaa ääntänsä kuullessaan vedet silmiin. Mutta hän ei tahtonut näyttää tällä tavoin heikkouttaan. Hän sai yskäkohtauksen, tekeytyi tuiman näköiseksi ja lähetti pojan pois luotaan ja lukitsi käsikirjoituksen talteen laatikkoonsa.

Christophe palasi kotiin aivan päästä pyörällä ilosta. Kivet tanssivat hänen ympärillään. Vastaanotto, jonka hän sai vanhemmiltaan, jäähdytti hiukan hänen intoaan. Kun hän tietysti kiiruhti kertomaan heille ylpeänä säveltäjän urotyötään, pääsi heiltä suuttumuksen hälinä. Äiti laski pilaa hänen kustannuksellaan, Melchior julisti, että ukko oli hullu ja että hänen olisi paljon parempi vaalia terveyttään kuin työntää pojan päähän hassutuksia; mitä Christopheen tuli, hänen piti olla hyvä ja jättää mielestään moiset tyhmyydet, istua heti paikalla pianon ääreen ja soittaa harjoituksia neljä tuntia. Hänen täytyi ensin koettaa edes oppia puhtaasti soittamaan; säveltämään hän kyllä vielä kerkiäisi, sitten, kun hänellä ei olisi parempaa tekemistä.

Asia ei ollut siten kuin näistä Melchiorin älykkäistä sanoista olisi voinut luulla, nimittäin, että isä olisi halunnut suojella lastaan liian aikaisen ylpeyden vaaralliselta huumaukselta. Hän oli aivan pian osoittava päinvastaista. Koska hän ei itse koskaan ollut pystynyt ilmaisemaan mitään aatosta sävelillä ja koska hän ei ollut tuntenut siihen edes pienintäkään halua, oli hän tottunut virtuoosin typeryydessään pitämään säveltämistä jonkinlaisena toisen luokan vaatimuksena, jolle ainoastaan esitystaide antoi arvon. Hän ei tosin ollut tunteeton innostukselle, jota suuret säveltäjät, kuten esimerkiksi Hassler, ihmisissä herättivät; hän piti näitä kunnianosoituksia sellaisessa arvossa kuin aina kaikkea menestystä, — ja oli pohjaltaan hiukan kateellinenkin, — sillä hänestä tuntui kuin olisi ne suosionosoitukset ryöstetty häneltä; mutta hän tiesi kokemuksesta, että suurien virtuoosien menestys on useinkin yhtä hälisevä kuin säveltäjienkin ja että se on sitäpaitsi persoonallisempi ja rikkaampi miellyttävistä ja imartelevista seurauksista. Hän teeskenteli kunnioittavansa syvästi suuria musiikkineroja; mutta hänelle tuotti suurta huvia kertoa heistä naurettavia elämäntarinoita, jotka antoivat heidän älystään ja tavoistaan epäilyttävän kuvan. Hän asetti virtuoosin taiteilija-asteikon ylimmälle pykälälle; sillä, sanoi hän, onhan tunnettua, että kieli on ihmisruumiin jaloin jäsen; ja mitä olisi ajatus ilman sanojaa Mitä olisi musiikki ilman esitystaituria?

Mikä näihin Christophen saamiin oikaisuihin lieneekin ollut syynä, ne eivät kuitenkaan olleet hyödyttömiä, sillä ne palauttivat pojan päähän jälleen järjen, jonka isoisän ylistykset olivat vähällä häneltä riistää. Eivätkä ne vielä olleet edes riittäviäkään. Sillä Christophe piti isoisää paljoa älykkäämpänä kuin isäänsä; ja joskin hän nyt nurisematta asettui pianon ääreen, ei hän tehnyt sitä niin paljon totellakseen, kuin saadakseen uneksia rauhassa, niinkuin hänen oli tapana sill'aikaa kuin hänen sormensa hyppelivät konemaisesti näppäimillä. Kesken iankaikkisia harjoituksiaankin kuuli hän sisällään ylpeän äänen toistavan alinomaa: "Minä olen säveltäjä, suuri säveltäjä."

Siitä päivästä alkaen ryhtyi hän säveltämään, koska hän kerran oli säveltäjä. Ennenkuin hän vielä osasi kirjoittaa kirjaimia, intoutui hän tuhraamaan nuotteja ja kaaria paperinpalasille, joita hän repi kotikirjanpito-vihkoista. Mutta ponnistuksesta keksiä, mitä hän ajatteli, ja ilmaistakseen sen nuoteilla, johtui, ettei hän ajatellut enää mitään muuta kuin ehkä sitä, että hän tahtoi jotakin ajatella. Siitä huolimatta koetteli hän itsepintaisesti kyhätä musiikkilauselmia; ja kun hän oli todellakin musikaalinen, onnistui hän, miten onnistui, vaikkei tuloksissa ollutkaan mitään sisältöä. Silloin hän riemuissaan riensi viemään niitä isoisälle, joka nyt itki ilosta, — hän itki nykyään vanhetessaan sangen helposti, — ja julisti, että ne olivat suurenmoisia.

Christophe oli tulla täten aivan pilatuksi. Onneksi pelasti hänet hänen luonnollinen terve järkensä, ja erään miehen avulla, joka ei ollut suinkaan luullut saavansa vaikuttaa kehenkään ja joka maailman silmissä oli kaukana terveen järjen esikuvasta. — Hän oli Louisan veli.

Hän oli pienikokoinen kuin sisarensakin, hintelä, kivuloinen ja hiukan kumaraselkäinen. Kukaan ei tarkoin tiennyt hänen ikäänsä; luultavastikaan ei hän ollut yli neljänkymmenen; mutta hän näytti hyvinkin viisikymmenvuotiaalta, jopa vanhemmaltakin. Hänellä oli pieni, ryppyinen, punertava naama, lempeät, siniset, ylen vaaleat silmät, aivan kuin hiukan lakastuneet lemmikit. Kun hän otti pois hatun päästään, jota hän piti siinä halusta kaikkialla, sillä hän pelkäsi vetoa, niin näkyi pieni, kalju, ruusunpunertava ja suippokärkinen kallo, joka oli aina Christophen ja hänen veljiensä ilon esineenä. He eivät väsyneet ilveilemästä sen kustannuksella, he kysyivät häneltä, minne hän oli hukannut tukkansa ja uhkasivat antaa hänelle köniin, sillä Melchiorin kömpelöt sutkaukset yllyttivät heitä. Eno nauroi itse ensimäisenä ja kesti leikin kärsivällisesti. Hän oli ammatiltaan pikku kulkukauppias; hän kiersi kylästä kylään kantaen seljässään suurta kääröä, jossa oli vaikka mitä: mausteaineita, kirjoituspaperia, namusia, nenäliinoja, kaulahuiveja, jalkineita, säilykkeitä, almanakkoja, viisuja ja rohtoja. Monta kertaa oli häntä koetettu saada asettumaan paikoilleen, ostaa hänelle myyntivarasto, perustaa sekatavarakauppa. Mutta hän ei voinut sellaisessa viihtyä: jonakin yönä hän nousi ylös, pisti avaimen ovensa alle ja lähti maleksimaan kääröineen. Saattoi mennä viikkoja, eikä häntä näkynyt. Sitten hän ilmestyi jälleen: jonakin iltana kuultiin raapustelua eteisen ovelta; ovi aukesi raolleen ja siitä pistihe sisälle pieni, kalju pää, kohteliaasti paljastettuna, lempeine silmineen ja kaino hymy huulilla. Hän sanoi: "Hyvää iltaa koko joukolle", kuivasi huolellisesti jalkansa ennenkuin tuli sisään, antoi kättä jokaiselle vanhimmasta alkaen ja meni sitten istumaan kamarin kaikkein vaatimattomimpaan nurkkaan. Siellä hän sytytti piippunsa, kallistui kumaraan ja odotti tyynenä tavallisten sutkauksien raekuuroa. Krafftit, sekä isoisä että isä, kohtelivat häntä ilkeänkurisen halveksivasti. Moinen epäsikiö oli heistä naurettava; ja heidän ylpeyttään loukkasi huonoasuisen reppurin sukulaisuus. He antoivat hänen sen kalliisti maksaa; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, hän oli heitä kohtaan kovin kunnioittava, mikä seikka teki heidät aseettomiksi, varsinkin vanhuksen, joka oli varsin herkkä muiden kohteliaisuuksille. He tyytyivät syytämään hänen niskaansa kömpelöitä sutkauksia, jotka saivat usein Louisan poskille nousemaan kiivaan punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt, ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen, häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta.

Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt yhtymättä isän ja isoisän halveksumiseen tuota pikku kulkukauppiasta kohtaan. Hän huvitteli hänellä kuin jollakin hassulla esineellä; hän kiusasi enoa typerillä päähänpistoilla, jotka uhri kärsi aina yhtä rauhallisesti. Christophe piti hänestä kuitenkin tietämättään. Hän rakasti häntä niinkuin mukavaa lelua, jota saa mukiloida, miten tahtoo; hän rakasti häntä myöskin siksi, että enolla oli tullessaan aina hänelle joitakin hyviä tuomisia; makeisia, jokin kuva, jokin hauska keksintö. Tuon pienen miehen kotiin paluu oli lapsille ilon hetki; sillä hänellä oli aina heille varattu jokin yllätys. Niin köyhä kuin hän olikin, oli hänellä rahaa tuoda heille jokaiselle jokin pikku muisto; eikä hän koskaan unohtanut yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai syntymäpäivää. Sellaisina juhlapäivinä nähtiin hänen täsmällisesti tulevan vieraaksi, ja hän veti taskustaan jonkin ystävällisen, huolellisesti valitun lahjan. Siihen oltiin niin totuttu, että tuskin muistettiin häntä kiittääkään: se tuntui aivan luonnolliselta; ja hänelle näytti riittävän palkinnoksi ilo saada lahjansa antaa. Mutta Christophe, joka ei yleensä nukkunut hyvin ja joka öisin kertasi ajatuksissaan päivän tapahtumia, johtui välistä ajattelemaan, että eno oli kuitenkin kovin hyvä; ja hänelle tuli silloin omituisia kiitollisuuden puuskia tuota mies-parkaa kohtaan; mutta kun päivä koitti, ei hän niitä tunteitaan ilmaissutkaan, vaan mietti, miten nyt kujeilla hänen kustannuksellaan. Hän oli muuten vielä liian pieni antaakseen hyvyydelle sille tulevaa arvoa, lasten kielessä on sanoilla hyvä ja tuhma melkein sama merkitys; Gottfried-eno näytti olevan siitä väitteestä oivallinen esimerkki.

Eräänä iltana, kun Melchior oli sanonut syövänsä kaupungilla ja Louisa nukutteli kahta pienintä lasta, jäi Gottfried yksin saliin ja meni sitten ulos ja istuutui joen rannalle aivan lähelle rakennusta. Christophe lähti joutessaan hänen perästään; ja kuten tavallista alkoi hän ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta, naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa. Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin. Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui nyt vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla. Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. — Yhtäkkiä alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti, lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin askelin, kiiruhtamatta laisinkaan, — vaieten tuontuostakin pitkäksi aikaa, — lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta; sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä kurkussa hän sanoi:

— Eno…

Gottfried ei vastannut.

— Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja painaen siihen leukansa.

Gottfriedin lempeä ääni vastasi:

— No, lapsukainen…

— Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit?

— Sitä en tiedä.

— Sano, mitä se oli!

— Enhän tiedä. Se on jokin laulu.

— Onko se sinun tekemäsi?

— Ei; minunko tekemäni! Jopahan sitten!… Se on vanha laulu.

— Kuka sen on tehnyt?

— Sitä ei tiedetä.

— Ja milloin tehty?

— Ei tiedetä…

— Kun sinä olit pieni?

— Ennenkuin minä olin maailmassa, ennenkuin minun isäni, isäni isä, isäni isoisä olivat… Se on ollut aina.

— Merkillistä! Siitä ei kukaan ole minulle puhunut.

Christophe mietti hetkisen:

— Eno, osaatko sinä muita lauluja?

— Kyllä.

— Laula sitten toinen laulu.

— Minkä tähden toinen? Yksi riittää. Ihminen laulaa, kun tarvitsee laulaa, kun täytyy laulaa. Ei saa laulaa huvitellakseen.

— Mutta kun tahtoo tehdä musiikkia?

— Tämä ei ole musiikkia.

Poikanen tuli miettiväksi. Hän ei oikein ymmärtänyt. Kuitenkaan ei hän pyytänyt selitystä: totta kyllä, tämä ei ollut musiikkia, tuollaista tavallista musiikkia. Hän jatkoi:

— Eno, oletko sinä niitä tehnyt?

— Mitä?

— Lauluja.

— Laulujako? Oh, kuinka minä niitä olisin tehnyt? Sellaista ei tehdä.
Lapsi jatkoi kuitenkin itsepäisen loogillisesti:

— Mutta, eno, kerranhan ne kuitenkin on tehty… Gottfried pudisti yhä vain päätänsä:

— Ne ovat olleet aina. Lapsi kuulusteli yhä vain:

— Mutta, eno, voihan tehdä toisia, uusia lauluja?

— Ja miksikä tehdä? Niitä on kaikkea varten. Toiset soveltuvat silloin, kun olet surullinen, toiset, kun olet iloinen; toiset, kun olet väsynyt ja ajattelet kotia, joka on kaukana; kun halveksit itseäsi siksi, kun olet vaivainen syntinen ja maan mato; kun sinun tekee mielesi itkeä sentähden, että ihmiset eivät ole olleet sinulle hyviä; ja kun sydämesi iloitsee, koska aurinko paistaa ja näet Jumalan taivaan, hänen, joka on aina hyvä ja näyttää sinulle hymyilevän… Niin, on lauluja kaikkea, kaikkea varten. Minkä tähden tekisinkään uusia?

— Ollaksesi suuri mies, vastasi poika, jonka pää oli täynnä isoisän opetuksia ja lapsellisia unelmia.

Gottfried naurahti lempeästi. Christophe kysäisi hiukan närkästyen:

— Miksi sinä naurat?

Gottfried vastasi:

— Oh, minähän en ole mitään.

Ja hän taputti poikaa päälaelle ja kysyi:

— Sinä tahdot siis tulla suureksi mieheksi?

— Niin tahdon, vastasi Christophe ylpeänä. Hän luuli, että Gottfried ihailisi nyt häntä. Mutta Gottfried vastasi:

— Mistä syystä?

Christophe aivan ällistyi. Hän mietti päänsä puhki ja virkkoi:

— Tehdäkseni kauniita lauluja.

Gottfried naurahti uudestaan ja sanoi:

— Sinä tahdot tehdä lauluja ollaksesi suuri mies; ja tahdot olla suuri mies tehdäksesi lauluja. Sinähän olet kuin koira, joka pyörii tavoitellen häntäänsä.

Christophe pahastui kovin. Muulloin ei hän olisi suvainnut, että eno, jonka kustannuksella hän aina ilveili, olisi ilveillyt puolestaan hänen kustannuksellaan; eikä hän sitäpaitsi ollut aavistanut, että Gottfried kykeni älyllään pistämään hänet pussiin. Hän mietti jotain väitettä tai nenäkästä vastausta, mutta ei keksinyt. Gottfried jatkoi:

— Vaikka sinä olisit niin suuri, että ylettäisit täältä Koblenziin, niin et osaisi silti tehdä yhtään laulua. Christophe intti vastaan:

— Mutta kun tahdon tehdä!…

— Kuta enemmän tahdot, sitä vähemmän osaat. Osatakseen tehdä lauluja niinkuin nuo, kuuntelepas…

Kuu oli noussut pyöreänä ja loistavana vainioitten takaa. Keveä, hopean hohtava utu hiipi pitkin maan pintaa ja veden kiiltävää kalvoa. Sammakot kurahtelivat, ja niityltä kuului lehtikonnain kimeän huilun sävel. Sirkkain terävä tremolo aivan kuin vastasi tähtien värinään. Tuuli kahahteli hiljaa leppien lehdissä. Joen yläjuoksun varrelta kukkuloilta soi satakielen hentoinen sävel.

— Mitä sinun tarvitsee laulaa? huokaisi Gottfried, vaiettuaan pitkän aikaa. — (Ei olisi voinut päättää, puhuiko hän itselleen vai Christophelle.) — Eivätkö nuo laula paremmin kuin sinä koskaan osaisit?

Christophe oli monta kertaa kuullut nämä öiset äänet, ja hän rakasti niitä. Mutta koskaan ei hän ollut tajunnut niitä sellaisina kuin nyt. Tosiaan: mitä varten tarvitsi laulaa?… Hän tunsi hellyyden ja surun paisuttavan sydäntään. Hän olisi tahtonut syleillä virtaa, niittyjä, taivasta, rakkaita pikku tähtiä. Hän tunsi rakastavansa Gottfried-enoa, joka nyt näytti hänestä paremmalta, kauniimmalta kaikkia muita ihmisiä. Hän ajatteli, miten väärin hän oli enoa arvioinut; ja hän luuli enon olevan suruissaan siitä, että hän oli arvostellut häntä huonosti. Hänen tuntonsa soimasi häntä ankarasti. Häntä halutti huudahtaa enolle: "Eno, älä ole enää pahoillasi, minä en ole enää häijy; anna minulle anteeksi, minä pidän sinusta!" Mutta hän ei uskaltanut. — Ja yhtäkkiä hän heittäytyi Gottfriedin syliin; mutta se lause ei tahtonut päästä hänen kurkustaan; hän supisi vain monta kertaa: "Minä pidän kovasti sinusta!" ja hän syleili häntä kiihkeästi. Gottfried ällistyi ja tuli liikutetuksi ja toisti: "No, mitä nyt, mitä nyt?" ja hyväili poikaa. Sitten hän nousi ylös, otti Christophea kädestä ja sanoi: "Nyt meidän täytyy mennä kotiin." Christophe tuli surulliseksi ja ajatteli, ettei eno ollut häntä ymmärtänyt. Mutta kun he pääsivät lähelle taloa, sanoi Gottfried hänelle: "Jonakin toisena iltana, jos tahdot, menemme uudestaan kuulemaan Jumalan musiikkia, ja minä laulan sinulle toisia lauluja." Ja kun Christophe syleili ylen kiitollisena häntä ja sanoi hänelle hyvää yötä, huomasikin hän, että eno oli hänet ymmärtänyt. Siitä alkaen lähtivät he usein yhdessä kävelylle; he kulkivat äänettöminä pitkin joen rantaa tai vainioiden poikki. Gottfried poltti piippuaan, ja Christophe piti häntä kädestä, hiukan peljäten tummuvia varjoja. He istahtivat ruohikkoon; ja kun he olivat hetken olleet vaiti, puhui Gottfried hänelle tähdistä ja pilvistä; hän opetti Christophea tuntemaan maan ja ilman ja veden henkäykset, hämärissä lentävän, matelevan, hyppelevän, uivan ja kuhisevan pikku maailman laulut, huudot ja äänet, ja sadetta tai kaunista ilmaa ennustavat merkit, kaikki yön sinfonian lukemattomat soittimet. Joskus Gottfried lauloi, surullisia tai iloisia lauluja, mutta aina samantapaisia; ja aina Christophe tuli niitä kuullessaan jollakin tavoin rauhattomaksi. Mutta koskaan ei hän laulanut muuta kuin yhden laulun kunakin iltana; ja Christophe oli huomannut, ettei hän mielellään laulanut silloin, kun häntä pyydettiin; sen täytyi johtua itsestään, silloin, kun hän itse halusi. Joskus sai odottaa kauan, aivan vaiti; ja juuri, kun Christophe ajatteli: "Ei hän tänä iltana laulakaan…", silloin Gottfried alkoi laulaa.

Eräänä iltana ei Gottfried tosiaan laulanut, ja silloin pälkähti Christophen päähän esittää hänelle eräs omia sävellyksiään, joista hänelle oli ollut niin paljon vaivaa ja joista hän oli niin ylpeä; hän tahtoi näyttää, minkälainen taiteilija hän oli. Gottfried kuunteli häntä tyynesti; sitten hän virkkoi:

— Christophe-raukka, miten rumaa tuo oli! Se solvasi Christophea niin pahoin, ettei hän keksinyt, mitä vastata. Gottfried jatkoi sääliväisesti:

— Miksi sinä olet tehnyt tuollaista? Se oli niin rumaa; kukaan ei sinua pakottanut sellaista tekemään.

Christophe väitti vihasta punastuen vastaan:

— Ukki on sanonut, että minä sävellän kauniisti! huudahti hän.

— Ahaa, virkkoi Gottfried yhtä rauhallisesti. Hän on varmaan oikeassa, hän on hyvin oppinut. Hän ymmärtää, mikä on musiikkia. Minä en sitä ymmärrä…

Ja hetken päästä hän lisäsi:

— Mutta minusta se vain oli rumaa.

Hän katsoi tyynesti Christophea, näki miten pahoillaan hän oli, hymyili ja virkkoi.

— Oletko sinä tehnyt muitakin lauluja? Ehkä ne olisivat minusta parempia.

Christophe ajatteli tosiaan, että hänen muut laulunsa tekisivät kenties
paremman vaikutuksen kuin ensimäinen; ja hän lauloi ne enolle kaikki.
Gottfried ei virkkanut ensin mitään; hän odotti, kunnes ne loppuivat.
Sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi aivan vakuutettuna:

— Nämä olivat vielä rumempia.

Christophe puri huulensa yhteen, ja hänen leukansa vapisi: hän oli purskahtaa itkuun. Gottfried itsekin oli aivan järkyttynyt ja väitti edelleen:

— Miten rumaa! rumaa!

Christophe huudahti kyyneliin tukahtuvalla äänellä:

— Mutta miksi sinä sanot, että se on rumaa?

Gottfried katsoi häneen rehellisin silmin:

— Miksikö?… En tiedä… Odotapas… Se on rumaa… Ensiksikin sen tähden, että se on typerää… Niin, sitä se on… Se on typerää, siinä ei ole minkäänlaista ajatusta… Niin juuri. Kun sinä nämä kirjoitit, ei sinulla ollut mitään sanomista. Miksi sinä ne siis kirjoitit?

— En tiedä, vastasi Christophe valittavalla äänellä. Minä tahdoin kirjoittaa jonkin kauniin pätkän.

— Kas niin! Sinä kirjoitit ainoastaan kirjoittaaksesi. Sinä kirjoitit sitä varten, että olisit suuri säveltäjä, että sinua ihailtaisiin. Sinä olit ylpeä, olet valehdellut; ja siitä sait rangaistuksen. Näetkös, ihminen saa aina rangaistuksen, kun on musiikissa ylpeä ja valehtelee. Musiikki tahtoo olla vaatimaton ja rehellinen. Mitä se muuten olisi? Törkeyttä, herjausta Jumalaa vastaan, joka on meille lahjoittanut suloisen laulun sitä varten, että puhuisimme sillä totta ja kunniallisesti.

Hän huomasi pojan harmin ja tahtoi hyväillä häntä; mutta Christophe kääntyi vihoissaan häneen selin; ja monta päivää mökötti hän enolle. Hän vihasi Gottfriediä. — Mutta kuinka hän itselleen vakuuttikin: "Hän on aasi! Hän ei ymmärrä mitään. Isoisä, joka on paljon älykkäämpi kuin hän, pitää minun laulujani erinomaisina"; — sielunsa syvyydessä tiesi hän kuitenkin, että eno oli oikeassa; ja Gottfriedin sanat syöpyivät syvälle hänen sydämeensä: hän häpesi, että oli valehdellut.

Ja vaikka hän itsepäisesti kantoi enolle kaunaa, ajatteli hän nykyään alinomaa häntä, kun ryhtyi kirjoittamaan sävellyksiään; ja usein repi hän tehdyn kappaleiksi, ajatellen häpeissään, mitä Gottfried siitä sanoisi. Jos hän ei totellut sisäistä ääntään, vaan kirjoitti sellaista, jota hän ei tuntenut aivan rehelliseksi, pisti hän työnsä huolellisesti enolta piiloon; hän kammoi itsekseen enon arvostelua, ja hän oli ylen onnellinen, kun Gottfried sanoi eräästä hänen kappaleestaan vain: "Tämä ei ole kovinkaan ruma… Minä pidän tästä."

Joskus teki hän kostaakseen enolle aika kujeen, soitti hänelle omanaan jonkin suuren säveltäjän kappaleen; ja hän oli haljeta riemusta, kun Gottfried sattui pitämään sitäkin kauheana. Mutta Gottfried ei nolaantunut ollenkaan. Hän nauroi herttaisesti Christophelle, joka läiskytti käsiään ja hyppeli ilosta hänen ympärillään; ja hän toisti alinomaa entistä väitettään: "Se voi kyllä olla hyvin kirjoitettu; mutta siinä ei ole mitään sisältöä." — Koskaan ei hän tahtonut olla läsnä pikku konserteissa, joita kotona pidettiin. Olipa esitettävä kappale miten kaunis tahansa, aina hän alkoi haukoitella ja tuli ikävystyneen ja tylsän näköiseksi. Kauan ei hän sitä kestänyt, vaan pujahti hiljaa pois. Hän sanoi:

— Katsopas, pikku ystäväni: kaikki, mitä sinä kirjoitat kotona, se ei ole vielä musiikkia. Huoneessa tehty musiikki on samanlaista kuin päiväpaiste siellä. Todellinen musiikki on ainoastaan ulkona, jossa saat hengittää hyvän Jumalan raitista ilmaa.

Hän puhui aina hyvästä Jumalasta; sillä hän oli hyvin hurskas, Krafftien, isän ja pojan, vastakohta; he näet olivat olevinaan vapaa-ajattelijoita, vaikka he pitivät perjantai-paastosta sangen tarkasti vaarin.

Yhtäkkiä muutti Melchior mielipidettä, se tiesi, mistä syystä. Hän hyväksyi sen, että isoisä kirjoitti muistiin Christophen inspiratsioneja, jopa kulutti lisäksi pojan suureksi ihmeeksi monta iltaa tekemällä konsepteista kopioita pari kolme kappaletta. Kaikkiin kysymyksiin tässä asiassa vastasi hän juhlallisen näköisenä, että "saadaanpa nähdä…"; tai hän hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hankasi kaikin voimin muka leikillään pojan päätä tai antoi hänelle iloissaan aika läsäyksiä pakaroille. Christophe inhosi hirveästi tällaista ystävällisyyttä; mutta hän näki, että isä oli tyytyväinen, vaikka ei tiennytkään, miksi.

Sitten pitivät Melchior ja ukki salaperäisiä kokouksia. Ja eräänä iltana sai Christophe kummakseen kuulla, että hän, Christophe, oli omistanut H.K.K:lleen, Suurherttua Leopoldille Lapsuuden Ilot. Melchior oli hankkinut selvän herttuan mielenlaadusta ja oli huomannut hänet taipuvaksi ottamaan suosiollisesti omistuksen vastaan. Sitäpaitsi julisti Melchior riemuissaan, että nyt oli silmänräpäystäkään hukkaamatta: pro primo: laadittava virallinen anomus herttualle; — pro secundo, julkaistava sävellys; — pro tertio, järjestettävä konsertti, jossa se esitettäisiin. Melchiorin ja Jean-Michelin kesken jatkui vielä pitkiä neuvotteluja. Pari, kolme iltaa he pohtivat innokkaasti asiaa. Oli kielletty ankarasti heitä häiritsemästä. Melchior kirjoitti ja pyyhki, pyyhki ja kirjoitti. Ukko puhui ääneen, aivan kuin laususkellen runoa. Joskus he molemmat suuttuivat ja löivät nyrkillään pöytään, kun eivät keksineet sopivaa sanaa.

Sitten huudettiin Christophe sisään, hänet asetettiin pöydän ääreen, työnnettiin kynä hänen käteensä, isän seistessä oikealla puolella ja ukin vasemmalla; ja viimemainittu alkoi lausua hänen kirjoitettavakseen jotain, josta hän ei ymmärtänyt mitään, koska hänelle tuotti suunnattoman vaivan jo sanainkin piirtäminen, sillä Melchior huusi hänen korvaansa ja vanhus laususkeli hänelle niin mahtipontisella tavalla, ettei Christophe, jota sanojen kaiku häiritsi, edes koettanutkaan ymmärtää niiden sisältöä. Vanhus oli aivan yhtä järkytetty. Hän ei osannut istua paikallaan, vaan käveli edestakaisin huoneessa, ja matki kasvojensa eleillä tekstin tunnelmia; mutta vähän väliä hän tuli katselemaan pojan kirjoitusta; Christophe, joka joutui aivan päästä pyörälle, kun nuo kaksi isoine päineen kurkistelivat hänen olkansa takaa, voi enää tuskin pitää kynää kädessään; hän ponnisteli kieli suusta ulkona, hänen silmissään vilisi ja hän veti liikoja kirjaimen-alkuja tai tuhrasi kaiken jo kirjoitetun; — Melchior ärjyi; Jean-Michel kuohui; — ja nyt täytyi alkaa koko kirjoitettava alusta, ja sitten taas alusta; ja kun hän viimeinkin luuli pääsevänsä loppuun, niin tipahti komea mustelöntti moitteettomalle sivulle: — silloin ravistettiin häntä korvista, ja hän purskahti itkemään; mutta häntä kiellettiin itkemästä, sillä siten hän kasteli paperiarkin; — ja koko asia alettiin lausua hänelle uudestaan, ensimäisestä rivistä alkaen; ja hän ajatteli, että tästä ei tulisi loppua ilmoisna ikänä.

Viimeinkin se saatiin tehdyksi; ja Jean-Michel seisoi uunia vasten ja luki teoksen julki, äänellä, joka vapisi ilosta, kun taas Melchior katseli nojatuolissa selkäkenossa kattoon, työnsi leukaansa pitkälle ja nautti tuntijan tavalla seuraavan kirjeen muotokukkasista:

"Korkeasti Kunnioitettu, Sangen ylhäinen Korkeus! Sangen Armollinen herra!

"Jo neljännestä vuodestani alkoi Musiikki olla ensimäinen minun nuorekkaita ajanvietteitäni. Kohta, kun olin tehnyt tuttavuuden jalon Muusan kanssa, joka kannusti minun sieluani puhtaiden harmoniain jumaloimiseen, minä häntä rakastin; ja mikäli näin, hän palkitsi sen minulle. Nyt minä olen saavuttanut kuudennen vuosistani; ja jonkun aikaa on Muusani kuiskuttanut usein inspiratsioonin hetkillä minun korvaani: 'Uskalla! Uskalla! Kirjoita kerran muistiin sielusi harmoniat!' — 'Kuusi-vuotias! ajattelin minä; kuinka minä voisin uskaltaa? Mitä minusta sanoisivat taiteen oppineet miehet?' — Minä epäröin. Minä vapisin. Mutta Muusani sitä vaati: — Minä tottelin. Minä kirjoitin.

Olisiko minulla nyt,

oi, Sangen ylhäinen Korkeus!

olisiko minulla tohtiva uskallus laskea Sinun Valtaistuimesi askelmain juureen nuorten töitteni esikoishedelmät?… Olisiko minulla rohkeus toivoa, että Sinä suvaitsisit luoda niihin hyväksyvästi Sinun isällisten silmäisi majesteettisen katseen?…

Oi, kyllä varmaan, sillä Tieteet ja Taiteet ovat aina löytäneet Sinussa älykkään Maecenaan, ylevämielisen esitaistelijansa; ja lahjat kukoistavat Sinun pyhän suojeluksesi Minervan-kilven alla.

Tässä syvässä ja varmassa luottamuksessa minä siis tohdin lähestyä Sinua näillä nuorekkailla koetelmilla. Ota ne vastaan lapsellisen kunnioitukseni puhtaana uhrina, ja luo'os hyvyydessäsi,

oi, Sangen ylhäinen Korkeus!

silmäsi niiden ja nuoren tekijän puoleen, joka polvistuu Sinun jalkaisi juureen syvässä alamaisuudessaan!

Hänen Korkeasti Kunnioitetun, Sangen ylhäisen Korkeutensa kaikkein alamaisin ja nöyrin, uskollisin ja mitä kuuliaisin palvelija,

Jean-Christophe Krafft."

Christophe ei kuullut koko lukemista: hän oli tyytyväinen, kun oli päässyt koko touhusta; ja peläten, että hänet pantaisiin alkamaan taas alusta hän meni ulos karkuun. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, mitä hän oli kirjoittanut, eikä hän siitä laisinkaan välittänyt. Mutta kun vanhus oli lukenut omistuksen loppuun, luki hän sen vielä kerran ääneen, nauttiakseen siitä uudestaan; ja kun se oli tehty, niin julistivat Melchior ja hän, että se oli mestariteos. Samaa mieltä oli suurherttuakin, jolle kirje tuotiin ja sen ohella kopio sävellyksestä; hän suvaitsi hyvyydessään antaa vastata, että ne olivat molemmat viehättävää tyyliä. Ja hän myöntyi konserttiin, käski antaa Melchiorin käytettäväksi Musiikkiakademiansa salin, sekä suvaitsi luvata ottaa puheilleen nuoren taiteilijan hänen esiintymispäivänään.

Melchior ryhtyi siis kiireesti puuhaamaan konserttia. Hän hommasi avustajaksi Hof Musik Vereinin; ja koska näiden ensimäisten toimenpiteiden menestys kiihoitti hänen suuruudenunelmiaan, niin päätti hän samalla aikaa julkaista loistopainoksen Lapsuuden iloja. Hän olisi tahtonut päällyslehdelle kaiverruskuvan Christophesta pianon ääressä, hän itse, Melchior, seisomassa säveltäjän takana viulu kädessä. Mutta siitä aikeesta täytyi hänen luopua; ei kalleuden vuoksi, — Melchior ei säikkynyt mitään uhrauksia, — vaan ajan niukkuuden tähden. Hän tyytyi siis vertauskuvalliseen vignettiin, johon oli koottu kehto, torvi, rumpu ja puuhevonen, jotka ympäröivät auringonsäteitä levittelevää lyyraa. Otsikkolehdessä oli paitsi pitkää omistuskirjoitusta, jossa herttuan nimi esiintyi valtavin kirjaimin, selitys, että "Herra Jean-Christophe Krafft oli kuusi-vuotias". — Oikeastaan hän oli jo seitsemän ja puoli vuotta vanha. — Nuottivihkon kansikuva tuli sangen kalliiksi: kustannuksia maksaakseen täytyi isoisän myydä muuan seitsemänneltätoista vuosisadalta periytynyt arkku, joka oli koristettu kuvaleikkauksilla ja josta hän ei ollut tahtonut luopua, vaikka muinaisesineiden kokooja Wormser oli monta kertaa pyytänyt sitä häneltä. Mutta Melchior ei epäillyt, etteivät myydyt kappaleet tuottaisi hyvinkin kustannuksia, jopa enemmänkin.

Vielä eräs toinenkin seikka tuotti hänelle huolta: nimittäin, minkälaisessa puvussa Christophe esiintyisi konsertissa. Se asia vaati uuden perheneuvottelun. Melchior olisi toivonut, että poika näyttäytyisi lyhyessä mekossa ja paljain säärin niinkuin neli-vuotias lapsi. Mutta Christophe oli ikäisekseen sangen kookas; ja kaikki tunsivat hänet: oli mahdoton uskotella itselleen, että siinä suhteessa voitaisiin ketään puijata. Silloin sai Melchior loistavan aatteen. Hän päätti, että poika puettaisiin hännystakkiin ja valkeaan rusettiin. Turhaan intti Louisa vastaan ja väitti, että hänen pikku raukkansa tehtäisiin naurettavaksi. Melchior luotti juuri siihen hupaiseen naurumenestykseen, jonka moisen ilmestyksen näkeminen synnyttäisi yleisössä. Niin tehtiin, ja räätäli tuli ottamaan mittaa pikku herrasta. Sitäpaitsi tarvittiin vielä hieno paita ja kiiltonahkaiset kengät; sekin nieli vielä huimat summat. Christophen oli hyvin ilkeä olla uusissa pukimissaan. Totuttaakseen häntä niihin, annettiin hänen harjoitella monta kertaa kappaleitaan näissä vaatteissa. Kuukauden päiviin ei hän päässyt pois pianotuolilta. Lisäksi opetettiin häntä kumartamaan. Hän ei saanut enää hetkeäkään rauhaa. Hän kuohui kiukkua, mutta ei uskaltanut nousta vastarintaan; sillä hän ajatteli, että nyt hän tekisi suurtyön; ja hän oli samalla ylpeä ja pelkäsi. Muuten hemmoteltiin häntä kovasti; peljättiin, että hän vilustuisi; hänen kaulansa käärittiin paksuihin villahuiveihin; hänen kenkiään lämmitettiin, sillä peljättiin, että ehkäpä ne olivat kosteat; ja pöydässä sai hän parhaat palat.

Viimein koitti tuo suuri päivä. Kähertäjä tuli ja ryhtyi pukeutumisen ensimäisiin toimiin ja kähersi Christophen uppiniskaiset haivenet; hän ei hellittänyt, ennenkuin muutti ne kihariksi kuin lampaan villa. Koko perhe marssi sitten Christophen editse ja julisti, että hän oli mainio. Melchior käänteli ja katseli häntä vielä joka taholta, löi sitten otsaansa ja juoksi hakemaan suuren kukan, jonka hän pisti pojan napinläpeen. Mutta kun Louisa sen näki, kohautti hän kätensä taivasta kohti ja huudahti huolissaan, että poikahan oli nyt aivan kuin apina; tämä loukkasi kovasti Christophea. Hän itse ei tiennyt, pitikö hänen olla hienoudestaan ylpeä vai häpeissään. Vaistomaisesti se oli hänestä nöyryyttävää. Samaa hän tunsi vielä konsertissakin; ja se oli jäävä hänelle vallitsevaksi tunteeksi koko tästä muistettavasta päivästä.

Konsertin piti kohta alkaa. Puoli salia oli tyhjää. Suurherttua ei ollut tilaisuuteen saapunut. Muuan rakastettava ja asioista perillä oleva ystävä, jollaisia aina saa, ei ollut jättänyt tuomatta uutista, että herttualla oli, palatsissaan neuvoston kokous ja että hän oli estetty: varmempaa syytä ei hän tiennyt. Melchior kurkisteli masennuksissaan ulos ikkunasta. Vanha Jean-Michel oli myöskin huolissaan, mutta ainoastaan pojanpoikansa tähden; hän kiusasi Christophea loppumattomilla neuvoilla. Christopheen oli hänen läheistensä kuume tarttunut; hän ei ollut levoton sävellyksistään; mutta häntä vaivasi ajatus, että hänen täytyi kumartaa yleisölle, ja se kasvoi vähitellen oikeaksi tuskaksi.

Kuitenkin täytyi nyt alkaa: yleisö tuli kärsimättömäksi. Hof Musik Vereinin orkesteri viritti uvertyyrin Coriolanuksesta. Poika ei tuntenut Coriolanusta eikä Beethovenia; sillä vaikka hän oli usein kuullut tämän sävellyksen, ei hän tiennyt, mikä se oli; koskaan hän ei välittänyt, mitä hänen kuulemansa teokset olivat nimeltään; hän antoi niille omat nimensä, jotka sopivat hänen pieniin tarinoihinsa tai kuvittelemiinsa maisemiin; hän luokitteli ne tavallisesti kolmeen ryhmään: tuleen, maahan ja veteen; niissä oli tuhansia eri vivahduksia. Mozart kuului melkein aina veteen: hän oli ruohikko joen rannalla, läpikuultava usva, joka häilyi virran kalvolla, pieni keväinen sade tai sateenkaari. Beethoven oli tuli: milloin rovio jättiläismäisin liekein ja valtavin savupatsain, milloin palava metsä, raskas, peljättävä lonka, josta salama iskee, milloin suuri taivas täynnä väriseviä tähtiä, joiden joukossa näkee sykkivin sydämin yhden tähden irtautuvan, väikkyvän ja sammuvan hiljaa kauniina syyskuun yönä. Tälläkin kerralla poltti tuon sankarisielun valtiashehku häntä niinkuin tuli. Kaikki muu katosi: mitä merkitsi kaikki muu? Herttuan viipymisestä tyrmistynyt Melchior, huolistunut Jean-Michel, koko touhuava ihmislauma, yleisö, herttua, mitä oli Christophella heidän kanssaan tekemistä? Mitä yhteyttä oli hänellä ja heillä? Oliko kaikessa tuossa hänestä mitään? Hänestäkö? Hän eli ainoastaan sen väkevän voiman vallassa, joka tempasi hänet mukaansa. Hän seurasi sitä hengästyksissään, kyyneleet silmissä, puutunein jaloin, ruumiissa täristys kämmenistä jalkapohjiin saakka; hänen verensä kiihdytti häntä kuin hyökkäykseen; hän vapisi kiireestä kantapäähän. — Ja kuunnellessaan siten jännitetyin korvin, kätkössä erään kulissilaitteen takana, tunsi hän yhtäkkiä kiivaan iskun sydämessään: orkesteri oli pysäyttänyt soiton, yhtäkkiä, keskellä tahtia; ja lyhyen vaikenemisen jälkeen se viritti pauhaavin läkkipuhaltimin ja rummuin sotilasmarssin, virallisen johdannon. Siirtyminen musiikista toiseen oli niin jyrkkä ja odottamaton, että Christophe kiristeli hampaitaan, polki raivoissaan jalkaansa ja heristeli nyrkkiä seinille. Mutta Melchior oli riemuissaan: suurherttua oli nyt tullut tilaisuuteen, ja orkesteri tervehti häntä kansallislaululla. Ja Jean-Michel antoi vapisevin käsin pojanpojalleen viimeiset neuvot.

Uvertyyri alettiin alusta ja soitettiin tällä kertaa loppuun asti. Nyt tuli Christophen vuoro. Melchior oli sommitellut ohjelman niin älykkäästi, että sekä pojan että isän taituruus nähtäisiin yhtaikaa: heidän piti soittaa kahden muuan Mozartin sonaatti pianolle ja viululle. Lisätäkseen tehokkuutta, oli päätetty, että Christophe astuisi lavalle ensin yksinään. Hänet vietiin näyttämön ovelle, hänelle osoitettiin sen etualalle asetettua pianoa, hänelle selitettiin vieläkin kerta, mitä hänen piti tehdä, ja sitten hänet sysättiin esille kulissien takaa.

Hän ei peljännyt kovinkaan, sillä hän oli tottunut jo kauan sitten teatterisaleihin; mutta kun hän nyt näki olevansa yksinään näyttämöllä, satojen silmien edessä, tuli hän yhtäkkiä niin araksi, että aikoi vaistomaisesti peräytyä ja kääntyi takaisin kulisseihin päin mennäkseen pois: mutta siellä hän näki isänsä, joka viittoili ja katsoi häneen kamalasti. Christophen täytyi jatkaa matkaansa. Sitäpaitsi oli hänet jo nähty salissa. Sikäli kuin hän marssi edelleen, alkoi kuulua uteliaisuuden kasvavaa hurinaa, jota seurasi pian nauru leviten katsojasta toiseen. Melchior ei ollut erehtynyt, poikasen puku teki täysin toivotun vaikutuksen. Koko katsomo hohotti ääneensä tuolle pienelle, pitkätukkaiselle pojannaskalille, joka oli ruskeahipiäinen kuin mustalainen ja tepsutteli arasti maailmanmiehen iltapuvussa. Ihmiset kohottautuivat näkemään häntä paremmin; ja pian kajahteli sali yleistä hilpeyttä, joka ei ollut suinkaan pahansuopaa, mutta joka olisi saanut itsetietoisimmankin virtuoosin rohkeuden lannistumaan. Christophea kauhisti moinen elämä, katseet ja kiikarit, jotka tähystelivät kaikkialta häneen, eikä hänellä ollut enää kuin yksi ainoa ajatus: päästä mitä pikimmin pianon ääreen, joka oli hänestä ainoa turvapaikka, saari keskellä merta. Niska kumarassa, katselematta oikealle tai vasemmalle hän vilisti nyt pitkin rampin reunaa; ja tultuaan keskelle näyttämöä unohti hän kumartaa yleisölle, kuten oli sovittu, kääntyi siihen selin ja ryntäsi pianon luo. Tuoli oli liian korkea, hän ei olisi päässyt sille ilman isän apua: mutta hän ei odottanut sitä, vaan kiipesi hätäpäissään tuolille reittämällä. Se lisäsi salissa riemua. Mutta nyt oli Christophe pelastettu: istuessaan kasvotusten koneensa kanssa ei hän peljännyt ketään.

Melchior tuli viimein näyttämölle; häntä suosi yleisön hyvätuuli, hänet otettiin vastaan melkoisen innokkain taputuksin. Sonaatti alkoi. Pikku mies soitti järkähtämättömän varmasti, suu tarkkaavasti supussa, silmät kohdistettuina näppäimiin, pienet jalat riipuksissa pitkin tuolia. Sikäli kuin sävelet vierivät esiin, tuli hänen yhä parempi olla; hän oli aivan kuin tutussa ystäväpiirissä. Ihastuksen humina kuului katsomosta hänen korviinsa saakka; ja hänen päähänsä nousi puuskina ylpeä tyytyväisyys, kun koko tuo ihmislauma vaikeni kuunnellakseen häntä ja ihaili häntä. Tuskin hän oli lopettanut, niin hän alkoi jälleen peljätä; ja hyvähuudot, joilla häntä tervehdittiin, saivat hänet paremminkin häpeämään kuin iloiseksi. Ja se tunne lisääntyi, kun Melchior otti häntä kädestä ja vei hänet näyttämön reunalle ja kumarrutti häntä yleisölle. Hän totteli ja kumarsi hyvin syvään, hupaisen kömpelösti; mutta hän tunsi olevansa nöyryytetty, hän punastui niinkuin hän olisi tehnyt jotain rumaa tai alhaista.

Hänet nostettiin jälleen pianon ääreen; ja hän soitti yksinään Lapsuuden ilot. Yleisö oli suunniltaan hurmauksesta. Joka osaston jälkeen huudettiin haltioituneina; häntä tahdottiin aina toistamaan; hän oli ylpeä menestyksestään, mutta samalla melkein loukattu noista hyväksymishuudoista, jotka olivat kuin käskyjä. Viimein nousi koko katsomo ylös ilmaistakseen hänelle ihastustaan; itse suurherttua antoi merkin kättentaputuksiin. Mutta kun Christophe nyt oli yksin näyttämöllä, ei hän uskaltanut tuoliltaan hievahtaakaan. Huutojen pauhu kasvoi kaksin kerroin. Hän painoi niskansa yhä kumarampaan, tumman punaisena ja nolon näköisenä; ja hän katseli itsepintaisesti aivan toiselle puolelle eikä yleisöön. Melchior tuli ja otti hänet tuolilta; hän kantoi poikaa sylissään ja käski hänen lähettämään lentomuiskuja: hän osoitti hänelle ruhtinaan aitiota. Christophe ei ollut tietääkseenkään. Melchior puristi häntä käsivarresta ja uhkasi häntä hiljaa. Silloin suoritti Christophe konemaisesti koko vaaditun työn; mutta hän ei katsellut kehenkään, hän ei nostanut silmiään maasta, hän käänteli päätään sinne tänne, ja hän oli onneton: hän kärsi, tietämättään, miksi; hänen itsetuntonsa oli loukattu, hän ei pitänyt ollenkaan kaikista noista ihmisistä. He saivat taputtaa käsiään, miten hyvänsä, hän ei antanut heille anteeksi, että he nauroivat hänelle ja että hänen nöyryytyksensä huvitti heitä, hän ei antanut anteeksi sitä, että he näkivät hänet tässä naurettavassa asemassa, riippumassa ilmassa lentomuiskuja lähetellen; hän melkein vihasi heidän taputuksiaan. Ja kun Melchior viimein laski hänet maahan, ryntäsi hän heti kulisseja kohti. Muuan vallasnainen heitti hänelle pienen orvokkikimpun, joka sipaisi hänen kasvojaan, hänet valtasi silmitön kauhu, hän juoksi, minkä jaloistaan pääsi, ja kaatoi tuolin tiellään. Kuta kovemmin hän juoksi, sitä kovemmin naurettiin; ja mitä kovemmin naurettiin, sitä hurjemmin hän juoksi.

Viimein pääsi hän näyttämön ovelle, jossa tungeskeli jo joukko uteliaita nähdäkseen häntä, puski päällään itselleen tien läpi kuhinan ja juoksi piiloon aivan pukuhuoneen nurkkaan. Isoisä oli haltioissaan ja kukkuroi hänet siunauksilla. Orkesterin soittajat purskahtivat nauruun ja onnittelivat pienokaista, joka kieltäytyi näyttämästä silmiään ja antamasta heille kättä. Melchior arvioi korva tarkkana hyvähuutoja, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja tahtoi viedä Christophen vielä kerran lavalle. Mutta poika kieltäytyi raivoissaan, tarttui kiinni isoisän pitkäntakin helmaan ja kestitsi potkuilla kaikkia, jotka uskalsivat häntä lähestyä. Lopulta sai hän kauhean itkukohtauksen ja hänet täytyi jättää rauhaan.

Juuri silloin saapui muuan upseeri ilmoittamaan, että suurherttua toivoi taiteilijoita aitioonsa; kuinka voi näyttää lasta tällaisessa tilassa? Melchior kirosi kiukusta; ja hänen suuttumuksensa vain kiihdytti Christophen itkua. Lopettaakseen vedenpaisumuksen lupasi isoisä Christophelle naulan suklaata, jos hän vaikenisi; ja Christophe, joka oli herkkusuu, lakkasi silloin heti, nieli kyyneleensä ja antoi viedä itsensä; mutta hänelle täytyikin sitä ennen juhlallisesti vannoa, ettei häntä puijattaisi eikä vietäisi enää näyttämölle.

Hoviaition takana olevassa pikku salissa työnnettiin Christophe juhlapukuisen herran eteen, jolla oli doggin naama, pörhöttävät viikset ja lyhyt, suippo leukaparta; muuten oli hän pienikokoinen, punertava ja lihavahko; hän puhutteli Christophea hiukan kiusoittelevan tuttavallisesti, taputti lihavilla käsillään hänen poskiaan ja kutsui häntä arvonimellä: "Mozart redivivus!" Tuo herra oli suurherttua. — Sitten siirtyi Christophe vuorotellen herttuattaren, hänen tyttärensä ja heidän seurueensa käsiin. Mutta kun hän ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta, niin oli hänen ainoa vaikutteensa koko loistavasta seurasta vilinä hameita ja univormuja, nähtyinä ainoastaan vyötäröistä jalkoihin. Hän istui nyt nuoren prinsessan sylissä, eikä tohtinut hievahtaa, tuskin hengittääkään. Prinsessa teki hänelle kysymyksiä, joihin Melchior vastasi liehittelevästi ja matelevan alamaisin sanoin; mutta tyttö ei kuunnellut Melchioria, vaan leikitteli poikasen kanssa. Christophe tunsi punastuvansa yhä enemmän; ja ajatellessaan, että kaikki huomaisivat hänen punastumisensa, tahtoi hän selittää asiaa ja sanoi raskaasti huokaisten:

— Minä olen punainen, minulla on niin kuuma.

Se sai nuoren neidin purskahtamaan nauruun. Mutta Christophe ei ollut siitä hänelle vihainen, kuten äsken yleisölle; sillä se nauru oli herttaista; ja neiti suuteli häntä: se ei ollut Christophesta yhtään vastenmielistä.

Samassa näki hän käytävässä äitien ovella isoisän; vanhus loisti onnesta ja seisoi hämillään; hän olisi myöskin tahtonut tulla sisään ja ilmaista tunteitaan, mutta hän ei uskaltanut, sillä kukaan ei tullut häntä puhuttelemaan; hän nautti sieltä kaukaa pojanpoikansa kunniasta. Christophelle tuli hellyyden puuska, vastustamaton halu saada muut antamaan ansaittua arvoa ukillekin ja tietämään, mitä hän osasi. Christophen kielenkanta laukesi; hän nousi polvilleen ja kuiskasi uuden ystävättärensä korvaan:

— Minäpä kerron teille salaisuuden.

Neiti nauroi ja kysyi:

— Mikä se on?

— Kuulkaahan, jatkoi Christophe, se kaunis trio, joka on minun minuetossani, siinä, jonka minä soitin… Muistatteko?… — (Poika hyräili hiljaa trion.) —… Niin, sen on tehnyt ukki, sitä en tehnytkään minä. Kaikki muut osat ovat minun. Mutta se on kaikkein kaunein. Se on ukin. Ukki ei tahdo, että sitä sanotaan. Ettehän sitä kerro?… — (Ja hän osoitti vanhusta): Tuolla ukki seisoo. Minä pidän hänestä kovin, hän on minulle hyvin kiltti.

Nuori prinsessa nauroi herttaisesti, sanoi, että Christophe oli suloinen töpsykkä, suuteli häntä moneen kertaan, ja Christophen ja isoisän tyrmistykseksi hän kertoi heti kaikki. Muut yhtyivät hänen nauruunsa ja ruhtinas onnitteli vanhusta, joka nolostui ja koetti turhaan selitellä asiaa, änkytellen kuin rikollinen. Mutta Christophe ei virkkanut enää nuorelle neidille sanaakaan; ja vaikka hän kuinka koetti kujeilla pojan kanssa, Christophe oli vaiti ja jäykkä: hän halveksi moista olentoa, joka oli syönyt sanansa. Hänen korkea käsityksensä ruhtinaallisista sai ankaran kolauksen tuossa uskottomuuden näytteessä. Hän oli niin suutuksissaan, ettei kuullut enää mitään, mitä sanottiin, ei edes sitäkään, että ruhtinas nimitti hänet leikillään vakinaiseksi pianistikseen, hovisäveltäjäksi, — Hof Musicus.

Hän lähti teatterista isän ja ukin kanssa ja näki ympärillään käytävissä, jopa kadullakin ihmisiä, jotka onnittelivat häntä ja syleilivät häntä, hänen suureksi harmikseen; sillä hän ei pitänyt yleensäkään siitä, että häntä syleiltiin, eikä hän laisinkaan suvainnut, että häntä käyteltiin kuinka tahansa, pyytämättä häneltä lupaa.

Viimein tultiin kotiin, ja tuskin oli ovi suljettu, kun Melchior sanoi häntä "pikku hölmöksi", siksi, että hän oli kertonut, ettei trio ollut hänen omansa. Ja kun poika sangen hyvin tiesi, että hän oli menetellyt siinä kauniisti ja ansaitsi siitä paremminkin kiitosta kuin moitetta, niin hän kiihtyi ja vastasi nenäkkäästi. Melchior suuttui puolestaan ja sanoi, että hän antaisi nyt häntä korville, ellei hän olisi soittanut numeroita niin hyvin; sillä tuolla tyhmyydellään oli hän turmellut koko konsertin vaikutuksen. Christophen oikeudentunto oli ankara: hän meni mököttämään nurkkaan; hän halveksi nyt isäänsä, prinsessaa, koko maailmaa yhteensä. Häntä loukkasi myöskin se, että naapurit tulivat onnittelemaan hänen vanhempiaan ja naureskelemaan heidän kanssaan aivan kuin hänen vanhempansa olisivat soittaneet nuo kappaleet ja kuin Christophe olisi ollut heidän omaisuuttaan.

Sillä välin tuli eräs hovilakeija tuomaan suurherttualta pojalle komean kultakellon ja nuorelta prinsessalta rasian hienoja makeisia. Molemmista lahjoista iloitsi Christophe suuresti; hän ei tiennyt, kumpaisesta enemmän; mutta hän oli nyt niin pahalla tuulella, ettei hän tahtonut tunnustaa ihastustaan edes itselleenkään; ja hän jörötti yhä vain ja katseli syrjäsilmällä namusiin ja mietti mielessään, sopisiko hänen ottaa lahja henkilöltä, joka oli kavaltanut hänen salaisuutensa. Juuri kun hän oli myöntymäisillään, tuli isä vaatimaan häntä heti paikalla pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen lausuntonsa mukaan kiitoskirjettä. Se meni jo yli ääriensä. Christophe oli kovin hermostunut koko päivän touhusta, ja hän häpesi alkaa kirjettä niinkuin Melchior tahtoi sanoilla:

"Teidän Korkeutenne pieni palvelija ja muusikko, — Knecht und
Musicus…"

Hän purskahti itkuun eikä häntä saatu jatkamaan. Lakeija odotti ivallisesti irvistellen. Melchiorin täytyi itsensä laatia kirje. Se teki lakeijan lauhkeammaksi Christophea kohtaan. Kaiken pahan päälliseksi poika pudotti kellonsa, ja se meni rikki. Nytkös häntä toruttiin. Melchior huusi, ettei hän saa jälkiruokaa, Christophe vastasi rajusti, että hän sitä tahtoo. Rangaistukseksi julisti Louisa ottavansa takavarikkoon Christophen namuset. Christophe vastasi katkeroituneena, ettei kenelläkään ollut siihen oikeutta, että rasia oli hänen, juuri hänen: kukaan ei siihen koskisi. Hän sai korvapuustin, hänet valtasi raivonpuuska, hän tempaisi rasian äidin käsistä, heitti sen maahan ja tallasi sen siruiksi. Hänelle annettiin vitsaa, hänet vietiin makuukoppiin, riisuttiin ja pantiin vuoteeseen.

Illan kuluessa kuuli hän vanhempiensa syövän ystäviensä kanssa hienoa illallista, joka oli varustettu konsertin kunniaksi. Hän oli haljeta raivosta ajatellessaan sellaista vääryyttä. Muut nauroivat ääneensä ja kilistivät lasejansa. Kutsuvieraille oli sanottu, että pikkuinen oli väsynyt; eikä kukaan hänestä välittänyt mitään. Mutta illallisen jälkeen, kun vieraat hyvästelivät, kuuli Christophe jonkun tulevan laahaavin askelin makuukomeroon, ja vanha Jean-Michel kumartui Christophen vuoteen puoleen ja syleili poikaa liikutettuna ja sanoi: "Minun rakas pikku Christopheni!…" Sitten hän katosi nopeasti, aivan kuin olisi hävennyt, virkkamatta mitään muuta, pistettyään pojalle muutamia hyviä paloja, jotka hän oli piiloittanut pöydästä taskuunsa.

Se oli Christophesta suloista. Mutta hän oli niin väsynyt päivän monista liikutuksista, ettei hän jaksanut ajatella enempää ukin tekoa; hän ei jaksanut edes koskea saamiinsa makeihin, hän oli aivan väsymyksen murtama ja nukkui melkein heti.

Hänen unensa oli epätasainen. Tuon tuostakin oli hänellä hermonykäyksiä, aivankuin sähköiskuja, jotka tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Hurja, kesytön musiikki häiritsi hänen untaan. Hän heräsi keskellä yötä. Konsertissa kuultu Beethovenin uvertyyri pauhasi hänen korvissaan. Se täytti kammion huohottavilla henkäyksillään. Christophe nousi vuoteessa istualleen, hieroi silmiään ja korviaan ja kummasteli, nukkuiko hän, — ei, hän ei nukkunut. — Hän tunsi nuo äänet hyvin. Hän tunsi vihan ulvonnan, raivon haukunnan, hän kuuli rinnassa jyskävän sydämensä vimmastuneet lyönnit, veren kapinallisen kuohun, hän tunsi kasvoillaan raivoavat tuulenpuuskat, jotka ruoskivat kuin piiskalla ja murskaavat ja pysähtyvät yhtäkkiä aivan kuin Herkuleen voiman kahlimina. Tuo jättiläishenki tunkeusi hänen sisäänsä, jännitti hänen jäsenensä, paisutti hänen sielunsa ja näytti tekevän sen suunnattoman suureksi. Hän käveli yli maailman. Hän oli kuin vuori, ja ukkonen jylisi hänen sisässään. Raivon myrsky! Tuskan hirmusää!… Ah, sitä tuskaa!… Mutta ei väliä! Hän tunsi olevansa väkevä!… Kärsimään! Kärsimään yhä!… Ah, miten on suloista olla väkevä! Miten on suloista kärsiä, kun on väkevä!…

Hän nauroi. Nauru kajahti keskellä yön hiljaisuutta. Isä heräsi ja huudahti:

— Kuka siellä on?

Äiti supatti:

— Hyst, lapsukainen uneksii.

He vaikenivat kaikki kolme. Ja yö vaikeni heidän ympärillään. Musiikki haipui. Eikä kuulunut enää muuta kuin huoneessa nukkuvien tasainen hengitys, onnettomuus-toverien, jotka kohtalo oli kytkenyt toistensa viereen, työntänyt samaan hauraaseen haahteen, jota silmitön voima vei pimeyteen.