Jean-Christophe III / Nuorukainen

by Romain Rolland

III.

AADA.

Sateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat hedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot. Muutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa: tulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä; keittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit syttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain myrkkyliljain punaiset liekit.

Christophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain iltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti häntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt hänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana hän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu, kunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan, vaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi sieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti pieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon. Tyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän purskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava nähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka kuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat täyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja nenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä kulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko hänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen. Christophe huusi hänelle:

— Hyvää ruokahalua!

Ja hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta tyttö kutsui häntä takaisin:

— Kuulkaa, hyvä herra! Ettekö olisi kohtelias? Auttaisitte minut alas.
Minä en pääse…

Christophe tuli takaisin ja kysyi, kuinka hän sitten oli päässyt ylös.

— Kynsilläni… Ylös on aina helppo päästä…

— Varsinkin, kun makeat marjat houkuttelevat tuolla päänne päällä…

— Niin… Mutta kun on syönyt, niin rohkeus pettää. Ei keksikään paluutietä.

Christophe katseli häneen tutkivasti. Hän sanoi:

— Siellähän on hyvä olla. Olkaa siinä vaan! Minä tulen teitä katsomaan huomenna. Hyvästi!

Mutta Christophe ei kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoi siinä tytön alapuolella.

Tyttö oli pelkäävinään, ja rukoili sievän nyrpeänä, ettei herra häntä jättäisi. He katselivat toisiaan naureskellen. Ja tyttö sanoi, osoittaen oksaa, josta hän piti kiinni:

— Tahdotteko tekin?

Kunnioitus toisten omaisuutta kohtaan ei ollut kehittynyt Christophessa siitämöihin kuin hän oli samoillut Oton kanssa: hän myöntyi siis heti. Tyttö nakkeli huvikseen Christophea luumuilla.

Ja kun Christophe oli saatavansa syönyt, sanoi tyttö:

— No nyt!…

Christophe antoi koiruuksissaan hänen yhä odottaa. Tyttö tuli muurin harjalla kärsimättömäksi. Viimein sanoi Christophe:

— Antaa tulla! ja avasi hänelle sylinsä. Mutta juuri hyppäämäisillään muutti tyttö mieltään:

— Odottakaahan! Täytyy ensin ottaa muonaa matkalle?

Hän riuhtoi kaikkein kauneimmat luumut, mitä käsiinsä sai, ja täytti niillä liiviröijynsä pullistuvan poven:

— Varokaa! Älkää litsatko niitä! Christophen teki melkein mieli tehdä se.

Tyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka Christophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua tytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa koskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun sokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa.

— Minnekä te menette? kysyi Christophe.

— En tiedä.

— Oletteko te täällä yksin?

— En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta… Hohoi! huusi hän yhtäkkiä kaikin voimin.

Ei kuulunut vastausta.

Tyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne vaan, suoraan eteenpäin.

— Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö.

— En tiedä minäkään.

— Se sopii. Mennään sitten yhdessä.

Tyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä.

— Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe.

— En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki
Christophe paidan.

— Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö.

— Ihankohan?

Tyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi häneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe ei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä aavistanut. Hän odotti.

— Hohoi! huudettiin metsästä.

— Hohoi! vastasi tyttö… Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle; se ei ole paha.

Hän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole annettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan kiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa.

Äänet lähestyivät… Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa maantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi sen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe katseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä tulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä syvemmälle metsään.

— Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen kauas… On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle.

Muut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli; ja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä odottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle. Toiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten meni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset väsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla häntä etsimättä, huusivat he:

— Hyvästi sitten!

Ja he lähtivät laulaen pois.

Tyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli tosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he jättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä; eikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään, eikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen.

— Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he jättävät minut tänne!

Mutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte.

— Enkä tahtonut.

— Tehän menitte heitä pakoon.

— Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua etsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt…

Ja tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt… jos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi.

— Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään suurin askelin pitkin tietä.

Siinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta nyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki, joka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan uuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja sitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika saada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä. Hän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan, voihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä vetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen ja nauraen kuin hullu.

He alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe oli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt pitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa arvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä muotiliikkeessä Kaiserstrassen varrella, (se oli kaupungin hienoin katu); hänen nimensä oli Adelheid, — ystävien kesken Aada. Hänen huviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi samassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi oikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin pankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet nauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä Hauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin, ja palata sitten kaupunkiin laivalla.

Muu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei unohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille Christophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät olleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he tunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa eräitä hänen säveltämiään kappaleita, — (hänestä oli tarpeen hyräillä heti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan teki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha, eräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra Hof-Musikus Krafftin suopeutta. Myrrha, — (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi, eli Johanna), — oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät, otsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset, ilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä vailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine hipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan heidän ateriaansa.

Christophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja kaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta, jotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä toisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän juhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän alla, — Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä, kauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla. Tällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja rauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia, sillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien olentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti, että hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja kaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja luotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän ja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen sangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän enää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja odotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi taistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan; hän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla, hän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli tempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä sytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin tuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat toisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman maun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten retkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja katselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan; tuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa mietteissään he hautoivat kaipuitaan.

Kun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille kaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös, ja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, — seisoivat mitään virkkamatta, vieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa lyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. — Myrrha viivytteli sisässä kuvastimen edessä.

Aada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin puutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen alle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys ympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten latvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen sormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän heliotroopin tuoksun.

Yhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan, jonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia, sieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään, etsien, löytäen huulet ja takertuen niihin.

Muut olivat lähteneet. Huudettiin:

— Aada!…

He eivät hievahtaneet, he tuskin hengittivät, he pusersivat huuliaan toistensa huuliin ja vartaloitaan toisiinsa. He kuulivat Myrrhan sanovan:

— He lähtivät jo edeltä.

Tuttavien äänet haipuivat pimeään. He puristivat toisiaan rajummin; ympärillä hiljaista, kiihkeä mutina tukehtui heidän huulilleen.

Jonkin kylän kello löi kaukana. He tempautuivat irti syleilystään, heidän täytyi nyt nopeasti juosta laiturille. Sanaakaan virkkamatta lähtivät he menemään, käsivarret toistensa vyötäröillä, sormet sormissa kiinni, astuen samaan tahtiin, — lyhyin, nopein ja päättäväisin askelin niinkuin Aada. Maantiellä ei ollut kulkijoita, missään ei elävää olentoa, he eivät nähneet kymmentä askelta eteenpäin. He menivät kirkkaina ja varmoina armaaseen pimeään. Kertaakaan eivät heidän jalkansa kompastuneet kiviin. Koska he olivat myöhästyneet, lähtivät he oikotietä. Polku, joka vei jonkun aikaa viinitarhain keskellä alaspäin, alkoi jälleen kohota ja kiemurteli pitkissä mutkissa erään kummun rinnettä. He kuulivat usvassa joen kohinan ja tulevan laivan kumeat siipien roiskeet. He poikkesivat tieltä ja juoksivat peltojen yli. Viimein he pääsivät Rheinin rantaan, mutta olivat vielä sangen kaukana laiturilta. Heidän rauhansa ei siitä laisinkaan muuttunut. Aadalta oli koko illan väsymys unohtunut. Heistä tuntui kuin olisivat he voineet kävellä koko yön, näin, hiljaisia ruohikoita, häilyvissä usvissa, jotka olivat täällä virran rannalla kosteampia ja sakeampia, valkeassa kuutamossa. Höyrylaivan sireeni ulvoi, näkymätön hirviö loittoni raskaasti. He nauroivat ja sanoivat:

— Me mennään seuraavalla laivalla. Rannan somerolla sohahtelivat laivan jättämät vastalaineet lauhkeasti heidän jalkoihinsa. Laiturilta sanottiin heille:

— Viimeinen laiva lähti jo.

Christophen sydän jyskytti. Aadan käsi puristi kiivaammin toverinsa käsivartta:

— Pyh, meneepähän jokin huomenna, sanoi hän.

Jonkun askeleen päässä kuulsi hämärästi pylvääseen kiinnitetty lyhty, usvan valokehä ympärillään, pengermällä, virran rannalla. Hiukan etempänä muutamia valaistuja ikkunoita, pieni majatalo.

He menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla. Pimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo sammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe käsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin. Christophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen fosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja murskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi sängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen. Eikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä raosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella. Talossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja syleilivät toisiaan vaieten.

Lekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut…

Yö… Pohjaton syvyys… Ei valoa, ei tietoa… Olemassaoloa vaan. Olemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo, joka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa ajatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten maailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä…

On yö… Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi… Kahden toisiinsa raukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat syöksyivät… yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat vuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema… Yhteisiä unia, suljetuin luomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia paljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja naurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä unen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi pauhaavan yön harha-aistimuksia… Rhein liplattaa talon seinävieressä, lahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan luota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja uikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty, höltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni kohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään yhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, — tyhjyyden päällä, niinkuin leijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He pusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus katoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle…

Yö… Kuolema… — Miksi enää nousta eloon?…

Sarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy hervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat häntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa kietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee muutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät…

"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne olemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan kuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa…"

He uupuvat jälleen unen vuosisataiseen helmaan. Ja sarastuksen kotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe, kaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja hyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen heille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia…

Ikkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen valveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello seitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa. Christophe supatti:

— Kuulitko?

Aada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti syleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen olkapäätä vasten… Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa taivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa, tupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen…

Meni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti hän hämmästyneenä ylös:

— Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti hän. Kello on jo kahdeksan.

Aadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja suutaan.

— Oh, anna minun nukkua! sanoi hän.

Ja irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi
Christophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen.

Christophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän kummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi levein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat pienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti voimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies. Hän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän oli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton, jumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai avoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot ikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän hymyili:

— Ah, hyvä on elää!…

Elää!… Venhe kulki ohitse… Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka eivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä, he, Christophe ja — hän — … Hän?… Ei tuo, joka nukkuu hänen vieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. — Mutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he tulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä, hän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle ollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? — Hän tietää, ettei Aada suinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän ole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta pöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka hengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa, jotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä rakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee, että hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että hän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä yönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; — ja että hän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään uskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää koskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän rakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa on häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut…

Ja kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja eritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi Aada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen tarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat luomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin heräävä lapsi:

— Älä katso minua, minä olen ruma… Aada hervahti jälleen voittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi:

— Oh, minua niin… nukuttaa!… Ja unet veivät hänet mukanaan.

Christophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia ja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta nukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa ylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta, kun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan, poikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja pukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli valmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista ja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui horrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä.

Välistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti aivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän kysyi Christophelta, mitä kello oli.

— Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan:

— Mitä se… neljännestä vaille yhdeksän?

Puoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös.

Kello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe:

— Taas kello!… Aina se… aika menee…

Christophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada kietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli nähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin hellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi sangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita:

— Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua; Myrrha oli, ihan totta, New Foundlandin koira… ei, ei, hän oli kähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä… Aada oli keksinyt keinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa. Kuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin… niin ja noin…; ja siinä se.

Christophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan närkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi Christophelle:

— Ah, sinä et mitään ymmärrä!…

He nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta vadista.

Aada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit, komeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä ja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan henkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen ja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt, tarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen lukkoon.

Kun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt jokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen hempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä ikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä ruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun, menivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko säteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada istui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä, kiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee koko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia vakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin auki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset herätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen tuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti puhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli nyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla "te". Christophe aprikoi, mitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin myöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään.

— Turhia, tämä ei ole ensi kertaa.

— Mitenkä niin?…

— Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan.

Christophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen myöhästynyt.

— Mitä sinä nyt sanot hänelle?

— Että äitini tuli kipeäksi… kuoli… mitä vaan!

Christophea vaivasi, että Aada jutteli niin keveästi.

— Minä en tahtoisi, että sinä valehtelet.

Aada närkästyi.

— Ensinnäkin, minä en valehtele koskaan… Ja toiseksi, enhän voi hänelle sanoa, että…

Christophe kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavasti:

— Ja miksi et?

Aada nauroi, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että Christophe oli hävytön ja huonosti kasvatettu; ja ettei hän ollut ottanut häntä holhoojakseen.

— Eikö minulla siihen ole oikeutta?

— Ei suinkaan.

— Sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

— Ei ole tapahtunut mitään.

Aada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen leikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa vakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta jokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti nauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä muista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään kummastelevankaan.

Christophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja kauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä juuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin, mutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina vastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta syystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin tai Thiergarteniin, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen seurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta Christophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan kirkkoon, hän ei kerran enää uskonut — (hän oli luopunut jollakin tekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt tietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan ehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena.

Illoin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin Myrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle kaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli kaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten arkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet näyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli vähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei ollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle; Myrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä paljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena noiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan heidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa, heidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus hänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin Christophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta Aadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin, häntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka kohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo kaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin häntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä ennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan noiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta joutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän silmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun päästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo kaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä Christophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä: he eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi!

Kahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä, mutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi Christophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada oli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen Sabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään: Sabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä saamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista naisellisuuden arvoitusta — joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille, jotka etsivät siitä järkeä.

Aadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa; Christophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt. Mutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet, vaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi kaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli Christophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa paremmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä. Turha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä olivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän osasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, — ei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan ymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä rakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine avuineen ja vikoineen.

Todellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän välitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta, nauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin olisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka hänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska, aistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että huvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein kaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi ja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää — (ja eikö sitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin, jotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) — niin, vaikka Aadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä ja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja voimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo oli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan terveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä. Hän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan, hän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan kolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi kaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka paikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten lukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen jono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi. Kävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta, mihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään, ja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin: silloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei, auttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten enne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli niitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin yksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea uniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia, joissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita, hullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä kuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo tolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman järjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän runteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt ärtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa, joka oli: "ein trauriger ungriechischer Hypochondrist."

Yhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo, remuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen pahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään tahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen leikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella likaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja, ärsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja kissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, — tahtomatta sillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta, uteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua jankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa ei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen suunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, — kuka tahansa, — tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi, elämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi, ja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan kauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. — Ja sitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi. Siinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki tunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki mieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin anteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä tiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin ja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei kärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada valhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta. Hänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut mieleistä, — ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, — niinkuin aina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään.

Ja kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään toisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka se tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti aivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se oli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei siinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe oli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka Aada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä kuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien tuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta ja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään oli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet koruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää, minkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi. Sellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin olisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä kaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus sisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi satakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa. Aadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä; jokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli hyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja kaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He itkivät yhdessä rakkaudesta.

Heitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien määrittelemätön runous. — Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen, jotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet ennen heitä… heissä…?… He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta, sitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin he olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien ja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä, silloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina, hukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden, kuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä hipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät aivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa… Sydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään auringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta, mystillistä ja uupuvaa hymyä… Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on huhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on auringon aamuinen ateria.

Mikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan lemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli.

Jo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko kortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua, hän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut hienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten uteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää karttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen huutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit onnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut, sillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa moitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi hänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä perheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla vastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät Christophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit tyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään. Luonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat Christophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he kiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli enää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten joukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä toisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut mitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä ollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli loukkautunut yleisön julkeista loruista.

Kiihtyneimmät olivat hänelle Justus Euler ja Vogelien perhe. Christophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta. Ja kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia suunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, — varsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia ja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin uskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan avioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä avioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen kovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen olisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova onni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se, joka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat siis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi huvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat heidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He olivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä varustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä kaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on ainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, — (onhan näet selvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa tai murhata). — Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin turmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan. He tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan muualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut päästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle teeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin ärsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa joutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä halveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä hänellä oli sydämellään.

Christophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö tuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei siitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen mielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran häntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia toiveita — (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi… sillä hän toivoi aina!). — Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen epäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli tuskista katkerin… julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin olla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti, ahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti; ja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään lohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun Christophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa eräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin keskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä ja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli puhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema vetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki… Mutta että Christophe kohta sen jälkeen rakasti toista, — ja minkälaista toista! — Se oli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen vainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi Sabinan unhottamista… Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin Rosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä saattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei luullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti nykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta elämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta, ahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko sielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa ylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta. Että Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle anteeksi, ei ollut antava milloinkaan.

Christophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri selvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä ahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) — Christophe olisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati Rosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi oikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä syillä luotaan. — Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja Christophe tunsi, että Rosa häntä halveksi.

Christophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei hän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi joutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat tunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään.

— Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?…

Mutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän ajatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän sulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli niin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!… Ei, hänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei hän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes onnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti — (Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo ollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan kuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa, jota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään, rakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä ja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut kaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista esille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan näyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon sopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja teoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin kuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman ja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja tekevät sydämet suuremmiksi.

Christophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä oikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua.

Tuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin periaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut koettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli saanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti alistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän puolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan toisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi itseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä, joskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa vaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä sääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston asioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten käytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat eräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin ennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei muka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka eivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä puristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön kättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden kunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa jätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa anteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta, joka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken. Hyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa ryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava henki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin masentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa; ja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä ja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle ja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita ja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle, mitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä. Hänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka sai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin onnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa ei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin arkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi niihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut niihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä; ja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt. Hän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen levottomuus johtunut hänestä itsestään. — Ja hän tiesi, mistä päin se oli sukuisin.

Christophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken ateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe alakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti Vogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan siitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava myöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian rettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä kuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä lisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä.

Hän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti olla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen kertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa.

Amalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä tahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään, ei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki Amalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa oli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin omasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista skandaali.

Christophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän huusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita, ja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että jos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen; että rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut Christopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän kielsi rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän kielsi; ja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista!

Rouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan ollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi poikanulikan opettaa itseään, — vieläpä omassa talossaan. — Hän kohteli Christophea loukkaavasti.

Kuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet huoneeseen, — paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi häiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia otti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta huomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei Christophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä he tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina.

Christophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää jalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt sydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta erinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen persoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus voi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa ihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön sellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä siihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta kylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla ihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan joutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse mitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se synkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen asia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä peitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä muille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden surullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia, ja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä on ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen, joka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu iänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva äänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus, metelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki viehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen pessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä olemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys, jollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko moinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta: kaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään paheen inhimillisemmältä kuin hyveen.

Näin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä loukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin ihmiset, joista hän puhui.

Totta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän heidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän epäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän käytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet kurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla tappaa tahi luo uudeksi, — vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen, pikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä viimeiseen saakka… Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten alla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä, hiljaista sankaruutta!… Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden parhain mehu.

Christophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on poikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on poikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa vihollista kuin ne seikat, jotka ovat — ei suinkaan jotain pahaa (sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita. Sielun suurin surma on ajan kulutus.

Aada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen uudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen kuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa olivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi antaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse. Hänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla naisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä, jotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, — mitä tahansa: elämää, — ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää, etteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa alistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat yhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät samanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan; ja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he sen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat he sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, — toiset vaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, — toiset suuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, — hävittämään kaikkea, mikä elää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka ryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja ja suuria ajatuksia, — ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan halvoiksi, — ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. — Mutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi.

Aada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä luonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut voimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada tunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle mitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä vastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen Christophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut tehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos naiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa tekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle sillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan valtansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi häneltä leikillään:

— Jätätkö musiikkialasi minun tähteni? (vaikkei Aada sitä suinkaan tahtonutkaan), vastasi Christophe suoraan:

— Oh, kultaseni, siinä et sinä eikä kukaan voi mitään. Minä olen musiikkimies aina.

— Ja sinä väität rakastavasi minua? huudahti Aada närkästyneenä.

Aada vihasi tuota musiikkia, — sitä enemmän, kun hän ei siitä ymmärtänyt mitään ja kun hänen oli mahdotonta löytää oikeaa heikkoa paikkaa iskeäkseen tuohon näkymättömään viholliseensa, haavoittaakseen Christophea hänen intohimossaan. Jos hän koetti puhua halveksivasti musiikista tai arvostella pilkallisesti Christophen sävellyksiä, nauroi Christophe hänelle täyttä kurkkua; ja karvaudestaan huolimatta oli Aadasta viisainta silloin vaieta, sillä hän huomasi olevansa naurettava. Mutta vaikka hän ei voinut tehdä mitään sillä taholla, niin oli hän löytänyt Christophessa toisen heikon kohdan, johon oli helpompi osua: se oli hänen moraalinen uskonsa. Huolimatta epäsovusta Vogelien kanssa ja nuoruuden huumauksestaan oli Christophe säilyttänyt vaistomaisen häveliäisyytensä, puhtauden vaatimuksen, josta hän ei ollut tietoinen, mutta jonka täytyi pakostakin ensin hämmästyttää, viehättää ja hurmata ja sitten huvittaa sellaista naista kuin Aada oli, ja tehdä hänet kärsimättömäksi ja ärsyttää vihaan saakka. Aada ei karannut suoraan tuon Christophen puhtauden kimppuun. Hän kysyi petollisesti:

— Rakastatko sinä minua?

— Rakastan.

— Kuinka paljon sinä rakastat minua?

— Niin paljon kuin voin.

— Se ei ole paljoa… No niin, mitä teet minun tähteni?

— Kaikkea, mitä tahdot.

— Teetkö vaikka jonkin kunnottoman työn?

— Sepä merkillinen tapa rakastaa.

— Se ei kuulu tähän. Teetkö sen?

— Se ei ole koskaan tarpeen.

— Niin, mutta jos minä sitä tahtoisin?

— Sinä olisit väärässä.

— Ehkäpä… Tekisitkö sen?

Christophe tahtoi häntä syleillä. Mutta Aada työnsi hänet pois.

— Tekisitkö sen vai et?

— En, rakas ystävä.

Aada käänsi hänelle raivoissaan selkänsä.

— Sinä et rakasta minua, sinä et tiedä, mitä rakkaus on.

— Hyvin mahdollista, vastasi Christophe suopeasti.

Christophe tiesi hyvin, että hän olisi pystynyt yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa jollakin intohimon hetkellä tekemään tyhmyyksiä, jopa kunnottoman töitäkin, ja, — kukapa tietää? — vielä enempääkin; mutta hänestä oli hävytöntä kerskua kylmästi sellaisella, ja vaarallista tunnustaa se Aadalle. Jokin vaisto sanoi hänelle, että rakas vihollinen vaaniskeli nyt häntä ja otti varteen jokaisen hänen sanansa: hän ei tahtonut päästää häntä niskaansa.

Toisen kerran yritti Aada uudestaan; hän kysyi Christophelta:

Rakastatko minua sen tähden, että minua rakastat, vai sen tähden, että minä rakastan sinua?

— Sen tähden, että minä rakastan sinua.

— Siis sinä rakastaisit minua vielä silloinkin, jos minä en rakastaisi sinua?

— Niin.

— Ja jos minä rakastaisin toista, rakastaisitko sinä minua yhä?

— Ah, sitä en tiedä… Enpä luule… Joka tapauksessa olisit sinä viimeinen, jolle enää tulisin sitä sanomaan.

— Mitä siinä sitten olisi muuttunut?

— Paljonkin. Ehkä minä itse. Mutta varmasti sinä.

— Mitä se siihen vaikuttaisi, jos minä olisin muuttunut?

— Se vaikuttaisi kaiken. Minä rakastan sinua sellaisena kuin nyt olet. Jos sinusta tulisi toisenlainen, en vastaisi, että sinua enää rakastaisin.

— Sinä et minua rakasta, et minua rakasta! Mitä tuo tuollainen saivartelu on. Ihminen rakastaa tai ei rakasta. Jos sinä rakastat minua täytyy sinun rakastaa minua sellaisena kuin olen, teinpä mitä tahansa, aina…

— Silloin sinua rakastaisin typeryksen tavalla.

— Sellaisena juuri minä tahdon rakkautta.

— Siinä tapauksessa olet erehtynyt, sutkautti Christophe; minä en ole se mies, jota siihen kaipaat. Minä tahtoisin, etten silloin voisi sinua rakastaa. Enkä minä tahdo rakastaa siten.

— Sinä olet kovin ylpeä älystäsi. Sinä rakastat enemmän älyäsi kuin minua.

— Enpäs, minä rakastan sinua, sinä hävytön, enemmän kuin sinä itse itseäsi. Rakastan sinua sitä enemmän, kuta kauniimpi ja parempi sinä olet.

— Sinä olet koulumestari, vastasi Aada harmissaan.

— Niinkö luulet? Minä rakastan sitä, mikä on kaunista. Ruma minua inhoittaa.

— Minussakinko?

— Varsinkin sinussa.

Aada polkaisi vimmoissaan jalkaansa:

— Minä en tarvitse tuomareita.

— Syytä siis minua siitä, että sinua suosin ja rakastan, virkkoi
Christophe hellästi, rauhoittaakseen häntä.

Aada antoi ottaa itsensä syliin ja soipa Christophelle hymynkin ja salli hänen suudella itseään. Mutta tuokion päästä, kun Christophe luuli jo hänen unohtaneen asian, kysyi hän levottomana:

— Mikä se ruma on, jota sinä minussa näet?

Christophe varoi sitä hänelle sanomasta; hän vastasi pelkurimaisesti:

— Minä en näe sinussa mitään rumaa. Aada aprikoi hetken, hymyili ja sanoi:

— Kuulepas, Christli, sinä olet sanonut, että sinä et pidä valheesta?

— Minä halveksin sitä.

— Siinä olet oikeassa, virkkoi Aada, minä myöskin sitä halveksin.
Muuten: ole aivan huoletta, minä en valhettele koskaan.

Christophe katsoi häneen: Aada oli vilpitön. Moinen tiedottomuus teki
Christophen aseettomaksi.

— Niin ollen, jatkoi Aada kietoen kätensä hänen kaulaansa, miksi siis olisit minulle vihoissasi, jos minä rakastaisin toista ja sanoisin sen sinulle.

— Älä kiusaa minua aina.

— Enhän minä kiusaa: en sano, että rakastan toista; päin vastoin: minä en rakasta… Mutta joskus, jos minä rakastaisin…?

— No niin, miksi sitä nyt ajatella?

— Mutta minä tahdon sitä ajatella… Ethän olisi siitä minulle vihainen? Ethän voisi olla siitä vihainen?

— En olisi vihainen, minä sinut vain jättäisin, siinä kaikki.

— Jättäisit minut? Mutta minkä tähden? Jos minä sinua yhä rakastaisin.

— Rakastaen samalla toista?

— Niin. Sellaistakin tapahtuu.

— Kyllä; mutta sitä ei tapahdu meille.

— Miksi ei?

— Siksi, että silloin, kun sinä rakastat toista, minä en sinua rakasta, hyvä ystäväni, en millään ehdolla maailmassa.

— Äsken sinä juuri sanoit, että ehkä… Ah, siinä nyt näet, sinä et minua rakasta.

— Olkoon sitten niin. Se onkin sinulle parempi.

— Miksikä?…

— Siksi, että jos rakastaisin sinua silloin, kun sinä rakastaisit toista, niin voisi käydä hullusti sekä sinun että minun ja sen toisen.

— Kas nyt!… Sinä olet hullu! Minä olen siis tuomittu olemaan sinun kanssasi kaiken ikäni.

— Rauhoituhan. Sinä olet vapaa. Sinä saat jättää minut milloin tahdot.
Mutta silloin emme sano: näkemiin, vaan: hyvästi.

— Mutta jos minä yhä silloinkin sinua rakastan?

— Kun jotkut rakastavat, niin he uhraavat itsensä toistensa puolesta.

— No niin, uhraa sinä itsesi.

Christophe ei voinut olla nauramatta Aadan itsekkyydelle. Ja Aada itsekin nauroi.

— Toisen uhrautuminen on vain yhden rakkautta, sanoi Christophe.

— Ei suinkaan. Se luo molempain rakkauden. Minä rakastaisin sinua paljoa enemmän, jos sinä uhraisit itsesi tähteni. Ja ajattelehan, Christli, kuinka suuresti sinä puolestasi rakastaisit minua silloin, koska uhraisit itsesi; kuinka onnellinen sinä olisit.

He nauroivat molemmat, tyytyväisinä, kun olivat saaneet erimielisyytensä käännetyksi iloisempaan suuntaan.

Christophe nauroi ja katseli Aadaa. Pohjaltaan ei Aadalla ollut, niinkuin hän nyt sanoikin, mitään halua jättää Christophea; vaikka Christophe usein teki hänet ärtyiseksi ja ikävystytti häntä, niin tiesi hän kuitenkin, minkä arvoinen sellainen uskollisuus kuin Christophen oli; eikä Aada rakastanut ketään muita. Aada puhui näin vain leikillään, puoleksi sen tähden, että hän tiesi sen olevan Christophesta epämiellyttävää, puoleksi siksi, että hänelle tuotti huvia leikitellä epäilyttävillä ja epäsiisteillä ajatuksilla, aivan kuin jostakin lapsesta on suurin hauskuus tallustella likaisessa vedessä. Christophe tiesi sen seikan. Hän ei ollut siitä Aadalle vihoissaan. Mutta hän oli kyllästynyt näihin sairaloisiin pakinoihin, tuohon käsittämättömään taisteluun, joka jo oli alkanut hänessä Aadan epämääräistä ja sameaa luonnetta vastaan, olentoa vastaan, jota hän rakasti ja joka ehkä rakasti häntä; hän oli väsynyt niihin ponnistuksiin, joihin hänen täytyi antautua pettääkseen itseään Aadaan nähden, väsynyt joskus kyyneleihin saakka. Hän ajatteli joskus: "Miksi, miksi hän on sellainen? Miksi ihminen on sellainen? Kuinka elämä on matalaa!…" Samall'aikaa hän hymyili katsellen Aadan sieviä kasvoja, jotka kallistuivat hänen puoleensa, hänen sinisiä silmiään, kukoistavaa ihoaan, hänen nauruaan, hänen lavertelevaa ja hieman typerää suutaan, jonka rakosesta loistivat tuoreesti kieli ja kostean-kiiltävät hampaat. Heidän huulensa melkein koskivat toisiinsa; ja kuitenkin Christophe katseli häntä ikäänkuin kaukaa, sangen kaukaa, toisesta maailmasta; hän näki Aadan loittonevan usvaan. Ja sitten ei hän häntä enää nähnyt, ei hänen ääntänsä kuullut. Hän raukeni aivan kuin jonkinlaiseen hymyilevään unohdukseen, jonka vallassa hän ajatteli säveleitään, unelmiaan, tuhansia Aadalle aivan outoja asioita. Hän kuuli korvissaan erään laulun. Hän sävelteli tyynesti… Ah, musiikin ihanuutta!… Niin surullista, kuolemaan saakka! ja kuitenkin niin hyvää, rakastavaa, ah, se tuntuu hyvältä!… Se juuri on sitä, se juuri… Muu kaikki ei ole ollut totta.

Häntä ravistettiin käsivarresta. Ääni ärhensi hänelle:

— No, mikä sinulla? Ihan totta, sinähän olet hullua Miksi sinä katselet minua tuolla tavoin? Miksi sinä et vastaa?

Christophe näki nuo häntä katselevat silmät. Kuka tuo oli?… — Ah niin… — Christophe huokaisi.

Aada tutkisteli häntä. Hän koetti saada tietää, mitä Christophe ajatteli. Aada ei häntä ymmärtänyt, mutta hän tiesi, että tekipä hän mitä tahansa, hän ei saanut Christophea kokonaan käsiinsä, aina oli eräs ovi, josta hän pääsi häneltä pakoon. Aada kiehui salaa kiukkua.

— Minkä tähden sinä itket? kysyi hän kerran, kun Christophe palasi jälleen tuollaiselta ihmeelliseltä matkaltaan toisesta maailmasta.

Christophe kohotti kätensä silmilleen. Hän tunsi, että ne olivat kyynelten kostuttamat.

— En tiedä, vastasi Christophe.

— Miksi sinä et vastaa? Minä olen kysynyt sinulta kolmesti samaa asiaa.

— Mitä sinä sitten tahdot? kysyi Christophe lauhkeasti.

Aada ryhtyi jälleen eriskummallisiin puheisiinsa. Christophe teki väsyneen eleen.

— Kyllä, kyllä, minä lopetan heti. Yksi ainoa sana vain!

Ja Aada alkoi täyttä vauhtia. Christophe ravisteli itseään vihasta.

— Jätä jo minut rauhaan noilta roskaisuuksilta!

— Minähän lasken vain leikkiä.

— Keksi puhtaampia aiheita!

— Selitä edes. Sano, miksi sinä et siitä pidä.

— Ei kannata selittää, miksi tunkio haisee! Se haisee, sillä hyvä.
Minä tukin nenäni, ja menen pois.

Christophe lähti vimmoissaan Aadan luota; hän käveli katua pitkin askelin ja hengitti sisäänsä kylmää ilmaa.

Mutta Aada alkoi taas uudestaan, kerran, kaksi, kymmenesti. Hän veti laudalle kaikki asiat, jotka voivat Christophea loukata ja olla hänen tunnolleen vastenmielisiä.

Christophe ajatteli, että se oli vain neurasteenisen tytön sairaloista leikittelyä ja että Aadaa huvitti ärsytellä häntä. Hän kohautti hartioitaan, eikä ollut kuulevinaankaan: hän ei uskonut Aadan tarkoittavan totta. Siitä huolimatta teki hänen mielensä usein paiskata Aada ulos ikkunasta; sillä neurastenia ja neurasteeniset ihmiset eivät olleet laisinkaan hänen makunsa mukaisia…

Mutta kun hän oli ollut erossa Aadasta ainoastaan kymmenen minuttia, unohti hän kaiken, mikä hänestä oli Aadassa ollut vastenmielistä. Hän tuli takaisin Aadan luo koottuaan tuossa yksinäisyydessään kokonaisen varaston toiveita ja uusia, kauniita kuvitelmia. Hän rakasti Aadaa. Rakkaus on ainaista uskontoimitusta. Ei koske asiaan, onko Jumala olemassa vai ei: häneen uskotaan siksi, että vaan uskotaan. Samoin rakastetaan siksi, että rakastetaan: siihen ei tarvita järkisyitä!…

Sen jälkeen kuin Christophe oli haukkunut Vogelit, oli hänen ja hänen äitinsä mahdotonta enää jäädä taloon asumaan, ja Louisan oli täytynyt etsiä pojalleen ja itselleen uusi huoneisto.

Eräänä päivänä tulla tupsahti yhtäkkiä heidän luokseen Christophen nuorin veli Ernest, josta ei oltu saatu tietoja pitkiin aikoihin. Hänellä ei ollut nyt tointa, sillä kaikkialta, missä hän oli koettanut olla, oli hänet potkittu pois yhdestä paikasta toisensa jälkeen. Hänen kukkaronsa oli tyhjä ja terveytensä vialla: niinpä oli hän nyt nähnyt hyväksi tulla virkistymään äidin kodissa.

Ernest ei ollut huonoissa väleissä kummankaan veljensä kanssa; he eivät kyllä pitäneet häntä minkään arvoisena, ja sen hän tiesi; mutta hän ei ollut siitä heille millänsäkään, sillä se oli hänestä aivan yhdentekevä asia. Eivätkä veljetkään olleet hänelle vihaisia. Se olisi ollut hukattua vaivaa. Kaikki, mitä hänelle sanottiin, luiskahti hänestä syrjään jättämättä jälkeäkään. Hän hymyili kaunein, mielistelevin silmin, koetti tekeytyä naamaltaan katuvaiseksi, mutta ajatteli aivan muita asioita, myönsi kaikki, kiitti neuvoista, ja kiristi lopultakin rahaa kumpaiseltakin veljeltään. Vasten tahtoaankin oli Christophe kiintynyt tuohon sopuisaan veitikkaan, joka muistutti heidän isäänsä Melchioria niinkuin hän itse, vieläpä enemmänkin. Ernest oli kookas ja vankka kuten Christophe, hänen kasvonsa olivat säännölliset ja ilme reilu, silmät kirkkaat, nenä suora, suu hymyilevä, hampaat kauniit ja käytös viehkeä. Kun Christophe näki hänet, joutui hän aina aseettomaksi eikä voinut moittia häntä puoleksikaan sen vertaa kuin oli päättänyt: pohjaltaan tunsi hän jonkinlaista äidillistä mieltymystä tuota kaunista poikaa kohtaan, joka oli samaa verta kuin hänkin ja oli hänelle ainakin ruumiinmuotojen puolesta kunniaksi. Christophe ei uskonut häntä pahaksi; Ernest ei ollut suinkaan typerä; vaikkei hän ollutkaan saanut sivistystä, oli hänellä kuitenkin älyä; hän ei ollut pystymätön kiintymään myöskin älyllisiin asioihin. Hän nautti jollakin tavoin kuunnellessaan musiikkia; ja joskaan hän ei ymmärtänyt veljensä sävellyksiä, kuunteli hän niitä uteliaisuuden vuoksi. Christophe, jota ei omaisten suopeudella oltu pilattu, iloitsi nähdessään Ernestin eräissä konserteissaan.

Mutta huomattavin Ernestin kyvyistä oli veljien luonteiden tuntemus ja etevyys käyttää tuota taitoa hyväkseen. Christophe tiesi hyvin hänen itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä, hän näki kyllä, ettei Ernest ajatellut äitiä eikä häntä muulloin kuin itse heitä tarvitessaan: kuitenkin antoi hän Ernestin leppoisan käytöksen vetää häntä nenästä ja sangen harvoin jaksoi hän kieltää Ernestiltä mitään. Ernest oli hänestä paljoa mieleisempi kuin hänen toinen veljensä Rudolf, joka oli ankarasti järjestystä noudattava ja moitteeton, liikeasioihinsa kiintynyt, vahvasti moraalinen, ei pyytänyt rahaa eikä olisi sitä muillekaan antanut, ja tuli katsomaan äitiään säännöllisesti, aina sunnuntaisin, istuen heillä tunnin puhumatta kenestäkään muista kuin itsestään, kehuen itseään, kehuen liikettä, jossa palveli, ja kaikkea, mikä häneen koski, ei kysellyt toisten vointia, ei heistä laisinkaan välittänyt, ja meni matkaansa täsmällisesti tunnin loputtua tyytyväisenä, että oli täyttänyt velvollisuutensa. Tuollaista veljeä ei Christophe voinut kärsiä. Hän hommautui aina pois kotoa, kun Rudolf tuli heille. Rudolf kadehti Christophea; hän halveksi taiteilijoita, ja Christophen säveltäjämenestykset kiusasivat häntä, mutta kuitenkaan ei hän jättänyt käyttämättä edukseen perheen pikku kuuluisuutta niissä kauppapiireissä, joissa hän itse liikuskeli; mutta koskaan ei hän virkkanut tuosta maineesta sanaakaan äidille ja Christophelle: hän ei ollut heitä huomaavinaankaan. Sitä vastoin tiesi hän aina pienimmätkin epämieluiset tapahtumat, joita Christophelle sattui. Christophe halveksi hänen pikkumaisuuttaan, eikä ollut muka hänen huomautuksistaan tietääkseen; mutta pahempi seikka, sellainen, jota hän ei ensin aavistanutkaan, oli se, että osa niitä pahansuopia tietoja, jotka Rudolf hänestä sai, oli lähtenyt Ernestin suusta. Tuo pikkulurjus ymmärsi kyllä Christophen ja Rudolfin erilaisen arvon: ei ollut epäilemistäkään, että hän tunsi Christophen ylemmyyden ja että hän ehkä oli suopeakin hänelle hänen vilpittömyytensä tähden, joskin hiukan ivallisella tavalla. Mutta hän piti hyvän huolen siitä, että voi käyttää tuota vilpittömyyttä hyväksensä; ja samalla, kun hän halveksi Rudolfin mataluutta, kiskoi hän siitäkin hävyttömästi itselleen hyötyä. Ernest mairitteli Rudolfin turhamaisuutta ja kateutta, otti nöyrästi vastaan hänen haukkumisensa, varusti hänet tuoreilla tiedoilla kaupungin julkisista juoruista, varsinkin Christophea koskevista, — ja niistä onki hän aina ihmeellisen tarkat tiedot. Hän saavutti tarkoituksensa; ja vaikka Rudolf olikin kovin saita, antoi hän Ernestin kyniä itseään, samoin kuin Christophekin.

Siten kiskoi Ernest heitä molempia ja pilkkasi samalla mitalla heitä kumpaakin. Ja molemmat he pitivät hänestä.

Kaikesta ovelista tempuistaan huolimatta oli Ernest kurjassa tilassa nyt äitinsä luokse ilmestyessään. Hän tuli Münchenistä, jossa hän oli saanut ja melkein heti tapansa mukaan menettänyt paikkansa. Hänen oli täytynyt kulkea jalkaisin suurin osa matkaa, pahimpana sade-aikana ja nukkuen Herra tiesi missä. Hän oli loan vallassa, vaatteet rikki, kuin mikä kerjäläinen, ja hän yski surkeasti; sillä hän oli matkalla saanut pahan keuhkokatarrin. Louisa tyrmistyi, ja Christophe juoksi liikutettuna hänen luokseen heti, kun he näkivät hänen astuvan sisään. Ernestin oli helppo heruttaa kyyneleitä, eikä hän jättänyt tätä vaikuttavaa keinoa käyttämättä; kohtauksesta tuli yleinen heltyminen: he itkivät kaikki kolme sylitysten.

Christophe antoi Ernestille huoneensa; hankittiin sängynlämmitin, ja sairas, joka näytti tuossa paikassa heittävän henkensä, sijoitettiin vuoteeseen. Louisa ja Christophe istuivat hänen pääpuolessaan vuorotellen öisin häntä vaalimassa. Tarvittiin lääkäri, lääkettä, lämmittää kamari hyvin, erikoista ruokaa.

Sitten täytyi hänet hommata uusiin vaatteisiin kiireestä kantaan: aluspuvut, kengät, päällysasu, kaikki oli hankittava kokonaan uudestaan. Ernest antoi hoidella itseään. Louisa ja Christophe iskivät ankarasti suontansa saadakseen jotain säästymään näihin menoihin. Heidän raha-asiansa olivat nykyään sangen vaikeat: muutto uuteen paikkaan, kalliimpi huoneisto kuin entinen, joskin yhtä epämukava, Christophella entistä vähemmän tunteja ja kuitenkin menot lisääntyneet. He tuskin saivat pysymään asiat tasapainossa. Heidän täytyi ponnistaa kaikki voimansa. Christophe olisi kyllä saattanut kääntyä Rudolfin puoleen, joka oli paremmissa varoissa kuin hän; mutta sitä hän ei tahtonut tehdä: hänestä oli kunnianasia pitää itse huoli veljestänsä. Hän luuli sen velvollisuudekseen, koska hän oli veljeksistä vanhin, — ja koska hän oli Christophe. Häpeästä suunniltaan täytyi hänen nyt lähteä itse hyväksymään eräs tarjous, jonka hän oli pari viikkoa sitten vihoissaan hyljännyt, nimittäin erään rikkaan ja maineettoman amatöörin ehdotus, jonka jälleen muuan välittäjä oli esittänyt Christophelle: tuo amatööri tahtoi ostaa Christophelta jonkin sävellyksen julkaistakseen sen omalla nimellään. Louisa taas sitoutui korjailemaan kaiket päivät ihmisten liinavaatteita. Hän ja Christophe salasivat toisiltaan nämä uhrautumishommansa. He valehtelivat toisilleen, mistä olivat saaneet rahaa, kun toivat sitä kotiin.

Taudista toipuessaan tunnusti Ernest eräänä päivänä istuen kuurussa takkavalkean ääressä ja yskien rajusti pitkän aikaa, että hänellä oli eräitä velkojakin. Ne velat maksettiin. Kukaan ei häntä niistä soimannut. Sellainen ei olisi ollut kaunista sairasta ja tuhlaajapoikaa kohtaan, joka tuli katuvaisena kotiin. Sillä koettelemukset näyttivät Ernestin muuttaneen. Hän puhui kyyneleet silmissä entisistä harha-askeleistaan. Ja Louisa syleili häntä ja pyysi häntä olemaan enää niitä ajattelematta. Ernest oli mielistelevä olento: hän oli aina osannut mairia äitiään hellyydellä; Christophe oli ennen ollut siitä hänelle hiukan kateellinenkin. Mutta nyt oli hänestä luonnollista, että nuorempi ja heikompi veli sai enemmän rakkauttakin osakseen. Hän itse piti Ernestiä paremminkin poikanaan kuin veljenään, vaikka heidän ikäeronsa olikin vähäinen. Ernest käyttäytyi sangen kunnioittavaisesti häntä kohtaan; hän vihjaili joskus, minkälaisen taakan Christophe oli ottanut hartioilleen, puhui hänen rahallisista uhrauksistaan…; mutta silloin ei Christophe antanut hänen jatkaa, ja Ernest alistui kiittämään ainoastaan nöyrällä ja liikutetulla katseella. Hän myönteli Christophen neuvot oikeiksi; hän näytti voivan alkaa uutta elämää, pystyvän ryhtymään parannuttuaan vakavasti työhön.

Ernest parani; mutta toipumisaika oli pitkä. Lääkäri selitti, että hänen kovin väärinkäytetty terveytensä tarvitsi vielä varovaista hoitelua. Ernest jäi siis yhä edelleen kotiin äidin luokse, jäi osille Christophen vuoteesta, söi hyvällä ruokahalulla veljensä ansaitsemaa leipää ja pieniä herkkuruokia, joita Louisa koetti kaikin keinoin hänelle hankkia. Hän ei ollut lähdöstä tietääkseenkään. Eivätkä Louisa ja Christophe siitä hänelle suinkaan puhuneet. He olivat liian onnellisia, kun olivat jälleen löytäneet rakastetun pojan ja veljen.

Vähitellen alkoi Christophe viettäessään illat pitkät Ernestin kanssa jutella hänelle välittömämmin omia asioitaan. Hänen teki mieli avata sydäntänsä jollekulle. Ernest oli älykäs; hänellä oli nopea tajunta ja hän ymmärsi — tai näytti ymmärtävän — kaiken puolella sanalla. Hänen kanssaan oli ilo jutella. Kuitenkaan ei Christophe uskaltanut virkkaa vielä mitään siitä, mikä oli lähinnä hänen sydäntään: rakkaudestaan. Sillä häntä hillitsi jonkinlainen kainous. Ernest, joka tiesi jo kaikki, ei ollut tietävinään mitään.

Eräänä päivänä lähti Ernest, nyt täysin terveenä, kävelemään iltapuolella auringon paisteessa pitkin Rheinin rantaa. Vähän matkaa kaupungista huomasi hän eräässä hälisevässä ravintolassa, jonne kaupungista tultiin sunnuntaisin tanssimaan ja kallistamaan pikaria, Christophen Aadan ja Myrrhan seurassa samassa pöydässä. Tytöt pitivät kovaa ääntä. Christophe näki puolestaan Ernestin ja punastui. Ernest tekeytyi hienotunteiseksi, ja meni ohitse tulematta heidän luokseen.

Christophe oli kovin hämillään tästä kohtauksesta: se sai tuntemaan hänet paremmin, millaisessa seurassa hän oleskeli; ja hänestä oli tuskallista, että veli hänet näki siellä: ei ainoastaan siksi, että hän arveli tästä lähtien menettävänsä oikeutensa tuomita Ernestin käytöstä, vaan myöskin sen tähden, että hänellä oli vanhimman veljen velvollisuuksista sangen korkea, yksinkertainen ja hieman arkamainen käsitys, sellainen, että se olisi monista muista tuntunut suorastaan naurettavalta: hän ajatteli, että jos hän löi laimin velvollisuutensa niinkuin hän teki, alensi hän itseään omissa silmissään.

Kun Christophe ja Ernest tulivat molemmat illalla yhteiseen kamariinsa, odotti Christophe, että Ernest vihjailisi jollakin tavalla tuohon päivän tapahtumaan, mutta Ernest oli viisaasti vaiti, ja hänkin odotti. Silloin, riisutuessaan, päätti Christophe puhua hänelle rakkaudestaan. Christophe oli niin hämmennyksissään, ettei hän tohtinut katsoa Ernestiin; ja arkuudessaan turvautui hän jöröön ja katkonaiseen puhetapaan. Ernest ei auttanut häntä sulavuuteen; hän oli vaiti, eikä katsonut myöskään puolestaan Christopheen, mutta näki hänet kuitenkin: häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten paljon Christophen kömpelöissä ja avuttomissa sanoissa oli koomillista. Christophe tuskin uskalsi hiiskua Aadan nimeä; ja kuva, jonka hän Aadasta antoi, olisi sopinut mihin rakastettavaan naiseen tahansa. Mutta hän puhui rakkaudestaan; ja heittäytyen vähitellen hellyyden valtaan, joka täytti hänen sydämensä, hän sanoi, mikä onni on rakastaa, kuinka ihminen on viheliäinen ennen kuin hän on nähnyt tuon valonsa yössä, ja ettei elämä ole mitään ilman pyhää ja syvää rakkautta. Toinen kuunteli vakavana; hän vastasi hienovaistoisesti eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä; mutta heltynyt kädenpuristus osoitti muka, että hän oli samaa mieltä kuin Christophe. He purkivat toisilleen ajatuksiaan rakkaudesta ja elämästä. Christophe oli onnellinen, että häntä oli niin ymmärretty. He syleilivät toisiaan veljellisesti ennenkuin asettuivat nukkumaan.

Christophelle tuli sitten tavaksi uskoa rakkausasioitaan Ernestille, jonka vaiteliaisuus oli hänet aivan rauhoittanut, mutta teki sen kuitenkin hyvin arkatuntoisesti eikä paljastanut mitään liikaa. Hän antoi Ernestin huomata kautta rantain huolensa Aadaan nähden; mutta koskaan ei hän Aadaa syyttänyt: hän soimasi ainoastaan itseään, ja kyyneleet silmissä hän julisti, ettei hän voisi elää jos Aadan kadottaisi.

Hän ei unohtanut puhua Aadalle myöskään Ernestistä: hän kiitti Ernestin älyä ja kauneutta.

Ernest ei pyytänyt Christophea esittelemään itseään Aadalle; mutta hän sulkeutui alakuloisesti kamariin ja kieltäytyi lähtemästä sieltä mihinkään, sanoen, ettei hän tuntenut kaupungissa ketään. Christophe moitti itseään siitä, että hän lähti sunnuntaisin maalle kävelyretkille Aadan kanssa ja jätti veljensä yksin kotiin. Kuitenkin tuntui hänestä kiusalliselta, ettei hän olisi saanut olla yksin ystävättärensä kanssa; mutta hän syytti itseään itsekkäisyydestä ja ehdotti viimein, että Ernest tulisi heidän mukaansa.

Esittely tapahtui Aadan ovella, hänen asuintalonsa sisäportailla. Ernest ja Aada tervehtivät toisiaan jäykän kohteliaasti. Aada tuli sitten ulos, ja hänen perästään hänen eroittamaton ystävättärensä Myrrha. Kun viimemainittu näki Ernestin, puhkesi hänen huuliltaan hämmästyksen huudahdus. Ernest hymyili, lähestyi ja syleili Myrrhaa, joka näytti pitävän sitä aivan luonnollisena asiana.

— Kuinka! Tehän tunnette toisenne? kysyi Christophe ällistyneenä.

— Erinomaisesti! vastasi Myrrha nauraen.

— Milloinka te olette tutustuneet?'

— Kauan sitten!

— Ja sinä tiesit sen? kysyi Christophe Aadalta? Miksi et sitä minulle sanonut?

— Minä nyt muka tuntisin Myrrhan kaikki rakastajat, virkkoi Aada kohauttaen olkapäitään.

Myrrha sai puheen jälleen vilkastumaan ollen muka suuttuvinaan. Christophen tiedot supistuivat siihen. Hän oli tullut surulliseksi. Hänestä tuntui, että Ernest, Myrrha ja Aada olivat olleet hänelle vilpillisiä, vaikka hän ei totta sanoen voinut syyttää heitä mistään valheesta; mutta olihan vaikea uskoa, että Myrrha, jolla ei ollut mitään salaisuutta Aadalle, olisi peitellyt tätäkään asiaa häneltä, enempää kuin sitäkään, etteivät Ernest ja Aada olisi tunteneet toisiaan jo aikaisemmin. Christophe piti heitä silmällä. Mutta Ernest ja Aada puhuivat keskenään vain jonkun jokapäiväisen sanan ja koko kävelyretken aikana ei Ernest sitten välittänyt muusta kuin Myrrhasta. Aada puolestaan puheli ainoastaan Christophelle; ja hän oli Christophea kohtaan paljoa rakastettavampi kuin tavallisesti.

Siitä alkaen tuli Ernest mukaan kaikille heidän kävelyretkilleen. Christophe olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa. Ei silti, että hänellä olisi ollut muita syitä erottaa veljeään seurasta kuin se, että hän häpesi pitää häntä huvittelu-toverinaan. Christophe ei epäillyt mitään eikä Ernest antanutkaan hänelle siihen aihetta. Hän näytti kiintyneen Myrrhaan, ja Aadaa kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti ja syrjään vetäytyvästi, jopa melkein sopimattoman hienotunteisesti; näytti kuin hän olisi tahtonut antaa hieman veljensä rakastajattarellekin sitä kunnioitusta, jota hän tunsi Christophea itseään kohtaan. Aada ei sitä kummastunut, ja hän piti tarkan vaarin itsestään.

He tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä. Veljekset kulkivat edeltä; Aada ja Myrrha seurasivat heitä, nauraen ja supatellen, parin askeleen päässä. He pysähtyivät usein pitkäksi aikaa juttelemaan toistensa kanssa, keskellä maantietä. Christophe ja Ernest seisahtuivat myöskin heitä odottamaan. Viimein tuli Christophe kärsimättömäksi ja lähti menemään; mutta pian hän kääntyi harmissaan takaisin, kuin kuuli Ernestin nauravan ja puhuvan jotakin noiden kahden lavertelijan kanssa. Hän olisi tahtonut tietää, mitä he keskustelivat; mutta kun hän pääsi heidän luoksensa lakkasi heidän pakinansa.

— Mitä salavehkeitä teillä aina on? kysyi hän. Hänelle vastattiin jotain leikillistä. Nuo kolme vetivät yhtä köyttä kuin varkaat.

Christophe riiteli eräänä sunnuntai-aamuna Aadan kanssa. Sitten mököttivät he toisilleen koko alkupuolen huvimatkaa. Aada ei ollut arvokkaan ja loukatun näköinen niinkuin hän tavallisesti sellaisissa tapauksissa menetteli, kostaen siten, että koetti olla niin sietämättömän ikävä kuin mahdollista. Tällä kertaa hän sensijaan ei ollut muka tietääkseen koko Christophesta, vaan pakisi kävelyretkellä toisten toverusten kanssa ja oli erinomaisella tuulella heidän seurassaan. Tuntui kuin hän pohjaltaan olisi oikein toivonut tätä riitaa.

Christophe olisi hyvin mielellänsä tahtonut tehdä jälleen sovinnon; hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyteensä yhtyi kiitollisuus kaikesta, mitä hyvää heidän rakkautensa oli hänelle tuonut, ja hän suri, että he tuhlasivat aikaa tällaisilla älyttömillä riidoilla, — ja pelkäsikin jotain merkillistä: se oli salaperäistä tunnetta, että tämä rakkaus oli loppuva. Hän katseli alakuloisena Aadan kauniita kasvoja, Aadan, joka ei nyt ollut häntä näkevinäänkään, vaan naureskeli toisten kanssa; nuo kasvot herättivät hänessä niin paljon kalliita muistoja, hyvän rakkauden ja läheisen yhdessäolon muistoja; ja niissä hurmaavissa kasvoissa oli joskus, — (samoin tälläkin hetkellä) — niin paljon hyvää ja puhtaan hymyilevää, että Christophe kummasteli mielessään, miksi heidän välinsä eivät olleet paremmat, miksi he turmelivat tahallaan ilonsa, miksi Aada koetti itsepintaisesti unohtaa heidän onnelliset hetkensä, väittää ne olemattomiksi, ja taistella kaikkea vastaan, mikä hänessä oli hyvää ja kunniallista; — mitä omituista tyydytystä Aadalle tuottikaan häiritä ja tahrata heidän tunteittensa puhtautta, vaikkapa ainoastaan ajatuksilla. Christophe kaipasi suunnattomasti saada uskoa siihen olentoon, jota hän rakasti, ja hän koetti nyt viimeisen kerran rauhoittaa itseään kuvitelmilla. Hän syytti itseään: hän oli muka väärässä; hänen tuntonsa kolkutti, kun hän ajatteli, millaiseksi hän syytti Aadaa mielessään; ja hän oli muka itse liian tyly.

Christophe lähestyi Aadaa, hän koetti päästä puheisiin hänen kanssaan: Aada ei vastannut hänelle muuta kuin pari kuivaa sanaa: hän ei tahtonut laisinkaan tehdä hänen kanssaan sovintoa. Christophe toivoi sitä ehdottomasti, hän kuiskasi Aadan korvaan ja pyysi häntä hiukan puheilleen, syrjemmällä muista. Aada seurasi häntä nyrpeän näköisenä. Kun he olivat jääneet jonkun askeleen päähän toisista eivätkä Myrrha ja Ernest voineet heitä enää nähdä, tarttui Christophe rajusti Aadan käsiin, hän pyysi häneltä anteeksi, polvistui hänen eteensä, metsässä, keskellä lakastuneita lehtiä. Christophe sanoi, ettei hän voinut elää näin, riidassa Aadan kanssa; hän ei voinut enää nauttia koko kävelyretkestä, ei kauniista päivästä, hän ei voinut nauttia mistään, ei enää edes hengittääkään, kun tiesi Aadan häntä vihaavan; hän kaipasi niin suuresti Aadan rakkautta. Niin, hän oli usein väärämielinen, väkivaltainen, epämiellyttävä; hän pyysi Aadaa antamaan hänelle anteeksi: syynä siihen kaikkeen oli hänen rakkautensa; hän ei voinut sietää Aadassa mitään keskinkertaista, mitään joka ei ollut Aadan ja heidän kauniin yhdessäolonsa muistojen arvoista. Christophe palautti ne muistot Aadan mieleen, kertoi hänelle heidän ensimmäisen kohtauksensa, ensimmäiset yhdessä vietetyt päivät; hän sanoi, että hän rakasti Aadaa yhä niinkuin ennen, että hän rakastaisi häntä aina. Älköön Aada jättäkö häntä! Aada oli hänelle kaikki kaikessa… Aada kuunteli häntä, hymyillen, hämmentyneenä, melkein heltyneenä. Hän katseli Christophea jälleen suloisin silmin, katsein, jotka ilmaisivat, että rakkaus eli ja etteivät he enää olleet toisilleen suutuksissa. He suutelivat toisiaan ja painuivat kädet tiukasti toistensa ympärillä edelleen lehdettömään metsään. Christophe oli Aadasta kiltti, ja hän oli kiitollinen hänelle noista hellistä sanoista; mutta hän ei silti luopunut pahankurisista oikuistaan, jotka hän oli saanut päähänsä. Kumminkin hän nyt epäröi hiukan, hän ei ollut aivan luja päätöksessään. Ja sittenkään ei hän jättänyt tekemättä, mitä oli ajatellut. Minkä tähden? Kuka sen voi selittää?… Senkö vuoksi, että hän oli varmasti päättänyt sen tehdä?… Kuka tietää? Hänestä tuntui ehkä omintakeisemmalta ja makeammalta pettää ystäväänsä juuri sinä päivänä, näyttääkseen hänelle ja itselleen, että hän oli vapaa. Hän ei ajatellut, että hän voisi kadottaa Christophen: sitä ei hän olisi tahtonut. Hän luuli olevansa hänestä varmempi kuin koskaan ennen.

Seurue oli tullut aholle. Siitä haarautui kaksi eri tietä! Christophe lähti menemään toista niistä. Ernest väitti, että toinen veisi suorempaan sille kukkulalle, jonne he nyt aikoivat mennä. Aada oli samaa mieltä hänen kanssaan. Christophe tunsi tien hyvin, sillä hän oli kulkenut sitä usein, ja väitti, että nuo toiset olivat väärässä. He pysyivät jyrkästi mielipiteessään, ja silloin sovittiin, että koetettaisiin; ja kumpikin puoli löi vetoa saapuvansa omaa tietänsä ensin perille. Aada lähti Ernestin kanssa toista polkua, Myrrha seurasi Christophea; hän oli muka aivan vakuutettu että Christophe oli oikeassa; ja siihen hän lisäsi:

"Kuten aina." Christophe oli käsittänyt vedon vakavasti; ja kun hän ei koskaan halunnut joutua tappiolle, kulki hän nopein askelin, niin, liian nopeasti Myrrhan mielestä, jolla ei ollut laisinkaan niin kiire kuin Christophella.

— Älä hätäile, hyvä ystävä, sanoi hän Christophelle pilkallisesti ja tyynesti; kyllä me joka tapauksessa joudumme ennen.

Christophelle tuli jokin epäilys:

— Se on totta, sanoi hän; ehkä kuljemme liian nopeasti: se ei kuulu vetoon.

Hän hiljensi askeleitaan.

— Mutta minä tunnen heidät, jatkoi Christophe; olen varma, että he juoksevat ennättääkseen sinne ennen meitä.

Myrrha purskahti nauruun:

— Ei ei, älä ole milläsikään siitä!

Myrrha riippui Christophen käsipuolessa, hän painautui aivan Christophea vasten. Hän oli hiukan lyhyempi kuin Christophe ja katseli kävellessään ylös häneen, älykkäin ja hyväilevin silmin. Hän oli tosiaan sievä ja kiehtova. Christophe tuskin tunsi häntä nyt: kukaan ei ollut alttiimpi hetkellisille muutoksille kuin Myrrha; tavallisesti olivat hänen kasvonsa kelmeät ja pöhöiset; mutta ei tarvittu muuta kuin pieni kiihdytys, jokin iloinen ajatus tai halu miellyttää, niin tuo vanhamainen ilme katosi ja Myrrhan poskille syttyi puna, rypyt silmäluomista, silmien alta ja ympäriltä hävisivät, hänen katseensa syttyi, ja hänen koko muotonsa sai sellaisen nuoruuden, elämän ja älykkyyden sävyn, ettei Aadan piirteissä ollut moisesta merkkiäkään. Christophe hämmästyi Myrrhassa huomaamaansa muutosta, hän käänsi katseensa pois välttäen Myrrhan silmiä: hän oli hieman hämmennyksissään, näin kahden kesken Myrrhan kanssa. Myrrhan läsnäolo vaivasi häntä; hän ei kuunnellut, mitä tyttö sanoi, eikä vastannut hänelle, tai hän vastasi aivan päin honkia: hän ajatteli, tahtoi ajatella pelkästään Aadaa. Hän muisteli miten kauniisti Aada oli juuri äsken häneen katsellut, muisteli hänen hymyään, hänen suudelmaansa; ja hänen sydämensä täytti ylenpalttinen rakkaus. Myrrha koetti puhua hänelle, kuinka kaunis metsä oli: nuo pienet ja hienot oksat, taustanaan kuulas taivas; niin, kaikki oli kaunista: pilvi oli haihtunut, Christophe oli saanut Aadan takaisin; hänen oli onnistunut sulattaa jää heidän väliltään, he rakastivat jälleen toisiaan; olivatpa toisiaan lähellä tai kaukana ja erillään, olivat he kuitenkin aivan yhtä. Christophe huokaisi helpoituksesta; kuinka keveä ilma nyt oli! Aada oli tullut hänelle takaisin… Kaikki muistutti hänelle Aadasta… Sää oli hiukan kostea: eiköhän Aadalla ollut kylmät… Kauniita puita verhosi kuura: mikä vahinko, ettei Aada niitä puita nähnyt!… Mutta Christophe muisti lyödyn vedon, ja hän kiirehti taas askeleitaan; hän varoi tarkoin, ettei vain eksyisi tieltä. Ja hän huudahti riemuissaan päästyään perille:

— Me jouduttiin ensimmäisinä.

Hän heilutti iloisesti hattuaan. Myrrha katseli häneen hymyillen.

Kukkula, jonka laella he nyt seisoivat, oli pitkä kalliojyrkänne keskellä metsää. Tuota huippua ympäröivät pähkinä- ja vaivaistammipensaat, ja sieltä näkyi kauas: metsäisiä rinteitä punasinervien ja usvan harsoamien kuusenlatvojen takaa, sekä Rhein-virta, joka kiemurteli nauhana sinertävässä laaksossa. Ei linnunviserrystä kuulunut. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä. Oli liikkumaton ja hartaan-tyyni talvinen päivä, joka lämmitteli viluissaan värähdellen auringon turtuneessa valossa. Silloin tällöin kajahti kaukaa laaksosta junan lyhyt vihellys. Christophe seisoi jyrkänteen reunalla ja katseli maisemaa. Myrrha tarkasteli Christophea.

Christophe kääntyi Myrrhan puoleen, selvästi oikein hyvällä tuulella.

— Kas niin, ne laiskurit, virkkoi hän; johan sanoin sen heille!… No, mitäpä muuta, täytyy heitä odottaa…

Hän heittäytyi loikomaan auringonpaisteeseen, pengermälle, joka oli rakoillut kuivuudesta.

— Aivan niin, odotetaan, sanoi Myrrha ottaen hatun pois päästään.

Myrrhan äänessä oli jotain niin pilkallista, että Christophe kohottausi ylös ja katsoi häneen.

— No, mitä nyt? kysyi Myrrha rauhallisesti.

— Mitä sinä sanoit?

— Minä sanoin, että odotetaan vaan. Ei kannattanut, kuten näet, juoksuttaa minua niin kiireesti.

— Se on totta.

He odottivat, loikoen molemmat rosoisella pengermällä. Myrrha hyräili jotakin laulua. Christophe hyräili myöskin muutamia säkeitä. Mutta hän keskeytti vähän väliä kuunnellen korva tarkkana:

— Nyt he taitavat tulla, olin kuulevinani. Myrrha lauloi yhä vaan.

— Ole nyt hiljaa, hetkinen. Myrrha keskeytti.

— Ei, se ei ollut mitään. Myrrha alkoi taas laulaa. Christophe ei pysynyt enää paikallaan:

— Ehkäpä he ovat eksyneet.

— Eksyneetkö? Ei täällä voi eksyä. Ernest tuntee kaikki tiet.

Omituinen ajatus pälkähti Christophen päähän.

— Jospa he pääsivät tänne ennen meitä, ja lähtivät takaisin jo ennenkuin me tulimme?

Myrrha makasi seljällään maassa ja katseli taivaaseen, ja puhkesi keskellä lauluaan niin hurjaan nauruun, että oli tikahtua. Christophe pysyi itsepintaisesti mielipiteessään. Hän tahtoi nyt lähteä asemalle, ja sanoi, että ystävät olivat varmaan jo siellä. Myrrha päätti jättää kylmän salailunsa.

— Se olisi hyvä keino juuri joutuaksemme heistä erilleen!… Eihän ole sovittu mitään asemalla kohtaamisesta. Mehän päätimme tavata toisemme täällä.

Christophe istahti häntä lähelle. Myrrhaa Christophen odottelu huvitti. Christophe tunsi, että Myrrha tarkasteli häntä ivallisin silmin. Hän alkoi nyt tosiaan tulla rauhattomaksi, — rauhattomaksi, mihin Aada ja Ernest olivat joutuneet: hän ei heitä laisinkaan epäillyt. Hän nousi jälleen ylös. Hän sanoi, että nyt täytyisi mennä takaisin metsään, etsiä ja huutaa heitä. Myrrhan kurkusta kuului silloin pieni naurunkurahdus; hän oli ottanut taskustaan neulan ja sakset, alkoi nyt ratkoa hatustaan irti sulkia, ja ompeli sitten ne siihen kiinni uudella tavalla: hän näytti aikovan jäädä tähän kaikeksi päivää.

— Ei, hölmöseni, vastasi hän Christophelle. Jos he tahtoisivat tulla, luuletko, etteivät he osaisi tänne?

Se iski Christophea suoraan sydämeen. Hän käännähti Myrrhaan päin; tyttö ei häneen katsellut, vaan jatkoi työtään. Christophe meni lähemmäksi häntä:

Myrrha! sanoi hän.

— No? äännähti Myrrha keskeyttämättä ompeluaan.

Christophe asettui polvilleen voidakseen tarkastaa häntä paremmin.

— Myrrha! toisti Christophe.

— No, mikä nyt? kysyi Myrrha nostaen silmänsä työstä ja katsellen häneen hymyillen. Mikä sinulla on?

Nähdessään, että Christophe oli aivan tyrmistynyt, tuli Myrrha ilveilevän näköiseksi.

— Myrrha! kysyi Christophe kurkkuun takertuvin äänin, sano, mitä sinä tästä ajattelet…

Myrrha kohautti olkapäitään, hymyili, ja ryhtyi jälleen työhönsä.

Christophe tarttui hänen käteensä ja tempaisi häneltä pois hatun, jota hän korjaili:

— Jätä tuo, jätä, ja sano minulle… Myrrha katsoi häntä silmiin ja odotti. Hän näki Christophen huulten vapisevan.

— Sinä ajattelet, virkkoi Christophe hiljaa, että Ernest ja Aada…?

Myrrha hymyili:

— Hm, mitäs muuta!

Christophe ponnahti loukkautuneena ylös:

— Ei, ei! Se ei ole mahdollista. Et ajattele sellaista!… Ei! Ei!

Myrrha pisti kätensä hänen olkapäälleen ja vääntelehti naurusta.

— Kuinka sinä olet tuhma, niin tuhma, ystäväni!

Christophe ravisti häntä rajusti:

— Älä naura! Minkä tähden sinä naurat? Sinä et nauraisi, jos se olisi totta! Sinä pidät Ernestistä…

Myrrha nauroi vain. Ja vetäen Christophea luokseen suuteli hän häntä. Vasten tahtoaankin Christophe suuteli Myrrhaa. Mutta kun hän tunsi hänen huultensa kosketusten, noiden huulten, jotka olivat vielä lämpöiset hänen veljensä suudelmista, riuhtausi hän taaksepäin, piti Myrrhan päätä kiinni edessään ja kysyi:

— Sinä tiesit sen? Oliko se teidän kesken sovittu?

Myrrha äännähti: "Oli", ja nauroi.

Christophelta ei päässyt ääntä, hänessä ei näkynyt vihan merkkiäkään. Hän aukoi suutansa, niinkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää; hän sulki silmänsä, ja pusersi käsin rintaansa: hänen sydämensä oli pakahtua. Sitten hän heittäytyi maahan, painoi päänsä käsiinsä, ja häntä täristi raju inhon ja epätoivon puuska, samanlainen kuin usein ennen lapsena.

Myrrhan tuli sääli häntä, vaikkei hän yleensä ollutkaan kovin helläluonteinen; tiedottomasti valtasi hänet äidillinen hellyyden tunne. Hän kumartui Christophen puoleen, hän puhui hänelle lohdutellen, hän tahtoi, että hänen olisi pitänyt haistella hänen hajuvesipulloaan. Mutta Christophe sysäsi sen kauhuissaan luotaan ja nousi ylös niin rajusti, että Myrrhaa peloitti. Christophella ei ollut voimaa eikä halua kostaa. Hän katseli Myrrhaa, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta väännyksissä:

— Viheliäinen, sanoi hän menehtyvällä äänellä; sinä et tiedä, mitä pahaa sinä teet…

Myrrha koetti estää Christophea lähtemästä. Christophe ryntäsi pois kukkulalta, läpi metsän, syljeskellen inhosta ajatellessaan moista julkeaa törkeyttä, moisia saastaisia sieluja ja sukurutsaista jakelua, johon he tahtoivat häntä osalliseksi. Hän itki, hän vapisi, nyyhkytti inhosta. Hänelle tuli kauhu Aadaa, kaikkea, omaa itseään, ruumistaan ja sydäntään kohtaan. Halveksimisen myrsky purkausi hänessä valloilleen: kauan aikaa oli se jo uhkaavana kohonnut; ennemmin tai myöhemmin täytyi hänessä syntyä vastarinta tuollaista mataluutta, moisia häpäiseviä sovinnoita ja ummehtunutta ja myrkyllistä ilmapiiriä vastaan, jossa hän oli elänyt muutamia kuukausia; mutta hänen kaipuunsa rakastaa ja pettää itseään näkemästä oikeassa muodossaan sitä olentoa, jota hän rakasti, oli viivyttänyt tuota auttamatonta purkausta, niin kauan kuin se oli suinkin mahdollista. Nyt se kuohahti ilmi yhtäkkiä; ja näin oli parempi. Vapauttava, raitis ja tuiman puhdas tuulenhenkäys, jääkylmä viima pyyhkäisi tuossa tuokiossa pois hänestä nuo myrkkyhöyryt. Inho tappoi yhdellä iskulla hänen rakkautensa Aadaa kohtaan.

Jos Aada oli luullut vahvistavansa valtaansa Christopheen tällä teollaan, todisti se vain vielä kerran, miten typerän törkeästi hän ymmärsi sen olennon, joka häntä rakasti. Mustasukkaisuus, joka kyllä saattaa kiinnittää toisiinsa tahraisia sydämiä, nosti ainoastaan kapinaan sellaisen nuoren, ylpeän ja puhtaan luonteen kuin Christophe. Mutta varsinkin eräs seikka, jota Christophe ei antanut anteeksi, jota hän ei voinut antaa koskaan anteeksi, se, ettei tämä Aadan petos johtunut intohimosta eikä varmaankaan edes noista mielettömistä ja turmeltuneista oikuistakaan, joiden vastustamattomia puuskia naisen äly ei juuri jaksa estää. Ei, — nyt Christophe sen ymmärsi, — se johtui Aadassa vaan salaisesta halusta alentaa häntä, nöyryyttää häntä, rangaista häntä hänen moraalisen jäykkyytensä tähden, hänen uskonsa tähden, joka oli Aadalle vihallinen; saada hänet suistumaan alas yleiselle matalalle tasolle, polkea hänet jalkoihinsa, tuntea oma epäterveellinen voimansa. Ja kauhuissaan Christophe ajatteli: mikä ihmeellinen halu onkaan enimmillä ihmisillä tahrata: — tahrata kaikkea, mikä heissä ja muissa on puhdasta, — noilla tunkiosieluilla, jotka nauttivat hekkumaa saadessaan kieriskellä loassa, jotka ovat onnellisia, kun heidän pinnassaan ei ole enää yhtään ainoaa puhdasta paikkaa!…

Aada odotti kaksi päivää, että Christophe tulisi takaisin. Sitten alkoi hän tulla levottomaksi ja hän lähetti Christophelle suloisen kirjeen, jossa hän ei vihjaillut vähääkään tapahtuneeseen. Christophe ei siihen edes vastannut. Hän vihasi Aadaa nyt niin syvästi, ettei hänellä ollut enää edes sanoja vihaansa ilmaistakseen. Hän oli pyyhkäissyt Aadan pois elämästään. Aadaa ei ollut hänelle enää olemassa.

Christophe oli vapautunut Aadasta, mutta itsestään ei hän ollut vapautunut. Turhaan koetti hän sitä kuvitella ja päästä takaisin entiseen puhtaaseen ja voimakkaaseen tyyneyteen. Entisyyteensä ei ihminen koskaan palaa. Hänen täytyy jatkaa matkaansa; eikä hyödytä kääntyä takaisin, paitsi katsoakseen niitä paikkoja, joiden ohitse kulki, niiden majain sauhuja, joiden katon alla nukkui, kuinka ne haipuvat ilmanrannalla muistojen utuun. Mutta mikään ei vie meitä nopeammin erillemme entisestä sielustamme kuin lyhyet intohimon ajat. Tie kääntyy yhtäkkiä, maisema muuttuu uudeksi; tuntuu kuin joutuisimme sanomaan viimeisen kerran hyvästit sille, jonka jätämme taaksemme. Christophe ei voinut alistua sellaiseen. Hän ojensi käsiään menneisyyttä kohti. Hän koetti itsepintaisesti saada jälleen heräämään eloon entisen sielunsa, yksinäisenä ja alistuvana. Mutta sitä sielua ei enää ollut olemassa. Intohimo on vaarattomampi itsessään kuin sen kasaamien raunioiden tähden. Christophe saattoi kyllä olla enää rakastamatta, hän saattoi halveksia rakkautta: — lyhyen aikaa, — se oli jo kuitenkin jättänyt häneen kyntensä merkit; hänen sydämeensä oli jäänyt tyhjyys, joka täytyi täyttää. Tuon hirvittävän hellyyden ja ilon kaipuun vuoksi, joka kalvaa elämän onnea maistaneita olentoja, tarvitsi hän jotain muuta intohimoa, vaikkapa jotakin aivan entiselle vastaista: halveksumisen, ylpeilevän puhtauden, hyveeseen uskomisen intohimoa. — Ne tunteet eivät kuitenkaan riittäneet; ne eivät jaksaneet enää masentaa hänen nälkäänsä; ne eivät olleet muuta kuin tuokion ravintoa. Hänen elämänsä oli yhtäjaksoisia rajuja vastavaikutuksia, — hyppyjä yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Milloin tahtoi hän nyt pakoittaa itsensä epäinhimillisen pidättyväisyyden sääntöihin; hän ei syönyt enää, joi vain vettä, kiusasi ruumistaan kävelyillä, ponnistuksilla, valvomalla, kielsi itseltään kaiken ilon. Milloin hän jälleen vakuutti itselleen, että voima on hänenlaistensa ihmisten ainoa moraali; ja hän syöksyi tavoittelemaan ainoastaan iloa. Kummassakin tapauksessa oli hän onneton. Hän ei enää voinut olla yksin. Se kävi hänelle yhä mahdottomammaksi.

Hänen ainoa pelastuksensa olisi löytää ollut oikeaa ystävyyttä, — esimerkiksi Rosan: siitä hän olisi saanut turvansa. Mutta noiden kahden perheen välit olivat nykyään auttamattomasti rikki; ne eivät enää tavanneetkaan toisiaan. Yhden ainoan kerran oli Christophe kohdannut Rosan. Nuori tyttö tuli kirkosta. Christophe epäröi, yrittääkö hänen seuraansa; ja Rosa puolestaan teki hänet nähdessään sellaisen liikkeen, kuin olisi aikonut tulla häntä tapaamaan; mutta kun Christophe jo halusi mennä Rosan luokse, läpi uskovaisten tungoksen, joka laskeutui alas portaita, käänsi Rosa katseensa hänestä pois; ja kun Christophe tuli häntä lähelle, tervehti Rosa häntä kylmästi, ja meni sivuitse. Hän tunsi, että nuori tyttö halveksi häntä perinpohjaisesti ja kylmäsydämisesti. Eikä Christophe tuntenut, että Rosa rakasti häntä yhä ja olisi tahtonut sen hänelle sanoa, vaikka hän moittikin sentähden itseään kuin jostakin viasta tai typeryydestä; hän piti Christophea kunnottomana ja turmeltuneena, itselleen kaukaisempana kuin koskaan ennen. Sitten kadottivat he toisensa ainaiseksi. Se oli ehkä hyväksi heille molemmille. Hyvyydestään huolimatta ei Rosa ollut tarpeeksi eloisa Christophea ymmärtämään. Vaikka Christophe tarvitsi kiihkeästi hellyyttä ja kunnioitusta, olisi hän tukehtunut keskinkertaisessa ja suljetussa elämässä, jossa ei ollut iloa eikä tuskaa, ei ilmaa. He olisivat kärsineet kumpikin. Olisivat kärsineet siitä, että olisivat tuottaneet — toisilleen kärsimyksiä. Kova onni, joka heidät eroitti toisistaan, oli siis ehkä lopultakin hyvä onni, niinkuin usein on, — ja on aina niiden, jotka ovat väkeviä ja kestävät.

Mutta tällä hetkellä oli se heille suuri surun syy ja suuri onnettomuus. Varsinkin Christophelle. Moinen hyveellinen suvaitsemattomuus, henkinen ahtaus, joka joskus näyttää kadottavan täydellisesti älyn juuri niiden päästä, joilla sitä on enimmän, ja hyvyyden niiden sydämestä, jotka ovat parhaita, ärsytti, loukkasi Christophea, syöksi hänet uhmaan ja entistä vapaampaan elämään.

Kierrellessään ennen Aadan kanssa ulkoravintoloissa kaupungin ympärillä oli Christophe tutustunut eräihin reiluihin poikiin — bohêmeihin, joiden huolettomuus ja tapojen vapaus eivät olleet hänestä liioin vastenmielisiä. Eräs heistä, nimeltään Friedemann, muusikko niinkuin Christophe, kolmisenkymmentä vuotta urkurina elänyt mies, ei ollut henkisyyttä vailla, ja tunsi hyvin ammattinsa, mutta oli auttamattoman laiska ja olisi mieluummin kuollut nälkään, jopa janoonkin, kuin ponnistanut hiukan voimiaan päästäkseen keskolaisuudestaan. Hän lohdutti vetelyydessään itseään haukkumalla niitä, jotka elämässä touhuavat; ja hänen hieman kömpelöt pilapuheensa olivat naurattavan sukkeliakin. Hän oli tovereitaan vapaampi eikä peljännyt singota tyytymättömyyttään vallassa oleviin henkilöihin, — vaikka hän tekikin sen vielä arasti, ikäänkuin silmää iskien, salavihjauksilla —; olipa hän kyllin uskalikko hyljätäkseen valmiit ja yleisesti hyväksytyt mielipiteet musiikista, ja salasisuisesti iski hän piikkinsä päivän suuruuksiin, jotka olivat anastamalla siepanneet maineensa. Naiset eivät saaneet myöskään häneltä armoa. Hän omisti heille leikkiä laskien erään muinaisen naisia vihaavan munkin lauselman, jonka tuimuudesta Christophe nautti nykyään hartaammin kuin moni muu:

"Femina mors animae."

Sielullisessa sekasorrossaan löysi Christophe jotain ajanrattoa pakinoissa Friedemannin kanssa. Hän arvosteli kyllä tuota ystäväänsä; hän ei voinut kauan aikaa tyytyä niin matalasti pilkkaavaan henkeen: moinen alinomainen ilveily ja kieltäminen tuli hänelle ärsyttäväksi, se tuntui voimattomuudelta; mutta se kevensi kuitenkin hänen mieltään, sillä se oli poroporvarillisen vastakohta. Vaikka hän pohjaltaan halveksikin toveriaan, ei hän voinut olla enää ilmankaan Friedemannia. Heidät nähtiin aina yhdessä, rappiolle joutuneiden ja epäilyttävien olennoiden pöydässä, jotka olivat Friedemannin seuraa ja henkiseltä arvoltaan vielä vähäisempiä kuin hän. He pelasivat, he purkivat aatteitaan, he joivat yhtämittaa kaiket iltaa. Christophe heräsi yhtäkkiä inhoittavaan makkarakaupan ja tupakan hajuun; hän katsoi seurapiiriään silmät pyörällä: hän ei tuntenut heitä enää; hän ajatteli hädissään:

— Missä minä olen? Mitä nuo tuossa ovat? Mitä minulla on näiden kanssa tekemistä?

Heidän sutkauksensa ja naurunsa iljettivät häntä. Mutta hänellä ei ollut voimaa erota heistä: häntä peloitti mennä kotiinsa, jäädä yksin, kahden kesken sielunsa ja kaipuittensa ja tunnontuskiensa kanssa. Hän vaipui, hän tiesi, että hän vaipui; hän tutki ja — näki Friedemannissa peloittavan selkeästi kuvan siitä rappioituneesta olennosta, jollainen hän itsekin kerran tätä jatkaen olisi; mutta hän oli nykyään niin masentunut, ettei se uhkauskaan häntä herättänyt, vaan löi hänet sitä pahemmin alas.

Hän olisi joutunut hukkaan, jos se hänelle mitenkään olisi ollut mahdollista. Onneksi oli hänellä niinkuin kaikilla hänen laatuisillaan apu ja turva hävitystä vastaan, sellainen, jota toisilla ei ole: ensinnäkin hänen oma voimansa, elämänvaistonsa, joka estää ihmistä antamasta itsensä kuolla ja joka on älykkäämpi itse miehen älyä, voimakkaampi hänen tahtoaan. Ja sitäpaitsi oli hänellä tietämättään sellainen taiteilijauteliaisuus, intohimoinen persoonattomuus, joka on kaikilla tosiaan luovilla olennoilla. Vaikka hän olisi kuinka rakastanut, kärsinyt, kuinka täydellisesti antautunut kaikkien intohimojensa valtaan, niin kuitenkin hän ne näki. Ne asuivat hänessä, mutta ne eivät olleet vielä hän. Myriaadi pikku sieluja kiersi ja kuhisi sekavasti hänessä pyrkien tasapainolakia totellen jotakin kiinteää pistettä kohti, tuntematonta ja varmaa: niinkuin planeettain kierto, joka avaruudesta hakee jotakin salaperäistä keskikohtaa. Tuo ainainen tiedottoman kaksinaisuuden tila ilmeni varsinkin niinä huumaavina hetkinä, jolloin jokapäiväinen elämä nukahtaa ja jolloin unen syvyydestä kohoaa esiin sfinksin katse, olemassaolon monimuotoiset kasvot. Erittäinkin viimeisenä vuonna vaivasi Christophea usein uni, jossa hän selvästi ja tinkimättömän elävänä kuvitteluna luuli olevansa samassa sekunnissa useita eri olentoja, jotka olivat monesti toisilleen kaukaisia, kokonaisten maailmain ja vuosisatain toisistaan eroittamia. Valveilla ollessaan jäi siitä Christophelle hämärä hourekuva, mutta hän ei muistanut, mistä moinen uni oli hänelle tullut. Se oli kuin jotakin piintyneen ajatuksen jättämää väsymystä, josta jää merkki jäljelle, vaikkei saatakaan ymmärtää itse ajatusta. Mutta sillaikaa kuin hänen sielunsa ponnisteli tuskissaan toisiaan seuraavien päivien ansassa, oli hänessä myöskin toinen sielu, joka katseli tarkkaavana ja kirkkain mielin hänen epätoivoisia yrityksiään. Christophe ei sitä nähnyt; mutta se heitti häneen salaisen valonsa heijasteen. Se sielu tahtoi iloisesti ja ahnaasti tuntea kaikki, kärsiä kaikki, tarkastaa ja ymmärtää miehet ja naiset, koko tämän maan, haluineen, intohimoineen, ajatuksineen, jotka saivat olla kiduttavia, mataloita, jopa alhaisiakin; — ja se riitti antamaan kaikelle hiukan valoaan, pelastaman Christophen tyhjyydestä. Se sai hänet tuntemaan — hän ei tiennyt, millä tavoin — ettei hän ollut aivan yksin kuitenkaan. Moinen halu olla kaikkea ja tuntea kaikki, tuo toinen sielu, rakensi Christophelle varustuksen hävittäviä intohimoja vastaan.

Mutta vaikka se pystyi pitämään hänen päänsä vedenpinnan yläpuolella, ei se sallinut hänen nousta aalloista omin voimin. Christophe ei jaksanut nähdä selvästi itseensä, hallita ja koota itseään. Kaikki työ oli hänelle nykyään mahdotonta. Hän eli älyllisen taistelunsa kautta elämänsä hedelmällisintä: sillä koko hänen vastainen elämänsä oli siinä jo oraalla; — mutta tuo sisäinen rikkaus ilmeni nykyään vasta eriskummaisuuksina; eivätkä moisen yltäkylläisyyden tulokset eronneet liioin kaikkein auttamattomimman hedelmättömyyden tuloksista. Christophe oli joutunut elämänsä tulva-aaltojen alle. Kaikki hänen voimansa olivat saaneet valtavan kasvunpuuskan ja nousseet liian nopeasti, kaikki yhtäaikaa, yhdellä iskulla. Mutta hänen tahtonsa ei ollut kehittynyt yhtä nopeasti; se oli joutunut suunniltaan nähdessään tuon kummallisuuksien lauman. Hänen persoonallisuutensa ratisi joka liitoksessaan. Toiset eivät tätä maanjäristystä, tätä sisäistä mullistusta laisinkaan huomanneet. Christophe itsekään ei nähnyt muuta kuin, että hän oli voimaton tahtomaan, luomaan, voimattomuutensa elämään. Kiihkot, vaistot, ajatukset purkausivat esiin toinen toisensa perästä aivan kuin rikkipilvet tulivuoren halkeamista; ja hän kysyi itseltään alinomaa:

— Ja mitä nyt sitten vielä ilmestyy? Mitä minusta tulee? Onko aina näin, ja onko kaikki jo loppunut? Eikö minusta tule koskaan mitään?

Ja niinpä pursuivat nyt esiin perinnölliset vaistot: niiden olentojen paheet, jotka olivat eläneet ennen häntä. — Hän rupesi juomaan.

Hän tuli kotiinsa viiniltä löyhkäen, nauraen, horjuen.

Louisa-parka katseli häntä, huokaili, ei virkkanut mitään, vaan rukoili.

Mutta eräänä iltana, kun Christophe tuli ulos eräästä kaupungin porttien edustalla olevasta kapakasta, huomasi hän tiellä, jonkun askeleen päässä itsestään Gottfried-enon hupaisen hahmon, kaupustelijan käärö selässä. Kuukausiin ei tuo pikkuolento ollut käynyt kaupungissa, ja hän viipyi nykyään yleensä yhä pitemmät ajat omilla teillään. Christophe hoihkaisi hänelle ylen iloissaan. Gottfried kääntyi katsomaan taakseen, kyyryssä taakkansa alla; hän näki Christophen, jonka kasvot olivat omituisessa ilon irvistyksessä, ja hän pysähtyi ja istahti portin töykkärikivelle Christophea odottamaan. Christophe lähestyi häntä vilkkain elein ja heittelehtien, ja hän puristi innokkaasti ja ylen tunteellisesti enon kättä. Gottfried katsoi häneen pitkään, sitten sanoi hän:

— Hyvää iltaa, Melchior.

Christophe luuli enon erehtyneen ja purskahti nauruun:

— Ukkoparka alkaa tulla vanhaksi, ajatteli hän; häneltä menee jo muisti.

Gottfried oli tosiaan vanhan näköinen, käpertynyt, kutistunut, kyyristynyt; hänen hengityksensä kulki vaivaloisesti ja pihisten. Christophe hoki yhä innoissaan jotain sekavaa. Gottfried nosti käärön selkäänsä ja lähti jälleen hiljaa menemään. He kulkivat kotiin, vieretysten, Christophe heilutellen käsiään ja haastaen täyttä suuta, Gottfried yskähdellen, vaieten. Ja kun Christophe kysyi häneltä jotakin, sanoi Gottfried häntä yhä vain Melchioriksi. Tällä kertaa kysyi Christophe häneltä:

— Mitä, miksi sinä kutsut minua Melchioriksi? Minä olen Christophe, tottahan sen tiedät. Oletko sinä unohtanut nimeni?

Gottfried ei pysähtynyt, hän loi silmänsä ylös Christopheen, katseli häntä, pudisti päätänsä ja sanoi tyynesti:

— Ei, Melchior sinä olet, kyllä minä sinut tunnen.

Christophe seisahtui tyrmistyneenä. Gottfried kulkea keppasi edelleen, Christophe seurasi häntä vastaamatta. Hän oli ikäänkuin selvinnyt. Kun kuljettiin erään konserttikahvilan editse, pysähtyi Christophe sameain lasiruutujen ääreen, joihin eteisen kaasuvalot ja tyhjän kadun kivet heijastuivat; ja hän katseli itseään: hän tunsi Melchiorin ja väistyi tyrmistyneenä takaisin.

Hän vietti yönsä, — tuskallisen yön, — sieluaan tutkien, tarkastellen. Hän ymmärsi nyt. Niin, hän tunsi nuo paheelliset vaistot, jotka olivat nousseet hänessä eloon: ne kauhistivat häntä. Hän muisti Melchiorin ruumiin ääressä valvotun yön, kaikki siinä tekemänsä valat, ja hän katsahti koko elämänsä siitä alkaen: hän oli ne valat kaikki pettänyt! Mitä hän oli tehnyt tänä kokonaisena vuotena? Mitä hän oli tehnyt Jumalansa puolesta, taiteensa, sielunsa? Mitä hän oli tehnyt ikuisuutensa hyväksi? Ei ainoaakaan päivää, joka ei ollut mennyt hukkaan, pilattu, tahrattu. Ei ainoatakaan työtä, yhtään ajatusta, kestävän tuloksen jättävää ponnistusta. Kaaos kiihkoja, jotka hävittivät toisiaan. Tuulta, tomua, tyhjää vain… Mitä toimitti, vaikka hän oli tahtonut? Hän ei ollut tehnyt mitään, niitä oli tahtonut, hän oli tehnyt päinvastaista, kuin oli tahtonut. Hänestä oli tullut sellainen, joka hän ei tahtonut olla: kas siinä hänen elämänsä pesänselvitys!

Koko yönä ei hän asettunut vuoteeseen. Kello kuuden tienoissa aamulla, (oli vielä pimeä), kuuli hän Gottfriedin liikkuvan ja varustautuvan lähtemään heiltä. — Sillä Gottfried ei ollut tahtonut jäädä heille pitemmäksi aikaa. Matkalla läpi kaupungin oli hän tapansa mukaan tullut ainoastaan näkemään siskoaan ja sisarensa poikaa: mutta hän oli eilen sanonut lähtevänsä jälleen tänä aamuna pois.

Christophe meni alas. Gottfried näki hänen kelmeät, tuskan yön uurtamat kasvonsa. Hän hymyili Christophelle lempeästi ja kysyi häneltä, eikö hän saattaisi häntä vähän matkaa. He lähtivät yhdessä ulos, ennen sarastusta. Heidän ei tarvinnut toisilleen puhua: he ymmärsivät toisensa. Kun he kulkivat hautausmaan ohitse, sanoi Gottfried:

— Mennään tuonne, vai mitä?

Koskaan ei hän jättänyt käymättä tervehtimässä Jean-Micheliä ja
Melchioria, kun hän tuli kaupunkiin. Christophe ei ollut käynyt
hautausmaalla kokonaiseen vuoteen. Gottfried laskeusi polvilleen
Melchiorin kummun eteen ja sanoi:

— Rukoilkaamme, että he nukkuisivat rauhassa, eivätkä meille tuottaisi tuskia.

Gottfriedin ajatukset olivat kummallista taikauskon ja selvän järjen sekoitusta: ne ällistyttivät Christophea usein; mutta tällä kertaa ymmärsi hän ne liiankin hyvin. He eivät puhuneet toisilleen mitään ennenkuin tulivat takaisin hautausmaalta.

Kun he olivat sulkeneet valittavasti vingahtavan portin ja kulkivat muurin kuvetta pientä polkua pitkin herääville viluisille vainioille päin, hautasypressien havuisten oksien alitse, joista rapisi lunta, alkoi Christophe itkeä:

— Oi eno, virkkoi hän, minä kärsin niin kovasti!

Hän ei uskaltanut puhua rakkaudesta saamistaan kokemuksista, sillä hän pelkäsi kummallisesti saattavansa Gottfriedin hämilleen tai loukkaavansa häntä; mutta hän puhui häpeällisestä tilastaan, keskinkertaisuudestaan, raukkamaisuudestaan, petetyistä lupauksistaan.

— Eno, mitä minä sille voin? Minä olen koettanut, olen taistellut; ja vuosi on mennyt, ja minä olen samalla asteella kuin ennenkin. En edes samallakaan! Minä olen luisunut takaisin! Minä en kelpaa mihinkään, en mihinkään! Olen hukannut elämäni, olen väärän valan tekijä!…

He nousivat ylämäkeen kaupungin vieressä olevalle harjulle. Gottfried sanoi lempeästi:

— Se ei ole viimeinen kerta, hyvä ystävä. Ihminen ei tee sitä, mitä tahtoo. Hän tahtoo, ja hän elää; se on kaksi eri asiaa. Täytyy osata tyyntyä. Pääasia on, näetkös, ettei väsy tahtomaan ja elämään. Muu ei riipu meistä itsestämme.

Christophe hoki yhä epätoivoissaan:

— Väärän valan tekijä olen!

— Kuuletkos noita? kysyi Gottfried… (Kukot kiekuivat maataloissa.)

— Ne lauloivat kerran myöskin eräälle, joka oli vannonut väärän valan.
Ne laulavat meille jokaiselle joka aamu.

— Tulee päivä, virkkoi Christophe katkerasti, jona ne eivät enää minulle laula… Valkenematon päivä. Ja mihin sitä ennen käytin elämäni?

— Huomen tulee aina, virkkoi Gottfried.

— Mutta mitä tehdä, kun ei tahtomisesta ole apua?

— Valvo ja rukoile.

— Minä en usko enää. Gottfried hymyili:

— Sinä et eläisikään, jos et uskoisi. Jokainen uskoo. Rukoile.

— Rukoile, mitä?

Gottfried osoitti aurinkoa, joka nousi taivaan rannalla punaisena ja jäisen-hohtavana:

— Ole hurskas ylenevän päivän edessä! Älä ajattele sitä, mitä tulee vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Ajattele ainoastaan tätä päivää. Jätä teoriat. Kaikki teoriat, näetkös, hyveenkin teoriat, ovat pahoja, ovat typeriä, saavat aikaan ainoastaan pahaa. Älä pakoita elämää kaavoihin. Elä nyt juuri. Ole hurskas kutakin päivää kohtaan. Rakasta sitä, kunnioita sitä, älä ainakaan sitä häväise, älä estä sitä kukkimasta. Rakasta sitä silloinkin, kun se on harmaa ja suruinen niin kuin tänään. Älä ole huolissasi. Katsoppas: nyt on meillä talvi. Kaikki nukkuu. Mutta rakas maa herää kerran. Ei tarvitse muuta kuin olla hyvä kuin maa, ja kärsivällinen niinkuin se. Ole hurskas, odota. Jos sinä olet hyvä, kaikki käy hyvin. Jos et sitä ole, jos et onnistu, niin ole onnellinen vielä silläkin tavoin. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että et voi enempää. Miksikä siis tahtoa sen enempää? Miksi olla huolissaan siitä, mitä et voi tehdä? Täytyy tehdä se, minkä voi… Als ich kann.

— Se on liian vähän, virkkoi Christophe ja hänen suunsa vääntyi.

Gottfried nauroi suopeasti:

— Se on enemmän kuin kukaan tekee. Sinä olet ylpeä, sinä. Sinä tahdot olla sankari. Sentähden sinä teetkin pelkästään tyhmyyksiä… Sankari… Minä en oikein tiedä, mitä sellainen on; mutta kuules, minä kuvittelen vain: sankari on ihminen, joka tekee sen, mitä voi. Muut eivät sitä tee.

— Ah! huokaisi Christophe; miksi sitten elää? Sellainen ei maksa vaivaa. Onhan toki ihmisiä, jotka sanovat, että minkä tahtoo, sen tekee!…

Gottfried naurahti jälleen, ja sanoi lauhkeasti:

— Vai niin?… No, sellaiset ihmiset ovat aika valhettelijoita, ystäväni. Tahi sitten eivät he liikoja tahdokaan…

He olivat tulleet erään harjun laelle. He syleilivät toisiaan hellästi. Pikku kaupustelija lähti menemään, väsynein jaloin. Christophe jäi katselemaan ajatuksissaan häntä. Näki hänen loittonevan. Hän mutisi itsekseen enon sanoja:

— Als ich kann. (Sen, mitä voin).

Ja hän hymyili ajatellessaan:

— Niin… Toden totta… Se riittää.

Hän lähti takaisin kaupunkia kohti. Kova lumi narskui hänen anturainsa alla. Talven tuima pohjoinen viima varisti kukkulalla vaivaisiksi kiusaantuneiden puiden lehdettömiä oksia. Se syöksi hänen poskiinsa punan, se poltti hänen hipiänsä, se pani hänen verensä aaltoilemaan. Tuolta alhaalta loistivat nauraen talojen punaiset katot, säteilevässä ja kylmässä auringonpaisteessa. Ilma oli väkevää ja kovaa. Jäätynyt maa näytti huudahtelevan tuimaa riemua. Christophen sydän oli samanlainen kuin sekin. Hän ajatteli:

— Minä herään niinkuin sekin.

Hänellä olivat vielä kyyneleet silmissä. Hän pyyhki pois ne kätensä
seljällä, ja katseli nauraen aurinkoon, joka himmeni utujen verhoon.
Lumesta raskaat pilvet nousivat yli kaupungin, viiman pieksäminä.
Christophe näytti niille pitkää nenää. Jääkylmä tuuli puhalsi…

— Puhalla, puhalla!… Tee minusta mitä tahdot! Vie minut mukanasi!…
Minä tiedän kyllä, minne minä menen.