Jean-Christophe III / Nuorukainen

by Romain Rolland

I.

EULERIEN TALOSSA.

Koti oli tullut niin syvän hiljaiseksi. Isän kuoleman jälkeen oli kaikki siellä kuin kuollutta. Nyt, kun Melchiorin hälisevä ääni oli vaiennut, ei siellä enää kuulunut aamusta iltaan muuta kuin virran uuvuttava kohina.

Christophe oli heittäytynyt itsepintaiseen työhön. Mykällä raivolla hän näytti rankaisevan itseään siitä, että oli tahtonut olla onnellinen. Surun valituksiin ja sääliviin sanoihin ei hän vastannut koskaan, niin jäykistynyt hän oli ylpeyteensä. Virkkamatta mitään hän jatkoi sitkeästi jokapäiväisiä tehtäviään ja antoi pianotuntinsa jäätävän kylmällä tarkkuudella. Oppilaat, jotka tiesivät hänen onnettomuutensa, olivat loukkaantuneet hänen tunteettomuudestaan. Mutta ne vanhemmat henkilöt, jotka olivat elämässä kokeneet tuskaa, tiesivät, että tämä näennäinen kylmyys saattoi lapsessa salata kärsimyksiä; ja heidän tuli Christophea surku. Hän ei ollut suinkaan kiitollinen heidän suopeudestaan. Ei edes musiikki tuottanut hänelle mitään helpoitusta. Hän harjoitti sitä ilottomasti, aivan kuin jotain velvollisuutta. Olisi voinut luulla hänen nauttivan siitä katkeruudesta, ettei hän saanut iloa enää mistään, tai siitä, että hän vakuutti itselleen asianlaidan olevan niin, koetti riistää itseltään kaikki syyt elää ja tahtoi samalla elää kuitenkin.

Hänen molemmat veljensä olivat peljästyneet suruun vaipunutta kotia ja olivat kiireesti paenneet sieltä pois. Rudolf oli mennyt enonsa Theodorin kauppa-liikkeeseen ja asui hänen luonaan. Ernest oli paria kolmea alaa koeteltuaan saanut paikan eräässä Rheinin-laivassa, sellaisessa, jotka kulkevat Mainzin ja Kölnin väliä; häntä ei näkynyt kotona muulloin kuin silloin, kun hän tarvitsi rahaa. Christophe jäi siis äitinsä kanssa liian avaraan kotiin; ja varojen niukkuus ja eräiden isän kuoleman jälkeen huomattujen velkain maksaminen olivat saaneet heidät päättämään, että oli hankittava toinen, vaatimattomampi ja halvempi asunto, vaikkakin heistä oli vaikeaa entisestä luopua.

He löysivätkin pienen huoneiston, — kaksi, kolme kamaria toisessa kerroksessa eräässä talossa Kauppakadun varrella. Se kaupunginkortteli oli meluisa, keskellä kaupunkia, kaukana joen rannalta, metsiköistä ja kaikista tutuista paikoista. Mutta täytyi totella järkeä eikä tunteita; Christophelle tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden tyydyttää synkkää itsekidutushaluaan. Sitä paitsi oli talon omistaja, vanha oikeudenkirjuri Euler, isoisän ystävä ja tunsi perheen; se riitti hyvin ratkaisemaan Louisan päätöksen, sillä autiossa kodissaan hän tunsi itsensä kovin hyljätyksi, ja hänen mieltään veti vastustamattomasti henkilöiden puoleen, jotka kätkivät muistossaan niitä olentoja, joita hän oli rakastanut.

He varustautuivat muuttoon. He painuivat jo kauan sitä ennen maistamaan viimeisten surullisen ja ainaiseksi jätettävän rakkaan kotilieden ääressä vietettyjen päiväin katkeraa synkkämielisyyttä. He uskalsivat tuskin antaa toisilleen tuskastaan vihiä; he häpesivät tai pelkäsivät sitä tehdä. Kumpikin heistä ajatteli, ettei hän saanut toiselle heikkouttaan näyttää. Pöydässä, kahden kesken kolkossa huoneessa, jonka ikkunaluukut olivat melkeinpä suljetut, eivät he tohtineet kohottaa ääntänsä, he söivät kiireesti ja karttelivat toistensa katseita, peljäten, etteivät voisi salata mielenjärkytystään. He erosivat kohta aterian jälkeen. Christophe lähti kaupungille asioilleen; mutta kun hänellä oli tuokiokin vapautta, palasi hän kotiin, pujahti salaa huoneeseensa, nousi varpaillaan kamariinsa tai ullakkokomeroonsa. Siellä hän sulki oven, asettui nurkkaan jollekin vanhalle arkulle tai ikkunan pieleen, ja siinä hän istui kauan ajatuksettomana, kuullen korvissaan ainoastaan tuon vanhan talon määrittelemättömän hurinan, joka heräsi eloon pienimmästäkin liikkeestä. Hänen sydämensä värähteli kuin koko talokin. Hän tarkkasi tuskallisesti vienoimpiakin hiiskauksia ulkoa ja talon sisältä, puisten lattiain natinaa, tuskin huomattavia ja kotoisia ääniä: hän tunsi ne kaikki. Hänen tietoisuutensa raukeni, menneet kuvat olivat täyttäneet hänen ajatuksensa; hän ei herännyt tylsästä tilastaan ennenkuin pyhän Martin kellojen muistuttaessa hänelle, että oli taas aika lähteä.

Kerrosta alempana liikuskeli Louisa aivan hiljaisin askelin. Tuntikausiin ei niitä kuulunut ollenkaan; hän ei pitänyt pienintäkään kolinaa. Christophe kuunteli teristäen korviaan. Sitten lähti hän alas, hiukan rauhattomana, niinkuin ihminen on aina kauan jälkeen suurien onnettomuuksien. Hän raotti äitinsä ovea: Louisa istui häneen selin; hän askarteli seinäkaapin edessä, keskellä kaikenlaisia esineitä: vaatetilkkuja, vanhoja, vajanaisia kapineita, muistoja, jotka hän oli ottanut käsille muka niitä järjestääkseen. Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa; jokainen niistä toi jotain hänen mieleensä; hän katseli ja käänteli niitä käsissään, ja raukeni uneksimaan; esine luisui pois hänen sylistään; niin oleskeli hän monta tuntia, riippuvin käsin, lamassa tuolillaan ja vaipuneena tuskalliseen tylsyyteen.

Louisa-parka eli nykyään enimmän osan päiviään menneisyydessä, — tuossa surullisessa menneisyydessä, joka oli ollut hänelle niin saita iloista; mutta hän oli niin tottunut kärsimään, että hän oli nyt kiitollinen pienimmistäkin toisten ihmisten hyvistä töistä häntä kohtaan, että kalpeimmatkin valonsäteet, jotka tuikkivat hänen elämäänsä kaukaisesta menneisyydestä, riittivät sen kirkastamaan. Kaikki paha, mitä Melchior oli hänelle tehnyt, oli unohtunut, hän ei muistanut muuta kuin hyvät puolet. Aviotarina oli ollut hänen elämänsä suurin romaani. Joskin Melchiorin oli vienyt siihen ainoastaan oikku, jota hän oli pian katunut, niin oli Louisa puolestaan antanut itsensä koko sydämellään; hän luuli, että häntä rakastettiin, niinkuin hän itse rakasti; ja hänessä oli säilynyt Melchioria kohtaan liikuttava kiitollisuuden tunne. Millaiseksi Melchior naimakaupan jälkeen oli tullut, sitä ei Louisa koettanutkaan ymmärtää. Pystymättä näkemään todellisuutta sellaisena, kuin se on, osasi Louisa ainoastaan kärsiä sen sellaisena, kuin se on, nöyrän ja hyvän naisen tavalla, jolle ei ole tarpeen ymmärtää elämää voidakseen elää. Ne seikat, joita hän ei saattanut selvittää, hän jätti Jumalan selitettäviksi. Omituisen hurskauden vaikutuksesta lykkäsi hän Jumalalle kaiken edesvastuun monista vääryyksistä, joita hän oli ehkä kärsinyt Melchiorin ja muiden puolelta, mutta ei laskenut ihmisten osalle muuta kuin heiltä saamansa hyvän. Koko kurja elämä ei siis ollut jättänyt hänelle minkäänlaista katkeraa muistoa. Louisa tunsi ainoastaan olevansa kulutettu noina monina puutteen ja ponnistuksen vuosina, — niin hentorakenteinen kun hän oli; — ja nyt, kun Melchioria ei ollut enää olemassa, kun hänen kaksi poikaansa oli jo lentänyt pesästä pois ja kolmaskin näytti saattavan lähteä hänen luotansa, menetti hän kaiken voimansa toimia; hän oli väsynyt, untelo, hänen tahtonsa oli pökerryksissä. Hänellä oli tuollainen neurasteniankautensa, jollainen usein tulee uutterille ihmisille vanhuuden ikärajassa, kun odottamaton kohtalon isku riistää heiltä kaiken syyn tehdä työtä. Hänellä ei ollut enää tarmoa kutoa loppuun keskentekoista sukkaa, järjestää paikoilleen tavaroita laatikkoon, josta hän etsi jotain, nousta sulkemaan ikkunaa: hän istui vain paikallaan, ajatuksettomin päin, voimattomana, — ainoastaan muistellakseen. Hän tunsi lamaannustilansa, ja hän punastui sitä kuin jotain häpeällistä; hän ponnisti kaikki voimansa salatakseen sitä pojaltaan; eikä Christophe huomannutkaan mitään, niin eristynyt oli hän oman surunsa itsekkyyteen. Kyllä hän tosin useinkin sisässään tuli kärsimättömäksi, kun näki äitinsä niin hitaaksi puheessa ja pienimpienkin tehtävien toimittamisessa; mutta niin suuresti kuin Louisan entinen toimeliaisuus oli muuttunutkin, ei Christophe sitä tullut pitkään aikaan ajatelleeksi.

Hän huomasi sen ensi kertaa eräänä päivänä nähdessään kummakseen äitinsä istuvan keskellä riepujaan, joista osa oli siellä täällä permannolla, osa kasassa äidin jaloissa ja toiset jälleen hänen helmassaan ja käsissään. Äiti istui kaula pitkällä, pää eteenpäin ojennettuna, jäykin ja vääristynein kasvoin. Kun hän kuuli poikansa tulevan sisään, niin hän vavahti; puna nousi hänen kalpeille poskilleen; vaistomaisesti koetti hän pistää käsistään piiloon esineitä, ja hän änkytteli nolona hymyillen:

— Tässä minä, järjestelin…

Christophen valtasi ahdistava tunne, kun hän näki äiti-raukan noin keskellä menneisyytensä pyhiä jäännöksiä, ja hänelle tuli sääli. Kuitenkin tekeytyi hän hieman tiukaksi ja jöröksi, herättääkseen äitinsä apaattisesta tilasta:

— Kuulkaa nyt, äiti, ei saa olla tuolla tavalla, keskellä tuota tomua, täällä, ummehtuneessa kamarissa! Se tekee pahaa. Täytyy ravistaa itseään, täytyy jättää mokomat järjestelyt.

— Niin, vastasi äiti lauhkeasti.

Ja hän koetti nousta ylös pannakseen muistonsa takaisin laatikkoon. Mutta hän istui jälleen paikalleen ja pudotti lamautuneena käsistään ottamansa esineet.

— Oi, minä en voi, minä en voi, vaikeroi hän, minä en voi siitä päästä!

Christophe peljästyi. Hän kumartui äitinsä puoleen, hän silitteli hellästi molemmin käsin hänen otsaansa.

— Kuule nyt, äiti, mikä sinulla on? sanoi hän. Tahdotko, niin autan sinua? Oletko sinä sairas?

Louisa ei vastannut. Hänelle tuli sisäinen nyyhkytyksen puuska. Christophe otti häntä käsistä, hän laskeusi polvilleen äidin eteen, että olisi nähnyt huoneen puolihämärässä paremmin hänen kasvonsa.

— Äiti! sanoi hän rauhattomana.

Louisa painoi otsansa hänen olkaansa vasten, ja raju itku sai vallan.

— Minun poikaseni, hoki Louisa painautuen hänen puoleensa, pikku poikani!… Ethän sinä jätä minua? Lupaathan sen minulle?'

Sääli raastoi Christophen sydäntä:

— En, äiti, minä en sinua jätä. Mistä sinulle on tullut sellainen ajatus?

— Minä olen niin onneton! Kaikki ovat jättäneet minut, kaikki…

Louisa näytti esineitä ympärillään, eikä Christophe voinut oikein tietää, puhuiko hän niistä vai pojistaan tahi rakkaista vainajistaan.

— Pysythän sinä luonani? Ethän sinä jätä minua?… Mihinkä minä joutuisin, jos sinäkin lähtisit?

— En minä lähde. Kuule nyt, me pysymme yhdessä. Älä nyt itke. Minä lupaan sen sinulle.

Louisa itki vain, voimatta lakata. Christophe pyyhki taskuliinallaan hänen silmänsä.

— Mikä sinulla on, rakas äiti? Sinä kärsit?

— En tiedä, en tiedä, mikä minulla on. Hän ponnisti voimansa rauhoittuakseen ja koetti hymyillä.

— Vaikka minä kuinka yrittäisin, minä alan aivan turhasta itkeä… Kas niin, nyt näet, minä alan taas… Anna minulle anteeksi. Minä olen typerä. Minä olen vanha. Minulla ei ole enää voimaa. Mikään ei enää tunnu miltään. En kelpaa enää mihinkään. Tahtoisin hautaan kaiken tuon muun kanssa…

Christophe painoi hänet rintaansa vasten aivankuin lapsen.

— Älä kiduta itseäsi, lepää, älä ajattele sitä enää…

Louisa tyyntyi vähitellen.

— Se on mieletöntä, minua hävettää…? Mutta mikä minulla on? Mitä se on?

Tuo ahkera vanha nainen ei jaksanut käsittää, miksi hänen ryhtinsä oli aivan murtunut; ja se oli hänelle nöyryytys, joka tuntui sydämen pohjaan saakka. Christophe ei ollut muka sitä huomaavinaan.

— Hiukan rasittunut vain, äiti, sanoi hän koettaen tekeytyä huolettomaksi. Se ei ole mitään, saat nähdä…

Mutta kuitenkin hän oli huolissaan. Lapsesta saakka oli hän tottunut näkemään äitinsä reippaana ja kestävän alistuvaisena ja hiljaa kaikki koettelemukset. Ja tämä lamaantuminen peloitti Christophea.

Hän auttoi nyt äitiä ja he järjestivät permannolle hajalleen heitetyt esineet. Vähän väliä jäi Louisa tarkastelemaan jotakin esinettä; mutta Christophe otti silloin sen hellästi hänen käsistään, ja Louisa antoi hänen ottaa.

Tästä päivästä piti Christophe velvollisuutenaan olla enemmän äidin seurassa. Töistään päästyänsä ei hän enää sulkeutunut kamariinsa, vaan tuli äitinsä luokse. Hän tiesi, kuinka yksin Louisa oli, ja ettei hän ollut kyllin vahva kestämään sellaista: oli vaarallista jättää hänet avuttomana siihen tilaan.

Christophe istahti illalla kotiin palattuaan äitinsä viereen, avoimen ikkunan ääreen, joka oli kadulle päin. Maaseutu tuolla himmeni vähitellen. Ihmiset palasivat kotiliettensä ääreen. Pikku tulet syttyivät taloissa kaukana. He olivat nähneet tämän kaiken tuhannenkin kertaa. Mutta kohta eivät he nyt sitä enää huomanneet. He alkoivat puhua keskenään katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennen toisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikku onnettomuuksia, yhä uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivat taas pitkäksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mitään näennäistä syytä jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka pälkähti hänen päähänsä. Hänen kielensä vapautui vähitellen, kun hän nyt tunsi rakastavan olennon läheisyyden. Hän ponnisti voimansa puhuakseen. Se oli hänelle tosiaan vaikeaa: sillä hän oli tottunut vetäytymään syrjään omiensa joukosta; hän oli pitänyt poikiaan ja puolisoaan liian älykkäinä voidakseen puhella heidän kanssaan; hän ei ollut tohtinut yhtyä heidän seurusteluunsa. Christophen hellä vaalinta oli nyt hänelle jotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se nöyryytti häntä. Äiti haeskeli sanoja, hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; hänen lauseensa jäivät keskeneräisiksi, epäselviksi. Joskus hän häpesi, mitä oli sanonut; hän vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskellä jotakin tarinaa. Mutta Christophe puristi hänen kättänsä, ja silloin äiti rauhoittui. Christophen oli vallannut syvä rakkaus ja sääli tuota lapsellista ja äidillistä olentoa kohtaan, johon hän lapsena oli turvautunut ja joka nyt etsi hänestä itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muilla kuin hänellä ei olisi ollut syytä laisinkaan välittää, nuo ilottomaksi ja kesken kehitystään jääneen elämän vähäpätöiset muistot, joilla Louisalle näytti kuitenkin olevan ääretön arvo, ne tuottivat nyt Christophelle alakuloista huvia. Joskus koetti hän keskeyttää äitinsä tarinat: hän pelkäsi muistojen tekevän äidin vieläkin surullisemmaksi; ja hän vaati äitiään menemään levolle. Louisa ymmärsi hänen tarkoituksensa ja vastasi hänelle katsoen häneen kiitollisuutta puhuvin silmin:

— Ei, vakuutan sinulle, tämä tekee minulle hyvää; ollaan nyt vielä hetki näin.

He istuivat siinä aina myöhään yöhön, kunnes koko kaupunki ympärillä nukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyvää yötä; Louisa oli saanut hiukan keveämmäksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinpä ylpeä tästä uudesta kuormasta, jonka hän oli lisännyt entiseensä.

Sitten tuli muuttopäivä. Sen edellisenä iltana istuivat he tavallista kauemmin äidin huoneessa sytyttämättä tulta. He eivät puhuneet mitään. Silloin tällöin vaikeroi Louisa: "Voi, hyvä Jumala!" Christophe koetti kääntää hänen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivat huomista muuttoa. Louisa ei tahtonut mennä levolle. Christophe pakotti hänet siihen hellästi. Mutta hän itsekään ei mennyt maata pitkään aikaan, vaikka oli jo noussut ylös kamariinsa. Hän seisoi ikkunan ääressä ja koetti katseillaan tunkea läpi pimeyden, nähdä viimeisen kerran joen häilyvät varjot tuolla alhaalla talon juuressa. Hän kuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas oli musta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylmä sade. Tuuliviirit vingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Yö painoi maailmaa ja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vierivät, puoli ja neljännestunnit vaipuivat särähtävin äänin yksi toisensa jälkeen mykkään hiljaisuuteen, jota säesti katoille ja kadun kivitykseen ropiseva sade.

Kun Christophe viimein jähmettynein sydämin ja jäsenin voi vetäytyä vuoteeseensa, kuuli hän, että alapuolella oleva ikkuna sulkeutui. Sängyssään tunsi hän tuskallisin miettein, kuinka kovaa köyhäin on kiintyä menneisyyteensä, sillä heillä ei ole oikeutta niinkuin rikkailla omistaa menneisyyttä; heillä ei ole maan päällä kotia, ei kontua, johon he voisivat muistonsa majoittaa: heidän ilonsa, tuskansa, koko heidän elämänsä on hajoitettu tuuleen.

Seuraavana päivänä muuttivat he rankkasateessa vähäiset huonekalunsa uuteen asuntoon. Vanha verhoilija Fischer oli lainannut heille rattaansa ja pienen hevosensa; ja hän tuli itse heitä hiukan auttamaan. Mutta he eivät voineet viedä uuteen paikkaan kaikkia huonekalujaan; sillä huoneisto, johon he nyt siirtyivät, oli paljon ahtaampi kuin entinen; Christophen täytyi pakoittaa äitinsä hylkäämään niistä vanhemmat ja tarpeettomimmat. Se ei käynyt aivan helposti; kaikkein vähäisimmilläkin oli äidille arvonsa; hän ei tahtonut jättää mitään: ei jalkarikkoa pöytää eikä särkynyttä tuolia. Fischerin oli pakko turvautua arvoonsa, joka hänellä oli isoisän vanhana ystävänä, ja auttaa nuhtein Christophea, jopa luvata säilyttää omassa asunnossaan joitakuita noista kalleista muistoista, kunnes Louisa itse joskus voisi ottaa ne haltuunsa; sillä Fischer oli hyvä mies ja ymmärsi kyllä Louisan surun. Silloin suostui Louisa eroamaan niistä, joskin sydämen surulla.

Toisillekin veljeksille oli ilmoitettu muutosta; mutta Ernest oli tullut edellisenä iltana ja sanonut, ettei hän voinut saapua muuttoon, ja Rudolf ennätti tilaisuuteen ainoastaan tuokioksi, keskipäivällä; hän katseli, kuinka huonekaluja kuormattiin, antoi neuvoja ja lähti touhuavan näköisenä omille asioilleen.

Matkue alkoi kulkea pitkin likaisia katuja. Christophe talutti suitsista liukkaalla kivityksellä kompastelevaa hevosta. Louisa käveli poikansa vieressä ja koetti parhaansa mukaan varjella itseään yhtämittaa lankeavalta sateelta. Ja viimein asetuttiin kosteaan huoneistoon, joka näytti matalan taivaan kalpeassa hohteessa vieläkin synkemmältä, kuin se jo laadultaan oli. He eivät olisi jaksaneet vastustaa sielunsa lohduttomuutta, ellei uusi isäntäväki olisi ollut läsnä. Mutta kun muuttorattaat olivat lähteneet takaisin ja heidän huonekalunsa olivat kasattuina sekaisin huoneessa ja Christophe ja Louisa istuivat illan pimetessä rentoina ja lamassa toinen jollakin arkulla, toinen säkin päällä, kuulivat he ulkoa portailta kuivaa ryiskelyä, ja sitten oveen naputettiin. Eulerin ukko astui sisään. Hän pyysi kohteliain sanoin anteeksi, että oli tullut häiritsemään rakkaita vuokralaisiaan; hän lisäsi toivovansa, että he tulisivat hiukan juhlimaan hänen kotiinsa tämän onnellisen perillesaapumisen ensimäistä iltaa ja syömään illallista hänen perheensä parissa. Louisa oli niin suruunsa vaipunut, että tahtoi kieltäytyä, eikä myöskään Christophea tällainen kodikas kokous liioin viehättänyt; mutta ukko pyysi pyytämistään, ja kun Christophe ajatteli, että hänen äitinsä olisi parempi päästä pois, ettei hän saisi olla tätä ensimmäistä iltaa yksinään omine ajatuksineen uudessa asunnossa, niin hän vaati äitinsä suostumaan kutsuun.

He menivät alakertaan; siellä he tapasivat koolla koko perheen. Siihen kuuluivat tuo vanhus, hänen tyttärensä, hänen vävynsä Vogel ja hänen tyttärensä lapset, poika ja tyttö, jotka olivat hiukan vanhempia kuin Christophe. Kaikki kiiruhtivat tulijain ympärille, toivottivat heidät tervetulleiksi, kysyivät, olivatko he väsyneitä, olivatko tyytyväisiä huoneisiinsa, tarvitsivatko jotakin; tekivät heille lukemattomia kysymyksiä, joita Christophe ei voinut ymmärtää, niin päästä pyörällä hän oli, sillä he puhuivat kaikki yhtaikaa. Keitto odotti jo pöydässä: he asettuivat aterialle. Mutta hälinä ei loppunut. Amalia, Eulerin tytär, ryhtyi perehdyttämään Louisaa kaikenlaisiin tämän kaupunginosan paikallisasioihin, sen topografiaan, talon tapoihin ja hyviin puoliin; hän ilmoitti heti hetken, milloin maitokuski saapui sinne, milloin siellä noustiin ylös, minkä kauppiaiden kanssa oltiin asioissa ja mitä hintoja maksettiin. Amalia ei hellittänyt, ennenkuin oli selittänyt kaikki juurta jaksain. Louisa koetti torkuksissaankin seurata tarkkaavasti näitä opastuksia; mutta huomautuksista, joita hän tohti tehdä, näkyi, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään; ja ne saivat Amalian kiihtymään, niin että hän oikein huudahteli ja purki uudestaan neuvonsa. Euler, vanha oikeudenkirjuri, selitteli Christophelle musikaalisen uran vaikeuksia. Toinen Christophen vierustovereista, Amalian sisar Rosa, puhui yhtämittaa illallisen alusta alkaen, puhui sellaisella halulla, ettei hänellä ollut aikaa henkäistäkään: hän oli tikahtua keskellä lausetta; mutta hän alkoi aina uudestaan. Vogel murisi jörönä moitteita ruuasta. Ja siitä asiasta syntyi nyt kiihkeitä väittelyitä. Amalia, Euler ja pikku tyttö keskeyttivät toisten puheita tahtoen hekin yhtyä väittelyyn; ja sitten syntyi loputtomia erimielipiteitä kysymyksestä, oliko lihamuhennoksessa liiaksi suolaa vai eikö tarpeeksikaan: he vaativat toisiaan todistajiksi; ja luonnollisesti ei yksikään ollut samaa mieltä kuin toiset. Jokainen halveksi nyt vierustoverinsa makua ja luuli omaansa ainoaksi oikeaksi ja järkeväksi. Siitä olisi riittänyt väittelyä vaikka tuomiopäivään saakka.

Mutta lopuksi kaikki saavuttivat yksimielisyyden ruikutellen ajan yleistä pahuutta. Kaikki heltyivät tunteellisesti säälimään Louisan ja Christophen huolia ja kiittelivät liikuttavin sanoin Christophea ja hänen uljasta elämäänsä. He eivät rajoittuneet muistamaan ainoastaan näiden vieraittensa onnettomuuksia, vaan myöskin omiaan ja ystäviensä ja kaikkien niiden, jotka he tunsivat; ja he päättelivät yksimielisesti, että kaikki hyvät ihmiset ovat aina onnettomia ja etteivät muut kuin itsekkäät ja kunnottomat saa maailmassa iloa. He lopettivat johtopäätökseen, että elämä on surullista, ettei se ole minkään arvoista, vaan että olisi paljoa parempi olla kuollut, jos ei. Jumalan tahto nähtävästi nimenomaan olisi, että meidän on täällä elettävä kärsiäksemme. Koska nämä ajatukset lähenivät Christophen sen aikuista pessimismiä, niin heräsi hänessä nyt vierasisäntiään kohtaan suurempi kunnioitus, ja hän sulki silmänsä heidän pikku heikkouksiltaan.

Kun hän meni äitinsä kanssa takaisin omalle puolelleen, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä, tunsivat he itsensä alakuloisiksi ja väsyneiksi, mutta eivät niin yksinäisiksi kuin ennen; ja kun Christophe sitten loikoi silmät auki sängyssään ja tuijotteli yöhön, voimatta päästä uneen liiasta väsymyksestä ja kaupunginosan melutessa ympärillä, kun hän kuunteli siinä raskaiden ajoneuvojen rakennusta täristävää vierinää ja alemmassa kerroksessa nukkuvan perheen kuorsauksia, niin koetti hän suorastaan jo vakuuttaa itselleen, että hän oli nyt jos ei juuri onnellinen, niin edes vähemmän onneton kuin ennen, — täällä, noiden kunnon naapureiden keskuudessa, jotka olivat tosin melkoisen ikäviä, mutta kärsivät samoja vaivoja kuin hänkin ja näyttivät ymmärtävän häntä, niinkuin hänkin luuli heitä ymmärtävänsä.

Mutta kun hän viimein hervahti uneen, heräsi hän aamun sarastaessa kiusallisesti naapuriensa ääniin, jopa riitelyyn, joka kaikui alemmasta kerroksesta, ja pumpun vinguntaan: joku nosti aivan vimmoissaan vettä ja ryhtyi sitten huuhtelemaan koko pihaa ja portaita.

Justus Euler oli pieni, kumarainen vanhus; hänen silmänsä olivat levottomat ja yrmeät, kasvot punaiset, ryppyiset ja karvaiset, ikenet hampaattomat, ja parta, jota hän ei väsynyt alinomaa riuhtomasta, huonossa kunnossa. Hän oli kelpo mies, hiukan ahdasmielinen, syvästi siveellinen luonne; ja niinpä hän oli viihtynyt erinomaisesti isoisän seurassa. Väitettiin, että hän muistuttikin isoisää. Ja todellakin hän oli kyllä samaa sukupolvea ja kasvatettu samoihin periaatteihin; mutta Jean-Michelin vankkaa fyysillistä elämää ei hänellä ollut; toisin sanoen: vaikka hän ajattelikin lukuisissa seikoissa samoin kuin isoisä, ei hän pohjaltaan muistuttanut häntä yhtään; sillä ihmisethän tekee paljoa enemmän temperamentti kuin ajatukset; ja kuinka erilaisiksi älypuoli luoneekin heidät joko teennäisesti tai todellisesti, johtuu suurin erotus ihmisten kesken kuitenkin siitä, ovatko he hyvinvoipia vai eivät. Eulerin ukko ei ollut ensinmainittua lajia ihmisiä. Hän puhui moraaliasioista samalla tavalla kuin isoisä. Mutta hänen moraalinsa ei ollut samanlaista kuin ukin: sillä ei ollut ukin vankkaa vatsaa, hänen keuhkojaan eikä hänen joviaalia voimaansa. Kaikki hänessä ja hänen läheisissään oli rakennettu itarammalle ja suppeammalle pohjalle. Oltuaan neljäkymmentä vuotta virkamiehenä ja vetäydyttyään yksityiselämään, kärsi hän nykyään tuota toimettomuuden tuskaa, joka on niin raskas sellaisille vanhuksille, jotka eivät ole säästäneet viimeisiksi ikävuosikseen sisällisen elämän varastoja. Kaikki hänen luontaiset tai omistetut samoin kuin hänen ammattinsa antamatkin tottumukset olivat painaneet häneen jotakin pelonomaista ja nureksivaa, joka ilmeni jossakin määrin myöskin kaikissa hänen lapsissaan.

Justus Eulerin vävy, Vogel, linnankanslian virkamies, oli noin viisikymmenvuotias. Hän oli kookas, vankka ja aivan kaljupäinen, ohimot kultaisten silmälasien aisoissa. Ja vaikka hän olikin aika hyvinvoivan näköinen, luuli hän olevansa sairas, ja olikin sitä varmaan, vaikkeivät häntä tiettävästi vaivanneetkaan kaikki taudit, joita hän uskoi itsellään olevan, vaan pelkästään saivartelevan ammatin luoma henkinen ärtyisyys ja istuvasta elämästä seurannut vähäinen ruumiillinen rappioituminen. Tuo muuten sangen uuttera ja lahjakaskin mies, joka oli jossakin määrin sivistynytkin, oli nykyaikaisen luonnottoman elämän uhri ja oli joutunut, niinkuin monet pulpettinsa ääreen kytketyt virkailijat, hypokondrian pahanhengen valtaan. Hän oli noita onnettomia, joita Goethe aikoinaan mainitsi sanoilla: "Ein trauriger ungriechischer Hypochondrist" — "synkkä epäkreikkalainen hypokondristi"; — sellaisia Goethe sääli, mutta karttoi kuitenkin tarkoin heitä.

Amalia ei ollut perinyt kummankaan miehisen omaisensa tapoja. Hän oli vankkatekoinen, hälisevä — ja toimintahaluinen, eikä heltynyt puolisonsa valitusvirsistä; hän ravisteli päin vastoin miestään rajusti liikkeelle. Mutta ainaisessa yhdessäolossa ei mikään yksilöllinen voima jaksa pitää puoliaan; ja jos avioliitossa toinen on neurasteenikko, on hyvin mahdollista, että molemmat ovat sitä muutaman vuoden kuluttua. Vaikka Amalia taisteli Vogelia vastaan tottumuksesta ja luonteensa vaatimuksesta, niin joku hetki myöhemmin vaikeroi hän vielä ankarammin kuin hänen miehensä kohtaloaan; ja koska hän siirtyi äskeisistä kiukun puuskista ilman väliasteita ruikutuksiin, ei hän suinkaan ollut hyväksi miehelleen; hän päinvastoin lisäsi kaksinverroin hänen vaivaansa tullen hänen typeryyksiensä korviahuumaavaksi kaiuksi. Amalia ei lopulta kuormannut kaikenlaisilla vaivoilla ainoastaan Vogel-poloista, miestään, joka joutui suorastaan kauhun omaksi kuullessaan valituksensa tämän kaiun suunnattoman suuriksi vahvistamina, vaan hän kuormasi niillä koko maailman ja itsensäkin. Samoin otti Amalia lopulta tavakseen ruikutella hänkin terveyttään, aivan aiheettomasti, sillä se oli vankka; ja samoin isänsä, tyttärensä ja poikansa terveyttä. Se tapa muuttui sitten hänessä maniaksi: kun hän aina sitä puhui, tuli hän siitä vakuutetuksikin. Pieninkin vilustuminen otettiin traagillisesti vastaan; kaikesta kasvoi huolten syy. Vieläpä enemmänkin: kun perheessä voitiin hyvin, kiusasi Amalia kuitenkin itseään ajattelemalla vastaisuudessa tulevia tauteja. Siten elettiin alinomaisessa ahdistuksessa. Siitä huolimatta ei kuitenkaan voitu sen huonommin; ja näyttipä siltä, kuin tämä ainaisten valitusten tila olisi vaan pitänyt yllä perheen yleistä terveyttä. Kaikki sen jäsenet söivät, nukkuivat, tekivät työtä kuin tavallisesti; eikä taloudellinen elämä siitä suinkaan heikontunut. Amalian toiminnanhalu ei tyytynyt pelkästään panemaan häntä itseään aamusta iltaan juoksemaan edestakaisin talon yläkerroksesta pihaan saakka: kaikkien muidenkin piti häärätä hänen ympärillään; ja päivät olivat alinomaista huonekalujen jyryyttämistä, ikkunain pesua, permantojen luuttuamista, huutoja, hälinää, askelten kolinaa, täristystä, iänikuista touhua.

Perheen kaksi lasta näyttivät nähneen luonnolliseksi asiaksi alistua tähän hälisevään itsevaltiuteen, joka ei sallinut kenenkään olla rauhassa. Poika, Leonhard, oli kasvoiltaan sievän näköinen, mutta vähäpätöinen ja käytöstavoiltaan jäykän säännöllinen. Tytöllä, tuolla Rosalla, joka oli vaaleanverikkö, olivat melkoisen kauniit, siniset, lempeät ja tunteelliset silmät; hän olisi ollut miellyttävä, varsinkin siksi, että hänen ihonvärinsä oli raikas ja hieno ja että hän oli kiltin näköinen, ellei hänen nenänsä olisi ollut hiukan liian iso ja suhteettomasti asettunut; se seikka teki hänen kasvonsa jäykkämuotoisiksi ja hänet itsensä saamattoman näköiseksi. Hän muistutti erästä Holbeinin nuorta tyttöä, joka on Baselin museossa, — pormestari Meierin tytär, — tuo, joka istuu alasluoduin silmin, kädet polvilla, vaaleat hiukset hajalla olkapäillä, aivan kuin nolona ja häpeissään epäsiron nenänsä tähden. Mutta Rosa puolestaan ei ollut siitä seikasta laisinkaan levoton, eikä se yhtään estänyt hänen väsymätöntä palpatustaan. Yhtä mittaa kuului hänen kimeä äänensä, kun hän kertoi kaupungin juttuja, kuului suorastaan tikahtumaisillaan, niinkuin hän ei olisi mitenkään ehtinyt kertoa kaikkea, aina kiihtyneenä ja kiivaana, jopa nuhteidenkin uhalla, joita hän sai äidiltä, isältä ja isoisältä, nämä kun vimmastuivat häneen, joskaan ei siksi, että hän puhui alinomaa, vaan enemmänkin sen vuoksi, että hän esti heitä itseään puhumasta. Sillä noilla erinomaisilla ihmisillä, sangen hyvillä, rehellisillä ja uskollisilla, — he olivat oikein kunnollisten ihmisten valioita, — olivat melkein kaikki muut hyveet, mutta yhtä olivat he vailla, sitä, joka on elämän suurin sulous: vaikenemisen hyve.

Christophe oli nykyään kärsivällinen. Hänen surunsa olivat lauhduttaneet hänen suvaitsematonta ja pikavihaista luonnettaan. Hienonmaailman ihmisten julmasta sielun kylmyydestä saatu kokemus oli opettanut hänet tuntemaan tuollaisten kunnon ihmisten arvon, kuin nämä naapurit, ihmisten, jotka olivat tosin kömpelöitä ja hiiden ikäviä, mutta joilla oli ankara käsitys elämästä ja jotka näyttivät hänestä olevan heikkoutta vailla, siksi että he elivät ilman iloa. Kun hän oli itsekseen päättänyt, että he olivat oivallisia ihmisiä ja että hänen tietystikin täytyi pitää heistä, koetti hän, koska hän oli Saksan lapsia, vakuuttaa itselleen, että he häntä tosiaan miellyttivätkin. Mutta siinä hän ei onnistunut: hänellä ei ollut tuota mukavaa germaanilaista ihanteellisuutta, joka ei tahdo nähdä eikä näe sellaista, mikä olisi epämiellyttävää, ei tahdo nähdä siitä syystä, että pelkää sellaisella häiritsevänsä arvostelunsa mukavaa rauhaa ja elämänsä viehätystä. Christophe sen sijaan ei tuntenut koskaan paremmin ihmisten puutteita kuin silloin, kun hän heitä rakasti, silloin, kun hän olisi tahtonut rakastaa heitä kokonaisuudessaan, ilman pienintäkään rajoitusta; jonkinlainen epätietoinen suoruus, vastustamaton totuuden tarve teki hänet silloin selvänäköisemmäksi, vaativammaksi juuri sitä kohtaan, joka oli hänelle kaikkein rakkainta. Niinpä alkoi hän nytkin tuntea eräänlaista hämärää ärtyisyyttä uusien tuttaviensa vikojen tähden. Nämä eivät suinkaan koettaneet niitä salata, niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät. Ei, he levittivät näkyville kaiken, mitä heissä oli sietämätöntä; mutta parhain ja hyvä jäi heissä piiloon. Sitä seikkaa syytti myöskin Christophe, kun hän ryhtyi itseään vääryydestä moittien etenemään ensimmäisiä vaikutuksia syvemmälle ja etsimään noita oivallisia ominaisuuksia, jotka nämä tuttavat niin tarkalla huolella piilottivat itseensä.

Hän koetti päästä läheisiin pakinoihin vanhan Justus Eulerin kanssa, joka juuri sitä toivoikin. Christophea veti hänen puoleensa jokin salainen mieltymys, isoisän muisto, Jean-Michelin, joka oli Euleriä rakastanut ja kehuskellut. Mutta kunnon Jean-Michelillä oli ollut paljoa suurempi kyky kuin Christophella luoda itselleen harhakuvia ystävistään; ja sen seikan Christophe pian huomasi. Turhaan koetti hän nähdä Eulerin muistot isoisästä. Hän ei saanut esille Eulerista muuta kuin haalistuneen kuvan Jean-Michelistä, senkin sievoisesti pilakuvaksi vääristettynä, sekä muutamia merkityksettömiä keskinäisten pakinain rippeitä. Aina ja alinomaa alkoivat Eulerin muistelmat näin:

— Aivan kuin minä sanoin sinun isoisä-raukallesi…

Hän ei muistanut mitään muuta, ei ollut kuullut mitään muuta, kuin minkä hän itse oli sanonut.

Ehkäpä ei myöskään Jean-Michel ollut kuunnellut toista sen paremmin. Enimmät ystävyyssuhteet eivät ole muuta kuin keskinäisiä mukavuusseuroja, joissa saa puhua itsestään toisen kanssa. Mutta ainakin oli Jean-Michel, niin naivisti kuin hän antautuikin pakinoitsemisiloonsa, aina valmiina innostukseen, jota hän tuhlasi sinne tänne. Kaikki oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän oli valittanut aina, ettei hän ollut viisitoista-vuotias, jotta olisi saanut nähdä nousevien sukupolvien ihmeelliset keksinnöt ja sulautua heidän ajatuksiinsa. Hänellä oli elämän kallein ominaisuus: uteliaisuuden tuoreus, jota vuodet eivät vanhentaneet ja joka syntyi joka aamu uudestaan. Hänellä ei ollut tarpeeksi kykyä kehittää tätä lahjaansa joksikin hyväksi; mutta kuinka moni kyvykäs ihminen olisikaan voinut hänen innostustaan kadehtia! Enimmät ihmiset kuolevat kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä: sillä päästyään siitä iästä ovat he enää ainoastaan omia varjojaan; loppuosa heidän elämäänsä kuluu itse-apinoimisessa, toistaessa päivä päivältä yhä konemaisemmalla ja vääristyneemmällä tavalla samaa, jota he tekivät, ajattelivat tai rakastivat silloin, kun he tosiaan olivat.

Siitä kun Eulerin ukko oli ollut, oli niin kauan ja hän oli ollut niin vähäinen, että se, mitä hänessä oli enää jäljellä, oli kovin köyhää ja hiukan naurettavaakin. Entisen ammattialansa ja perhe-elämänsä ulkopuolelta ei hän tiennyt mitään, eikä tahtonut mitään tietää. Hänellä oli kaikista asioista valmiit ajatukset; ja ne olivat alkuisin hänen poikavuosiltaan. Hän luuli tuntevansa taiteita, mutta hän pysähtyi eräihin vanhastaan pyhitettyihin nimiin, joita lausuessaan hän ei jättänyt uudestaan toitottamatta entisiä mahtipontisia määritelmiä; kaikki muu oli hänelle tyhjää ja olematonta. Kun hänelle puhuttiin nykyaikaisista taiteilijoista, ei hän kuunnellut, vaan alkoi jutella jostakin muusta. Hän väitti intohimoisesti rakastavansa musiikkia ja pyysi Christophea soittamaan. Mutta kun Christophe pari kertaa antoi innostaa itsensä siihen ja alkoi soittaa, niin rupesi ukko puhelemaan ääneensä miniänsä kanssa, ikäänkuin musiikki olisi vaan kiihoittanut hänen mielenkiintoaan kaikkeen sellaiseen, joka ei ollut musiikkia. Christophe nousi ylös ja lopetti katkerin mielin kesken kappaletta: kukaan ei häntä huomannut. Oli ainoastaan muutamia vanhoja kappaleita, — niitä oli kolme neljä, — toiset sangen kauniita, toiset hyvin rumia, mutta kaikki rintanaan pyhiksi päätettyjä, joilla oli yksinomainen oikeus saada näiltä kuuntelijoilta melkoista hiljaisuutta ja heidän ehdottoman hyväksymisensä. Niiden ensimmäisten tahtien kajahtaessa joutui ukko kiihkon valtaan ja kyyneleet tulivat hänelle silmiin, ei niin paljoa nyt saadun ilon ja nautinnon vuoksi kuin sen ilon, jota ne sävellykset ennen muinoin olivat hänelle tuottaneet. Christophe alkoi viimein tuntea kauhua näitä kappaleita vastaan, vaikka eräät niistä, kuten esimerkiksi Beethovenin Adelaide olivat hänestä rakkaita: ukko rallatteli alinomaa ensimmäiset tahdit, eikä jättänyt julistamatta että "tämä nyt oli musiikkia", ja vertaili sitä halveksivin sanoin "kaikkeen tähän kirottuun moderniin musiikkiin, jossa ei ole melodiaa". — Totta puhuen ei hän tuntenut mitään siitä modernista musiikista.

Hänen vävynsä tiedot olivat paremmat, ja hän pysyttelihe mukana taiteellisissa virtauksissa; mutta se oli vieläkin pahempaa: sillä hänen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. Hänellä oli kuitenkin sekä makua että älyä; mutta hän ei vaan tohtinut ryhtyä ihailemaan sellaista, mikä oli nykyaikaista. Hän olisi yhtä varmaan kieltänyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet hänen aikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot, jos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. Hänen ärtyisä vaistonsa kieltäytyi tunnustamasta, että vielä nykyään, hänen aikanaan, saattoi kasvaa eläviä suuria miehiä: se ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän oli niin katkeroitunut tyhjään menneestä elämästään, että hän koetti vakuuttaa itselleen elämän menneen tyhjään myöskin muilta ja vakuuttaa, ettei asia voinutkaan muuten olla ja että toiset, jotka uskoivat päinvastoin tai sellaista väittivät, olivat jyrkästi joko typeryksiä tai ilvehtijöitä.

Niinpä ei hän puhunutkaan mistään uusista kuuluisuuksista muuta kuin katkeran pisteliäästi; ja kun hän ei suinkaan ollut tyhmä, löysikin hän heissä heti ensimmäisellä silmäyksellä heikot ja naurettavat puolet. Jokainen uusi nimi sai hänet epäluulon kannalle; ennenkuin hän tunsi asiaa, oli hänen arvostelunsa valmis, — siksi, ettei hän sitä tuntenut. Se, että hän oli suopeamielinen Christophea kohtaan, johtui siitä, että hän luuli tuon ihmisiä katkerasti tarkkaavan poikasen näkevän elämän pahaksi, niinkuin hänkin teki; sitäpaitsi luuli hän Christophea lahjattomaksi. Mikään ei lähennä toisiinsa pieniä, kituvia ja tyytymättömiä sieluja niinkuin heidän yhteisen voimattomuutensa huomaaminen. Ja mikään ei lisää terveiden ja elämää varten luotujen halua terveyteen ja elämään enemmän kuin kosketus noiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kieltävät toisten onnen siksi, että he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen pian. Nuo happamet ajatukset olivat kyllä hänelle hänestä itsestäänkin tuttuja; mutta hän hämmästyi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja myöskin sitä, ettei hän silloin enää niitä ollut tunteakaan; jopa muuttuivat ne silloin hänelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat häntä.

Vielä kiusallisemmat olivat hänestä Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo nainen sovitti ainoastaan käytäntöön Christophen itsensä teorioja velvollisuudesta. Hänellä oli aina huulillaan sana velvollisuus. Hän teki työtä lepäämättä, hän tahtoi, että kaikkien oli tehtävä työtä niinkuin hän. Sen työn tarkoitus ei ollut tehdä onnellisemmaksi häntä itseään ja toisia: päin vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana määränä oli olla häiriöksi kaikille ja tehdä elämä niin ilkeäksi kuin suinkin, että se olisi saanut pyhyyden leiman. Mikään ei olisi voinut hetkeksikään saada Amaliaa keskeyttämään pyhiä uhrimenojaan taloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin monissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja yhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsensä tuhon omaksi, ellei hän olisi aina samoina päivinä ja samoilla hetkillä luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja kiiltäviksi, pieksänyt, pöllyttänyt mattoja, jyryyttänyt tuoleja, pöytiä, kaappeja. Hän ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla. Olisi luullut hänen kunniansa riippuvan niistä kysymyksistä. Ja eivätkö muuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka kunniaansa? Sehän on ikäänkuin huonekalu, joka täytyy pitää kiiltävänä, jonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylmä, kova, — ja kompastuttava. Velvollisuuden tarkka täyttäminen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia sen rakastettavammaksi. Hän takertui taloudenpidon saivarteluihin, niinkuin ne olisivat olleet Jumalan käsky. Ja hän halveksi suuresti niitä, jotka eivät eläneet samoin kuin hän, jotka levähtivätkin, jotka osasivat töittensä lomassa elämästä myöskin hiukan nauttia. Hän hyökkäsi oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu silloin tällöin keskellä töitään istahti uneksimaan. Louisa huokaili, mutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt tästä asiasta mitään: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt kotoa, ennenkuin hän lähti näille hyökkäyksille heidän huoneistoonsa; ja toistaiseksi ei hän vielä ollut karannut suorastaan Christophen kimppuun: sitä Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi Amalian parissa elävänsä laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein vähemmän antoi Christophe Amalialle anteeksi hänen ainaista hälinäänsä. Christophe eli talossa kuin maanpaossa. Hän sulkeutui kamariinsa, — se oli pieni, matala huone pihan puolella, — tukki tarkoin ikkunansa ja kärsi raittiin ilman puutetta, jottei hänen olisi tarvinnut kuulla talon yhtämittaista kotimeteliä, mutta kuitenkaan ei hänen onnistunut siten itseään varjella. Tahtomattaankin joutui hän hermostuneessa jännityksessä seuraamaan pienimpiäkin alhaalta kuuluvia ääniä; ja kun tuo kauhea naisen ääni, joka tunkeusi läpi lukkojen, alkoi lyhyen tyynen tuokion jälkeen aina uudestaan huutaa, valtasi hänet raivo: hän karjui, polki jalkaansa, lennätti Amalialle läpi seinien valikoidut varastot sadatuksia. Keskellä yleistä meteliä ei hänen vihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, että hän siellä sävelsi. Hän manasi rouva Vogelin pirun valtaan. Hän ei häntä kunnioittanut, ei pitänyt juuri missään arvossa. Hänestä tuntui joskus, että hän olisi pitänyt kaikkein riettainta ja typerintä naista parempana kuin Amaliaa, jos hän vain olisi vaiennut; parempana typeryyttä kuin kaikkea älyä, kunniallisuutta ja muita hyveitä, jotka tuolla tavalla mekastavat!

Tämä metelin viha lähensi häntä Leonhardiin. Tuo nuori poika oli keskellä yleistä touhua aina rauhallinen eikä kohottanut koskaan ääntään tavallista kovemmaksi. Hän ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja selvällä tavalla, valiten jokaisen sanansa ja hätäilemättä. Kuohuvalla Amalialla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa, kunnes hän oli puhunut loppuun; kaikki tuskittelivat hänen hitauttaan. Hän ei siitä tullut sen kiireellisemmäksi. Mikään ei muuttanut hänen tyyneyttään ja hänen kunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sitäkin enemmän hänen puoleensa, kun hän sai kuulla, että Leonhard aikoi kirkolliselle alalle; ja se seikka kiihoitti suuresti hänen uteliaisuuttaan.

Christophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisessä tilassa: hän ei itsekään tiennyt, millainen hänen tilansa oli. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. Hän ei ollut saanut tarpeeksi oppia, ja hän oli liiaksi sekautunut elämisen vaikeuksiin eritelläkseen sitä kysymystä ja järjestääkseen sitä ajatuksissaan. Kiihkeäluonteisena, jollainen hän oli, heittelehti hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eheästä uskosta jyrkkään kieltämiseen, aprikoimatta, oliko hän sopusoinnussa vai ei. Kun hän oli onnellinen, ei hän ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin taipuisa siihen uskomaan. Ja kun hän oli onneton, ajatteli hän sitä, mutta ei siihen suinkaan uskonut: hänestä tuntui mahdottomalta, että Jumala olisi määrännyt ihmisille onnettomuuden ja vääryydet. Nämä pulmat tuottivat hänelle muuten sangen vähän vaivaa. Pohjaltaan oli hän liian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. Hän eli Jumalassa, hänen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan niille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai vähäverisyyden pilaamia. He vetävät itseensä ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta. Kuoleva takertuu kiinni elämään, mutta se, jolla on sisässään aurinko ja elämä, miksi menisi hän sitä hakemaan itsensä ulkopuolelta?

Christophe ei luultavasti koskaan olisi välittänyt näistä — kysymyksistä, jos hän olisi elänyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen elämän vaatimukset pakoittivat hänet kiinnittämään ajatuksensa niihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin epäsuhtaisen tilan maailmassa ja joihin nähden täytyy ratkaista kantansa, koska niihin törmää joka askelella. Aivan kuin terveellä ja hyvällä, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengellä ei olisi tuhannenkin kiireellisempää tehtävää kuin tuottaa itselleen huolta, onko Jumala olemassa vai ei!… Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin uskomaan Jumalaan! Mutta täytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja sennäköiseen, sen väriseen ja senrotuiseen! Tällainen ei pälkähtänyt Christophen päähänkään. Jeesuksella ei ollut juuri minkäänlaista paikkaa hänen ajatuksissaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän häntä rakastanut: hän rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli häntä; mutta hän ei ajatellut häntä milloinkaan. Hän moitiskeli usein sentähden itseään, hän oli suruissaankin, hän ei käsittänyt, miksi se seikka ei häneen koskenut. Kuitenkin noudatti hän uskonnollisia menoja samoin kuin hänen omaisensakin; hänen isoisänsä oli lukenut aina raamattua; hän itsekin kävi säännöllisesti messussa; siitä oli hänelle hyötyäkin, jollakin tavoin, koska hän oli nykyään urkuri; ja hän antautui tehtäväänsä mallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut sievään pulaan, jos häntä olisi hänen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan, mitä hän oli siellä ajatellut. Hän alkoi lueskella uskonnollisia kirjoja, kiinnittääkseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat hänelle ajanrattoa, jopa miellyttivätkin häntä, mutta samoin kuin muutkin kauniit ja omituiset kirjat, eivätkä hänestä eronneet olennaisesti muista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi. Totta puhuaksemme: jos hän olikin mieltynyt Jeesukseen, oli hän mieltynyt paljoa enemmän Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edessä Pyhän Florianin kirkossa, jossa hän soitti sunnuntaimessussa, oli hän enemmän kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja hän oli uskonnollisempi niinä päivinä, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina, jolloin se soitti Mendelssohnia. Eräät jumalanpalvelusmenot saivat hänet hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko hän silloin Jumalaa, vai ainoastaan musiikkia? Sitä oli muuan varomaton pappi kysynyt häneltä leikillään, ajattelematta, mihin aprikoimisiin tämä hänen sutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksestä ollut millänsäkään eikä olisi yhtään muuttanut elämäntapojaan (niin monet ihmisethän tyytyvät siihen, etteivät tiedä, mitä oikeastaan ajattelevat). — Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve, joka toi alinomaa hänelle miettimistä; ja kun hän kerran sai jonkin aprikoitavan päähänsä, oli hänen mahdoton sitä siitä poistaa. Hän kiusasi itseään, hänestä tuntui, että hän oli kaksinaisolento. Uskoiko hän, vai eikö hän uskonut?… Hänellä ei ollut ei aineellisia eikä älyllisiä keinoja ratkaista sitä ongelmaa, näin, yksinään, sillä sellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin täytyi se nyt ratkaista, muuten olisi hän ollut välinpitämätön uskonnonasioista tai ulkokullattu. Toden totta oli hän yhtä kykenemätön kumpaankin.

Hän koetti arasti tutkistella siinä suhteessa ympäristönsä ihmisiä. Kaikki he näyttivät olevan varmoja itsestään. Christophe paloi halusta oppia tuntemaan heidän uskonsa perussyyt. Niitä ei hänen onnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei hänelle annettu tarkkaa vastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitivät häntä ylpeänä ja sanoivat, että sellaisista asioista ei väitellä, ja että tuhannet älykkäämmät ja paremmat kuin hän olivat uskoneet asiaa pohtimatta; hänen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset jälleen näyttivät närkästyneiltä, aivan kuin heitä olisi sellaisilla kysymyksillä persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eivät juuri he olleet kaikkein varmimmat siinä asiassa. Toiset jälleen kohauttivat olkapäitään ja sanoivat hymyillen: "No, ei suinkaan siinä nyt mitään pahaa ole." Mutta heidän hymynsä ilmaisi: "Ja se nyt on mukavinta sillä tavalla…" Heitä Christophe halveksi sydämensä pohjasta.

Hän oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa eräälle papille; mutta se yritys ei rohkaissut häntä laisinkaan. Christophe ei päässyt vakavasti juttelemaan hänen kanssaan. Niin ystävällinen kuin hänen puhuttelijansa olikin, antoi hän Christophen kohta tajuta, ettei hänen ja Christophen välillä ollut mitään oikeaa yhdenvertaisuutta; näytti alun pitäen sovitulta, että papin ylemmyys oli vastaaninttämätön ja ettei puhe saanut mennä yli hänen määräämiensä rajojen, muuten olisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan kärjettömäksi leikiksi. Kun Christophe koetti päästä syvemmälle ja tehdä kysymyksiä, joihin tuota arvon miestä ei huvittanut vastata, vetäytyi pappi omaan rauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen lauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, että Jumala häntä valaisisi. — Christophe lähti papin luota nöyryytettynä ja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydestä. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi sitten enää koskaan turvautunut pappiin, olipa hän, Christophe, sitten oikeassa tai väärässä. Hän myönsi kyllä, että nuo ihmiset saattoivat olla älyltään ja pyhän virkansa puolesta ylempiä kuin hän; mutta keskusteltaessa näistä asioista ei saanut olla enää ylempää, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ikää eikä nimeä; mikään muu kuin totuus ei merkitse mitään: sen edessä on koko maailma yhdenvertainen.

Siksi oli hän onnellinen, kun nyt löysi ikäisensä pojan, joka uskoi. Hän itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja hän toivoi hartaasti, että Leonhard selvittäisi hänelle syyt, miksi uskoa. Christophe ryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina, mutta kiirehtimättä; eikä ensi pakinasta ollut mitään tulosta. Koska talossa ei voitu keskustella rauhassa pitempää aikaa, sillä Amalia tai vanhus keskeyttivät vähän väliä, niin esitti Christophe, että mentäisiin kävelemään iltapuolella, heti päivällisen jälkeen. Leonhard oli liian kohtelias kieltääkseen, vaikka hän olisikin mielellään itseään sellaisesta säästänyt; sillä hänen untelo luonteensa pelkäsi kävelemistä, keskustelua, kaikkea, mistä vain oli vaivaa.

Christophea nolostutti ryhtyä perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan pari kömpelöä ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku seikoista, syöksyi hän sitten melkein kiukkuisen jyrkästi kysymykseen, joka painoi hänen sydäntään. Hän tiedusteli Leonhardilta, aikoiko hän tosiaan papiksi, ja tekikö hän sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard loi häneen rauhattoman katseen; mutta kun hän näki, ettei Christophen tarkoitus ollut vihamielinen, niin hän rauhoittui.

— Kyllä, vastasi hän; kuinkapa muuten sitten?

— Ah, äännähti Christophe, te olette onnellinen mies!

Leonhard tunsi Christophen äänessä kateuden vivahduksen ja hänen itserakkauttaan hiveli. Hänen käytöksensä muuttui heti, hänelle tuli puhumisen into, hänen kasvonsa kirkastuivat:

— Kyllä, myönsi hän, minä olen onnellinen. Hän oikein säteili ilosta.

— Kuinka te olette siihen päässyt? kysyi Christophe.

Ennenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti hän, että asetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyhän Martin luostarin pylväskäytävään. Sinne näkyi kulmaus pientä toria, jolla kasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu, kylpien illan uduissa. Rhein juoksi mäen alla. Vanha, hyljätty kalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui heidän vieressään suljetun portin takana.

Leonhard alkoi puhua. Hän sanoi tyytyväisyyttä loistavin silmin, kuinka suloista oli päästä pois elämästä, löytää turvapaikka, jossa on ainaiseksi suojassa. Vielä äityväin haavain kiduttamalla Christophella oli kiihkeä halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi myöskin surua. Hän kysyi huokaisten:

— Ja kumminkin, eikö teistä ole vaikeaa luopua siten kokonaan elämästä?

— Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mitä siinä on vaikeaa? Eikö elämä ole surullista ja rumaa?

— On siinä kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta.

— Kyllä, on kaunistakin, mutta vähän.

— Tuo vähä, se on minulle vielä paljon.

— Oh, mutta sehän on selvän älyn asia. Toisella puolella hyvää ja paljon pahaa, ja toisella puolella jälleen ei hyvää eikä pahaa, täällä maailmassa; ja senjälkeen loppumaton onni: voiko epäröidä valinnassa?

Christophe ei liioin rakastanut tätä laskutapaa. Niin säästeliäs elämä tuntui hänestä sangen köyhältä. Hän koetti nyt kuitenkin vakuuttaa itselleen, että se oli viisautta.

— Te ette siis pelkää vaaraa, että antaisitte jonkin miellyttävän hetken vietellä itsenne? kysyi hän hiukan ivallisesti.

— Mitä hullua! Kun tietää, että se ilo kestää vain hetken, ja että sitten seuraa koko iäisyys.

— Te olette siis varma tuosta iäisyydestä?

— Tietysti.

Christophe kyseli edelleen. Hän värisi halusta ja toivosta, että
Leonhard voisi antaa hänelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka
innokkaasti hän silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut
Leonhardia Jumalan luokse.

Leonhard oli ylpeä apostolintehtävästään ja vakuutettu muuten, että Christophen epäilykset olivat ainoastaan pintaa, ja että ne kohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimmäiset todistuskappaleet kuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin, evankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta hän tuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti hänet muutaman minuutin kuultuaan sanoen, että tämä oli kysymyksen vastaamista kysymyksellä ja ettei hän pyytänyt Leonhardia esittämään itselleen juuri sitä, johon hänen epäilyksensä kohdistui, vaan tahtoi apua sitä ratkaistakseen. Leonhardin täytyi silloin todeta, että Christophe oli paljon sairaampi kuin näyttikään ja että hän vaati itselleen vakuutusta ainoastaan järjen keinoilla. Kumminkin ajatteli hän vielä, että Christophe vain teeskenteli vapaa-ajattelijaa — (Leonhard ei voinut kuvitella, että ihminen voisi olla sitä tosissaan). — Leonhard ei siis menettänyt rohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisestä opistaan koulussa saamiinsa tietoihin; hän lateli sikin sokin, enemmän auktoriteetilla kuin järjestyksessä, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, jännittäen älyään, ja otsa rypyssä ajatuksen ponnistuksesta; hän pani Leonhardin esittämään todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden sisältöön, syventyä itseensä, seurata todistelua. Sitten purkausi hän yhtäkkiä julistamaan, että nyt hänen kustannuksellaan ilveiltiin; että tuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua, sellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla, että ne sanat ovat myöskin asioita. Leonhard esitti närkästyneenä takeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, että elleivät he olleet ilveilijöitä, olivat he pelkästään vietävän kirjailijoita; ja hän vaati toisia todistuksia.

Kun Leonhard kauhukseen huomasi, että Christophe oli saanut auttamattoman vian, ei hän enää välittänyt hänestä. Hän muisti, kuinka häntä oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa väittelyyn uskottomien kanssa, — varsinkin, jos he eivät tahallaan tahtoisi uskoa; siinä saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta kuitenkaan hyödyttää toista. Parempi oli jättää onneton Jumalan tahdon haltuun, sillä Jumala osaa kyllä hänet valaista, jos se on hänen aikomuksensa; ja jos se jälleen ei sitä ole, kuka uskaltaisi nousta Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yrittänyt enää pitkittää keskustelua. Hän tyytyi pelkästään sanomaan lauhkeasti, että tällä kertaa hän ei voinut enää mitään tehdä, etteivät mitkään perustelut pystyneet näyttämään tietä sellaiselle, joka oli päättänyt olla sitä näkemättä, että täytyy rukoilla, turvautua armoon: mikään ei ole ilman sitä mahdollista; täytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa.

Tahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa sentähden, että minä tahtoisin hänen olevan olemassa? Kuolemaa ei siis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kieltää!… Niin niin, kuinka elämä on helppo niille, joilla ei ole tarvetta nähdä totuutta, joilla on taito nähdä se sellaisena, kuin sitä haluavat, ja sommitella itselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeillä patjoilla! Christophe oli varma, ettei hänestä olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan…

Leonhard jatkoi pakinaansa. Hän oli nyt palannut mieli-asiaansa: mietiskelevän elämän suloihin; ja tällä vaarattomalla alueella ei hänen sana virtansa enää ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta värisevällä äänellä hän kuvaili iloja, joita elämä Jumalassa tuottaa, elämä maailman ulkopuolella, yläpuolella, kaukana siitä touhusta, josta hän nyt puhui odottamatta vihan vivahduksella (hän inhosi sitä melkeinpä yhtä paljon kuin Christophe), kaukana raakuudesta, herjauksista, kaukana kaikenlaisista pienistä surkeuksista, joita saa alinomaa kärsiä, uskon varmassa ja lämpöisessä pesässä, josta voi katsella rauhassa vieraan ja etäisen maailman onnettomuuksia. Christophe näki hänen puhettaan kuunnellessaan selvästi moisen uskon itsekkyyden. Leonhard alkoikin sitä aavistaa; hän kiiruhti siis puolustautumaan. Mietiskelevä elämä ei suinkaan ollut joutilaan elämää. Päinvastoin: rukouksella tekee paljoa enemmän hyvää kuin työllä; mitä olisi maailma ilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, sälyttää kannettavakseen heidän vikansa, tarjoaa heille ansionsa, välittää maailman asioita Jumalan tykönä.

Christophe kuunteli häntä vaieten, mutta hänen vihamielisyytensä yhä kasvoi. Hän ymmärsi tämän Leonhardin järkeilyn ulkokultaisuuden. Hän ei ollut niin väärämielinen, että olisi luullut kaikkia uskovia samanlaisiksi. Hän tiesi hyvin, että tämä elämästä luopuminen johtui eräässä vähäisessä joukossa mahdottomuudesta elää, jäytävästä epätoivosta, hätäisen turvautumisesta kuolemaan, — että se aiheutui eräissä vieläkin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta… (Mutta kuinka kauan sellaista tilaa heissä yleensä kestää?)… Mutta enimmissä ihmisissä: eikö se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten olentojen kylmää järkeilyä, jotka huolehtivat hartaammin omasta rauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen näkevät, niin kuinka he kärsivätkään huomatessaan ihannettaan näin häpäistävän!…

Leonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua, nimittäin jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla kaikki oli synkkää, väärää, tuskaa; ylhäällä jälleen kaikki muuttui kirkkaaksi, valoisaksi, järjestetyksi; maailmaa voi verrata mallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin…

Christophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. Hän mietti mielessään: "Uskooko hän, vai luuleeko hän uskovansa?" Kuitenkaan ei hänen oma uskonsa, hänen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siitä horjunut. Pelkästään sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus ja vaivaiset järkeilyt eivät voineet saada sitä kukistetuksi…

Yö laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, jäi varjoon; tähdet syttyivät, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisivät kalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkeaäänisin ensin, yksinään, aivan kuin valittava lintu, pyytäen taivaalta vastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen; viimein äänsi matalaäänisin, kvintissä, ikäänkuin vastaten toisille. Kaikki kolme kelloa yhtyivät soitossa. Siinä heidän istuessaan tornin juuressa hurisi torni kuin jättiläiskokoinen mehiläispesä. Ilma vapisi, ja samoin Christophen sydän. Hän pidätti hengitystään ja ajatteli, kuinka köyhää säveltäjien musiikki on tämän musiikin valtameren rinnalla, jossa tuhannet olennot ääntelevät: se on vapaitten eläinten ääniä, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen, talouskirjoja pitävän, hengettömillä sovinnaisleimoilla varustetun maailman, jonka ihmisten äly on luonut. Hän tunsi haipuvansa tuohon soivaan äärettömyyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa…

Kun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset värähdykset haipuivat ilmaan, heräsi Christophe. Hän katsahti peljästyen ympärilleen… Hän ei tuntenut enää mitään entistä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään ja hänessä itsessään. Jumalaa ei enää ollut…

Aivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, äkillinen valon syttyminen. Järki ei sellaisessa merkitse mitään; siihen tarvitaan vaan jokin vähäpätöisyys: sana, hiljaisuus, kellon ääni. Ihminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mitään, yhtäkkiä kaikki luhistuu kokoon. Näkee ympärillään rauniot. On yksin, ei usko enää.

Christophe oli kauhistunut, eikä voinut ymmärtää, kuinka se oli tapahtunut. Se kävi niinkuin keväinen jäidenlähtö joesta…

Leonhardin ääni kuului yhä, järkeilevänä, yksitoikkoisena kuin heinäsirkan siritys. Christophe ei kuunnellut sitä enää. Oli tullut pilkkopimeä, Leonhard lopetti. Hän oli hämmästynyt Christophen jäykkyyttä ja tullut levottomaksi, että oli jo myöhä, ja hän ehdotti nyt, että palattaisiin jo kotiin. Christophe ei vastannut. Leonhard tarttui häntä käsivarteen. Christophe hätkähti, ja katsoi Leonhardiin hämmentynein silmin.

— Christophe, nyt täytyy mennä kotiin, virkkoi Leonhard.

— Mene hiiteen! huudahti Christophe hänelle raivoissaan.

— Hyvä Jumala! Christophe, mitä olen teille tehnyt? kysyi Leonhard peloissaan ja kauhistuen.

Christophe masensi mielensä.

— Niin, sinä olet oikeassa, ystäväiseni, sanoi hän lempeämmällä äänellä, en tiedä, mitä puhun. Mene! Mene Jumalan luo!

Hän jäi yksin. Hänen sydämensä oli niin lohduton.

— Oi, taivaan Jumala! huudahti hän väännellen käsiään ja kohottaen kasvonsa kiihkeästi mustaa taivasta kohti. Minkätähden en minä enää usko? Minkätähden minä en voi uskoa enää? Mitä minussa on tapahtunut?…

Oli liian suuri epäsuhde hänen uskonsa perikadon ja äskeisen Leonhardin kanssa tapahtuneen keskustelun välillä: oli selvää, ettei tuo pakina voinut olla syynä tähän muutokseen, enempää kuin Amalian kirkumiset ja talon isäntäväen naurettavuudet voivat olla syynä siihen mullistukseen, joka oli viime aikoina hänen siveellisissä ajatuksissaan tapahtunut. Ne olivat ainoastaan tekosyitä. Epäilys ei tullut häneen ulkoa päin. Epäilys oli hänessä itsessään. Hän tunsi sielussaan liikkuvan outoja hirviöitä, eikä hän uskaltanut kumartua tähystelemään ajatuksiinsa, nähdäkseen tuota pahaansa kasvoista kasvoihin… Pahaansako? Oliko tämä pahaa? Hänen lävitseen tunkeutui kaipuun tuntu, juopumus, hekumallinen tuska. Hän ei ollut enää omassa vallassaan. Turhaan hän koetti kylmetä jälleen entiseen stoalaisuuteensa. Kaikki luhistui yhdellä iskulla. Hän tunsi yhtäkkiä uuden, avaran maailman: polttavan, hurjan, järjellä käsittämättömän maailman… joka on Jumalasta kaukana…

Se tapahtui tuokiossa. Mutta koko hänen entisen elämänsä tasapaino oli siitä alkaen hävitetty.

Koko talon väessä oli ainoastaan yksi henkilö, joka herätti Christophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tyttö ei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana kauniista, oli sangen vaativainen mitä toisten kauneuteen tulee. Hän oli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos nainen on ruma, ei hän heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei hän ole jo yli helliä tunteita herättävän iän, jolloin naisella ei ole oikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinpä uskonnollisiin tunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mitään erikoisia ja ansiokkaita lahjoja, vaikka hän kylläkin oli älykäs, ja häntä vaivasi alinomainen lörpöttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan häntä. Niinpä ei Christophe ollut huolinut nähdä vaivaa edes häneen tutustua, sillä hän luuli, ettei Rosassa olisi mitään tunteitakaan; enintään hän oli joskus Rosaan katsahtanut.

Rosa oli kuitenkin parempi kuin monet muut nuoret tytöt; joka tapauksessa hän oli parempi kuin Minna, tuo Christophen niin kiihkeästi rakastama Minna. Hän oli kiltti pikku nainen, jossa ei ollut kiemailua, ei turhamaisuutta. Christophen saapumiseen asti ei hän ollut huomannut olevansa ruma, taikka ei ollut siitä välittänyt, sillä omaistensa joukossa ei ihminen sellaisesta huolestu. Jos isoisä taikka äiti sattuivat äkäillessään sanomaan hänelle, että hän oli ruma, niin hän vain nauroi: hän ei sitä uskonut taikka ei sitä sen enempää tullut ajatelleeksi; eivätkä nuo läheisetkään tarkoittaneet sillä sen enempää. Niin monet muutkin tytöt, yhtä rumat ja rumemmatkin, olivat löytäneet rakastavan sydämen! Saksalaiset ovat varustetut onnekkaalla anteeksiantamiskyvyllä ruumiillisia epätäydellisyyksiä kohtaan: he voivat olla niitä näkemättä, jopa saattavat he ne kaunistaakin taipuisan mielikuvituksensa voimalla, sellaisella mielikuvituksella, joka löytää odottamattomia yhtäläisyyksiä heidän rakastamansa naisen ja ihmiskunnan kaikkein kauniimpien yksilöiden välillä. Eulerin vanhusta ei olisi tarvinnut kauan puijata, jos olisi tahtonut saada hänet uskomaan, että hänen tyttösellään oli esimerkiksi Ludovisin Junon nenä. Onneksi hän oli liian ärtyisä ladellakseen kohteliaisuuksia, ja Rosa oli täysin välinpitämätön nenänsä muodosta; eikä hänen itsetuntonsa vaatinut muuta kuin, että hän täytti kotivelvollisuutensa tarkasti noiden jo tunnettujen ja kuuluisain sääntöjen mukaan. Hän oli hyväksynyt kaikki saamansa opetukset kuin raamatun sanat. Kun hän ei laisinkaan käynyt kaupungilla, oli hänellä vähän vertailutilaisuuksia, ja hän ihaili siis omaisiaan naivisti ja uskoi aina, mitä he sanoivat. Ollen avomielinen, luottava, helposti tyytyvä luonne, koetti hän sulautua kodin alakuloiseen henkeen ja matki lauhkeasti kuulemiaan pessimistisiä mietelmiä. Hänellä oli hellin sydän koko perheessä, — hän ajatteli aina toisia, koetti olla heille iloksi, tahtoi päästä osalliseksi muitten huolista, tietää, mitä he kaipasivat; Rosalla oli kaipuu rakastaa, ilman mitään palkan pyydettä. Luonnollisesti käyttivät toiset hänen näitä ominaisuuksiaan väärin, vaikka he olivatkin hyviä ja rakastivat häntä: ihmisellä on aina viettelys käyttää väärin niiden rakkautta, jotka ovat hänelle täysin alttiita. Hänen kiintymyksestään oltiin niin varmoja, ettei hänelle oltu edes kiitollisia: mitä Rosa tekikin, niin yhä enemmän häneltä odotettiin. Sitäpaitsi oli Rosa hiukan avuton; hän oli kömpelö, hätiköivä, hänen liikkeensä olivat äkillisiä ja poikamaisia, hänen hellyytensä purkausi usein puuskina, jotka saivat aikaan vahingoita. Hän särki laseja, kaatoi karahveja, sulki paukauttaen ovia; kaikki tällaiset seikat ärsyttivät koko perheen äkäilemään hänelle. Pikku Rosa sai alinomaa nuhteita, ja meni johonkin nurkkaan itkemään. Ne kyyneleet eivät kauan vuotaneet. Hänen kasvoilleen palasi pian ilo ja suuhun juttu, eikä hänessä säilynyt hetkeäkään kaunaa ketään muita kohtaan.

Christophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan elämässä. Hän oli kuullut usein hänestä puhuttavan. Christophella oli oma paikkansa kaupungin juorupajoissa: hän oli jonkinlainen pikkukaupungin kuuluisuus; hänen nimeään mainittiin siis usein perheen keskinäisissä pakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel vielä eli ja kuljetti poikansa pojasta ylpeänä Christophen kunniaa kaikkien tuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut nuoren muusikon. Kun hän kuuli, että Christophe tulisi asumaan heidän taloonsa, taputti hän käsiään. Hän sai ankarat torat, hän käyttäytyi muka hyvin sopimattomasti; ja hän joutui aivan ymmälle. Hän ei huomannut siinä mitään pahaa. Niin yksitoikkoisessa elämässä kuin hänen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. Häneltä menivät viimeiset päivät ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa. Hän oli huolissaan, ettei heidän kotinsa miellyttäisi Christophea, ja ryhtyi järjestämään huoneita niin viehättäviksi kuin mahdollista. Veipä hän uusien vuokralaisten muuttoaamuna heidän uuninsa reunalle kimpun kukkiakin, ikäänkuin tuliaistervehdykseksi. Mitä häneen itseensä tuli, ei hän millään tavoin ollut ajatellutkaan näyttäytyä edukseen; ja Christophelle riitti jo ensi silmäys osoittamaan, että Rosa oli ruma ja epäaistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella Christophea samaan tapaan, vaikka hänellä olisivat olleet siihen hyvätkin syynsä, sillä Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka asu oli sitä mukaa huono, oli vieläkin rumempi kuin tavallista. Mutta Rosan oli mahdotonta ajatella kenestäkään mitään pahaa; ja koska Rosa piti vaariaan, isäänsä ja äitiään täydellisen kauniina olentoina, ei hän jättänyt myöskään pitämättä Christophea sellaisena, jona oli odottanut hänet näkevänsä; ja hän ihaili Christophea koko sydämestään. Rosa oli arka, kun Christophe istui hänen pöytätoverinaan; ja pahaksi onneksi hänen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti ensi hetkestä häneltä Christophen sympatiat. Rosa ei sitä huomannut, ja tämä ensimäinen ilta jäi hänen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana kuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat lähteneet omalle puolelleen, hän kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat yläkerrassa hänen päänsä päällä; ja se ääni kajahti iloisesti hänessä: talo tuntui hänestä nyt heränneen eloon.

Seuraavana päivänä katsoi hän itseään ensi kertaa levottoman tarkkaavasti kuvastimesta; ja vaikka hän ei vielä täydellisesti voinut selvittää onnettomuutensa suuruutta, alkoi hän sen jo aavistaa. Hän koetti arvioida kasvojensa ominaisuuksia, yhtä toisensa jälkeen; mutta hän ei siinä onnistunut. Hänessä heräsi surullinen pelko. Hän huokaili syvään, ja tahtoi nyt pukuunsa hiukan muutoksia. Siinä hän ei onnistunut, hän teki itsensä vain yhä rumemmaksi. Hänelle tuli onneton aate kiusata Christophea kohteliaisuudella. Vilpittömässä halussaan nähdä aina noita uusia ystäviään ja autella heitä hän ravasi portaita edestakaisin alinomaa, kantaen heille joka kerta jonkin tarpeettoman esineen ja työntyen itsepintaisesti heitä auttamaan, nauraen, jutellen, kirkuen yhtä mittaa. Ainoastaan Rosan äidin kärsimätön ääni, kun hän huusi tytärtään luokseen, saattoi ehkäistä hänen intonsa ja pakinansa. Christophe oli ärtyisän näköinen: hänen kiukkunsa olisi purkautunut joka hetki, ellei hän etukäteen olisi tehnyt hyviä päätöksiä. Hän kesti kaksi päivää; kolmantena väänsi hän ovensa lukkoon, Rosa kolkutti, huusi häntä, ymmärsi yskän, palasi nolona alas eikä enää tullut takaisin. Christophe selitti hänet tavatessaan, että hänellä oli ollut kiireellistä työtä, joten hän ei voinut hukata aikaa. Rosa pyysi nöyrästi anteeksi. Hän ei saattanut kuvitella viattomien yritystensä epäonnistumisen suuruutta: ne olivat karkoittaneet Christophen heti täydellisesti hänen luotaan. Christophe ei enää sitten välittänyt salata pahaa tuultaan; hän ei kuunnellut edes Rosan juttuja, eikä teeskennellytkään olevansa muuta kuin kärsimätön. Rosa tunsi, että hänen pakinansa ärsyttivät Christophea; ja ponnistaen tahtoaan onnistui hänen olla vaiti osan kokonaista iltaa; mutta halu oli häntä voimakkaampi: yhtäkkiä alkoi hänen suunsa jälleen soittaa, ja sanat ryntäsivät ulos kahta vimmatummalla voimalla. Christophe katkaisi ne keskellä lausetta. Rosa ei ollut siitä hänelle vihainen. Hän oli vihainen itselleen. Hän piti itseään hölmönä, ikävänä, naurettavana; kaikki hänen vikansa tuntuivat hänestä nyt suunnattomilta, hän koetti niitä hävittää itsestään; mutta ensimmäisten yritysten tappio oli lamannut hänen rohkeutensa, hän ajatteli itsekseen, ettei hän siinä koskaan onnistuisi, ettei hänellä olisi siihen voimaa. Kuitenkin koetti hän yhä.

Mutta hänessä oli vielä muitakin puutteita, joita vastaan hän ei voinut senkään vertaa. Mitä tehdä rumuudelleen? Sillä ruma hän oli, sitä ei hän enää epäillyt. Se onnettomuus oli ilmestynyt yhtäkkiä varmana hänen eteensä, kun hän eräänä päivänä katseli itseään kuvastimesta; ja se oli kuin ukkosen isku! Luonnollisesti hän vielä liioittelikin puutettaan: hän näki nenänsä kymmentä kertaa pitempänä kuin se oli, se anasti hänen mielestään koko kasvot; hän ei uskaltanut itseään enää näyttää, hän olisi tahtonut kuolla. Mutta nuoruudella on sellainen toivon voima, että nämä lohduttomuuden puuskat eivät kestäneet laisinkaan kauan; hän kuvitteli pian itselleen, että hän oli erehtynyt; hän koetti uskoa ja onnistuikin joskus arvioimaan nenänsä aivan tavalliseksi ja melkeinpä siromuotoiseksi. Vaisto neuvoi häntä sitten käyttelemään, joskin hyvin kömpelösti, kaunistuksekseen eräitä lapsellisen ovelia keinoja: eräänlaista hiuskampausta, joka antoi otsan paremmin näkyä eikä huutanut niin pahoin julki kasvojen epäsuhtaisuutta. Siinä ei ollut minkäänlaista kiemailua; rakkauden ajatuskaan ei ollut vielä vilahtanut hänen päässään, tai oli se siinä tiedottomasti. Hän ei pyytänyt paljoa: ei mitään muuta kuin hieman ystävyyttä; ja tuota vähäistä ei Christophe nyt näyttänyt olevan halukas hänelle suomaan! Rosasta tuntui, että hän olisi ollut iki-onnellinen, jos Christophe olisi ainoastaan tahtonut toivottaa hänelle ystävällisesti ja kiltisti hyvää päivää tai hyvää iltaa, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Christophen katse oli tavallisesti niin kova, niin kylmä! Se suorastaan hyyti tyttöä. Christophe ei sanonut hänelle mitään pahaa; Rosa olisi rakastanut enemmän soimauksia kuin tuota kauheaa vaikenemista.

Eräänä iltana istui Christophe soittaen pianonsa ääressä. Hän oli valinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimmäisen koko talossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli alemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. Hän piti musiikista, vaikka hänen makunsa oli huono, sillä sitä hän ei ollut koskaan kasvattanut. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin nurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja hän näytti kiintyneen pelkästään työhönsä; mutta hänen sielunsa olikin siirtynyt säveliin, jotka kaikuivat ylhäältä ja joista hän ei tahtonut yhtään ainoata hukata. Heti, kun Amalia hänen ilokseen lähti huoneesta sanoen juoksevansa pikimmiltään jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa ylös, heitti työnsä ja hiipi sykkivin sydämin hiljaa ylös Christophen ullakkokamarin ovelle. Hän pidätti hengitystään ja painoi korvansa ovea vasten. Siinä hän seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin. Rosa lähti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta; mutta koska hän ei ollut liioin notkea ja kun hän sitäpaitsi hätiköi aina, niin ei hän voinut milloinkaan kulkea kompastumatta portaissa. Ja kerran, kun hän jälleen kuunteli mainitulla tavalla, kumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti hän tasapainonsa ja jysähytti kaatuessaan oveen otsansa. Hän säikähti niin, että hänen hengityksensä katkesi. Pianon ääni vaikeni heti: Rosalla ei ollut voimaa lähteä pakoon. Hän nousi ylös maasta, mutta samassa ovi aukesi. Christophe näki hänet, iski häneen raivostuneen katseen ja työnsi sitten sanaakaan sanomatta hänet tylysti syrjään, meni vimmoissaan alas, meni ulos. Hän tuli kotiin vasta päivälliselle, eikä välittänyt yhtään Rosan lohduttomista silmäyksistä, jotka rukoilivat häneltä anteeksi: oli niinkuin tyttöä ei olisi ollut hänelle olemassa; ja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa vuodatti salaa viljavia kyyneleitä; kukaan ei sitä huomannut, kukaan ei tullut häntä ajatelleeksi. Hän rukoili kiihkeästi Jumalaa… Minkä tähden? Hän ei sitä tiennyt. Hän olisi tahtonut uskoa surujaan jollekin. Hän oli varma, että Christophe inhosi häntä.

Ja kuitenkin hän yhä toivoi. Christophen tarvitsi näyttää hänelle ainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, hänen tarvitsi vain näyttää kuuntelevan, mitä Rosa sanoi, puristaa hänen kättänsä hiukan ystävällisemmin kuin tavallisesti…

Jotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan mielikuvituksen ja syöksivät sen petolliselle tolalle.

Kaikki perheen jäsenet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita. Tuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksinäinen, jolla oli niin ankara käsitys velvollisuuksistaan, herätti heissä kaikissa jonkinlaista kunnioitusta. Hänen pahantuulen puuskansa, hänen itsepäinen vaiteliaisuutensa, hänen silloin tällöin synkät kasvonsa ja äkkipikainen käytöksensä eivät pystyneet siinä talossa ketään hämmästyttämään. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita tyhjäntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti hyökkäävällä tavalla, vaikka näki hänen viettävän tuntikausia illoin ullakkoikkunansa ääressä, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta, katsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli yö. Sillä Amalia tiesi, että Christophe antoi koko muun osan päivää nääntymykseen saakka tunteja; ja hän säästeli Christophea, — niinkuin toisetkin, — vielä jostain erikoisestakin syystä, josta kukaan ei virkkanut mitään, mutta jonka kaikki tiesivät.

Rosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan salaperäisesti keskenään, kun hän jutteli Christophen kanssa. Ensin ei Rosa tullut sitä sen enempää ajatelleeksi. Sitten kasvoi hänen uteliaisuutensa, ja hän tunsi sydämessään jonkinlaista liikutusta; hän paloi halusta tietää, mitä vanhemmat puhuivat, mutta hän ei olisi uskaltanut sitä kysyä.

Kun hän eräänä iltana oli noussut puutarhassa penkille päästääkseen solmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun väliin liinavaatteiden kuivaamista varten, nojausi hän maahan hypätessään Christophen olkapäähän. Samassa huomasi Rosa isoisänsä ja isänsä katseet, kun miehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat nopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille:

— Heistä tulee kaunis pari.

Vogel huomasi tytön kuuntelevan ja nykäisi vanhusta kyynärpäällään; ja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, — (ainakin hän luuli olevansa sukkela), — hymähtämällä: "Hm! Hm!" mutta niin kaikuvasti, että se olisi voinut kummastuttaa pitkänkin matkan päästä. Christophe seisoi häneen selin eikä huomannut mitään; mutta Rosan mieli meni siitä niin mullinmallin, ettei hän osannut enää oikein hypätäkään, vaan niukahutti jalkansa. Hän olisi kaatunut maahan, ellei Christophe olisi pitänyt häntä pystyssä, sadatellen sielussaan tytön iänikuista kömpelyyttä. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta hän ei näyttänyt tuskaansa, hän tuskin sitä muistikaan, hän uneksi vain tuota äsken kuulemaansa. Hän pakeni huoneeseensa; jokainen askel vihloi häntä, hän oli aivan jäykkä koettaessaan salata, ettei hänen kipuaan huomattaisi. Hänet oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri laine. Hän lysähti istumaan tuolille sänkynsä jalkopäähän ja painoi kasvonsa vuoteen peitteihin. Hänen poskiaan poltti; hänellä hohtivat kyyneleet silmissä, ja hän nauroi. Hän oli häpeissään, hän olisi tahtonut kätkeytyä maankohtuun, hän ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan mihinkään määrättyyn; hänen ohimosuonensa tykyttivät, hänen nilkkansa sai hänet hytkähtelemään tuskasta, hän oli jonkinlaisen horroksen ja kuumeen vallassa. Hän kuuli hämärästi äänet ulkoa, kadulla leikkivien lasten huudot; ja isoisän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan; häntä väristytti, hän nauroi hiljaa, hän punastui, kasvot työnnettyinä untuvapielukseen, hän rukoili, hän kiitti, hän kaipasi kiihkeästi, hän pelkäsi, — hän rakasti.

Äiti huusi häntä. Rosa koetti nousta ylös. Ensi askelella tunsi hän niin sietämätöntä kipua, että hän oli vähällä pyörtyä; hänen päässään vilisi. Hän luuli kuolevansa, hän olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa hän tahtoi elää olemuksensa koko voimalla, elää luvattua onnea varten. Äiti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo häivytettiin touhuun. Rosa sai toria niinkuin aina, hänen jalkansa pantiin siteisiin, hän itse vuoteeseen, ja hän turtui ruumiillisen tuskansa ja sisällisen ilonsa sekavaan kuohuun. Suloinen yö… Tuon armaan illan pienimmätkin muistot olivat hänelle pyhät. Hän ei ajatellut Christophea, hän ei tiennyt, mitä hän ajatteli. Hän oli onnellinen.

Seuraavana päivänä tuli Christophe tiedustelemaan, miten hän voi, sillä hän luuli olevansa jossakin määrin syyllinen tapaturmaan; ja ensi kertaa oli hän nyt Rosalle näennäisesti hellä. Rosan valtasi syvä kiitollisuus, hän siunasi onnettomuuttaan. Hän olisi tahtonut kärsiä koko elämänsä saadakseen tuntea koko elämänsä tällaista iloa. — Rosan täytyi pysyä vuoteessa liikkumatta monta päivää; hän vietti ne seulomalla isoisän sanoja, ja pohtimalla niitä; sillä myöskin epäilys oli jo tullut. Oliko isoisä sanonut:

— Heistä tulee…

Vaiko:

— Heistä tulisi…

Mutta olihan mahdollista, ettei hän ollut sanonutkaan mitään sellaista? — Ei, hän oli sanonut, siitä oli Rosa varma… Mutta, eivätkö he sitten nähneet, että hän oli ruma ja että Christophe ei voinut häntä kärsiä?… Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein uskoa, että hän oli itse erehtynyt, ettei hän ollut niin ruma, kuin hän itse luuli; hän nousi tuolille koettaen nähdä kuvastimeen, joka riippui häntä vastapäätä; hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Kuitenkin kaikitenkin, isoisä ja isä olivat parempia arvostelijoita kuin hän: eihän ihminen voi arvostella itseään… Taivaan Jumala! Jos se olisi mahdollista!… Jos, sittenkin… jos, vaikkei Rosa sitä luullut, jos… jos hän olisikin sievä!… Ehkäpä hän sitäpaitsi liioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka Christophe kyllä näytti hyvin vähän suopealta? Varmaan ei Christophe olisi onnettomuuden jälkeisenä päivänä ollut hänestä huolissaan, jos olisi ollut hänestä aivan välinpitämätön; ei, vaikka entiset merkit puhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten enää tiedustellut hänen vointiaan; mutta Rosa keksi hänelle puolustuksia: Christophella oli niin paljon muuta tehtävää; kuinka olisi hän ennättänyt ajatella häntä? Ei saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisiä.

Vaikka Rosan toiveet olivat vähäiset, ei hän kuitenkaan voinut olla sittemmin odottamatta kiihkeästi sykkivin sydämin Christophelta suopeaa sanaa, kun Christophe milloin meni hänen ohitseen. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa katse… Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta. Rakkaus tarvitsee alussa niin vähän ravintoa! Riittää nähdä toisensa, hipaista ohi mennessä toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa sielusta näillä alkuhetkillä, että se melkein yksinään pystyy luomaan rakkautensa; tyhjänpäiväinen seikka kohottaa sielun haltiotilaan, jossa ihminen myöhemmin tuskin enää tuntee itseään, silloin, kun rakkaus on tullut vaativammaksi ja sikäli saanut tyydytyksensä ja omistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenkään siitä mitään tietämättä, romaania, joka oli kokonaan hänen oma sepittämänsä: Christophe rakasti häntä salaa eikä uskaltanut hänelle sitä sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta käsittämättömästä, romaanimaisesta ja romantisesta syystä, joka viehätti tämän pienen sentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden perustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei perää: hän tiesi sen kyllä, mutta ei tahtonut sitä tietää; hän valehteli hekumakseen päivät pitkät, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen. Siinä unohti hän puhumisenkin: koko sanatulva oli peräytynyt takaisin hänen sisäänsä, aivan kuin yhtäkkiä maan alle katoava joki. Mutta siellä kätkössä se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Minkälaista pakinain ja sanattomien keskusteluiden mässäystä, vaikkei sitä kukaan kuullut paitsi Rosa itse! Joskus näkivät muut hänen liikuttavan huuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee lukiessaan supista hiljaa tavut ymmärtääkseen sisältöä.

Noista unista herättyään oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. Hän tiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin hän oli sitä itselleen kuvitellut; mutta siitä jäi häneen onnen heijastus, ja hän ryhtyi jälleen suuremmalla luottamuksella elämään. Hän ei ollut vielä toivoton, ettei voisi Christophea voittaa.

Ja hän ryhtyi toimeen sitä itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen luomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja kömpelö tyttö ensi tavoittelulla keksiä tien, joka saattoi viedä hänen ystävänsä sydämeen. Rosa ei kääntynyt suoraan Christophen puoleen. Mutta heti, kun hän parani ja voi jälleen ravata talossa, hän lähenteli Louisaa. Pienimmänkin verukkeen käytti hän hyväkseen. Hän keksi tuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa lähti kaupungille, ei hän koskaan jättänyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; hän säästi Louisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, hän nouti hänelle vettä pihakaivosta, hän kävi käsiksi hänen kodinhoitoonsa, hän pesi ikkunat, hän luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan, sillä häntä hävetti, ettei hän muka yksin täyttänyt tehtäviään; mutta hän oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut voimaa jyrkästi estää toista itseään auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken päivää. Louisa tunsi itsensä hylätyksi, ja hellän ja touhuavan tyttösen seura teki hänelle hyvää. Rosa suorastaan asettui hänen luokseen majailemaan. Hän toi vuokralaisten asuntoon työnsä, ja hän ja Louisa pakinoivat siinä keskenään. Tyttö koetti kömpelön ovelasti kääntää puheen Christopheen. Kuulla hänestä puhuttavan, kuulla ainoastaan hänen nimensä teki hänet onnelliseksi; hänen kätensä vapisivat, hän ei voinut nostaa katsettaan työstä. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida rakkaasta Christophestaan, ja hän kertoi Rosalle hänestä pieniä juttuja lapsuuden ajalta, vähäpätöisiä ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei tarvinnut pelätä, että Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: hänelle toi kuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana, tekemässä tyhmyyksiä ja pieniä kilttejä töitä; äidillinen hellyys, joka asuu kaikkien naisten sydämissä, yhtyi hänessä nyt suloisesti toiseen hellyyteen; hän nauroi täyttä suuta, ja hänen silmänsä olivat kosteat. Louisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. Hän aavisti hämärästi, mitä tyttösen sydämessä liikkui; ja joskaan hän ei näyttänyt sitä huomanneensa, nautti hän siitä: sillä yksin kotiin jätettynä hän tunsi tuon sydämen arvon. Joskus keskeytti Louisa juttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui hänen vaikenemistaan ja kohotti kasvonsa työstään. Louisa hymyili hänelle. Rosa heittäytyi hänen syliinsä intohimoisen kiihkeästi ja kätki kasvonsa Louisan rintaa vasten. Sitten alkoivat he jälleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Kun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan huolenpidosta kiitollinen ja noudatti tytön pikku suunnitelmaa, kiitti kiittämästä päästyään nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu Rosan hyvyydestä. Hän näki, miten hyvää Rosan seura teki äidille, sillä äidin kasvot muuttuivat yhä kirkkaammiksi; ja siitä kiitti Christophe Rosaa mitä lämpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois salaten järkytystään; ja sellaisena näyttikin Rosa Christophesta kymmenen kertaa älykkäämmältä ja miellyttävämmältä, kuin jos hän olisi puhunut. Christophe katseli häntä jo hiukan suopeammin silmin, eikä hän salannut hämmästystään, kun huomasi tytössä ominaisuuksia, joita hän ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan näki tämän muutoksen Christophessa; hän huomasi suopeuden lisääntyvän ja ajatteli, että se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. Hän heittäytyi entistä hartaammin unelmiinsa. Hän oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden herkkäuskoisuudessa ainakin, että kaikki, mitä ihminen kiihkeästi toivoo, lopulta myöskin täyttyy. — Ja mitä järjetöntä hänen toivossaan muuten olikaan? Eikö Christophen olisi pitänyt olla herkempi kuin monen muun hänen hyvyydelleen, hänen hellälle kaipuulleen uhrata itsensä?

Mutta Christophe ei ajatellut Rosaa. Hän kunnioitti kyllä Rosaa: mutta mitään paikkaa ei Rosalla ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä oli aivan toisenlaista mietittävää nykyään. Christophe ei ollut enää Christophe. Hän ei enää tuntenut itseään. Valtava muutos lähestyi hänessä täyttymystään, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tieltään pois ja mullistava hänet olemuksen juuriin saakka.

Christophe tunsi väsymystä ja äärimmäiseen saakka kiihtynyttä rauhattomuutta. Hänen ruumiinsa oli ilman mitään tiettävää syytä kuin murtunut, hänen päänsä raskas, silmissä, korvissa, kaikissa aisteissa huumaava juopumus. Hänen oli mahdoton kiinnittää ajatustaan mihinkään. Se hypähteli esineestä toiseen, aivan kuin väsyttävässä kuumeessa. Kaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu hänen sielussaan pyörrytti häntä. Hän luuli sen ensin johtuvan kiivaasta työstä ja kevätpäivien hermoherpautumisesta. Mutta kevät meni, ja hänen vaivansa ainoastaan kasvoi.

Tämä oli sitä, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan hienostelevalla kädellä, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien sekaannukseksi, rakkauden kaipuun heräämiseksi nuoressa ruumiissa ja sydämessä. Aivankuin tällaiseen lapselliseen tyhjänpäiväisyyteen saisi sisältymään koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti syntyvän ihmisolennon hirvittävän murroskauden, tuon kaikkien perustain mullistuksen, jonka nieluun olemus näyttää melkeinpä tuhoutuvan: usko, ajatus, toiminta, elämä kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan, tuskan ja riemun suonenvetoisissa väänteissä.

Koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli käymistilassa. Hän tarkkasi niitä jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui. Hänen koko olentonsa hajosi. Hän vietti kokonaiset päivät ahdistavassa horteessa. Työ oli hänelle kidutus. Yöllä oli hänen unensa painostavaa ja katkeilevaa, unet eriskummaisia, hirveitä, halujen purkauksia: eläimen sielu karjui hänessä. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli hän kauhistuen itseään; hän koetti karistaa pois irstaat ja mielettömät ajatuksensa ja kyseli itseltään, oliko hän tullut hulluksi.

Päivä ei suojannut häntä älyttömän elukan ajatuksilta. Näissä sielunsa lätäköissä hän tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut mitään, josta pitää kiinni, ei mitään estettä eikä aitausta kaaosta vastaan. Kaikki hänen aseensa, kaikki hänen neljä linnoitustaan, jotka olivat niin korskeasti häntä ympäröineet ja turvanneet: Jumala, taide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi muruiksi, erkani hänestä. Hän näki itsensä alastomaksi, sidotuksi, voimattomaksi tekemään ainoatakaan liikettä, makaavansa siinä kuin raato, jossa kuhisee matoja. Joskus hän kuohahti kapinaan: mutta mihin oli joutunut hänen tahtonsa, josta hän oli ollut niin ylpeä? Hän vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa voimiaan, tietäen näkevänsä unta ja tahtoen siitä herätä; siinä ei onnistu muuta kuin kierimään unesta toiseen, aivan kuin lyijymöhkä, ja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yhä näännyttävämmäksi. Viimein näki hän hiukan helpommaksi olla taistelematta. Hän teki sen päätöksensä tylsästi kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menettäen. Hänen elämänsä virran säännöllinen juoksu oli häiritty. Milloin tunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se näytti ainaiseksi katoavan; milloin kuohahti se jälleen ilmoille jyrkällä voimalla. Päivien ketju oli murrettu. Keskellä tuntien ääretöntä tasankoa aukesi ammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi koko tätä näytelmää aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja ihmiset, — hän itsekin, — muuttuivat hänelle vieraiksi. Hän kulki yhä edelleen, täytti tehtävänsä konemaisesti; hänestä tuntui, kuin hänen elämänsä koneisto voisi pysähtyä millä hetkellä tahansa: sen rattaat olivat vääristyneet. Pöydässä äitinsä ja talon isäntäväen kanssa, orkesterissa, keskellä soittajia ja yleisöä aukesi yhtäkkiä tyhjiö hänen aivoissaan: hän katseli ällistyneenä irvisteleviä kuvia, jotka häntä ympäröivät, eikä hän enää itseään käsittänyt. Hän kyseli itseltään:

— Mitä yhteyttä on noilla olennoilla ja…? Hän ei uskaltanut edes sanoa:

— … ja minulla.

Sillä hän ei tiennyt, oliko hän enää olemassakaan. Hän puhui, ja hänen äänensä tuntui hänestä tulevan ikäänkuin toisesta ruumiista. Hän liikkui, ja hän näki eleensä kaukaa, korkealta, — aivankuin jonkin tornin huipusta. Hän kohotti kätensä otsalleen, sekaisen näköisenä. Hän oli valmis melkeinpä mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa.

Niin kävi varsinkin silloin, kun hän oli enimmin ihmisten näkyvillä ja kun hän jo etukäteen oli päättänyt vartioida itseään. Esimerkiksi illoin linnassa tai hänen soittaessaan yleisölle. Hänet valtasi yhtäkkiä vastustamaton halu irvistellä jollakin tavoin, puhua mahdottomuuksia, nykäistä suurherttuaa nenästä tai potkaista jotakin vallasnaista takalistoon. Hän ponnisteli kerran kokonaisen illan orkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, että hän tahtoi riisuutua yleisön edessä alasti; ja siitä hetkestä, jolloin hän ryhtyi karkoittamaan pois tätä ajatusta, rupesi se häntä oikein kiusaamaan; hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut sille myötä. Päästyään tästä järjettömästä taistelusta hän kylpi hiessä ja hänen aivonsa olivat tyhjät. Hänestä tuli suorastaan hullu. Hänen tarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sitä tai sitä saanut tehdä, niin jokin vaati häntä tekemään juuri sen, vaati päähänpinttymän hassulla sitkeydellä.

Niin oli hänen elämänsä uusien salattujen voimain ainaista ilmestymistä ja syöksymistä tyhjyyteen. Raivoisaa erämaan tuulta. Mistä se pyörre tuli? Mitä oli tämä hulluus? Mistä syvyyden kuilusta nousivat nuo himot, jotka väänsivät hänen jäseniään ja aivojaan? Hän oli kuin jousi, jota vimmattu käsi vetää vireeseen aina katkeamiseen saakka, — mitä tuntematonta maalia vartena — ja jonka se sitten hylkää pois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Minkä oudon uhriksi hän oli joutunut? Hän ei uskaltanut syventyä sitä tutkimaan. Hän tunsi itsensä voitetuksi, nöyryytetyksi, ja hän karttoi katsoa tappiotaan vasten kasvoja. Hän oli väsynyt ja raukkamainen. Hän ymmärsi nyt itse ne ihmiset, joita hän oli ennen halveksinut: niitä, jotka eivät tahdo nähdä ilkeää totuutta. Näinä tyhjyyden hetkinä, muistaessaan, että aika vieri ja että hän oli jättänyt kaiken työn, näki hän tulevaisuutensa hukattuna ja hänen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei kuitenkaan herättänyt häntä toimeen; ja hänen raukkamaisuutensa löysi nyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa myöntämisessä; hän nautti katkeraa hekumaa heittäytyessään sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin mikä merenajokas virran vietäväksi. Mitä varten taistella? Ei ollut mitään, ei kaunista, ei hyvää, ei Jumalaa, ei elämää, ei minkäänmoista oliota. Kun hän kulki kadulla, katosi maa yhtäkkiä hänen jalkainsa alta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei häntä itseään: ei ollut mitään. Hän oli kaatua, hänen päänsä veti häntä alas, hän oli suistua kasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisellä hetkellä saattoi hän pysyä pystyssä. Hän ajatteli kuolevansa, yhtäkkiä, kuin salaman iskusta. Hän ajatteli, että hän oli kuollut…

Christophe loi uutta nahkaa. Christophe teki itselleen uutta sielua. Ja nähdessään entisen lapsuudenaikaisen kuluneen ja lakastuneen sielunsa putoavan yltään, ei hän aavistanut, että hänessä kasvoi sijaan uusi, nuorempi ja väkevämpi. Aivan niinkuin elämän kuluessa ruumis vaihtuu, niin vaihtuu sielukin; eikä muutos tapahdu aina hitaasti, päiväin juoksun mukaan: on kriisikausia, jolloin kaikki uudistuu yhdellä iskulla. Nuoruus vaihtaa sielua. Riisuttu entisyys kuolee. Kuolontuskan hetkillä olemuksemme luulee kaiken olevan lopussa. Ja kaikki alkaakin! Toinen elämä kuolee. Toinen on jo syntynyt.

Hän oli yksin huoneessaan, eräänä yönä, kyynäröisillään pöydän ääressä, jolla paloi kynttilä. Hän istui selin ikkunaan. Työtä hän ei tehnyt. Oli mennyt viikkoja, joiden pitkään hän ei ollut voinut tehdä työtä. Kaikki kiersi hänen päässään yhtenä pyörteenä. Hän oli ottanut aprikoidakseen kaikki yhtä aikaa: uskonnon, moraalin, taiteen, koko elämän. Ja tässä hänen ajatustensa kaikkea käsittävässä hajaannuksessa ei ollut mitään järjestystä, ei mitään metoodia, hän oli syöksynyt lukemaan sekavaa joukkoa jos jotakin, mitä hän vain oli sattumalta saanut käsiinsä isoisän eriskummaisesta taikka Vogelin kirjastosta: teoloogisia, tieteellisiä, filosoofisia kirjoja, usein vaillinaisiakin; niistä hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka yritti saada tietää kaikki; hän ei jaksanut lukea loppuun yhtään ainoaa noista teoksista ja eksyi niiden seassa harhateille, loputtomiin haihatteluihin, jotka jättivät jälkeensä uupumuksen, kuoleman-raskaan surun.

Hänen aatoksensa vaipuivat tänä iltana uuvuttavaan horteeseen. Kaikki talossa nukkui. Hänen ikkunansa oli auki. Ei tuulen henkäystä pihalta. Sankat pilvet samensivat taivasta. Christophe näki kuin älytön kynttilänsä kuluvan loppuun tulistuneessa lokerossaan. Hän ei voinut mennä levolle. Hän ei ajatellut mitään. Hän tunsi tuon tyhjyyden nielun aukenevan aukenemistaan. Hän koetti olla näkemättä kuilua, joka veti häntä puoleensa; ja vasten tahtoaankin hän kumartui siihen kurkistamaan, hän tuijotti yön pohjaan. Tyhjyydessä liikkui kaaos, varjot kihisivät. Hänen lävitseen tunki ahdistus, hänen selkäänsä karmi, hänen pintaansa pöyristi, hän takertui kiinni pöytään, ettei olisi kaatunut. Hän odotti suonenvetoisessa ponnistuksessa jotain kertomatonta, jotain ihmettä, jotain jumalaa…

Yhtäkkiä kohahti hänen takanaan pihalla, aivan kuin aukeneva pato: tulvana virtaava sade, raskas sade, romisi leveänä ja suorana maahan. Liikkeetön ilma vavahti. Kuiva ja kovettunut maa helähti kuin kello. Ja valtava maan tuoksu, polttavan ja lämpöisen kuin villipedon, kukkien, hedelmäin ja rakkauteen syttyneen lihan tuoksu nousi ilmoihin vimman ja suloisen ilon vavahduksin. Christophe värisi näiden aistimusten kahleissa, olemus oli jännityksessä sisälmyksiinsä saakka. Hän vapisi… Verho halkesi kahtia. Sen takaa sinkosi esiin häikäisevä valo. Salaman hohteessa, yön syvyydessä, hän näki, että — hän oli Jumala. Jumala oli hänessä! Hän mursi kammionsa katon, murtautui puhki talon seinäin; Hän sai olemassaolon rajat ratisemaan; Hän täytti taivaan, kaikkeuden, tyhjyyden. Maailma ärjyi hänessä kuin kosken putous. Tämän luhistumisen kauhussa ja riemunkiihkossa myöskin Christophe luhistui, hänet vei pyörremyrsky, joka lakaisi ja ruhjoi luonnonlait niinkuin ruumenet. Hän ei saanut henkäystä keuhkoistaan, hän oli juopunut tästä Jumalaan syöksymisestä… Jumala-kuiluun! Jumala-nieluun! Olemisen roihuun! Elämän hirmumyrskyyn! Hulluuteen elää, — ilman määrää, hillittömästi, järjettömästi, — elämän raivosta!

Kun puuska haipui, raukesi hän sikeään, niin sikeään uneen, ettei hän ollut sillä tavoin nukkunut pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna herätessä pyörrytti hänen päätään; hänen ruumiinsa oli ruhjottu, aivan kuin hän olisi juonut. Mutta sydämen perukassa oli hänellä yhä heijastus tyhjästä ja valtavasta valosta, joka oli hänet eilisiltana murskannut maahan. Hän koetti sytyttää sitä uudestaan. Turhaan! Kuta enemmän hän sitä tavoitteli, sitä kiivaammin se häneltä pakeni. Siitä alkaen jännitti hän kaiken tarmonsa koettaakseen herättää eloon hetken harha-aistimuksia. Turha yritys. Haltiotila ei tullut laisinkaan tahdon käskystä.

Kuitenkaan ei tämä mystillisen hurmion puuska jäänyt ainoaksi; se toistui monta kertaa, mutta ei koskaan enää ensimäisen kiihkolla. Sellainen tuli aina hetkillä, jolloin Christophe sitä vähimmin odotti, lyhyillä hetkillä, niin lyhyillä ja äkillisillä, — tuskin ennätti kohottaa silmänsä tai ojentaa kätensä, — että aistimus oli jo kadonnut, ennenkuin hän ennätti ajatella, että se sitä oli; ja hän ihmetteli sitten, eikö hän ollut nähnyt unta. Yössä loimunneen tulipallon jälkeen oli se valonhohtavaa utua, pieniä, nopeita välkähdyksiä, joita silmä tuskin jaksoi ohimennen erottaa. Mutta niitä tuli uusia, yhä useammin; ne ympäröivät lopuksi Christophen ikuisen ja sekavan unen utukehällä, unen, johon hänen sielunsa haihtui. Kaikki, joka saattoi häntä tässä puolinaisessa harhanäkytilassa häiritä, ärsytti häntä. Mahdotonta työskennellä: hän ei sitä ajatellutkaan enää. Kaikki seura oli hänestä vihattavaa ja ennen kaikkea lähimpien seura, yksinpä äidinkin, koska sellainen muka vaati itselleen oikeuksia hänen sieluunsa.

Hän lähti pois kotoa, hänen tavakseen tuli viettää päiviään kaupungilla, hän ei tullut takaisin ennenkuin yöllä. Hän etsi metsien yksinäisyyttä, antautuakseen halunsa mukaan ja aivan kuin mielipuoli aivoihinsa syöpyneiden ajatusten vainon haltuun. Mutta puhdistavassa, vapaassa ilmassa, maan kosketuksessa tämä ajatusten vaino talttui, hänen ajatuksensa menettivät haamujen luonteen. Hänen kiihkotilansa ei suinkaan vähennyt, se päinvastoin kasvoi kaksin verroin; mutta se ei ollut enää vaarallista järjen juopumusta, se oli koko olemuksen tervettä juovuntaa: ruumiin ja sielun, jotka olivat hullut voimasta.

Hän näki uudestaan maailman, sellaisena, ettei hän koskaan ennen ollut niin nähnyt. Se oli uusi lapsuus. Tuntui kuin taikasana olisi lausunut: "Sesam, aukea!" Luonto loimusi riemua. Aurinko kiehui. Sula taivas virtasi kuin läpikuultava joki. Maa ähkyi ja höyrysi hekumaa. Kasvit, puut, hyönteiset, lukemattomat oliot olivat sen suuren elämän tulen kieliä, joka kohosi humisten ilmoihin. Kaikki huusi riemun suloudesta.

Ja tämä ilo oli hänen. Tämä voima oli hänen. Hän ei erottanut laisinkaan muita asioita. Siihen saakka, lapsuutensakin onnellisina päivinä, joina hän jo oli katsellut luontoa palavan ja hurmaantuneen uteliaasti, olivat nuo oliot näyttäneet hänestä pieniltä suljetuilta maailmoilta, peloittavilta tai hullunkurisilta, joilla ei ollut mitään yhteistä hänen kanssaan ja joita hän ei voinut ymmärtää. Oliko hän varma edes siitä, että ne tunsivat, että elivät? Ne olivat kuin kummallisia koneita; ja Christophe oli saattanut joskus julman tiedottomasti kuin lapsi ainakin paloitella hyönteisparkoja, ajattelematta, että ne kärsivät, — ainoastaan ilosta nähdä niiden hullunkurisesti vääntelehteviä jäseniä. Gottfried enon, joka oli tavallisesti niin tyyni, täytyi silloin joskus riistää suuttuneena hänen käsistään onneton kärpänen, jota hän rääkkäsi. Poikanen oli ensin koettanut vain naureskella; sitten oli hän puhjennut itkuun, enon liikutuksesta heltyneenä: hän alkoi ymmärtää, että hänen uhrinsa oli tosiaan olemassa aivan niinkuin hän itsekin, ja että hän oli tehnyt rikoksen. Mutta vaikka hän sittemmin ei tehnyt eläimille pahaa, ei hän tuntenut niitä kohtaan mitään kiintymystä; hän kulki niiden ohitse koettamatta tutkia, mitä niiden pikku koneistoissa liikkui; paremminkin pelkäsi hän ajatella sitä; se oli hänestä kuin mikä paha uni. — Ja nyt kaikki tämä valkeni. Noista hämäristä tuntemuksista tuli vuorostaan valon lähteitä.

Christophe makasi vatsallaan ruohikossa, jossa kuhisi pikku olentoja, hyönteisten ääntä hurisevain puitten varjossa, ja katseli muurahaisten kuumeista touhua, pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka aivan kuin tanssivat kulkiessaan, ponnahtelevia heinäsirkkoja, jotka hyppäävät vinoon, raskaita ja kiiruhtavia maakiitäjiä, ja alastomia matoja, liukkaita ja punertavia, joiden nahka on joustava ja kirjavoitu valkeilla pilkuilla. Tai kuunteli hän kädet pään alla ja silmät kiinni näkymätöntä orkesteria, vimmastuneessa piirihypyssä ja auringon säteissä, tuoksuvassa kuusikossa hyrrääviä hyönteisiä, moskitokärpästen fanfaareja, ampiaisten urkuääniä, metsäkimalaisten parveilua, kun ne raikuvat kuin kellot puitten latvoissa; kuunteli heiluvain puitten jumalaista huminaa, tuulen henkäyksen suloista värinää oksissa, lainehtivain ruohikkojen hienoa kahinaa kuin veden viriä, joka vetää järven kirkkaan otsan vakoihin, kuin keveän hamosen kahinaa ja rakastetun askeleita, jotka lähestyvät, menevät ohitse ja haipuvat ilmoihin, kuulumattomiin.

Kaikki nämä äänet, nämä huudot kuuli hän itsessään. Pienimmästä suurimpaan saakka juoksi noissa olioissa elämän virta, se huuhtoi myöskin häntä. Siis oli hän yksi heistä, hän oli heidän vertansa, hän kuuli heidän ilojensa ja kärsimystensä veljellisen kaiun; heidän voimansa sekaantui hänen voimaansa kuin tulvehtivaan jokeen, jota tuhannet purot paisuttavat. Hän upottautui heihin. Hänen rintansa oli melkein haljeta liian runsaasta ilmasta, niin väkevästä, että se rikkoi olemuksen ikkunat ja kuohahti sisälle hänen sydämensä suljettuun ja tukehuttavaan majaan. Muutos oli liian äkillinen: nähtyään tyhjyyden kaikkialla, silloin, kun hän ei ollut huolehtinut muusta kuin omasta olemassaolostaan ja tuntenut sen pakenevan ja sulautuvan pois niinkuin sade, hän löysi nyt kaikkialla rajattoman ja mitattoman Olemassaolon, nyt, jolloin hän pyrki unohtamaan itsensä syntyäkseen uudesti kaikkeudessa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut haudasta. Hän ui hekumallisesti elämässä, joka virtaa tulvillaan yli rantojensa; ja sen virran viemänä luuli hän olevansa täysin vapaa. Hän ei tiennyt, että hän oli sitä nyt vähemmän kuin koskaan ennen, ei tiennyt, ettei mikään olento ole vapaa, ettei itse kaikkeutta liikuttava lakikaan ole vapaa, että yksin kuolema — ehkä — vapauttaa.

Mutta toukka, joka pääsi tukehuttavasta kotelostaan, venyttelihe autuaan onnellisena uudessa verhossaan eikä ollut vielä ehtinyt tuntea uuden vankilansa rajoja.

Alkoi uusi päivien jakso. Kultaisia ja kuumeisia päiviä, mystillisiä ja lumottuja, aivan kuin silloin, kun hän oli lapsi ja teki huomioita toinen toisensa jälkeen ensi kertaa. Sarastuksesta hämärään saakka eli hän ainaisen ihmeen vallassa. Kaikki askareet olivat häneltä jääneet. Tunnollinen poika, joka ei vuosikausiin ollut edes sairaana lyönyt laimin ainoaakaan tuntiaan tai harjoituksia orkesterissa, haki nyt joka hetki pahoja verukkeita karatakseen pois työstä. Hän ei häikäillyt silloin valehdella. Siitä ei hänen tuntonsa moittinut häntä laisinkaan. Stoalaisen elämän periaatteet, joiden ikeeseen hän tähän saakka oli ilokseen tahtonsa alistanut: moraali, velvollisuus, ne eivät tuntuneet hänestä nykyään olevan totta, järkeä. Niiden hillitön hirmuvalta murskautui Luontoa vastaan. Terve, väkevä vapaa ihmisluonne, siinä ainoa hyve, hiiteen kaikki muut. Saattoi tosiaan nauraa säälistä nähdessään noita pieniä turhantarkkoja, älykkään viisauden tekemiä sääntöjä, joita maailma kaunistaa nimellä moraali ja joihin se luulee sulkeneensa elämän. Naurettavia myyränmättäitä, muurahaisten kansaa. Elämä kohotaikse ja palauttaa ne järkiinsä. Sen tarvitsee vain liihoittaa ohitse, ja kaikki on pyyhkäisty pois…

Christophe paisui niin voimaa, että hänelle tuli joskus halu hävittää, polttaa ja särkeä: purkaa hillittömillä ja mielettömillä teoilla voimaa, joka häntä tukahutti. Nämä puuskat päättyivät tavallisesti rajuihin mielenpurkauksiin: hän itki, hän heittelehti maassa, hän syleili maata, hän olisi tahtonut tunkea siihen hampaansa, kätensä, syödä sitä, sekautua siihen; hän vapisi kuumeesta ja himosta.

Kerran illalla käveli hän erään metsän reunaa. Hänen silmiään sokaisi valo, hänen päätänsä pyörrytti, hän oli sellaisessa kiihtymystilassa, jossa kaikki asiat ja oliot saivat uuden muodon. Illan sametin-pehmyt valo loi vielä lisää loihtuaan. Purppuraiset ja kultaiset säteet läikähtelivät puiden alla. Fosforisia välkähdyksiä näytti kimmahtelevan niityistä. Taivas oli hekumallinen ja suloinen kuin jotkin silmät. Läheisellä niityllä korjasi muuan tyttö heinää. Lyhyt hame yllään, paitahihaisillaan, kaula ja käsivarret paljaina hän karhitsi sitä ja kokosi sen rukoihin. Hänellä oli lyhyt nenä, leveät posket, pyöreä otsa, ja nenäliina hiusten verhona. Laskeva aurinko punasi hänen ihoaan, joka oli palanut ruskeaksi kuin savikuppi ja näytti imevän sisäänsä auringon viimeiset säteet.

Hän sai Christophen lumoukseen. Nojaten erästä pyökkiä vasten näki Christophe hänen tulevan metsän reunaa kohti, näki kiihkeän tarkkaavaisuuden vallassa. Kaikki muu oli kadonnut. Tyttö ei häntä ajatellutkaan. Sitten sattui hän kohottamaan välinpitämättömän katseensa: Christophe näki kovan-siniset silmät kelmeissä kasvoissa. Tyttö meni Christophen ohitse niin läheltä, että kun hän kumartui nyhtämään ruohoja, näkyi hiukan auenneen paidan alta valkeaa haiventa niskassa ja selässä. Kummallinen himo, joka Christophea paisutti, purkausi ilmi yhtäkkiä. Hän karkasi takaa tytön kimppuun, väänsi häntä kaulasta ja vyötäreiltä, käänsi hänen päänsä taaksepäin, pusersi suunsa hänen puoliavoimiin huuliinsa. Hän suuteli noita kuivia ja sierettyneitä huulia, iski suunsa hampaihin, ja ne purivat kiukuissaan häntä. Hänen kätensä tapailivat tytön kovapintaisia käsivarsia ja hänen hikeä valuvaa paitaansa. Tyttö otteli vastaan. Christophe pusersi häntä rajummin, hän olisi tahtonut hänet kuristaa. Tyttö riuhtautui irti, huusi, sylkäisi, pyyhki kädellään huuliaan ja haukkui hänet pahanpäiväisesti. Christophe oli päästänyt hänet menemään ja pakeni poikki ketojen minne sattui. Tyttö kivitteli häntä ja laukoi yhä hänen jälkeensä kokonaisen leterin riettaita nimityksiä. Christophe punastui; ei suinkaan juuri sen tähden, mitä tyttö hänestä ajattelisi ja muille sanoisi, vaan omain ajatustensa vuoksi. Tuo yhtäkkiä tullut tila, jolloin hän ei ollut tiennyt, mitä teki, kauhisti häntä. Mitä hän olikaan tehnyt? Mitä hän vielä oli tekevä? Se, mitä hän siitä saattoi käsittää, inhoitti häntä rajattomasti. Ja kuitenkin tuo inho vietteli häntä. Hän taisteli itseään vastaan, eikä hän tiennyt, millä puolella oikea Christophe oli. Silmitön voima pakotti häntä, hän pakeni sitä turhaan: se oli sama kuin paeta itseään. Mitä se voima hänestä vielä tekisi? Mitä tekisi se huomenna… tuossa paikassa… tuokiossa, joka menisi ainoastaan juostessa tämän kynnetyn pellon poikki, päästäkseen maantielle?… Pääsisikö hän sinne edes? Eikö hän pysähtyisi, lähtisi takaisin, ryntäisi tuon tytön perästä? Ja silloin?… Hän muisti juovuttavan vimman sekunnin, jolloin hän oli puristanut tyttöä kurkusta. Kaikki teot olivat mahdollisia. Kaikki teot kelpasivat. Rikoskin?… Kyllä: vaikka rikos… Sydämen sekasorto sai hänet läähättämään. Tielle päästyään hän pysähtyi henkäisemään sisäänsä ilmaa. Tyttö jutteli tuolla alhaalla erään toisen tytön kanssa, joka oli huudot kuullessaan juossut hätään; ja kädet puuskassa katselivat tytöt häntä ja nauroivat kohti kurkkua. Christophe meni kotiin. Hän sulkeutui huoneeseensa moneksi päivää, ei hievahtanutkaan sieltä, hän ei mennyt ulos; ei edes kaupungillekaan muuta kuin välttämättömästä pakosta. Hän karttoi peloissaan jokaista tilaisuutta, jolloin hän voi joutua kaupungin porttien ulkopuolelle ja lähteä samoamaan maalle: hän kammoi kohtaavansa siellä sen hulluuden puuskan, joka oli karannut hänen kimppuunsa aivan kuin tuulenpuuska ennen myrskyä. Hän luuli, että kaupungin muurit voivat hänet siitä suojella. Hän ei aavistanut, että vihollisen riittää päästämään sisään huomaamaton rakokin, joka on suljettujen ikkunaluukkujen välissä ja josta ainoastaan katse mahtuu pujahtamaan.