Jean-Christophe IX / Palava pensas

by Romain Rolland

TOINEN OSA

He lähtivät Parisista. Kiitivät yli suuren tasangon, jota sumu verhosi. Ilta oli samanlainen kuin se, jona Christophe kymmenen vuotta sitten oli saapunut Parisiin. Hän oli silloin pakolainen niinkuin nytkin, mutta siihen aikaan eli ihminen, joka häntä rakasti; ja Christophe riensi häntä kohti…

Ensin oli Christophe pitkät ajat äskeisestä taistelusta kiihtynyt; hän puhui paljon ja kovaäänisesti; hän kertoi tempovasti ja hyppäyksittäin, mitä oli nähnyt ja tehnyt; hän oli ylpeä urotöistään, tunnontuska ei häntä vaivannut, Manasse ja Canet puhelivat myöskin, estääkseen Christophea noita asioita tarkemmin ajattelemasta. Vähitellen hänen kuumeinen kiihkonsa raukesi, ja hän vaikeni; ainoastaan hänen toverinsa puhuivat. Christophe oli tämän iltapäivän seikkailuista hieman päästään pyörällä, mutta ei suinkaan mieleltään masentunut. Hän muisti ajan, jolloin hän oli tullut Ranskaan: pakolaisena jo silloin, pakolaisena aina. Se nauratti häntä. Selvästikin se oli hänen kohtalonsa. Parisista pois joutuminen ei häntä surettanut: maailma oli avara, ihmiset samanlaisia kaikkialla. Olipa hän missä tahansa, yhdentekevää, kun hän ainoastaan sai elää ystävänsä seurassa. Hän luuli tapaavansa Olivier Jeanninin seuraavana aamuna. Niin oli hänelle luvattu.

Ja sitten tuli Laroche. Manasse ja Canet eivät jättäneet häntä ennen kuin saivat hänet lähtevään junaan. Christophe hakkautti heillä päähänsä sen aseman nimen, jossa hänen oli lähdettävä junasta, ja samoin hotellin, ja postikonttorin, josta hänen oli noudettava uutisia. Väkisinkin olivat heidän kasvonsa synkät, kun he hänestä erosivat. Christophe puristi heitä iloisesti kädestä.

— No, huusi hän, pois tämä hautajaistunnelma. Näemmehän toisemme vielä, hitto soi! Tätä ei kannata surra. Me kirjoitamme teille huomenna.

Juna lähti. Ystävät katselivat sen loittonemista.

— Hupsu-raukka! huudahti Manasse.

He nousivat takaisin autoonsa. Olivat vaiti. Hetken päästä virkkoi
Canet Manasselle:

— Taidettiin tässä tehdä rikos.

Manasse ei vastannut ensin mitään, sitten hän sanoi:

— Pyh, kuolleet kuolleita haudatkoot. Täytyy pelastaa elävät.

Yöllä, joka oli siinä vähitellen tullut, hälveni Christophen kiihtymys täydellisesti. Erilleen vaunuosastonsa nurkkaan vetäytyneenä hän mietiskeli, selvennein päin; ja hän tyrmistyi. Käsiään katsellessaan näki hän niissä verta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän vavahti inhosta. Murhakohtaus ilmestyi elävänä hänen eteensä. Hän muisti, että hän oli tappanut toisen ihmisen; eikä hän tiennyt syytä, miksi hän sen oli tehnyt. Hän alkoi muistutella mieleensä taistelukohtausta; mutta nyt näki hän sen aivan toisinlaisin silmin kuin äsken. Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli siihen sekaantunut. Hän alkoi palautella muistiinsa koko sen päivän tapahtumia, siitä saakka kuin hän oli lähtenyt kotoa Olivier Jeanninin kanssa; hän kulki ystävänsä vieressä halki Parisin, ja näki, kuinka joukonpyörre oli tempaissut hänet mukaansa. Siitä hetkestä hän lakkasi käsittämästä itseään; hänen ajatustensa nauha katkesi: miten hän oli voinut kirkua, huitoa, olla yksissä tuumin noiden ihmisten kanssa, joiden ihanteihin hän ei yhtynyt? Se ei voinut olla hän, ei voinut olla!… Hänessä oli tapahtunut täydellinen järjenpimennys!… Hän kummasteli ja häpesi sitä nyt. Eikö hän ollut oman tahtonsa herra? Mikä oli hänen herransa?… Pikajuna kiidätti häntä yön pimeyteen; ja se sisäinen yö, johon häntä nyt vietiin, oli yhtä synkkä, ja se tuntematon voima, joka häntä vei, yhtä hirvittävä… Hän koetti karkoittaa sekaannusta mielestään; mutta silloin johtui hän ajattelemaan yhä huolettavampia asioita. Kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tuli, sitä enemmän hän ajatteli Olivier-ystäväänsä; ja hän alkoi olla levoton, tietämättä siihen syytä.

Perille saapuessaan katseli Christophe vaunun ikkunasta, näkyisikö asemalla tuota hänelle rakasta, tuttua olentoa… Ei ollut ketään. Hän meni alas vaunusta, ja katseli yhä ympärilleen. Parikin kertaa hän oli jo näkevinään… Ei, se ei ollutkaan "hän". Christophe meni siihen hotelliin, joka oli hänelle neuvottu. Olivier Jeanninia ei siellä ollut. Christophesta ei ollut syytä levottomuuteen: kuinka olisikaan Olivier ehtinyt ennen häntä sinne?… Mutta siitä alkaen rupesi odotuksen tuska ahdistamaan häntä.

Oli jo aamu. Christophe meni huoneeseensa, yläkertaan. Hän tuli sieltä alas takaisin. Söi aamiaista. Kuljeskeli kaduilla. Hän oli olevinaan aivan tyyni; katseli järveä, kauppojen näyteikkunoita; laski leikkiä ravintolan tytölle, selaili kuvalehtiä… Mikään ei ilahduttanut häntä. Päivä meni verkalleen, ikävänä ja raskaasti. Kello seitsemän aikaan illalla Christophe, joka ei tiennyt, mitä tehdä, ja oli sen vuoksi syönyt illallisensa tavallista aikaisemmin, ja huonolla ruokahalulla, nousi takaisin kamariinsa, pyytäen, että heti, kun eräs hänen odottamansa ystävä tulisi tänne, hänet neuvottaisiin hänen huoneeseensa. Christophe istahti pöydän ääreen, selin oveen. Hänellä ei ollut mitään, millä aikaansa kuluttaa, ei matkatavaroita, ei ainoaakaan kirjaa; ainoastaan sanomalehti, sen oli hän kaupungilla ostanut; hän koetti sitä lukea; hänen ajatuksensa kulkivat muualla: hän kuunteli, kuuluisiko askeleita hotellin käytävästä. Hänen aistinsa olivat ylen kiihdyksissä, sekä tämän jännittävän odotus-päivän että edellisen yön jälkeen, jona hän ei ollut nukkunut laisinkaan.

Yhtäkkiä luuli hän ovea avattavan. Omituinen, määrittelemätön tunne esti häntä heti kääntymästä. Hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Silloin hän käännähti ja näki, että hänen vieressään seisoi Olivier, hymy huulilla. Christophe ei sitä kummastunut, hän sanoi:

— Ah, viimeinkin tulit!

Harhanäky haihtui.

Christophe nousi paikaltaan rajusti, sysäten pöytää ja kaataen tuolinsa. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hän seisoi siinä hetken kalmankalpeana, hänen hampaansa kalisivat.

Siitä asti, — (vaikka hän kuinka hoki itselleen: "Enhän siitä tiedä vielä mitään") — tiesi hän kaikki; hän oli varma siitä, mitä oli tapahtunut.

Hän ei voinut olla huoneessaan. Hän meni kadulle, hän käveli toista tuntia. Kun hän tuli takaisin hotelliin, toi portieri hänelle kirjeen. Se oli se kirje. Christophe oli varma, että se oli se. Hänen kätensä vapisi, kun hän sen otti. Hän meni kamariinsa sitä lukemaan. Hän avasi kirjeen ja näki, että Olivier oli kuollut. Ja hän pyörtyi.

Kirje oli Manasselta. Siinä sanottiin, että salatessaan Christophelta eilen tämän onnettomuuden ja saadakseen hänet nopeasti matkaan, oli Manasse ainoastaan noudattanut Olivier Jeanninin nimenomaista toivomusta, sillä Olivier tahtoi, että hänen ystävänsä oli pelastettava, — ja ettei Christophen olisi hyödyttänyt mitään jäädä, hän olisi syössyt itsensäkin tuhoon; — nyt hänen täytyi pelastaa itsensä ystävänsä muiston nimessä, toistenkin ystävien ja oman maineensa tähden… j.n.e…. Aurélie oli lisännyt kirjeeseen pari kolme riviä omalla suurella ja horjuvalla käsialallaan; hän ilmoitti pitävänsä hyvää huolta pikku herra-raukasta…

Kun Christophe tuli tajuihinsa, valtasi hänet hirveä raivo. Hän tahtoi tappaa Manassen. Hän juoksi asemalle. Hotellin eteinen oli tyhjä, kadut autiot; harvat, myöhäiset kulkijat eivät pimeässä tulleet huomanneeksi tuota juoksijaa, joka läähätti ja jonka silmät olivat kuin hullun. Hän oli takertunut yhteen ainoaan ajatukseen, niinkuin dogikoira torahampaillaan: "Tappaa Manasse! Tappaa!…" Hän tahtoi matkustaa takaisin Parisiin. Yön pikajuna oli lähtenyt tunti sitten. Olisi täytynyt odottaa seuraavaan aamuun. Mahdotonta. Hän nousi ensimaiseen Parisiin päin lähtevään junaan. Se pysähtyi joka asemalla. Christophe oli yksinään vaunussa ja huudahteli:

— Se ei ole totta!… Se ei ole totta!

Toisella asemalla Ranskan puolella seisattui juna tykkänään; se ei kulkenut pitemmälle. Christophe vapisi vimmasta, meni ulos, kysyi toista junaa, kiihtyi, ja kaikkialla sai hän osakseen yöunisten virkailijain välinpitämättömyyden. Mitä hän tekisikin, hän joutuisi liian myöhään. Liian myöhään hänen ystävälleen! Hän ei saisi tavata edes Manassea. Hänet vangittaisiin sitä ennen. Mitä nyt tehdä? Mitä yrittää? Jatkaako matkaa näin? Vai palata takaisin? Mitä se toimitti? Mitä toimitti mikään?… Hän aikoi ilmiantaa itsensä santarmille, joka kulki hänen ohitseen. Mutta hämärä elämänvietti pidätti häntä siitä, neuvoi häntä palaamaan takaisin Sveitsiin. Junia ei lähtenyt enää millekään suunnalle ennenkuin parin kolmen tunnin päästä. Christophe istahti odotussaliin, ei jaksanut pysyä siellä, lähti asemalta, alkoi kulkea pimeyteen, sitä tietä, mikä ensinnä eteen sattui. Hän oli keskellä autiota maaseutua, — vainioita, joiden reunamilla näkyi siellä täällä pieniä kuusikoita, suuren metsän etuvartioita. Christophe samosi metsää. Muutaman askeleen päästyään hän heittäysi maahan ja huusi:

— Olivier!

Makasi poikki tien ja nyyhkytti.

Meni pitkän aikaa, kuului kaukaa junan vihellys, joka nosti hänet jalkeille. Hän aikoi mennä takaisin asemalle. Hän ei löytänyt tietä sinne. Hän käveli kaiken yötä. Samantekevää, olipa missä tahansa! Kävellä vain, ettei tarvitsisi ajatella; kävellä, kunnes ajatus raukeaisi; kunnes hän kaatuisi kuoliaana maahan. Ah, jos saisi olla kuollut!…

Aamun sarastaessa tuli hän ranskalaiseen kylään, hyvin kauas Sveitsin rajalta. Koko yön hän oli kulkenut sieltäpäin pois. Hän meni majataloon, söi ahnaasti muutaman palan, ja lähti jälleen kululle. Päivemmällä hän heittäysi keskelle niittyä, nukahti ja makasi siinä iltaan saakka. Kun hän heräsi, alkoi jo uusi yö. Hänen raivoisa kiihkonsa oli rauennut. Hän tunsi vain kipeää, ääretöntä tuskaa. Hän kulki vaivaloisesti erääseen maalaistaloon, pyysi palan leipää ja olkikuvon, jolla nukahtaisi. Isäntä tarkasteli häntä, leikkasi hänelle kannikan, vei hänet navetan kyljessä olevaan vajaan ja sulki hänet sinne. Christophe loikoi pahnoilla, lähellä lehmiä ja niiden ummehtuneessa hajussa, nieleskellen leipäänsä. Hänen kasvojaan pitkin virtasivat kyyneleet. Hänen nälkänsä ja tuskansa ei rauhoittunut. Sinä yönä vapautti uni hänet pariksi tunniksi vaivoista. Hän heräsi seuraavana aamuna kuullessaan avattavan ovea. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei tahtonut enää elää. Isäntä pysähtyi hänen eteensä ja katseli häntä pitkään, kädessä paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Viimein hän tuli lähemmäksi ja työnsi Christophen nenän eteen sanomalehden. Christophen kuva ensimäisellä sivulla.

— Minä se olen, sanoi Christophe. Antakaa minut ilmi.

— Nouskaahan, sanoi isäntä.

Christophe nousi. Mies viittasi häntä seuraamaan itseään. He menivät riihen taitse, ja polkua pitkin, joka vei hedelmätarhan halki. Kun he tulivat tien risteykseen, osoitti isäntä Christophelle erästä tietä, ja sanoi hänelle:

— Raja on tuolla.

Christophe alkoi jälleen kävellä, liikkua kuin kone. Hän ei tiennyt, minkä tähden hän kulki. Hän oli niin väsynyt, niin runneltu ruumiiltaan ja sielultaan, että hänen teki mieli pysähtyä joka askelella. Mutta hän tunsi, että jos hän pysähtyisi, ei hän voisi enää jatkaa matkaa, ei liikahtaa paikalta, vaan vaipuisi maahan. Hän käveli vielä koko sen päivän. Hänellä ei ollut kolikkoa edes leipää ostaakseen. Sitäpaitsi hän vältti kyliä. Omituisen tunteen vaikutuksesta, jota hänen järkensä ei voinut käsittää, pelkäsi hän, vaikka hän tahtoi kuolla, että hänet vangittaisiin; hänen ruumiinsa oli kuin ahdistettu ja pakeneva metsänotus. Ruumiillinen tuska, uupumus, nälkä, kauhu, joka nousi hänen nääntyneen olemuksensa syvyyksistä, tukehduttivat hetkeksi sielullisen hädän. Hän halusi ainoastaan jotakin turvapaikkaa, mihin saisi tuskineen painautua miettimään tuskaansa.

Hän pääsi yli rajan. Kaukana näki hän kaupungin: ensimäiseksi hoikkia kirkontorneja ja tehtaiden savutorvia, joista kohoili ja vieri yksitoikkoisesti pitkiä, mustia savupilviä, kaikki samaan ilmansuuntaan, sateessa ja harmaan taivaan alla. Hän oli suistua tielle nääntymyksestä. Silloin hän muisti, että hänellä oli siinä kaupungissa eräs tuttava, omaa kansaa, muuan saksalainen tohtori Erich Braun, joka oli kerran viime vuonna, kun Christophe oli konserteillaan saavuttanut suurta mainetta, kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä käymään Sveitsissä luonaan. Niin keskolainen henki kuin Braun olikin, ja niin vähän kuin hänellä oli ollutkin tekemistä Christophen elämässä, käski ikäänkuin haavoitetun eläimen vaisto Christophea ponnistamaan nyt viimeisetkin voimansa ja menemään tuon tuttavan turviin; sillä olihan Braun edes joku, joka ei ollut aivan vieras hänelle.

Keskellä kierteleviä katuja ja sadetta tuli hän harmaan ja punaisen kirjavaan kaupunkiin. Hän käveli siellä sinne tänne, näkemättä mitään, etsiskellen tietään, erehtyen, joutuen aina entiselle paikalle, harhaillen miten sattui. Hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Ponnistaen viimeisenkin tahtonsa kiipesi hän vielä monia katumäkiä, joihin tehdyt portaat veivät lopulta pienelle kukkulalle, synkän kirkon ympärille ryhmittyneiden talojen väliin. Kuusikymmentä askelmaa punaista kiveä, aina viisi, kuusi jaksossaan. Jaksojen lomissa pieniä, tasaisia pengermiä, joille talojen ovet toivat. Jokaisella pengermällä Christophe hengähti, kaatumaisillaan väsymyksestä. Ylhäällä tornin ympärillä kiertelivät naakat.

Viimein näki hän eräässä ovessa etsimänsä nimen. Hän kolkutti. — Pikku kuja oli jo pimeä. Hän sulki silmänsä väsymyksestä. Yö oli hänen sielussaan… Aika pitkä kuin iankaikkisuus…

Ahdas ovi aukesi raolleen. Kynnykselle ilmestyi nainen. Hänen kasvonsa olivat varjossa; mutta hänen hahmonsa kuvastui tummana valoisaa taustaa vastaan, pientä puutarhaa, joka näkyi pitkän eteiskäytävän päässä, auringon laskussa. Hän oli kookas, ja seisoi nyt suorana, puhumatta, odottaen, että hänelle puhuttaisiin. Christophe ei nähnyt hänen silmiään; hän tunsi niiden katseen. Hän kysyi tohtori Erich Braunia ja mainitsi oman nimensä. Sanat tulivat vaivoin hänen kurkustaan. Hän oli nääntyä väsymykseen, janoon ja nälkään. Sanaakaan virkkamatta nainen meni sisään; ja Christophe seurasi häntä huoneeseen, jonka ikkunaluukut oli suljettu. Pimeässä hän töytäsi naiseen; hänen polvensa ja vatsansa hipaisivat naisen hiljaista ruumista. Nainen meni ulos, sulki oven ja jätti Christophen itsekseen, tuomatta huoneeseen valoa. Christophe seisoi hievahtamatta paikallaan, peljäten rikkovansa pimeässä jotain; seisoi seinää vasten, nojaten otsaansa sen sileään pintaan; hänen korvissaan humisi; maailma pyöri mustana hänen silmissään.

Yläkerrassa kolahti tuoli, sieltä kuului hämmästyneitä huudahduksia, ovi lyötiin siellä kiireesti kiinni. Raskaat askeleet kaikuivat portaista.

— Missä hän on? kysyi tuttu ääni.

Alahuoneen ovi aukesi.

— Kuinka hänet on jätetty tänne pimeään! Anna! Peijakas vie! Valoa!

Christophe oli niin heikko, hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että moinen meluava, mutta sydämellinen ääni tuntui hänestä tässä kurjuudessa hyvältä. Hän tarttui hänelle ojennettuihin käsiin. Valoa oli tuotu. Tuttavukset katselivat toisiaan. Braun oli pienikokoinen; hänen kasvonsa olivat punertavat, partansa musta, karkea ja rumasti levinnyt; lempeät silmät nauroivat silmälasien takaa; otsa oli leveä, muhkurainen, ryppyinen, rasittunut, sävyltään epämääräinen; tukka painettu huolellisesti pitkin päätä, ja keskellä juoksi siinä jakaus niskaan asti. Hän oli sangen ruma; mutta Christophesta tuntui nyt kovin hyvältä katsella häntä ja puristaa hänen käsiään. Braun ei salannut hämmästystään.

— Hyvä Jumala, miten mies on muuttunut! Minkälaisessa tilassa.

— Minä tulen Parisista, sanoi Christophe. Minä pakenin sieltä.

— Tiedän sen, tiedän, luimme sanomalehdistä, siinä väitettiin, että teidät olisi vangittu. Jumalan kiitos! Me ajattelimme paljon teitä, Anna ja minä.

Hän keskeytti ja osoitti Christophelle sitä hiljaista naista, joka hänet oli ottanut taloon vastaan:

— Vaimoni.

Anna oli jäänyt lamppu kädessä huoneen ovelle. Vaiteliaat, vankkaleukaiset kasvot. Valo osui hänen ruskeaan, punavivahteiseen tukkaansa ja himmeäihoisiin poskiinsa. Hän ojensi kätensä Christophelle, jäykällä liikkeellä, kyynärpää ruumiissa kiinni; Christophe kätteli Annaa katsomatta häneen. Christophea pyörrytti.

— Minä tulin… koetti hän selittää. Ajattelin, että ehkäpä te… jos en häiritsisi teitä liikaa… ottaisitte vastaan, päiväksi…

Braun ei antanut hänen puhua loppuun:

— Päiväksi!… Kymmeneksi, viideksikymmeneksi päiväksi, niin pitkäksi aikaa kuin tahdotte. Niin kauan kuin tällä seudulla olette, asutte meidän talossamme; ja toivon, että olette täällä kauan. Se on meille suuri kunnia ja onni.

Nämä hellät sanat järkyttivät Christophea. Hän heittäysi Braunin avattuun syliin.

— Hyvä Christophe, rakas Christophe, sanoi Braun… Te itkette… No, no, mikä nyt niin on?… Anna! Anna!… Joutuin, hän pyörtyy…

Christophe oli hervonnut tuttavansa syliin. Pyörtymys, jota hän oli tuntenut jo pitkän aikaa, oli tullut.

Kun hän avasi silmänsä, oli hän leveässä vuoteessa. Avonaisesta ikkunasta tuntui tuoreen mullan haju. Braun seisoi kumarassa, häneen katsellen.

— Anteeksi, sammalteli Christophe, koettaen nousta pystyyn.

— Mutta hänellä mahtaa olla julma nälkä, huudahti Braun.

Nainen meni ulos ja palasi kuppi kädessä ja antoi Christophelle juoda. Braun tuki vieraansa päätä. Christophe virkistyi vähän; mutta väsymys oli ankarampi kuin nälkä; tuskin hän oli laskenut päänsä jälleen pielukselle, niin hän nukkui. Braun vaimoineen valvoi pitkän aikaa hoidellen häntä; kun he sitten näkivät, ettei hän kaivannut muuta kuin lepoa, jättivät he hänet yksinään.

Se oli tuollaista unta, joka tuntuu kestävän iankaikkisesti, musertavaa, painostavaa unta. Unta, johon uppoaa ikäänkuin lyijy veden syvyyteen. Ihminen on avuttomana kauan kasvaneen väsymyksensä ja hirvittävien harhanäkyjen vallassa; väistymättä ne näyt vaanivat hänen tietoisuutensa ovella. Hän tahtoi herätä. Hänen koko olemuksensa oli kuin runneltu, kuin tulessa. Hän tunsi ikäänkuin eksyneensä sielunsa tuntemattoman yön pimeyteen; hän kuuli kellojen soittavan puolitunteja toisensa jälkeen; hän ei voinut hengittää, ei ajatella, ei liikahtaa; hän oli kuin köysiin kiedottu, suu tukittu. Niinkuin ihminen, jota tahdotaan hukuttaa: hän koetti taistella vastaan, ja upposi jälleen syvyyteen. — Aamu sarasti viimein, sateisen päivän myöhäinen ja harmaa aamu. Sietämätön hehku, joka oli häntä polttanut, sammui; mutta yhä rusensi hänen ruumistaan ikäänkuin vuori olisi hänet haudannut alleen. Hän heräsi. Julmaa heräämistä.

— Miksi enää avata silmiään? Miksi herätät? Jäädä tähän, niinkuin ystävä-raukkani, joka mullassa lepää…

Christophe makasi seljällään, ei liikahtanut, vaikka asento vuoteessa oli tukala; hänen kätensä ja jalkansa olivat raskaat kuin kivi. Hän oli kuin haudassa. Valo kelmeää. Sadepisaroita rapsahteli ikkunaruutuihin. Lintu visersi puutarhassa silloin tällöin vaikeroivalla äänellä. Oi elämän surkeutta! Tuskallista kaiken hyödyttömyyttä!

* * * * *

Aika vieri. Braun tuli sisään, Christophe ei kääntänyt päätänsä. Kun Braun näki hänen silmiensä olevan auki, puhutteli hän häntä iloisesti; ja kun Christophe yhä tuijotti synkein silmin kattoon, koetti Braun karkoittaa hänestä synkkämielisyyttä; hän istahti vuoteen reunalle ja jutteli kaikenlaista. Sellainen hälinä oli Christophelle sietämätöntä. Hän pakotti itsensä melkein yli-inhimilliseen voimanponnistukseen ja sanoi:

— Pyytäisin… antakaa minun olla.

Kunnon mies muutti kohta puhetapaa.

— Te tahdotte olla yksin? Vai mitä? Varmaankin. Koettakaa olla rauhallinen. Levätkää, älkää puhuko, teille tuodaan ruokaa tänne, kukaan ei saa puhua teille mitään.

Mutta hänen itsensä oli mahdoton olla lyhytsanainen. Loppumattomia selityksiä ladeltuaan hän lähti huoneesta, suurten kenkiensä kärjillä hipsutellen, permannonlautoja ratisuttaen. Christophe jäi jälleen yksin, kuolon-raskaaseen kärsimykseen. Hänen ajatuksensa liukenivat tuskien usvaan. Hän väsyi miettiessään ja koettaessaan ymmärtää… Miksi hän oli hänet tuntenut? Miksi häntä rakastanut? Mitä hyötyä siitä, että Antoinette oli uhrannut itsensä? Mitä järkeä oli ihmisten elämässä, monien, monien sukupolvien, — sellaisissa kärsimyksissä ja toiveissa, — joiden määränä oli tämä? Elämä, joka niiden kärsimysten keralla vaipui tyhjyyteen?… Elämä järjettömyyttä! Järjettömyyttä kuolema! Ihminen pyyhitään pois, petkutettuna; sukupolvet katoavat jättämättä mitään jälkeä. Eikä tiedetä, mikä ne vie, mikä vihattava ja eriskummainen voima. Christophe nauroi pahaa naurua: vihan ja epätoivon naurua. Hän oli kuolla, kun tunsi voimattomuutensa sellaista tuskaa vastaan… ja tuntiessaan sen voimattomuuden ruhjovaa tuskaa. Hänen sydämensä oli kuin pieninä muruina…

Ei ääntä talossa; ainoastaan tohtorin askelet hänen lähtiessään sairaskäynneilleen. Christophella ei ollut vähintäkään tietoa, mikä hetki oli, kun Anna ilmestyi huoneeseen. Hän toi tarjottimella päivällistä. Christophe katsoi häneen liikahtamatta, avaamatta edes huuliaan kiittääkseen; mutta hänen kalseihin silmiinsä, jotka eivät näyttäneet näkevän mitään, piirtyivät kuitenkin nuoren naisen muodot valokuvan tarkkuudella. Kauan sen jälkeen, sitten, kun Christophe tunsi hänet jo paremmin, näki hän Annan sellaisena; uudemmat kuvat hänestä eivät haihduttaneet tätä ensimäistä muistoa. Annalla oli paksu tukka pantu raskaalle nyttyrälle; otsa ulkoneva, posket leveät, nenä lyhyt ja suora; silmät itsepäisesti alas luodut: niissä oli, kun ne kohtasivat toisen katseen, ilme, joka ei ollut aivan vilpitön eikä lainkaan hellä; huulet olivat paksunlaiset, puristetut toisiaan vasten; kasvojen ilme jäykkä, melkein kova. Hän oli kookas, ja näytti lujatekoiselta ja kaunismuotoiselta, mutta puku oli sopimattoman ahdas ja liikkeet kankeat. Hän tuli hiljaa ja sanaakaan virkkamatta, asetti tarjottimen pöydälle sängyn viereen, ja poistui käsivarret vartalossa kiinni, kumartunein otsin. Christophe ei tällä hetkellä ajatellutkaan kummastella moista omituista ja hiukan naurettavaa ilmestystä; hän ei koskenut ruokaan, vaan jatkoi äänetöntä kärsimistään.

Päivä meni. Ilta tuli jälleen, ja Anna toi taas ruokia. Hän näki, ettei aamupuolella tuotuihin oltu koskettu; hän vei ne pois huomauttamatta mitään. Hänellä ei ollut antaa yhtään ainoaa hellää sanaa, jollaisia kaikki naiset vaistomaisesti keksivät sairaille. Näytti siltä kuin Christophea tai hän itsekään ei hänelle olisi ollut olemassakaan. Christophe tunsi häntä kohtaan jonkinlaista sanatonta vihamielisyyttä, seuratessaan kärsimättömästi hänen kömpelöitä ja jäykän juhlallisia liikkeitään. Kuitenkin oli Christophe hänelle kiitollinen siitä, ettei hän koettanutkaan, puhua. — Sitä kiitollisempi, kun hän kohta Annan lähdettyä sai sietää tohtorin hyökkäyksen: tohtori oli huomannut, ettei Christophe ollut maistanut edellistä ateriaansa, ja nyt hän oli suutuksissaan vaimolleen, ettei Anna ollut pakottanut Christophea syömään; ja sitten tahtoi hän itse pakottaa Christophea siihen. Saadakseen rauhaa täytyi Christophen juoda pari suullista maitoa. Sen jälkeen hän käänsi Braunille selkänsä.

Seuraava yö oli rauhallisempi. Raskas uni kietoi Christophen tyhjyyteensä. Vihattu elämä haihtui jäljettömiin. — Mutta herääminen oli entistä myrkyllisempää. Hän muisti nyt tarkoin kaikki tuon onnettoman päivän yksityiskohdat, Olivier Jeanninin haluttomuuden lähteä silloin kotoaan, hänen yrityksensä mennä taistelupaikalta pois; ja Christophe hoki epätoivoissaan itsekseen:

"Minä hänet tapoin"…

Mahdotonta olla yksin, sisään sulkeutuneena, tuon julmasilmäisen sfinksin kynsien alla, arvoituksen, joka puuskutti hänelle vasten kasvoja kalmanhenkeään, pyörryttäviä kysymyksiään. Christophe nousi kuumevuoteesta. Hän laahautui ulos kamarista, laskeusi alas portaita; hänellä oli vaistomainen ja pelokas halu painautua toisiin ihmisiin kiinni. Mutta heti, kun hän kuuli toisten äänen, hän sitä pakeni.

Braun oli ruokasalissa. Hän otti Christophen vastaan tavallisin ystävyydenosoituksin. Hän alkoi kohta kysellä kuulumia Parisista. Christophe tarttui hänen käsivarteensa:

— Ei ei, sanoi hän; älkää kysykö minulta mitään. Myöhemmin sitten… Ei saa olla minulle tästä vihainen. Minä en voi. Olen kuolemanväsynyt, niin väsynyt…

— Tiedän, tiedän, vastasi Braun ystävällisesti. Hermot ovat saaneet tärähdyksen. Se johtuu edellisten päivien mielenliikutuksesta. Älkää puhuko, älkää pakottako itseänne mihinkään. Te olette täällä täysin vapaa, olette kotonanne. Teidän annetaan olla rauhassa.

Hän piti sanansa. Ja halutessaan olla vaivaamatta vierastaan meni hän toiseen kohtuuttomuuteen: hän ei Christophen läsnäollessa enää uskaltanut puhua vaimolleen mitään; talossa kuiskittiin, käveltiin varpaisillaan; kaikki siellä mykistyi hiirenhiljaiseksi. Christophea hermostutti moinen supatteleva kohteliaisuus niin, että hänen täytyi pyytää Braunia olemaan ja elämään kotonaan entiseen tapaansa.

Seuraavina päivinä ei siis Christophesta huolehdittu. Hän istui tuntikausia jossakin nurkassa, tai kierteli talossa kuin unissakulkija. Mitä hän ajatteli? Sitä ei hän olisi voinut sanoa. Tuskinpa hänellä oli vielä voimia tuntea tuskiakaan. Hän oli aivan lamautunut. Hänen oman sydämensä kuivuus kauhisti häntä. Hänellä oli yksi ainoa kaipuu: että hän olisi ollut "hänen" kanssaan haudassa, ja kaikki olisi loppunut. — Kerran näki hän puutarhaoven auki ja meni ulos. Mutta valoon joutuminen oli hänelle niin tuskallista, että hän tuli kiireesti takaisin sisään ja painautui huoneeseensa, suljettujen ikkunaluukkujen taakse. Kauniit ilmat olivat hänelle kidutusta. Hän vihasi aurinkoa. Luonnon raaka kirkkaus yhä vain lamasi hänen mieltään. Ruokapöydässä hän söi, mitä Braun hänelle antoi eteen; ja tuijotti eteensä pöytään, ei puhunut sanaakaan. Braun osoitti hänelle eräänä päivänä salissa pianoa; Christophe kääntyi siitä pois kauhun vallassa. Kaikki äänet olivat hänelle inhottavia. Hiljaisuutta vain, hiljaisuutta ja pimeyttä!… Hänessä ei ollut enää muuta kuin ääretön tyhjä kuilu ja tyhjyyden kaipuu. Kuollut oli hänen elämänhalunsa, tuo mahtava ilon lintu, joka muinoin lennähti hänen sielustaan laulaen ilmoja kohti. Hän istui sisällä huoneessaan; päivien kulusta ei hänellä ollut muuta tietoa kuin seinäkellon onnahteleva naputus, joka kuului viereisestä kamarista: se tuntui siltä kuin se olisi hakannut hänen aivoissaan. Ja kuitenkin oli ilon villi lintu vielä hänessä, se töytäili silloin tällöin häkkinsä rautaisia säleitä vasten; sielun pohjassa raivosi hirveä tuskien myrsky, — sieltä kaikui "autioon erämaahan yksinään jääneen olennon lohduton huuto…"

Elämän suurin kurjuus on se, ettei meillä ole täällä melkein koskaan toveria. Toverinnimisiä saattaa olla, ja sattumalta tavattuja ystäviä. Ollaan kovin auliita antamaan nimeä "ystävä". Todellisuudessa meillä ei ole elämässä muuta kuin yksi ystävä. Ja harvoja ovat nekin, joilla on edes sitäkään. Mutta kenellä se on, hänen onnensa on niin suuri, ettei hän voi elää enää sitten, kun ystävä on kadonnut. Ystävä täytti hänen elämänsä, hänen sitä huomaamattaan. Ystävä poistuu: elämä on tyhjä. Silloin ei ole kadottanut ainoastaan rakasta ihmistä, vaan kaiken syyn rakastaa, kaiken syyn, miksi ennen on rakastanut. Miksi onkaan ennen elänyt? Minkä vuoksi nyt elää?

Tämän kuolemantapauksen isku oli Christophelle sitäkin kauheampi, kun se sattui häneen hetkellä, jolloin hänen olemuksensa oli jo salaisesti perin pohjin järkyttynyt. Elämässä on kausia, joina ihmisen organismissa tapahtuu näkymätön ja hiljainen muutos; silloin ovat ruumis ja sielu alttiimpia kuin ennen ulkonaisille tapaturmille; tuntee sielussaan heikkouden; epämääräinen alakuloisuus kaivaa olemuksemme perustuksia; se on kyllästynyt entisiin, irtautunut kaikesta, mitä ihminen vielä tekee, jaksamatta kuitenkaan nähdä, mitä muuta hän voisi tehdä. Sillä iällä, jolloin näitä kriisejä sattuu, sitovat enimpiä miehiä kotivelvollisuudet; ne ovat heidän turvansa, vaikka ne riistävätkin heiltä tarpeellisen sielullisen vapauden arvostellakseen itseään, löytääkseen uuden olemuksensa, luodakseen itselleen uuden elämän. Kuinka he silloin saavatkaan kärsiä salaista surua, katkeraa kyllästymistä!… Käy! Käy vain! Täytyy ponnistaa eteenpäin. Velvollisuus, huolenpito perheestä, jonka kohtalosta on vastuunalainen, pitää silloin miestä pystyssä kuin hevosta, joka torkkuu seisoallaan ja vetää kuormaansa, uuvuksiin ajettuna, ahtaissa valjaissaan. — Mutta täydellisesti vapaalla miehellä ei ole mitään tukea näillä tyhjyydenhetkillä, ei mitään, mikä pakottaisi häntä käymään. Hän käy ainoastaan entisestä tottumuksesta; hän ei tiedä, minne menee. Hänen voimansa ovat häiriytyneet, hänen tietoisuutensa samentunut. Voi onnetonta, jos tällaisella unentuokiolla ukkosenjyrähdys keskeyttää unissakulkijan käynnin! Hän voi silloin syöksyä alas syvyyteen.

Viimein löysivät Parisista lähetetyt kirjeet hänen olinpaikkansa; ne tempasivat hänet hetkeksi epätoivoisesta apatiasta hereille. Cécile ja m:me Arnaud kirjoittivat hänelle. Koettivat häntä lohduttaa. Heikkoa lohdutusta. Ihmiset, jotka puhuvat tuskasta, eivät ole tuskaa kärsiviä. Ennen kaikkea ne kirjeet toivat hänelle kaikuna erään vaienneen äänen… Christophella ei ollut rohkeutta vastata; ja silloin kirjeetkin vaikenivat. Nykyisessä masennustilassaan hän koetti hävittää kaikki muistonsa. Kadota… Omassa tuskassaan tekee ihminen muille väärin. Niitä, joita hän oli ennen rakastanut, ei hänelle ollut enää olemassa. Hänellä oli vain yksi ihminen: se, jota ei enää ollut olemassa. Viikkokausia Christophe koetti virvoitella häntä jälleen eloon; hän puheli hänen kanssaan; hän kirjoitti hänelle:

— "Rakas ystävä, en saanut sinulta tänään kirjettä. Missä sinä olet?"
Tule, tule luokseni. Puhu minulle, kirjoita minulle!…

Mutta hän ei saanut nähdä häntä edes öisin unessa, vaikka miten tahtoi. Ihminen näkee vähän unta niistä, jotka on kadottanut, niin katkerasti kuin heidän kadottamisensa runteleekin sydäntämme. He ilmestyvät uniin vasta myöhemmin, silloin, kun unohdus on jo saapunut.

Ulkonainen elämä tunkeutui kuitenkin vähitellen hienoina säteinä tuohon sielulliseen hautaan. Christophe alkoi eroittaa erilaisia ääniä talossa, ja ne herättivät, hänen sitä huomaamatta, hänessä mielenkiintoaan. Hän tiesi, millä tunnilla ulko-ovi aukesi ja sulkeutui, montako kertaa päivässä ja miten erilaisilla äänillä, aina kunkin kulkijan mukaan. Hän tunsi jo Braunin askeleet; hän kuvitteli näkevänsä tohtorin sairaskäynneiltä tultuaan pysähtyvän eteisessä ja pistävän hattunsa ja päällysviittansa naulaan, aina samanlaisella, tapoihinsa piintyneellä tarkkuudella. Ja jos milloin ei kuulunut totuttuja ääniä, niin Christophe mietti vaistomaisesti syytä tähän muutokseen. Pöydässä alkoi hän itsetiedottomasti kuunnella keskusteluja. Hän huomasi, että Braun puhui melkein aina yksinään. Vaimo vastaili silloin tällöin, mutta hyvin lyhyesti. Braunia ei laisinkaan häirinnyt kuuntelijain puute. Hän kertoi lörpöttelevän hupaisesti, missä hän milloinkin oli käynyt, ja kaupungilla kuulemiaan juoruja. Joskus sattui Christophe vilkaisemaan Brauniin hänen puhellessaan; Braun oli siitä kovin hyvillään, ja koetti tarinoillaan yhä enemmän huvittaa Christophea.

Christophe yritti jälleen tarttua elämään… Kuinka vaikeaa! Hän tunsi itsensä niin vanhaksi: vanhaksi kuin tämä maailma!… Kun hän aamuisin nousi vuoteesta, kun hän katsoi itseään kuvastimesta, näki hän itsensä väsyneeksi liikkeiltään, älyttömäksi kasvoiltaan. Minkä tähden nousta sängystä, pukeutua?… Hän ponnisti äärimmäisiin asti ryhtyäkseen työhön: työ oli kuvottavaa. Miksi koettaa luoda, kun kaikki on katoamaan luotua Musiikki oli käynyt hänelle mahdottomaksi. Taidetta pystyy arvostelemaan hyvin ainoastaan onnettomuuden mittapuulla. Onnettomuus on paras vaaka. Ainoastaan sen kokenut huomaa sellaisen, mikä kestää vuosisatoja ja on voimakkaampi kuolemaakin. Harva laji kestää sitä koetusta. Ihminen saattaa hämmästyä, miten keskinkertaisia monet niistä ovat, joista hän ennen piti — (niin hyvin taiteilijat kuin muutkin ystävät). — Kuka pelastuu vedenpaisumuksesta? Miten ontolta kaikuu maailman kauneus tuskan sormien kosketuksesta!

Mutta tuska väsyy, ja sen käsi herpautuu. Christophen hermot laukesivat pingoituksesta. Hän nukkui, nukkui yhtä mittaa. Näytti kuin hän ei olisi millään saanut unennälkäänsä tyydytetyksi.

Ja eräänä yönä hän viimein pääsi niin syvään uneen, ettei herännyt ennenkuin iltapuolella seuraavana päivänä. Talossa ei ollut silloin ketään. Braun rouvineen oli lähtenyt kaupungille. Ikkuna oli auki, säteilevä taivas loisti nauraen. Christophe tunsi päässeensä musertavan taakan alta.

Hän pukeutui ja meni puutarhaan. Se oli pieni suorakulmio korkeiden muurien keskellä, niinkuin mikä luostarinpiha. Ruohokenttien ja porvarillisten kukkalavain välissä pari hiekkakäytävää; lehtimaja viiniköynnöksistä ja ruusuista. Tekoluolassa juoksi ohut vesipuronen; aitamuurin vieressä kasvava akaasia ojenteli tuoksuvia oksiaan naapuripuutarhaan. Sen takana kohosi vanha kirkontorni, punaisista tiilistä rakennettu. Kello oli neljä iltapuolta. Puutarha oli jäänyt jo varjoon. Aurinko ruskotti vielä puunlatvassa ja punaisessa kirkontornissa. Christophe istahti lehtimajaan, nojaten selkäänsä muuriin, kallistaen päätänsä taaksepäin ja katsellen taivasta, joka loisti kuulaana viininlehtien ja ruusujen välitse. Tuntui kuin hän olisi painajaisunesta herännyt. Kaikkialla hiiskumaton hiljaisuus. Hänen päänsä kohdalla riippui suloinen ruusuköynnös. Yhtäkkiä kaunein ruusuista hajosi, kuoli: sen terälehtien lumi liiteli ilmassa. Aivan kuin kaunis, viaton elämä olisi kuollut. Niin yksinkertaista!… Christophen sielussa sai tämä viiltävän tuskallisen ja armaan merkityksen. Hänen rintaansa pakahdutti ja kätkien kasvonsa käsiinsä hän itki…

Kirkkojen kellot soittivat. Tornista torniin niiden äänet toisilleen vastasivat… Christophella ei ollut tietoa ajan kulusta. Kun hän viimein nosti päänsä, olivat kellot vaienneet, aurinko kadonnut. Kyyneleet toivat helpoituksen hänelle; hänen sielunsa oli kuin kylvystä astunut. Hän tunsi itsestään pulppuavan sävelten puron, katsellessaan hienon kuunsirpin liukunaa illan taivaalla. Jonkun kotiintulevan talon asukkaan askeleet herättivät hänet. Hän meni takaisin huoneeseensa, väänsi ovensa kahdenkertaiseen lukkoon, ja antoi musiikin virran juosta. Braun huusi häntä päivälliselle, naputti hänen oveensa, koetti sitä avata: Christophe ei vastannut. Braun tuli levottomaksi, tirkisteli avaimenreiästä, ja rauhoittui, kun näki Christophen kyynäräisillään pöydän ääressä, keskellä papereita, joita hän mustasi täydellä voimalla.

Muutaman tunnin päästä tuli Christophe alakertaan, työstä väsyneenä, ja tapasi salissa tohtorin, joka odotteli häntä kärsivällisesti, jotakin lueskellen. Christophe syleili häntä, pyysi häneltä anteeksi käytöstään, joka oli ollut omituinen hänen koko täällä olonsa ajan, ja alkoi Braunin pyytämättä kertoa hänelle viime viikkojensa draamallisia tapahtumia. Ainoastaan sen kerran hän niistä puhui; eikä hän ollut varma, ymmärsikö Braun häntä: sillä hän puhui sekavasti, yö oli jo myöhä, ja Braunia nukutti, vaikka hän olikin utelias häntä kuulemaan. Viimein, — (kello oli kaksi) — Christophe huomasi hänen väsymyksensä. Ja he erosivat, toivottaen toisilleen hyvää yötä.

Tästä päivästä Christophen elämä alkoi palautua järjestykseen. Hän ei tosin pysynyt kauankaan tällaisessa haltioitumisen tilassa; hänelle tuli taas suru, mutta se suru oli normaalia eikä estänyt häntä elämästä. Täytyihän jälleen toki elää. Tuolla miehellä, joka oli kadottanut kaiken, mitä hän rakasti enimmän, miehellä, jonka olemuksen perustuksia tuska kalvoi, joka kantoi kuolemaa povessaan, hänellä oli sellainen kuohuva, tyrannillinen elämänvoima, että se purkautui surun valituksistakin ilmi, säteili hänen silmistään, huuliltaan, hänen liikkeistään. Mutta sen elämänvoiman ytimeen oli kuitenkin kalvava mato pureutunut. Christophelle tuli epätoivon puuskia. Äkillisiä vihlovan tuskan tuokioita. Hän saattoi olla tyyni, hän koetteli lukea, tai oli kävelemässä: yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä Olivier Jeanninin hymy, hänen väsyneet ja lempeät kasvonsa… Se oli kuin puukonpisto sydämeen… Christophe hoippui, hän painoi kätensä vaikerrellen rintaansa vasten. Kerran istui hän pianon ääressä ja soitti jotakin Beethovenin kappaletta entisellä innollaan… Yhtäkkiä hän keskeytti, heittäytyi maahan ja painaen kasvonsa nojatuolin pieluksiin hän huusi:

— Oi ystävä…

Pahinta oli se, että hän tunsi "kaiken eletyksi". Sellainen tunne tuli hänelle joka askelella. Kaikkialla hän näki samoja tuttuja liikkeitä, kuuli entisiä sanoja, kaikkialla kohtasivat häntä entiset kokemukset. Kaikki hänelle oli tuttua, ennen nähtyä. Joku ihminen, joka hänestä muistutti jotakuta ennen tunnettua, saattoi sanoa, — (Christophe oli siitä varma jo etukäteen) — aivan samaa, mitä hän oli kuullut tuon entisen puhuvan; samantapaiset olennot esiintyivät samoissa tilanteissa kuin muinoin, törmäsivät tuttuja kohtalonesteitä vastaan, ja murtuivat samalla tapaa kuin entisetkin. Jos on totta, ettei "mikään saa elämään kyllästymään niin kuin se, että täytyy alkaa rakkautensa alusta", niin kuinka paljon enemmän saakaan siihen kyllästymään kaiken muunkin alkaminen alusta. Se oli niin tuskallista, että se läheni hulluutta. — Christophe koetti olla sitä ajattelematta, koska kerran täytyi olla sitä ajattelematta, jos aikoi elää, ja koska hän tahtoi elää. Kiduttavaa ulkokullaisuutta tuo halu olla tuntematta itseään, halu, joka johtuu häpeästä, säälistäkin, salaisesta ja voittamattomasta elämäninnosta. Kun ei ihminen tiedä itselleen mitään lohdutusta, niin hän sen itselleen tekaisee. Vakuutettuna siitä, ettei hänellä ole mitään elämänsyitä, sepittää hän itselleen syyn elää. Hän uskottelee itselleen, että hänen täytyy elää, vaikkei kukaan muu kuin hän itse pidä sitä välttämättömänä. Tarpeen tullen panee hän itse kuolemankin vaatimaan häntä elämään. Ja hän tietää pistävänsä kuoleman suuhun sanat, jotka hän toivoisi kuoleman sanovan. Oi ihmistä!…

Christophe jatkoi vaellustaan; hänen askeleensa näyttivät saavuttavan jälleen entisen varmuutensa; sydämen ovi sulkeusi ja jätti ulos entiset tuskat; hän ei niistä koskaan puhunut muille; hän itsekin karttoi seurustella yksinään niiden kanssa: hän näytti aivan tyyneltä.

"Todellinen tuska, sanoo Balzac, on näöltään tyyni ja ikäänkuin nukkuu vuoteessa, jonka se on itselleen tehnyt; mutta kuitenkin se valvoo ja kalvaa sielua."

Ken olisi tuntenut Christophea paremmin ja pitänyt silmällä hänen hommiaan, pakinoitaan, soittoaan, nauruaan, — (sillä nykyään hän jo nauroikin!) — hän olisi huomannut, että tuossa miehessä, jonka silmät hehkuivat elämää, oli jotakin tuhottua, mikä kätkeysi syvimmälle hänen olemukseensa.

Päästyään jälleen elämään oli Christophen keksittävä keino, millä elää. Ei saattanut tulla kysymykseenkään lähteä pois tästä kaupungista. Sveitsi oli hänelle varmin turvapaikka; ja mistäpä hän olisi löytänyt tätä herttaisempaa isäntäväkeä? — Mutta ylpeys ei sallinut hänen olla ystävän taakkana. Braunin vastalauseista huolimatta ei Christophe saanut rauhaa ennenkuin oli hankkinut itselleen jonkin verran musiikinopettajan tunteja, joten hän voi maksaa isäntäväelleen elatuksestaan. Tuntien hankkiminen ei ollut helppoa. Kaikkialle oli levinnyt huhu hänen vallankumoushulluttelustaan; eivätkä porvarilliset perheet ottaneet mielellään keskuuteensa ihmistä, jota pidettiin vaarallisena, tai lievimmässä tapauksessa ainakin omituisena ja siis sangen vähän "sopivana". Kuitenkin avasivat hänen säveltäjämaineensa ja Braunin toimenpiteet hänelle viimein pääsyn kolmeen, neljään perheeseen, jotka eivät olleet kaikkein arimpia, tai olivat uteliaimpia, ehkäpä taipuvaisimpia näyttämään eroavansa muista, taipuvaisia keikaroimishalusta. Siitä huolimatta pitivät he häntä tarkoin silmällä ja säilyttivät sopivan välimatkan opettajan ja hänen oppilaittensa välillä.

Elämä Braunin kodissa järjestyi säntillisen kaavamaiseksi. Aamuisin lähti kukin toimeensa: lääkäri sairaskäynneilleen, Christophe antamaan tuntejaan, rouva Braun torille tai hyväntekeväisyyshommiinsa. Christophe tuli kotiin kello yhden tienoissa, tavallisesti ennen Braunia, joka oli kieltänyt odottamasta itseään, ja hän asettui pöytään nuoren rouvan kanssa. Se ei ollut Christophesta miellyttävää: sillä nainen ei ollut hänestä sympaattinen, eikä hänellä ollut hänelle mitään puhumista. Rouva ei suinkaan koettanut hävittää vaikutelmaa, minkä hän Christopheen teki ja minkä hän varmaan huomasikin; hän ei huolehtinut ei puvuistaan eikä puheistaan; koskaan ei hän alkanut jutella Christophelle ensin. Annan liikkeissä, vaatetuksessa, kömpelyydessä ja kylmyydessä aivan erikoisesti ilmenevä epäsulous olisi karkoittanut hänen luotaan minkä miehen tahansa, jos mies olisi ollut vähänkin niin herkkä naiselliselle viehätykselle kuin Christophe. Kun Christophe sattui muistamaan parisilaisten naisten spirituellin eleganssin, niin ei hän voinut Annaa katsellessaan tukahduttaa ajatusta:

— Kuinka hän on ruma!

Siinä hän ei kuitenkaan ollut oikeassa; ja pian hän huomasikin, miten Annan tukka, hänen kätensä, suunsa, silmänsä olivat kauniit, — silmät, jos hän milloin niiden katseen kohtasi, sillä aina se väisti häntä. Mutta tämä huomio ei muuttanut hänen arvosteluaan. Kohteliaisuudesta pakotti hän kyllä itsensä puhumaan Annalle; väkinäisesti haeskeli hän jutunaiheita; rouva ei siinä häntä auttanut. Pari kertaa koetti Christophe kysellä häneltä kaikenlaista tuota kaupunkia, hänen miestään, häntä itseään koskevia asioita: hän ei saanut naisesta mitään lähtemään. Annan vastaukset olivat tyhjiä ja arkipäiväisiä; hän koetti hymyillä; mutta sen yrityksen tulos oli vastenmielinen: hymy oli pakotettua, ääni kaiuton, sanat tulivat velttoina; joka lausetta seurasi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta Christophe puheli hänelle niin vähän kuin mahdollista; ja Anna oli siitä hänelle kiitollinen. Heistä molemmista tuntui helpoitukselta, kun tohtori palasi kotiin. Itse Braun oli aina hyvällä tuulella, hän hälisi, hommaili, oli jokapäiväinen, mutta erinomaisen hyvä ihminen. Hän söi, joi, puheli nauroi paljon. Hänen kanssaan Anna hiukan juttelikin; mutta ne jutut eivät koskeneet muuta kuin ruokalajeja ja muiden elämäntarvikkeiden hintoja. Joskus Braun huvikseen pisteli vaimoaan hänen hyväntekeväisyyshommiensa ja hänen suosimansa papin saarnojen tähden. Anna tekeytyi silloin jäykäksi, loukkautui, ja oli vaiti aterian loppuun saakka. Tavallisimmin tohtori kertoi sairaistaan; erikoisen hartaasti kuvaili hän eräitä taudintapauksia, niin nautiskelevan tarkasti, että Christophe joutui suunniltaan. Hän heitti usein salvettinsa pöytään ja nousi inhosta irvistäen paikaltaan, kertojan iloksi. Braun keskeytti silloin heti juttunsa, ja rauhoitti naureskellen ystäväänsä. Seuraavalla kerralla alkoi hän pöydässä taas saman leikin. Nämä sairaalan piiriin kuuluvat kompailut tuntuivat ilahduttavan järkkymätöntä Annaakin. Hän heräsi yhtäkkiä mykkyydestään hermostuneeseen nauruun, jossa oli jotain eläimellistä. Siitä huolimatta saattoi hän tuntea samanlaista inhoa kuin Christophe tuota nauramaansa ilonsyytä kohtaan.

Iltapuolella ei Christophella ollut paljon opetustunteja. Hän oli tavallisesti kotona, Annan kanssa, kun taas tohtori oli mennyt jälleen kaupungille. Christophe ja Anna eivät nähneet toisiaan. Kumpikin työskenteli omalla tahollaan. Alussa oli Braun pyytänyt Christophea antamaan muutamia pianotunteja hänen vaimolleenkin: Anna oli hänen sanojensa mukaan melkoisen musikaalinen Christophe pyysi Annaa soittamaan hänelle jotakin. Annaa ei tarvinnut kovin pyydellä, vaikkei pyynti häntä ilahduttanutkaan. Soitossa ilmeni hänen tavallinen sulonpuutteensa: hän soitti mekaanisesti, aivan kuvaamattoman tunteettomasti; kaikki äänet olivat hänelle yhdenarvoisia; eri korostusta ei missään; kun hänen piti kääntää sivua, pysähtyi hän kylmästi keskelle lauselmaa, ei koettanut joutua, ja jatkoi entiseen tapaan seuraavasta nuotista. Christophe ärtyi siitä niin, että sai vaivoin estetyksi itsensä sanomasta Annalle jonkin törkeyden; hän ei voinut hillitä itseään muuten kuin lähtemällä huoneesta ennen kappaleen loppua. Anna ei joutunut siitä laisinkaan ymmälleen. Hän jatkoi järkkymättä viimeiseen nuottiin asti, eikä Christophen epäkohteliaisuus näyttänyt häntä loukanneen eikä masentaneenkaan; tuskinpa hän lienee sitä edes huomannut. Mutta siitä alkaen eivät he enää puhuneet siitä, että heidän olisi ollut soitettava yhdessä. — Milloin Christophe meni iltapuolella päivää kaupungille ja tuli odottamatta takaisin kotiin, tapasi hän Annan harjoittelemassa pianonsoittoa, kylmästi ja järjettömän itsepintaisesti, toistaen kymmenet kerrat lakkaamatta samaa tahtia ja innostumatta koskaan. Mutta milloinkaan ei hän soittanut, kun tiesi Christophen olevan kotona. Kaiken aikansa, mikä häneltä ei mennyt uskonnollisiin hartaudenharjoituksiin, kulutti hän taloushommiin. Hän ompeli, ratkoi, parsi, piti silmällä piikaa; hänellä oli hupsumainen järjestyksen ja siistimisen kiihko. Mies arvosteli häntä kunnon naiseksi, hiukan eriskummaiseksi, — "kuten kaikki naiset ovat", sanoi hän, — mutta uskonnolliseksi, "kuten kaikki naiset". Tähän viimeiseen väitteeseen nähden asettui Christophe mielessään arvostelevalle kannalle: moinen psygologia tuntui hänestä liian pintapuoliselta; mutta sehän oli lopultakin Braunin yksityisasia; eikä Christophe sitä enempää ajatellut.

Iltaisin, aterian jälkeen istuivat he kaikki kolme yhdessä. Braun ja Christophe juttelivat. Anna teki käsitöitä. Braun oli pyydellyt niin hartaasti, että Christophe oli viimein suostunut istahtamaan pianonkin ääreen; ja hän soitti nykyään välistä sangen myöhään, suuressa, huonosti valaistussa salissa, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin. Braun oli haltioissaan… Kukapa ei tuntisi tuollaisia innostuneita ihmisiä, jotka ihailevat taidetta ymmärtämättä sitä laisinkaan tai ymmärtäen sen nurinkurisesti! — (he rakastavatkin taidetta juuri siksi, että he ymmärtävät sen sillä tavoin!). — Christophe ei enää sellaisesta suuttunut; hän oli nähnyt elämässään jo niin paljon typeryyksiä! Mutta kun joskus tuli oikein tolkuttomia ihastuksenhuudahduksia, niin hän herkesi soittamasta ja meni mitään virkkamatta omaan kamariinsa. Viimein Braun alkoi ymmärtää yskän ja hillitsi tunteensa ilmauksia. Muuten oli hänen musikaalinen itserakkautensa nopeasti tyydytetty; hän jaksoi kuunnella tarkkaavasti enintään neljännestunnin kerrallaan; sitten hän otti lehden, tai torkkui joutilaana, antaen Christophen olla rauhassa. Anna istui salin nurkassa eikä puhunut mitään; hänellä oli käsityö sylissä, ja hän oli työskentelevinään; mutta hänen silmänsä katsoivat yhteen paikkaan, eivätkä hänen kätensä liikkuneet. Joskus lähti hän huoneesta hiljaa keskellä kappaletta eikä häntä sitten enää näkynyt.

Niin meni aikoja. Christophe sai takaisin voimansa. Braunin raskastekoinen, mutta sydämellinen hyvyys, talon rauhallisuus, kotoisen elämän lepoa antava säännöllisyys, hyvä ruokajärjestys, ravinto, joka oli germaaniseen tapaan erikoisen runsas, paransivat hänen synnynnäisesti lujan ruumiinsa pian entiselleen. Ruumiillinen terveys palasi; mutta sielun koneisto oli yhä sairas. Uudistuva voima yhä vain lisäsi sekasortoa sielussa, joka oli häiriytynyt tasapainostaan aivan kuin huonosti kuormattu alus keikahtelee pienimmästäkin törmäyksestä.

Hän oli täydellisesti eristettynä. Braunista ei hän voinut saada minkäänlaista läheistä henkistä seuraa. Hänen suhteensa Annaan supistui melkeinpä pelkästään aamu- ja iltatervehdyksiin. Hänen ja oppilaiden välit olivat paremminkin vihamieliset kuin ystävälliset: sillä hän ei osannut salata heiltä, että heidän olisi ollut parempi tehdä mitä muuta hyvänsä kuin harjoittaa musiikkia. Hän ei tuntenut ketään. Eikä siihen ollut syynä yksinomaan hän, vaikkapa hän suruissaan sulkeutuikin yksinäisyyteensä. Häntä pidettiin tahallaan erillään.

Kaupunki oli vanha; sen asukkaissa oli paljon älyä ja voimaa, mutta myöskin itseensä painautunutta ja itsekylläistä patriisiylpeyttä. Sivistyneet piirit olivat aristokraattista porvaristoa, jota miellytti työ ja korkea kulttuuri, mutta joka oli samalla ahdassieluista, pietististä, tyynesti vakuutettua itsensä ja kaupunkinsa paremmuudesta muiden rinnalla, täysin tyytyväistä sukueristyneisyyteensä. Suuria, monihaaraisia sukuja. Jokaisella suvulla oli oma sukukokous-päivänsä. Muulle maailmalle ne suvut avautuivat sangen vaikeasti. Nuo mahtavat perheet, joista kullakin oli vuosisatoja kokoontunut omaisuutensa, eivät tunteneet pienintäkään halua näyttää rikkauksiaan. Samaan sukuun kuuluvat perheet tunsivat toisensa: se riitti; muiden mielipiteillä ei heille ollut mitään merkitystä. Saattoi nähdä miljoonamiehiä kulkevan pikkuporvarien asussa, puhellen karkeaa ja reheväkuvaista murrettaan, ja menevän täsmällisesti määräaikoina virastoihinsa elämänsä jok'ainoa päivä, jopa niinkin vanhalla iällä, että ahkerimmatkin muualla myöntävät silloin itsellään olevan oikeuden lepoon. Heidän vaimonsa olivat ylpeitä taloudellisista kyvyistään. Tyttärille ei annettu myötäjäisiä. Rikkaat tahtoivat, että heidän lastensa oli kestettävä vuorostaan sama oppiaika kuin he itsekin olivat kestäneet. Ankaraa säästäväisyyttä jokapäiväisessä elämässä. Mutta suuria omaisuuksia annettiin auliisti taidekokoelmille, taulu gallerioille, yhteiskunnallisiin hommiin; valtavia ja yhtämittaisia lahjoituksia, melkein aina nimettömästi tehtyjä, hyväntekeväisyydelle, museoiden rikastuttamiseksi. Suuruuden ja naurettavuuden sekoitusta; säntillistä tasailua perinnönjaossa. Tuo porvaristo, jolle muuta maailmaa ei näyttänyt olevan olemassakaan, — (vaikka se tunsikin sen hyvin, sillä se oli sen kanssa laajoissa liikesuhteissa ja teetti pojillaan opintomatkoja hyvinkin kauas), — tuo porvaristo, jonka mielestä maineekkaalla miehellä, ulkomaalaisella kuuluisuudella ei ollut arvoa ennenkuin hän oli tullut sen vieraaksi, ja hyvin vastaanotetuksi vieraaksi, — se porvaristo piti itseään mitä ankarimmassa kurissa. Kaikki sen jäsenet toisiaan ja kukin itseään. Siitä oli seurauksena yhteisyyden tunne, joka peitti yksilöiden eroavaisuudet (ne olivat näiden kalseiden persoonallisuuksien keskuudessa suuremmat kuin muualla) uskonnollisen ja moraalisen yhdenvärisyyden vaippaan. Kaikki siellä olivat jumalisia, kaikki uskovaisia. Kukaan ei ollut epäilijä, tai ei tahtonut myöntää sitä olevansa. Oli mahdotonta saada selvää, mitä noiden sielujen pohjalla oikeastaan piili, sielujen, jotka sulkeutuivat katselijan silmiltä sitäkin tiiviimmästi, kun ne tiesivät olevansa ahtaan silmälläpidon ympäröimiä ja kun jokainen piti oikeutenaan tarkastella toisten omiatuntoja. Sanottiin, että nekin heistä, jotka olivat lähteneet joksikin aikaa seudulta ja luulivat sen hengestä vapautuneensa, — että hekin takertuivat jälleen kiinni kaupungin traditsiooneihin, sen tapoihin, ilmapiiriin, heti, kun muuttivat sinne takaisin. Kaikkein epäuskoisimpainkin oli silloin taas pakko uskoa ja olla jumalisia. Uskottomuus olisi tästä porvaristosta ollut luonnonvastaista. Uskottomuus oli halvemman kansanluokan ominaisuus, se oli huonotapaista. Ei ollut sallittu heidän piiriinsä kuuluvan kunnon miehen irtautua uskonnollisista velvollisuuksistaan. Kuka ei käynyt kirkossa, hän tahtoi vetäytyä irti omasta kunniallisesta luokastaan, eikä häntä enää sinne otettu vastaan.

Eikä tämäkään yhteiskunnallinen kuri ollut noista ihmisistä vielä tuntunut riittävältä. He eivät olleet mielestään vielä tarpeeksi kahleissa näinkään suuren luokkatunteensa sitomina. Ei, suuren Vereinin sisässä oli heillä määrätön joukko pieniä Vereinejä, joilla he kytkivät lopullisesti itsensä. Viimemainittuja oli kaupungissa useita satoja; ja niiden luku lisääntyi vuosi vuodelta. Niitä Vereinejä, yhdistyksiä, seuroja, liittoja, kerhoja, perustettiin kaikkea varten: filantropiaa, hyväntekeväisyyttä, liikeyrityksiä, armeliaisuudentöitä ja kauppahommia varten, afäärejä ja hyväntekeväisyyttä varten yhtaikaa, taiteita, tieteitä varten, laulua, soittoa varten, ruumiillista ja sielullista voimistelua varten; perustettiin pelkästään siksi, että tahdottiin tulla yhteen, tai pelkästään muka huvitteleida. Siellä oli kaupunginkorttelien ja korporatsioonien Vereinejä; siellä oli niiden kansalaisten yhdistyksiä, joilla oli joko sama ammatti tai sama määrä rahaa pankissa, niiden, jotka painoivat samanverran tai joilla oli sama ristimänimi. Kerrottiin, että oli aiottu perustaa myöskin Verein des Vereinlosen (Yhdistyksiin kuulumattomien yhdistys): mutta sellaisia porvareita ei ollut löytynyt kymmentäkään.

Moisiin kolmikertaisiin kureliiveihin, kaupungin, kastin ja yhdistysten, olivat ihmisten sielut siellä kiristetyt. Salassa vaaniva pakko esti luonteita kasvamasta. Enimmät olivat tottuneet siihen lapsuudesta asti, — jopa saaneet sen vereensä jo vuosisatojen perintönä; he pitivät sellaista terveenä olotilana; olisi ollut säädytöntä ja epäterveellistä riisua rautaliivejään. Kun näki heidän tyytyväisen hymynsä, ei saattanut olettaakaan heidän kärsivän tuollaisesta pinnistyksestä. Mutta luonto piti sittenkin puolensa. Silloin tällöin nousi laumasta jokin kapinallinen yksilö, voimakas taiteilija tai hillitön ajattelija, joka mursi häikäilemättä kahleensa ja antoi pitkän nenän paikkakunnan vartioille. Ne vartiat olivat niin älykkäitä, että jos eivät saaneet tapetuksi kapinapoikasta jo munaan, vaan se oli heitä voimakkaampi, niin eivät he ryhtyneet turhaan taisteluun sitä vastaan — (taisteluhan olisi saattanut herättää ilkeää melua); ei, he anastivat poikasen niin sanoaksemme itselleen. Jos hän oli maalari, sulkivat he hänet museoon; jos ajattelija, pistivät hänet kirjastoon. Jos hän huusi kurkkunsa käheäksi heille kauhistuksia, eivät he olleet häntä kuulevinaan. Turhaan väitti hän olevansa riippumaton sielu: he liittivät hänet itseensä. Sillä tavoin neutralisoitiin myrkynvaikutus: homeopaattista parannusta. — Mutta sellaiset tapaukset olivat harvinaisia; enimmät kapinalliset eivät päivänvaloon päässeetkään. Noissa rauhallisissa taloissa tapahtui salattuja ja tuntemattomia tragedioita. Joku niiden asukkaista saattoi lähteä rauhallisin askelin kotoaan ja heittäytyä sanaakaan selvittelemättä virtaan. Tai hänet suljettiin kotiin puoleksi vuodeksi, tai vietiin vaimo hermosairaalaan, tulemaan järkiinsä. Sellaisesta puhuttiin kursailematta, aivankuin kaikkein luonnollisimmasta asiasta, sillä sävyisyydellä, joka oli kaupungin kauheimpia piirteitä ja joka säilyi samanlaisena sekä kärsimyksen että kuoleman kasvojen edessä.

Tämä vankka porvaristo, joka oli niin ankara itseään kohtaan, koska se tiesi oman arvonsa, ei ollut sellainen muukalaisille, sillä se piti heitä itseään halvempina. Ulkomaalaisiin kaupungissa oleviin nähden, niinkuin esimerkiksi Christopheen, saksalaisiin professoreihin, valtiollisiin pakolaisiin, osoittautui se oikeinpa vapaamieliseksikin: heidän asiansa eivät pohjaltaan sitä liikuttaneet. Ja sitäpaitsi se rakasti intelligenssiä. Pitkälle ajetut aatteet eivät sitä peloittaneet: se tiesi, etteivät ne tarttuisi sen omiin poikiin. Se kohteli vieraitaan kylmän lauhkeasti, pitäen heitä sopivan välimatkan päässä itsestään.

Christophelle ei tätä mielenlaatua tarvinnut vartavasten ilmaista. Hän eli nykyään kovin arkatuntoisessa sieluntilassa; hänen sydämensä oli vereslihalla: hän oli liiankin taipuvainen näkemään kaikkialla pelkkää itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä ja sulkeutumaan omaan kuoreensa.

Kaiken edellämainitun lisäksi olivat Braunin tuttavat, se sangen ahdas piiri, johon hänen vaimonsa kuului, osa muuatta pientä erikoisen kiivailevaa protestanttista ryhmäkuntaa. Christophe oli siellä nähty hyvin epäsuopein silmin, koska hän oli paitsi syntyperältään paavilainen ajatuksiltaan vielä jumalatonkin. Hän puolestaan huomasi siinä piirissä kaikenlaista loukkaavaa. Vaikka hän ei enää muka uskonutkaan, olivat hänessä kuitenkin vuosisatoja vanhan katolilaisuuden jäljet, katolilaisuuden, mikä on enemmän runollisuutta kuin järkeilyä, anteeksiantavampi luonnolle kuin protestanttisuus, eikä pidä tärkeimpänä asiana sitä, voidaanko selittää tai ymmärtää, vaan rakastaako ihminen vai ei. Ja sitäpaitsi oli Christopheen jo piintynyt se tottumus täydelliseen älylliseen ja moraaliseen vapauteen, jonka hän oli tietämättään saavuttanut Parisissa. Hänen katsomuksensa nousi pakostakin tuon pietistisen pikkupiirin ihmisiä vastaan, jossa kaikki kalvinismin viat näkyivät päivänselvästi: uskonnollinen ratsionalismi leikkasi uskonnolta siivet ja jätti sen häilymään ammottavan kuilun suulle, sillä sen lähtökohta oli yhtä arveluttava a priori kuin kaikkien muidenkin mystisismien: se ei ollut enää runoutta, eikä se ollut proosaa; se oli proosaksi käännettyä runoutta. Järjen ylpeyttä, sokeaa, vaarallista uskoa järkeen, — heidän järkeensä. He eivät voineet uskoa Jumalaan eivätkä kuolemattomuuteen; mutta he uskoivat järkeen, sillä tavoin kuin katolilainen uskoo paaviin tai fetishisti luonnonesineihin. Heidän ei pälkähtänyt päähänsäkään väitellä tästä asiasta. Elämä voi monesti kumota heidän käsityksensä, mutta silloin he pystyivät vaikka kieltämään itse elämän. Kummallista psykologian puutetta, luonnon ja sen salaisten voimien, olemassaolon juurien, "Maan Hengen" ymmärtämättömyyttä. He kyhäsivät itselleen lapsellisen, helponnetun, kaavamaisen elämän ja ihmiset. Jotkut heistä olivat oppineita ja käytännöllisiä; he olivat lukeneet paljon, nähneet paljon. Mutta he eivät nähneet eivätkä lukeneet mitään sellaisena kuin se todellisuudessa oli; he tekivät kaikesta itseään varten abstraktisia sovitelmia. He sairastivat vähäverisyyttä; heillä olivat suuret moraaliset avunsa; mutta he eivät olleet kyllin inhimillisiä: ja sepä juuri onkin rikos pyhintä vastaan. Heidän puhdassydämisyytensä, joka oli usein sangen todellista, ylevää ja naiivia, joskus koomillista, vei silloin tällöin onnettomiin ja traagillisiin seurauksiin; se teki heidät koviksi toisia ihmisiä kohtaan, epäinhimillisiksi tyynellä tavalla, vihattomalla, kauhistuttavassa määrin itsestään varmalla. Hekö olisivat epäröineet? Eivätkö he muka tienneet, mikä oli totuus ja oikeus, mikä oli hyve? Eikö heidän pyhä järkensä ilmoittanut sitä aina heille? Järki on paha aurinko: se valaisee, mutta sokaisee. Tällaisessa kuivassa valossa, jossa ei ole utua eikä varjoa, kelmentyvät sielut ja sydämien veri kuivuu.

Mutta siihen aikaan oli Christophelle järki, jos mikään, järjetön ja tarkoitukseton. Sen aurinko näytti hänelle ainoastaan ihmissielun kuilun jyrkät seinät, antamatta hänelle neuvoa, miten päästä siitä pois ja sallimatta hänen edes tietää, kuinka syvä se kuilu oli.

Mitä jälleen paikkakunnan taiteelliseen maailmaan tulee, ei Christophella ollut paljon tilaisuutta seurustella sen kanssa, ja vielä vähemmän hänellä oli siihen halua. Musiikkimiehet olivat yleensä siivoja neo-schumannilaisen ja "brahminilaisen" kauden matkijoita, suunnan, jota vastaan Christophe oli aikoinaan ankarasti hyökkäillyt. Heissä oli ainoastaan kaksi poikkeusta: urkuri Krebs, jolla oli kiitetty sokerileivoskauppa, kelpo mies, hyvä muusikko; hän olisi voinut olla enempääkin, jos ei hän, käyttääksemme erään hänen kansalaisensa vertausta, "olisi istunut Pegasoksen seljässä, jolle hän antoi liiaksi kauroja". Toinen poikkeus oli muuan nuori juutalaissyntyinen säveltäjä, omintakeinen kyky, mies, jolla oli runsaasti voimaa ja sielullista liikuntaa, leipäammatiltaan sveitsiläisten muistoesineiden kauppias: puuveistosten, paimenmajain ja Bernin karhujen. Nämä kaksi olivat riippumattomampia kuin muut, epäilemättäkin siitä syystä, etteivät he harjoittaneet taidettaan minään ammattina. Heidän olisi ollut hyvin helppoa lähestyä Christophea. Jonakin toisena kehityskautenaan olisi Christophe kai ollutkin utelias tutustumaan heihin; mutta nykyään oli kaikki taiteellinen ja inhimillinen uteliaisuus hänessä tylsynyt; hän oli alttiimpi niille seikoille, jotka hänet eroittivat ihmisistä, kuin sellaisille, jotka olisivat voineet häntä toisiin yhdistää.

Hänen ainoa ystävänsä, ainoa ajatustensa uskottu oli kaupungin läpi juokseva virta, — sama mahtava ja isällinen virta, joka siellä ylhäällä pohjoisessa huuhteli hänen synnyinkaupunkinsa rantoja. Christophe löysi sen äyräillä lapsuutensa unelmat… Mutta nyt häntä ympäröi synkkä suru, ja sen varjossa saivat nuo unelmat, niinkuin itse Rein-virtakin, murheellisen muodon. Päivänlaskussa seisoi hän joen rannalla nojaten kaiteeseen ja katseli kuumeisesti kieppuvaa aallokkoa, tuota kiehuvaa, raskasta, läpikuultamatonta, kiirehtivää massaa, joka vilisi alinomaa uutena ohitse ja josta ei eroittanut muuta kuin häilähteleviä vaahtohuntuja, tuhansia pikku puroja, pyöriviä virtoja, kohoavia ja jälleen haihtuvia häränsilmiä; aivan kuin hourailevan ihmisen kaaosmaisia mielikuvia: alinomaa niitä syntyy ja yhtä mittaa katoaa. Yli tuon hämäräisen unen liukui aavemaisia pursia, niinkuin ruumisarkkuja, joissa ei ihmiseloa eroittanut. Ilta pimeni yöksi. Joki sai pronssin värin. Rantojen valot kiilsivät sen musteenmustassa haarniskassa, joka heijasteli synkkiä säteitä: kaasujen punertavanruskeita valoja, sähkölamppujen kuutamomaista välkettä, talojen ikkunoissa lekuttavain kynttilöiden verenkarvaista hohdetta. Virran kohina täytti synkän yön. Iänikuista kohinaa, yksitoikkoisuudessaan surullisempaa kuin meren…

Christophe kuunteli tuntikausia tuota kuoleman ja ikävän laulua. Hänen oli vaikea siitä erota; hän nousi viimein asuntoonsa, jyrkkiä kujia pitkin, joissa oli punertavaan kiveen hakattuja portaita, keskeltä kuluneita; hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet, hän takertui kiinni rautaisiin kädennojiin, joita oli kiinnitetty seiniin ja jotka kiilsivät hämärästi ylhäältä tulevassa valon heijastuksessa: valo lähti tyhjältä torilta, öiseen synkeyteen puetun kirkon edustalta…

Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset elivät. Kun hän johtui muistelemaan kaikkia taisteluja, joita hän oli nähnyt, ihaili hän katkerin mielin ihmiskuntaa: sen piintyneen lujaa uskoa. Aatteet ja vasta-aatteet seurasivat toisiaan, reaktsioonit aktsiooneja: — demokratia ja aristokratia; sosialismi ja individualismi; romantismi ja klassisismi; edistys ja traditsioonit; — niin iankaikkisiin asti. Jokainen uusi sukupolvi, joka paloi loppuun vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa, luuli samalla hartaudella kuin entinenkin olevansa ainoa huippuun päässyt, ja syöksi kivittäen sieltä alas edeltäjiään, touhusi, huusi, anasti niiltä vallan ja kunnian, ja suistui vuorostaan uusien tulijain kivittämänä, ja katosi. Kenen vuoro nyt?…

Taiteellinen luominen ei suonut enää Christophelle turvapaikkaa; se oli nykyään ajoittaista, epäsäännöllistä, tarkoitusperätöntä. Kirjoittaako? Ketä varten kirjoittaa? Ihmisiäkö? Hänellä oli katkera misantropiankautensa. Itseäänkö varten? Hän tunsi jo liian hyvin taiteen turhuuden, sillä se ei riittänyt kuoleman autiutta täyttämään. Ainoastaan sokea voima nosti eräillä tuokioilla kiivaille siivilleen hänen sielunsa, ja pudotti sitten sen jälleen ruhjottuna alas. Hän oli kuin ukkospilvi, joka jyrisee pimeydessä. Olivier oli kadonnut, ei ollut jäänyt mitään jäljelle. Christophe oli vimmoissaan kaikelle, mikä oli ennen täyttänyt hänen elämänsä, tunteille, joita hän oli luullut itselleen ja muille yhteisiksi, ajatuksille, joita hän oli kuvitellut samoiksi hänelle ja koko ihmiskunnalle. Hänestä näytti nyt siltä kuin hän olisi ollut suuren illusionin lelu: koko yhteiskuntaelämän perustana oli ääretön väärinkäsitys, johon oli syynä puhekyky. Uskotaan, että ajatuksemme saattavat yhtyä toisten ihmisten ajatuksiin. Todellisuudessa yhtyvät toisiinsa ainoastaan sanat. Ihmiset puhuvat ja kuuntelevat sanoja; ainoallakaan sanalla ei ole samaa merkitystä kahdessa eri suussa. Vieläpä lisäksi: yhdelläkään sanalla ei ole elämässä täyttä merkitystään. Sanat paisuvat yli elämän todellisuuden. Haastetaan rakkaudesta ja vihasta. Ei ole rakkautta, ei vihaa, ei ystäviä, ei vihamiehiä, ei uskoa, intohimoa, ei hyvää eikä pahaa. On ainoastaan kylmää säteilyä valoista, jotka singahtavat sammuneista auringoista, vuosisatoja sitten kuolleista tähdistä… Ystäviäkö? Ei ole puutetta ihmisistä, jotka vaativat itselleen sitä nimeä. Mutta mikä arkinen todellisuus piileekään heidän ystävyytensä alla? Mitä on ystävyys maailman merkityksessä? Kuinka monta minuuttia uhraa se, joka uskoo olevansa ystävä, kadonneen ystävänsä kalpealle muistolle? Minkä verran on hän valmis antamaan ystävälle liiastaan, joutilaista ajoistaan, ikävystymisen hetkistään, edes puhumattakaan muusta, joka on hänelle itselleen tarpeellisempaa? Mitä oli Christophe uhrannut Olivier Jeanninin hyväksi? — (Sillä Christophe ei lukenut itseään poikkeukseksi; ainoastaan Olivier Jeanninin varjeli hän siltä tyhjyydeltä, johon hän hukutti kaikki toiset ihmiset). — Taide ei ole todempaa kuin rakkauskaan. Minkälainen paikka sillä on elämässä? Miten paljon ne, jotka väittävät siihen ihastuneensa, rakastavat sitä?… Ihmistunteiden köyhyys on sanoilla kuvaamaton. Paitsi sukuvaistoa, tuota kosmillista voimaa, joka on maailman elämänvipusin, ei ole muita tunteita kuin hajanaisina muruina. Enimmillä ihmisistä ei ole tarpeeksi elämää antautuakseen kokonaan mihinkään intohimoon. He säästävät itseään, säästelevät tunteitaan järkevän varasmaisesti. He ovat hiukan kaikkea, eivätkä mitään kokonaan. Sellainen, joka antaa itsensä tinkimättä jokaisena elämänsä hetkenä, kaikessa, mitä tekee, kaikessa, mitä kärsii ja rakastaa, kaikessa, mitä vihaa, hän on suuri tuhlari: suurin maan päällä nähty. Intohimo on samanluontoista kuin nerous: se on ihme. Siis sellainen, jota ei ole alemassa.

Näin ajatteli Christophe; mutta elämä varustautui hirveällä tavalla kumoamaan hänen käsitystään. Ihmeitä on kaikkialla, aivan kuin tuli piilee kivessä: kun isku sattuu, sinkoaa se ilmi. Emme aavista, minkälaiset demoonit sielussamme nukkuvat…

… Pero non mi destar, deh! paria basso!…

Eräänä iltana, kun Christophe haaveksi pianoa soitellen, nousi Anna paikaltaan ja poistui huoneesta, niinkuin hänen usein Christophen soittaessa oli tapana. Näytti siltä kuin musiikki olisi ollut hänestä ikävää. Christophe ei tästä enää välittänyt: hänestä oli yhdentekevää, mitä Anna ajatteli. Hän soitti edelleen; sitten tuli hänelle aatteita, jotka hän tahtoi merkitä paperille; hän keskeytti ja juoksi noutamaan tarvittavia papereita kamaristaan. Kun hän avasi viereisen huoneen oven ja syöksyi suin päin sinne pimeyteen, töytäsi hän yhtäkkiä jotakuta ovella seisovaa vastaan. Se oli Anna… Töytäys ja yllätys sai nuoren rouvan huudahtamaan. Christophe peljästyi luullen Annaa loukanneensa, ja tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Ne kädet olivat aivan kylmät. Anna tuntui vapisevan, — varmaan säikähdyksestä? Hän mutisi jotain, miksi hän oli siinä ovenpielessä:

— Minä läksin ottamaan ruokasalista…

Christophe ei kuullut, mitä hän läksi ottamaan; ja ehkäpä ei Anna sitä sanonutkaan. Hänestä tuntui kummalliselta, että Anna kuljeksi pilkkopimeässä mennäkseen muka ottamaan jotain. Mutta hän oli jo niin tottunut Annan omituisuuksiin, ettei hän tätäkään kummastellut.

Tunti sen jälkeen istui Christophe jälleen pikku salissa, viettäen iltaa Annan ja Braunin kanssa. Hän istui pöydän ääressä lampun luona ja kirjoitti. Anna oli pöydän toisessa päässä, hänestä oikealla; hän ompeli kumartuneena työnsä puoleen. Heidän takanaan istui Braun matalassa nojatuolissa, lämpiävän takan hohteessa. He olivat kaikki kolme vaiti. Silloin tällöin kuului sateen ropinaa puutarhasta hiekkakäytäviltä. Saadakseen olla aivan erillään muista, oli Christophe asettunut kylki pöytää vasten, selin Annaan. Hänen edessään seinällä oli kuvastin, josta näkyi pöytä, lamppu ja he kaksi, Christophe ja Anna, molemmat kumarassa, työssä. Yhtäkkiä tuntui Christophesta siltä kuin Anna olisi häneen katsonut. Hän ei siitä ensin välittänyt; mutta sitten alkoi se ajatus vaivata häntä niin, että hän nosti silmänsä, ja silloin hän näki kuvastimesta… Anna katsoi häntä tosiaankin. Ja minkälainen se katse oli! Christophe aivan jähmettyi, hän pidätti hengitystään, tarkasti kuvastinta. Anna ei tiennyt, että häntä pidettiin silmällä. Lampun valo lankesi hänen kalpeille kasvoilleen, joiden vakavuudessa ja vaiteliaisuudessa oli nyt keskittynyt ja kiihkeän raju sävy. Hänen silmänsä — nuo tuntemattomat silmät, joiden katsetta Christophe ei koskaan ennen ollut saavuttanut, — olivat suunnatut häneen: synkän-siniset silmät, suuret silmäterät, ja niissä kova ja palava ilme; ne olivat takertuneet häneen, ne aivan kuin kaivelivat hänen olemustaan, sanattomasti ja itsepintaisen hehkuvasti. Hänen silmänsä? Hänenkö silmänsä tuollaiset? Christophe näki ne, eikä hän sitä uskonut. Tosiaanko hän ne näki? Hän käännähti yhtäkkiä… Ne silmät oli luodut alas. Christophe koetti puhella Annalle, pakottaa hänet katsomaan itseään silmiin. Järkkymätön Anna vastasi katsettaan työstään nostamatta; sinertävät silmäluomet peittivät hänen katseensa lyhyine ja tiheine silmäripsineen, läpitunkemattomalla varjollaan. Ellei Christophe olisi ollut niin varma itsestään, olisi hän luullut, että hänen oma mielikuvituksensa oli hänet pettänyt. Mutta hän tiesi varmasti nähneensä, eikä hän voinut ilmiötä selittää.

Hänen huomionsa anasti nyt kuitenkin työ, ja kun Anna oli lopultakin hänelle yhdentekevä, ei hän muistanut kauan koko tapausta.

Viikko myöhemmin koetti Christophe pianolla erästä Liediä, jonka hän äsken oli säveltänyt. Braunilla oli tapana sekä puolisonitserakkaudesta että Annaa ärsyttääkseen vaatia vaimoaan alinomaa laulamaan ja soittamaan; ja sinä iltana kiusasi hän Annaa tavallista itsepintaisemmin. Yleensä tyytyi Anna vastaamaan hänelle lyhyellä ja kuivalla kiellolla, jonka jälkeen hän ei enää välittänyt ei pyynnöistä, aneluista eikä leikinlaskuista; hän puristi huulensa yhteen eikä ollut kuulevinaankaan. Tällä kertaa käänsi hän Braunin ja Christophen suureksi ihmeeksi käsityönsä kokoon, nousi paikaltaan ja tuli pianon viereen. Hän lauloi tuon Liedin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Tapahtui ihme: — se ihme, jonka elämä oli varustautunut Christophelle näyttämään. Annan äänessä oli syvä väri; se ei missään suhteessa muistuttanut hänen hieman käheää ja sameaa puheääntänsä. Tarttuen jo ensimäisestä nuotista säveleeseen varmasti, rahtuakaan haparoimatta, ponnistelematta, nosti hän laulun musikaalisen lauselman suorastaan liikuttavaan ja puhtaaseen suuruuteen; ja sitten hän kohosi sellaiseen intohimon kiihkoon, että se vavisti Christophea: sillä se oli aivan kuin hänen oman sydämensä ääntä. Christophe katsoi Annaan syvästi hämmästyneenä, kun hän lauloi; ja näki hänet viimein, ensimäisen kerran. Hän näki hänen tummat silmänsä, joihin syttyi hurja leimu, hänen intohimoisen, isohkon suunsa, sen kauniisti kaartuvat huulet, joilla oli hekumallinen hymy, hieman raskas ja julma, terveet ja valkeat hampaat, kauniit, voimakkaat kädet, joista hän toisella nojautui pianon kanteen, ja lujan ruumiin, joka oli tiukattu ahtaaseen pukuun ja liian pakonalaisen ja köyhän elämän laihduttama, mutta jonka saattoi aavistaa tuon ruman vaatetuksen kätkössä nuoreksi, voimakkaaksi ja harmooniseksi.

Anna lopetti laulun ja meni istumaan, asettaen kädet polvilleen. Braun onnitteli häntä; mutta hänen mielestään hän oli laulanut ytimekkyyttä puuttuvalla tavalla. Christophe ei sanonut Annalle mitään. Hän katseli häntä. Anna hymyili epämääräisesti, tietäen, että Christophe katseli häneen. Suuri hiljaisuus tuli sinä iltana heidän kahden välille. Anna huomasi, että hän oli noussut yläpuolelle itseään, tai ehkäpä oli "itseään" ensi kertaa elämässään. Eikä hän tiennyt, mistä syystä hän sitä oli.

Siitä päivästä alkaen Christophe rupesi tarkastamaan Annaa. Anna oli vajonnut jälleen entiseen mykkyyteen, välinpitämättömään kylmyyteen ja työvimmaan, joka hermostutti yksinpä hänen miestäänkin ja jolla hän huumasi epäselvän ja levottoman luonteensa ajatuksia. Kuinka Christophe häntä tarkastelikin, näki hän hänessä ainoastaan saman teennäisen porvarisnaisen kuin täällä oleskelunsa ensimäisinä aikoina. Joskus tuli Anna hajamieliseksi, istui paikallaan mitään tekemättä, eteensä katsellen. Jos lähdettiin hänen luotaan, nähtiin hänet neljännestunnin päästä hievahtamatta samassa asennossa. Kun hänen miehensä kysyi, mitä hän ajatteli, niin hän ikäänkuin heräsi, hymyili, ja sanoi, ettei hän ollut ajatellut mitään. Ja hän puhuikin totta.

Mikään ei jaksanut järkyttää hänen rauhaansa. Eräänä päivänä räjähti hänen pukeutuessaan spriilamppu. Tuossa tuokiossa leimahtivat liekit Annan ympärillä. Palvelijatar juoksi pakoon, toiset tulivat huutaen hätään. Braun joutui suunniltaan, hän hoppusi, älähteli ja voihki ja oli tulla kipeäksi. Anna avasi kampausvaippansa hakaset, päästi uumiltaan hameen, joka alkoi palaa, ja polki sen jalkoihinsa. Kun Christophe juoksi päästään pyörällä paikalle, kädessä vesikarahvi, jonka hän oli hätäpäissään jostakin temmaissut, näki hän Annan seisomassa alushameisillaan ja paljain käsivarsin tuolilla, sammuttamassa tyynesti käsillään tulta ikkunaverhoista. Hän poltti kätensä, ei puhunut siitä mitään, ja näytti ainoastaan olevan harmissaan, että hänet oli nähty tässä asussa. Hän punastui, peitti avuttomasti olkapäitään käsillään ja pakeni viereiseen huoneeseen, sellaisin ilmein kuin olisi hänen arvokkuuttaan loukattu. Christophe ihaili hänen tyyneyttään; mutta sitä hän ei ymmärtänyt, todistiko se rauhallisuus enemmän Annan rohkeutta kuin tunteettomuutta. Hän oli taipuvainen hyväksymään selitykseksi viimemainitun syyn. Toden totta, tuo nainen ei tuntunut välittävän mistään, ei muista ihmisistä eikä itsestään. Christophe ajatteli, ettei hänellä mahtanut olla laisinkaan sydäntä.

Erään näkemänsä tapauksen jälkeen ei hän tätä luuloaan enää epäillyt. Annalla oli pieni narttukoira, älykäs ja lempeäsilmäinen, koko talon hemmottelema. Braun piti siitä rajattomasti. Christophe otti sen luokseen sulkeutuessaan huoneeseensa tekemään työtä; ja lukitun ovensa takana hän useinkin leikki koiran kanssa, välittämättä työstään. Kun hän lähti kaupungille, oli koira ulko-ovella odottamassa häntä ja yhtyi kohta hänen seuraansa: sillä se kaipasi kävelytoveria. Se juoksi Christophen edeltä, ripsutteli neljällä pikkukäpälällään niin nopein liikkein, että se pyöri kuin mikäkin väkkärä. Silloin tällöin se pysähtyi ja katsoi taakseen, ylpeänä, kun se kulki seuraajaansa nopeammin, ja seisoi siinä selkäkenossa, rinta koholla. Se oli mielestään hyvinkin mahtava; se haukkui vimmatusti vaikkapa puunkappaletta; mutta jos se näki kaukaakin toisen koiran, juoksi se pakoon minkä käpälistä pääsi, ja pujahti vavisten Christophen jalkojen väliin. Christophe nauroi sille ja piti siitä. Mikäli hän oli eronnut ihmisistä, tunsi hän tulleensa lähemmäksi eläimiä; hänestä ne olivat säälittäviä ja liikuttavia. Eläin-raukat heittäytyvät niin luottavasti ihmisen huomaan, kun on niille hyvä. Ihminen on siinä määrin heidän elämänsä herra, että se, joka tekee pahaa noille hänen haltuunsa jätetyille heikoille, käyttää mahtiaan hirvittävällä tavalla väärin.

Niin kiltti kuin pikku koira kaikillekin oli, piti se erikoisesti Annasta. Anna ei tehnyt mitään sitä miellyttääkseen; mutta hän silitteli sitä usein, ja antoi sen käpertyä syliinsä nukkumaan, ja piti huolta, että se sai ruokaa, ja näytti rakastavan sitä niin paljon kuin hän yleensä rakastamaan pystyi. Eräänä päivänä ei narttu osannut varoa kiitävän automobiilin pyöriä. Se murskautui, melkeinpä omistajiensa silmien edessä. Se eli hetken vielä ja uikutti surkeasti. Braun juoksi ulos kadulle paljain päin; hän nosti tuon verisen ja raadellun lihakasan maasta ja koetti edes helpoittaa sen kärsimyksiä. Anna tuli paikalle, katseli koiraa, kumartumatta edes sen puoleen, nyrpisti inhoksuvasti suutaan, ja meni pois. Braun jäi kyyneleet silmissä kuolevan pikku olennon luokse. Christophe kulki pitkin askelin edestakaisin puutarhassa ja puristeli nyrkkejään. Hän kuuli Annan jakelevan tyynesti määräyksiään piialle, eikä hän voinut olla Annalle sanomatta:

— Eikö tämä teihin vaikuta mitään?

Anna vastasi:

— Sillehän ei mitään voi, eikö niin? On parempi olla sitä ajattelematta.

Christophe tunsi vihaavansa häntä; sitten huomasi hän vastauksen hassunkurisen puolen, ja hän nauroi. Hän ajatteli, että kunpa Anna voisi antaa hänellekin tuon erinomaisen taitonsa olla surullisia asioita ajattelematta; ja että onpa niiden elämä mukava, jotka saavat olla vailla sydäntä! Edelleen ajatteli hän, että jos Braun kuolisi, Annaa se ei liikuttaisi ollenkaan; ja Christophe oli tyytyväinen, ettei itse ollut naimisissa. Yksinäisyys tuntui nyt hänestä paljon iloisemmalta kuin tällainen yhdyselämä, joka kahlitsi tottumuksillaan ihmisen koko iäkseen toiseen olentoon, niin, olentoon, joka saattoi häntä vihata, tai mikä vielä pahempaa, jolle hän ei ollut kerrassaan mitään. Toden totta, tuo nainen ei rakastanut ketään. Hän tuskin elikään. Pietismi oli hänet kokonaan kuivettanut.

Eräänä päivänä lokakuun lopulla näyttäysi Anna Christophelle uutena ihmisenä. — He istuivat kaikki kolme ruokasalin pöydässä. Christophe jutteli Braunin kanssa eräästä rakkausrikoksesta, joka nykyään oli koko kaupungin puheenaiheena. Siellä lähistöllä maalla oli kaksi italialaista tyttöä, sisarukset, rakastuneet samaan mieheen. Kun he kumpikaan eivät voineet luovuttaa paikkaansa toiselle, heittivät he arpaa, kuka heistä uhrautuisi. Voitetun piti sitten kursailematta paiskautua Reinvirtaan. Mutta kun arpa ratkaisi asian, ei se heistä, jolle onni oli epäsuopea, näyttänytkään olevan halukas toteuttamaan yhteistä päätöstä. Toista sisarta vihastutti sellainen petturuus. Sisarusten välillä syntyi sanasota, ja sitten jouduttiin käsikähmään, jopa iskettiin veitsilläkin. Mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi; he syleilivät itkien toisiaan, ja vannoivat, etteivät he voisi elää ilman toisiaan; ja koska he eivät saattaneet tyytyä jakamaan rakastettuaan keskenään, päättivät he hänet tappaa. Niin tehtiinkin. Eräänä yönä hommasivat rakastuneet tytöt miehen huoneeseensa; tuo onnellinen oli sangen ylpeä tällaisesta kaksinkertaisesta menestyksestä. Ja sillaikaa kun toinen sisar kietoi hänet kiihkeästi syliinsä, löi toinen yhtä intohimoisesti tikarin hänelle selkään. Onneksi kuultiin miehen hätähuudot, juostiin avuksi, saatiin hänet pelastetuksi varsin surkeassa tilassa ystävättäriensä sylistä; ja sisarukset vangittiin. He väittivät, ettei tämä asia kuulunut keneenkään muihin kuin heihin ja ettei kenelläkään ollut siihen sekautumista, koska he kerran olivat yksimielisesti päättäneet pelastautua yhteisestä omastaan. Heidän uhrinsa oli melkeinpä samaa mielipidettä kuin hekin; mutta laki ei sellaista ymmärtänyt. Eikä myöskään Braun sitä ymmärtänyt.

— He ovat hulluja, sanoi hän. Heidät täytyy pistää hourujen huoneeseen. Ah, mokomat heittiöt!… Minä ymmärrän, jos ihminen tappaa itsensä rakkaudesta. Ymmärrän myöskin, jos hän tappaa olennon, jota hän rakastaa ja joka häntä pettää… Silti en häntä puolusta: mutta siedän sellaista, niinkuin jotain kauhean atavismin jäännöstä; on barbaarista, mutta loogillista tappaa toinen, joka tuottaa ihmiselle tuskaa. Mutta tappaa sellainen, jota rakastaa, ilman vihan syytä, ainoastaan sen tähden, että toiset sitä rakastavat, on mielipuolisuutta… Ymmärrätkö sinä sellaista, Christophe?

— Oh, äännähti Christophe, minä olen tottunut olemaan paljon ymmärtämättä. Se, joka puhuu rakkaudesta, puhukoon järjettömyydestä.

Anna oli ollut vaiti eikä ollut näyttänyt kuuntelevan; nyt kohotti hän päätänsä ja sanoi tyynellä äänellä:

— Siinä ei ole mitään järjetöntä. Se on aivan luonnollista. Kun rakastaa, tahtoo hävittää sen, jota rakastaa, niin ettei kukaan muu häntä saisi.

Braun katsoi vaimoonsa ällistyneenä; hän löi kämmenellään pöytään, pani käsivartensa ristiin ja vastasi:

— Mistä tuo on tuollaista päähänsä saanut?… Kuinka, onko sinullakin tällaisesta mielipiteesi? Mitä hemmettiä sinä näistä tiedät?

Anna punastui hiukan, ja vaikeni. Braun jatkoi:

— Kun rakastaa, tahtoo hävittää?… Sepä hirvittävä tyhmyys! Hävittää olento, jota rakastaa, on sama kuin hävittää itsensä. — Ei, päinvastoin: kun rakastaa, vaatii luonnollisin tunne tekemään hyvää sille, joka ihmiselle itselleen tekee hyvää, hellimään häntä, puolustamaan häntä, olemaan hänelle hyvä, olemaan kaikille hyvä. Rakkaus on elämän paradiisi.

Anna katsoi varjoon, antoi miehensä puhua, lausui kylmästi, päätään pudistaen:

— Ei ole ihminen hyvä, kun rakastaa.

Christophe ei uudestaan halunnut kuulla Annan laulua. Hän pelkäsi… pettymystäkö, vai jotain muuta? Hän ei olisi voinut siihen vastata. Anna tunsi samaa pelkoa. Hän ei mennyt saliin silloin kuin Christophe alkoi soittaa.

Mutta eräänä marraskuun iltana, kun Christophe lueskeli uunin ääressä, näki hän Annan istuvan käsityö sylissä ja ainaisiin unelmiinsa vaipuneena. Anna tuijotti eteensä, ja Christophe oli huomaavinaan hänen silmissään samanlaisia hehkuvia loimahduksia kuin sinä äskeisenä iltana. Christophe sulki kirjansa. Anna tunsi hänen katsovan itseensä ja alkoi jälleen ommella. Maahan luotujen luomiensa raosta näki hän kuitenkin kaikki. Christophe nousi paikaltaan ja sanoi:

— Tulkaa.

Anna katsoi nyt Christopheen silmin, joissa häilyi vielä hiukan epämääräinen ilme, ymmärsi ja lähti Christophen perästä.

— Minnekä te menette? kysyi Braun.

— Pianon luo, vastasi Christophe.

Christophe soitti. Anna lauloi. Kohta löysi Christophe hänet samana kuin hän oli ilmestynyt hänelle silloin ensi kerralla. Anna astui varmoin jaloin Christophen sävelten sankarimaailmaan, aivan kuin se olisi ollut hänen ominta ilmapiiriään. Christophe kokeili edelleen, valiten toisen kappaleen, ja sitten kolmannen yhä tulisemman, päästäen hänessä irti intohimojensa myrskyt, kiihtyen itse, kiihdyttäen laulajaa; sitten, korkeimmassa tunnekohdassa, keskeytti hän yhtäkkiä, ja kysyi Annalta katsoen häntä suoraan silmiin:

— Mutta kuulkaas, mikä te oikeastaan olette? Anna vastasi:

— En tiedä.

Christophe sanoi tuimasti:

— Mikä voima teillä on sisässänne, kun osaatte laulaa noin?

Anna vastasi:

— Se johtuu siitä, että te saatte minut laulamaan.

— Niinkö? Tottako? Minä ihmettelen, johtuuko se minusta vai teistä.
Ajatteletteko te tosiaan tällaisia asioita?

— En tiedä. Luulen, ettei ihminen ole laulaessaan itseään.

— Ja minä luulen, että te olette ainoastaan silloin itseänne.

He vaikenivat. Annan poskia kostutti hieno hiki. Hänen rintansa kohoili hiljaa. Hän tuijotti kynttiläin liekkeihin, ja raaputteli ajatuksissaan steariinia, jota oli valunut kynttilänjalan reunukselle. Christophe näppäili pianon koskettimia sieltä täältä, katsellen Annaa. He puhelivat toisilleen hämillään vielä jonkin sanan, töykeällä ja kylmällä äänellä, etsiskelivät sitten jokapäiväisiä puheenaiheita, ja vaikenivat tyyten, peljäten syventyä…

Seuraavana päivänä he vaihtoivat tuskin sanaa; he katselivat toisiaan salaa, ikäänkuin peljäten. Mutta heille tuli tavaksi soittaa ja laulaa yhdessä illoin. Ja pian harrastivat he yhdessä iltapuolella päivääkin musiikkia; ja joka päivä, yhä enemmän. Aina valtasi Annan sama käsittämätön intohimo: heti, kun ensimäiset soinnut helähtivät, poltti se hänen olemustaan päästä jalkoihin ja teki tuosta pikku porvarittaresta majesteettisen Venus-jumalattaren siksi aikaa kuin musiikkia kesti: kaikkien sydämenkiihkojen lihaksitulleen vertauskuvan.

Braun hämmästyi Annan äkillistä mielistymistä lauluun, mutta ei viitsinyt vaivautua mietiskelemään tämän naisellisen oikun syitä; hän oli kuuntelijana näissä pikku konserteissa, nyökkäsi tahtia päällään, lausui arvosteluja, ja oli yleensä hyvin tyytyväinen, vaikka hän olisikin pitänyt hieman lauhkeammasta musiikista: moinen voimienpurkaus tuntui hänestä liikanaiselta. Christophe vainusi ilmassa lähestyvää vaaraa; mutta hänen päänsä meni sekaisin: hän oli vielä äskeisestä sielullisesta tuskankaudesta heikko, eikä jaksanut vastustaa; häneltä katosi tietoisuus, mitä hänessä itsessään tapahtui, eikä hän sen enempää päässyt perille, miten Annan laita oli. Erään kerran iltapuolella lakkasi Anna yhtäkkiä laulamasta, keskellä raivoisaa kiihkoa pauhaavaa kappaletta, ja meni sanaakaan selittämättä pois salista. Christophe odotti häntä: Annaa ei tullut. Puolituntia sen jälkeen näki Christophe, kulkiessaan käytävää pitkin Annan huoneen ohitse, hänet ovenraosta, kamarin perukassa, kelmein kasvoin, vaipuneena synkkään rukoukseen.

Kuitenkin, mutta hyvin vähitellen, tulivat heidän välinsä hiukan luottavammiksi. Christophe koetti saada häntä puhelemaan menneisyydestään; Anna vastasi aivan ylimalkaisesti ja kuivasti; tuskinpa sai Christophe häneltä udelluksi edes mitään selviä yksityiskohtaisia tapauksia, ja nekin vasta pala palalta. Braunin usein löyhäsuiseksi paisuva hyväntahtoisuus opasti hänet kuitenkin Annan elämänsalaisuuksiin.

Anna oli syntyisin tästä samasta kaupungista Hänen oma nimensä oli Anna-Maria Senfl. Hänen isänsä oli Martin Senfl, vanhaa, jo vuosisatoja sitten ylen rikkaaksi tunnettua kauppiassukua, jossa luokkaylpeys ja uskonnollinen ankaruus olivat kehittyneet huippuunsa. Martin Senfl oli seikkailunhaluinen, niinkuin monet muut hänen kansalaisensa, ja hän oli oleskellut vuosikausia kaukaisissa maissa, Itämailla ja Etelä-Amerikassa; olipa hän tehnyt uhkarohkeita tutkimusmatkoja Aasian sydämeenkin; siihen veivät häntä samalla kertaa sekä suvun kauppaharrastukset että tieteen rakkaus ja huvitteluhalu. Kiertelemällä tällä tavoin maailmassa oli hän menettänyt paitsi varansa myöskin kaikki vanhat ennakkoluulonsa. Ja niinpä hän, joka oli luonteeltaan kuumaverinen ja itsepäinen, nai kotimaahan palattuaan omaistensa vihastuneista vastalauseista välittämättä erään lähellä kaupunkia asuvan tilallisen tyttären, naisen, jonka maine oli epäilyttävä ja joka ennen oli ollut hänen rakastajattarensa. Avioliitto oli hänelle ainoa keino säilyttää omanaan tuo kaunis tyttö, sillä ilman häntä ei hän voinut elää. Suku ilmaisi turhaan kieltonsa: se ei auttanut; silloin sulki se ovensa ikipäiviksi tuolta jäseneltään, joka ei suvainnut totella sen kaikkein pyhintä tahtoa. Koko kaupunki, — kaikki "oikeat" ihmiset, ollen nyt niinkuin tavallisesti tällaisesta yhteiskunnan arvoa koskevasta asiasta täysin yhtä mieltä, — nousi laumalla varomatonta nuorta paria vastaan. Tutkimusmatkailija sai tuta katkerasti, että Kristuksen uskolaisten maissa on yhtä vaarallista ruveta hangoittelemaan ihmisten ennakkoluuloja vastaan kuin Suuren Laaman valtakunnassakin. Hän ei ollut tarpeeksi vahva välittääkseen viis muiden mielipiteistä. Hän oli kuluttanut perintöosansa tarkoin loppuun; hän ei saanut tointa mistään: kaikki paikat suljettiin häneltä. Turhaan purki hän kiukkuaan järkkymättömän kaupungin häväistyksiä vastaan. Hänen terveytensä, jota vaivaloiset retket ja kuumeet oli horjuttaneet, ei tällaista kestänyt. Hän kuoli halvaukseen viisi kuukautta naimisissa oltuaan. Neljä kuukautta sen jälkeen kuoli hänen vaimonsa, jolla ei ollut häistä saakka ollut yhtään itkemätöntä päivää, hyväsydäminen, mutta heikkotahtoinen ja yksinkertainen ihminen, lapsivuoteeseen, jättäen sille rannalle, jolta hän lähti, pikku Annan.

Martin Senflin äiti oli vielä elossa. Hän ei ollut antanut anteeksi edes kuolinvuoteellakaan pojalleen eikä tuolle naiselle, jota hän ei suostunut miniäkseen tunnustamaan. Mutta nyt, kun vihattua naista ei enää ollut olemassa ja kun jumalallinen kosto oli tyydytetty, — otti hän lapsen kasvattaakseen. Hän oli jumalinen, ahdasmielinen rouva; rikas ja saita; hänellä oli erään kolkon kadun varrella tuossa vanhassa kaupungissa silkkikauppa. Hän ei kohdellut lasta poikansa tyttärenä, vaan paremminkin orpona, joka on otettu armosta ihmisten pariin ja jonka täytyy siitä vastineeksi alistua melkeinpä palkollisen asemaan. Kuitenkin hankki hän Annalle huolellisen kasvatuksen; mutta koskaan hän ei päässyt epäluuloisesta ankaruudestaan tyttöä kohtaan; tuntui siitä kuin hän olisi pitänyt lasta syyllisenä vanhempiensa syntiin ja koettanut kukistaa hänen olemuksessaan sitä syntiä. Hän ei antanut tytön vähääkään huvitella; hän sorti luontoa hänen eleissään, sanoissaan, jopa hänen ajatuksissaankin kuin mitäkin rikosta. Hän tappoi Annan nuoressa sielussa elämän. Anna tottui varhain istumaan ikävissään kirkossa ja olemaan näyttämättä sitä ikävystymistään. Hänet ympäröitiin helvetin kauhuilla; hänen lapsensilmänsä, joita salakavalat luomet kätkivät, näkivät joka sunnuntai vanhan Münsterin ovella noita kauhuja: kainostelemattomien ja kieroon vääntyneiden kiviveistosten hahmossa, ikuiseen kadotukseen tuomittujen sielujen, joiden jalkojen välissä liekit leiskuivat ja kupeita pitkin sammakot ja käärmeet kiipeilivät. Anna tottui tukehduttamaan vaistojaan, valehtelemaan itselleen. Heti, kun hän tuli siihen ikään, että voi auttaa isoäitiään, sai hän olla aamusta iltaan apulaisena surullisessa ja pimeässä kauppapuodissa. Hänelle tulivat tottumukseksi ympäristön tavat: järjestys kaikessa, nyrpeä säästäväisyys, tarpeeton puutteessa eläminen, tuon kaupungin ikävystynyt välinpitämättömyys muita ihmisiä kohtaan, sen halveksiva ja ikävä elämänkäsitys, sellaisen jumalisuuden luonnollinen seuraus, mikä ei johdu synnynnäisestä hurskaudesta. Anna kiihtyi hurskauden harjoituksissaan sellaiseksi, että isoäitikin piti niitä liiallisina; hän meni mahdottomiin paastoissa ja lihankidutuksessa; kerran keksi hän käyttää kureliivejä, joihin hän oli sovitellut nuppineuloja sillä tavoin, että ne joka askelella tunkeusivat hänen ihoonsa. Nähtiin hänen silloin tällöin kalpenevan; mutta ei tiedetty, mikä hänellä oli. Viimein, kun hän pyörtyi, lähetettiin noutamaan lääkäriä. Anna ei tahtonut mitenkään antaa itseään tutkia (hän olisi ennen kuollut kuin riisuutunut miehen silmien edessä); — mutta sen sijaan hän tunnusti salaisuutensa; ja lääkäri läksytti hänet niin ankarasti että hän lupasi olla vasta ryhtymättä tällaiseen urheiluun. Sitäpaitsi tarkasti isoäiti varmuuden vuoksi silloin tällöin perin pohjin hänen vaatteensa. Annalle ei näistä kidutuksista ollut mystillistä nautintoa, niinkuin olisi saattanut luulla hänen mielikuvituksensa oli heikko, hän ei olisi ymmärtänyt jonkun Assisin Fransiskuksen tai Pyhän Teresian elämän runollisuutta. Hän hurskautensa oli surullista ja aineellista. Kun hän kiusasi itseään, ei se johtunut siitä, että hän olisi sen palkkioksi toivonut itselleen hyvyyksiä tulevassa elämässä, vaan siihen oli syynä pelkästään kauhea ikävystyminen: joka käänsi kärkensä häntä itseään kohti; Anna löysi melkeinpä ilkeää huvia pahasta, jota hän teki itselleen. Omituisena poikkeuksena tässä kovassa, ja kylmässä sielussa, joka oli samantapainen kuin hänen isoäitinsäkin, oli se seikka, että se oli avoin musiikille, vaikkei Anna vielä tiennytkään, miten pohjattomassa määrin. Muille taiteille hän oli suljettu; hän oli tuskin katsellut yhtään ainoaa taulua tarkemmin; hänellä ei näyttänyt olevan pienintäkään plastillisen kauneuden tajuntaa, niin makua vailla hän oli kaikessa, ja oli sitä ylpeästi ja itsetietoisen välinpitämättömästi. Kauniin ihmisruumiin näkeminen ei herättänyt hänessä muita tunteita kuin alastomuuden vaikutuksen, samanlaisen kuin eräässä Tolstoin kuvaamassa talonpojassa, nimittäin jonkinlaisen ilkeän ja vastenmielisen tunteen. Se tunne oli Annassa sitäkin voimakkaampi, kun hän oli aavistellut useimpien alastomuutta ihastelevien ihmisten ihailevan sitä paljon suuremmassa määrässä pelkästään himonsa kuin esteettisen ilon tähden. Hän ei tiennyt omaa kauneuttaan enemmän kuin tiesi omista tukahdutetuista vaistoistansakaan; tai paremminkin: hän ei tahtonut niistä mitään tietää; ja kun hän oli tottunut itselleen valehtelemaan, onnistuikin hänen tässä suhteessa pettää itseään.

Braun oli nähnyt hänet ensi kertaa eräissä häissä, joihin Anna oli joutunut sattumalta: sillä häntä ei sellaisiin tilaisuuksiin kutsuttu, koska hän häpeällisen sukuperänsä vuoksi kaupunkilaisten mielestä oli huonossa maineessa. Anna oli silloin kahdenkolmatta-vuotias. Braun huomasi hänet kohta. Ei suinkaan niin, että Anna olisi tahtonut tehdä itsensä huomatuksi. Istuessaan Braunin vieressä päivällispöydässä, jäykkänä ja oudosti ja mauttomasti puettuna, hän tuskin avasi suutaan virkkaakseen jotain. Mutta Braun ei lakannut koko aterian ajalla puhelemasta hänen kanssaan, siis itsekseen. Ja hän palasi kotiinsa haltioissaan. Tavallisella nopsanäköisyydellään oli hän huomannut, miten neitseellisen puhtailta hänen vierustoverinsa kasvot näyttivät; ja hän oli ihastunut Annan terveeseen järkeen ja hänen tyyneyteensä; suuressa arvossa piti hän myöskin Annan vankkaa terveyttä ja niitä hyviä perheenemännän avuja, joita hän oli ollut hänessä keksivinään. Hän lähti vieraisille Annan isoäidin luokse, kävi siellä muutaman kerran uudestaan, kosi ja hyväksyttiin. Myötäjäisistä, ei puhettakaan. Rouva Senfl testamenttasi koko omaisuutensa kaupungille, liikeharrastuksiin.

Koskaan ei nuori vaimo ollut rakastanut miestään: rakkaushan oli tunne, jota ei kai saanut ottaa lukuun kunniallisessa elämässä, vaan jota täytyi paremmin karttaa jonkinlaisena pahana. Mutta hän tiesi antaa arvon Braunin hyvälle sydämelle; hän oli miehelleen kiitollinen, että hän oli hänet nainut, hänen epäilyttävästä syntyperästään huolimatta; syvästi kiitollinen, joskaan ei sitä tunnettaan näyttänyt. Annalla oli muuten selvä käsitys avioliittokunniasta. Mikään ei ollut häirinnyt heidän välejään niinä seitsemänä vuotena, jotka he olivat olleet naimisissa. He elivät toistensa rinnalla, eivät ymmärtäneet toisiaan, eivätkä välittäneetkään ymmärtää: maailman mielestä olivat he ihanteellinen aviopari. He eivät käyneet paljoa missään. Braunilla oli melkoisen suuri tuttavapiiri; mutta hän ei ollut saanut sitä hyväksymään seuraansa hänen vaimoaan. Anna ei ollut miellyttävä; eikä hänen syntyperänsä tahraa oltu täysin unohdettu. Anna puolestaan ei koettanut millään tavoin tehdä itseään suosituksi. Hän oli katkeroitunut, sillä hän oli saanut jo lapsena kärsiä halveksumista. Sitäpaitsi hän oli tottumaton parempaan seuraan, ja oli hyvillään, että hänet unohdettiin. Hän kävi joskus itse vieraissa ja sai vastavieraitakin, milloin hänen miehensä etu välttämättä sitä vaati. Ne vieraat olivat uteliaita ja panettelevia poroporvarittaria. Heidän juorujuttunsa eivät herättäneet Annan mielenkiintoa; hän ei viitsinyt välinpitämättömyyttään edes salata. Sellaista ei toki anneta anteeksi. Ja sittemmin ne vierailut loppuivatkin ja Anna jäi yksin. Sitä hän juuri tahtoikin: mikään ei enää häirinnyt unelmia, joita hän hautoi sydämessään, eikä hänen ruumiissaan piileviä arvoituksellisia voimia.

Anna oli näyttänyt jo muutamia viikkoja sairaalta. Hänen kasvonsa olivat kelmentyneet ja niihin oli ilmestynyt syviä uurteita. Hän karttoi Christophen ja Braunin seuraa. Hän vietti päivänsä omassa kamarissaan; hän painui ajatuksiinsa; hän ei vastannut, kun hänelle jotain puhuttiin. Braun ei nyt enempää kuin muulloinkaan välittänyt tällaisista naisen oikuista. Hän selitteli niitä Christophelle. Niinkuin melkein kaikki ne miehet, jotka joutuvat helposti naisten petettäviksi, luuli hän tuntevansa kovinkin hyvästi naisia. Ja hän tunsikin tosiaan heidät hyvästi: avu, josta ei ole mitään hyötyä. Hän tiesi, että naisilla on usein itsepintaisia uneksimisen puuskia, että heille tulee halu jäykästi ja vihamielisesti olla vaiti; ja hän ajatteli, että silloin täytyy heidän antaa olla rauhassa, ei koettaa selvittää asiaa, ei varsinkaan näyttää heille sitä tiedotonta maailmaa, joka heidän sielunsa yhtä puolta ympäröi. Viimein hän kuitenkin alkoi tulla Annan terveydestä levottomaksi. Hän päätteli moisen riutumisen johtuvan hänen elämäntavoistaan, siitä, että hän oli aina sisällä, ei käynyt koskaan ulkopuolella kaupunkia, tuskinpa poissa kotoaankaan. Hän tahtoi nyt, että Annan oli käveltävä. Hän itse ei voinut lähteä hänen mukaansa: sunnuntaisin oli Annalla jumalanpalveluksensa, ja arkipäivinä Braunilla sairaiden vastaanotto. Mitä jälleen Christopheen tulee, hän vältti lähteä Annan kanssa kävelylle. Pari kertaa olivat he tehneet lyhyen kävelymatkan kaupungin tulliin: he olivat olleet kuolla ikävästä. Juttelemisesta ei tullut mitään. Tuntui kuin ei Annalle olisi ollut olemassakaan luonnon kauneutta; hän ei nähnyt mitään; kaikki maisemat olivat hänelle pelkkiä kiviä ja ruohoa; hänen kalseutensa siinä suhteessa oli aivan tyrmistyttävä. Christophe oli koettanut saada häntä huomaamaan jotakin kaunista näköalaa. Anna katseli sitä, hymyili kylmästi, ja sanoi, Christophen mieliksi:

— Niin, se on omituinen…

Aivan samaan tapaan kuin hän oli sanonut:

— Nyt paistaa aurinko.

Christophe tunki kyntensä kämmeniinsä kiukusta. Sitten ei hän Annalta kysynyt enää mitään; ja kun Anna lähti ulos, keksi hän aina jonkin tekosyyn saadakseen olla kotona.

Oikeastaan ei Anna ollut luonnolle tunteeton; hän ei tosin pitänyt sellaisesta, mitä on totuttu sanomaan kauniiksi maisemiksi: hän ei eroittanut niitä toisista; mutta hän rakasti maaseudun luontoa, kaikkea siinä, — maata ja ilmaa. Mutta sitäkään tunnettaan hän ei itse aavistanut enempää kuin muitakaan voimakkaimpia vaistojaan; ja hänen lähellään elävät ihmiset aavistivat niitä vieläkin vähemmän kuin hän.

Itsepintaisesti vaatien sai Braun vaimonsa päättämään lähteä päivän kestävälle huviretkelle kaupungin ympäristöön. Anna myöntyi viimein, päästäkseen rauhaan. Kävelyretki suunniteltiin seuraavaksi sunnuntaiksi. Viimeisellä hetkellä täytyikin tohtorin jäädä kotiin, erään vaarallisen sairaustapauksen vuoksi, vaikka hän oli jo niin lapsellisesti tästä matkasta iloinnut. Christophe lähti nyt Annan kanssa kahden.

Kaunis, lumeton talvipäivä: ilma puhdas ja kylmä, taivas selvä, aurinko säteili täydeltä terältä, kylmä pohjatuuli puhalsi. He matkustivat paikallisjunalla kauas sinertäville vuorenrinteille: ne kaartuivat kaupungin ympärillä kuin pyhimyssäteikkö. Vaunuosasto oli täynnä väkeä; he joutuivat eri paikkoihin istumaan. He eivät puhelleet keskenään. Anna oli synkän näköinen; edellisenä iltana oli hän Braunin hämmästykseksi julistanut, ettei hän seuraavana päivänä menisi kirkkoon. Ensi kerran elämässään löi hän laimin sellaisen velvollisuuden. Oliko se sielun kapinaa?… Kuka arvasi hänen sisälliset taistelunsa? Hän tuijotteli nyt edessään olevaan seinään; hän oli kalpea; hänen sydäntään kalvoi julma ikävä.

He laskeutuivat junasta. Heidän keskinäinen vihamielinen kylmyytensä ei kadonnut kävelyretken alussa; he kulkivat rinnatusten; Anna varmoin ja säntillisin askelin, katselematta mitään; hänen kätensä olivat vapaina, käsivarret heiluivat; hänen kenkiensä kannat kalskahtelivat routaiseen maahan. — Vähitellen hänen kasvonsa saivat elävämmän ilmeen. Nopea kävely nosti punan hänen kelmeille poskilleen. Hänen huulensa aukesivat ja nauttivat raitista ilmaa. Sitten, eräässä polvittelevan tien käänteessä, alkoi hän nousta suoraan ylös rinnettä, niinkuin vuohi; tuolla jyrkällä somerorinteellä hän oli pudota ja tarrautui kiinni puihin ja pensaihin. Christophe meni hänen perästään. Anna kiipesi ripeämmin, luiskahteli alas, takertui sormillaan taas kiinni ruohikkoon. Christophe pyysi häntä pysähtymään. Anna ei vastannut, vaan nousi yhä, kumarissaan, melkein nelinkontin. He menivät usvakerroksen läpi, joka verhosi laaksoa kuin hopeinen harso, josta metsiköt tummasti häämöttivät; he olivat nyt yläilmojen kuumassa auringonpaisteessa. Vuorenhuipulla Anna pysähtyi, kääntyi; hänen kasvonsa olivat kirkastuneet; hänen suunsa oli auki ja hengitti ihanaa ilmaa. Hän katsoi iroonisin silmin Christopheen, joka kiipesi ylös vuorenkuvetta; Anna otti hartioiltaan manttelinsa, heitti sen hänelle vasten kasvoja, ja lähti kiipeämään vielä ylemmille huipuille, odottamatta edes, että Christophe saisi levähtää. Christophe riensi hänen perästään. Se alkoi olla heistä hauskaa; voimakas ilma huumasi heitä. Anna ryntäsi jyrkälle rinteelle; kivet vierivät hänen jaloissaan; hän ei kompastellut; hän luisui alas, hyppeli, lensi kuin nuoli. Silloin tällöin hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, kuinka paljon edellä hän oli Christophea. Christophe pääsi yhä lähemmäksi. Anna syöksyi metsikköön. Lakastuneet lehdet rapisivat heidän juostessaan; oksat, joita Anna viskoi syrjään, iskivät Christophea vasten kasvoja. Anna kompastui puun juuriin. Christophe sai hänet kiinni. Anna otteli vastaan käsin ja jaloin, töytäsi häntä rajusti, koettaen hänet kaataa; hän huusi ja nauroi. Hänen rintansa läähätti Christophen ruumista vasten; heidän poskensa sipaisivat toisiaan; Christophe tunsi hien hajun Annan ohimoilta; hän hengitti hänen kosteain hiuksiensa tuoksua. Voimakkaalla sysäyksellä Anna pääsi irti, ja katsoi Christopheen hämmentymättä, uhittelevin silmin. Christophea ällistytti, mikä voima tuossa naisessa piili, voima, joka ei ilmennyt tavallisessa elämässä koskaan.

He menivät läheisimpään kylään, pitkin jaloissa ponnahtelevaa, kahisevaa peltojen sänkeä. Heidän edestään pakeni nokkivia varislaumoja. Aurinko paahtoi, ja pohjatuuli puri poskiin. Christophe oli tarjonnut Annalle käsivartensa. Annalla oli ohuenlainen puku; Christophe tunsi vaatteen läpi hänen kostean ja hiestä kuuman ruumiinsa kosketuksen. Hän tahtoi Annaa ottamaan manttelinsa hartioilleen; Anna ei huolinut, ja näyttääkseen reippauttaan hän avasi vielä kauluksensakin. He menivät maalaisravintolaan, jonka kilpeen oli maalattu "metsäläisen" kuva (Zum wilden Mann). Ulko-oven pielessä kasvoi näre. Ravintolasalin seinillä oli saksalaisia kaksiväripainoksia: toinen niistä sentimentaali, "Keväällä" (Im Frühling), toinen isänmaallinen, "Jean-Jacques'in taistelu"; ja kolmantena oli ristiinnaulitun kuva, ristin juuressa pääkallo. Annalla oli niin ahnas ruokahalu, ettei Christophe olisi hänestä moista uskonut. He maistoivat ilokseen neljänneksen valkoviiniä. Syötyään lähtivät he jälleen poikki maiden ja metsien, niinkuin kaksi hyvää toveria. Ei pienintäkään sivuajatusta. He nauttivat vain kävelyn riemusta, suontensa onnekkaasta sykinnästä, ilmasta, joka hiveli kylmästi poskia. Annan kielenkanta oli lauennut. Hän ei ollut enää epäluuloinen; hän puhui vilpittömästi kaikki, mitä hänen mieleensä sattui.

Hän kertoi lapsuudestaan: isoäiti oli vienyt hänet kerran erään ystävättärensä luokse, joka asui lähellä tuomiokirkkoa; sillaikaa kuin vanhat naiset juttelivat keskenään, lähetettiin hänet suureen puutarhaan, tuon samaisen Münsterin tummaan varjoon. Siellä istahti Anna erääseen nurkkamaan eikä hievahtanut siitä; hän kuunteli lehtien suhinaa, hän katseli tarkoin hyönteisten vilinää; se oli huvittavaa ja peloittavaa. — (Anna jätti sanomatta, että häntä pelottivat paholaiset: ne olivat aina hänen mielikuvituksessaan; hänelle oli kerrottu niiden kiertelevän kirkkojen ympärillä, uskaltamatta mennä niihin sisälle; ja nyt hän oli niitä näkevinään noiden elukoiden hahmossa: hämähäkkien, sisiliskojen, muurahaisten, koko tuon omituisen pikku maailman, jota kuhisi hänen ympärillään, lehtien alla, mullassa tai muurien raoissa.) — Sitten puhui Anna talosta, jossa hän oli silloin asunut, auringottomasta huoneestaan; hän muisteli sitä kuitenkin mielihyvällä, hän oli viettänyt siellä monet yöt nukkumatta, haaveillen kaikenlaista…

— Mitä?

— Kaikenlaista hullua.

— Kertokaa.

Anna pudisti kieltävästi päätänsä.

— Miksi ette kerro?

Anna punastui, nauroi sitten ja jatkoi:

— Ja päivälläkin, keskellä työtä.

Hän muisteli sitä tarkemmin, nauroi taas, ja lopetti:

— Aivan hullua, sellaista, pahaa.

Christophe sutkautti leikillisesti:

— Teitä ei siis pelottanut?

— Mikä?

— Että joutuisitte kadotukseen?

Annan kasvot jäykistyivät.

— Ei saa puhua sellaista, sanoi hän.

Christophe käänsi pakinan toisaalle. Hän ihaili Annan ruumiillista voimaa, sillä sen hän oli nähnyt äsken painiskeltaessa. Annan ilme muuttui jälleen luottavaksi ja hän kertoi entisiä poikamaisuuksiaan — (hän sanoi tahallaan: "poikamaisuuksia"; pikkutyttönä oli hän näet aina tahtonut päästä mukaan poikien leikkeihin ja tappeluihin). — Kerran, kun hän oli ollut erään pienen pojan kanssa yhdessä, pojan, joka kuitenkin oli häntä päätä pitempi, oli hän lyönyt yhtäkkiä poikaa nyrkillään, toivossa saada iskun takaisin. Mutta poika oli juossut karkuun ja rääkynyt, että Anna lyö häntä. Toisen kerran oli hän maalla nähnyt tien vieressä mustan lehmän ja kiivennyt sen selkään; lehmä peljästyi ja paiskasi hänet puun kupeeseen: Anna oli siinä leikissä menettää henkensä. Olipa hänen päähänsä kerran pistänyt hypätä alas kadulle toisen kerroksen ikkunasta, siksi, että hän oli epäillyt, uskaltaisiko hän sen tehdä; onneksi hän siinä ainoastaan nyrjäytti jalkansa. Hän keksi kaikenlaisia kummallisia ja vaarallisia urheilutapoja, milloin hänet jätettiin yksin kotiin; hän kiusasi ruumistaan milloin milläkin merkillisellä.

— Kuka uskoisi sitä, näytätte niin vakavalta!…

— Oh! huudahti Anna; jospa minut nähtäisiin eräinä päivinä, kun olen huoneessani yksin.

— Kuinka? Vieläkö nytkin siis?

Anna nauroi. Hän hypähti asiasta toiseen, ja kysyi, oliko Christophe innokas metsästäjä. Christophe vastasi kieltävästi. Anna sanoi kerran ampuneensa pyssyllä kottaraista ja vikuuttaneensa linnun. Christophe suuttui.

— No, mitä siinä sitten nyt on? kysyi Anna.

— Eikö teillä ole sydäntä?

— En tiedä siitä mitään.

— Ettekö ajattele, että eläimet ovat eläviä olentoja niinkuin mekin?

— Kyllä, vastasi Anna. Juuri siksi; ja minä aioinkin teiltä kysyä: uskotteko te, että eläimilläkin on sielu?

— Kyllä, sen minä uskon.

— Pastori sanoo, että ei ole. Ja minä, että niillä on, jonkinlainen… Sitäpaitsi minä luulen, että minä olen ollut jokin eläin entisessä elämässä, lisäsi hän hyvin vakavasti.

Christophe purskahti nauruun.

— Siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Anna. (Hän itsekin nauroi.) Sellaistakin minä haaveilin silloin lapsena. Minä kuvittelin esimerkiksi olevani kissa, koira, lintu, varsa, hieho. Minä tunsin niiden pyyteitä. Olisin tahtonut vähäksi aikaa päästä niiden nahkaan tai saada niiden höyhenet ympärilleni; ja sitten olin olevinani eläin. Ettekö ymmärrä sellaista?

— Te olette omituinen otus. Mutta jos kerran tunnette tällä tavoin olevanne sukua eläimille, niin kuinka voitte tehdä niille pahaa?

— Ainahan tekee jollekulle pahaa. Muut tekevät minulle pahaa, minä muille. Sellaista on aina. Minä en valita. Ei pidä olla elämässä niin lellitelty! Minä teen itsellenikin pahaa, ilokseni!

— Itsellenne?

— Niin. Katsokaapas tätä. Eräänä päivänä iskin vasaralla naulan tuohon kämmeneen.

— Minkätähden?

— En minkään.

(Anna ei tahtonut tunnustaa, että hän oli halunnut ristiinnaulita itsensä.)

— Antakaahan kätenne tänne, sanoi Anna.

— Mitä te sillä?

— Antakaa nyt.

Christophe antoi. Anna puristi sitä niin, että Christophen täytyi huutaa. Sitten he leikittelivät kuin talonpoikaislapset tekemällä toisilleen niin paljon kuin suinkin pahaa. He olivat onnellisia, ilman mitään sala-ajatuksia. Koko muu maailma, heidän entisen elämänsä vaiheet, menneisyyden suru, tulevaisuuden kammo, myrsky, joka heissä kokoutui, kaikki oli kadonnut.

He olivat kulkeneet monet kilometrit; he eivät tunteneet olevansa yhtään väsyneitä. Yhtäkkiä Anna pysähtyi, heittäytyi maahan, sänkipellolle loikomaan, eikä puhunut mitään. Hän makasi seljällään, kädet pään alla, katseli taivaaseen. Miten rauhallista! Miten suloista!… Tuossa parin askeleen päässä solisi puro maan alla, sen pulppuava ääni hiljeni tuon tuostakin, aivan kuin suoni sykyttää milloin heikosti, milloin kovasti. Ilmanranta hohti helmiäisenä. Maanpinnalla väikkyi vesihuurua, josta alastomat ja mustat puut häämöttivät. Lopputalven päiväpaistetta; nuori, kalpea aurinko uinahtaa illan helmaan. Linnut halkoivat ilmaa kuin kiiltävät nuolet. Ystävälliset kirkonkellot helähtelivät maalaiskylissä, vastasivat toisilleen tornista torniin… Christophe istui melkoisen lähellä Annaa ja katseli häntä. Anna ei ajatellut laisinkaan Christophea. Syvä riemu oli hänet täyttänyt. Hänen kaunis suunsa nauroi vaiti. Christophe ajatteli:

— "Sinäkö se olet? En sinua tunne enää entiseksi."

— "En ole enää itseäni. Luulen, että olen jotain toista. En enää pelkää; en pelkää Häntä… Ah, kuinka Hän minua tukehdutti, kuinka Hän minua kiusasi! Tuntui kuin olisin ollut ruumisarkussa!… Nyt saan hengittää; tämä ruumis, tämä sydän, ne ovat minun. Minun ruumiini. Rakas, oma ruumiini. Vapaa ja rakkaudelle altis sydämeni. Miten paljon onnea minussa on! Enkä sitä tuntenut, en tuntenut itseäni! Mitä sinä olet minusta tehnyt?…"

Näin oli Christophe kuulevinaan Annan suloisesti huokaavan. Mutta Anna ei ajatellut mitään muuta kuin ehkä, että hän oli onnellinen, että kaikki oli hyvin.

Ilta oli jo tullut. Aurinko, elämään väsynyt, katosi kello neljän aikaan harmaan ja punasinertävän usvaverhon kätköön. Christophe nousi maasta ja meni Annaa lähemmäksi. Hän kumartui hänen puoleensa. Anna käänsi häneen katseensa, joka oli vielä täynnä avaran taivaan huumausta. Meni muutama hetki ennenkuin hän näytti vielä muistavan Christophea. Silloin kohdistivat hänen silmänsä Christopheen arvoituksellisen hymyn, hänen omasta hämmentyneestä mielialastaan johtuvan. Väistääkseen tuota hymyä ummisti Christophe hetkeksi luomensa. Kun hän ne jälleen avasi, katsoi Anna häneen yhä; ja Christophesta tuntui kuin ne olisivat pitkät ajat katselleet toisiaan niin. Oli kuin olisivat he lukeneet toistensa sielua. Mutta he eivät tahtoneet itsekään tietää, mitä he olivat lukeneet.

Christophe ojensi Annalle kätensä. Anna tarttui siihen, virkkamatta sanaakaan. He palasivat äskeiseen kylään, jonka pataässän-muotoiset torninhuiput he näkivät pistävän esiin alhaalta laakson pohjasta; yhdessä tornissa, sammaltuneen tiilikaton harjalla oli tyhjä haikaranpesä, ikäänkuin mikäkin lakki. Lähellä kylää, kahden tien risteyksessä, kulkivat he kaivon ohitse, jonka patsaan päässä seisoi pieni katolilainen pyhimyksenkuva: puusta tehty Magdalena, siro, hiukan imelä, kädet ojennettuina. Vaistomaisesti teki Anna saman liikkeen kuin kuvakin, ojentaen sille kätensä; sitten hän nousi kaivon kehälle ja täytti kauniin jumalattaren kädet rautatammen lehvillä, ja pihlajantertuilla, joiden punaiset marjat olivat vielä säilyneet lintujen nokilta ja pakkaselta.

Heitä vastaan tuli ryhmissä pyhäasuihinsa pukeutuneita maalaispoikia ja -tyttöjä. Naisten iho oli hyvin ruskea, posket hohtavan punaiset, paksu tukka kääritty pässinsarven muotoisesti korvallisille; vaatteet kirjavat, hatuissa kukkia. Heillä oli valkeat hansikkaat ja punaiset ranteet. He lauloivat varsin siistejä lauluja, kimein, lauhkein, hiukan väärin äänin. Jossakin läävässä ammui lehmä. Hinkutautinen lapsi yski tuolla talossa. Vähän kauempaa kuului honottavan klarinetin ja läppäkornetin soittoa. Kylän torilla, kapakan ja hautausmaan välissä, tanssittiin. Neljä musikanttia soitti, pöydällä istuen. Anna ja Christophe asettuivat penkille kapakan edustalle katselemaan tanssia. Parit töytäsivät toisiinsa ja haukkuivat makeasti toisiaan. Tytöt kirkaisivat silloin tällöin, pelkästä huutamisen ilosta. Ryyppymiehet löivät nyrkeillään tahtia pöytiin. Jolloinkin ennen olisi tällainen karkea ilo Annaa inhottanut; tänä iltana hän siitä nautti; hän oli ottanut hatun pois päästänsä, ja katseli tanssijoita vilkastunein kasvoin. Christophe purskahti silloin tällöin nauruun tuota juhlallisen hassunkurista soittoa kuullessaan ja soittajia katsellessaan. Hän kaiveli taskujaan, ja löysi lyijykynän, ja alkoi vedellä ravintolalaskun nurealle puolelle nuottiviivoja ja merkitä nuotteja: hän kirjoitti nyt tansseja. Yksi lehti tuli pian täyteen; hän pyysi paperia lisää, ja täytti senkin suurella, kärsimättömällä ja kömpelöllä käsialallaan. Anna luki kirjoitusta Christophen olan takaa, poski lähellä hänen poskeaan, hyräillen merkittyjä nuotteja; hän koetti arvailla, mitä milloinkin tulisi, ja taputti käsiään, kun arvasi oikein, tai kun jokin odottamaton päähänpisto saikin hänet hämmästymään. Lopetettuaan sävellyksensä Christophe vei sen soittajille. Ne olivat oikeita saksalaisia soittajia, ammatissaan perinpohjin käteviä: he soittivat lehdestä ensinäkemältä, erehtymättä yhdessäkään kohtaa. Kappale oli sentimentaalin ja hassunkurisen huumorin sekoitusta, rytmi töytäilevää, aivan kuin keskeltä soittoa olisi kuulunut naurunpurskahduksia. Oli mahdotonta vastustaa sen valtavaa hulluttelua: jalat pyrkivät itsestään tanssimaan. Anna juoksi joukkoon, tempaisi parikseen, kuka ensinnä eteen sattui, ja hyppäsi kuin hullu; kilpikonnanluinen neula putosi hänen tukastaan; kiharat irtautuivat ja heilahtelivat hänen poskillaan. Christophe ei voinut kääntää hänestä silmiään; hän ihaili tuota vankkaa ja voimakasta eläintä, jota armoton kuri oli tähän saakka kahlinnut hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen; hän näki Annan sellaisena, jona kukaan ei ollut häntä nähnyt, sellaisena kuin hän todellisuudessa, valhenaamionsa alla oli: voimastaan humaltunut Bacchanti. Anna huusi Christophea. Christophe ryntäsi hänen luokseen ja kävi käsiksi. He tanssivat, tanssivat kunnes olivat pyörtyä ja paiskautuivat seinää vasten. He seisattuivat huumautuneina. Ilta oli jo pilkkoisen pimeä, he levähtivät hetken, ja erosivat sitten tanssiseurasta. Anna, joka oli tavallisesti niin jäykkä kansaa kohtaan, joko avuttomuudesta tai halveksumisesta, ojensi nyt somasti kätensä soittajille, kapakan isännälle ja niille kylänpojille, jotka olivat hänen puolellaan tanssijain piirissä.

He palasivat asemalle päin tähtiä säkenöivän ja kylmän taivaan alla, halki maiden ja metsien, samaa tietä kuin olivat tulleet aamulla. Anna oli vielä varsin eloisa. Sitten hän alkoi puhua vähemmän, ja vaikeni viimein kokonaan, aivan kuin uupuneena ponnistuksesta ja yön mystillisestä liikutuksesta. Hän nojautui kauniisti Christophen käsipuoleen. Kun mentiin alas sitä rinnettä, josta hän muutama tunti ennen oli kiivennyt iloisesti ylös, hän huokasi. He tulivat asemalle. Lähellä ensimäistä taloa Christophe pysähtyi ja katseli Annaa. Annakin katseli häneen ja hymyili synkkämielisesti. Junassa oli sama tungos kuin tullessakin. He eivät voineet puhella keskenään. Istuen Annaa vastapäätä Christophe katseli koko ajan hellästi häneen. Annan silmät olivat luodut maahan; nyt tunsi hän Christophen katseen, ja avasi silmänsä ja katsoi Christopheen: sitten hän käänsi päänsä pois, eikä Christophe enää saanut hänen katsettaan nähdä. Anna tuijotteli ulos yöhön. Epämääräinen hymy väikkyi hänen huulillaan, suupielissä hiukan väsynyt sävy. Sitten hymykin katosi. Ilme muuttui jäykäksi ja kuolleeksi. Christophe luuli, että junan tahdikas kolina väsytti Annaa, ja koetti puhua hänelle. Anna vastasi hänelle kylmästi, hyvin lyhyesti, päätänsä kääntämättä. Christophe koetteli uskotella itselleen yhä vain, että väsymys oli tähän muutokseen syynä; mutta hän tiesi hyvin, ettei syynä ollut se. Sikäli kuin lähestyttiin kaupunkia, huomasi hän Annan kasvojen hyytyvän, elämän niistä sammuvan, koko hänen kauniin ja villiä suloa uhkuvan ruumiinsa painautuvan entiseen kuoreensa. Kun he lähtivät junasta, ei Anna nojautunut Christophen käsivarteen. He menivät vaiti kotiin.

Joku päivä tämän jälkeen, kello neljän tienoissa iltapuolella olivat Christophe ja Anna kotona kahden. Braun oli lähtenyt kaupungille. Jo eilen oli kaupunki ollut kelmeän vihreän usvan peitossa. Kuului näkymättömän virran kohina. Raitiovaunujen sähkö sähähteli sumussa. Päivänkuulto sammui, ikäänkuin tukehtui; tuntui kuin ei olisi ollut mikään hetki päivästä: oli sellainen tuokio, jolloin tietoisuus todellisuudesta katoaa, jolloin ihminen joutuu aikojen ulkopuolelle. Edellisinä päivinä oli alkanut puhaltaa viiltävä pohjoistuuli, ja ilma oli ollut kostea; nyt oli se tullut yhtäkkiä liian lämpöiseksi ja märäksi. Ilma kuohui lunta, taivas taipui hiutaleiden painosta.

He olivat kahden kesken salissa, jonka kylmä ja ahdashenkinen sisustus kuvasi hyvin emäntänsä sielua. He eivät puhuneet mitään. Christophe luki. Anna ompeli. Christophe nousi ja meni ikkunan ääreen; hän nojasi järeät kasvonsa ikkunanristikkoon, ja seisoi ja uneksi siinä; lyijynharmaaseen maailmaan taivaasta heijastuva kalpea valaistus aivan kuin pyörrytti hänen päätänsä; hänen ajatuksensa olivat rauhattomat; turhaan koetti hän kiinnittää niitä johonkin määrättyyn asiaan: aina ne häneltä karkasivat. Hänet valtasi ahdistus: hän tunsi vaipuvansa jonnekin; ja hänen sielunsa tyhjyydestä, sen suuren särkymyksen raunioista, kohosi hitaina pyörteinä polttava tuuli. Christophe seisoi Annaan selin; Anna ei häntä nähnyt, hän teki työtään; mutta hieno väristys kulki hänen pintaansa pitkin; hän pisti neulalla sormiinsa monta kertaa, eikä sitä tuntenut. Heitä kahlitsi ja jäykisti molempia lähestyvä vaara.

Christophe tempautui irti tylsyydestään ja kulki muutaman askelen edestakaisin huoneessa. Piano veti puoleensa ja pelotti häntä. Hän koetti olla siihen katsomatta. Hänen kulkiessaan sen ohitse eivät hänen kätensä voineet vastustaa kiusausta; sormi painoi kosketinta. Metallikieli värähti kuin ihmisääni. Anna vavahti, ja työ vaipui hänen helmaansa. Christophe oli jo istunut pianon ääreen ja soitti. Hän huomasi, ympärilleen katselematta, että Anna oli noussut paikaltaan, että hän tuli, seisoi siinä ääressä. Miettimättä mitään soitti Christophe sen uskonnollis-hartaan ja intohimoisen laulun, jonka Anna oli laulanut silloin, kun hän ilmaisi ensi kertaa olemuksensa Christophelle; Christophe improvisoi nyt siihen aiheeseen kiihkeitä variatsiooneja. Sanaakaan virkkamatta alkoi Anna laulaa. Heiltä meni tietoisuus kaikesta heitä ympäröivästä. Musiikin pyhä vimma kiidätti heitä kotkan kynsissään korkeuksiin…

Oi musiikki, sinä sielun syvyyksien avaaja! Sinä särjet hengen jokapäiväisen tasapainon. Tavallisessa elämässä ovat tavalliset sielut kuin suljettuja huoneita; sisällä lakastuvat käyttämättömät voimat, hyveet ja paheet, joita häpeilemme; viisas, käytännöllinen järki, pelkuri, terve tajunta pitävät hallussaan sen huoneen avaimia. Ne antavat näkyä ainoastaan muutamia porvarillisesti järjestettyjä kaappeja. Mutta sävelillä on taikasauva, joka murtaa lukot. Ukset aukeavat. Sydämen demoonit käyvät esille. Ja sielu näkee ensi kertaa olevansa alaston. — Niin kauan kuin sireeni laulaa, niin kauan kuin sen taikova ääni kaikuu, niin kauan pitää kesyttäjä jaloja petoja katseensa lumoissa. Suuren musiikkineron mahtava järki kahlii intohimot, jotka hän on päästänyt irti. Mutta kun musiikki vaikenee, kun kesyttäjä lähtee pois, murisevat herätetyt intohimot, ja raivoavat rikotussa häkissään, ja ne etsivät saalistansa…

Sävel vaikeni. Oli aivan hiljaista… Anna oli laulaessaan nojannut kättänsä Christophen olkapäähän. He eivät uskaltaneet enää liikahtaakaan; ja he huomasivat vapisevansa. Yhtäkkiä — vain silmänräpäys — Anna kumartui Christophen puoleen, Christophe käänsi kasvonsa häntä kohti; heidän huulensa yhtyivät; Christophe tunsi hänen suussaan hänen hengityksensä…

Anna sysäsi hänet luotaan ja pakeni huoneesta. Christophe jäi liikahtamatta istumaan hämärään. Braun tuli kotiin. He asettuivat kaikki kolme pöytään. Christophe ei jaksanut ajatella mitään. Anna oli kuin "poissa koko niiltä mailta"; hänen katseensa oli hajamielinen; melkein kohta illallisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Christophe, joka olisi saattanut tapansa mukaan jäädä Braunin seuraan, vetäytyi myöskin omaan kamariinsa.

Keskiyön tienoissa tultiin tohtoria, vaikka hän oli jo levolla, hakemaan sairaan luo. Christophe kuuli hänen laskeutuvan alakertaan ja menevän ulos. Oli satanut lunta puolen päivää. Talot ja kadut olivat lumen vallassa: ilma kuin vanua täynnä. Ei kuulunut askelta, ei rattaiden kolahdusta ulkoa. Koko kaupunki ikäänkuin kuollut. Christophe ei nukkunut. Hänen sielussaan kasvoi kauhu hetki hetkeltä. Hän ei voinut käännähtääkään. Hän loikoi vuoteessa seljällään, silmät auki. Metallinen valo, joka lähti valkeasta maasta ja katoista, sai kamarin seinät heikosti häämöttämään… Kuului tuskin huomattava askelten rasahdus. Christophe vavahti. Sitä ei olisi eroittanut muu kuin hänen kuumeisen herkkä korvansa. Hiljaista, kahisevaa käyntiä eteisen permannolla. Christophe nousi vuoteessaan istualleen. Kevyt kahina läheni, pysähtyi; lattialauta narahti. Oltiin oven takana, siellä odotettiin… Muutamaan sekuntiin, minuttiin ei liikahdustakaan… Christophe ei voinut vetää henkeään, hän oli hien vallassa. Lumihiutaleet sipsahtelivat ikkunaan kuin siivellä pyyhkäisten. Ovea hapuili käsi, se aukeni. Kynnykselle ilmestyi valkea hahmo, se läheni hiljaa; seisattui parin askeleen päässä vuoteesta, hetkeksi. Christophe ei eroittanut mitään; mutta hän kuuli hänen hengityksensä; ja kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Anna tuli lähelle sänkyä. Hän seisattui vielä. Heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että heidän hengityksensä yhtyivät. Heidän katseensa etsivät toisiaan, eivät löytäneet pimeässä… Anna hervahti hänen puoleensa. He puristivat toisensa syleilyynsä, vaiti, sanaakaan virkkamatta, raivokkaasti…

Tunti, kaksi tuntia siitä, kokonainen iankaikkisuus. Talon ulko-ovi kävi. Anna irtaantui puristavasta syleilystä, pujahti pois vuoteesta, ja jätti Christophen sanaakaan sanomatta niinkuin oli tullutkin. Christophe kuuli hänen paljaiden jalkojensa loittonevan, sipuen nopein kosketuksin permantoa. Anna pääsi huoneeseensa, jossa Braun sitten tapasi hänet levolla; Anna oli nukkuvinaan. Niin loikoi hän paikallaan koko yön, silmät auki, luiskahtamatta, liikkumatta, ahtaassa vuoteessa, uneen vaipuneen Braunin vieressä. Kuinka monta yötä hän oli jo sillä tavoin viettänyt!

Christophe ei myöskään nukkunut. Hän oli epätoivoissaan. Hän käsitti suorastaan traagillisen vakavasti rakkaudenasiat ja varsinkin avioliiton. Hän vihasi niiden kirjailijain keveyttä, jotka alentavat taiteensa aviorikoksella herkutteluksi. Aviorikos kuohutti hänen mieltänsä; siinä tunteessa yhtyivät hänen rahvasmainen raaka jäykkyytensä ja suuri siveellinen voimansa. Hän tunsi yhtaikaa sekä uskonnollista kunnioitusta että fyysillistä inhoa toisen omistamaa naista kohtaan. Häntä kuvotti se sekainen sukupuolten yhdyselämä, jossa eräät europalaiset parhaat piirit rypevät kuin koirat. Aviorikos miehen suostumuksella on saastaa; miehen tietämättä se on kehnoa valhetta, ikäänkuin irstaan rengin, joka salaa pettää ja tahraa omaa isäntäänsä. Kuinka monta kertaa hän oli halveksien ja armotta tuominnut tällaiseen raukkamaisuuteen antautuneet! Hän oli katkaissut ystävyyssuhteensa tuttuihin, jotka sillä tavoin olivat häväisseet kunniansa hänen silmissään… Ja nyt hän oli puolestaan itse saastuttanut itsensä samalla kauhistuksella! — Elämänolot, joissa rikos tapahtui, teki sen vieläkin kauheammaksi. Hän oli tullut tähän taloon sairaana ja surkeana. Ystävällinen mies oli hänet ottanut sinne vastaan, auttanut, lohduttanut häntä. Kertaakaan hänen hyvyytensä ei ollut loppunut, väsynyt. Christophen tuli olla hänelle kiitollinen, että hän tässä vielä eli. Ja palkaksi miehelle oli hän rosvonnut häneltä hänen kunniansa ja onnensa, hänen vaatimattoman kotoisen ilonsa! Hän oli hänet katalasti pettänyt, ja kenen kanssa? Naisen, jota hän ei tuntenut, jota hän ei ymmärtänyt, jota hän ei rakastanut… Ei rakastanut? Hänen jokainen veripisaransa nousi tätä vastaan. Sana "rakkaus" oli liian heikko ilmaisemaan sitä myrskyistä tulta, joka häntä poltti, kun hän ajatteli tuota naista. Se ei ollut rakkautta, se oli tuhat kertaa enempi kuin rakkaus… Hänen yönsä meni siinä sielullisessa myrskyssä. Hän nousi, painoi kasvonsa kylmään veteen, hän oli kuin tukehtua, ja vilu karmi häntä. Tuskanpuuska päättyi kuumeeseen.

Noustessaan vuoteesta muisti Christophe, kuinka paljon enemmän häpeä mahtoi kalvaa Annan sydäntä kuin hänen itsensä. Hän meni ikkunan luokse. Aurinko paistoi, ja lumi häikäisi. Puutarhassa Anna levitteli liinavaatteita nuoralle kuivamaan. Hän puuhaili toimeliaasti, eikä mikään näyttänyt häntä häiritsevän. Hänen askeleissaan ja liikkeissään oli nyt aivan merkillinen arvokkuus: se muistutti Christophea mieleen hämärästi ikäänkuin jonkin kuvapatsaan juhlallisuutta, vaikkei hän tällaista vertailua syventynyt ajattelemaankaan.

Päivällispöydässä he näkivät jälleen toisensa. Braun oli silloin koko päivän kaupungilla. Christophe ei olisi mitenkään sietänyt nähdä Annaa Braunin seurassa. Hän tahtoi puhua Annan kanssa. Mutta he eivät saaneetkaan olla kahden; piika kulki edestakaisin: heidän täytyi olla varuillaan. Christophe koetti tavoittaa Annan katsetta, mutta turhaan. Anna ei katsonut enempää häneen kuin palvelijattareenkaan. Hänessä ei huomannut pienintäkään sekaannuksen merkkiä; ja yhä oli hänen liikkeissään äskeinen epätavallinen varmuus ja ylevyys. Christophe toivoi saavansa viimeinkin päivällisen jälkeen puhella Annan kanssa; mutta piika viivytteli pöydän riisumista; ja kun he menivät viereiseen huoneeseen, keksi piika jotain syytä tulla sinnekin heidän perästään; hänellä oli aina jotain sieltä ottamista tai sinne tuomista; hän kuljeskeli eteisessä, puoleksi avoimen oven takana, eikä Anna suinkaan hätäillyt ovea sulkemaan. Tuntui siltä kuin palvelijatar olisi halunnut heitä vakoilla. Anna istahti ikkunan viereen, ainainen ompelutyö käsissään. Christophe oli heittäytynyt nojatuoliin, selkä ikkunaan päin, ja käsissään hänellä oli kirja, jota hän ei lukenut. Anna saattoi katsella häntä sivusta päin, ja näki häneen vilkaistessaan hänen tuskalliset kasvonsa, hänen seinään tuijottavat silmänsä; ja Annan huulille tuli julma hymy. Talon räystäistä, puutarhan puista tipahteli vesi sulavasta lumesta iloisesti helähdellen hiekkaan. Kauempaa kuului lasten naurua: ne juoksivat kadulla lumisotaisilla. Anna aivan kuin torkkui. Tämä hiljaisuus kidutti Christophea; hän olisi tahtonut tuskasta huutaa.

Viimein laskeutui palvelijatar alakertaan ja lähti kaupungille.
Christophe nousi paikaltaan, kääntyi Annan puoleen, hän aikoi sanoa:

— Anna! Anna! Mitä me olemme tehneet?

Anna katsahti häneen; hänen silmänsä, jotka olivat siihen saakka olleet itsepintaisesti maahan luodut, aukesivat; niistä loimusi Christophea vastaan ahmiva tuli. Niiden katse sattui Christopheen kuin isku, ja hän horjui; kaikki, mitä hän aikoi sanoa, tuli pyyhkäistyksi yhtäkkiä pois. He menivät toistensa luokse, ja ottivat uudestaan toisensa…

Illan varjot laskeutuivat maailmaan. Heidän verensä pauhasi vielä. Anna loikoi vuoteessa, puku epäjärjestyksessä, käsivarret levällään, yrittämättä rahtuakaan peitellä ruumistaan. Christophe oli painanut kasvonsa pielukseen ja hän voihki. Anna nousi ja kumartui hänen puoleensa, kohotti hänen päätänsä, hyväili hänen silmiään, hänen suutaan sormillaan; hän painoi kasvonsa lähemmäksi Christophea, katsoi häntä syvälle silmiin. Annan silmät olivat kuin pohjaton järvi: ne hymyilivät, olivat kaikille tuskille välinpitämättömät. Ajatukset haihtuivat. Christophe oli vaiti. Väristys kulki kuin suuret aallot pitkin heidän ruumistaan…

Sinä yönä, yksinään huoneessaan, aikoi Christophe tappaa itsensä.

Seuraavana aamuna etsi Christophe, tuskin ennätti nousta levolta, Annan käsiinsä. Nyt karttoivat Christophen silmät vuorostaan Annan katsetta. Heti, kun ne sen kohtasivat, haihtui hänen ajatuksistaan kaikki, mitä hänellä oli puhumista. Hän ponnisti kuitenkin tahtonsa, ja alkoi puhua Annalle heidän tekonsa kurjuudesta. Kohta, kun Anna ymmärsi, tukki hän kädellään rajusti Christophen suun. Hän väistyi hänen luotaan pois, kulmakarvat rypyssä, huulensa yhteen pusertaen, tuittuisen näköisenä. Christophe jatkoi. Anna heitti ompeluksen käsistään maahan, aukaisi oven ja aikoi mennä ulos. Christophe tarttui häntä ranteeseen, sulki oven, ja sanoi, että Anna oli tosiaan onnellinen, kun voi sillä tavoin hävittää sielustaan kaiken käsityksen pahasta. Anna ponnisteli vastaan, ikäänkuin ansaan joutunut metsäneläin, ja huusi vihasta:

— Ole vaiti!… Raukka, etkö näe, että minä kärsin!… Minä en tahdo, että puhut. Jätä minut rauhaan!

Annan kasvoilla olivat syvät vaot, hänen katseessaan vihan ja pelon ilme, aivan kuin eläimen, jolle tehdään pahaa; hänen silmänsä sellaiset kuin olisi hän tahtonut Christophen tappaa. Christophe päästi hänet irti. Anna juoksi toiseen päähän huonetta, ollakseen häneltä turvassa. Christophen ei tehnyt mieli mennä hänen perästään. Hänen sydäntään runteli katkeruus ja kauhu. Braun tuli kotiin. Hän katseli heitä, he seisoivat tolkuttomina. He eivät muistaneet muuta kuin oman kärsimyksensä.

Christophe lähti kaupungille. Braun ja Anna asettuivat ruualle.
Keskellä ateriaa nousi Braun yhtäkkiä paikaltaan avatakseen ikkunan:
Anna oli pyörtynyt.

Christophe katosi pariksi viikoksi kaupungista; hän oli sanonut matkustavansa sieltä joillekin välttämättömille asioille. Anna pysyttelihe kokonaisen viikon huoneessaan, tuli sieltä ainoastaan ruualle. Hänen selvä tietoisuutensa oli palannut, ja sen mukana hänen entiset tottumuksensa, koko se entinen elämä, josta hän luuli irtautuneensa, mutta josta ei yleensä koskaan päästä irti. Hän koetti olla sitä ajattelematta. Joka päivä syöpyi tuska ja pelko hänessä yhä ja yhä syvemmälle hänen sydämeensä; lopulta kalvoi se sitä joka hetki. Seuraavana sunnuntaina hän vielä kieltäytyi menemästä kirkkoon. Mutta jo toisena hän meni sinne, eikä sitten jättänyt siellä käymättä. Hän oli voitettu, mutta ei nöyrtynyt. Jumala oli hänen vihollisensa, — vihollinen, jonka kahleista hän ei pelastunut. Anna lähti Hänen luokseen salaisesti vihoissaan, niinkuin orja, jonka on pakko totella. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jumalanpalveluksen aikana muuta kuin vihamielinen kylmyys; mutta hänen sielunsa, koko hänen olemuksensa uskonnollisen puolen syvyyksissä kävi raivoisa taistelu, katkera, sanaton taistelu tuota Mestaria vastaan, joka kidutti häntä moitteillaan. Anna ei ollut häntä kuuntelevinaan. Hänen täytyi kuunnella; ja hän kiisteli tuimasti Jumalan kanssa, hammasta purren, otsassa itsepäinen uurre, katse tylynä. Hän ajatteli Christophea vihalla. Hän ei antanut Christophelle anteeksi, että Christophe oli hetkiseksi vapauttanut hänen sielunsa vankilasta ja sitten antanut sen joutua sinne takaisin, pyövelien kouriin. Anna ei nukkunut öisin enää; hän hautoi yötä ja päivää samoja kiduttavia ajatuksia; hän ei valitellut; hän toimi ja askaroi yhä edelleen talossa, ja täytti kaikki velvollisuutensa, säilytti arkisessa elämässä loppuun saakka taipumattoman ja itsepäisen luonteensa, suorittaen työt säntillisesti kuin mikä kone. Hän laihtui; olisi luullut, että häntä kalvoi jokin sisällinen tauti. Braun kyseli häneltä kaikkeen tähän syytä, levottoman hellästi; hän tahtoi tutkia vaimonsa. Anna torjui ne pyynnöt raivokkaan ärtyisesti. Kuta enemmän omatunto häntä vaivasi, sitä tylymmin puhutteli hän miestään.

Christophe oli päättänyt, ettei hän enää tulisi takaisin. Hän kiusasi itseään uuvuksiin: hän teki pitkiä kävelyretkiä, ponnisti ruumistaan, souti, kiipeili vuorille. Mikään ei jaksanut sammuttaa hänessä tulta.

Hän oli alttiimpi intohimoille kuin muut ihmiset. Sellainen johtuu välttämättä nerojen luonteesta. Puhtaimpienkin heistä, Beethovenin, Brucknerin, täytyy lakkaamatta rakastaa; kaikki inhimilliset voimat ovat heissä kiihkoisaa laatua; ja kun ne heissä ovat herkän mielikuvituksen hallittavina, niin joutuu heidän järkensä ainaisten intohimojen saaliiksi. Ne puuskat ovat enimmäkseen haihtuvia; yksi liekki hävittää toisen tieltään; ja luomistyön valtava tulipalo nielee kaikki nuo pienet liekit. Mutta jos sen suuren ahjon tuli lakkaa täyttämästä heidän sieluaan, niin jäävät he suojattomiksi eivätkä voi elää ilman pienempiä intohimoja; heidän sielunsa vaativat niitä, se luo ne; niiden täytyy saada sitä kuluttaa… — Ja sitäpaitsi on ruumiissa raivoavan vimmatun himon ohella heissä myöskin hellyyden kaipuu, joka ajaa elämässä väsynyttä ja pettynyttä miestä äidilliseen ja lohduttavaan syliin. Suuri mies on enemmän kuin muut lapsi; hän kaipaa enemmän kuin muut saada uskoa itsensä naisen haltuun, saada painaa väsyneen otsansa jonkin ystävättären suloisiin käsiin, naisen helmaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt itseään… Hän ei uskonut, että intohimot ovat voittamaton kohtalo, — ei uskonut tuohon romantikkojen tolkuttomuuteen. Hän uskoi velvollisuuteen ja taistelunhaluun, tahtonsa voimaan… Mutta missä oli hänen tahtonsa? Siitä ei ollut enää jälkeäkään. Hän oli kuin pahojenhenkien vallassa. Muiston tutkain kiusasi häntä yötä ja päivää. Annan ruumiin tuoksu leijui hänen ympärillään. Hän oli kuin puolittain rikottu pursi, ilman peräsintä, tuuliajolla. Turhaan hän koetti paeta, ponnisti kaikki voimansa päästäkseen turvaan: hänet vietiin aina takaisin samaan paikkaan; ja hän huusi tuulelle:

— Hukuta minut! Mitä sinä minulle aiot?

Hän tutki itseään kiihkeästi. Miksi, miksi juuri tuo nainen?… Miksi rakasti hän Annaa? Ei suinkaan hänen sydämensä ja hengenlahjainsa vuoksi. Oli yllin kyllin paljon älykkäämpiä ja parempia naisia. Ei hänen ruumiinsakaan vuoksi. Christophella oli ollut siinä suhteessa paljon mieluisempia rakastajattaria. Mikä tähän sitten oli syynä? —"Ihminen rakastaa siksi, että hän rakastaa." — Niin, niin, mutta täytyyhän olla jokin syy, vaikka sitä ei tavallisella järjellä näekään. Hulluusko? Se ei ole mikään vastaus. Miksi tämä hulluus?

Siksi, että meissä jokaisessa piilee salainen sielu, sokeita voimia, demooneja. Meidän ponnistuksenamme on ihmiskunnan alkuajoista saakka ollut rakentaa järjen ja uskontojen valleja tuota sisäistä merta vastaan. Muita jos tulee myrsky (ja rikkaimmat sielut ovat juuri kaikkein alttiimpia myrskyille), jos ne vallit antavat myötä, niin pääsevät demoonit vapauteen; ne karkaavat kiinni toisiinsa joutuessaan yhteyteen toisten samanlaisten sielujen kanssa, sielujen, joita myöskin demoonit johtavat. Onko se vihaa vai rakkautta? Molemminpuolista hävityksen vimmaa? — Intohimo on peto.

Meri on päässyt valloilleen. Kuka saa sen takaisin patojensa sisään?
— Ei auta muu kuin turvautua ihmistä itseään väkevämpään: rukoilla
Neptunusta, aaltojen jumalaa.

Kaksiviikkoisen turhan taistelun jälkeen tuli Christophe takaisin Annan kotiin. Hän ei voinut elää kaukana hänestä. Hän oli kuolla tuskaan.

Kuitenkin hän taisteli yhä. Sinä iltana, jona Christophe palasi matkaltaan, keksivät he tekosyitä, ettei heidän olisi tarvinnut nähdä toisiaan eikä aterioida yhdessä; yöllä he väänsivät pelon vallassa kumpikin huoneensa oven lukkoon. — Mutta se oli kuitenkin heitä voimakkaampi. Keskellä yötä Anna pakeni huoneestaan; paljain jaloin hän tuli ja naputti Christophen oveen; Christophe avasi; Anna ojentausi hänen viereensä, kylmänä kuin jää. Hän itki hiljaa. Christophe tunsi poskissaan hänen kyyneleensä. Anna koetti rauhoittua; mutta tuska voitti hänet; ja hän nyyhkytti, pusertaen huuliaan Christophen kaulaa vasten. Toisen tuskasta heltyen Christophe unhotti omansa; hän koetti tyynnyttää Annaa, puhui hänelle hellästi, lohdutti häntä. Anna vaikeroi:

— Minä olen onneton; tahtoisin kuolla…

Se valitus kouristi Christophen sydäntä. Hän olisi suudellut Annaa:
Anna sysäsi hänet luotaan:

— Minä vihaan teitä!… Miksi te tulitte?

Hän tempausi Christophen sylistä, ja heittäysi sängyn toiselle reunalle. Vuode oli ahdas. Vaikka he koettivat toisiaan karttaa, täytyi heidän koskettaa toisiinsa. Anna makasi Christopheen selin ja vapisi raivosta ja tuskasta. Hän vihasi Christophea, vihasi kuolemaan saakka. Christophe oli vaiti, tyrmistynyt. Yön hiljaisuudessa kuuli Anna hänen hengityksensä, jota ahdisti tuska; hän käännähti yhtäkkiä, kietoi kätensä hänen kaulaansa:

— Christophe-raukka! sanoi hän. Kuinka kärsit tähteni…

Ensi kertaa kuuli Christophe säälin hänestä puhuvan.

— Anna minulle anteeksi, sanoi Anna. Christophe sanoi:

— Antakaamme anteeksi itsellemme.

Anna kohottausi, aivan kuin hänen hengityksensä olisi pyrkinyt tukkeutumaan. Istuen sängyssä selkä kumarassa, aivan kuin murtuneena, hän virkkoi:

— Minä olen mennyttä… Jumala tahtoi niin. Hän hylkäsi minut… Mitä minä voin Häntä vastaan?

Kauan istui hän sillä tavoin, sitten hän heittäytyi nukkumaan, eikä
enää liikahtanut. Heikko valonkuulto ennusti aamua. Hämärässä näki
Christophe Annan tuskanmurtamat kasvot, jotka koskivat hänen omiinsa.
Christophe supisi:

— Tulee päivä.

Anna ei liikahtanutkaan.

Christophe jatkoi:

— Tulkoon. Mitäpä siitä?

Anna avasi silmänsä, lähti vuoteesta, kasvoillaan kuoleman-väsynyt ilme. Istahtaen vielä sängyn reunalle hän katseli permantoon. Värittömällä äänellä hän sanoi:

— Ajattelin tänä yönä, että tapan hänet. Christophe hätkähti kauhusta.

— Anna! huudahti hän.

Anna katsahti synkännäköisenä ikkunaan.

— Anna! toisti Christophe. Jumalan nimessä!… Ei häntä!… Hän on parhain meistä…

Anna myönsi:

— Ei häntä. Niin kyllä.

He katsoivat toisiinsa.

Kauan he olivat jo ajatelleet tätä. He tiesivät, että se oli ainoa pelastuskeino. He eivät jaksaneet sietää valheessa elämistä. Eivätkä he koskaan olleet edes kuvitelleet saattavansa paeta yhdessä: he tiesivät, ettei se hyödyttäisi mitään: sillä ne ulkonaiset esteet, jotka heitä eroittivat, eivät olleet suurin kärsimys, vaan sisälliset, heidän omat erilaiset sielunsa. Heidän olisi ollut yhtä mahdotonta elää yhdessä kuin elää ilman toisiaan. He olivat joutuneet umpisokkeloon.

Tästä alkaen he eivät enää koskeneet toisiinsa: kuoleman varjo ympäröi heitä; he olivat toisilleen pyhiä.

Mutta he eivät päättäneet vielä lopullista aikaa. He sanoivat itselleen: "Huomenna, huomenna…" Ja siitä huomisesta käänsivät he aina kasvonsa pois. Christophen väkevä sielu kimposi joskus kapinaan; hän ei tyytynyt tällaiseen tappioon; hän halveksi itsemurhaa, eikä hän voinut alistua hyväksymään moista suuren elämän surkeaa ja typistettyä lopputulosta. Mitä jälleen Annaan tulee: kuinka olisi hän ilman ulkonaista, toisen tekemää väkivaltaa suostunut kuolemaan, jota seurasi iankaikkinen kuolemaa? Mutta kuoleman välttämättömyys saartoi kuitenkin heitä, ja kehä supistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi heidän ympärillään.

Tänä aamuna joutui Christophe ensi kertaa petoksensa jälkeen kahden kesken Braunin kanssa. Siihen asti oli hänen onnistunut välttää sellaiset kohtaukset. Tapaaminen oli hänestä sietämätöntä. Hänen täytyi keksiä jokin veruke, ettei hänen olisi tarvinnut istua ruokapöydässä Braunin vieressä; palat takertuivat hänen kurkkuunsa. Puristaa tuon miehen kättä, syödä hänen leipäänsä: Juudaan suudelma!… Inhottavinta ei ollut se, että hän halveksi itseään, vaan tuska, joka häntä alkoi ahdistaa, kun hän ajatteli, miten Braun kärsisi, jos hän sattuisi saamaan tietää… Se kidutti Christophea kauheasti. Hän tiesi kyllä hyvin, ettei Braun-parka osaisi kostaa, ettei hänellä olisi voimaa edes heitä vihata; mutta kuinka hän murtuisi!… Millaisin silmin hän katselisi Christophea! Christophe tunsi, ettei hänellä olisi voimaa kestää hänen syyttävää katsettaan. — Ja olihan selvää, että Braun saisikin ennemmin tai myöhemmin kaikki tietää. Eikö hän epäillyt jo nyt? Christophe hämmästyi, kuinka Braun oli muuttunut niiden parin viikon ajalla, jotka Christophe oli ollut poissa kaupungista. Braunia tuskin enää tunsi entiseksi. Hänen ilonsa oli kadonnut, tai siinä oli jotakin pakotettua. — Pöydässä vilkaisi hän nyt usein salaa Annaan; Anna ei puhunut, ei syönyt: hän sammui yhä vain kuin lamppu, kun öljy siitä loppuu. Arasti ja liikuttavan hellästi koetti hän tiedustella vaimonsa vointia; Anna torjui hänen kohteliaisuutensa ärtyneesti ja tylysti; silloin Braunin pää painui surullisesti alas ja hän katseli vaieten lautaseensa. Keskellä ruokailua Anna heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos, niin tuskallista hänen oli. Miehet söivät sitten kahden kesken, tai olivat syövinään; he eivät tohtineet nostaa katsettaan. Kun oli lopetettu, ja Christophe aikoi lähteä, tarttui Braun yhtäkkiä kaksin käsin hänen käsivarteensa:

— Christophe!… sanoi hän.

Christophe katsahti järkkyneenä häneen.

— Christophe, toisti Braun: (hänen äänensä vapisi), — tiedätkö, mikä hänellä on?

Christophe tunsi sydämessään vihlaisun; vähään aikaan ei hän vastannut.
Braun katseli häneen arasti; hyvin nopeasti hän selitteli:

— Sinä näet hänet usein. Hän luottaa sinuun… Christophe oli suutelemaisillaan Braunin käsiä, pyytämäisillään häneltä anteeksi. Braun näki Christophen tyrmistyneet kasvot; ja kohta hän kauhistui itse, ei tahtonut nähdä enempää. Hänen silmänsä rukoilivat Christophea, hän soperteli, sanoi puuskaisemalla:

— Ei, sinä et siis tiedä mitään? Christophe vastasi murtuneena:

— En tiedä.

Oi, miten on tuskallista, kun ei saa tuomita itseään, nöyrtyä tomuun, koska raatelisi siten loukkaamansa ihmisen sydäntä! Miten on tuskallista, ettei voi puhua totuutta, koska näkee toisen ihmisen silmissä, joka sitä totuutta pyytää, ettei hän tahdo sitä kuulla, ei jaksa kuulla totuutta!…

— Hyvä, hyvä, kiitoksia vain… sanoi Braun.

Hän piti yhä kiinni Christophen ranteesta, aivan kuin haluten kysyä häneltä vielä jotakin, mutta ei uskaltanut; ja hän väitteli katsoa Christophea silmiin. Sitten hän hellitti kätensä, huokasi, ja meni pois.

Christophe tunsi sortuvansa tämän uuden valheensa taakan alle. Hän juoksi Annan luokse. Kertoi hänelle, sekaannuksissaan änkytellen, mitä oli tapahtunut. Anna kuunteli synkännäköisenä ja vastasi:

— No, tietäköön sitten! Mitä siitä?

— Kuinka saatatte puhua noin? huudahti Christophe. Sehän on hirveää.
Millään ehdolla, en millään, tahdo tuottaa hänelle kärsimyksiä.

Anna vihastui:

— Hänelle kärsimyksiä? Ja enkö minä sitten kärsi, minä? Kärsiköön hänkin.

He puhuivat toisilleen katkeria sanoja. Christophe sanoi, ettei Anna rakastanut muita kuin itseään. Anna syytti häntä, että hän ajatteli enemmän hänen miestään kuin häntä.

Mutta kun Christophe hetkisen päästä huudahti, ettei hän enää jaksa elää tällä tavoin, vaan että hän menee tunnustamaan kaiken Braunille, niin syytti Anna vuorostaan häntä itsekkääksi; ja hän huusi, että hän välittää vähät Christophen tunnontuskista, mutta ettei Braunin ollut saatava mitään tietää.

Vaikka Anna puhuikin tylysti, ajatteli hän kuitenkin melkein yhtä paljon Braunia kuin Christophe. Joskaan hän ei tuntenut miestään kohtaan mitään todellista rakkautta, piti hän miehestään. Anna kunnioitti uskontoa ja yhteiskunnallisia siteitä ja velvollisuuksia, joiden täyttämistä ne siteet vaativat. Hän ei ehkä ajatellut, että aviovaimon velvollisuus oli olla hyvä ja rakastaa miestänsä; mutta hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli täyttää tunnontarkasti taloustehtävänsä ja olla miehelleen uskollinen. Hänestä oli halpamaista lyödä laimin niitä velvollisuuksia, niinkuin hän itse oli tehnyt.

Ja hän tiesi vieläkin paremmin kuin Christophe, että Braun saisi piankin kaikesta selvän. Annalla oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän salasi tämän tietonsa Christophelta, joko hän ei sitten tahtonut lisätä hänen tuskaansa tai hänen ylpeytensä esti häntä siitä.

Niin suljettu kuin Braunin koti olikin ja niin salattuna kuin siellä näytelty porvarillisen perheen tragedia pysyikin, jotain siitä pääsi kumminkin kaupunkilaisten kuuluville.

Siinä kaupungissa ei kukaan voi kehua osaavansa salata omaa elämäänsä. Sellainen olisi siellä ilmeinen ihme. Kaduilla ei kukaan kulkijaa katsele; talojen ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni. Mutta ikkunanpieliin on kiinnitetty niin kutsuttuja "juorupeilejä", ja kun kävelee niiden ohitse, kuulee takanaan sälekaihtimien kahisten aukeavan ja sulkeutuvan. Kukaan ei muka teistä välitä; teistä ei olla tietävinäänkään; mutta piankin huomaatte, ettei ainoakaan sananne, tekonne ole jäänyt muistiin panematta: siellä tiedetään kaikki, mitä olette hommannut, mitä puhunut, mitä nähnyt, mitä syönyt; tiedetäänpä myöskin, tahi ollaan tietävinään, mitä milloinkin olette ajatellut. Ihminen on siellä salaisen ja yleisen silmälläpidon esineenä. Palvelijat, kaupustelijat, sukulaiset, ystävät, vento-vieraat, tuntemattomat ohikulkijat, kaikki he ovat sanattoman sopimuksen mukaan yhteistyössä vakoillakseen lähimmäisiään, joskin on mahdotonta arvata, kuinka nuo hajanaiset voimat oikein keskittyvät. Eikä seurata ainoastaan tekojanne, vaan nuuskitaan sydäntännekin. Siinä kaupungissa ei kenelläkään ole oikeutta pitää omantuntonsa asioita ominaan; jokaisella on oikeus tunkeutua luoksenne, kaivella yksityis-ajatuksianne, ja jos ne loukkaavat yleistä mielipidettä, vaatia teitä tilille. Yksilöä rasittaa siellä kollektiivisen hengen näkymätön despotismi; hän on koko ikänsä aivan kuin lapsi holhouksen alla; mikään hänessä ei ole hänen omaansa: hän on yhteiskunnan.

Annan tarvitsi vain parina pyhänä perätysten jäädä pois kirkosta, niin epäluulot heräsivät. Tavallisesti ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen läsnäoloaan jumalanpalveluksissa; hän eli syrjässä, ja kaupunki unohti, että hän oli olemassakaan, siltä tuntui. — Mutta sen ensimäisen sunnuntain iltana, jolloin häntä ei oltu nähty kirkossa, merkittiin tuo hänen poissaolonsa kaikkialla muistiin. Seuraavana pyhänä ei ainoakaan hurskas silmä, joka seuraili Kirjan pyhiä sanoja tahi papin suun liikkeitä, näyttänyt hajamieliseltä, mutta siitä huolimatta oli jokainen kirkon kynnyksen yli astuessaan ja kirkosta lähtiessään todennut, että Annan paikka oli tyhjä. Ja sitten maanantaina alkoi Anna saada vieraikseen ihmisiä, joita hän ei ollut nähnyt moneen kuukauteen; heillä oli tähän käyntiinsä jos jonkinlaisia tekosyitä: toiset pelkäsivät hänen ehkä sairastuneen, toiset olivat omituisen innostuneita hänen asioistansa, kaikesta, mikä koski hänen miestään, hänen kotiaan; jotkut näyttivät olevan erikoisen hyvin selvillä, mitä hänen sisäisessä elämässään tapahtui; kukaan ei vihjaillut — (niin kömpelön sukkelia he olivat) — siihen, että hän oli ollut kahtena pyhänä perätysten poissa kirkosta. Anna sanoi hiukan sairastelleensa, puhui kotihommistaan. Ystävättäret kuuntelivat tarkkaavasti ja myönsivät hänen olevan oikeassa: Anna tiesi kuitenkin, etteivät he uskoneet hänen ainoaakaan sanaansa. Heidän katseensa kierteli pitkin huoneen seiniä, nuuski, pani muistiin kaikki seikat. Heidän kylmä leppoisuutensa säilyi yhä ennallaan eivätkä he antautuneet teeskenneltyihin suopeudenpurkauksiin; mutta heidän silmistään näki, miten uteliaisuus heitä kalvoi ja kalusi. Pari kolme kysäsi, tekeytyen liiankin välinpitämättömiksi, miten nyt herra Krafft voi.

Joku päivä sen jälkeen, — (silloin oli Christophe tuolla matkallaan), — tuli Annan luokse itse pastori. Kaunis mies, ja hyvä mies: kukoistavin poskipäin, ylen ystävällinen, ja niin järkähtämättömän rauhallinen kuin ainakin ihminen, joka tietää, että hänessä on koko totuus. Hän tiedusteli huolekkaasti, miten Annan terveyden laita oli, kuunteli kohteliaasti ja hajamielisenä Annan selittelyitä, joita hän ei ollut pyytänytkään, myöntyi nauttimaan lasin teetä, laski hupaisesti leikkiä; ilmaisi juoma-aineista sen mielipiteensä, ettei se viini, josta raamatussa puhutaan ollut alkohoolipitoista; siteerasi tunnettuja lauselmia, kertoi jonkin anekdootin, ja viittasi, kun aikoi lähteä talosta, hämärällä tavalla jonkinlaiseen vaaraan, mitä huonosta seurasta saattaa koitua, joihinkin retkeilyihin, yleiseen uskottomuuden henkeen, tanssin siveettömyyteen, sydämessä piileviin pahoihin haluihin. Sitten hän oli hetken vaiti, yskiskeli, nousi paikaltaan, lähetti herra Braunille Annalla juhlalliset tervehdyksensä, sutkautti latinankielisen sukkeluuden, kätteli Annaa ja lähti. — Nuo vihjaukset saivat Annan aivan tyrmistymään. Olivatko ne tosiaankin vihjauksia? Kuinka olisi pastori saanut tietää Christophen ja hänen kävelyretkestä? He eivät olleet siellä maalla nähneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Mutta eikö tässä kaupungissa tiedetä suorastaan kaikkea? Erikoisen näköinen musiikkimies ja nuori, mustiin puettu nainen olivat varmaankin herättäneet huomiota siellä, heidän tanssiessaan ravintolassa; heidän tunnusmerkkejään oli mainittu suusta suuhun, ja tieto tapahtumasta oli tullut kaupunkiin, jossa ihmisten ilkeys oli heti tuntenut tuon oudon naisen Annaksi. Tosin tällaista mahdollisuutta ensin epäiltiin, mutta hyvin uteliaaksi se asia vain teki; ja vahvistivathan sitä vielä Annan oman palvelijan antamat lisävalaistukset. Yleisön uteliaisuus oli nyt ylen varuillaan ja odotti, että he kaksi paljastaisivat itsensä; heitä vartioitiin sadoin näkymättömin silmin. Mykkä ja salakavala kaupunki väijyi heitä kuin kissa hiiriä.

Tätä vaaraa ei Anna ehkä olisi hätkähtänyt, — ehkäpä olisi tuollainen raukkamainen vihamielisyys saanut hänet raivostumaankin ja uhittelemaan vaaraa, — ellei hänellä itselläänkin olisi ollut vihollistensa farisealainen yhteiskuntaluonne. Kasvatus oli sen orjuuttanut. Hän saattoi kylläkin tuomita ankarasti ja hyljeksiä yleisön mielipiteen pikkumaisuutta: siitä huolimatta hän piti sitä hyvässäkin arvossa; hän hyväksyi sen tuomiot silloinkin, kun ne sattuivat häneen itseensä; jos ne olisivat olleet ristiriidassa hänen omantuntonsa kanssa, olisi hän arvostellut omantuntonsa olevan väärässä. Hän halveksi kyllä kotikaupunkiaan; mutta kaupungin halveksimista oli hänen mahdotonta kestää.

Sitten lähestyi tilaisuus, jolloin kaupungin panetteluhalu sai purkautua mielinmäärin. Oli tulossa karnevaalit.

Karnevaali oli säilyttänyt siinä kaupungissa niihin aikoihin asti, joissa kertomuksemme liikkuu, arkaaisen ja karkean vallattomuuden luonteen (sen jälkeen se on paljon muuttunut); siihen aikaan matki se uskollisesti karnevaalin ammoisinta perikuvaa, minkä sisältönä oli järjen ikeeseen joko vapaaehtoisesti tai väkisin alistuneen ihmishengen laukeamista silloin tällöin häpeämättömään hurjisteluun; missään ja milloinkaan ei tuollainen hetkellinen laukeaminen ole ollut häikäilemättömämpää kuin sellaisissa maissa, joissa yleisten tapojen ja lakien painostus on ollut raskain, ja aikoina, jolloin järki on ollut korkein valtias. Annan kotikaupunki oli luonnollisesti loistopaikka moiselle riihautumiselle. Kuta enemmän siveellinen rigorismi lamasi siellä sieluja, kuta lujemmin se tukki vapauden suun, sitä julkeampia olivat noina muutamina vapauden päivinä orjuutettujen eleet ja sanat. Kaikki, mikä oli vähitellen keräytynyt sielun pohjiin: kateus, salainen viha, hävytön uteliaisuus, yhteiskuntaeläimessä luonnostaan asuvat pahansuovat vaistot, — kaikki ne purkausivat yhtäkkiä esille oikealla kostonriemulla. Jokaisella oli silloin oikeus lähteä juoksemaan kaduille ja häväistä viisaasti naamioituna, suuren yleisön silmien edessä, vihaamaansa lähimmäistä, oikeus levittää ohikulkijain katseltavaksi kaiken, mitä hän oli kokonaisen vuoden kärsivällisillä tutkimuksilla saanut ilmi, kaikki skandaalit, muru murulta kerätyt jalot salaisuuksien aarteet. Kuka näytteli niitä saaliitaan rattailla hyppien, kuka kantoi läpikuultavaa lyhtyä, jonka kylkiin oli kirjoitettu tai kuvilla tulkittu kaupunginelämän salaisuuksia. Uskalsipa joku naamioida itsensä vihollisekseenkin, niin helposti tunnettavaksi, että katupojat mainitsivat häntä hänen vainoamansa nimellä. Näinä parina päivänä ilmestyi oikeita panettelulehtiä. Hienosto alentui salakavalasti sekautumaan leikkivän pääsiäisrahvaan joukkoon. Minkäänlaisia rajoituksia ilolle ei ollut, paitsi mitä valtiollisia asioita koskeviin piloihin tuli, — tällainen raisu vapaus oli muutaman kerran saanut aikaan selkkauksia kaupungin hallituksen ja ulkovaltojen edustajien kesken. Mutta kaupungin omia asukkaita ei mikään suojannut toisia kaupunkilaisia vastaan; ja moinen aina uhkaava yleisen häväistyksen pelko vaikuttikin osaltaan suuresti siihen, että se näennäinen elämän moitteettomuus, josta kaupunki ylpeili, yhä järkkymättä säilyi.

Anna eli sen pelon vallassa, — muuten melkoisen aiheettomasti. Hänellä ei juuri ollut syytä peljätä. Hänen asemansa oli liian vähäpätöinen kaupungin yleisen mielipiteen silmissä, niin ettei hänen kimppuunsa ajateltukaan karata. Mutta hän oli sulkeutunut aivan yksikseen, ja monien viikkojen unettomuus ja sielulliset kärsimykset olivat saattaneet hänet sellaisen väsymyksen ja kiihtymyksen tilaan, että hänen mielikuvituksensa oli valmis odottamaan minkälaisia järjettömiä kauhuja tahansa. Hän piti niiden kiukkua, jotka eivät häntä rakastaneet, liiankin suurena. Hän arveli, että nyt olivat epäilykset löytäneet jäljille, luuli, että mikä tyhjänpäiväinen seikka tahansa voisi koitua nyt hänen tuhokseen, ja kukapa tiesi, eikö juuri se seikka ollutkin jo löytynyt? Silloin seuraisi armoton häväistys, alasti riisuminen; hänen sydämensä paljastettaisiin ohikulkijoille: sellainen häpeä, että Anna oli kuolla sitä kuvitellessaankin. Kerrottiin, että erään nuoren tytön oli ollut muutama vuosi sitten pakko paeta koko seudulta, sukulaisineen päivineen, samantapaisen vainon tähden… Eikä tässä voinut itseään puolustaakseen tai sitä vaaraa estääkseen tehdä mitään, ei kerrassaan mitään; ei ollut neuvoa edes koettaa saada selville, mitä oli tulossa. Epätietoisuus oli vieläkin tuskallisempi kuin itse varmuus. Anna vilkui ympärilleen kauhuissaan kuin metsänriista koirien keskellä. Omassa kodissaankin hän tiesi olevansa saarrettuna.

Annan palvelijatar oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä oli Bäbi. Kookas ja vahva nainen; naama laiha ja ohimoilta ja otsalta ylöspäin suippeneva, alhaalta leveä ja pitkä; leukapielet pullistuneet: naama kuin mikä päärynä. Hänellä oli lakkaamaton hymy huulilla, silmät, syvällä, pienet ja pyöreät, ikäänkuin pään sisään imeytyneet; silmäluomet punaiset ja melkeinpä ripsettömät. Hänen sanankäyttönsä oli ylen mairittelevaa: hän oli aina isäntiinsä ihastunut, aina heidän mielipidettään, hellästi huolissaan heidän terveydestään; kun hän sai käskyn, niin hän hymyili; kun häntä toruttiin, niin hän hymyili. Braun luotti järkkymättä hänen uskollisuuteensa. Hänen autuaallisen kirkas muotonsa oli Annan kylmyyden täydellinen vastakohta. Mutta kuitenkin oli hän monessa suhteessa samanlainen kuin Anna: puhui vähän niinkuin hänkin; vaatetus huolehdittu ja ankaran yksinkertainen niinkuin rouvankin; hän oli jumalinen samoin kuin Anna, kulki aina hänen perästään kirkkoon, täytti tarkoin armeliaisuusvelvollisuutensa lähimmäisiään kohtaan, suoritti tunnollisesti kotitehtävänsä: oli siisti, täsmällinen, piti käytöksensä yhtä moitteettomana kuin keittiönsä hyvässä järjestyksessä. Sanalla sanoen, hän oli mallikelpoinen palvelijatar: kotivihollisen oivallinen tyyppi. Annan naisellinen vaisto ei pettynyt naisten salaisista ajatuksista, eikä hän siis kuvitellut liikoja hyviä Bäbistä. He kaksi vihasivat toisiaan, ja tiesivät sen, mutta eivät mitenkään tunteitaan ilmaisseet.

Sinä yönä, jonka edellisenä päivänä Christophe tuli matkaltaan takaisin ja jona Anna tuskissaan meni hänen luokseen, vaikka olikin päättänyt, ettei hän koskaan tahtoisi häntä enää nähdä, ja hiipi hiljaa pitkin seinää pimeässä käytävässä, tunsi hän yhtäkkiä, juuri kun hän oli pujahtamassa Christophen kamariin, paljaiden jalkojensa alla jotain hienoa ja pehmeästi pusertuvaa tomua, eikä niinkuin tavallisesti pelkästään lattian sileää ja kylmää pintaa. Anna kumartui ja koetti permantoa sormellaan, ja hänelle selvisi koko asia: siihen oli koko käytävän leveydeltä ja parin kolmen metrin pituudelta riputettu hienoa tuhkaa. Bäbi oli keksinyt samanlaisen kavalan tempun kuin aikoinaan Frocin-kääpiö paljastaakseen Tristanin käynnit Isolden vuoteessa, keksinyt omasta päästään ja tätä tarua tuntematta: tosiaankin ovat eräät tyypit kautta vuosisatojen samoja niin hyvässä kuin pahassakin. Mikä todistaa kaikkeuden viisasta säästäväisyyttä! — Anna oli juonesta aivan varma; mutta kuitenkin hän meni, minne aikoi, jonkinlaisen halveksivan uhkamielen ärsyttämänä; hän pujahti Christophen luo, ei puhunut hänelle äskeisestä huomiostaan mitään, vaikka olikin levoton; mutta lähtiessään takaisin otti hän Christophen uunin vierestä luudan, ja silitteli huolellisesti jälkensä tuhkasta pois sikäli kuin käveli sen ylitse. — Kun Anna ja Bäbi näkivät toisensa seuraavana aamuna, oli ensinmainittu kylmä niinkuin tavallisesti, ja toinen hymyilevä, niinkuin aina.

Bäbin vieraana kävi joskus muuan hänen sukulaismiehensä; sunnuntaisin teki tuo häntä vanhempi mies kirkon ovivartian virkaa; hänen nähtiin seisovan Gottesdienstin (jumalanpalveluksen) aikana kirkon ovella, yllään valkea, mustajuovainen ja hopeisilla tupsuilla koristettu jakku ja kädessä pitkä, koukkukahvainen sauva. Ammatiltaan hän oli ruumisarkuntekijä. Hänen nimensä oli Sami Witschi. Hän oli hyvin kookas, laiha, pää hiukan kumara, naama vanhan maalaisukon: sileä ja vakava. Hän oli jumalinen, ja tunsi paremmin kuin kukaan muu kaikki juorut seurakunnan jäsenistä. Bäbi ja Sami aikoivat mennä naimisiin; he pitivät suuressa arvossa toistensa vakavia ominaisuuksia, toistensa lujaa uskoa ja ilkeyttä. Mutta heillä ei ollut kiirettä naimisiin. He tahtoivat ensin viisaasti arvioida toisiaan. — Viime aikoina oli Sami alkanut käydä Bäbin vieraana entistä useammin. Hän tuli taloon kenenkään tietämättä. Joka kerta, kun Anna meni keittiön ohitse, näki hän lasioven läpi Samin istumassa hellan vieressä, ja Bäbin ompeluksineen muutama askel hänestä. He puhuivat koko ajan, mutta ääntä ei kuulunut. Bäbin kasvot paistoivat ilosta ja hänen huulensa liikkuivat; Samin leveä, ankara suu vääntyi avautumatta irvistävään nauruun, kurkusta ei lähtenyt luiskahdusta; kaikki talossa oli aivan hiljaista. Kun Anna meni keittiöön, nousi Sami kunnioittavasti seisoalleen ja seisoi sitten mitään puhumatta, kunnes Anna poistui. Kuullessaan oven aukeavan Bäbi keskeytti jonkin puheenaiheen, muka sangen tavallisia asioita koskevan, ja katsoi Annaan liehakoivasti hymyillen, odotellen hänen käskyjään. Anna ajatteli, että he kuitenkin puhuivat hänestä; mutta hän halveksi heitä liiaksi viitsiäkseen kuunnella salaa heitä.

Päivällä tuon yön jälkeen, jolloin Anna oli tehnyt Bäbin tuhka-ansan tehottomaksi, näki hän keittiössä kaikkein ensimäiseksi Samin kädessä sen pienen luudan, jolla hän oli yöllä sipunut näkymättömiin paljaiden jalkojensa jäljet. Annahan oli ottanut luudan Christophen kamarista; ja nyt hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa viedä sen sinne takaisin; hän oli kuljettanut sen omaan huoneeseensa, ja siellä olivat Bäbin terävät silmät sen heti huomanneet. Bäbi ja hänen hyvä sukulaisensa olivat tästä tietysti tehneet selvät johtopäätöksensä. Anna ei erehtynytkään. Bäbi tarkkasi nyt emäntänsä katsetta, hymyili ylen ystävällisesti ja selitti:

— Harja on mennyt rikki; minä annoin sen Samille korjattavaksi.

Anna ei viitsinyt turvautua tökeröihin valheisiin; hän ei ollut kuulevinaankaan; hän katsasteli Bäbin työt, teki huomautuksensa, ja lähti pois välinpitämättömän näköisenä. Mutta oven takana hänen ylpeytensä luhistui; hän ei voinutkaan olla kuuntelematta heitä piilosta, käytävän kulmasta — (häntä nöyryytti katkerasti, että hänen täytyi turvautua sellaisiin keinoihin; mutta pelko ahdisti häntä). — Keittiöstä kuului hyvin lyhyt naurunkurahdus. Sitten hiljaista kuiskutusta, josta ei voinut eroittaa mitään. Mutta Anna oli niin suunniltaan, että hän oli kuulevinaan joitakin sanoja; kauhu toi hänen korviinsa juuri sellaista, mitä hän pelkäsi: hän kuvitteli noiden kahden puhuvan tulevista maskeraadeista ja kissannaukujaisista. Aivan varmaan he aikoivat silloin esittää tuon tuhkajutun. Uskottavasti hän erehtyi; mutta sellaisessa sairaaloisessa kiihtymyksentilassa, missä hän nyt oli pari viikkoa ollut, — ajatellen yhtä mittaa vain julkista häväistystä, — piti hän kaikkein epävarmintakin mahdollisena, niin, hän piti sitä aivan varmana.

Silloin hän teki lopullisen päätöksensä.

Saman päivän iltana — (oli piinaviikon keskiviikko), — tultiin Braunia noutamaan sairaan luokse, noin kahdenkymmenen kilometrin päähän kaupungista: hän tulisi kotiin vasta seuraavana aamuna. Anna ei mennyt päivälliselle, vaan pysyi huoneessaan. Hän oli valinnut tämän yön toteuttaakseen tuon sanattomasti sovitun päätöksen. Mutta hän oli päättänyt toteuttaa sen yksinään, sanomatta siitä mitään Christophelle. Hän halveksi Christophea. Hän ajatteli:

— Hän lupasi kyllä. Mutta hän on mies, itsekäs ja petollinen, hänellä on taiteensa, hän unohtaa pian koko asian.

Ja sitäpaitsi saattoi hänen rajussa sydämessään, joka näytti niin hyvyydelle taipumattomalta, ehkä kumminkin piillä jonkinlainen säälintunne onnettomuustoveria kohtaan. Mutta hän oli liian tuima ja liiaksi intohimojensa vallassa sitä itselleen tunnustaakseen.

Bäbi vei Christophelle emännältään terveiset, että Anna oli sanonut olevansa hiukan huonovointinen ja haluavansa levätä. Christophe söi siis illallista yksinään, Bäbin silmälläpitämättä; piika väsytti häntä loruillaan, ja koetti houkutella häntä puhumaan, ja puolusteli Annaa sellaisella innolla, että Christophe alkoi häntä epäillä, vaikka hän olikin ylen herkkä uskomaan ihmisistä hyvää. Christophe oli päättänyt käyttää juuri tätä iltaa saadakseen Annan kanssa asiansa lopullisesti selville. Hänkään ei enää jaksanut lykätä sitä tuonnemmaksi. Hän ei ollut unohtanut sopimusta, jonka he olivat tehneet äskeisenä surullisena aamuna. Hän oli valmis pitämään sanansa, jos Anna sitä vaati. Mutta hän näki, miten järjetön tuollainen kaksoiskuolema oli; se ei muuttaisi asiaa laisinkaan; Braun saisi vain yksinään kärsiä kaiken surun ja skandaalin. Christophe ajatteli, että heidän olisi ollut parhainta riistäytyä irti toisistaan, ja että hän itse koettaisi vielä kerran lähteä kaupungista pois, — nähdäkseen, oliko hänellä voimaa elää erossa Annasta: hän epäili sitä, muistaen turhan kokeilunsa, jonka hän tuonnottain oli tehnyt; mutta hän ajatteli, että jos hän ei jaksaisi sitä kestää, olisi hänellä vielä sittenkin aikaa turvautua tuohon viimeiseen keinoon, ja yksinään, kenenkään siitä mitään tietämättä.

Hän toivoi illallisen jälkeen pääsevänsä pujahtamaan hetkiseksi Annan huoneeseen. Mutta Bäbi ei eronnut hänen kintereiltään. Tavallisesti hän lopetti askareensa varsin hyvään aikaan; sinä iltana riitti keittiön pesemistä iankaikkisesti; ja kun Christophe luuli jo siitä pääsevänsä, keksi Bäbi ruveta järjestämään kaappia, joka oli Annan huoneeseen vievässä käytävässä. Christophe näki piian seisovan käytävässä jakkaralla vankkana kuin pylväs; hän aavisti, ettei Bäbi lähtisi kaapin edestä koko iltana. Christophelle tuli vimmattu halu paiskata hänet siitä lautaspinoineen alas; mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi Bäbiä menemään katsomaan, miten rouva voi, ja kysymään häneltä, eikö hän saisi tulla toivottamaan hänelle hyvää yötä. Bäbi meni, tuli takaisin ja sanoi Christophelle, katsoen häneen vahingoniloisesi, että rouva voi paremmin: että rouvaa nukutti ja ettei hän tahtonut kenenkään enää tulevan luokseen. Christophe oli ärtynyt ja hermostunut. Koetti lukea salissa, ei voinut. Ja meni kamariinsa. Bäbi piti silmällä sieltä näkyvää tulta, kunnes se sammui, ja meni sitten hänkin huoneeseensa, päättäen valvoa tarvittavan ajan. Varmuuden vuoksi jätti hän ovensa raolleen, kuullakseen pienimmänkin hiiskahduksen. Onnettomuudeksi ei Bäbi kuitenkaan voinut heittäytyä sänkyynsä heti nukkumatta, ja niin mahtavaan uneen, ettei ukkonenkaan, eikä edes hänen oma uteliaisuutensa, olisi pystynyt häntä herättämään ennen seuraavaa aamua. Se erinomainen unenlahja ei ollut kenellekään koko talossa salaisuus, sillä sen kaiku kuului alakerrokseen asti.

Kun Christophe kuuli tuon tuttavan jyrinän, lähti hän Annan luo. Hänen täytyi saada Annalle puhua. Häntä kiusasi jokin rauhattomuus. Hän tuli Annan ovelle, käänsi ovenripaa: ovi oli lukossa. Hän naputti hiljaa; ei kuulunut vastausta. Hän painoi suunsa avaimenreiän kohdalle, hän pyysi hiljaisella äänellä, sitten vaativammin: ei liikettä, ei ääntä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että Anna nukkui, mutta yhä suurempi tuska valtasi hänet. Ja kun hän koetti kuunnella ja painoi poskensa ovea vasten, kummastutti häntä jokin outo haju, joka tuntui tulevan oven raosta; hän kumartui ja tunnusteli tarkemmin sitä: se oli kaasun hajua. Hänen sydämensä aivan hyytyi. Hän ravisteli ovea, ajattelemattakaan, että hän saattoi siten herättää Bäbin: ovi ei antanut myötä… Christophe ymmärsi asian: Annalla oli pukuhuoneessaan kamarinsa vieressä pieni kaasukeittiö; hän oli avannut kaasujohdon. Ovi täytyi välttämättä murtaa; mutta sekaannuksissaanko oli Christophella sen verran järkeä, että hän muisti, ettei Bäbin pitänyt saada sitä millään ehdolla kuulla. Hän työnsi vaiti, väkeväin hartiainsa koko voimalla, toista ovenpuoliskoa. Vankka ja lujatekoinen ovi rutisi, mutta ei auennut. Annan huoneeseen vei toinen ovi Braunin työhuoneen puolelta. Christophe riensi sinne. Sekin ovi oli lukittu; mutta siellä oli lukko ulkopuolella. Hän rupesi repimään lukkoa irti. Se ei ollut helppo työ. Hänen täytyi ruuvata pois neljä isoa, puuhun syvälle tiukattua ruuvia. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin veitsensä; eikä hän nähnyt pimeässä yhtään: sillä hän ei uskaltanut sytyttää kynttilää, hän olisi saattanut räjähdyttää koko talon. Käsillään haparoiden onnistui hänen saada veitsensä yhden ruuvin uurteeseen, ja sitten toisen; siinä hän katkoi veitsestä terät ja leikkeli sormiinsa; hänestä olivat ruuvit saatanallisen pitkiä, tuntui kuin hän ei ilmoisna ikinä saisi niitä paikaltaan; ja samassa johtui hänen mieleensä, tässä kuumeisessa kiireessäkin, joka peitti hänen pintansa kylmällä hiellä, muuan lapsuudenmuisto: hän näki itsensä kymmenvuotiaana, hänet oli pistetty rangaistukseksi jostakin kepposesta pimeään konttoriin; silloin hän kaivoi irti lukon ja karkasi kotoaan… Viimeinen ruuvi lähti pois. Lukko irtausi, ja sahajauhoja sirisi lattialle. Christophe ryntäsi Annan huoneeseen, suoraa päätä ikkunan luo, ja avasi sen. Kylmä ilma läikähti sisään. Christophe töytäili huonekaluihin, löysi pimeässä sängyn, hapuili sitä, hänen kätensä sattui Annan ruumiiseen, vavisten ne tapasivat vuodevaatteen läpi Annan liikkumattomat jalat, kulkivat niitä pitkin vyötärölle: Anna istui sängyssä ja vapisi. Myrkytys ei ollut häneen vielä ennättänyt vaikuttaa: kamari oli korkea; ilmaa pääsi sisään ikkunan raoista ja ovenpielistä. Christophe kietoi hänet syliinsä. Anna tempausi irti, huutaen raivoissaan:

— Menkää pois!… Oih, mitä te teitte.

Hän kohotti kätensä lyödäkseen Christophea: mutta mielenliikutus oli vienyt häneltä voimat: hänen päänsä vaipui takaisin pieluksille; hän nyyhkytteli:

— Oi, oi, oi, kaikki saa taas alkaa alusta. Christophe otti käsiinsä hänen kätensä, syleili häntä, torui, puhutteli häntä samalla hellin ja tuimin sanoin:

— Kuolla! Ja kuolla yksinään, ilman minua!

— Sinua! matki Anna katkerasti.

Hänen äänessään oli sellainen sävy kuin:

— Sinä tahdot elää!

Christophe nuhteli häntä, tahtoi saada hänen järkensä heräämään.

— Hullu! sanoi hän; etkö ymmärrä, että olisit voinut räjähdyttää talon.

— Sitä minä tahdoinkin, vastasi Anna raivoissaan.

Christophe koetti saada hänen uskonnollisen pelkonsa valveille: silloin hän koskikin oikeaan kohtaan. Tuskin hän oli sen tehnyt, niin alkoi Anna voihkia, rukoilla häntä olemaan hiljaa. Christophe jatkoi armotta, ajatellen, että se oli ainoa keino, millä oli mahdollista saada palaamaan hänen elämänhalunsa. Anna ei vastannut enää mitään; hän nyyhkytteli suonenvetoisesti. Kun Christophe lopetti, sanoi Anna hänelle itsepintaisen vihaisesti:

— Oletko nyt tyytyväinen? Oliko tämä hyvä, työ? Sait minut kauheaan epätoivoon. Ja nyt, mitä minä teen?

— Elät, vastasi Christophe.

— Elän! huudahti Anna. Sinä et siis ymmärrä, että se on mahdotonta!
Sinä et ymmärrä mitään! Et kerrassaan mitään!

Christophe kysyi:

— Onko vielä jotain uutta?

Anna kohautti olkapäitään:

— Kuulehan.

Hän kertoi Christophelle lyhyin, katkonaisin lausein kaiken, mitä hän oli tähän saakka salannut häneltä: Bäbin nuuskimiset, tuhkajutun, äskeisen kohtauksen Samin kanssa, häväistyksen, joka tulisi varmasti karnevaaleissa. Hän ei kertoessaan eroittanut enää, mikä tässä kaikessa oli pelon luomaa mielikuvituksen tuotetta, mikä oikeaa aihetta pelkoon. Christophe kuunteli tyrmistyksissään, eikä eroittanut senkään vertaa kuin Anna, mikä oli todellista vaaraa, mikä kuviteltua. Hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka heitä vainottiin. Hän koetti sitä ymmärtää; hän ei jaksanut: sellaisia vihollisia vastaan hän oli aseeton. Hän tunsi ainoastaan silmitöntä raivoa, hänen teki mielensä lyödä, lyödä; hän sanoi:

— Miksi et ole ajanut Bäbiä talosta?

Anna ei viitsinyt edes vastata. Paikastaan karkoitettu Bäbi olisi ollut vieläkin myrkyllisempi kuin siinä siedetty; ja Christophe ymmärsikin kysymyksensä typeräksi. Hänen ajatuksensa kuohuivat ristiriitaisina: hän mietti jotain keinoa, joka tepsisi heti. Hän sanoi nyrkkejään puristellen:

— Minä ne tapan.

— Ketkä? virkkoi Anna tuollaisille jutuille ivallisena.

Christophe lamautui. Hän tunsi olevansa aivan neuvoton moisessa salaisen petollisuuden verkossa: kaikki sitä heidän ympärilleen punoivat, eikä voinut saada ketään kiinni. Hänen sydämensä kuohui ristiriitaisuutta.

— Raukat! huudahti hän masentuneena.

Hän lyyhähti polvilleen sängyn viereen, painaen kasvonsa Annan ruumista vastaan. — He olivat vaiti. Anna samalla sekä halveksi että sääli tuota miestä, joka ei osannut häntä puolustaa, eikä puolustaa edes itseään. Christophe tunsi poskissaan vavistuksen Annan kylmistä jaloista. Ikkuna oli jäänyt auki, ja ulkona oli pakkanen: taivaalla, joka oli selvä kuin kuvastin, värisivät jäiset tähdet.

Kun Anna oli maistanut sitä katkeraa nautintoa, että näki Christophen yhtä murtuneeksi kuin hän itsekin oli, sanoi hän tylyllä ja väsyneellä äänellä:

— Sytyttäkää kynttilä.

Christophe sytytti. Annan hampaat kalisivat, hän istui kumarassaan, käsivarret puserrettuina rinnoille, polvet leuassa kiinni. Christophe sulki ikkunan. Hän istuutui vuoteen reunalle. Otti käsiinsä Annan jääkylmät jalat ja lämmitti niitä suullaan ja käsillään. Anna heltyi.

— Christophe! sanoi hän.

Annan silmissä oli surkea ja liikuttava ilme.

— Anna! vastasi Christophe.

— Mitä nyt teemme?

Christophe katsoi häneen ja vastasi:

— Kuolemme.

Annalta pääsi ilonhuuto:

— Oi, tahdotko sinä sitä? Tahdotko tosiaan?… Minun ei tarvitse mennä yksin!

Anna sulki Christophen syliinsä.

— Luulitko sinä sitten, että minä jättäisin sinut?

Anna vastasi matalalla äänellä:

— Luulin.

Christophe aavisti, mitä Anna oli mahtanut kärsiä.

Jonkun hetken päästä katsoi hän Annaan kysyvästi. Anna ymmärsikin:

— Kirjoituspöydän laatikossa, vastasi hän. Oikealla. Alimmainen laatikko.

Christophe meni noutamaan. Aivan laatikon perältä löysi hän revolverin. Braun oli sen hankkinut ennen ylioppilaana. Hän ei ollut sitä tarvinnut koskaan. Rikkonaisessa kotelossa oli muutamia panoksia. Christophe toi löytämänsä Annan vuoteen ääreen. Anna katsahti niihin, ja käänsi kohta kasvonsa seinään päin, Christophe odotti, sitten hän kysyi:

— Etkö tahdo enää?

Anna käännähti vilkkaasti:

— Tahdon minä… Nopeasti!

Hän ajatteli:

— Mikään ei voi minua enää pelastaa iankaikkisuudesta. Hiukan ennemmin tai myöhemmin, se on sama asia.

Christophe latasi kömpelösti revolverin.

— Anna, sanoi hän vapisevalla äänellä, toinen meistä näkee toisen kuolevan.

Anna kiskaisi aseen hänen käsistään, ja sanoi itsekkäästi:

— Minä ensin.

He katsoivat toisiinsa vielä kerran… Oi, tuolla hetkellä, jolloin heidän oli kuoltava toinen toisensa tähden, tunsivat he olevansa niin loitolla toisistaan!… Kumpikin heistä ajatteli kauhuissaan:

— Mitä minä teen? Mitä minä teen?

Ja molemmat näkivät he toistensa ajatuksen. Aiotun teon mielettömyys tyrmisti varsinkin Christophea. Koko hänen elämänsä: hyödytöntä; hyödyttömiä hänen entiset taistelunsa; hyödyttömiä hänen kärsimyksensä, hyödyttömiä kaikki toiveensa; kaiken piti tulla haaskatuksi, heitetyksi kuin tuhka tuuleen; mitätön sormenliike pyyhkäiseisi kaiken pois…

Tavallisessa sieluntilassaan olisi hän temmannut revolverin Annan käsistä, heittänyt sen ulos ikkunasta, huudahtanut:

— Ei! Ei! Minä en tahdo.

Mutta kahdeksan kuukauden kärsimykset, epäilykset ja kiduttava suru, ja niiden lisäksi tämä houru intohimo olivat herpaisseet hänen voimansa, hävittäneet hänen tahtonsa; hän tunsi, ettei hän voisi enää mitään, ettei hän jaksaisi mitään… Ah, yhdentekevää, kun kerran niin…

Annan ikuisesta kuolemasta varma olemus ponnisti kaikki vaistonsa omistaakseen edes nämä viimeiset elämän sekunnit: hän näki tarkoin Christophen tuskalliset kasvot, joita kynttilän häilyvä liekki valaisi, varjot seinällä, kuuli askeleet kadulta, tunsi viileän teräksen kosketuksen kädessään… Ja hän takertui näihin aistimuksiinsa aivan kuin haaksirikkoutunut alukseen, joka uppoaa hänen kanssaan. Kauheaa oli tämäkin. Miksi ei sitten vielä odottaa? Mutta kuitenkin hän hoki mielessään:

— Täytyy…

Hän sanoi Christophelle hyvästi, ilman hellyyttä, hätäisesti kuin kiirehtivä matkustaja, joka pelkää myöhästyvänsä junasta; hän avasi paitansa, hapuili sydäntään ja painoi sen kohdalle revolverin piipun. Christophe peitti vuodevaatteihin kasvonsa, polvillaan sängyn vieressä. Aikoessaan vetää liipaisinta asetti Anna vasemman kätensä Christophen kädelle. Aivan kuin lapsi, joka pelkää yksinään pimeässä…

Kauheita sekunteja… Anna ei laukaissut. Christophe tahtoi nostaa päänsä, tahtoi tarttua Annan käteen; ja samalla hän pelkäsi, että jos hän liikahtaisi, se juuri saisi Annan vetämään liipaisinta. Christophe ei enää mitään kuullut, hänen tajuntansa sekaantui… Sitten kuuli hän Annan vaikerruksen, se viilsi hänen sydäntään. Hän kavahti ylös. Hän näki Annan edessään kauhusta vääristynein kasvoin. Revolveri oli pudonnut hänen eteensä sänkyyn. Hän hoki valittavasti:

— Christophe!… Se ei lauennut…

Christophe otti revolverin; se oli ollut niin kauan käyttämättä, että oli ruostunut; mutta lukossa ei ollut vikaa. Ehkäpä oli patruuna pilaantunut ilmasta. — Anna ojensi kätensä tahtoen revolveria.

— Ei enää! rukoili Christophe. Anna käski:

— Patruunat!

Christophe antoi. Anna tarkasteli niitä, otti yhden, työnsi sen revolveriin, yhä vavisten, painoi uudestaan aseen rintaansa kohti ja vetäisi.

— Revolveri petti jälleen.

Anna heitti sen käsistään lattialle.

— Oh, tämä on, tämä on liikaa! huudahti hän. Hän ei tahdo antaa minun kuolla.

Hän vääntelehti vuoteessaan; hän oli kuin hullu. Christophe tahtoi lähestyä häntä, Anna työnsi hänet luotaan, huutaen vimmasta. Viimein hänelle tuli hermokohtaus. Christophe jäi hänen luokseen aamunhämärään asti. Lopulta Anna rauhoittui; mutta hän tuskin hengitti: makasi silmät ummessa, otsa ja poskien pingoittunut hipiä sinertävän kalpeana: hän oli kuin kuollut.

Christophe korjaili vuodetta, etsi maasta revolverin, pani revityn lukon paikoilleen, järjesteli koko huonetta ja lähti sieltä pois: sillä kello oli jo seitsemän, ja Bäbi saattoi tulla.

Kun Braun aamulla tuli kotiin, tapasi hän Annan kovin menehtyneenä. Hän näki kyllä, että oli tapahtunut jotain aivan erikoista; mutta hän ei saanut mitään tietää ei Bäbiltä eikä Christophelta. Koko päivänä ei Anna hievahtanutkaan. Hän ei edes avannut silmiään; hänen valtimonsa oli niin heikko, että sen tykytys tuskin tuntui; joskus se pysähtyi kokonaan, ja kerran Braun jo tuskakseen luuli, että sydän oli lakannut toimimasta. Rakkaus sai hänet epäilemään taitoaan; hän juoksi noutamaan hätään erään ammattiveljensä. Kahden he sitten tutkivat Annaa, eivätkä voineet ratkaista, oliko hänellä alkava kuume vai hysteerinen hermotaudin kohtaus: täytyi tarkoin seurata taudin kehittymistä. Braun ei lähtenyt Annan sängyn vierestä eikä huolinut ruokaa. Iltapuolella ei Annan valtimo enää osoittanut kuumetta, vaan suurta väsymystä. Braun koetti saada vaimonsa suuhun muutaman lusikallisen maitoa; se syöksyi kohta takaisin. Annan ruumis oli hänen puolisonsa sylissä kuin mikä hervoton nukke. Braun vietti koko yön hänen vuoteensa vieressä, nousten vähän väliä kuuntelemaan hänen hengitystään. Bäbi kieltäytyi menemästä levolle; vaikkei hän välittänytkään Annan sairaudesta mitään, oli hän velvollisuutensa tunteva ihminen; hän tahtoi valvoa Braunin kanssa.

Perjantaina avasi Anna silmänsä. Braun puheli hänelle; hän ei huomannut miehensä läsnäoloa. Hän makasi liikkumatta, tuijottaen yhteen paikkaan seinään. Puolipäivän tienoissa näki Braun suurten kyyneleiden alkavan juosta pitkin hänen laihoja poskiaan; hän pyyhki ne hellästi, ne tipahtelivat yhä yksitellen. Braun koetti nyt uudestaan saada häntä ottamaan jotain ravintoa. Anna suostui passiivisesti. Iltapuolella hän rupesi juttelemaan: ne olivat epäselviä sanoja. Hän puhui Reinistä, hän tahtoi hukuttaa itsensä siihen, mutta siinä ei ollut tarpeeksi vettä. Houreissa kiusasivat häntä itsemurha-aikeet; hän puhui omituisista kuolemantavoista; ja aina kuolema petti. Joskus oli hän väittelevittään jonkun kanssa, ja silloin hänen kasvoilleen tuli vihan ja kammon ilme; hän puheli Jumalalle, ja tahtoi hänelle todistaa, että vika oli Hänen. Tai välkähti hänen silmissään himon tuli; ja hän lateli niin riettaita sanoja, ettei olisi uskonut hänen niitä mitenkään tuntevan. Kerran hän huomasi Bäbin, ja antoi hänelle tarkkoja määräyksiä, miten seuraavana päivänä pyykinpesu oli järjestettävä. Sitten yöllä hän rauhoittui. Yhtäkkiä hän kumminkin kavahti ylös; Braun kiiruhti luokse. Anna katseli häneen, omituisella tavalla, sammaltaen kärsimättömiä ja epäselviä sanoja. Braun kysyi häneltä:

— Rakas Anna, mitä sinä tahdot?

Anna vastasi tuimalla äänellä:

— Mene noutamaan hänet.

— Kenet! kysyi Braun,

Anna katsoi häneen vielä, silmissään sama ilme, ja purskahti yhtäkkiä nauramaan; sitten hän painoi molemmin käsin otsaansa ja vaikeroi:

— Oi hyvä Jumala! Unohtaa!…

Hän nukkui jälleen. Oli rauhallinen päivän tuloon asti. Aamun valjetessa hän liikahteli vuoteessa; Braun kohotti hänen päätänsä antaakseen hänelle juoda; hän nieli kiltisti muutaman kulauksen, kumartui ja suuteli Braunin käsiä. Sitten hän hervahti jälleen uneen.

Lauantaiaamuna heräsi hän noin kello yhdeksän. Sanaakaan virkkamatta pisti hän jalkansa sängystä maahan ja aikoi nousta. Braun syöksähti hänen luokseen ja koetti saada hänet nukkumaan. Anna ei tahtonut. Braun kysyi, mitä hän halusi, Anna vastasi:

— Menen kirkkoon.

Braun koetti saada häntä järkiinsä, sanoi hänelle, ettei nyt ollut sunnuntai, ja että kirkko oli kiinni. Anna ei puhunut mitään; mutta istuen tuolilla sängyn vieressä hän veti vapisevin sormin ylleen vaatteita. Toinen lääkäri, Braunin ystävä, tuli sisään. Hänkin ryhtyi selittelemään Annalle, miten asia oli; mutta kun hän näki, ettei Anna hellittänyt, tutki hän häntä, ja suostui viimein hänen pyyntöönsä. Hän veti Braunin syrjään ja sanoi hänelle, että hänen vaimonsa sairaus näytti olevan puhtaasti henkistä, ja että nyt toistaiseksi täytyisi koettaa olla häntä vastustelematta: hänestä ei ollut vaarallista, vaikkapa Anna lähtisikin ulos, jos itse Braun menisi hänen kanssaan. Braun sanoi siis Annalle, että hän tulee hänen seurakseen. Anna ei tahtonut Braunia huolia, sanoi menevänsä yksin. Mutta tuskin hän otti muutaman askeleen, niin hän horjui ja oli kaatua. Silloin turvautui hän sanaakaan virkkamatta Braunin käsivarteen, ja he menivät ulos. Anna oli kovin heikko ja pysähtyi tuon tuostakin matkalla. Braun kysyi häneltä monta kertaa, eikö hän halunnut takaisin kotiin. Silloin alkoi Anna jälleen kulkea. Kun he tulivat kirkon ovelle, oli se kiinni, niinkuin Braun oli sanonutkin. Anna istahti penkille oven viereen, ja värisi siinä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten hän turvautui jälleen Braunin käsivarteen, ja he menivät hiljalleen kotiin. Mutta illalla tahtoi Anna taas kirkkoon. Braun pyyteli pyytämällä vaimoaan olemaan lähtemättä, mutta turhaan. Lähdettävä oli.

Christophe vietti nämä kaksi päivää aivan yksinään. Braun oli liian rauhaton muistaakseen häntä. Yhden ainoan kerran, lauantaiaamuna, kysyi Braun Annalta, koettaessaan saada hänen päästään itsepintaista halua lähteä ulos, tahtoiko hän ehkä nähdä Christophea. Annan silmiin tuli silloin sellainen kauhun ja vastenmielisyyden ilme, että Braun aivan hämmästyi; eikä Christophen nimeä sitten enää lausuttu.

Christophe oli sulkeutunut kamariinsa. Hänen sielussaan raivosi levottomuus, rakkaus, tunnonvaivat, kaikki tuskat yhtenä kaaoksena. Hän syytti itseään kaikesta tapahtuneesta. Hän inhosi itseään koko sielustaan. Monta kertaa hän jo nousi paikaltaan mennäkseen tunnustamaan kaiken Braunille. — Mutta sitten hän ajatteli tekevänsä täten vielä kolmannenkin ihmisen onnettomaksi, ja soimasi itseään sellaisesta aikeestakin. Rakkauden intohimokaan ei jättänyt rauhaan häntä. Hän hiiviskeli käytävässä Annan huoneen oven takana; ja kun hän kuuli sisältä lähestyviä askeleita, pakeni hän omaan kamariinsa.

Braunin ja Annan lähtiessä kaupungille iltapuolella piti Christophe heitä silmällä ikkunastaan, uutimien kätköstä. Hän näki Annan. Anna, joka oli ollut ennen niin pysty ja ylpeä, oli nyt kumaraselkäinen, hänen päänsä oli painunut alas, ihonsa keltainen; hän oli ikäänkuin vanhentunut; viitta ja saali, jotka Braun oli pukenut hänen hartioilleen, näyttivät aivan kuin painavan häntä; hän oli ruma. Mutta Christophe ei huomannut hänen rumuuttansa, hän näki ainoastaan hänen kurjuutensa; ja hänen sydämensä oli pakahtua säälistä ja rakkaudesta. Hän olisi tahtonut juosta Annan luokse, heittäytyä hänen eteensä maan tomuun, suudella noita jalkoja, tuota intohimon runtelemaa ruumista, rukoilla häneltä anteeksi. Ja hän ajatteli Annaa katsellessaan:

— Tuo on työtäni…

Mutta ikkunaruudussa kuulsi hänen oma kuvansa; hän näki omissa silmissään, omissa kasvoissaan saman hävityksen; näki kuoleman painaneen leimansa häneen niinkuin Annaankin, ja ajatteli:

— Minunko työtäni? Ei. Sen Mahtavan julmaa työtä, joka lumoaa hulluksi ja hurmaa.

Talossa ei ollut ketään. Bäbi oli mennyt kaupungille kertomaan naapureille päivän tapahtumia. Aika kului. Kello löi viisi. Christophen valtasi kauhu, kun hänen mieleensä johtui, että Anna tulisi takaisin, ja tulisi jälleen yö. Hän tunsi, ettei hänellä enää olisi voimaa jäädä Annan kanssa täksi yöksi saman katon alle. Hän tunsi järkensä ratisevan liitoksissaan intohimon raivoisasta paineesta. Hän ei tiennyt, mitä hän tekisi; ei tiennyt, mitä tahtoi, paitsi että hän tahtoi Annaa, tahtoi, — maksoi mitä maksoi. Hän muisti sitten tuon surkean olennon, jonka hän taannoin oli nähnyt ikkunansa ohitse kulkevan, ja sanoi itsekseen:

— Hänet on pelastettava minulta!…

Tahdonvoima ponnistihe hetkeksi voitolle. Hän kaapaisi kokoon papereitaan, joita oli pitkin pöytää, sitoi ne nauhalla kääröön, otti hattunsa ja viittansa ja lähti talosta. Käytävässä, tullessaan lähelle Annan huonetta, hän riensi nopeammin, niin pelkäsi hän itseään. Alakerrassa vilkaisi hän vielä viimeisen kerran tyhjään puutarhaan. Hän puikahti ulos ovesta kuin varas. Hyytävä sumu tunkeusi ihoon terävänä kuin neulat. Christophe hiipi pitkin talojen seiniä, peljäten, että joku tuttu tulisi vastaan. Hän meni asemalle. Nousi junaan, joka lähti Luzerniin. Ensimäiseltä väliasemalta kirjoitti hän Braunille. Sanoi, että eräs kiireellinen ja tärkeä asia oli vaatinut häntä lähtemään kaupungista muutamaksi päivää, ja valitteli syvästi, että hänen täytyi jättää Braun tällaisella hetkellä; hän pyysi Braunia kirjoittamaan hänelle uutisia, antaen hänelle varman osoitteensa. Luzernissa hän muutti Gotthardin junaan. Yöllä hän sitten jäi eräälle pikku asemalle Altdorffin ja Göschenin välille. Hän ei tiennyt sen aseman nimeä, eikä ajatellut sittemminkään enää sitä. Hän meni ensimaiseen hotelliin, mikä eteen sattui, lähellä asemaa. Lainehtivia vesilätäköitä kaduilla. Satoi kaatamalla, satoi koko yön, vielä koko seuraavan päivänkin. Rikkonaisesta kattokourusta romisi vesi kuin koski. Taivas ja maa olivat sateesta harmaat, näyttivät siihen hajoavan, aivan kuin hänen ajatuksensakin olivat hajoamaisillaan. Christophe heittäytyi sänkyyn, kosteissa vaatteissaan, jotka haiskahtivat junan savulle. Mutta hän ei voinut levätä. Annaa uhkaava vaara kidutti häntä niin, ettei hän pystynyt vielä tuntemaan omaa tuskaansa. Hänen täytyi pettää yleisön pahanilkisyyttä, johdattaa se väärille jäljille. Kuumeisen kiihkonsa tilassa tuli hänelle omituinen päähänpisto: hän keksi kirjoittaa kirjeen eräälle niistä vähistä musiikkimiehistä, joiden tuttavaksi hän maassa oli joutunut, tuolle leipuri-urkuri Krebsille. Christophe vihjaili hänelle kautta rantain, että jotkin rakkausseikat vetivät häntä nyt Italiaan, että hän oli ollut sen intohimon vallassa jo silloin, kun oli tullut Braunin luokse, että hän oli koettanut siitä päästä, mutta ei ollut jaksanut. Kaiken kaikkiaan oli kirje niin selvä, että Krebs saattoi asian muka ymmärtää, mutta samalla niin hämärä, että hänellä oli tilaisuus helposti lisätä siihen omiaan. Christophe pyysi Krebsiä pitämään tätä omana salaisuutenaan. Hän tunsi miesraukan aivan sairaloisuuteen asti kieleväksi, ja laski nyt, että Krebs heti hänen kirjeensä saatuaan juoksisi levittämään näitä uutisiaan pitkin kaupunkia, — eikä Christophe siinä erehtynytkään. Lisätäkseen kirjeensä vaikutusta yleisön mielipiteeseen lopetti Christophe sen parilla melkoisen kylmällä Braunia ja hänen vaimoaan koskevalla sanalla.

Lopun yötä ja koko seuraavan päivän tuijotteli hän tylsästi yhä vain tuohon piintyneeseen ajatukseensa: Anna… Anna… Hän muisteli alusta alkaen Annan kanssa eletyt viimeiset kuukaudet, jokaisen päivän; hän ei nähnyt enää Annaa sellaisena kuin hän oli, hän ympäröi hänet rakkautensa loisteella. Aina oli hän pukenut häntä kaipuunsa mukaiseksi, antanut hänelle sitä moraalista suuruutta ja traagillista syvyyttä, jota hän tarvitsi voidakseen häntä rakastaa. Tällaiset rakkauden valheet saivat nyt entistäkin suuremman varmuuden, nyt, kun Annan läheisyys ei ollut niitä kumoamassa. Christophe näki terveen ja vapaan sielun, joka taisteli kahleista päästäkseen, joka janosi raikasta, laajaa, henkevää elämää, ja pelkäsi samalla sitä, kukisti unelmansa, kamppaili itsepintaisesti niitä vastaan, koska ne eivät voineet soveltua hänen kohtaloonsa, vaan tekivät sen hänelle vieläkin tuskallisemmaksi. Anna huusi Christophelle: "Auta!" Christophe näki hänen kauniin ruumiinsa, hän sulki sen syliinsä. Nämä muistot kiduttivat häntä; ja hänestä oli suloista lisätä tuskaansa aukomalla muistojensa haavoja. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä kauheammaksi tuli hänessä tunto, mitä hän oli kadottanut; se kasvoi niin julmaksi, ettei hän jaksanut sitä sietää.

Tietämättä, mitä teki, nousi hän yhtäkkiä, meni ja maksoi hotellilaskunsa, ja lähti ensimäisellä junalla takaisin Annan kaupunkiin. Hän tuli sinne keskellä yötä; kiiruhti suoraan Braunin talolle. Korkea kiviaita eroitti kapeasta kadusta puutarhan, joka oli Braunin puutarhan vieressä. Christophe kiipesi tuon muurin ylitse, hyppäsi vieraaseen puutarhaan, ja meni sieltä Braunin puolelle. Hän oli nyt pihalla. Koko talo oli pimeä, paitsi yhtä ikkunaa, josta kuulsi yölampun himmeä valo, — Annan ikkunasta. Anna siellä oli. Hän kärsi siellä. Ainoastaan askel, ja Christophe olisi ollut sisällä. Hän nosti jo kätensä tarttuakseen oven ripaan. Sitten hän katseli kättään, katseli ovea, puutarhaa; hänelle selvisi yhtäkkiä, mitä hän aikoi tehdä; ja heräten houreestaan, joka oli kiusannut häntä seitsemän, kahdeksan tuntia, hän vapisi, repäisi itsensä turrasta tilastaan, pakotti väkisin jalkansa liikkumaan; hän riensi aidan luokse, kiipesi sen ylitse, ja pakeni.

Samana yönä hän lähti sitten kaupungista, toisen kerran; ja seuraavana päivänä hautautui hän erääseen vuoristokylään, korkealle lumipyryjen piiriin. — Tahtoi haudata sydämensä, vaivuttaa ajatuksensa nukkumaan, unohtaa, unohtaa!…

— "E però leva su, vinci l'ambascia con l'animo che vince ogni battaglia, se col suo grave corpo non s'accascia."

Leva'mi allor, mostrandomi fornito meglio di lena ch'io non mi sentia; e dissi: "Va, ch'io son forte ed ardito."

Dante: Helvetti, XXIV.

Jumalani, mitä olen sinua vastaan rikkonut? Miksi kidutat sinä minua? Lapsuudestani asti annoit sinä minulle osaksi vaivan ja kamppailun. Minä olen nurkumatta taistellut. Olen rakastanut tuskiani, olen koettanut säilyttää puhtaana sen sielun, jonka minulle annoit, tallettaa tulen, jonka minuun sytytit… Herra, Herra, sinä tahdot hävittää sen, minkä loit, sinä olet sammuttanut tulen, tahrannut sieluni, riistänyt minulta kaiken, minkä vuoksi elin. Ainoastaan kaksi kauneutta minulla maailmassa oli: ystävä ja oma arvoni. Nyt ei minulla ole mitään, sinä otit minulta pois kaikki. Yksi ainoa oli minulla elämän erämaassa, sinä veit hänet minulta. Meidän sydämemme olivat yksi sydän, sinä ne revit irti toisistaan; sinä sallit meidän maistaa yhdessäolon suloa pelkästään antaaksesi meidän paremmin tuta toistemme kadottamisen kauhun. Sinä avasit tyhjyyden ympärilleni, tyhjyyden olentooni. Minä murruin, olin sairas, ilman tahtoa, aseita, olin kuin lapsi, joka itkee pimeässä. Sillä hetkellä juuri sinä minuun iskit. Tulit äänettömin askelin, takaa kuin petturi, ja löit tikarin selkääni; sinä päästit kimppuuni julman koirasi, intohimon vimman; minulla ei ollut voimaa, sinä tiesit sen, enkä jaksanut taistella; intohimo suisti minut maahan, se hävitti, tahrasi, tuhosi minussa kaiken… Inhoan itseäni. Jospa saattaisin edes tuskaani, häpeääni huutaa! Tahi ne unohtaa, luovan voiman hyrskyssä! Mutta voimani on murtunut, luomisintoni kuihtunut. Olen kuollut puu… Oi, jos olisin kuollut! Jumala, vapauta minut, ruhjo tämä ruumis ja sielu, kiskaise minut maasta, älä anna minun kamppailla kuilussa, kitua iankaikkisesti! Minä rukoilen armoa… Lopeta minut!

Niin huusi Christophen tuska Jumalaa, johon hänen järkensä ei uskonut.

Hän oli paennut yksinäiseen maataloon, sveitsiläiseen Jura-vuoristoon. Talo oli metsän reunassa, korkean, metsäisen ylätasangon syvänteessä. Rinteet suojelivat sitä pohjatuulilta. Etupuolella aukesi niittyjä, laaksoon viettäviä maita, joilla näkyi siellä täällä metsiköitä; kallioreuna suistui yhtäkkiä pystysuorasti syvyyteen; vääristyneitä kuusia kasvoi siinä, sen seinämiin kiinni takertuneina; laajaoksaiset pyökit pysyttäysivät kauempana. Taivas valoton. Elämä kadonnut. Epämääräinen kaukaisuus tyhjiin haipuvine viivoineen. Maa nukkui lumen alla. Öisin vain metsässä ketut haukkuivat. Oli loppupuoli talvea. Talvi myöhäinen. Iankaikkisesti kestävä. Kun sen jo luuli päättyvän, alkoi se taas.

Viikon ajan oli kuitenkin vanha horroksissa makaava luonto tuntenut sykähtelyitä sydämessään. Kevään ensimäiset petolliset oireet henkivät ilmasta ja iljangon alta. Pyökkien oksista, jotka levisivät kuin liihoittelevat siivet, tipahteli lumi vetenä. Niittyjen valkeasta vaipasta pilkisti jo sieltä täältä arasti esiin vihertäviä ruohonkorsia: niiden neulamaisten terien ympäriltä, lumen päivistä, hengitti kostea ja musta multa kuin pikku huulien raosta. Muutamana tuntina päivästä sorisi jäävaippoihin kiedottu puro jälleen. Metsissä, keskellä puiden luurankoja visersi lintu kirkkain, mutta vielä tuikein äänin.

Christophe ei tästä mitään huomannut. Kaikki oli hänestä samaa ja samaa. Hän kulki alinomaa huoneessaan edestakaisin. Tai käveli ulkosalla. Mahdotonta pysyä rauhassa. Sisäiset demoonit olivat repineet hänen sielunsa palasiksi. Ne raatelivat toisiaan. Tukehdutettu intohimo telmi vankilansa seiniä vastaan. Inho sitä kohtaan oli yhtä raivokas; ja karaten toistensa kurkkuun ja keskenään taistellen repivät intohimot ihmisen sydämenkin. Ja samallaikaa tulivat myöskin muistot Olivier Jeanninista, näännytti kuoleman epätoivo, paloi tyydytystä saamaton halu tehdä luomistyötä, kimposi ylpeys vastarintaan tyhjyyden kuilun partaalla. Kaikki pahathenget valloillaan, ei hetkenkään hengähdysaikaa. Tai jos sattui petollinen tyyni hetki, jos pauhaavat aallot tuokioksi laskeutuivat, niin näki Christophe olevansa yksin, eikä hän löytänyt sielustaan enää mitään: ajatus, rakkaus, tahto, kaikki oli tapettu.

Luoda! se olisi ollut ainoa apu. Jättää elämänsä haaksihylky aaltojen valtaan. Pelastautua uimalla taiteensa saareen!… Luoda! Hän tahtoi… Hän ei sitä voinut enää.

Christophella ei ollut eläessään ollut työmetoodia. Kun hän oli voimakas ja terve, niin häntä kiusasi paremminkin voimien yltäkylläisyys kuin pelko, että hän köyhtyisi; hän noudatti aina oikkujaan; hän teki työtä, milloin halu käski, sattuman mukaan, seuraamatta mitään varmaa järjestystä. Oikeastaan hän teki siten työtä aina ja kaikkialla; hänen aivonsa toimivat yhtä mittaa. Monta kertaa neuvoi Olivier, joka ei ollut niin rikas kuin Christophe ja oli siitä syystä harkitsevampi, ystäväänsä:

— Pidähän varasi. Sinä luotat liiaksi voimaasi. Se on vuori stokoski. Täynnä tänään, huomenna ehkä tyhjä. Taiteilijan täytyy sitoa kykynsä; hän ei saa antaa sen ripotella itseään sinne tänne, kuinka sattuu. Kanavoi voimasi. Taivuta itsesi varmoihin tottumuksiin, jokapäiväisen työn hygieniaan, määrätunteihin. Ne ovat yhtä välttämättömät taiteilijalle kuin liikkeet ja askeleet sotamiehelle, jonka tehtävä on tapella. Jos tulee vaarallisia murroskausia — (ja niitähän tulee aina) — estää tällainen rautainen asu taiteilijaa kaatumasta maahan. Minä tiedän sen hyvin kokemuksesta. Etten ole kuollut, johtuu siitä, että se juuri on minut pelastanut.

Mutta Christophe nauroi ja vastasi:

— Sopii sinulle, pikku ystäväni! Siitä ei pelkoa, että minulta elämäninto menee. Minulla on vankka ruokahalu.

Olivier kohautti olkapäitään:

— Liiasta liika vähään. Vaarallisimpia sairauksista on, että ihmiset voivat liian hyvin.

Nyt kävi niinkuin Olivier oli sanonut. Ystävän kuoleman jälkeen ei Christophen sisäinen elämänvirta ollut heti kuivunut; mutta se oli muuttunut kummallisen epätasaiseksi; se ilmeni äkillisinä purkauksina, sitten vaikeni, katosi maan alle. Christophe ei sitä sen enempää ajatellut; mitä hän siitä? Hänen surunsa ja uusi intohimonsa veivät hänen kaikki ajatuksensa. — Mutta kun hirmumyrsky oli mennyt ohitse, kun hän jälleen etsi lähdettään juodakseen siitä, ei hän löytänyt siitä mitään. Pelkkää hiekkaa. Ei veden tilkkaa, sielu oli kuivunut. Hän yritti kaivaa syvemmälle, puhkaista veden ilmi maanalaisista kerrostumista, luoda väkisin: turhaa, hengen koneisto kieltäytyi tottelemasta. Eikä hän saanut avukseen tottumusta, uskollista liittolaista, joka jää kupeellemme, kun kaikki elämän järjelliset syyt luotamme karkkoavat, jää yksinään, vakavana ja itsepintaisena, ei virka sanaakaan, ei käske minnekään, vaan taluttaa meitä varmalla kädellään, koskaan vapisematta, eteenpäin luoduin silmin ja huulet mykkinä vaarallisen paikan ohitse, kunnes näemme jälleen päivänvalon ja tunnemme halun elää. Christophella ei ollut sitä apua, eikä hänen kätensä pimeässä tavannut toista kättä. Hän ei löytänyt takaisin päivän kirkkauteen.

Se oli kärsimyksistä suurin. Hän tunsi häilyvänsä hulluuden rajalla. Milloin oli hänen päivänsä mieletöntä ja toivotonta taistelua ajatuksia vastaan, hourupäisen raivoa, taikauskoista ennustusta numeroilla: hän luki permannon palkit, luki puut metsässä; määrättömät numerot ja soinnut, joista hän ei ymmärtänyt, mikä niistä oli mitäkin, riehuivat hänen päässään ainaisessa sekamelskassa. Milloin vaipui hän taas tylsyyteen ja oli melkein kuin kuollut.

Kukaan ei hänestä pitänyt huolta. Hän asui erillään talon siipirakennuksessa. Hän siisti itse kamarinsa, — — eikä joka päivä sitä siistinytkään. Hänelle tuotiin ruoka sinne; hän ei nähnyt ainoaakaan inhimillistä ihmistä. Hänen kortteeri-isäntänsä, iäkäs, juro ja itsekäs talonpoika, ei välittänyt hänestä. Söikö Christophe vai ei, se oli hänen oma asiansa. Tuskinpa tiedettiin, tuliko hän iltaisin kotiin. Kerran hän eksyi metsään, näki seisovansa siellä lumessa vyötäisiä myöten; niin ja näin löysi hän takaisin kartanolle. Hän koetti näännyttää itseään ponnistuksilla, että olisi päässyt ajatuksistaan. Siinä ei hän onnistunut. Ainoastaan silloin tällöin sai hän pari tuntia huonoa unta.

Yksi ainoa elävä olento tuntui hänestä välittävän: se oli vanha bernhardilaiskoira, joka tuli usein ja painoi ison päänsä Christophen polvien väliin ja katseli häneen verestävillä silmillään, Christophen istuessa penkillä talon pihalla. He katselivat toisiaan pitkään. Christophe ei sitä karkoittanut pois. Nuo silmät eivät tehneet häntä levottomaksi, niinkuin ne tekivät Goethen sairauden aikana. Christophen ei tehnyt mieli huutaa koiralle kuin hän:

— Mene pois!… Yritä, mitä yrität, aave, et minua niele!

Christophe päinvastoin tahtoi antaa noiden rukoilevain ja unisten silmien ottaa hänet, tahtoi auttaa niitä; hän oli näkevinään niissä vangitun sielun, joka rukoili hänen apuaan.

Näinä aikoina, kun kärsimys oli masentanut hänen voimansa, riistänyt hänet irti kaikesta elämästä, kun inhimillinen itsekkyys oli silponut hänet palasiksi, huomasi hän ihmisen uhreiksi joutuneetkin, sen taistelukentän, jolla ihminen saavuttaa voittonsa muita olentoja tappamalla; ja se näky täytti hänen sydämensä säälillä ja kauhulla. Jo siihenkin aikaan kuin hän vielä oli onnellinen, oli hän aina rakastanut eläimiä; hän ei ollut voinut sietää, että niille tehtiin pahaa; hän inhosi metsästystä, vaikkei uskaltanut mieltään ilmaista, koska pelkäsi olevansa naurettava; eikä hän ehkä ollut siitä tunteesta itsekään aivan selvillä; mutta se tunne oli salaisena ja näennäisesti selittämättömänä syynä siihen, ettei hän tahtonut eräänlaisten miesten läheisyyteen: hän ei suvainnut ystäväkseen miestä, joka tappoi huvikseen eläimiä. Se ei ollut suinkaan mitään hempeilemistä: hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että elämän perustana on sarja kärsimyksiä ja rajatonta julmuutta; ei voi elää tuottamatta toisille kärsimyksiä. Ei ole tarpeen sulkea silmiään ja laverrella kauniita sanoja. Eikä myöskään tehdä sellaista johtopäätöstä, että täytyy kieltäytyä elämästä, ja vetistellä kuin lapsi. Ei, on tapettava elääkseen, jos ei voi muuten elää, tapettava hetken pakosta. Mutta konna se, joka tappaa tappaakseen! Konna tietämättään, sen myönnän hyvin; mutta kuitenkin konna. Ihmisen ainaisena pyrkimyksenä olkoon koettaa vähentää kärsimyksen ja julmuuden määrää: se on hänen ensimäinen velvollisuutensa.

Nämä ajatukset pysyivät tavallisissa olosuhteissa Christophen sydämen pohjalle kätkettyinä. Hän ei tahtonut niitä ajatella. Mitä varten? Minkä hän sille voi? Hänen täytyi olla Christophe, täytyi suorittaa elämäntyönsä, maksoi mitä maksoi, elää kaikkein heikompain kustannuksella… Hän ei maailmaa ollut luonut… Ei pidä sellaista ajatella…

Mutta kun onnettomuus nyt oli syössyt hänetkin voitettujen joukkoon, täytyi hänen sitä ajatella. Ennen oli hän moitiskellut Olivier Jeanninia, kun hän antautui turhiin tunnontuskiin ja sääli, ilman tulosta, onnettomia, joiden kohtaloon toiset kärsivät olivat syypäät. Nyt johtui hän vielä pitemmälle kuin Olivier; väkevän luonteensa voimalla tunkeusi hän aina kaikkeuden tragedian juureen; hän tunsi koko luomakunnan kärsimykset, ne koskivat häneen niin kipeästi kuin hän olisi ollut verille nyljetty. Hän ei voinut enää ajatella eläimiä ahdistuksesta vapisematta. Hän näki eläinten sielun niiden katseesta, sielun, joka oli samantapainen kuin hänenkin, mutta ei osannut puhua; ja eläinten silmät huusivat niiden sielujen puolesta:

— Mitä minä olen teille tehnyt? Minkä tähden te olette minulle niin pahoja?

Hän ei sietänyt enää katsella edes sellaisia aivan jokapäiväisiäkään näkyjä, joita hän oli nähnyt sadatkin kerrat, — ahtaaseen, lautaristikoista kyhättyyn laatikkoon työnnettyä pientä, ynisevää vasikkaa, sen suuria, tummia ja ulkonevia silmiä, niiden sinertävää valkuaista ja punertavia luomia, tuota poloista lenkosäärtä valkeine silmäripsineen, kiharaisine otsatukkineen ja sinertävine turpineen; — ei sietänyt nähdä karitsaa, jota talonpoika kantoi yhteen sidotuista jaloista, pää alhaalla riiputtaen: kuinka se koetti nousta, ja valitteli kuin lapsi, määkyi ja kurotteli harmaata kieltään; — ei kanoja, jotka oli sullottu päälletysten koriin; — sian hätäinen, kaukaa kuuluva vinkuna viilsi hänen sydäntään; — ja vielä kauheampi oli nähdä keittiön pöydällä lintua, josta kaiveltiin pois sisälmyksiä… Hänen tunteitaan raateli ajatella, miten monenmoisia kidutustapoja ihminen viattomille heikommilleen keksii. Kuvitelkaa, että eläimellä on järjenkipinä, ajatelkaa, miten kauheaa unta maailma mahtaa sille olla: nuo tylyt, silmittömät ja kuurot ihmiset, jotka teurastavat sen, repivät auki sen vatsan, raastavat suolet siltä, paloittelevat, kärventävät sen elävältä, joskus nauttivat sen tuskan väänteistä! Ovatko Afrikan kannibaalit sen julmempia? Eläinten kärsimys on ajattelevalle sielulle vieläkin sietämättömämpää kuin ihmisten. Sillä ihmisille myönnetään edes, että kärsimys on pahaa ja että kiduttaja on rikollinen. Mutta miljoonat eläimet surmataan hyödyttömästi, joka päivä, ilman pienintäkään omantunnontuskaa. Ken sellaisesta puhuisi, olisi naurettava. — Ja se on anteeksiantamaton rikos. Se yksinään tekee kaiken, mitä ihminen saa kärsiä, ansaituksi. Se huutaa ihmiskunnalle kostoa. Jos Jumala on olemassa ja sallii sellaista, huutaa se kostoa itselleen Jumalalle. Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hänen täytyy auttaa pienimpiäkin luomiaan. Ellei Jumala ole hyvä muuta kuin väkeville, ellei löydy oikeutta kurjille, niille alemmille olennoille, jotka on uhrattu ihmiskunnan hyväksi, ei olekaan hyvyyttä, ei ole oikeutta…

Oi, ihmisen verilöylyt ovat tyhjää sen rinnalla, miten kaikkeus surmaa! Eläimet syövät toinen toisiaan. Rauhalliset kasvit, mykät puut ovat julmia petoja keskuudessaan. Metsien rauha: mainio paikka kaunopuheisille kirjailijoille, jotka tuntevat luontoa ainostaan kirjanoppineesta… Läheisessä metsässä, muutaman sylen päässä talosta, käytiin hirvittävää taistelua. Murhanhimoiset pyökit heittäytyivät kauniiden, rusorunkoisten kuusien kimppuun, takertuivat notkeilla vartaloillaan noihin ikivanhoihin metsänpylväisiin, tukehduttivat ne. Ne vaaniskelivat tammia, murskasivat ne, tekivät niistä itselleen tukia. Pyökkijättiläiset satoine käsineen hyökkäsivät yhtä vastaan, kymmenen puuta yhteen puuhun. Niiden ympäristö oli täynnä ruumiita. Ja kun ei ollut vihollisia, ryntäsivät ne toisiaan vastaan, ottelivat raivoisasti, tunkien toisiaan tieltä, vääntelehtien kamppailussa kuin antediluviaaniset hirviöt. Alempana olivat akaasiat lähteneet metsänreunasta liikkeelle ja työntyivät sen sisälle, hyökkäsivät päin kuusia, takertuivat kynsillään kiinni vihollistensa juuriin, myrkyttivät heidät omilla mahlanesteillään. Taistelua elämästä ja kuolemasta. Voittaja anasti samalla kertaa sekä voitetun paikan että sen asustuksen. Sitten viimeistelivät pikku hirviöt suurten työn. Sieniä kasvoi juurten välissä, ne imivät vähitellen tyhjäksi sairaan puun. Mustat muurahaiset jauhoivat muruiksi sen lahon ruumiin. Miljoonat näkymättömät hyönteiset kalvoivat, kaivoivat, muuttivat tomuksi äskeisen elämän… Ja kaikki tämä taistelu kävi aivan äänettömästi!… Oi sinua, luonnon rauha, traagillinen naamio, joka kätket Elämän tuskallisia ja julmia kasvoja!

Christophe oli hukkumaisillaan. Mutta hän ei ollut mies, joka uppoaa ponnistelematta ja kätensä tyynesti ristiin pannen. Vaikka hän tahtoikin kuolla, teki hän kaikkensa saadakseen elää. Hän oli niitä, joista Mozart sanoo, että "he tahtovat toimia niin kauan kunnes viimein ei ole enää mitään mahdollisuutta mihinkään". Hän tunsi katoavansa, ja vaipuessaan hapuili hän käsillään oikealle ja vasemmalle, etsien jotain tukea. Kerran luuli hän jo sen löytäneensä. Hänen mieleensä johtui Olivier Jeanninin pikku poika. Heti kohta otti Christophe hänet elämänvoimansa virittäjäksi, turvautui tuohon lapseen. Niin, hänen oli saatava tietää pojan olinpaikka, vaadittava hänet itselleen, kasvatettava, rakastettava sitä, asetuttava isän paikalle, hankittava Olivier jälleen pojassaan elämään. Kuinka hän ei ollutkaan ajatellut jo ennen sitä? Niin itsekäs oli hän surussaan ollut. Christophe kirjoitti nyt Cécilelle, jonka hoitoon lapsi oli jäänyt. Hän odotti kärsimättömästi vastausta, se oli hänen ainoana ajatuksenansa. Hän koetti olla tyyni; hänellä oli aihetta toivoa. Hän luotti onnistuvansa, hän tiesi, miten hyvä Cécile oli.

Vastaus tuli. Cécile kertoi, että kolme kuukautta Olivier Jeanninin kuoleman jälkeen oli eräs surupukuinen nainen tullut hänen luokseen ja sanonut hänelle:

— Antakaa minulle minun lapseni takaisin! Hän oli se sama, joka oli vähän sitä ennen jättänyt lapsensa ja Olivier Jeanninin, — Jacqueline, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Hänen mieletön rakkaudenpuuskansa ei ollut kestänyt pitkän aikaa. Hän oli kyllästynyt rakastajaansa vielä pikemmin kuin rakastaja häneen. Hän oli tullut takaisin Parisiin murtuneena, elämää inhoten, vanhentuneena. Paljon hälinää herättäneen skandaalin vuoksi sulkeutuivat häneltä useimmat ovet. Vapaamielisimmät olivat ainakin yhtä ankaria kuin muut. Yksinpä hänen äitinsäkin oli kohdellut häntä niin solvaavan halveksivasti, ettei Jacqueline voinut jäädä hänen luokseen. Hän sai nähdä pohjiin asti maailman ulkokultaisuuden. Olivier Jeanninin kuolema murskasi hänen sielunsa lopullisesti. Jacqueline oli näyttänyt niin kärsivältä, ettei Cécile tuntenut itsellään olevan oikeutta vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä. Katkeraahan oli luovuttaa tuo pikku olento, jota Cécile oli jo tottunut pitämään aivan omanaan. Mutta vieläkin katkerampaa olisi ollut olla kova ihmiselle, jolla oli suurempi oikeus lapseen kuin hänellä ja joka oli vieläkin onnettomampi kuin hän. Cécile olisi tahtonut silloin kirjoittaa Christophelle, kysyä häneltä neuvoa. Mutta Christophe ei ollut kertaakaan vastannut Cécilen kirjeisiin. Cécile ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä edes, elikö Christophe vai oliko kuollut… Ilo tässä maailmassa tulee ja menee. Mitäpä voikaan? Alistua. Tärkeintä oli kuitenkin, että lapsi oli onnellinen ja että sitä rakastettiin…

Se kirje tuli illalla. Oli takatalvi, satoi lunta. Kaiken seuraavan yötä. Metsässä, jossa oli jo näkynyt tuoreita lehtisilmuja, ratisivat ja katkesivat puut lumen painon alla. Siellä paukkui kuin olisi tykeillä ammutta. Christophe oli yksin huoneessaan, puolipimeässä, fosforinhohtavassa hämärässä; hän kuunteli synkän metsän ääniä, ja hätkähti joka paukahduksella; hän oli kuin puu, joka taipuu taakkansa alla ja rasahtaa poikki. Hän sanoi itsekseen:

— Nyt on kaikki mennyttä.

Yö kului, päivä tuli; puu ei ollut taittunut. Pitkin uutta päivää ja seuraavan yön, ja monetkin seuraavat päivät ja yöt puu yhä taipui ja ratisi; mutta se ei taittunut. Christophella ei ollut mitään aihetta enää elää; ja hän eli kuitenkin. Hänellä ei ollut syytä taistella; ja hän taisteli yhä näkymätöntä vihollista vastaan, joka tahtoi väkivallalla ruhjoa hänen selkärankansa, taisteli ruumis ruumista vastaan, kaikin voimin. Aivan kuin Jakob enkelin kanssa. Hän ei odottanut taistelusta mitään, hän ei odottanut muuta kuin loppua, rauhaa; ja hän taisteli vain. Ja hän huusi:

— Murskaa minut. Miksi sinä et minua murskaa?

Meni päiviä. Christophe lähti huoneestaan. Tyhjänä elämästä. Hän koetti itsepintaisesti kuitenkin pysyä pystyssä. Hän käveli edelleen. Onnelliset ne, joita voimakas rotu elämän samenevina hetkinä pitää yllä! Isän ja isoisän jalat kantoivat nyt pojan ruumista, joka oli kaatumaisillaan; vankkojen kanta-isien voima kohotti murtunutta sielua aivan kuin ratsu kantaa kuollutta ritaria.

Christophe kulki pengermää pitkin rotkossa; hän laskeusi kapeaa polkua, terävien kivien välitse, joiden raoissa kiemurteli pienien vaivaistammien suonikkaita juuria; hän ei tiennyt, minne meni, mutta hänen askeleensa olivat varmemmat kuin jos selvä tahto olisi niitä ohjannut. Christophe ei ollut nukkunut, tuskin syönytkään moneen päivään. Hänen silmissään oli kaikki sumua. Hän kulki alas laaksoihin päin. — Oli pääsiäisviikko, pilvinen päivä. Talven viimeinen hyökkäys voitettu. Lämmin kevät hautoi maan pintaa. Kylistä alhaalta kuului kirkonkellojen soittoa. Ensin yhdestä, joka oli tuolla vuoren juuressa, aivan kuin mikä linnunpesä siellä painanteessa, — kirjavine, mustine ja vaaleine olkikattoineen; katoissa oli sakeaa sammalta, ikäänkuin samettia. Sitten toisista kylistä, joita ei näkynyt, vuoren toiselta puolelta. Sitten jälleen tasangolta, joen tuonpuoleiselta rannalta. Ja hyvin kaukaa kuului usvissa lepäävän kaupungin huminaa. Christophe pysähtyi. Hänen sydämensä tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Nuo äänet hänelle ikäänkuin sanoivat: — Lähde kanssamme. Täällä on rauha. Täällä on tuska kuollut, ja ajatus kuollut sen keralla. Me tuudimme sielua niin hellästi, että se nukahtaa syliimme. Tule ja lepää, et enää herää.

Kuinka väsynyt hän tunsikaan olevansa! Kuinka mielellään hän olisi tahtonut nukkua. Mutta hän pudisti päätänsä ja vastasi:

— Minä en etsi rauhaa, minä etsin elämää.

Hän alkoi jälleen vaeltaa. Hän kulki monet kilometrit, aivan huomaamattaan. Hänen hourailevassa heikkoudessaan sattuivat yksinkertaisimmatkin aistimukset häneen odottamia kaikuja herättävällä voimalla. Hänen ajatuksensa heijasteli kaiken, mitä oli ympärillä, maassa ja ilmassa, fantastisina hohteina. Hän vavahti varjoa, joka juoksi hänen edeltään auringonpaisteessa valkealla ja tyhjällä tiellä, kun hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui.

Eräästä metsiköstä aukealle tullessaan näki hän joutuneensa lähelle kylää. Hän kääntyi heti samaa tietä takaisin: ihmisten näkeminen tuskastutti häntä. Hänen täytyi kuitenkin kulkea erään yksinäisen talon ohitse, talon, joka oli hiukan erillään toisista; se oli rakennettu jyrkänlaisen vuoren kupeeseen; se näytti sanatoriolta; suuri, auringonpaahtama puutarha ympäröi sitä; joitakin ihmisolentoja kuljeskeli epävarmoin askelin sen hiekkakäytäviä pitkin. Christophe ei taloa juuri huomannutkaan; mutta sitten joutui hän polun mutkassa vastatusten miehen kanssa, jolla oli himmeät silmät, lihava ja keltainen naama ja joka istui penkillä kahden poppelin juurella tuijottaen eteensä. Toinen mies istui hänen vieressään; he olivat molemmat vaiti. Christophe meni jo heidän ohitseen, mutta parin askeleen päässä hän pysähtyi: hän oli muistavinaan nuo äskeiset silmät. Hän kääntyi ja tuli takaisin penkin luokse. Mies ei ollut liikahtanut paikaltaan. Ja tuijotti niinkuin äskenkin johonkin eteensä. Mutta hänen toverinsa katseli Christopheen. Christophe viittasi hänelle, ja hän tuli Christophen luokse.

— Kuka hän on? kysyi Christophe.

— Muuan tuon yksityisen hermosairaalan hoidokkaita, vastasi mies osoittaen rakennusta.

— Minä taidan hänet tuntea, virkkoi Christophe.

— Mahdollista, hän oli varsin tunnettu saksalainen kirjailija, vastasi mies.

Christophe mainitsi nimen. — Juuri niin, hän se oli. — Christophe oli nähnyt hänet ennen muinoin, siihen aikaan, kun hän kirjoitti Mannheimin aikakauslehteen. Silloin olivat he olleet vihollisia: Christophe yritteli silloin vasta päästä julkisuuteen, ja toinen oli jo kuuluisa. Hän oli voimakas mies, verrattoman varma itsestään; hän halveksi kaikkea, mikä ei ollut häntä omaa itseään; romaanikirjailija, jonka realistinen ja sensualistinen taide nousi paljon tavallisten kirjallisten tuotteiden keskitasoa korkeammalle. Vaikka Christophe olikin vihannut häntä, ei hän voinut olla ihailematta hänen aineellisen, rehellisen ja ahdaslaatuisen työnsä mallikelpoisuutta.

— Hän tuli tällaiseksi vuosi sitten, kertoi vartia. Häntä hoidettiin täällä, hänen luultiin jo tulleen terveeksi, hän lähti kotiinsa. Ja sitten se kohtasi häntä uudestaan. Eräänä iltana heittäysi hän alas ikkunastaan. Ensi aikoina touhusi hän täällä ja huusi. Nyt hän on aivan tyyni. Hänen päivänsä menevät istuskellen, niinkuin nyt näette.

— Mitä hän katselee? kysyi Christophe.

Christophe meni lähemmäksi penkkiä. Hän katseli voitetun kelmeitä kasvoja, hänen paksuja luomiaan, jotka riippuivat silmien päällä: toinen luomi oli melkein ummessa. Hullu ei näyttänyt tietävän mitään Christophen läsnäolosta. Christophe mainitsi häntä nimeltä, otti hänen kätensä, — pehmeän ja kostean, joka riippui hervottomana kuin kuolleen, käteensä; Christophe ei voinut pitää kauan sitä. Mies loi hetkeksi Christopheen hamuilevan katseensa, tuijotti sitten taas eteensä tylsästi hymyillen. Christophe kysyi:

— Mitä te katselette?

Liikkumaton mies vastasi matalalla äänellä:

— Minä odotan.

— Mitä?

— Ylösnousemusta.

Christophe hätkähti. Hän lähti nopeasti sieltä. Vastaus lävisti hänet kuin tulinen miekka.

Hän meni metsään, kapusi vuoriston rinteitä, pyrki kotiin päin. Sekaannuksissaan eksyi hän tieltä; hän huomasi olevansa valtavassa kuusikossa. Varjoa ja äänettömyyttä. Muutamia ruskeanpunaisia auringonpaisteen läikkiä, joista ei tiennyt, mistä ne tulivat, hohti hämärässä. Christophen hypnotisoivat ne valoläikät. Kaikki muu oli ympärillä kuin yötä. Hän käveli terävien havunneulojen peittämää polkua, kompastellen puiden juuriin, jotka olivat paisuneet kuin mitkä jättiläissuonet. Kuusien tyven ympärillä ei ollut yhtään ainoata kasvia, ei sammalta. Niiden oksissa ei ainoakaan lintu liikahtanut. Alimmaiset oksat olivat kuivuneet. Koko elämä oli kiitänyt pakoon ylös, sillä siellä oli auringonpaistetta. Pian sekin elämä sammui. Christophe joutui sellaiseen metsänosaan, jota tuntematon tauti vaivasi. Pitkä ja ohut naava kietoi hiushienoihin säikeihinsä kuusien punertavia oksia, aivan kuin hämähäkin verkkoon, köytti ne latvasta tyveen, siirtyi puusta toiseen, kuristi metsää. Se loiskasvi oli kuin merenalaista levää tai lonkeroeläimiä ilkeine tuntosarvineen. Ja hiljaistakin oli kuin valtameren pohjalla. Ylhäällä auringonpaiste jo kalpeni. Usva hiipi viekkaasti läpi kuolleen metsän ja eksytti kulkijaa. Kaikki katosi; ei ollut enää mitään. Puolen tuntia harhaili Christophe umpimähkään valkean usvaharson keskellä, joka vähitellen yhä tiivistyi, musteni; se tunkeusi hänen kurkkuunsa; hän luuli menevänsä suoraan eteenpäin, ja kiersikin piiriä jättiläiskokoisten lukinverkkojen alla! jotka riippuivat kuoliaiksi kuristetuista kuusista; noiden verkkojen läpi tunkeutuessaan usva jätti niihin kylmiä ja väriseviä vesipisaroita. Viimein silmukat hajosivat, näkyi suuri aukko, ja Christophe pääsi merenalaisesta metsästä. Hän oli jälleen elävässä metsässä, jossa kuusi ja pyökki kamppailivat vaiti keskenään. Mutta kaikki oli yhä yhtä liikkumatonta kuin ennenkin. Se tuntikausia kestänyt äänettömyys ahdisti hänen sieluaan. Christophe pysähtyi sitä kuuntelemaan…

Yhtäkkiä eroitti hän kaukaista kohinaa. Enteellinen tuulenpuuska nousi metsän takaa. Aivan kuin laukkaava hevonen tuli se puiden huippujen kohdalle, ja huiput lainehtivat. Ikäänkuin Michel-Angelon Jumala, joka kulkee pilvenpatsaassa. Se joutui Christophen yläpuolelle! Metsä ja Christophen sydän värähtivät. Se oli airut…

Hiljaisuus vallitsi jälleen. Christophe tunsi pyhää kauhua. Ja meni vapisevin jaloin kiireesti kotiin. Talon kynnyksellä vilkaisi hän rauhattomana taakseen, aivan kuin ihminen, jota ajetaan takaa. Luonto oli kuin kuollut. Vuoren rinteitä peittävät metsät nukkuivat raskaan surun herpaisemina. Liikkumaton ilma oli taikamaisen kuulakasta. Ei ainoaa ääntä. Ainoastaan joen kolkko soitto kumisutti jäistä maata, — virtaavan veden, joka kalliota kalvaa. Christophe meni levolle, hänellä oli kuumetta. Läheisessä navetassa liikahtelivat eläimet levottomina niinkuin hänkin…

Yö. Hän oli vaipunut unenhorroksiin. Äänettömyydestä alkoi kuulua jälleen sama kaukainen kohina. Tuuli tuli takaisin, tällä kertaa hirmumyrskynä, — se oli Föhn, kevätmyrsky, joka lämmittää hehkuvalla henkäyksellään hyisen ja kylmänä nukkuvan maan, Föhn, joka sulattaa jään ja ravistaa alas hedelmöittävät sateet. Se pauhasi kuin ukkonen laakson toisella puolella metsissä. Se läheni, se paisui, nousi vuoren jyrkännettä rientoaskelin; koko vuori vongahteli. Tallissa hevonen hirnui, navetassa lehmät ammuivat. Christophe istui vuoteessa ja kuunteli hiukset pystyssä. Myrsky tuli, se ulvoi, pani ikkunaluukut paukkumaan, viirit vinkumaan, lennätti tiilet katoilta, vapisutti koko tuloa, kukkaruukku putosi ikkunalta ja särkyi. Christophen huonosti suljettu ikkuna rämähti auki. Ja lämmin tuuli töytäsi sisään. Christophe sai sen vasten kasvojaan ja alastonta rintaansa. Hän hypähti vuoteesta, suu auki, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Tuntui kuin hänen sielunsa tyhjyyteen olisi hyökännyt elävä Jumala. Ylösnousemus!… Ilma tunkeusi hänen kurkkuunsa, uuden elämän tulva valtasi pohjiin asti hänen olemuksensa. Hän tunsi läkähtyvänsä, hän tahtoi huutaa, huutaa tuskasta ja ilosta; mutta hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin epäselviä ääniä. Hän hamuili huoneessa, iski käsillään seiniin, hapuili keskellä papereitaan, joita myrsky lennätteli. Hän kaatui kamarinsa lattialle:

— Oi sinäkö, sinä! Sinä tulit viimeinkin!

— Sinä tulit, sinä tulit takaisin! Oi, sinä, jonka kadotin!… Miksi sinä minut hylkäsit?

— Täyttääkseni työni, jonka sinä heitit.

— Minkä työsi?

— Taistelun.

— Mitä sinä tarvitset taistella? Etkö sinä ole kaiken herra?

— En ole herra.

— Etkö sinä ole Kaikki, mikä On?

— Minä en ole kaikki, mikä on. Minä olen Elämä, joka sotii Tyhjyyttä vastaan. Minä en ole Tyhjyys. Minä olen Tuli, joka palaa Yössä En ole Yö. Olen ikuinen Taistelu; eikä taistelun yläpuolella ole ikuisempaa sallimusta. Minä olen vapaa Tahto, joka taistelee iankaikkisesti. Taistelee ja palaa kanssani.

— Minä olen voitettu, minusta ei enää ole mihinkään.

— Oletko voitettu? Tunnet kadottaneesi kaiken? Toiset voittavat puolestasi. Älä ajattele itseäsi, ajattele armeijaasi.

— Minä olen yksin, minulla ei ole muuta kuin minä, eikä minulla ole armeijaa.

— Sinä et ole yksin, etkä ole omasi. Sinä olet yksi ääniäni, olet yksi käsiäni. Puhu ja iske puolestani. Mutta jos kätesi on murtunut, jos äänesi sortunut, minä en sorru; minä taistelen toisilla äänillä, toisilla käsillä kuin sinun. Jos oletkin voitettu, olet sellaisen armeijan jäsen, jota ei koskaan voiteta. Muista se, ja vielä kuolemassakin voitat.

— Herra, minä kärsin kovin!

— Luuletko, etten minäkin kärsi? Vuosituhansia on kuolema minua ahdistanut ja tyhjyys väijynyt. Minun tieni ei ole pelkkiä voitoniskuja. Elämänvirta on punainen verestäni.

— Taistella? Ainako taistella?

— Aina täytyy taistella. Jumala itsekin taistelee. Jumala on sankari, joka valloittaa. Hän on leijona, joka syö. Tyhjyys häntä pyydystää, ja Jumala murskaa sen. Ja taistelun tahti on kaikkeuden korkein harmonia. Se harmonia ei ole tehty kuolevaisia korviasi varten. Tyydy siihen, että vain tiedät sen olevan olemassa. Täytä tyynesti tehtäväsi, ja jätä muu Jumalan huomaan.

— Minulla ei ole enää voimaa.

— Laula niille, jotka ovat väkeviä.

— Ääneni on sortunut.

— Rukoile.

— Sydämeni on tahrattu.

— Tempaa se pois. Ota minun sydämeni.

— Herra, helppoa olisi unohtaa itsensä, heittää pois kuollut sielunsa.
Mutta voiko hyljätä ystävä-vainajat, unohtaa heidät, minulle rakkaat?

— Jätä kuolleet kuolleen sielusi mukana. Sinä löydät ne uudestaan minun elävän sieluni keralla.

— Oi sinä, joka minut hylkäsit, jätätkö minut vielä?

— Minä jätän sinut vielä. Se on varma. Sinun tehtäväsi on olla jättämättä enää minua.

— Mutta jos elämäni sammuu?

— Sytytä se toisissa.

— Jos kuolema on minussa?

— Elämä on muualla. Mene, avaa sille ovesi. Mieletön, miksi sulkeudut talosi raunioihin! Astu ulos itsestäsi. On muita paikkoja asuaksesi.

— Oi, elämä, elämä! Näen sinut… Minä etsin sinua itsestäni, tyhjästä ja suljetusta sielustani. Sieluni murtuu; haavojeni ikkunoista virtaa sisälle ilma; minä hengitän, minä saan sinut jälleen, oi elämä…

— Minä löysin taas sinut… Vaikene, ja kuuntele.

Ja Christophe kuuli palaavan elämän laulun kuin puron kohinan. Nojaten ikkunanlautaansa katseli hän ulos. Ja näki, että metsä, joka vielä eilen oli ollut kuollut, hohti auringonpaisteessa ja häilyi tuulessa, lainehtien kuin valtameri. Puiden selkäpiitä iloisesti värisyttäen kulkivat tuulen aallot; ja notkuvat oksat kohottivat haltioissaan käsiään säteilevää taivasta kohti. Ja vuorikoski soitti niinkuin kellon naurava ääni. Eilinen, haudansynkkä maisema oli ylösnoussut; elämä oli tunkeutunut samalla hetkellä kuin rakkaus Christophen sydämeen. Ihme: sielu, jota armo koskettaa, herää elämään. Kaikki alkaa elää sen ympärillä! Sydän lyö jälleen. Sielun silmä on auennut. Ehtyneet lähteet pääsevät taas vuotamaan.

Ja Christophe lähti uudestaan jumalaiseen taisteluun… Kuinka pieneltä näyttivät hänen omat taistelunsa, koko ihmiskunnankin taistelut tämän jättiläiskamppailun rinnalla, joka karistaa taivaasta auringoita aivan kuin myrsky lumihiutaleita!… Hän oli riisunut sielunsa alasti. Niinkuin usein unessa on häilyvinään tyhjässä, tunsi hän leijuvansa itsensä yläpuolella; hän näki itsensä ylhäältä, keskellä kaiken muun yhteyttä; ja hänen ponnistustensa tarkoitus, hänen kärsimyksensä merkitys selvisi hänelle yhtäkkiä. Hänen taistelunsa olivat kokonaisten maailmoiden sotain pikkuosa. Hänen tappionsa oli hetkellinen tapaus, joka korjautui kohta. Niinkuin hän taisteli kaikkien puolesta, taistelivat kaikki hänenkin. Ne tunsivat hänen koettelemuksensa; hänenkin ansiotaan oli niiden kunnia.

— "Toverit, vihamiehet, marssikaa ylitseni, murskatkaa minut, niin että tunnen voittajien kanuunain vierivän ruumiini ylitse. En ajattele rautaa, joka tunkeutuu sydämeeni, en ajattele jalkaa, joka tallaa päätäni, ajattelen Kostajaani, Mestaria, luvuttoman armeijan Päämiestä. Vereni on tulevan voiton lunnas…"

Jumala ei ollut hänelle tunteeton Luoja, keisari Nero, joka katselee vaskisen torninsa huipulta itse sytyttämänsä Kaupungin paloa. Jumala taisteli. Jumala kärsi. Kaikkien niiden kanssa, jotka kärsivät ja taistelevat. Sillä hän oli Elämä, valonpisara, joka pirahtaa pimeyteen, leviää, laajenee ja imee itseensä yön. Mutta yö on ääretön, eikä jumalainen taistelu lakkaa koskaan; eikä kukaan tiedä, mikä on sen loppu. Sankarisinfoniaa, jossa toisiinsa törmäävät ja sekautuvat epäsoinnutkin muodostavat kirkasta yhteissointua. Ikäänkuin pyökkimetsä käy vaieten hurjaa taisteluaan, niin sotii Elämä ikuisessa rauhassa.

Tämä taistelu, tämä rauha herätti nyt kaikujaan Christophessa: hän oli kuin raakku, jossa valtameren laineet humisevat. Kajahti eepillisiä huudahduksia, pasuunain toitotuksia, äänien myrskyjä mahtavien rytmien kannattamina. Sillä kaikki muuttui hänen kirkkaassa sielussaan säveliksi. Se lauloi valosta. Se lauloi yöstä. Ja elämästä. Ja kuolemasta. Se lauloi niille, jotka olivat taistelussa voittaneet. Se lauloi hänelle itselleen, voitetulle ja murskatulle. Se lauloi. Kaikki oli laulua. Se oli nykyään aina ja ainoastaan laulua.

Hän oli niin haltioissaan, ettei se muistanut laulamistakaan. Ikäänkuin keväinen sade talven halkaiseman maanrakoihin katosi sävelien virta. Häpeä, suru, katkeruus näyttivät nyt mystillisen tarkoituksensa: ne olivat muokanneet maaperän ja höystäneet sen hedelmälliseksi: tuskan aura oli sydäntä raadellessaan avannut uusia elämänlähteitä. Kesanto alkoi kukkia jälleen. Mutta ne kukkaset eivät olleet entisten keväiden. Oli syntynyt uusi sielu.

Se syntyi hetki hetkeltä. Sillä se ei ollut vielä täysin luutunut ja muodostunut niinkuin sellaiset sielut, jotka ovat saavuttaneet korkeimman kasvunsa, ja jotka kulkevat kuolemaan. Se ei ollut mikään valmiiksi valettu patsas. Se oli vielä sulaa metallia. Jokainen sekunti loi siitä uuden kaikkeuden kuvan. Christophe ei välittänyt ajatella, mikä se oikeastaan oli. Hän heittäytyi valtoinaan iloitsemaan, ikäänkuin ihminen, joka unhottaa menneisyytensä vaivat ja lähtee pitkälle matkalle, tuntien suoniinsa syöksyvän uuden veren, tuntien sydämensä vapaaksi ja hengittäen meren raikasta ilmaa ja ajatellen, että matkaa kestää kauan, kauan. Nyt, kun kaikkeudessa virtaava luomisvoima oli tarttunut häneen, häikäisi häntä elämän rikkaus suurena riemunhuumauksena. Hän rakasti, ja kaikki oli hänelle "lähimmäistä", yhtä hyvin ruohonkorsi, jota hän tallasi, kuin toisen ihmisen käsikin, jota hän puristi. Kaunis puu, pilven varjo vuorenrinteellä, tuulenkantamat tasangon tuoksut, öisen avaruuden vakava mehiläispesä, jossa auringot mehiläisinä hyrräävät… kaikki sai hänen verensä kiihkeään kiertoon… hänen ei tehnyt mielensä puhua, ei ajatella; hän halusi ainoastaan nauraa ja itkeä, ja sulautua tuohon elävään ihmeeseen. Kirjoittaa: minkätähden pitäisi kirjoittaa? Voiko sanoin kertomatonta kuvailla?… Mutta vaikkei hän sitä olisi voinutkaan, hänen täytyi kirjoittaa. Niin vaati jokin laki. Aatteet yllättivät hänet välkähtäen kuin salama, milloin ja missä tahansa, tavallisimmin kävelyretkillä. Silloin oli mahdotonta odottaa. Hän kirjoitti mihin vain sattui; ja useinkaan hän ei olisi pystynyt sanomaan, mitä nuo lauselmat, jotka purkausivat hänestä vastustamattomalla voimalla, merkitsivät; ja juuri kun hän kirjoitti, tuli hänelle uusia aatteita, ja taas uusia; ja hän kirjoitti, kirjoitti kalvostimiinsa, kirjoitti hattunsa pohjavuoriin; ja kirjoittipa hän miten nopeasti tahansa, vielä nopeammin kulki hänen ajatuksensa; hänen täytyi turvautua eräänlaiseen omatekoiseen pikakirjoitukseen.

Kaikki tämä oli vain muodottomia nuotteja. Vaikeus alkoi vasta silloin, kun hänen piti valaa aatteensa tavanomaisiin sävellysmuotoihin; silloin hän huomasi, ettei ainoakaan entisistä kaavoista sopinut niille; jos hän tahtoi tarkoin merkitä visiooninsa, täytyi hänen aluksi unohtaa kaikki ennen kuulemansa musiikki, kaikki, mitä hän itse oli ennen kirjoittanut; hänen täytyi pyyhkiä pois koko ennen opittu formalismi, tavaksi tullut tekniikka: hänen täytyi hyljätä nuo heikkojen henkien kainalosauvat, tuo vuode, joka oli tehty niitä varten, jotka ovat niin laiskoja, etteivät jaksa ajatella itse, vaan kellahtavat lepäilemään toisten ajatuksiin. Sitä ennen, silloin, kun hän luuli saavuttaneensa elämänsä ja taiteensa kypsyyden, — (tosiasiassa oli hän päässyt ainoastaan yhden elämänjaksonsa päähän ja lopettanut yhden taidekautensa inkarnatsioonin), — oli hän ilmaissut itseään sellaisella kielellä, mikä oli ollut olemassa jo ennen hänen omaa ajatustaan. Hänen tunteensa oli kapinoimatta alistunut ennen säädettyyn kehittelylogiikkaan; se oli jo etukäteen määrännyt hänelle osan hänen lauseistaan ja johtanut häntä lauhkeasti ennen avattua tietä pitkin sitä sovittua päämaalia kohti, jossa yleisö häntä odotti. Nyt, kun hän oli päässyt pitemmälle, täytyi hänen tunteittensa avata itse tiensä; järjen oli sitten ainoastaan sitä seurattava. Eikä hänen tehtävänsä ollut enää kuvata intohimoa tahi eritellä sitä; hänen oli nyt yhdyttävä siihen, hän koetti omaksua sen sisäisen lain.

Samalla katosivat ristiriidat, joista Christophe oli kauan kärsinyt, vaikkei ollut tahtonut sitä itselleen tunnustaa. Sillä joskin hän oli aitotaiteilija, oli hän usein sotkenut taiteelle vieraita tarkoituksia taiteeseensa; hän oli vaatinut siltä yhteiskunnallista tehtävää. Hän ei huomannut, että hänessä oli yhtyneenä kaksi sielua: taiteilija, joka loi moraalisista tarkoitusperistä välittämättä, ja toimiva ja järkeilevä ihminen, joka tahtoi, että hänen taiteensa tuli olla moraalista ja yhteiskunnallista. Ne kaksi sielua joutuivat keskenään joskus omituiseen käsikähmään. Nyt selvisi hänelle kaikkein orgaanisin luova ajatus, muuta realiteettia korkeampi realiteetti, ja hän pääsi käytännöllisen järjen orjuudesta. Silti hän ei suinkaan lakannut halveksimasta ajan vetelää ja turmeltunutta epämoraalia; yhä edelleen hän ajatteli, että epäpuhtaus ja epäterveys on ainoastaan taiteen alimmainen porras, koska se on sairasta, ikäänkuin sieni, joka kasvaa lahonneen kannon päässä; mutta joskin taide huvin vuoksi on taiteen prostitutsioonia, ei Christophe asettanut sen vastapainoksi suinkaan likinäköistä moraalitaidetta, tuota siivetöntä ja auraa vetävää Pegasosta. Ylhäisin taide, ainoa sen nimen arvoinen, on päivän lakien yläpuolella. Se on rajattomaan avaruuteen sinkautettu pyrstötähti. Se on voima, joka voi käytännön kannalta katsottuna olla hyödyllistä tahi näyttää hyödyttömältä, jopa vaaralliseltakin. Mutta ennen kaikkea on se voima; se on liikettä ja tulta; se on taivaasta syöksynyt salama; ja siksi se on pyhä, siksi se on aina hyväksi. Sen hyvyys saattaa olla käytännöllistäkin laatua; mutta sen totuudet, sen jumalaiset hyvät lyöt noudattavat yliluonnollista järjestelmää niinkuin uskonto. Se on kuin aurinko, josta se on kotoisinkin. Aurinko ei ole siveellinen eikä epäsiveellinen. Se on Se, mikä On. Se valaisee kaikkeuksien yötä. Niin taidekin.

Silloin näki tuolle voimalle antaunut Christophe hämmästyksekseen purkautuvan itsestään outoja mahteja, joita hän ei ollut vielä aavistanutkaan: ne olivat aivan toista kuin hänen muinaiset intohimonsa ja surunsa, hänen entinen itsetietoinen olemuksensa; ne olivat uusi, omituinen sielu, aivan välinpitämätön kaikelle, mitä hän oli ennen rakastanut tai mitä hän oli kärsinyt, hänen koko menneelle elämälleen; riemuitseva, fantastinen, villi, käsittämätön sielu. Se lennätti häntä, se kannusti ja kiidätti häntä iloisin piiskaniskuin. Ja milloin hän sai vähän hengähtää, ihmetteli hän mielessään, kun luki sävellyksiään:

— Kuinka tällainen on voinut lähteä minusta? Hän oli joutunut tuon sielullisen hourailevan kiihkon valtaan, jonka kaikki nerot tuntevat, tuon ihmisen tahdosta riippumattoman tahdon, "maailman ja elämän kuvaamattoman arvoituksen", kuten Goethe sellaista kutsui, "demoonisten voimien" valtaan, joihin nähden hän oli varuillaan, mutta jotka hänet kukistivat.

Ja Christophe kirjoitti, kirjoitti. Päivät päästään, viikkokausia. Tulee aikoja, jolloin hedelmöittynyt sielu löytää ravintonsa pelkästään itsestään, ja luo yhäti, melkein ehtymättä. Tarvitaan ainoastaan pieni ulkomaailman kosketus, jokin tuulen tuoma siitepölyn hiukkanen, niin sisäiset siemenet, myriaadit idut lehtivät ja kukkivat. Christophella ei ollut aikaa nyt ajatella, hänellä ei ollut aikaa elää. Elämän raunioilla valtikoi uusi luova henki.

Ja sitten tuli yhtäkkiä seisahdus. Christophe oli uupunut, palanut, sielullisesti kymmenen vuotta vanhentunut, — mutta pelastunut. Christophe oli jättänyt Christophen, hän oli muuttanut Jumalaan.

Valkeita hiusläikkiä oli tullut hänen tummaan tukkaansa, ikäänkuin syksyn kukat ilmestyvät yhtenä ainoana syyskuun yönä niitylle. Uusia ryppyjä näkyi hänen poskissaan. Mutta silmät olivat jälleen rauhalliset, ja suun ilme alistunut. Christophe oli tyyni. Hän ymmärsi nyt kaikki. Hän ymmärsi ylpeytensä turhuuden, turhaksi kaiken inhimillisen sen hirvittävän Voiman käsissä, joka maailmoita liikuttaa. Kukaan ei ole varmasti itsensä herra. Täytyy valvoa. Sillä jos nukahtaa, niin Voima, joka meissä vaanii, ryöstää meidät mukaansa… ja syöksee kuiluihin. Tahi vetäytyy virta, joka meitä kuljettaa, takaisin ja jättää meidät kuivaan uomaansa. Eikä riitä sekään, että tahtoo ja taistelee. Täytyy nöyrtyä tuntemattoman Jumalan edessä, joka "flat ubi vult", puhaltaa kusta hän tahtoo, puhaltaa rakkautta, kuolemaa tai elämää. Ihmisen tahto ei voi mitään ilman hänen tahtoaan. Yhdessä sekunnissa hän saattaa tuhota vuosikausien vaivojen ja työn hedelmät. Ja jos hän haluaa, saattaa hän luoda iankaikkisen tomusta ja tuhkasta. Kukaan ei tunne olevansa niin sen Voiman armosta riippuvainen kuin luova taiteilija: sillä jos hän on todella suuri, ei hän puhu koskaan muuta kuin mitä Henki hänelle sanoo. Ja Christophe ymmärsi Haydnin viisauden, tuon säveltäjän, joka vanhana laskeusi joka aamu polvilleen ennenkuin tarttui kynäänsä… Vigila et ora. Valvokaat ja rukoilkaat. Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi teidän kanssanne. Pysykää rakastavassa ja hurskaassa yhteydessä Elämän hengen kanssa.

Kesän lopulla sai eräs Christophen parisilainen ystävä, joka matkusti Sveitsissä, tietää hänen olinpaikkansa. Hän tuli Christophea katsomaan. Hän oli musiikkiarvostelija, ja oli ennen aina osoittanut kaikkein parhaimmin ymmärtävänsä hänen sävellyksiään. Hänen mukanaan tuli muuan tunnettu maalarikin, joka sanoi jumaloivansa musiikkia ja hänkin ihailevansa Christophea. Nuo kaksi ystävää kertoivat hänelle, että hänen teoksillaan oli ollut Europassa erikoinen menestys: niitä soitettiin kaikkialla. Christophe ei tuntunut olevan millänsäkään tästä uutisesta: menneisyys oli hänelle kuollutta, hänen omat teoksensa eivät liikuttaneet häntä enää. Arvostelijan pyynnöstä näytti Christophe hänelle, mitä hän oli äskettäin kirjoittanut. Mies ei ymmärtänyt näitä hänen töitään laisinkaan. Hän luuli, että Christophe oli tullut hulluksi.

— Ei melodiaa, ei tahtia, ei teemakehittelyä; ydin jollakin tavoin höllää, sulaa ainesta, joka ei ole jähmettynyt, vaan liikehtii kaikkiin muotoihin eikä asetu mihinkään; tämä ei muistuta mitään entistä: kaikki on kuin valon välkähdyksiä kaaoksen keskeltä.

Christophe hymyili:

— Sitä se suunnilleen onkin, sanoi hän. "Kaaoksen silmät, jotka kiiltävät järjestyksen harson läpi…"

Mutta arvostelija ei ymmärtänyt tätä Novaliksan lauselmaa.

(— Hän on tullut tyhjäksi, ajatteli hän.)

Christophe ei koettanutkaan tehdä itseään ymmärretyksi.

Kun vieraat lähtivät, saattoi hän heitä vähän matkaa talosta, näyttääkseen heille vuoristonsa kauneuksia. Mutta hän ei kulkenut kovin kauas. Jonkin niityn reunassa musiikkiarvostelija rupesi puhumaan parisilaisten teatterien dekoratsiooneista; ja maalari huomautteli seudun värivivahteista, arvostellen niiden muka jäykkiä yhdistelmiä, tietäen niiden olevan sveitsiläisiä: rabarberitorttuja, karvaita ja mehuttomia, à la Hodler; hän oli olevinaan varsin välinpitämätön luontoon nähden, eikä hän siinä aivan teeskennellytkään. Hän ei ollut luonnosta muka mitään tietävinään.

— Luonto! Mikä se on? Minä en tunne sitä. Valoa, värejä, — à la bonne heure, — siinä kaikki! Minä viis luonnosta.

Christophe puristi heidän käsiään ja erosi heistä. Hän ei heidän sanoistaan välittänyt. He olivat jääneet toiselle puolelle rotkoa. Hyvä niin. Hän ei aikonut kehoittaa ketään:

— Päästäkseni minun luokseni tulkaa samaa tietä kuin minäkin.

Se luova tuli, joka oli palanut hänessä kuukausia, oli nyt sammunut. Mutta Christophen sydämeen oli siitä jäänyt suloinen lämmin. Hän tiesi, että tuli syttyisi uudestaan: ellei se enää olisi hänessä, olisi se hänen ympärillään. Olipa se missä tahansa, hän rakastaisi kuitenkin sitä yhtä suuresti: se oli aina samaa tulta. Tänä syyskuisen päivän iltana tunsi hän itsensä ikäänkuin koko luontoon levinneeksi.

Hän nousi jälleen vuoren rinteelle asuntoonsa. Oli ollut myrsky. Nyt paistoi aurinko. Niittymaat höyrysivät. Kypsät hedelmät tipahtelivat omenapuista kosteaan nurmikkoon. Kuusten oksiin viritetyt hämähäkin verkot, joissa vielä sadepisarat kiiluivat, olivat kuin arkaaisten Mykenaian vankkureiden pyöriä. Märän metsän rinnassa räkätteli vihreätikka iloisesti. Ja myriaadit pikku kimalaiset, jotka tanssivat auringonpaisteessa, täyttivät metsien holvin lakkaamattomalla ja syvällä urkujenhuminallaan.

Christophe seisoi aukeamalla vuorijonon murtaumassa, umpinaisen laakson suulla, säännöllisen ja soikean laakson, jossa tulvehti laskevan päivän valo. Maa oli punertava; keskellä näkyi pieni, kullanhohtava pelto: vaskenruosteen värisiä ruokoja ja myöhäisviljaa. Ympärillä kaartuivat metsät, jotka pukeutuivat syksyyn: kuparinpunaisia pyökkejä, vaaleita kastanjapuita, pihlajia oranssinpunaisine terttuineen, kirsikkapuita, jotka hohtivat kuin liekit, niiden lehdet kuin pienet tulenkielet; mustikkamättäitä, oranssin ja sitruunan värisine, ruskeine ja poltettua taulaa muistuttavine lehtineen. Aivan kuin jokin palava pensas. Ja tuon liekitsevän metsikön keskeltä nousi leivonen taivasta kohti, juopuneena auringonpaisteesta ja raikkaasta tuulesta.

Ja Christophen sielu oli kuin tuo leivonen. Se tiesi, että se putoaisi kohta korkeudestaan, ja vielä montakin kertaa. Mutta se tiesi myöskin, että yhtä väsymättömästi se nousisi jälleen tuleen, virittäen viserryksensä, joka puhuu kaukana ja alhaalla asuville taivaan valosta.