Jean-Christophe III / Nuorukainen

by Romain Rolland

II.

SABINA.

Yhdessä Eulerien talon siivessä, toisella puolella pihaa asui pohjakerroksessa pikku tyttönsä kanssa eräs kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka oli muutama kuukausi sitten joutunut leskeksi. Rouva Sabina Fröhlich oli näet niinikään Eulerin ukon vuokralaisia. Hänen hallussaan oli kadulle päin oleva kauppa, ja pihanpuolella oli hänellä lisäksi kaksi kamaria, sekä sitäpaitsi ilonaan pieni puutarhankolkka, joka oli erotettu Eulerien puutarhasta yksinkertaisella ja muratin köynnöstämällä rautalanka-aidalla. Siellä tarhassa nähtiin rouvaa harvoin; hänen lapsensa huvittelihe siellä yksinään, aamusta iltaan, kaivellen hiekkakasaa; ja pieni puutarha rehoitti omassa vallassaan vanhan Justuksen suureksi mielipahaksi, sillä hän rakasti haravoituja käytäviä ja yleensä sievästi järjestettyä luontoa. Hän oli koettanut huomauttaa tuolle vuokralaiselleen siitä asiasta; mutta luultavasti juuri siitä syystä ei rouvaa sitten näkynytkään; eikä puutarha siitä hyötynyt mitään.

Rouva Fröhlichillä oli pieni sekatavarakauppa, jossa olisi voinut käydä vilkas liike, koska se oli hyvän kauppakadun varrella, aivan kaupungin sydämessä; mutta hän ei välittänyt siitä paljon enempää kuin puutarhastaankaan. Hän ei hoitanut itse edes talouttaan, kuten itseään kunnioittavan naisen olisi rouva Vogelin sanojen mukaan pitänyt tehdä, — varsinkin, ellei nainen ole sellaisessa varallisessa asemassa, että se sallii joutilaisuuden, jos ei juuri annakaan sitä anteeksi; rouva Fröhlich oli ottanut itselleen pienen, noin viisitoistavuotiaan palvelustytön, joka tuli aamuisin muutamaksi tunniksi järjestämään huoneita ja hoitamaan kauppaa, sillaikaa kuin nuori rouva loikoili veltosti vuoteessa tai kuhnusteli pukeutumishommissaan.

Christophe huomasi usein ikkunastaan, kuinka hän liikkui kamarissaan paljain jaloin, pitkässä paidassa, tai istui monesti tuntikausia kuvastimen edessä; sillä rouva oli niin huoleton, että unohti sulkea uutimensa; ja kun hän huomasi sen, oli hän niin välinpitämätön, ettei viitsinyt nousta laskemaan niitä alas. Christophe oli häveliäämpi kuin hän ja kääntyi pois ikkunansa äärestä, ettei olisi saattanut pukeutujaa hämille; mutta kiusaus oli liian suuri. Hiukan punastuen vilkaisi hän kuitenkin syrjästä noihin paljaisiin, laihanlaisiin käsivarsiin, jotka kohosivat raukeankaipaavasti avattua tukkaa kohti, vilkaisi rouvan käsiä, jotka liittyivät yhteen hänen kaulansa taakse ja unohtuivat siihen asentoon, kunnes ne puutuivat ja nainen antoi niiden hervahtaa alas. Christophe vakuutteli itselleen, että hän katseli vain epähuomiossa tätä mieluisaa näytelmää ja ettei se häirinnyt hänen musikaalisia tuumiskelujaan; mutta se tuntui hänestä mukavalta, ja viimein hän menetti yhtä paljon aikaa katsellessaan Sabinarouvaa kuin viimeksimainittukin menetti pukeutumiseensa. Ei silti, että tuo leski olisi ollut koketti: hän oli paremminkin ja ainakin tavallisesti ulkoasustaan vain välinpitämätön, eikä hän kohdistanut pukuunsa sellaista tunnontarkkaa huolta kuin Amalia tai Rosa. Jos hän juuttuikin pöytänsä ääreen pitkäksi aikaa, johtui se pelkästään laiskuudesta; aina, kun hän pisti kiinni neulan, täytyi hänen moisen ponnistuksen jälkeen levähtää, katsella kuvastimeen kärsivin elein. Iltapuolella päivääkään ei hän ollut vielä täysin pukeutunut.

Usein lähti palvelijatar pois, ennenkuin Sabina oli valmis; ja joku ostaja soitti kaupan ovikelloa. Leski antoi hänen soittaa ja huudella pari kolme kertaa, ennenkuin tuli nousseeksi ylös tuoliltaan. Hän ilmestyi kauppaan hymyillen, hätäilemättä, — etsi ostettavaa, jota häneltä pyydettiin kiirehtimättä ollenkaan, — ja jos hän ei sitä löytänyt hiukankin etsittyään tai jos hänen olisi täytynyt, kuten joskus sattui, hieman vaivata itseään sitä käsiinsä saadakseen: kantaa esimerkiksi hyllyportaat huoneen toisesta päästä toiseen, — niin sanoi rouva tyynesti, ettei hänellä sitä ollut; ja kun hän ei välittänyt vastakaan järjestää hiukan parempaan kuntoon kauppaansa tai hankkia tavaroita, joita puuttui, niin ostajat kyllästyivät ja menivät muualle. Aivan suuttumatta kyllä. Miten olisikaan voinut närkästellä tuollaiselle rakastettavalle olennolle, joka puhui suloisella äänellä eikä kiihtynyt mistään? Sanoipa hänelle mitä tahansa, hän oli aivan välinpitämätön; sen tunsi niin hyvin, että ne, jotka alkoivat valittaa, menettivät heti ryhtinsä eivätkä voineet jatkaa: he lähtivät matkaansa, vastaten hymyllä hänen viehättävään hymyynsä, mutta takaisin eivät he tulleet. Kaupan omistajatar ei siitä huolestunut. Hän hymyili yhä vain.

Hän oli nuoren firenzeläisnaisen näköinen. Kulmakarvat olivat korkeat ja kauniisti piirtyvät, silmät harmaat ja puoliavoimet, ripsien harsoamat. Alaluomi hiukan paisunut, sen juuressa keveä ryppy. Sievä pikku nenä kohosi kärjestään somassa kaaressa; toinen pikku kaari erotti sen ylähuulesta, joka kivertyi raollaan olevan suun päälle nyrpistyvin, veltoin ja hymyilevin ilmein. Alempi huuli oli hieman möyheä; kasvojen alapuoli pyöreä, ja sen ilme oli lapsellisen-vakava kuin Filippo Lippin madonnain. Hipiän väri oli hiukan samea, tukka vaaleanruskea, kiharat epäjärjestyksessä, ja niskatupsu oikeaa peijakkaan kuontaloa. Hänen ruumiinsa oli pienehkö, jäsenet hennot, liikkeet laiskat. Vaikkei hän kiinnittänytkään pukuunsa liioin huolta, — vaippa oli aina hiukan auki, koska siitä oli nappeja poissa, jalassa oli rumat, kuluneet kengät, ja muutenkin oli rouva näöltään hieman tuhruinen, — niin hurmasi hän miehiä nuorekkaalla siroudellaan ja suloudellaan, vaistomaisella maireudellaan. Kun hän meni hengittämään raitista ilmaa kaupan ovelle, katselivat ohitsekulkevat nuoret miehet häntä ilokseen; ja joskaan hän ei ollut heistä millänsäkään, ei häneltä jäänyt se huomaamatta. Hänen silmiinsä tuli silloin tuollainen kiitollinen ja iloinen ilme, jonka jokainen nainen saa tuntiessaan itseään suopeasti katseltavan. Hän näytti sanovan:

— Kiitän!… Vielä, vielä! Katselkaa vain!…

Mutta vaikka hänestä oli mieleistä miellyttää, koskaan ei hän viitsinyt tehdä pienintäkään yritystä miellyttääkseen.

Euler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine. Kaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys hänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias välinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen iänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen miehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot raha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja suuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita tottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä heitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta miellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan kuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen epäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät velvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin, kinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli Eulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon ihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen. Että nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä päiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun he uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, — ja että maailma kaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, — sehän meni jo yli rajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!… Onneksi oli maailmassa vielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel haki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet keskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet tuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa. Nämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä pöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin tottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi, ettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi ei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja paljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin, sallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen persoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä kohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin siksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa.

Päivällisen jälkeen, illalla, kun oli hyvin kuuma, ei voitu oleskella paahtavassa pihassa, jonne aurinko paistoi koko iltapuolen. Ainoa paikka koko talossa, jossa saattoi hiukan vilvoitella, oli kadun puoleinen kylki. Euler ja hänen vävynsä menivät joskus istumaan talon pääoven kynnykselle Louisan kanssa. Vogelin rouva ja Rosa eivät sinne tulleet muuta kuin tuokioksi: heitä estivät talouspuuhat; rouva Vogel oli ottanut kunnia-asiakseen näyttää selvästi, ettei hänellä ollut aikaa vetelehtiä; ja hän sanoi niin äänekkäästi, että kyllä kuultiin, että nuo tuollaiset, jotka istuivat siellä ovillaan haukottelemassa eivätkä panneet rikkaa ristiin, kävivät suorastaan hänen hermoilleen. Kun hän ei voinut pakottaa heitä työhön — (siitä hän oli tosiaan pahoillaan), — niin päätti hän olla heitä ollenkaan näkemättä, ja hän meni sisään ja ryhtyi raivoisaan työhön. Rosa piti velvollisuutena seurata hänen esimerkkiään. Euler ja Vogel vainusivat vetoa joka paikassa, ja pelkäsivät ulkona vilustuvansa ja nousivat pian takaisin sisään; he menivät aikaisin maata, ja olisivat luulleet tuhon perivän itsensä, jos olisivat vähänkin horjahtaneet elämäntavoistaan. Kello yhdeksästä illalla ei portailla ollut enää ketään muita kuin Louisa ja Christophe. Louisa vietti kaiket päivät kamarissaan; ja illoin vaati velvollisuus Christophea hänen mielestään olemaan äidin luona ulkona, milloin vain voi, pakottaakseen äidin saamaan hiukan raitista ilmaa. Yksin ei Louisa olisi koskaan tullut ulos: kadun meteli hirvitti häntä. Lapset juoksivat perätysten ja kirkuivat, Kaikki korttelin koirat vastasivat siihen huutoon haukunnalla. Kuului pianonsoittoa, hiukan kauempaa klarinetin ääni, ja eräältä läheiseltä kadulta kaikui läppäkornetti. Äänet hälisivät sekaisin. Ihmiset kulkivat edestakaisin ryhmissä talojensa edustalla. Louisa olisi mielestään ollut tuhon oma, jos hänet olisi jätetty yksin keskelle sellaista ruminaa ja räminää. Mutta poikansa vieressä oli se hänelle melkeinpä iloa. Meteli rauhoittui rauhoittumistaan. Lapset ja koirat menivät ensin maata. Ryhmät hajaantuivat. Ilma tuli puhtaammaksi. Hiljaisuus laskeutui kaduille. Louisa kertoi hennolla äänellään uutisia, joita oli kuullut Amalialta ja Rosalta. Ne eivät olleet hänestä kovinkaan mielenkiintoisia, mutta hän ei tiennyt, mistä muustakaan poikansa kanssa puhua, ja hänellä oli halu lähentyä häntä, puhua hänelle jotakin. Christophe tunsi sen, ja oli muka tarkasti seuraavinaan äidin juttuja; mutta oikeastaan ei hän kuunnellut. Hän herposi hämärään horteeseen ja muisteli päivän tapahtumia.

Eräänä iltana, kun he istuivat niin, — äidin pakistessa sillä tavoin, näki Christophe vieressä olevan kaupan oven aukeavan. Naishahmo tuli hiljaa ulos ja istahti katuportailleen. Hänen ja Louisan tuolin välillä oli vain joku askel. Nainen oli asettunut tummimpaan varjoon. Christophe ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi hänet. Hänen horroksensa hälveni heti. Ilma tuntui suloisemmalta. Louisa ei ollut huomannut Sabinan läsnäoloa, ja jatkoi hiljaisella äänellä tyyniä pakinoitaan. Christophe kuunteli nyt tarkemmin, ja hänelle tuli halu pistää niihin huomautuksiaan, puhua, puhella, ehkäpä ollakseen kuunneltukin. Pieni naisen hahmo istui liikahtamatta, hieman kuin lamaan vaipuneena, jalkaterät keveästi ristissä, kädet toistensa päällä polvilla. Hän katseli eteensä, ei näyttänyt kuulevan mitään. Louisaa alkoi nukuttaa. Hän meni sisään. Christophe sanoi haluavansa jäädä ulos vielä vähäksi aikaa.

Kello oli lähes kymmenen. Katu oli tyhjä. Viimeiset naapurit menivät yksi toisensa jälkeen sisään. Kuului kauppain ovien kolinaa, kun niitä suljettiin. Ruskossa kiiltävät ikkunat iskivät silmää ja sammuivat, pari niistä hohteli vielä: nyt kuoli niidenkin valo. Vallitsi hiljaisuus… Nuo kaksi ulosjäänyttä eivät katselleet toisiinsa, he pidättivät hengitystään, oli kuin he eivät olisi tienneet olevansa toistensa lähettyvillä. Kaukaa maalta tuli niitetyn heinän hajua ja eräältä läheiseltä parvekkeelta leukoijan tuoksua. Ilma oli liikkumaton. Linnunrata kaartui heidän päänsä päällä. Oikealla verenhohtava Jupiter. Erään savutorven kohdalla oli Otava alenemassa; kalpean-vihertävällä taivaalla loistivat tähdet niinkuin päivänkukat. Seurakunnan kirkossa löi kello yksitoista, sen soittoon vastasivat ympäriltä toisten kirkkojen äänet, kirkkaat tai sameat, ja kodeista seinäkellojen himmeät helähdykset tai käkikellojen käheä kukunta.

Istujat heräsivät yhtäkkiä unelmistaan, he nousivat yhtaikaa ylös. Ja aikoessaan mennä sisään tervehtivät he toisiaan päännyökkäyksellä, kumpikin oveltaan, puhumatta. Christophe nousi portaita ylös kamariinsa. Hän sytytti kynttilänsä, istahti pöytänsä ääreen, ja istui siinä kauan pää käsissä, ajattelematta mitään. Sitten hän huokaisi ja meni maata.

Seuraavana aamuna lähestyi hän ajatuksettomasti ja vaistomaisesti ikkunaa ja katsoi siitä Sabinan huoneeseen päin. Mutta siellä olivat uutimet nyt suljetut. Ne pysyivät kiinni koko aamupäivän; pysyivät kiinni siitä lähtien aina.

Christophe esitti seuraavana iltana äidilleen, että he menisivät jälleen istumaan ulos talon ovelle. Se tuli Christophelle tavaksi. Louisa iloitsi siitä: hän oli levoton, kun näki poikansa vetäytyvän kamariinsa heti päivällisen jälkeen, sulkevan ikkunansa ja sen ulkoluukutkin. — Pikku nainen ei myöskään jäänyt ilmestymättä totutulle paikalleen, ja istui siinä sitten kuin mykkä varjo. Hän ja Christophe tervehtivät toisiaan nopealla päännyökkäyksellä, eikä Louisa sitä huomannut. Christophe pakinoi äitinsä kanssa. Sabina hymyili pikku tytölleen, joka leikki kadulla; puoli yhdeksän tienoissa meni hän viemään tyttönsä maata ja tuli sitten hiljaa takaisin. Kun hän viipyi hiukan, peloitti Christophea jo, ettei hän enää palaisikaan. Hän kuunteli korva tarkkana ääniä sisältä, kuuli lapsen nauravan ja inttävän, ettei hän tahdo ruveta nukkumaan; sitten erotti hän Sabinan hameen kahinan, ennenkuin Sabina ilmestyi kauppansa kynnykselle. Silloin käänsi Christophe katseensa sieltäpäin pois, ja puheli vilkkaammalla äänellä äidilleen. Hänelle tuli joskus tuntu, että Sabina katseli häntä. Ja hänkin puolestaan heitti Sabinaan salavihkaisia katseita. Mutta koskaan eivät heidän silmänsä osuneet toisiinsa.

Pikku tyttö oli yhdyssiteenä heidän välillään. Hän juoksi kadulla toisten lasten kanssa, jotka kaikki keksivät ärsyttää huvikseen sävyisää koiraparkaa, joka torkkui kuono pitkin etukäpäliä; koira raotti punertavaa silmäänsä ja päästi viimein tuskastuneen urahduksen: silloin lapset hajaantuivat ja vinkaisivat pelosta ja ilosta. Pikku tyttö kirkui kimeästi, ja vilkui taakseen, aivan kuin häntä olisi ajettu takaa: hän juoksi ja heittäytyi Louisan helmoihin, ja Louisa nauroi hellästi. Hän piti lasta luonaan, kyseli häneltä sitä ja tätä; ja niin syntyi seurustelu Sabinan kanssa. Christophe ei ottanut siihen laisinkaan osaa, hän ei puhunut Sabinalle. Eikä Sabina myöskään hänelle. Aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta eivät olleet muka toisistaan tietävinään. Mutta Christophe ei menettänyt ainoaakaan hänen päänsä ylitse vaihdetuista sanoista. Hänen vaikenemisensa tuntui Louisasta vihamielisyyden ilmaukselta. Mutta Sabina ei arvostellut sitä niin, vaikka se tekikin hänet hiukan araksi, joten hän sekaantui hieman vastauksissaan. Silloin keksi hän tekosyyn mennä sisään.

Louisa vilustui ja pysyi kokonaisen viikon sisällä. Christophe ja Sabina jäivät ulos kahden. Ensi kerralla he sitä pelästyivät. Sabina tahtoi näyttää luontevammalta ja otti syliinsä pikku tyttönsä ja ahmi häntä suudelmilla. Christophe oli kiusautunut, eikä hän tiennyt, pitäisikö hänen olla yhä tiedoton siitä, mitä hänessä tapahtui. Se kävi vaikeaksi: vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan, oli tuttavuus jo tehty, Louisan avulla. Christophe koetti saada pari sanaa ulos kurkustaan, mutta ne äänet pysähtyivät keskelle tietä. Pikku tyttö auttoi heidät jälleen pulasta. Piilosille ruvetessaan pyöri hän Christophen tuolin ympärillä, ja Christophe otti hänet siinä kiinni ja syleili häntä. Christophe ei liioin rakastanut lapsia; mutta hän tunsi omituista suloa syleillessään juuri tätä. Tyttönen koetti riuhtautua irti, sillä hän oli innostunut leikkimään. Christophe ärsytteli häntä, hän puri Christophea käteen; Christophe päästi hänet luisumaan maahan. Sabina nauroi. He puhuivat tyttöön katsellen keskenään pari vähäpätöistä sanaa. Sitten koetti Christophe — (hän luuli sen nyt jo velvollisuudekseen) — alkaa pakinaa; mutta hänen sanavarastonsa ei ollut kovin runsas; eikä Sabina helpoittanut hänen tehtäväänsä: hän ainoastaan toisti, mitä Christophe oli sanonut:

— Tänä iltana oli niin kaunista.

— Aivan niin, tänä iltana oli ihmeen kaunista.

— Pihalla ei ollut raitista ilmaa.

— Niin, siellä oli tukahuttavaa.

Keskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa, että oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää näyttäytynyt.

Christophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana ja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa läsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä jälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta; tunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita ja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset ja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista. Christophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta Sabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina ollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon menestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa vaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään.

Yhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui jälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa. Sabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin omalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin päästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen, hiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan, lentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme sanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen epämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista. He vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät tienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun kello löi yksitoista, erosivat he hymyillen.

Seuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he tyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät jotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat samoja asioita.

Sabina naurahti ja sanoi:

— Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen puhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää.

— Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa mieltä kuin te.

He nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia.

— Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä.

— Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä.

Sabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan.

— Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin mukavaa. Te kun olette turvassa.

— Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse.

Sabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä hurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista ilmaa.

— Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen ruumistaan.

— Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina.

— Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin.

He vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä toisiaan. He hymyilivät kumpikin.

Kuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään, vaikka tunsivat, — tai kuvittelivat tuntevansa, — asiat samalla tavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi. Eräänä iltana kysyi hän leskeltä:

— Pidättekö te musiikista?

— En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä ymmärrä yhtään mitään.

Moinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt ihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat kuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui nyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän tunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina.

— En. — Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja.

Christophe tarjosi hänelle omiaan.

— Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana.

— Ei vakavia, — ellei rouva tahtonut. Runoutta.

— Mutta nehän ovat vakavia kirjoja.

— Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan.

— Eikö sellainen rouvaa viehättänyt?

— Kyllä, viehättihän; mutta ne olivat aina liian pitkiä; hän ei koskaan jaksanut lukea loppuun. Hän unohti alkupuolen; hän hyppäsi lukujen ylitse, eikä hän viimein ymmärtänyt mitään. Silloin heitti hän kirjan nurkkaan.

— Mainio todistus, miten sellainen teitä viehättää.

— Pyh, se on parhaiksi tarinoille, jotka eivät ole totta. — Hän säilytti harrastelunsa muuta varten kuin kirjoja.

— Teatteriako vartena

— Oh, eipä liioin.

— Eikö rouva siis käynyt teatterissa?

— Ei. Siellä oli liian kuuma. Ja siellä oli liian paljon väkeä. Kotona on mukavampaa. Valot koskevat silmiin ja näyttelijät ovat niin rumia.

Siitä oli Christophe yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta oli siellä teatterissa vielä muutakin: itse näytelmät.

— Kyllä, äännähti Sabina hajamielisesti. Mutta minulla ei ole siihen aikaa.

— Mitä te sitten teette aamusta iltaan? Sabina hymyili:

— Onhan sitä tekemistä!

— Aivan niin, virkkoi Christophe, teillähän on kauppanne.

— Oh, hymähti Sabina rauhallisesti, se ei tuota minulle suurta huolta.

— Tyttärenne vie siis teiltä kaiken aikanne?

— Oh, ei, tuoko piskuiseni! Hän on niin kiltti, hän huvittelee aivan yksin.

— Mutta mikä sitten?

Christophe pyysi anteeksi utelemistaan. Mutta se vain huvitti Sabinaa.

— On niin paljon, paljon, kaikenlaista!

— Mitä?

Rouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut muuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää se, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan… Siihen päivä jo loppui… Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin ollakseen tekemättä mitään…

— Eikö teille tule ikävä?

— Ei koskaan.

— Vaikka ette teekään mitään?

— Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää tehdä jotain.

He katsoivat toisiinsa nauraen.

— Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla tekemättä jotain.

— Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti.

— Olen viime päivinä oppinut.

— Opitte kyllä, kun aika tulee.

Christophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi kamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina. Hän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen tuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei mitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää hänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta heti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan niin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän paremmin kuin oli koskaan ennen nukkunut.

Työstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui harvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen toisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai raoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä tötterön namusia.

Eräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa liivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt. Kaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina oli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen. Christophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan nappivarastoja.

— Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää katsoko, kaikki on nurin narin…

Sabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän tuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni:

— En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä lähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan. Christophe nauroi moiselle liikeharrastukselle.

— Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne?

— No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä hävetti kuitenkin hiukan.

— On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen päivästä päivään… Mutta huomenna minä sen varmasti teen.

— Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe.

Sabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei uskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää.

He pakisivat sitten edelleen.

— Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö menekään Liisin luo?

— En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat järjestyksessä.

— Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää odottako niin kauan!

Tämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi laatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni:

— Antakaa minun hakea, eikö niin?

Sabina juoksi hänen luokseen estämään:

— Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä ole…

— Lyönpä vetoa, että teillä on.

Ensimmäisellä yrityksellä veti Christophe riemuiten laatikosta yhden sellaisen napin, jota puuttui. Hän tarvitsi vielä toisia, ja aikoi kaivella nappikasaa; mutta Sabina tempaisi häneltä laatikon käsistä ja ryhtyi valitsemaan itse, sillä hänen itserakkautensa oli loukkautunut.

Päivä aleni. Sabina meni ikkunan ääreen. Christophe istahti jonkun askeleen päähän hänestä; pikku tyttö kiipesi hänen syliinsä. Christophe oli kuuntelevinaan tytön lavertelua, ja vastasi hajamielisesti hänelle. Hän katseli Sabinaa, joka tiesi hänen katselevan itseään ja kumartui valitsemaan nappeja laatikosta. Christophe huomasi hänen niskansa ja yläosan poskea. — Ja häneen katsellessaan näki hän, että Sabina punastui. Ja myöskin Christophe punastui.

Lapsi pakisi yhä. Kumpikaan heistä ei vastannut hänelle. Sabina ei hievahtanutkaan. Christophe ei nähnyt, mitä hän teki: hän oli varma, ettei Sabina tehnyt mitään, hän ei edes katsonut laatikkoon, jota hän piteli sylissään. Hiljaisuutta jatkui. Tyttönen luisui levottomana alas Christophen polvilta:

— Minkä tähden te ette sano mitään?

Sabina käännähti yhtäkkiä, ja kietaisi tytön syliinsä. Laatikko putosi permannolle, ja napit kierivät sinne tänne; tyttö päästi ilohuudon, hän tavoitteli nelinkontin nappeja, jotka juoksivat huonekalujen alle. Sabina meni takaisin ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vasten. Hän näytti kiintyneen katsomaan tarkoin jotakin kadulle.

— Hyvästi, sanoi Christophe järkkyneenä. Sabina ei liikauttanut päätänsäkään ja vastasi aivan hiljaa:

— Hyvästi.

Sunnuntaina, iltapäivällä jäi koko talo tyhjäksi. Kaikki menivät kirkkoon kuulemaan iltamessua. Sabina ei sinne koskaan mennyt. Christophe toruskeli kujeillaan häntä siitä, kerran, kun hän näki hänet istumassa pihaovensa edessä, pienessä puutarhassaan, kirkonkellojen huutaessa kohti kurkkua häntä tulemaan. Sabina vastasi samaan leikilliseen tapaan kuin oli kysyttykin ja sanoi, että ainoastaan päivämessu oli pakollinen; iltamessu ei sitä ollut, joten oli tarpeetonta, hiukan tunkeilevaakin mennä liiallisuuksiin hartaudessaan; ja Sabina ajatteli usein, että Jumala ei suinkaan ollut siitä hänelle vihoissaan, vaan että se paremminkin oli hänestä hyvä.

— Te luotte Jumalan oman muotonne mukaan, virkkoi Christophe.

— Sellainen olisi näet minusta hänen asemassaan ikävää, jatkoi Sabina vakuutetulla äänellä.

— Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen asemassaan.

— Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta.

— Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe.

— Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta.

— Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä asiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista imarreltu.

— Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain suuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi nopeasti puheen muualle.

— Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa rauhassa nauttia puutarhassa.

— Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat toisiinsa.

— Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut… ei tiedä enää, missä onkaan…

— Oh! huudahti Christophe yhtäkkiä rajusti ja vihoissaan; joskus minun tekisi mieleni hänet kuristaa!

Ei tarvinnut selittää, ketä hän tarkoitti.

— Entäpä toiset? kysyi Sabina iloisesti.

— Kyllä, virkkoi Christophe aremmin. Onhan Rosa.

— Tyttöraukka! virkkoi Sabina.

He vaikenivat.

127

— Jos olisi aina sellaista kuin nyt!… huokaisi Christophe.

Sabina loi häneen nauravat silmänsä, ja laski jälleen katseensa alas,
Christophe huomasi, että Sabina teki jotain.

— Mitä te siellä teette? kysyi hän.

(Heitä erotti toisistaan sakea murattiköynnös, joka oli verhona puutarhojen välillä.)

— Katsokaa, vastasi Sabina kohottaen ylös vatia, jota hän piti polvillaan; minä silvon sokeriherneitä.

Ja Sabina huokaisi raskaasti.

— Ei taida olla työ hauskaa? virkkoi Christophe nauraen.

— Oh! vastasi Sabina; on niin ikävää aina ajatella ruokiaan.

— Lyönpä vetoa, virkkoi Christophe, että te mieluummin jättäisitte päivällisen kuin valitsette ikävyyden, jota sen valmistus tuottaa, jos valinta olisi mahdollista.

— Se on varma! huudahti Sabina.

— Kuulkaapas! Minä tulen teitä auttamaan. Christophe harppasi aidan yli ja tuli hänen luokseen.

Sabina istui tuolilla kotinsa ovella. Christophe asettui portaille hänen jalkainsa juureen. Hän otti tuon tuostakin kourallisen vihreitä kuoria Sabinan helmasta, hameen laskoksesta, joka oli vedetty ylös vatsalle; ja pienet, pyöreät hernepallot hän vieritti vatiin, joka oli Sabinan polvien välissä. Christophe katseli maahan. Hän näki Sabinan mustat sukat, niiden kätköstä huomasi hän hänen nilkkainsa muodot ja jalat, joista toinen oli puolittain kohonnut kengästä pois. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan Sabinaan.

Ilma oli raskas. Taivas oli häikäisevän valkea ja niin alhaalla; tuulen henkäystä ei käynyt. Ainoakaan lehti ei liikahtanut. Puutarha-aluetta ympäröi korkea muuri: maailma loppui siihen.

Pikku tyttö oli lähtenyt kaupungille erään naapurirouvan kanssa. He olivat kahden. He eivät puhuneet mitään. Eivät voineet enää virkkaa sanaakaan. Näkemättä mitään otti Christophe yhä herneenpalkoja Sabinan helmasta. Hänen sormensa vapisivat, kun hän silloin kosketti Sabinaan: hänen kätensä osui viileiden ja liukkaiden kuorien keskellä Sabinan sormiin; ne vavahtivat silloin. Nyt eivät he voineet enää jatkaa. He istuivat liikkumatta, toisiinsa katsomatta: Sabina selkäkenossa tuolillaan, suu puoliavoinna, riippuvin käsivarsin; Christophe hänen jalkainsa juuressa, häneen nojaten; hän tunsi olkapäissään ja käsivarressaan Sabinan jalan lämmön. He hengittivät kiihkeästi. Christophe painoi kätensä portaan kiveen, joka tuntui raikkaammalta; hänen toinen kätensä sipui Sabinan kengästä noussutta jalkaa, ja jäi jalkaterän päälle, eikä hän voinut sitä siitä poistaa. Väristys kulki läpi heidän ruumiittensa. Heitä alkoi pyörryttää; Christophen sormet puristivat Sabinan pienen jalan varpaita. Sabina kumartui vaieten ja jäykistyneenä Christophen puoleen?…

He heräsivät tästä päihtymystilastaan tuttuihin ääniin, ja hätkähtivät. Christophe ponnahti ylös ja harppasi aidan toiselle puolelle. Sabina kokosi silpeet helmaansa ja meni sisään. Pihalla Christophe kääntyi katsomaan taakseen. Sabina seisoi kynnyksellä. He katsoivat toisiinsa. Pikku sadepisarat alkoivat soittaa puitten lehtiä… Sabina sulki ovensa. Rouva Vogel ja Rosa tulivat sisään… Christophe meni huoneeseensa…

Kun kellervä päivä sammui ja tukehtui rankkasateen virtoihin, nousi Christophe vastustamattoman voiman tempaisemana pöytänsä äärestä; hän riensi ikkunansa eteen, ja ojensi kätensä vastapäätä olevaa ikkunaa kohti. Samassa oli hän huomaavinaan vastapäisessä ikkunassa, kamarin puolihämärässä suljettujen ruutujen takana, Sabinan ojentavan ja avaavan hänelle käsiään.

Hän ryntäsi ulos huoneestaan. Hän riensi portaita pihalle, juoksi puutarhan väliaidan luo. Vaikka hänet olisi nähty, aikoi hän kavuta aidan ylitse. Mutta kun hän katsahti ikkunaa, johon hän oli äsken luullut Sabinan ilmestyneen, näki hän, että kaikki sisäluukut olivatkin kiinni. Talo tuntui nukkuvan. Hän pysähtyi epäröiden, Eulerin ukko oli menossa kellariin, huomasi hänet ja kutsui häntä. Christophe palasi huoneeseensa, luullen nähneensä unta.

Rosa ei ollut kauankaan huomaamatta, mitä tapahtui. Hän ei ollut epäluuloinen, eikä tiennyt vielä, mitä mustasukkaisuuden tunne on. Hän oli valmis antamaan kaikki, eikä hän pyytänyt mitään takaisin. Mutta jos hän alistuikin surullisena siihen, ettei Christophe häntä laisinkaan rakastanut, ei hän ollut koskaan kuvitellut sellaista mahdollisuutta, että Christophe rakastaisi toista.

Eräänä iltana päivällisaterian jälkeen sai hän valmiiksi ikävän koruompeluksen, johon hän oli tehnyt työtä kuukausia. Hän oli siitä onnellinen, ja hänelle tuli halu vapautua, kerrankin, mennä juttelemaan Christophen kanssa. Hän käytti tilaisuutta, jolloin äiti käänsi häneen selkänsä, ja pujahti huoneesta pois. Hän hiipi ulos niinkuin pahoja tehnyt koulupoika. Hän nautti jo ajatellessaan, miten hän nolaisi Christophen, joka oli pilkallisesti väittänyt, ettei hän saisi työtään valmiiksi koskaan. Häntä huvitti yllättää Christophe yhtäkkiä kadulla. Vaikka tyttöparka hyvinkin tiesi Christophen tunteet itseään kohtaan, oli hän aina luonnostaan taipuisa luulemaan, että toiset iloitsisivat hänet nähdessään samalla tavalla kuin hänkin tavatessaan toisia.

Rosa tuli ulos. Talon seinämällä istuivat Christophe ja Sabina, kuten tavallisesti. Rosan sydäntä kouristi. Kuitenkaan ei hän pysähtynyt vielä tämän järjettömän vaikutelman tähden; ja iloisesti hän huudahti Christophea nimeltä. Hänen kimeän äänensä kajahdus sattui Christopheen pimeän illan hiljaisuudessa kuin väärä ääni soitossa. Christophe vavahti tuolillaan; ja hänen suunsa vääntyi vihasta irvistykseen. Rosa heilutti voitonriemuissaan ompelustansa hänen nenänsä edessä. Christophe työnsi sen kärsimättömästi pois.

— Se on valmis, valmis! intti yhä Rosa.

— No, jos on valmis, niin menkää ja ruvetkaa tekemään uutta! sanoi
Christophe kuivasti.

Rosa säikähti. Koko hänen ilonsa luhistui. Christophe jatkoi ilkeästi:

— Ja kun olette ommellut niitä kolmekymmentä ja olette oikein vanha, niin voitte ainakin sanoa, ettei elämänne ole mennyt hukkaan!

Rosaa itketti:

— Hyvä Jumala, kuinka te olette paha, Christophe! sanoi hän.

Christophe häpesi ja virkkoi Rosalle jonkun ystävällisen sanan. Rosa tyytyi niin vähään, että hän tuli silloin heti jälleen luottavaksi; ja hän jatkoi kahta kiivaammin äänekästä laverrustaan: hän ei voinut puhua hiljaa, hän huusi kohti kurkkua, niinkuin koko talon tapa oli. Parhaalla tahdollaankaan ei Christophe jaksanut salata pahaa tuultaan. Hän vastasi ensin ainoastaan jonkin ärtyneen sanan; sitten ei hän virkkanut mitään, käänsi selkänsä, ja pyörähteli hermostuneesti tuolillaan ja kuunteli hampaitaan kiristellen Rosan sanarätyä. Rosa näki, että Christophe tuli kärsimättömäksi, hän tiesi, että hänen olisi nyt pitänyt lopettaa; mutta kuitenkin jatkoi hän kahta äänekkäämmin. Sabina istui varjossa muutaman askelen päässä ja kuunteli kohtausta ivallisen levollisena. Sitten hän kyllästyi, ja tuntien, että ilta oli mennyt hukkaan, nousi ylös ja poistui sisään. Christophe ei huomannut hänen menoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Hän nousi heti ylös, ja pyytämättä Rosalta edes anteeksi katosi sisään omasta ovestaan, virkkaen kuivasti hyvää yötä.

Rosa jäi yksin kadulle ja katseli tyrmistyneenä ovea, josta Christophe oli mennyt sisään. Kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän kiiruhti sisään, nousi aivan hiljaa kotiinsa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua äitinsä kanssa, riisuutui nopeasti, ja päästyään vuoteeseensa alkoi hän nyyhkyttää kyyryssä peiton alla. Hän ei koettanut selvittää mielessään, mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut, rakastiko Christophe Sabinaa eikä sitä, etteivät Christophe ja Sabina voineet häntä kärsiä; hän tunsi vain, että kaikki oli mennyttä, ettei elämällä ollut enää mitään tarkoitusta, ettei hänellä ollut edessä muuta kuin kuolema.

Seuraavana aamuna palasi hänelle ajattelun kyky, ikuisin ja petollisin toivein. Muistellessaan eilisiltaisia tapahtumia, hän vakuutteli itselleen olleensa väärässä, kun oli pitänyt niitä merkittävinä. Varmaan oli kyllä niin, ettei Christophe häntä rakastanut; hän alistui siihen, salaten kuitenkin sydämensä pohjassa ajatuksen, jota hän ei itselleenkään tunnustanut, nimittäin sen, että hän saisi Christophen rakastamaan itseään, oman rakkautensa voimalla. Mutta mistä hän oli sen saanut päähänsä, että Sabinan ja Christophen välillä olisi jotakin? Kuinka olisi Christophe saattanut rakastaa tuollaista joutavanpäiväistä naista, jonka vähäpätöisyys ja keskinkertaisuus pisti jokaisen silmiin, Christophe, niin älykäs mies? Rosa tunsi rauhoittuvansa, — ja alkoi kuitenkin pitää Christophea silmällä. Koko sinä päivänä ei hän nähnyt mitään, siksi, että ei ollut mitään näkemistä; mutta Christophe puolestaan huomasi hänen hiiviskelevän kaiken päivää ympärillään, sanomatta, miksi hän hiipi; ja se ärsytti häntä omituisesti. Ärtyisyys nousi kukkuroilleen, kun Rosa illalla ilmestyi katuovelle, ja asettui päättävästi Christophen ja Sabinan seuraan. Silloin uudistui eilinen kohtaus: Rosa yksinään puhui; mutta Sabina ei odottanut kauan, vaan lähti huoneistoonsa; ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään. Rosa ei voinut enää salata itseltään, että hänen läsnäolonsa oli heille haitaksi; mutta tyttöpoloinen koetti yhä pettää itseään. Hän ei käsittänyt, ettei hän voinut tehdä mitään hullumpaa, kuin tuo tungettelu oli; ja luonteenomaisella kömpelyydellään yritti hän samaa vielä toisinakin päivinä.

Seuraavana iltana odotti Christophe turhaan Sabinan ilmestymistä portaille, sillä Rosa istui Christophen vieressä.

Ja sitä seuraavana istui Rosa portailla yksin. Christophe ja Sabina olivat jättäneet ottelun. Mutta Rosa ei voittanut sillä mitään muuta kuin sen, että Christophe kantoi hänelle nyt kaunaa, koska häneltä oli riistetty hänen ainoa onnensa, nuo rakkaat illat. Christophe ei antanut tätä Rosalle anteeksi, sen vähemmän, kun hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt aavistella Rosan tunteita, niin suuri tekeminen hänellä oli omissaan.

Sabina puolestaan oli tiennyt Rosan mielen pitkän aikaa: hän tiesi, että Rosa oli mustasukkainen, tiesi jo ennenkuin sen, oliko hän itse rakastunut; mutta hän ei hiiskunut niistä huomioistaan mitään; ja julmana kuin jokainen kaunis ja voitostaan varma nainen katseli hän nyt vain vaiti ja ilkkuen kilpasiskonsa kömpelöitä ja turhia ponnistuksia.

Jäätyään yksin taistelutanterelle katseli Rosa voittonsa viheliäisiä tuloksia. Parasta olisi hänen ollut jättää nyt yrityksensä silleen ja antaa Christophen olla rauhassa, ainakin toistaiseksi: juuri sitä hän ei siis tehnytkään; ja koska pahin, mitä hän saattoi tehdä, oli ryhtyä puhumaan Sabinasta, niin teki hän juuri sen.

Sykkivin sydämin ja arasti sanoi Rosa Christophelle, tutkiakseen Christophen ajatuksia, että Sabina oli kaunis. Christophe vastasi kuivasti, että Sabina oli hyvin kaunis. Ja vaikka Rosa oli jo aavistanut, minkä vastauksen saisi, iski se julmasti hänen sydämeensä, kun hän sen nyt kuuli. Hän tiesi kyllä, että Sabina oli kaunis; mutta koskaan ei hän ollut tullut ottaneeksi sitä huomioonsa; hän näki hänet nyt ensi kertaa, Christophen silmin arvosteltuna; hän näki Sabinan hienot piirteet, hänen sievän nenänsä, hänen pikku suunsa, soman ja siron ruumiinsa, hänen suloiset liikkeensä… Ah, sellaista tuskaa!… Mitä Rosa olisi uhrannutkaan, jos olisi saanut olla Sabinan ruumiissa! Hän ymmärsi liiankin hyvin, miksi sitä pidettiin parempana kuin hänen omaansa!… Hänen muotonsa!… Mitä hän oli tehnyt, että hänelle oli luotu sellainen?… Kuinka hänen ruumiinsa painoi häntä! Miten se näytti hänestä rumalta. Se oli hänestä vihattava! Ja siitä ei häntä voisi koskaan vapauttaa mikään muu kuin kuolema!… Hän oli liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton välittääkseen, ettei häntä rakastettu: eihän hänellä ollut siihen mitään oikeuttakaan; ja hän koetti olla vain yhä nöyrempi. Mutta hänen sisin vaistonsa nousi moista vastaan… Ei, sellainen oli vääryyttä!… Miksi tämä ruumis hänellä, miksi juuri hänellä, eikä Sabinalla?… Ja miksikä Sabinaa rakastettiin? Mitä hän oli tehnyt rakkautta ansaitakseen…? Rosa näki hänet: Sabina oli kylmä, laiska, huolimaton, itsekäs, välinpitämätön kaikesta, ei hoitanut kotiaan, vaalinut lastaan enempää kuin ketään muitakaan, rakasti ainoastaan itseään, eli pelkästään nukkuakseen, vetelehtiäkseen, tekemättä kerrassaan mitään… Ja sellainen miellytti… miellytti Christophea!… Christophea, joka oli niin ankara, Christophea, joka osasi arvostella, Christophea, jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään muita! Ah, tämä oli jo liian väärää! Ja se oli typerää!… Eikö Christophe sitä nähnyt? — Rosa ei voinut olla hiiskumatta silloin tällöin hänelle jotain loukkaavaa huomautusta Sabinasta. Rosa ei sitä tahtonut, mutta se tuli voimakkaampana häntä itseään. Aina hän katui sitä, sillä hän oli hyvä eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä. Mutta sitä katkerammin katui hän tätä menettelyään sen vuoksi, että hän sai sillä vain julmia vastauksia, joista näki, miten rakastunut Christophe oli. Christophe ei säälinyt silloin rahtuakaan. Hänen tunteitaan oli loukattu, hän koetti nyt vain haavoittaa: ja siinä hän onnistuikin. Rosa ei vastannut, vaan lähti pois pää kumarassa, purren huulensa yhteen, ettei olisi itkenyt. Hän ajatteli, että se oli hänen oma vikansa, että se oli hänelle parhaiksi, koska hän oli tehnyt pahaa Christophelle karaten hänen rakastamansa ihmisen kimppuun.

Rosan äiti ei ollut näin kärsivällinen. Rouva Vogel näki yleensä kaikki, eikä ollut kauan huomaamatta Christophen seurustelua nuoren naapurittarensa kanssa; ja yhtä hyvin näki sen myöskin Eulerin ukko: seikkailun sisältöä ei ollut vaikea aavistaa. Se ei sopinut suunnitelmiin, joita he kaksi olivat salaa laatineet, nimittäin naittaa Rosa kerran Christophelle; ja se tuntui heistä Christophen puolelta persoonalliselta solvaukselta, vaikkeivät he ajatelleet, että hänen kohtaloaan oli menty suunnittelemaan neuvottelematta hänen itsensä kanssa. Mutta Amalian itsevaltaisuus ei suvainnut muiden ajattelevan toisella tavoin kuin hän itse, ja hänestä tuntui nyt siis hävyttömältä, että Christophe oli tohtinut jäädä vieraaksi sille halveksivalle käsitykselle, jonka hän oli monta kertaa ilmaissut Sabinasta.

Amalia ei häikäillyt, vaan ilmaisi sen käsityksensä Christophelle uudestaan. Aina, kun Christophe oli lähettyvillä, löysi Amalia tekosyyn puhua vuokralaisrouvasta; hän etsi kaikkein loukkaavimmat sanottavat hänestä, sellaiset, jotka kipeimmin saattoivat koskea Christopheen eikä hänen selvänäköisyytensä ja suoran kielensä ollutkaan vaikea löytää syitä. Hänen julma naisellinen vaistonsa, — ja nainenhan on paljoa etevämpi kuin mies, milloin vaaditaan taitoa tehdä pahaa samoin kuin hyvääkin, — neuvoi häntä vetämästä esille vähemmän Sabinan laiskuutta ja hänen siveellisiä heikkouksiaan kuin hänen epäsiisteyttään. Amalian tungetteleva ja joka paikan urkkiva katse oli etsinyt todistukset siitä epäsiisteydestä läpi ikkunaruutujenkin, aina lesken asunnon perukoista saakka, nimittäin Sabinan toilettisalaisuuksien keskeltä; ja hän levitti nyt nuo todistuksensa karkean tyytyväisenä nähtäville. Kun hän ei säädyllisyyden vuoksi voinut sanoa kaikkea, niin hän vihjaili niihin kautta rantain.

Christophe kalpeni häpeästä ja vihasta; hän lensi valkeaksi kuin palttina, ja hänen huulensa vapisivat. Rosa pelkäsi jotain pahaa ja rukoili äitiään lopettamaan; koettipa hän puolustaakin Sabinaa. Mutta silloin sai hän Amalian ainoastaan hyökkäämään kahta kiivaammin.

Ja yhtäkkiä Christophe ryntäsi ylös tuoliltaan. Hän löi kämmentään pöytään ja alkoi äyskiä, että oli hävytöntä puhua tuolla tavoin naisesta, urkkia häntä, levitellä hänen heikkouksiaan; vain ilkeä luonne saattoi näin vainota hyvää, herttaista, rauhallista olentoa, joka eli syrjässä muista, joka ei tehnyt kenellekään pahaa, joka ei puhunut pahaa kenestäkään. Mutta oli suuri erehdys, jos luultiin voitavan siten häntä vahingoittaa: Sabina tehtiin siten vain yhä enemmän suopeutta ansaitsevaksi ja näytettiin sitä paremmin hänen hyvyytensä.

Amalia tunsi menneensä liian pitkälle; mutta Christophen läksytys loukkasi häntä; ja hän sanoi, siirtääkseen väittelyn toisille aloille, että oli kaunista puhua hyvyydestä: sillä sanalla voi antaa kaikki anteeksi. Taivahinen, olipa sangen helppo olla hyvä, tekemättä koskaan mitään, välittämättä kenestäkään, täyttämättä maailmassa velvollisuuttaan!

Siihen Christophe vastasi, että ihmisen ensimmäinen velvollisuus oli tehdä elämä toisille miellyttäväksi; mutta että oli henkilöitä, joille velvollisuutta on pelkästään kaikki ruma, ikävä, inhoittava, kaikki, mikä häiritsee toisten vapautta, loukkaa, kiusaa, naapureita, palvelijoita ja perhettä, jopa asianomaista henkilöä itseäänkin. Jumala varjelkoon meitä moisista ihmisistä ja velvollisuuksista niinkuin rutolta!…

Riita kiihtyi yhä. Amalia tuli myrkylliseksi. Christophe ei antanut missään kohdin myötä. — Ja selvin seuraus siitä oli, että Christophe näyttäytyi tästä lähtien oikein tahallaan alinomaa Sabinan seurassa. Hän meni kolkuttamaan lesken oveen; hän jutteli ja nauroi iloisesti hänen kanssaan, ja hän teki sen aina juuri silloin, kun Amalia ja Rosa voivat sen nähdä. Amalia kosti raivoisin sanoin. Mutta viattoman Rosan sydäntä tämä perinpohjaisesti harkittu julmuus raateli; hän tunsi, että Christophe inhosi häntä, että hän tahtoi kostaa; ja Rosa itkeskeli katkerasti.

Sillä tavoin oppi Christophe, joka oli jo saanut niin monta kertaa kärsiä vääryyttä, itse tekemään vääryyttä muille ja viattomille.

Joku aika sen jälkeen piti Sabinan veli, joka oli mylläri ja asui muutaman penikulman päässä kaupungista, Landeggissä, poikansa ristiäisiä. Sabina oli kutsuttu kummitädiksi. Hän hommasi myöskin Christophen juhliin. Christophe ei pitänyt yleensä vieraskekkereistä; mutta hän suostui nyt mielellään kutsuun, koska saattoi siten tehdä kiusaa Vogeleille ja sai olla yhdessä Sabinan kanssa.

Sabina kutsui ilkeäksi ilokseen tilaisuuteen myöskin Amaliaa ja Rosaa, varmana siitä, että he kieltäytyisivät. Ja he tekivätkin sen. Rosa oli kuolla halusta lähteä sinne. Hän ei vihannut Sabinaa, hän päinvastoin tunsi joskus sydämensä aivan sulavan hellyydestä Sabinaa kohtaan, sen tähden, että Christophe häntä rakasti; hänen teki mielensä sanoa se Sabinalle, heittäytyä hänen kaulaansa. Mutta äiti oli nyt läsnä, ja äidin esimerkki esti. Rosa kangistui ylpeydessään uhmaan ja kieltäytyi menemästä ristiäisiin. Mutta sitten, kun Christophe ja Sabina olivat lähteneet, ajatteli Rosa, että nyt he olivat yhdessä, että he olivat onnellisia, että he ajoivat paraikaa pitkin maantietä, tällaisena kauniina heinäkuun päivänä, kun hänen taas piti jäädä sisälle kamariin, pinkka paikattavia liinavaatteita edessä, alinomaa toruvan äidin luo; ja silloin tuntui hänestä kuin häntä olisi tukahuttanut; ja hän vihasi ylpeyttään. Ah, jos vielä olisi ennättänyt?… Jos vielä olisi ollut aikaa, oi, hän olisi kuitenkin sinne lähtenyt…

Mylläri oli toimittanut hevosen noutamaan Christophea ja Sabinaa kaupungista. He ottivat mukaansa matkan varrelta muutamia toisia kutsuvieraita. Ilma oli raikas ja kuiva. Aurinko kirkasti pihlajien punaiset tertut tienvarrella ja kirsikkapuiden marjat vainioilla kiiltämään. Sabina hymyili. Viileä ilma sai hänen kalpeahkot kasvonsa punertaviksi. Christophe piteli polvillaan pikku tyttöä. He eivät koettaneetkaan puhella toisilleen, he juttelivat muille matkatovereille, yhdentekevää kenelle ja mistä: he olivat tyytyväisiä, kun vain kuulivat toistensa äänen, he olivat tyytyväisiä, kun saivat ajaa samoilla rattailla. He katsahtivat toisiinsa lapselliseniloisin silmin, osoittaen toisilleen milloin jotakin taloa, puuta tai ohikulkijaa. Sabina piti maaseudusta; mutta hän ei lähtenyt sinne juuri milloinkaan: hänen auttamaton laiskuutensa esti häntä kävelemästä; melkein kokonaiseen vuoteen ei hän ollut käynyt kaupungin ulkopuolella: niinpä nautti hän nyt pienimmistäkin seikoista, mitä hän matkalla näki. Ne seikat eivät olleet Christophelle suinkaan mitään uutta; mutta hän rakasti Sabinaa, ja niinkuin rakastuneet aina, näki hänkin nyt kaikki Sabinan kautta; hän tunsi itsessään jokaisen Sabinan mielihyvän-värähdyksen, ja hän kiihdytti itsessään Sabinan tunnelmat vieläkin suuremmiksi: sillä sulautuessaan rakastamaansa naiseen antoi hän hänelle koko ajatuksensakin.

Myllylle päästyään tapasivat he siellä pihalla koko myllytilan alusväen ja muut kutsuvieraat, jotka ottivat heidät vastaan korvia huumaavalla metelillä. Kanat, ankat ja koirat yhtyivät samaan kuoroon. Mylläri Berthold, pitkä, vankka, vaaleahapsinen mies, jonka pää ja hartiat olivat neliskulmaiset ja joka oli samaan kuosiin kookas kuin Sabina oli hento, otti rattailta vastaan pikku sisarensa ja asetti hänet maahan niin hellävaroen kuin olisi hän pelännyt Sabinan murskaavansa. Christophe huomasi pian, että tuo pikku sisar teki valtavan kookkaalle veljelleen aivan mitä vaan tahtoi niinkuin kaikille muillekin, ja että veli oli hänen astuinlautansa, vaikka hän kömpelösti pilkkasikin siskon oikkuja, laiskuutta ja tuhatta muuta vikaa. Sisar oli siihen tottunut ja piti sitä luonnollisena asiana. Hän piti luonnollisena asiana kaikkea, eikä yleensä hämmästynyt mistään. Hän ei tehnyt mitään ollakseen rakastettu: hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että häntä rakastettiin; ja ellei häntä rakastettu, niin ei hän ollut siitä millänsäkään: siksi jokainen rakastikin häntä.

Christophe teki pian erään toisen huomion, joka ei ilahuttanut häntä niinkuin tämä, nimittäin sen, että ristiäisissä tarvitaan paitsi kummitätiä myöskin miehistä kummia, ja että viimeksimainitulla on tätiin oikeuksia, joista hän ei laisinkaan luovu, jos täti on nuori ja kaunis. Christophe huomasi sen yhtäkkiä, kun hän näki erään tilallisen, jolla oli vaalea, kiharainen tukka ja renkaat korvissa, lähestyvän nauraen Sabinaa ja suutelevan häntä kummallekin poskelle. Sen sijaan, että Christophe olisi nyt ajatellut, että hän oli tuhma, kun oli sen asian unohtanut, ja vieläkin tuhmempi, kun pahastui siitä, oli hän tapahtumasta äkäinen Sabinalle, aivan kuin Sabina olisi hänet tahallaan houkutellut tällaiseen kiusaan. Christophen pahatuulisuus lisääntyi vielä, kun hän joutui juhlatapain vuoksi erilleen Sabinasta. Sabina kääntyi vähänväliä poikki ketojen kiemurtelevassa juhlasaatossa vilkaisemaan taakseen ja loi Christopheen ystävällisen katseen. Mutta Christophe ei ollut näkevinäänkään häntä. Sabina tunsi, että Christophe oli vihoissaan, ja hän aavisti syyn; mutta siitä ei hän ollut yhtään huolissaan: se huvitti häntä. Jos hän joskus olisi joutunut todellakin riitaan jonkun kanssa, jota hän rakasti, ei hän koskaan olisi yrittänyt vähääkään poistaa väärinkäsitystä, vaikka olisikin saanut siitä kärsiä: moinen olisi ollut liian vaivaloista, kaikki meni parhaiten itsestään.

Ruokapöydässä oli Christophe sijoitettu myllärin emännän ja erään kookkaan, punaposkisen tytön väliin, jonka parina hän oli ollut messuun mentäessä, ja hän keksi nyt ryhtyä katselemaan tuota vierustoveriaan, vaikkei hän ollut viitsinyt kiinnittää häneen sitä ennen ollenkaan huomiotansa. Ja kun hän näki tytön mukiinmeneväksi, niin rupesi hän kostonhalusta kuhertelemaan hänen kanssaan, niin hälisevällä äänellä, että sen olisi pitänyt herättää Sabinan huomiota. Siinä hän onnistuikin; mutta Sabina ei ollut sellainen nainen, joka olisi voinut olla mustasukkainen mistään taikka kenestäkään: hänestä oli yhdentekevää, rakastiko toinen muita tai ei, kunhan vaan häntä itseään rakastettiin; eikä hän nyt ottanut tätä nokkaansa, vaan oli oikein iloissaan, kun näki, että Christophella oli hauskaa. Sabina hymyili toiselta puolelta pöytää Christophelle kaikkein suloisinta hymyään. Christophe joutui silloin ymmälleen; hän oli nyt varma, että Sabina oli hänestä välinpitämätön; ja siksi tuli hän niin mykäksi ja jöröksi, ettei mikään voinut häntä herättää, ei kiemailu eivätkä viinipikarit. Ja kun hän viimein alkoi lauhtua ja mietti katkerana, mitä varten hän oli tullutkaan tänne, keskelle tällaista loputonta ruuan hotkimista, ei hän kuullut edes myllärin ehdotusta, että lähdettäisiin nyt venheretkelle, saattamaan eräitä kutsuvieraita kotiin. Eikä hän nähnyt Sabinaa, joka teki hänelle merkkejä ja tahtoi häntä tulemaan kanssaan samaan venheesen. Kun Christophe sen pyynnön älysi, ei siinä venheessä ollut enää hänelle paikkaa; ja hänen täytyi mennä toiseen. Tämä uusi vastoinkäyminen ei olisi tehnyt häntä suinkaan rakastettavammaksi, ellei hän olisi pian huomannut, että hänen venhetoverinsa tippuivat kohta melkein kaikki sinne tänne rannoille. Silloin tuli hän iloisemmaksi ja oli heille ystävällisempi. Sitäpaitsi haihdutti kaunis ilta ja kulku joella ja ilo saada soutaa sekä noiden toisten kunnon ihmisten hilpeys viimein koko hänen pahantuulensa. Sabina ei ollut enää näkemässä, Christophen ei siis tarvinnut olla varuillaan, vaan hän voi huvitella vilpittömästi niinkuin muutkin.

Heitä oli kolme venhekuntaa. Venheet soutivat lähellä toisiaan, koettaen päästä kukin toisten edelle. Retkeläiset lennättelivät toisilleen venheistään ärsyttäviä ja iloisia kompia. Kun venheiden kupeet sattuivat toisiinsa, näki Christophe Sabinan hymyilevät silmät; eikä hänkään voinut silloin olla hymyilemättä Sabinalle: he tunsivat tehneensä sulan sovinnon. Se merkitsi, että he pian yhtyisivät toistensa seuraan.

Alettiin laulaa neliäänisiä lauluja. Kukin eri ryhmä lauloi vuorostaan kuplettinsa; ja refrengeihin yhdyttiin kuorossa. Toisistaan jonkun matkan päässä soutavat venheet vastasivat kaikuna toisilleen. Laulun säveleet liitivät vedenpintaa kuin linnut. Silloin tällöin kääntyi joku venheistä rantaa kohti: pari talonpoikaa nousi siitä maihin; he jäivät rannalle, ja vilkuttivat matkaansa jatkaville venheille. Pieni juhlajoukko harveni. Ääni toisensa jälkeen erosi laulusta. Viimein jäivät he kolmisin, Christophe, Sabina ja mylläri.

He palasivat myllylle kaikki samalla venheellä, myötävirtaan, pitkin jokea. Christophe ja Berthold istuivat airot kädessä, mutta eivät soutaneet, Sabina oli perässä, Christophea vastapäätä, ja puheli veljensä kanssa, mutta katseli Christopheen. Sellainen pakina salli heidän katsella rauhassa toisiaan. Sitä eivät he olisi voineet mitenkään tehdä, jos nuo pettävät sanat olisivat vaienneet. Sanat ikäänkuin väittivät: "En minä teitä katsele." Mutta silmäykset sanoivat: "Kuka sinä olet? Kuka olet, sinä, jota minä rakastan!… Sinä, jota rakastan, sinä… olitpa ken tahansa!…"

Taivas meni pilveen, usva kohosi niityiltä, ranta huurusi, aurinko sammui utujen keskeen. Sabina kietoi väristen pienen mustan saalinsa hartioilleen ja päänsä ympärille. Hän näytti väsyneeltä. Kun venhe pujahti pitkin rantaa liukuessaan raitojen oksain alle, jotka pistivät ulos joelle, sulki hän silmänsä: hänen pikku kasvonsa olivat kalmankalpeat; hänen suupielissään oli tuskallinen piirre; hän ei liikahtanut, hän näytti kärsivän, — kärsineeltä, — kuolleelta. Christophen sydäntä kouristi. Hän kumartui Sabinaan päin. Sabina avasi silmänsä, näki Christophen katsovan häneen rauhattomin ja kysyvin silmin, ja hän hymyili noille silmille. Se hymy oli Christophesta kuin päivän säde. Hän kysyi matalalla äänellä:

— Oletteko sairas?

Sabina pudisti kieltävästi päätään ja vastasi:

— Minulla on kylmä.

Miehet levittivät viittansa hänen ympärilleen he kietoivat hänen jalkateränsä, pohkeensa ja polvensa aivan kuin lapsi peitetään vuoteeseen. Sabina antoi heidän tehdä sen, ja kiitti heitä katseellaan. Alkoi sataa, hienoina ja jääkylminä pisaroina. Miehet rupesivat soutamaan ja jouduttivat kotimatkaa. Raskaat pilvet pimensivät taivaan. Joen pyörteet olivat kuin mustetta. Tulet syttyivät talojen ikkunoihin, siellä täällä, minkä missäkin, peltojen takana. Kun he tulivat myllylle, satoi kaatamalla, ja Sabina oli kylmästä kangistunut.

Keittiöön sytytettiin suuri roihu ja odotettiin, että rankkasade loppuisi. Mutta se vaan yltyi, ja leikkiin yhtyi tuuli. Vierailla oli kolme penikulmaa ajomatkaa kaupunkiin. Mylläri sanoi, ettei hän antaisi Sabinan lähteä sinne tällaisella ilmalla, ja hän ehdotti, että he molemmat jäisivät heille yöksi. Christophe epäröi, myöntyäkö vai ei; hän etsi neuvoa Sabinan katseesta; mutta Sabinan silmät tuijottivat vaan jäykästi lieden liekkeihin; tuntui kuin hän olisi pelännyt vaikuttaa Christophen päätökseen. Mutta kun Christophe sitten sanoi jäävänsä, käänsi Sabina häneen punastuvat kasvonsa — (vai oliko se ainoastaan tulen hohdetta?) — ja Christophe näki, että Sabina oli tyytyväinen.

Suloinen ilta… Sade pauhasi ulkona. Liekit sinkosivat mustaan savutorveen kultaisia kipeneitä. He istuivat piirissä roihun ympärillä. Heidän kummalliset varjonsa tanssivat seinillä. Mylläri näytti Sabinan tyttärelle, kuinka käsillä tehdään varjokuvia. Tyttö nauroi, ja hiukan se peloittikin. Sabina istui kumarassa tulen ääressä ja kohenteli mietteissään sitä raskailla pihdeillä; hän oli hiukan raukea, ja uneksiva hymy huulilla, hän nyökytti silloin tällöin päätänsä kälylleen, joka laverteli talousasioitaan, kuuntelematta kuitenkaan häntä. Christophe istui varjossa myllärin vieressä, ja veteli hiljaa sormiensa välitse tyttösen hiuksia ja katseli Sabinan hymyä. Sabina tiesi Christophen katselevan häntä. Christophe tiesi, että Sabina hymyili hänelle. Heillä ei ollut koko iltana kertaakaan tilaisuutta puhua keskenään eikä katsoa toisiaan kasvoihin: he eivät tahtoneetkaan koettaa.

Christophe ja Sabina erosivat toisistaan varhain illalla. Heidän kamarinsa olivat vieretysten. Väliovi vei toisesta toiseen. Christophe huomasi ajatuksissaan, että lukko ovessa oli Sabinan puolella. Hän meni levolle ja koetti väkisinkin nukkua. Sade pieksi ikkunanruutuja, tuuli ulvahteli takan torvessa. Jokin ovi paukahteli ylemmässä kerroksessa. Rajuilman viuhtoma poppeli rapisi ikkunan edessä. Christophe ei voinut sulkea silmiään. Hän ajatteli, että hän oli saman katon alla Sabinan kanssa. Ainoastaan seinä erotti heitä toisistaan. Hän ei kuullut hiiskausta Sabinan kamarista. Mutta hän oli hänet aivan näkevinään. Hän nousi istumaan vuoteessaan, hän kutsui häntä hiljaisella äänellä, seinän takaa, hän kuiskasi hänelle helliä ja kiihkeitä sanoja. Ja hän oli kuulevinaan tuon rakkaan äänen vastaavan itselleen, toistavan hänen sanojaan, kutsuvan häntä hiljaa; hän ei tiennyt, hän itsekö se vain kysyi ja vastasi, vai puhuiko Sabina tosiaan. Ollen kuulevinaan äänekkäämmän kutsun ei hän voinut enää vastustaa: hän ponnahti pois vuoteesta; pimeässä hapuillen hän lähestyi ovea; hän ei sitä tahtonut avata, hän tunsi rauhoittuvansa, kun ovi oli lukossa. Ja kun hän kosketti uudestaan sen ripaa, näki hän, että ovi aukesikin…

Hän tyrmistyi… Hän sulki sen hiljaa jälleen, avasi sen, ja sulki taas. Eikö se äsken ollut lukossa? Oli, siitä oli Christophe varma. Kuka sen siis oli avannut? Hän oli tukehtua sydämensä jyskytykseen. Hän nojautui sänkyynsä, istahti siihen hengittääkseen. Hän oli hurjan intohimon vallassa. Se vei häneltä näön ja kuulon voiman, hän ei voinut liikkuakaan: hän vapisi kiireestä kantaan. Hän kauhistui tuota tuntematonta iloa, jota hän oli tahtonut kuukausia, ja joka nyt oli tuolla, lähellä häntä, niin ettei mikään häntä siitä erottanut. Kiivas ja rakkauden kiihdyttämä nuorukainen tunsi nyt yhtäkkiä ainoastaan kauhua ja vastenmielisyyttä toteutuvia kaipuitaan kohtaan. Hän häpesi niitä; häpesi, mitä aikoi tehdä. Hän rakasti liian suuresti tohtiakseen nauttia siitä, jota hän rakasti; hän paremminkin pelkäsi sitä: hän olisi tehnyt vaikka mitä, ettei olisi ollut onnellinen. Rakastaa, rakastaa, eikö se ole mahdollista muuten kuin alentamalla sitä, jota rakastaa?…

Hän oli kääntynyt oven luona takaisin; ja hän vapisi rakkaudesta ja pelosta, seisoi käsi ovenrivalla eikä voinut ovea aukaista.

Toisella puolella ovea seisoi Sabina, paljain jaloin permannon paasilla, väristen vilusta.

Niin he pelkäsivät… kuinka kauan? Minutteja vai tunteja?… He eivät tienneet edes olevansa siinä; ja kuitenkin tiesivät he sen. He avasivat toisilleen syliään, — Christophe niin kiivaan rakkauden lamaamana, ettei hänellä ollut rohkeutta astua sisään, — Sabina kutsuen häntä, odottaen, ja vavisten, ettei hän tullut… Ja kun Christophe viimein aikoi mennä sisään, oli Sabina jo tehnyt päätöksen ja työntänyt salvan eteen.

Silloin tuli Christophe kuin hulluksi. Hän painoi ovea kaikin voimin.
Hän rukoili huulet avaimen reiässä:

— Avatkaa!

Hän mainitsi Sabinaa nimeltä, aivan hiljaa; Sabina kuuli hänen läähättävän hengityksensä. Sabina seisoi lähellä ovea, liikkumatta, jäykistyneenä, kalisevin hampain, hänellä ei ollut voimaa avata eikä mennä vuoteeseensa…

Hirmumyrsky ratisutti yhä puita ja paukutti talon ovia… He palasivat jälleen sänkyihinsä, ruumis lamassa, sydän surun sortamana. Kukot kiekuivat jo kähein äänin. Sarastuksen ensi hohde alkoi kuultaa ikkunain takaa, joiden ruudut saviräiske oli tahrinut. Surkea, kalpea sarastus, joka uupui itsepintaiseen sateeseen…

Christophe nousi ylös, kun jaksoi; hän meni alas keittiöön, puheli ihmisten kanssa. Hän tahtoi lähteä kiireesti talosta, ja pelkäsi joutua kahden Sabinan kanssa. Hänen mieltään melkein helpoitti, kun talon omistaja tuli sanomaan, että Sabina oli hiukan sairas, että hän oli vilustunut eilen huviretkellä ja ettei hän lähtisi sieltä vielä sinä aamuna.

Christophen paluumatka oli kolkko. Hän ei ollut huolinut hevosta, vaan palasi kaupunkiin jalkaisin, pitkin likaisia teitä, kellertävässä sumussa, joka kietoi käärinliinaansa maat, puut, kylät. Niinkuin valo näytti elämäkin sammuneelta. Kaikki ympärillä oli kuin aavetta. Hän itsekin oli kuin mikä aave.

Kotona otettiin hänet vihaisin kasvoin vastaan. Kaikki olivat kauhuissaan, että hän oli viettänyt yön, Jumala tiesi missä, Sabinan kanssa. Christophe sulkeutui kamariinsa ja ryhtyi tekemään työtä. Sabina palasi matkalta seuraavana päivänä ja sulkeutui samoin huoneistoonsa. He varoivat tarkoin kohtaamasta toisiaan. Sitäpaitsi oli ilma sateinen ja kylmä: kumpikin heistä ei poistunut sisältä. He näkivät toisensa suljettujen ikkunainsa takaa. Sabina istui vaippoihin kääriytyneenä takan ääressä ja uneksi. Christophe penkoi uutterasti papereitaan. He tervehtivät toisiaan ikkunasta toiseen, hiukan kylmästi ja tahdikkaasti, ja olivat sitten kumpikin painuvinaan omiin asioihinsa. He eivät ottaneet liioin selvää, mitä he tunsivat: he olivat siitä vihaisia toisilleen, vihaisia itselleen, vihaisia sattumalle. Myllyllä vietettyä yötä eivät he tahtoneet ajatella: he punastuivat sitä muistaessaan, eivätkä tienneet, punastuivatko yhä hulluuttaan vai siksi, etteivät olleet antaneet sille valtaa. Heidän oli tuskallista nähdä toisiaan: sillä se toi heidän mieleensä muiston, jota he koettivat paeta; ja yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät he kumpikin omaan huoneensa perukkaan, unohtaakseen koko asian. Mutta se ei ollut mahdollista, ja he kärsivät molemmat salaisesta vihollisuudesta, jonka he tunsivat olevan välillään. Christophea ahdisti se mykkä ja kaunaa kantava ilme, jonka hän näki kerran Sabinan jäykillä kasvoilla. Yhtä paljon kärsi Sabinakin näistä ajatuksista; vaikka hän koetti ne masentaa ja kieltää, ei hän voinut niistä vapautua. Siihen tuli lisäksi häpeä, että Christophe oli aavistanut, mitä hänen sielussaan silloin oli liikkunut; — ja häpeä, että hän oli tarjoutunut… tarjoutunut antautumatta kuitenkaan.

Christophe oli siis valmis lähtemään antamaan muutamia konsertteja Kölnissä ja Düsseldorfissa, kun juuri nyt sattui tulemaan sellainen tilaisuus. Hänestä oli hyvä nyt saada viettää pari kolme viikkoa poissa kotoaan. Konserttien valmistaminen ja erään uuden teoksen säveltäminen, jonka hän aikoi siellä esittää, veivät kokonaan hänen päivänsä, ja lopulta hän unohtikin kiusaavat muistonsa. Ne haihtuivat Sabinankin sielusta, ja hän vaipui tavalliseen unteloon tilaansa. He ajattelivat toisiaan oikeinpa välinpitämättömästi. Olivatko he tosiaankin rakastaneet toisiaan? Sitä he epäilivät. Christophe oli vähällä lähteä Kölniin sanomatta Sabinalle hyvästiäkään.

Christophen lähdön edellisenä iltana lähensi heitä toisiinsa jokin omituinen tunne. Oli jälleen tuollainen sunnuntain iltapäivä, jolloin kaikki muut olivat kirkossa. Myöskin Christophe oli kaupungilla, viimeistelemässä matkavalmistuksiaan. Sabina istui pikku puutarhassaan, paistattaen päivää auringon viimeisten säteitten lämmössä. Christophe tuli kaupungilta kotiin, hänellä oli kiire, ja hän aikoi ensin Sabinan nähdessään tervehtiä häntä ja mennä sitten ohitse. Mutta jokin pidätti häntä juuri, kun hän aikoi mennä sivuitse: lieneekö se ollut Sabinan kalpeus, tai jokin määrittelemätön tunne: tunnonvaiva, pelko, hellyys?… Christophe pysähtyi, kääntyi Sabinaan päin, ja toivotti hänelle hyvää iltaa ja nojausi siinä puutarhan väliaitaan. Sabina ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta kätensä. Hänen hymynsä oli pelkkää hyvyyttä, — hyvyyttä sellaista, jota ei Christophe ollut hänessä koskaan ennen nähnyt. Sabinan käden liike ikäänkuin sanoi: "Olkoon rauha välillämme…" Christophe tarttui yli aidan Sabinan käteen, hän kumartui sen puoleen ja suuteli sitä. Sabina ei koettanutkaan vetää kättänsä pois. Christophe olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkainsa juureen, sanoa hänelle: "Minä rakastan teitä"… He katsoivat vaieten toisiaan. Mutta he eivät puhuneet tunteitaan. Hetken päästä veti Sabina kätensä pois, hän käänsi päänsä syrjään. Myöskin Christophe kääntyi poispäin, salaten järkytystään. Sitten katselivat he toisiinsa uudestaan, kirkastunein silmin. Aurinko laski. Nopeita, sinipunaisia, oransin- ja malvankeltaisia värivivahduksia välähteli kylmällä ja kuulaalla taivaalla. Sabina veti vilusta väristen tiukemmin saalia olkapäilleen, liikkeellä, joka oli Christophelle jo ennestään tuttu. Christophe kysyi:

— Kuinka te voitte?

Sabina nyrpisti suutaan, ikäänkuin siihen ei olisi maksanut vaivaa vastata. He katsoivat toisiinsa yhä, onnellisina. Heistä tuntui kuin olisivat he olleet toisiltaan kadoksissa ja löytäneet nyt toisensa jälleen.

Christophe lopetti viimein hiljaisuuden ja sanoi:

— Minä lähden huomenna.

Sabinan kasvoille tuli pelästynyt ilme:

— Te lähdette? toisti hän.

Christophe kiiruhti lisäämään:

— Oh, ainoastaan pariksi, kolmeksi viikoksi.

— Pariksi, kolmeksi viikoksi! sanoi Sabina tyrmistyneen näköisenä.

Christophe selitti, että hän oli sitoutunut konserttimatkalle; mutta sitten, kotiin palattuaan, ei hän lähtisi mihinkään koko talvena.

— Talvi, virkkoi Sabina, se on kaukana…

— Eihän, väitti Christophe, se tulee pian. Sabina pudisti päätänsä katsomatta Christopheen.

— Milloin me näemme toisemme? kysyi hän hetken päästä.

Christophe ei oikein ymmärtänyt tätä kysymystä: hän oli äsken siihen jo vastannut.

— Heti, kun tulen takaisin: neljäntoista, enintään kahdenkymmenen päivän päästä.

Sabina oli yhä yhtä järkkyneen näköinen. Christophe koetti lyödä asian leikiksi:

— Aika ei teistä ole pitkä, virkkoi hän; tehän nukutte.

— Nukun, vastasi Sabina.

Hän katseli maahan, hän koetti hymyillä; mutta hänen suunsa vapisi.

— Christophe!… sanoi hän yhtäkkiä suoristuen ja kallistuen hänen puoleensa.

Hänen äänessään soi ahdistus. Tuntui kuin hän olisi aikonut sanoa:

— Jääkää! Älkää lähtekö!…

Christophe otti häntä kädestä, katseli häntä, hän ei voinut ymmärtää, miksi Sabina piti tuota kahden viikon matkaa niin tärkeänä; mutta hän odotti ainoastaan sanaa luvatakseen hänelle:

— Minä jään…

Juuri, kun Sabina aikoi puhua, aukesi kadulle vievä ovi ja Rosa ilmestyi kynnykselle. Sabina veti kätensä pois Christophen kädestä ja meni nopeasti sisään. Ovellansa katsoi hän vielä kerran Christopheen, — ja katosi.

Christophe luuli tapaavansa Sabinan vielä samana iltana. Mutta Vogelit pitivät häntä silmällä, ja äiti seurasi häntä kaikkialle, hän oli vitkastellut matkavalmistuksissaan niinkuin tavallisesti, eikä hän saanut hetkeäkään aikaa pujahtaakseen pois kotoaan.

Seuraavana aamuna hän matkusti sangen varhain. Mennessään Sabinan oven ohitse, teki hänen mielensä astua sisään tai naputtaa ikkunaan: hänestä oli tuskallista jättää Sabina sanomatta hänelle hyvästi tai näkemiin; — sillä Rosa oli eilen keskeyttänyt heidän pakinansa ennenkuin Christophe ehti sen tehdä. Mutta nyt ajatteli hän, että Sabina nukkui ja olisi hänelle närkästynyt, jos hän hänet herättäisi. Ja mitä Christophe sitten hänelle sanoisit Nyt oli liian myöhäistä peruuttaa matkaa; ja miten kävisi, jos Sabina sitä häneltä pyytäisit… Sitäpaitsi ei Christophesta ollut vastenmielistä tuntea mahtiaan Sabinaan, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanutkaan, — jopa tuottaa hänelle hiukan tuskaakin… Christophe ei käsittänyt vakavasti, miten Sabina suri hänen lähtiessään; ja hän ajatteli pienen poissaolonsa vaan kiihdyttävän hellyyttä, jota Sabina ehkä tunsi häntä kohtaan.

Hän juoksi asemalle. Kuitenkin oli hänellä jonkinlaisia tunnonvaivoja. Mutta heti, kun juna lähti liikkeelle, unohti hän kaikki. Hänen sydämensä paisui nuoruutta. Hän katseli iloisesti hyvästellen vanhaa kaupunkia, jonka kattoja ja torneja aurinko punasi; ja huolettomana kuin lähtevä ainakin hän virkkoi hyvästinsä jääville, eikä heitä enää ajatellut.

Koko aikana Düsseldorfissa ja Kölnissä ei Sabina tullut kertaakaan hänen mieleensä. Aamusta iltaan veivät hänen ajatuksensa harjoitukset ja konsertit, päivälliset ja seurustelut; hänellä oli niin paljon uutta nähtävää ja matkan ylpeä menestys täytti hänet sellaisella tyydytyksellä, ettei hän ehtinyt muistella mitään. Yhden ainoan kerran, viidentenä yönä lähtönsä jälkeen, heräsi hän yhtäkkiä, unesta, joka ahdisti kuin painajainen; ja hän huomasi, että hän oli ajatellut Sabinaa nukkuessaan ja että juuri se ajatus oli hänet herättänyt; mutta hänen oli mahdotonta muistaa, millä tavoin hän oli häntä ajatellut. Hän oli tuskallisessa ja kiihtyneessä tilassa. Se ei ollut mikään ihme: hän oli soittanut edellisenä iltana, ja salista lähtiessään oli hän antanut viedä itsensä vielä illallisille ja niillä hän oli juonut muutaman lasin sampanjaa. Hän ei voinut nukkua, vaan nousi ylös. Muuan musikaalinen ajatus kiihdytti häntä. Hän luuli, että se juuri oli häntä kiusannut unessa, ja kirjoitti sen muistiin. Kun hän sen luki, hämmästyi hän, että se oli niin surullinen. Hän ei ollut suinkaan surullinen sitä kirjoittaessaan, niin hänestä ainakin tuntui. Mutta hän muisti, ettei hän joskus muulloin voinut surullisella tuulella ollessaan kirjoittaa muuta kuin iloista musiikkia, ja että se iloisuus loukkasi sitten häntä. Eikä hän tullut nyt tätä sen enempää ajatelleeksi. Hän oli tottunut sisäisen ihmisensä kummallisiin yllätyksiin, ymmärtämättä niitä. Hän nukahti kohta uudestaan, eikä muistanut seuraavana aamuna enää koko asiaa.

Hän pitensi matkaansa vielä kolme, neljä päivää. Hänestä oli hauskaa pidentää sitä, koska hän tiesi, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin tahtoa, niin hän voisi palata kotiin heti paikalla: hänellä ei siis ollut mitään kiirettä sinne. Vasta paluumatkalla rautatievaunussa tuli Sabina jälleen hänen ajatuksiinsa. Hän ei ollut Sabinalle kirjoittanut. Olipa hän ollut niinkin välinpitämätön, ettei ollut viitsinyt käydä edes postissa kysymässä kirjeitä, joita mahdollisesti oli saattanut sinne hänelle tulla. Hän nautti salaisesti tällaisesta kotoisten tietojen puutteesta, hän oli varma, että siellä kotikaupungissa odotettiin häntä, että häntä siellä rakastettiin… Rakastettiinko? Koskaan ei Sabina ollut vielä hänelle sitä sanonut, eikä hänkään Sabinalle. Epäilemättäkin tiesivät he molemmat sen, tarvitsematta sitä toisilleen sanoa. Kuitenkaan: mikään ei ollut ihanampaa kuin tuollainen tunnustus. Miksi olivat he niin kauan viivytelleet tekemästä sitä? Aina, kun he olivat valmiit puhumaan, oli heitä jokin estänyt, jokin sattuma, häiriö. Minkä tähden? Minkä tähden? Kuinka paljon aikaa he olivat siten hukanneet!… Hän paloi halusta kuulla nuo rakkaat sanat rakastetun suusta. Hän paloi halusta sanoa ne Sabinalle, ja lausuikin ne ääneensä vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muita. Sikäli kuin hän tuli lähemmäksi kaupunkia, kiihdytti kärsimättömyys häntä, jonkinlainen hätä ja ahdistus… Nopeammin! Miksi ei nopeammin! Oh, sitä ajatusta, että hän näkisi hänet tunnin päästä!…

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun hän tuli asuintaloonsa. Kukaan siellä ei ollut vielä noussut ylös. Sabinan ikkunat olivat suljetut. Christophe meni varpaisillaan pihaan, ettei Sabina kuulisi hänen tuloaan. Häntä huvitti yllättää hänet. Hän meni ylös kotiinsa. Äiti nukkui. Christophe muutti pukua, aivan hiljaa. Hänellä oli nälkä; mutta hän pelkäsi herättävänsä Louisan, jos olisi mennyt ottamaan kaapista ruokaa. Pihalta kuuli hän askeleita; hän avasi hiljaa ikkunansa, ja näki Rosan, joka oli, kuten tavallisesti ensimmäisenä ylhäällä talossa ja alkoi lakaista. Christophe huudahti hänelle matalalla äänellä. Rosa käännähti, hämmästyi ja oli iloinen, kun näki Christophen; sitten hän tuli totisen näköiseksi. Christophe ajatteli, että Rosa oli hänelle yhä pahastunut; mutta hän itse oli nyt erinomaisella tuulella. Hän laskeusi pihaan Rosan luo. — Rosa, Rosa, sanoi hän iloisesti, anna minulle ruokaa, tai syön sinut. Minä olen nälkäinen kuin susi!

Rosa hymyili ja vei hänet pohjakerroksessa olevaan keittiöön. Kaataessaan hänelle kulhollisen maitoa, ei Rosa voinut hillitä itseään, vaan lateli hänelle tavattoman joukon hänen matkaansa ja konserttejaan koskevia kysymyksiä. Mutta vaikka Christophe oli nyt taipuisa vastaamaankin, — Christophe oli niin onnellinen kotiin palaamisesta, että hän melkein iloitsi kuulla Rosan lavertelua, — niin vaikeni Rosa kuitenkin yhtäkkiä, kesken kysymyksiään, ja hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi ja hän käänsi katseensa pois ja näytti olevan huolissaan. Sitten alkoi hän jälleen lavertaa, mutta tuntui moittivan itseään siitä, ja yhtäkkiä keskeytti hän taas jyrkästi. Viimein Christophe huomasi sen ja kysyi:

— Mutta mikäs sinulla on, Rosa? Oletko sinä minulle äkäinen?

Rosa pudisti ehdottoman kieltävästi päätänsä; ja kääntyen Christophen puoleen äkkiarvaamatta kuten tavallisesti, tarttui hän kaksin käsin Christophen käsivarsiin:

— Oh, Christophe…

Christophe tyrmistyi. Häneltä putosi leipäpala kädestä.

— Mitä! Mikä nyt on? kysyi hän. Rosa toisti:

— Oh, Christophe!… Tapahtunut sellainen onnettomuus…

Christophe työnsi pöydän edestään ja änkytti:

— Täällä?

Rosa osoitti pihan toisella puolella olevaa taloa.

Christophe huudahti:

— Sabina! Rosa itki:

— On kuollut.

Christophe ei nähnyt enää mitään. Hän nousi ylös, hän tunsi kaatuvansa, hän takertui pöytään, hän kaatoi siinä olevat esineet, hän tahtoi huutaa. Hän kärsi hirveää tuskaa. Häntä annatti ylön.

Rosa juoksi kauhistuneena hänen luokseen; hän piteli Christophen päätä ja itki.

Heti, kun Christophe saattoi puhua, sanoi hän:

— Se ei ole totta!

Hän tiesi, että se oli totta. Mutta hän tahtoi sen kieltää, hän tahtoi väkisinkin, ettei se olisi niin. Kun hän näki Rosan kyyneleitä virtaavat kasvot, ei hän enää epäillyt, ja hän alkoi nyyhkiä.

Rosa kohotti päätänsä:

— Christophe! sanoi hän.

Christophe oli hervahtanut pöytää vasten ja kätki kasvojaan: Rosa kumartui sanomaan hänelle:

— Christophe!… Äiti tulee!… Christophe kohottausi ylös:

— Ei, ei, sanoi hän, minä en tahdo, että hän minut näkee.

Rosa otti Christophea kädestä ja johti hänet, joka hoippui kyyneltensä sokaisemana, pieneen, pihalle päin olevaan halkovajaan. Rosa sulki vajan oven takanaan. He olivat nyt pimeässä. Christophe horjahti istumaan pölkylle, jonka päässä pilkottiin halkoja. Rosa jälleen pinolle. Äänet ulkoa kuuluivat himmenneinä ja kaukaa. Siellä saattoi Christophe itkeä tarvitsematta pelätä, että kukaan kuulisi. Hän heittäytyi raivonvoimalla nyyhkimään. Rosa ei ollut koskaan kuullut hänen edes äännähtävän tuskasta; hän ei ollut luullut Christophen voivan itkeäkään; hän ei tuntenut muuta kuin pikku tytön kyyneleet, ja moista miehen epätoivoa nähdessään valtasi hänet pelko ja sääli. Hän rakasti Christophea koko sydämensä intohimolla. Siinä tunteessa ei ollut mitään itsekästä: se oli rajatonta kaipuuta uhrata itsensä, äidillistä itsensäkieltämistä, janoista halua uhrautua hänen tähtensä, ottaa häneltä kaikki hänen kipunsa. Rosa kietoi äidillisesti kätensä hänen ympärilleen.

— Rakas Christophe, sanoi hän, älä itke! Christophe kääntyi poispäin:

— Minä tahdon kuolla. Rosa pani kätensä vastatusten:

— Älä sano niin, Christophe.

— Minä tahdon kuolla. Minä en voi enää… en voi elää enää… Mitä toimittaa elää?

— Christophe, pikku Christophe. Sinä et ole yksin. Sinua rakastetaan…

— Mitä se koskee minuun? Minä en rakasta enää mitään. Elivät tai kuolivat muut, samantekevä. Minä en rakasta enää mitään, minä rakastin vain häntä, vain häntä!

Christophe nyyhkytti rajummin, pusertaen päätänsä käsiinsä. Rosa ei voinut enää sanoa mitään. Christophen intohimon itsekkyys viilsi häntä kuin veitsi. Juuri hetkellä, jolloin hän luuli olevansa Christophea lähimpänä, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi ja surkeammaksi kuin koskaan ennen. Tuska ei ollut heitä lähentänyt, vaan erotti yhä lisää. Rosa itki hillittömästi.

Jonkun hetken päästä keskeytyi Christophen itku ja hän kysyi:

— Mutta millä, millä tavoin?…

Rosa ymmärsi:

— Hän sai influensan, sinun lähtöiltanasi. Aivan kohta sitten hänet vietiin…

Christophe voihki:

— Mutta, hyvä Jumala, miksi minulle ei kirjoitettu?

Rosa vastasi.

— Minä kirjoitin. En tiennyt sinun osoitettasi: sinä et ollut sitä ilmoittanut. Minä kävin teatterissa kysymässä. Kukaan ei tiennyt sitä.

Christophe tunsi Rosan araksi ja arvasi, että se homma oli vaatinut häneltä lujaa tahtoa. Hän kysyi nyt:

— Pyysikö… pyysikö hän sinua sitä tekemään?

Rosa pudisti päätänsä:

— Ei. Mutta ajattelin, että… Christophe loi häneen kiitollisen katseen. Rosan sydän aivan suli.

— Christophe, Christophe-raukkani! virkkoi hän. Ja hän heittäytyi itkien Christophen kaulaan.

Christophe tunsi, miten kallis tuo tuollainen puhdas hellyys oli. Hän kaipasi lohdutusta niin! Hän syleili Roosaa:

— Sinä olet hyvä, sanoi hän, sinä siis rakastit häntä, niinhän?

Rosa vetäysi hänestä irti, heitti häneen intohimoisen katseen, eikä vastannut mitään, vaan alkoi itkeä jälleen.

Tuo katse teki Christophelle selväksi erään asian, sillä se puhui:

— En minä häntä rakastanut… Christophe näki viimein seikan, jota hän ei ollut vielä tiennyt, jota hän ei ollut tahtonut nähdä kuukausiin. Näki, että Rosa rakasti häntä.

— Hyst! sanoi Rosa; minua huudetaan.

Kuului Amalian ääni.

Rosa kysyi:

— Tahdotko mennä sisään huoneeseesi? Christophe vastasi.

— En, minä en vielä voisi, en voisi puhua äitini kanssa… Sitten, sitten vasta…

Rosa sanoi:

— Ole täällä. Minä tulen heti takaisin.

Christophe jäi pimeään halkovajaan, jonne vain muutama päivänsäde pääsi ahtaasta, hämähäkin verkkojen peittämästä ilmaluukusta. Kadulta kuului jonkun kaupustelijan huutoja; seinän takana, vieressä olevassa tallissa, päristeli ja kopisteli hevonen. Christophea ei äsken tehty uusi huomio suinkaan ilahuttanut; mutta se kiinnitti hänen ajatuksensa itseensä tuokioksi. Se selitti monet seikat, joita hän ei ollut ymmärtänyt. Kokonainen sarja pikku asioita, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi, palasi hänen mieleensä ja selvisi. Hän kummastui, kun huomasi niitä ajattelevansa, hän suuttui itselleen, kun hetkenkin tässä surkeudessaan saattoi huvittaa itseään sellaisella. Mutta se surkeus oli niin julma, niin sietämätön, että itsesäilytysvaisto, joka oli voimakkaampi kuin hänen tahtonsa, voimakkaampi kuin hänen rakkautensa, vaati hänet kääntämään silmänsä onnettomuudestaan pois, heitti hänet tähän uuteen ajatukseen, aivan kuin hukkuva tahtomattaankin tarttuu epätoivoissaan ensimmäiseen esineeseen, joka auttaa häntä joskaan ei pelastumaan, niin pysymään vielä edes hetken vedenpinnalla. Sitäpaitsi tunsi hän nyt oman kärsimyksensä vuoksi myöskin, mitä toinen kärsi, — kärsi hänen tähtensä. Hän ymmärsi kyyneleet, jotka hän oli saanut vuotamaan. Hän tunsi sääliä Rosaa kohtaan. Ajatteli, kuinka julma hän oli ollut hänelle, — kuinka julma hän vastakin olisi. Sillä hän ei Rosaa rakastanut. Mitä auttoi, että Rosa häntä rakastit Pikku tyttö-raukka!… Kyllähän Christophe voi sanoa, että Rosa oli hyvä (sen oli Rosa jo saanut kuulla); mutta mitä se Rosan hyvyys auttoi? Mitä koko hänen elämänsä?… Christophe ajatteli:

— Miksi ei hän ole kuollut, ja toinen ole elossa?

Ja edelleen:

— Hän elää, rakastaa minua, hän voi sen sanoa minulle, tänään, huomenna, koko ikäni; — se toinen, ainoa, jota rakastin, on kuollut saamatta sanoa minulle, että hän minua rakasti, minä en hänelle saanut sanoa, että rakastin häntä, koskaan en saa sitä hänen suustaan kuulla, koskaan ei hän sitä saa tietää…

Ja yhtäkkiä tuli hänen mieleensä heidän viimeisen iltansa muisto: hän muisti, että he aikoivat juuri puhua, kun Rosan tulo esti sen. Ja silloin hän vihasi Rosaa…

Vajan ovi aukeni. Rosa mainitsi hiljaa Christophen nimeä ja etsi haparoiden hänet. Hän otti Christophea kädestä. Christophesta oli vastenmielistä tuntea häntä lähellään: turhaan moitti hän siitä itseään, se tunne oli hänen tahtoansa voimakkaampi.

Rosa vaikeni: säälin syvyys oli opettanut hänet vaikenemaan. Christophe oli hänelle kiitollinen, ettei hän häirinnyt hänen suruaan turhilla sanoilla. Kuitenkin tahtoi hän vielä tietää… Rosa oli ainoa, joka saattoi puhua hänelle hänestä. Christophe kysyi aivan hiljaa:

— Milloinka hän…?

(Christophe ei uskaltanut sanoa: kuoli.)

Rosa vastasi;

— Lauantaista viikko.

Eräs muisto välkähti Christophen päässä, hän kysyi:

— Yölläkö?

Rosa katsahti häneen kummastuneena:

— Niin, yöllä kello kahden ja kolmen välillä. Silloinen surun sävel palasi Christophen mieleen.

Hän kysyi vavisten.

— Kärsikö hän kovia tuskia?

— Ei, ei, Jumalan kiitos, rakas Christophe, hän ei kärsinyt melkein ollenkaan. Hän oli niin heikko. Hän ei tehnyt yhtään vastarintaa. Heti huomattiin, että hän oli mennyttä.

— Entä hän itse, huomasiko hän sen?

— En tiedä. Minä luulen…

— Sanoiko hän mitään?

— Ei, ei mitään. Hän valitteli kuin pieni lapsi.

— Sinä olit siellä?

— Olin, kahtena ensimmäisenä päivänä olin siellä aivan yksin, ennenkuin hänen veljensä tuli.

Christophe puristi Rosan kättä; sellainen kiitollisuuden puuska hänelle tuli:

— Kiitos!

Rosa tunsi veren syöksyvän sydämeensä. Hetken vaiettuaan sammalsi
Christophe kysymyksen, joka oli hänet tukahuttaa:

— Hän ei puhunut mitään… mitään minulle aiottua?

Rosa pudisti surullisesti päätänsä. Hän olisi antanut vaikka mitä voidakseen vastata niinkuin Christophe toivoi; hän melkein syytti itseään, ettei valehdellut. Hän koetti lohduttaa Christophea:

— Hän ei ollut enää tiedoissaan.

— Ja hän puhui?

— Ei voitu häntä enää oikein ymmärtää. Hän puhui niin hiljaa.

— Missä on hänen pikku tyttönsä?

— Hänen veljensä vei hänet luokseen sinne maalle.

— Entä — hän?

— Hänkin on siellä. Viime viikon maanantaina hän lähti täältä.

He alkoivat taas itkeä.

Rouva Vogelin ääni huusi jälleen Rosaa. Christophe eli yksin jäätyään uudestaan sielussaan päivät, joina Sabina oli sairastanut ja kuollut. Siitä oli viikko, jo viikko!… Hyvä Jumala, mikä tuo rakastettu nyt oli? Kuinka sen viikon ajan oli satanut, satanut maahan!… Ja hän itse, Christophe, hän oli sen aikaa nauranut, ollut onnellinen!

Hän tunnusteli taskussaan muuatta silkki-paperiin käärittyä esinettä: siinä olivat hopeiset kengänsoljet, jotka hän oli ostanut Sabinalle tuomisiksi. Hän muisti illan, jolloin hänen kätensä oli laskeutunut hänen pienen, kengästä nousseen jalkansa päälle. Nuo pikku jalat, missä olivat ne nyt? Miten hänellä mahtoi olla vilu!… Hän ajatteli, että tuo lämpöinen kosketus oli ainoa muisto, mitä hänellä oli Sabinan rakkaasta ruumiista. Koskaan ei hän ollut tohtinut koskettaa sitä, kietoa sitä syliinsä. Hän oli lähtenyt pois tyyten tuntemattomana. Christophe ei tiennyt mitään hänestä, ei hänen sielustaan eikä ruumiistaan. Hänellä ei ollut mitään muistoa hänen muodostaan, hänen elämästään, hänen rakkaudestaan… Mitä todistusta hänellä siitä olikaan?… Ei kirjettä, ei mitään pyhää jäännöstä, — ei kerrassaan mitään! Mistä tavoittaa hänet, mistä etsiä häntä, kadonneesta itsestään, kaipaavan ulkopuolelta?… Oi tyhjyyttä! Hänelle ei jäänyt Sabinasta mitään muuta kuin rakkaus, jota hän tunsi häntä kohtaan, ei mitään muuta kuin hän, Christophe itse… — Ja kuitenkin sai Christophen raivoisa halu kiskoa Sabina pois hävityksen kynsistä, hänen kiihkeä tarpeensa kieltää kuolema, hänet kiintymään juuri tähän ainoaan siruun, mielipuolen vahvalla uskolla:

"… Ne son gia morto; e ben c' albergo cangi, resto in te tivo, c' or mi vedi e piangi, se l'un nell' altro amante si trasforma"

"… En ole kuollut, asuntoa olen muuttanut,
eläväksi jään sinuun, joka minut näet ja minua itket.
Rakastavan sieluksi muuttuu rakastettu sielu."

Christophe ei ollut koskaan lukenut näitä ylhäisiä sanoja; mutta ne olivat hänessä. Jokainen nousee vuorostaan vuosisatojen kalmistosta. Jokainen löytää menneitten aikain tuskat, jokainen niiden epätoivoisen toivon ja mielettömyyden. Jokainen astuu jälleen niiden jälkiä, jotka taistelivat ennen häntä kuolemaa vastaan, kielsivät kuoleman, — ja ovat kuolleet.

Hän sulkeutui kamariinsa. Hänen ikkunansa luukut olivat kiinni koko päivän, jottei hän olisi nähnyt vastapäätä olevia ikkunoita. Hän karttoi Vogelien perhettä: hän vihasi noita ihmisiä. Hänellä ei ollut heissä moittimista: he olivat liian hyviä ja liian jumalisiakin, joten he kyllä kätkivät omat tunteensa kuoleman kasvojen edessä. He tiesivät Christophen tuskan ja kunnioittivat sitä, miten he sitä arvostelivatkin; he välttivät lausua hänen kuullensa Sabinan nimeä. Mutta he olivat olleet vainajan eläessä hänen vihollisiaan: se riitti tekemään Christophesta heidän vihollisensa, nyt, kun Sabina oli kuollut.

Heidän meluava elämänsä ei muuten ollut laisinkaan muuttunut; ja vaikka heissä olikin herännyt vilpitön, joskin hetkellinen sääli, oli kuitenkin selvää, että tämä onnettomuus oli heille pohjaltaan yhdentekevä asia, — (ja sehän oli aivan luonnollista) —: ehkäpä se oli heille suorastaan helpotuskin. Ainakin Christophe kuvitteli niin. Nyt, kun Vogelien aikeet hänen suhteensa olivat hänelle selvinneet, oli hän taipuisa niitä liioittelemaan. Itse asiassa toivoivat he sangen vähän hänestä; ja hän piti itseään aivan liian tärkeänä. Mutta hän ei aavistanut, ettei Sabinan kuolema, vaikka se poistikin hänen isäntäväkensä suunnitelmille tärkeimmän esteen, suinkaan näyttänyt heistä avaavan Rosalle sen enempää tietä. Ja hän inhosikin tosiaan Rosaa. Yksinomaan se, että muut — (Vogelit, Louisa, Rosa itsekin) — olivat ruvenneet määräilemään omin päin hänen tulevaa elämäänsä, kysymättä edes hänen mieltään, olisi jo riittänyt hävittämään hänestä kaiken tunteen sitä henkilöä kohtaan, jota hänen tahdottiin rakastavan, olisivatpa asiat sitten muuten olleet miten tahansa. Christophe nousi aina vastarintaan, jos näyttiin koetettavan käydä kiinni hänen arkaan vapauteensa. Mutta nyt se ei ollut ainoa syy. Oikeus, jonka toiset ottivat itselleen määräilläkseen hänen asioitaan, ei loukannut ainoastaan hänen oikeuksiaan, vaan myöskin sen olennon oikeuksia, jolle hän oli antanut sydämensä. Ja niinpä puolsi hän niitä tuimasti, vaikkei kukaan niitä tahtonut häneltä riistaakaan. Hän epäili Rosan hyvyyttä, tuon tytön, joka kärsi nähdessään hänen kärsivän ja tuli usein kolkuttamaan hänen oveensa, lohduttaakseen häntä ja puhuakseen hänelle tuosta toisesta. Christophe ei ajanut häntä pois: hänen täytyi saada puhua Sabinasta jonkun kanssa, joka oli vainajan tuntenut, hän tahtoi kuulla pienimmätkin sairauden aikana tapahtuneet seikat. Mutta hän ei ollut siitä Rosalle kiitollinen, hän luuli, että Rosaa vetivät siihen hänen omat vaikuttimensa. Sillä eikö hän nähnyt, että Rosan perhe, että yksin Amaliakin salli nämä Rosan käynnit hänen luonaan ja nämä pitkät puhelut, joita Amalia ei olisi koskaan hyväksynyt, ellei hänellä olisi ollut mielessä omat etunsa? Eikö Rosa ollut yhdessä juonessa omaistensa kanssa? Christophe ei voinut uskoa Rosan sääliä aivan vilpittömäksi ja vapaaksi henkilökohtaisista aikeista.

Eikä se sitä ollutkaan. Rosa sääli Christophea koko sydämestään. Hän koetti kaikin voimin nähdä Sabinan Christophen silmillä, rakastaa häntä Christophen kautta; hän syytti itseään ankarasti niistä pahoista tunteista, mitä hänellä ehkä oli ollut Sabinaa vastaan, ja pyysi niitä vainajalta joka ilta rukouksissaan anteeksi. Mutta jaksoiko hän unohtaa, että hän itse, hän, eli, että hän näki Christophen joka hetki päivästä, että hän rakasti häntä, ettei hänen enää tarvinnut toista pelätä, että toinen oli kadonnut ja että hänen muistonsakin vähitellen katoaisi; siitä, että hän, Rosa, jäisi yksin, joten kerran ehkä…? Voiko hän tukehuttaa keskellä tuskaansakaan, — ja keskellä ystävänsä tuskaa, joka oli hänelle kalliimpi kuin hänen omansa — voiko hän tukehuttaa aina yhtäkkiä purkautuvaa ilontunnettaan, perusteetonta toivoaan? Aina sellaisen jälkeen hän kuitenkin soimasi itseään. Se toivo välkähti vain salamana. Ei kauempaa. Christophe huomasi sen, ja loi Rosaan katseen, joka suorastaan hyyti tytön sydäntä: Rosa näki Christophen silmissä vihan; Christophe vihasi häntä siksi, että hän eli, kun taas tuo toinen oli kuollut.

Mylläri tuli rattailla noutamaan Sabinan vähiä huonekaluja. Palatessaan kaupungilta antamasta tunteja näki Christophe kerran hajallaan oven edessä kadulla Sabinan sängyn, kaapin, vuodepatjat, liinavaatteet, kaikki, mikä oli ollut Sabinan, kaikki, mitä hänestä oli jäljellä. Se oli Christophesta vihattava näky. Hän riensi kiireesti ohitse. Porttiholvissa hän töytäsi Bertholdia vastaan, joka pysäytti hänet.

— Ah, tekö rakas herraseni, sanoi Berthold puristaen hartaasti hänen kättänsä, — oh, kuka olisi arvannut tällaista silloin, kun viimeksi olimme yhdessä? Kuinka me kaikki olimme silloin tyytyväisiä! Ja kuitenkin alkoi juuri sinä päivänä, siitä kirotusta venheretkestä saakka hänen vointinsa pahentua. No niin, sellaisessa ei valitus auta! Hän on kuollut. Tänään hänen vuoronsa, sitten tulee meidän. Sellaista on elämä… Entäpä te, kuinka te voitte? Minä voin, Jumalan kiitos, oikein hyvin!

Mies oli punainen, löyhki hieltä ja viiniltä. Ajatus, että tuo oli Sabinan veli ja että hänellä oli oikeus hänen muistoihinsa, loukkasi Christophea. Hän kärsi kuulla moisen miehen puhuvan olennosta, jota hän rakasti. Mylläri jälleen oli päinvastoin onnellinen tavatessaan jonkun ystävän, jonka kanssa hän saattoi puhella Sabinasta; hän ei ymmärtänyt Christophen jäykkyyttä. Se johtui siitä, ettei hän laisinkaan aavistanut, millaisen tuskan Christophen sielussa nostattivat hänen läsnäolonsa ja maatilalla vietetyn päivän yhtäkkiä herätetty muisto, muisto onnesta, joka nyt tuli raskaasti Christophen mieleen, ynnä nuo Sabinan vähäiset, hajalleen maahan heitetyt esineet, jotka olivat Christophelle pyhiä ja joita veli potki jutellessaan syrjään jalallaan. Yksin Sabinan nimikin raateli nyt Christophen sielua, kaikuessaan tuon miehen suusta. Christophe mietti verukkeita saadakseen Bertholdin vaikenemaan. Hän nousi portailleen; mutta Berthold tarttui häneen, esti hänet menemästä ja jatkoi tarinaansa. Viimein, kun mylläri kuvaili hänelle Sabinan tautia, kuvaili omituisen tarkoin ja hartaasti kuin eräät henkilöt ja varsinkin rahvas taudeista puhuessaan, vetäen julki kaikki kiusalliset yksityiskohdat, ei Christophe enää sitä sietänyt: hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, ettei olisi huutanut tuskasta. Ja hän keskeytti nyt jyrkästi, sanoen jäätävän kuivasti:

— Anteeksi, minun täytyy nyt mennä.

Ja hän jätti myllärin hyvästelemättä. Moinen kylmä tunteettomuus kuohutti myllärin mieltä. Hän oli erittäin hyvin aavistanut sisarensa ja Christophen salaisuuden. Ja hänestä oli nyt suorastaan kauheaa, että tuo nuori mies oli noin välinpitämätön: hän ajatteli, ettei Christophella ollut sydäntä.

Christophe oli paennut huoneesensa: hän oli aivan nääntyä. Koko Sabinan tavarain muuton aikana ei hän lähtenyt kamaristaan. Hän oli vannonut itselleen, ettei hän katsoisi ulos ikkunasta, mutta hän ei jaksanut olla sitä tekemättä ja seisten kätkössä uutimien takana seurasi hän nyt noiden rakkaiden esineiden lähtöä tuskallisen tarkkaavasti. Kun hän näki niiden ainaiseksi katoavan, oli hän juosta alas kadulle ja huutaa: "Ei ei! Jättäkää ne minulle! Älkää viekö niitä minulta." Hän tahtoi rukoilla, että hänelle annettaisiin edes yksi, yksi ainoa esine, ettei häneltä otettaisi aivan kaikkea. Mutta kuinka olisi hän uskaltanut pyytää sitä mylläriltä? Berthold oli hänelle aivan vieras. Hänen rakkauttaan ei itse Sabinakaan ollut tiennyt: kuinka hän olisi voinut paljastaa sen muille? Ja jos hän olisi koettanut sanankin virkkaa, olisi hän purskahtanut itkuun. Ei, ei, täytyi olla vaiti, täytyi kestää tämä kaiken katoaminen, voimatta, tohtimatta yrittää pelastaa sirpalettakaan haaksirikosta…

Ja kun se kaikki loppui, kun Sabinan asunto oli tyhjä, kun pihan ajoportti sulkeutui myllärin lähdettyä, kun hänen rattaidensa jyrinä loittoni ikkunoita täristäen, kun niiden ääni haipui, heittäysi Christophe permannolle; hänellä ei ollut enää kyyneltäkään, ei ainoaa ajatusta kärsiäkseen tai taistellakseen; hän oli hyytynyt, hän oli kuin itse kuolema.

Oveen kolkutettiin. Hän pysyi liikkumatta. Siihen kolkutettiin uudestaan. Hän oli unohtanut vääntää sen lukkoon. Rosa tuli sisään, hän huudahti nähdessään Christophen maassa, ja pysähtyi pelästyneenä. Christophe kohotti vihastuen päätänsä:

— Mitä sinä tahdot? Anna minun olla!

Rosa ei mennyt pois, hän jäi epäröiden seisomaan ovenpieleen, hän sammalsi:

— Christophe…

Christophe nousi vaieten ylös; hän häpesi, että Rosa oli nähnyt hänet siinä niin. Ja pyyhkien pölyä vaatteistaan hän kysyi:

— No niin, mitä sinä tahdot?

Rosa vastasi nöyrästi:

— Anteeksi… Christophe… Tulin tänne… minä toin sinulle…

Christophe näki jotain Rosan kädessä.

— Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin Bertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se olisi sinulle ehkä mieleen…

Se oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli katsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin ajanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen, joka hänelle sitä ojensi:

— Oh, Resi!… äännähti hän.

Häntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi ja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen kättään:

— Anteeksi… anteeksi… sanoi hän.

Rosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin; hän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen tahtovan sanoa:

"Anteeksi, että teen väärin… anteeksi, etten sinua rakasta… anteeksi, etten voi… en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule rakastamaan!…"

Rosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe suudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe kuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli katkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle kärsimystä.

Niin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin.

Viimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä:

— Anteeksi!…

Rosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe nousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan kyyneleittensä kirpeän maun.

— Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa.

Rosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua.

He ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei toinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja on rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa… Jokainen kärsii. Ja tuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii.

Christophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän ei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa tyhjänä.

Hänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen kaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki Christophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki sieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet.

Christophen oli mahdotonta jäädä enää asuntoonsa. Hän vietti kaiket päivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin hän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan maaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin talolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä lähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan laella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja virran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli hän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin raitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän Sabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana he olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin lähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä, — ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei mitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita mätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen kuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä kuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui auringonpaisteessa… Nukkua!… Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään häntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen. Bertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta, leikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen juoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran väijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan vartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun tyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja alkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi:

— Onko täällä hyvä olla?

— On, täällä on hauskaa…

— Et tahdo takaisin kaupunkiin?

— En.

Christophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet lohduttomaksi. Sabina-raukka!… Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen kaltaisensa… mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän oli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin heikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita äänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa hänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut olento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan. Kaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa hänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut häntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana katseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän kulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin sydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille saavuttuaan heittäytyi hän maahan, — samaan maahan, jossa hänen ruumiinsa nyt lepäsi; — hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet. Christophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä hänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän omisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä ympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli hänen kanssansa.

Sellaista ei kestänyt pitkän aikaa. — Totta puhuen ei hän ollut siinä täysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi siihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan palauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia sielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen saakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus, välähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin vasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla.

"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään muita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti, oi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna sinun kadota…"

Christophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä: karkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe tuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa, ja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin, kokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut ajatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen kohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina hoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne äänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri sieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja kiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta ajatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja sitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien uneliaan virran vietäviksi.

Hän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita, sinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa Sabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka vedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat hänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas ilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi pettää itseään:

— Oi Sabina!… huokasi hän.

Hän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen eloon rakkautensa ja tuskansa… Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska heräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen. Rakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen. Christophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti hänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus, tukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta huolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa; hänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli elämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian rehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia itseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu kuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa valtaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska, sääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki kuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien heidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin.

Christophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa perukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan varjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi. Kullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä varten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia, mikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, — sen jokainen tietää, — jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan, ja hymyilevät vaalennein huulin — rakkain vieläkin, — rakastaneelle, sille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää niinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen.