Jean-Christophe X / Uusi työpäivä

by Romain Rolland

NELJÄS OSA

Kulo, joka kyti Europan kansojen metsässä, alkoi loimahdella liekissä. Jos sitä koetettiin yhtäällä sammuttaa, syttyi se kauempana uudestaan; savupilviä pyöritellen ja kipeniä sataen hyppäsi se paikasta toiseen ja poltti kuivat risut. Etuvartiotaistelut idässä ennustivat jo suurta kansojen sotaa. Koko Europa, vielä eilen kuin kuollut puu, skeptillinen ja apaattinen Europa joutui tulen kynsiin. Taistelunhimo valtasi kaikki sielut. Joka hetki oli sota puhkeamaisillaan. Sitä sammutettiin, se syttyi taas. Mitättöminkin tekosyy voi sen saada aikaan. Maailma tunsi olevansa sattuman vallassa, joka voisi päästää kamppailun raivohenget irti. Se odotti. Kaikkein rauhallisimpiakin painoi kohtalon välttämättömyyden tunne. Ja ideologit ylistelivät Proudhon-kykloopin vankan varjon turvissa ihmisen ylevyyden korkeimpana ilmauksena sotaa…

Sellainen siis oli oleva lännen kansojen fyysillisen ja moraalisen ylösnousemuksen lopputulos! Teurastukseen veivät niitä kiihkeän toiminnan ja uskon virrat. Ainoastaan jokin napoleonilainen nero olisi osannut antaa tälle sokealle tulvalle selvästi nähdyn ja hyödyllisen päämaalin. Mutta toiminnan neroa ei näkynyt Europassa missään. Tuntui siltä kuin olisi maailma valinnut kaikkein keskolaisimmat itseään hallitsemaan. Ihmishengen älynvoima missä lienee ollut. — Silloin ei tiedetty muuta neuvoa kuin heittäytyä kosken vietäväksi. Niin menettelivät sekä hallitsevat että hallittavat. Europa oli kuin suunnaton asestettu yövartio.

Christophe muisti erään entisen samanlaisen odotuksen yön; silloin olivat hänen lähellään Olivier Jeanninin huolestuneet kasvot. Mutta sillä kertaa oli sodan uhka ollut vain ohitsemenevä ukkospilvi. Nyt se synkensi varjollaan koko Europan. Ja Christophen sydänkin oli niistä ajoista muuttunut. Nykyään ei hän voinut yhtyä tuollaiseen kansojen keskinäiseen vihaan. Hänen mielialansa oli sama kuin Goethen vuonna 1813. Kuinka saattoi taistella, jos ei vihannut? Ja kuinka vihata, kun ei ollut nuori? Hän oli jo päässyt pois vihan ilmakehästä. Mikä noista suurista kansoista ei ollut hänelle yhtä rakas kuin toinenkin? Christophe oli oppinut niiden kunkin ansiot, ja tiesi, mistä kaikesta maailma oli niille jokaiselle kiitollisuuden velassa. Kun ihminen on päässyt eräälle hengen kehitysasteelle, "ei hän tunne enää kansakuntia; hän tuntee vain naapurikansojen onnen tai onnettomuuden aivan kuin omansa". Ukkospilvet ovat silloin hänen jalkojensa juuressa. Ympärillä on ainoastaan taivas, — "koko taivas, kotkan valtakunta".

Joskus Christophea kuitenkin vaivasi se kansalliskiihkoinen vihamielisyys, joka ympäröi häntä. Hänelle osoitettiin Parisissa liian selvään, että hän oli viholliskansaa; eikä edes sellainen hänelle rakas olento kuin Georges jaksanut olla lausumatta hänen kuultensa Saksasta ilettäviä mielipiteitä, jotka tekivät Christophen surulliseksi. Silloin lähti Christophe joksikin aikaa pois Parisista; hän otti tekosyykseen halunsa nähdä Grazian tytärtä; hän matkusti muutamaksi ajaksi Roomaan. Mutta sielläkään ei ilma ollut kuulaampi. Kansallisylpeyden paha rutto oli sinnekin levinnyt. Se oli aivan mullistanut italialaisen luonteen. Ihmiset, jotka Christophe oli ennen nähnyt välinpitämättömiksi ja veltonlauhkeiksi, haaveilivat nykyään sellaisesta kuin sotakenttien kunniasta, tappeluista, valloituksista, Rooman kotkista, jotka lentäisivät yli Libyan hietikoiden; he luulottelivat joutuneensa takaisin Rooman keisariaikaan! Kummallisinta oli, että kaikki toisilleen vastaiset puolueet, sosialistit yhtä hyvin kuin kirkollismieliset ja monarkistitkin, hourailivat kaikki pyhässä viattomuudessa samaa; yksikään niistä ei aavistanut olevansa uskoton omalle asialleen. Siitä näkee, miten vähän valtiotaito tai inhimillinen järki painavat, milloin suurten, tarttuvien intohimojen tuulet puhaltavat kansojen yli. Ne intohimot eivät koeta suinkaan tukahduttaa kunkin persoonallisia tunteita; ne vain käyttävät niitä omaksi hyväkseen: kaikki suuntautuu samaan päätekohtaan. Teon aikakausina on ollut aina niin. Henrik IV:n armeijoissa ja Ludvig XIV:n neuvostoissa, jotka loivat Ranskan suuruuden, oli yhtä paljon järkeviä ja hartaasti uskovaisia ihmisiä kuin niitäkin, joita kannusti turhamaisuus, omanvoiton pyyde ja halpa epikuurolaisuus. Jansenistit ja libertinit, puritaanit ja naisten liehakoitsijat ovat palvelleet yhteistä tarkoitusta, omia persoonallisia vaistojaan tyydyttäessään. Tulevissa sodissa riehuvat varmaankin internatsionalistit ja pasifistit yhtä julmasti ja uskovat, niinkuin heidän Konventin aikuiset esi-isänsäkin, tekevänsä sitä työtänsä kansojen ja ikuisen rauhan hyväksi.

Christophe katseli Janiculuksen terassilta hiukan ironisesti hymyillen tuota samalla sekä yhteensulautumatonta että harmoonista kaupunkia, sen hallitseman maailman symboolia: murenevia raunioita, "barokkeja" fasaadeja, nykyaikaisia rakennuksia, sypressejä ja ruusuja sekaisin, — kaikkia vuosisatoja, kaikkia tyylejä, jotka olivat sulautuneet voimakkaaksi ja kiinteäksi ykseydeksi älyllisen valon alla. Niin on älyn säteiltävä taistelevaan kaikkeuteen olemuksensa järjestystä ja valoa.

Christophe oleskeli Roomassa sangen vähän. Sen kaupungin vaikutus häneen oli liian väkevä: hän pelkäsi sitä. Saadakseen sellaisesta harmoniasta hyötyä täytyi hänen kuunnella sitä välimatkan päästä; hän tunsi, että jos hän olisi sinne jäänyt, olisi häntä uhannut paha vaara: se kaupunki olisi voinut niellä hänet niinkuin monet muutkin muukalaiset. — Silloin tällöin pistäysi hän myöskin Saksassa. Mutta kuitenkin viehätti häntä eniten Parisi, huolimatta siitä, että ranskalais-saksalainen yhteentörmäys kävi yhä uskottavammaksi. Luonnollisestikin veti Christophea Parisiin hänen kasvattipoikansa Georges. Mutta tällainen syy ei ollut ainoa. Toiset, älylliset, olivat yhtä voimakkaita. Taiteilijan, joka oli tottunut täysin vapaaseen hengenelämään ja ottamaan osaa koko ihmiskunnan kärsimyksiin, oli enää vaikeaa mukautua asumaan Saksassa. Siellä ei kylläkään ollut puutetta taiteilijoista. Mutta taiteilijoilta puuttui ilmaa. He olivat aidatut erilleen muusta kansakunnasta; se ei välittänyt heistä; muut hommat, yhteiskunnalliset tai käytännölliset, veivät koko yleisön mielenkiinnon. Runoilijat sulkeutuivat halveksivan ärtyneinä halveksittuun taiteeseensa; heistä oli kunnianasia leikata poikki viimeisetkin siteet, jotka heitä yhdistivät heidän kansansa elämään; he kirjoittivat ainoastaan harvoja ja valituita varten: he muodostivat pienen, varsin lahjakkaan, ylen hienostuneen ja hedelmättömän aristokratian; se ylimystö oli itsekin jakautunut keskenään kilpaileviin yhtymiin, jotka pitivät kukin arvossa ainoastaan itseään; he näivettyivät siinä ahtaassa tilassa, johon he olivat sulkeutuneet; kun he eivät pystyneet laajentumaan, koettivat he kaivautua syvälle; he käänsivät samaa maata kunnes siitä ehtyi kaikki voima. Silloin vaipuivat he anarkististen unelmiensa horrostilaan eivätkä välittäneet edes siitä, että olisivat puhuneet unelmistaan muille. Kukin kamppaili yksinään, usvassa. Ei minkäänlaista yhteistä valoa. Jokaisen täytyi odottaa valoa ainoastaan omasta itsestään.

Etelämpänä, Reinin toisella rannalla, Saksan läntisen naapurin maassa puhalsi sen sijaan taiteessa silloin tällöin kollektivisen innostuksen, huolestuttavien yleismaailmallisten aatteiden tuuli. Ja siellä loisti, niinkuin ranskalaisten Eiffel-torni yli tasangon ja Parisin, kauas klassillisen traditsionin koskaan sammumaton majakka, soihtu, joka oli satojen vuosien työn ja kunnian saavutus ja siirtyi kädestä käteen, orjuuttamatta tai pakottamatta katsontakantoja ja osoittaen niille tien, mitä myöten tuhannet vuodet ovat kulkeneet; se yhdisti kokonaisen kansan saman valon ympärille. Monikin saksalainen sielu, — yössä eksynyt lintu — liiti kaikin voimin tätä etäistä majakkaa kohti. Mutta kukapa ranskalainen aavistaa, miten suuri sympatia ajaa naapurikansan jaloimpia henkiä Ranskaan? Sieltä ojennetaan ranskalaisille uskollisia käsiä, jotka eivät ole vastuunalaisia politiikan rikoksista!… Ettekä tekään, saksalaiset veljet, kuule, kuinka teille sanomme: "Kas tässä kätemme. Valheiden ja vihan uhallakaan emme eroa toisistamme. Me tarvitsemme teitä, te meitä, tarvitsemme rotujemme yhteisen hengen ja suuruuden vuoksi. Me olemme lännen aatteiden siivet. Jos toinen niistä katkaistaan, herpoaa toisenkin lento. Tulkoon vain sota! Se ei repäise käsiämme irti toisistaan eikä estä meidän veljellisten aatteittemme kiitoa".

Näin ajatteli Christophe. Hän tiesi, miten suuresti nämä kaksi kansaa täydentävät toisiaan ja kuinka ontuvia niiden henki, niiden taide, niiden pyrkimykset olisivat, jos: ne eivät auttaisi toisiaan. Hän, joka oli syntyisin Reinin seuduilta, niissä noiden kahden kulttuurin virrat sekautuvat toisiinsa, hän oli lapsesta asti aavistanut, että Ranskan ja Saksan yhteys olisi kummallekin maalle välttämätöntä; se ajatus oli selvinnyt hänen elämänsä varrella; hänen aarteittensa itsetiedottomana pyrkimyksenä oli ollut pitää yllä noiden kahden vierusvaltion tasapainoa ja kummankin voimakasta ryhtiä. Kuta enemmän hänellä oli germaanilaisia unelmia, sitä enemmän hän tarvitsi latinalaista älyllistä selvyyttä ja järjestystä. Siitä johtui, että Ranska oli hänelle niin rakas. Siellä hän sai sen hyvän, että tiesi siellä tuntevansa ja hallitsevansa itseään parhaiten. Ainoastaan Ranskassa hän oli täydellisesti itseään.

Christophe oli oppinut hyötymään kaikista niistä henkisistä aineksista, jotka koettivat häntä vahingoittaa. Hän sulatti itseensä vieraat voimat. Kun väkevä sielu on täydessä kunnossa, nielee se kaikkien muiden voimat, nekin, jotka ovat vihamielisiä sille, ja sulattaa ne omaksi lihakseen. Tuleepa viimein sekin aika, jolloin häntä ei miellytä muu kuin sellainen, joka on kaikkein vähimmän hänen kaltaistaan: sillä siinä on hänelle kaikkein runsaimmin uutta ravintoa.

Ja Christophe piti tosiaankin enemmän hänen kilpailijoikseen käsitettyjen taiteilijain töistä kuin matkijainsa: — sillä hänellä oli matkijoitakin. Hänen epätoivokseen sanoivat he olevansa hänen oppilaitaan. He olivat kelpo poikia, kunnioittivat syvästi häntä, ahkeria, siivoja, kaikilla hyveillä varustettuja. Christophe olisi sydämensä pohjasta tahtonut pitää heidän sävellyksistään; mutta — (onneksi hänelle itselleen!) — hän ei sitä voinut: ne olivat hänestä ylen tyhjiä. Tuhat kertaa enemmän viehättivät häntä toiset musiikkikyvyt, jotka olivat hänelle persoonallisesti antipaattisia ja joiden taiteessa oli hänen taiteelleen vastahakoisia piirteitä… Väliäpä siitä! Ne miehet ainakin elivät! Elämä jo yksinään on sellainen hyve, että jos sitä ei kenellä ole, ei hän ole täysin kunnon mies, vaikka hänellä kaikki muut hyveet olisivatkin; sillä silloin hän ei vielä ole täysi mies. Christophe sanoi leikillään, ettei hän tunnustanut oppilaikseen muita kuin ne, jotka taistelivat häntä vastaan. Ja kun muuan nuori taiteilija tuli puhumaan hänelle musikaalisesta kutsumuksestaan ja luuli saavuttavansa hänen suopeutensa imartelemalla häntä, kysyi Christophe:

— Siis sävellykseni tyydyttävät teitä? Tälläkö tavalla te ilmaisette rakkauttanne tai vihaanne?

— Niin, mestari.

— No, pitäkää sitten suunne kiinni. Teillähän ei ole itsellänne sanomista mitään.

Christophen kauhuntunne orjuutettuja sieluja kohtaan, noita, jotka ovat luodut tottelemaan, hänen voittamaton kaipuunsa saada hengittää sisäänsä toisenlaisia ajatuksia kuin hänen omansa olivat, vetivät häntä kaikkein mieluimmin sellaisiin piireihin, joiden aatemaailma erosi mitä jyrkimmän hänen omastaan. Hänellä oli ystävinä miehiä, joille hänen taiteensa, hänen ihanneuskonsa ja moraalikäsityksensä olivat pelkkiä kuolleita sanoja; heillä oli oma tapansa nähdä elämää, rakkautta, avioliittoa, perhettä, kaikkia yhteiskunnallisia suhteita: — sangen kunnollisia miehiä, mutta he ikäänkuin kuuluivat jo toiseen moraalisen kehityksen sukupolveen; ne sielulliset suuret tuskat, joiden vallassa osa Christophen elämää on kulunut, näyttivät heille olevan käsittämättömiä. Hyvä heille itselleen tietysti! Christophe ei kaivannut saada heitä niitä ymmärtämään. Hän ei vaatinut, että toisten olisi ollut vahvistettava hänen katsomustaan ajattelemalla samaan tapaan kuin hän: hän oli omasta käsityksestään näet varma. Hän tahtoi heiltä uusia ajatuksia niihin tutustuakseen, uusia sieluja niitä rakastaakseen. Rakastaa, tuntea yhä lisää! Nähdä ja oppia näkemään. Hän oli viimeisinä vuosinaan alkanut hyväksyä toisissa sellaisia mielipiteitä, joita vastaan hän ennen muinoin oli taistellut, vieläpä myöskin nauttia niistä: sillä ne olivat hänen mielestään osaltaan merkki kaikkeuden hedelmällisyydestä. Hänestä oli Georges paras sellaisena kuin hän oli, nimittäin sellaisena, ettei hän käsittänyt elämää traagillisesti niinkuin Christophe itse. Ihmisyys olisi ollut liian köyhää ja harmaanväristä, jos se olisi kokonaisuudessaan pukeutunut samaan moraaliseen vakavuuteen ja sankarilliseen pakkoon, johon Christophe oli haarniskoitunut. Maailma tarvitsi myöskin iloa, kevytmielisyyttä, rohkeaa epäkunnioitusta epäjumalia kohtaan, kaikkia epäjumalia, pyhimpiäkin. Eläköön "gallialainen maailmansuola"! Skeptisismi ja usko ovat molemmat yhtä tärkeitä. Skeptisismi, joka kalvaa eilispäivän uskoja, valmistaa huomisuskolle tietä… Kuinka kaikki selvenneekin sille, joka on loitonnut elämästä ja näkee sen kuin kauniin taulun: hän huomaa silloin maagillisen harmonian sulattavan yhteen kaikki värit, jotka läheltä katsoen loukkasivat toisiaan!

Christophen silmät olivat auenneet sekä aineellisen että sielullisen maailman äärettömälle moninaisuudelle. Se oli hänen suurimpia voittojaan ensimäiseltä Italian matkalta. Parisissa oli hän antautunut läheisesti varsinkin taidemaalarien ja kuvanveistäjien seuraan; hänen mielestään ilmeni ranskalaisen hengen parhain puoli heissä. Voitonriemuinen rohkeus, jolla he ajoivat takaa päämääräänsä ja tempasivat valtoihinsa liikkeen ja elämää vapisevan värin, ja riipivät verhoavat harsot elämän todellisuuden ympäriltä, saivat Christophen sydämen paisumaan ilosta. Miten loppumattoman rikas on ihmisestä, joka osaa nähdä, yksi ainoa valonpisara, yksi ainoa elämän sekunti! Kuinka vähäpätöistä ovat ihmisten kiistat ja pauhaavat sodat tällaisten ylimpäin hengen nautintojen rinnalla!… Mutta nekin kiistat ja sodat ovat osaltaan sen nautinnon luojia. Täytyy antautua kaikkeen, rohkeasti, iloisesti, heittää sekä kieltävät että myöntävät voimat sydämemme sulattimoon, heittää siihen sekä meille vihamielinen että puolellamme oleva, kaikki elämän metalli. Lopullisena tuloksena on patsas, joka valmistuu hiljalleen sisässämme, hengen jumalainen hedelmä; ja kaikki, mikä voi tehdä sen yhä kauniimmaksi vaikkapa katkerain uhriemme kustannuksellakin, on hyvää. Mitäpä väliä teoksen luojasta? Ei ole muuta olennaista kuin se, mitä luomme… Te ette saa meitä käsiinne, te viholliset, joiden on mieli meitä vahingoittaa. Iskunne eivät meihin ylety… Te tavoitatte tyhjää vaippaamme. Kauan sitten olemme jo olleet muualla.

Christophen taiteellinen luomistyö oli saavuttanut kuulaamman muodon. Se ei ollut enää kevätmyrskyä, ukkosenilmaa, joka kokoontuu, jyrähtää ja yhtäkkiä katoaa. Se oli valkeita kesäisiä pilviä, kullalta hohtavaa lumivuoristoa, suuria valolintuja, jotka hiljaa leijaillen täyttävät avaruuden… Luoda! Kypsyviä viljoja elokuun tyynessä auringonpaisteessa…

Ensin epämääräistä ja väkevää horrosta, hämärää täyteläisen rypäleen, paisuvan tähkäpään iloa, raskaan naisen, joka kantaa kohdussaan kypsää hedelmäänsä. Urkujen huminaa; pesän pohjalla hurisevain mehiläisten laulua… Tuollaista tummaa ja kultaista musiikkia, kultaista kuin syksyinen hunaja; vähitellen erottaa korva sitä johtavan rytmin; näkyy planeettain tähtitanssi, se alkaa kieppua…

Silloin ilmestyy tahto. Se kavahtaa ohitserientävän, hirnuvan unelmaratsun selkään, ja puristaa polvensa sen kupeisiin. Järki tuntee sitä kiidättävän rytmin lait; se hallitsee epäjärjestykselliset voimat ja määrää niille tien ja tarkoitusperän. Järjen ja vaiston sinfonia muodostuu. Hämärä kirkastuu. Eteen aukeavalla, pitkällä, nauhana ojentuvalla tiellä huomaa kahden puolen hohtavia nuotioita, joista tulee luomistyössä vuorostaan nikamia pienten tähtimaailmain ketjuun, maailmain, jotka yhtyvät kehäksi aurinkokunnan ympärille…

Taulun suuret piirteet on nyt vedetty. Nyt selvenevät sen muodot epävarmasta hämystä. Yksityiskohdat tarkistuvat: värien harmonia ja henkilöiden piirteet. Työn toteuttamiseksi tarvitaan olemuksen kaikki varastot. Muistin suitsutusmaljakko on avattu, ja tuoksut alkavat levitä. Henki päästää aistit valloilleen; se antaa niiden hourailla haltioissaan ja on itse vaiti; mutta se lymyää vieressä, vaaniskelee niitä ja valitsee niistä saaliinsa…

Kaikki on sitä myöten valmista; toiminnan sarja suorittaa aisteilta vallatuista aineksista hengen käskemän työn. Vaaditaan suuri arkkitehti ja hyviä työmiehiä, jotka osaavat ammattinsa eivätkä säästä voimiaan. Katedraali kohoaa.

"Ja Jumala katsoi kaikkia tekojansa. Ja katso: ne eivät olleet vielä hyvät".

Mestari silmäilee luomustaan; ja hänen kätensä täydentää harmonian…

Unelma on täyttynyt. Te Deum…

Kesän valkeat pilvet, suuret valon linnut, leijailevat hitaasti; ja niiden siivet leviävät yli taivaan.

Christophen elämä ei kuitenkaan supistunut pelkästään hänen taiteeseensa; kaukana siitä. Hänenlaisensa ihminen ei voi tyytyä olemaan rakastamatta; eikä tyytyä pelkästään siihen tasasuuntaiseen rakkauteen, minkä taiteilijan katsomus levittää yleensä kaikkeen: ei, hänen täytyy saada rakastaa jotakin enemmän kuin muuta; hän tahtoo antaa itsensä juuri valitsemilleen. Siinä ovat hänen elämänsä puun juuret. Siten uudistuu hänen sydänverensä yhäti.

Christophen veri ei ollut lähelläkään ehtymistä. Hänen olemuksensa uhkui rakkautta, ja se oli hänen paras ilonsa. Kaksinkertaista rakkautta, Grazian tytärtä ja Olivier Jeanninin poikaa kohtaan. Hänen ajatuksissaan he olivat aina yhtä. Hän oli pian todellakin heidät yhdistävä.

Georges ja Aurora olivat tavanneet toisensa Coletten luona. Aurora asui tuon serkkunsa kodissa. Hän oleskeli osan vuotta Roomassa, osan Parisissa. Hän oli kahdeksantoista vuoden ikäinen, Georges viisi vuotta häntä vanhempi. Aurora oli kookas, ryhdikäs ja elegantti; pää pieni ja kasvot laajahkot; iho vaalea, päivettynyt; ylähuulessa kuulsi hienon hienoa haituvaa; silmät kirkkaat, katse naurava eikä ajatuksilla itseään vaivaava; leuka möyheänlainen, kädet ruskeat, käsivarret lujat ja pyöreät; kaula kaunistekoinen; yleensä oli hän iloisen, aineellisen ja ylpeän näköinen. Hän ei ollut laisinkaan vilkasälyinen, ja sangen vähän sentimentaali. Äidiltään oli hän perinyt kursailemattoman laiskuutensa. Hän nukkui silmiään avaamatta yhtämittaa kello yhteentoista joka aamu. Loput aikaansa hän kuljeskeli joutilaana, nauru suulla ja puoliuntelona. Christophe oli antanut hänelle nimen Dornröschen, — prinsessa Ruusunen. Aurora muistutti hieman Christophen Sabinaa. Hän lauloi maata mennessään, lauloi vuoteesta noustessaan; nauroi alinomaa, ilman mitään syytä, lapsellista, hyvää naurua, nieleskellen nauruaan kuin olisi nikotellut. Mahdotonta ymmärtää, missä hänen päivänsä menivät! Kaikki Coletten yritykset kaunistella häntä tuolla teennäisyydellä, jolla yleensä on helppo nuorten tyttöjen sieluja silata, olivat olleet turhia: se lakkaus ei pysynyt. Aurora ei oppinut mitään; häneltä meni kuukausia jonkin kirjan lukemiseen, jota hän piti sangen kauniina; eikä hän sitten viikkoa myöhemmin muistanut lukemansa sisällöstä mitään, eikä edes kirjan nimeäkään. Hän teki kursailematta oikeinkirjoitusvirheitä ja tietoasioista puhuttaessa ylen hassunkurisia kompastuksia. Oli virkistävää nähdä Auroraa, niin nuori, niin iloinen, niin viattomasti vailla intellektualismia hän oli; hänen vikansakin, hänen huolimattomuutensa, joka läheni välinpitämättömyyttä, ja hänen naivi itsekkyytensäkin viehättivät. Aina oli hän aivan välitön. Ja tuo pikku nainen, yksinkertainen ja laiska, osasi olla tarvittaessa viattomalla tavalla kokettikin: silloin hän varusti koko olemuksensa nuorten herrain ihailtavaksi; hän maalaili ulkoilmassa, soitti Chopinin nocturneja, käveli runokirja kainalossa sitä ollenkaan lukematta, puheli ihanteellisia asioita ja käytti yhtä ihanteellisia hattuja.

Christophe tarkkasi häntä ja nauroi partaansa. Hän tunsi sydämessään Auroraa kohtaan isällistä anteeksiantavaa ja leikkisää hellyyttä. Ja vielä jotain salaista ja pyhää tunnetta, joka kohdistui samalla siihen ihmiseen, jota hän oli ennen muinoin rakastanut ja joka nyt tyttäressä ilmestyi uudestaan, valmistuen toiselle rakkaudelle kuin hänen. Kukaan ei aavistanut, miten syvä hänen kiintymisensä Auroraan oli. Ainoastaan Aurora aavisti sen. Lapsesta asti oli hän nähnyt Christophen melkein aina lähistöllään; hän piti Christophea omaan perheeseensä kuuluvana. Kun Auroraa oli rakastettu vähemmän kuin hänen veljeään, oli hän lähestynyt surussaan vaistomaisesti Christophea. Aurora ikäänkuin tunsi Christophen kärsivän samantapaista surua; hän näkikin sen; ja he ottivat osaa toistensa kovaan kohtaloon puhumatta toisilleen siitä mitään. Myöhemmin oli Aurora huomannut, mitkä tunteet Christophea ja hänen äitiään yhdistivät; Christophesta näytti siltä kuin olisi Aurora salaisuuden tietänyt, vaikkeivät hän ja Grazia olleet sitä hänelle koskaan ilmaisseet. Aurora käsitti, mitä ne terveiset tarkoittivat, jotka kuoleva Grazia oli hänen kauttaan lähettänyt Christophelle, ja mitä tuo sormus, joka nyt oli Christophen kädessä. Niin ollen liittivät Auroraa ja Christophea toisiinsa salaiset siteet. Auroran ei tarvinnut niitä selvästi ymmärtää; hän arvasi niiden vahvuuden. Hän oli vilpittömästi kiintynyt vanhaan ystäväänsä, vaikkei hän ollut esimerkiksi koskaan viitsinyt soittaa tai lukea hänen teoksiaan. Aurora oli kyllä melkoisen musikaalinen; mutta ei edes niin utelias, että olisi avannut sävellysvihon, jonka Christophe oli omistanut hänelle. Aurorasta oli hauskaa tulla pakisemaan Christophen kanssa. — Ja hän tuli sinne vielä useammin, kun sai kuulla, että hän voi tavata siellä Georges Jeanninin.

Olivier Jeanninin poikakaan ei ollut pitänyt Christophen seuraa ennen niin mielenkiintoisena kuin nykyään.

Siitä huolimatta eivät nuoret pitkiin aikoihin aavistaneet oikeita tunteitaan. He olivat tarkastelleet toisiaan ensin ivallisin silmin. He eivät olleet yhtään samanlaiset. Toinen oli kuin elohopea, toinen kuin nukkuva lammikko. Mutta ei kulunut kauan, niin elohopea koetti näyttäytyä tyynemmältä, ja nukkuva lampi heräsi. Georges arvosteli itsekseen Auroran pukuja, hänen italialaista makuaan, — siinä suhteessa vaivasi tyttöä pieni vivahteiden puute, jonkinlainen mieltymys räikeihin väreihin. Aurora pilkkaili Georges Jeanninia, matkien ilveilevästi hänen puhetapaansa, hätäistä ja koko lailla mahtailevaa. Mutta toisilleen pilkallisinakin oli heidän hauska olla toistensa seurassa… Oliko se ilveilemisen iloa vai todellista seurusteluhuvia? He saivat mukaansa leikkiin myöskin Christophen, joka ei hillinnyt heitä, vaan ärsytti heitä molempia sinkoamaan pikku nuolia toisiinsa. Nuoret eivät olleet toistensa pistoksista millänsäkään; mutta sitten he huomasivat, että he välittivät niistä paljonkin; ja kun he kumpikaan eivät osanneet salata harmiaan, ei varsinkaan Georges, niin alkoivat he heti, kun tapasivat jälleen toisensa, kostoksi hämmästellä kiivaasti toisiaan. Pistokset olivat aina lauhkeita; he pelkäsivät tehdä toisilleen todella pahaa; ja lyövä käsi oli kummastakin niin rakas, että he iloitsivat enemmän saamistaan kuin antamistaan iskuista. He tarkastelivat uteliaasti toisiaan, etsivät toisistaan vikoja, ja löysivätkin pelkkää viehätystä. Mutta sitä ei kumpikaan heistä itselleen tunnustanut. Kumpikin vakuutteli Christophen kanssa kahden kesken joutuessaan, että tuo toinen oli hänestä sietämätön. Siitä huolimatta he olivat valmiit käyttämään hyväkseen jokaista tilaisuutta, milloin Christophe salli heidän tavata toisiaan.

Eräänä päivänä oli Aurora vanhan ystävänsä luona; siinä mainitsi hän, että hän tulisi Christophea katsomaan jälleen seuraavana sunnuntaiaamuna. Silloin töytäsi myöskin Georges sisään, töytäsi kuin tuulenpuuska, tapansa mukaan, ja sanoi Christophelle, että hän tulisi Christophen luokse sunnuntaina iltapäivällä. Sinä sunnuntaiaamuna odotti Christophe Auroraa turhaan. Mutta myöhemmin, samaan aikaan, jolloin Georges oli luvannut tulla, saapui myöskin Aurora, puolustellen itseään, väittäen, ettei hän muka ollut päässyt aikaisemmin, ja kaunistellen asiaansa oikealla pikku sepustuksella. Christophea huvitti hänen viaton oveluutensa, ja hän virkkoi:

— Se oli ikävä. Sinä olisit tavannut täällä Georges Jeanninin, hän tuli tänne aamulla, me aterioimme yhdessä; hän ei voinut jäädä enää iltapäiväksi.

Aurora oli niin pettynyt, ettei enää kuunnellut mitä Christophe hänelle puhui. Christophe jutteli iloisesti kaikenlaista. Aurora vastaili hajamielisenä; hän oli melkein vihoissaan Christophelle. Ovikello soi. Georges tuli. Aurora vilkastui ja innostui. Christophe katseli häntä naurusuulla. Aurora käsitti, että Christophe oli ilveillyt hänen kustannuksellaan, ja hän nauroi ja punastui. Christophe pudisti hänelle ilveillen sormeaan. Yhtäkkiä hypähti Aurora rajusti Christophen kaulaan. Christophe supatti hänelle korvaan:

— Biricchina, ladroncella, furbetta…

Aurora työnsi kätensä Christophen suulle ja tukki hänen sanansa.

Georges ei ymmärtänyt mitään tästä halailusta ja naureskelusta. Hänen ällistynyt ja hiukan harmistunut naamansa yhä vain lisäsi toisten iloa.

Niin koetteli Christophe lähentää lapsukaisia toisiinsa. Ja milloin hän onnistui, niin hän melkein soimasi itseään siitä. Hän rakasti heitä yhtä paljon molempia: mutta hän tuomitsi Georges Jeanninia ankarammin; hän tunsi nuorukaisen heikkoudet ja hän ihannoi Auroraa; hän luuli olevansa suuremmassa vastuussa Auroran onnesta kuin Georges Jeanninin: sillä hänestä oli Georges ikäänkuin hänen poikansa, jotenkuten häntä itseään. Ja hän pohti päässään, eikö ollut rikollista antaa viattomalle Auroralle toveria, joka ei suinkaan ollut viaton.

Mutta kerran, kulkiessaan lehtimajan sivuitse, jossa nuoret istuivat yhdessä, — (ei ollut kauan siitä kuin he olivat menneet kihloihin) — kuuli hän jotain, mikä sai hänen sydämensä tyrmistyksestä kouristumaan: Aurora kyseli kujeilevasti sulhaseltaan jotakin hänen entistä seikkailuaan, ja Georges kertoi sen houkutteluita odottamatta. Muutkin heidän keskinäiset tarinansa, joita jutellessaan he eivät yhtään kursailleet, ilmaisivat Christophelle, että Aurora sopeutui sulhasensa moraalikäsityksiin paljoa paremmin kuin hän, Christophe. Vaikka he olivatkin toisiinsa rakastuneet, voi huomata, etteivät he suinkaan pitäneet itseään ainaiseksi toisiinsa sidottuina; heidän rakkautta ja avioliittoa koskevissa keskusteluissaan oli sellainen vapaa henki, että se ehkä saattoi olla kaunista, mutta töykäisi omituisesti sitä Christophen tunnustamaa entistä systeemiä, joka vaati keskinäistä uskollisuutta usque ad mortem. Ja Christophe oli tätä miettiessään hiukan alakuloinen… Kuinka he olivat jo etäällä hänestä! Kuinka se pursi, joka lapsiamme vie, kulkee nopeasti!… Olkaamme rauhallisia. Tulee päivä, jolloin me kaikki tapaamme toisemme samassa satamassa.

Nykyään ei tuo pursi välittänyt ollenkaan tunnustella matkansa päämaalia; se kääntelehti päivän kaikkiin tuuliin. — Olisi luullut, että sukupuolten välisiä entisiä tapoja uudistava vapaus olisi pyrkinyt levittelemään myöskin muille aloille ajatuksen ja toiminnan. Mutta siitä ei merkkiäkään: ihmisen hommat ovat usein sangen ristiriitaisia. Samalla kuin sukupuolten tavat tulivat vapaammiksi, tuli äly epävapaaksi; se pyysi itselleen uskonnolta kammitsoita. Ja moinen kahteen vastakkaiseen suuntaan tapahtuva pyrkimys ilmeni ihmeellisen epäloogillisesti samoissa henkilöissäkin. Georges ja Aurora olivat antautuneet uuteen katolisuuden virtaukseen, joka parhaillaan voitti kannattajikseen hienostoa ja intelligenssia. Omituista oli, millä innolla Georges alkoi yhtäkkiä julistaa, että totuus oli katolinuskossa, — Georges, tuo luonnonilmiöiden tarkka tutkija, julki-jumalaton sielu, joka ei edes huomannut jumalattomuuttaan, hän, joka ei ollut koskaan välittänyt Jumalasta eikä paholaisesta, — oikea kaikkea pilkkaileva gallialainen! Georges tarvitsi jotain totuutta; ja tämä totuus soveltui hänen toimintahaluunsa, hänen ranskalaiseen porvaris-atavismiinsa ja siihen, että hän oli nyt vapauteen kyllästynyt. Varsa oli saanut tarpeeksi kuljeskella; se tuli nyt itsestään takaisin ja antoi pistää itsensä entisten sukumuotien aisoihin. Jonkun muun toverin esimerkki oli hänelle riittävä käännyttäjä. Georges oli ylen herkkä pienimmillekin häntä ympäröivän henkisen ilmakehän puserruksille ja hänestä tuli siis ensimäisiä uhreja. Ja Aurora meni hänen perässään, niinkuin hän oli aina valmis menemään minne hyvänsä hänen perässään. Heti kohta tulivat he kovin itsevarmoiksi ja halveksivat niitä, jotka eivät ajatelleet heidän tavallaan. Miten hullunkurista! Nuo kevytmieliset lapset olivat todella uskovaisia; kun taas Grazian ja Olivier Jeanninin moraalinen puhtaus ja ankara vakavuus ei heidän omasta mielestään ollut koskaan ansainnut uskonnollisuuden nimeä, niin pyhästi kuin he pyrkivätkin olemaan uskonnollisia.

Christophe tarkasteli ihmetellen tällaista ajankehitystä. Hän ei koettanut taistella sitä vastaan, kuten Emmanuel olisi tahtonut, Emmanuel, jonka vapaa ihanteellisuus suuttui moisesta vanhan vihollisen ilmestymisestä taistelutantereelle. Hullu ohitselentävän tuulen kanssa taistelemaan! Ei; kun odottaa, niin se asettuu. Ihmisjärki oli väsynyt. Se oli tehnyt jättiläistyön. Nyt se antoi myötä unelle; ja niinkuin lapsi, joka on pitkän päivän valvottuaan uupunut, rukoili se nyt ennen nukkumaan menoaan rukouksensa. Unien ovi oli jälleen auennut: uskonnon mukana pujahtivat teosoofiset, mystilliset, salatieteilevät, okkultistiset hengähdykset lännen aivoihin. Itse filosofiakin hoiperteli. Entiset ajatuksenjumalat, Bergson, William James, horjuivat. Ja tieteessäkin näkyi järjenväsymyksen merkkejä. Ohimenevä tuokio! Antakaamme heidän hengähtää. Huomenna järki herää entistä virkumpana ja vapaampana. Uni on hyvä, kun on tehnyt lujasti työtä. Christophe, joka ei ollut koskaan elämässään ennättänyt siihen antautua, oli onnellinen, kun hänen lapsensa nyt saivat hänen asemastaan nauttia siitä, että heillä oli sielunrauha, uskonvarmuus, ehdoton, horjumaton luottamus unelmiin. Hän ei olisi tahtonut eikä voinut vaihtaa omaa vakaumustaan heidän vakaumukseensa. Mutta hän ajatteli, että Grazian melankolia ja Olivier Jeanninin levottomuus saivat nyt rauhan heidän lapsissaan, ja että se oli hyvä.

"Kaiken, mitä minä, minun ystäväni ja monet muut, joita en tunne ja jotka elivät ennen meitä, kärsimme, kaiken sen kärsimme sitä varten, että nämä lapset saavuttaisivat ilon… Sen ilon, Antoinette, johon sinä olit luotu, mutta joka sinulta kiellettiin!… Ah, jospa onnettomat voisivat jo eläessään nauttia siitä onnesta, mikä kerran heidän elämänsä tuskista kasvaa!"

Miksi olisikaan hän koettanut riistää toisilta tällaista onnea? Ei saa vaatia, että toiset olisivat onnellisia meidän tavallamme; olkoot sitä omallaan. Enintään hän pyysi lauhkeasti, etteivät Georges ja Aurora kovin pahoin halveksisi niitä, kuten esimerkiksi häntä, jotka eivät uskoneet samalla tapaa kuin he.

Nuoret eivät viitsineet edes ruveta väittelemään uskosta hänen kanssaan. Tuntui siltä kuin he olisivat ajatelleet:

— Ei hän voi tätä ymmärtää…

Christophe oli heille menneisyyttä. Ja suoraan puhuen: menneisyyttä he eivät pitäneet kovinkaan tärkeänä. Joskus johtuivat he keskenään aivan viattomasti pakinoimaan, mitä he tekisivät sitten myöhemmin, kun Christophea "ei täällä enää olisi"… — Ja kuitenkin he rakastivat häntä paljon… Hirveät lapset: ne kasvavat ympärillemme kuin liaanit! Luonnonvoimalla on kiire karkoittaa meidät pois…

— "Mene! Mene matkaasi! Väisty nyt siitä! Nyt on minun vuoroni!…"

Christophe käsitti heidän sanattomuutensa ja olisi halunnut heille vastata:

— Älkäähän hätäilkö niin! Minä viihdyn tässä hyvin. Pitäkää minua vielä ikäänkuin elävänä.

Heidän naivi älyttömyytensä huvitti Christophea.

— Sanokaa suoraan, virkkoi hän kerran leppoisasti, kun he olivat antaneet hänelle vastaukseksi halveksivan katseen, — sanokaa suoraan, että minä olen vanha hölmö!

— Ette suinkaan, ette suinkaan, vanha ystäväni, vastasi Aurora makeasti nauraen. Te olette ihmisistä kaikkein parhain; mutta on seikkoja, joita te ette tiedä.

— Ja mitä sinä tiedät, tyttö-parka! Kas vain, sellaista viisasta!

— Älkää laskeko leikkiä. Minä en paljoa tiedä. Mutta Georges tietää.

Christophea hymyilytti:

— Kyllä, sinä olet oikeassa, tyttöseni. Se, jota rakastamme, tietää aina kaikki.

Paljon vaikeampi kuin heidän luuloteltua älyllistä ylemmyyttään oli Christophen sietää heidän musiikkiaan. He panivat hänet siinä suhteessa usein kovalle koetukselle. Piano veisasi koko ajan, kun he tulivat hänen luokseen. Näytti siltä kuin olisi rakkaus kiihoittanut heidät laulamaan kuin linnut. Mutta heidän laulunsa ei ollut suinkaan niin taitavaa kuin lintujen. Aurora ei tosin kuvitellutkaan kykyään kovin suureksi, mutta toisin arvosteli hän sulhasensa musikaalisia lahjoja: hän ei huomannut minkäänlaista eroa Georges Jeanninin ja Christophen soiton välillä. Ehkäpä piti hän sulhasensa soittoa parempanakin. Ja joskin Georges oli luonteeltaan ironinen ja selvänäköinen, niin antoi hän nyt rakastettunsa uskon melkoisesti vaikuttaa itseensä. Christophe ei väittänyt vastaan; kujeillaan hän päinvastoin kannatti tässä suhteessa tytön mielipidettä, (milloin hän ei sitä enää jaksanut, nousi hän paikaltaan ja poistui tuskastuneena huoneesta, lyöden oven mennessään hiukan liiankin lujasti kiinni.) Yleensä hän kuunteli lempeästi ja säälivästi hymyillen, kuinka Georges soitti esimerkiksi Tristania. Pikku nuorukaisparka tulkitsi näitä kauhistavan väkeviä sivuja tarkan tunnollisesti ja miellyttävän suloisesti kuin nuori ja kiltti tyttö. Christophe nauraa tyrski itsekseen. Hän ei tahtonut sanoa, sulhaselle, miksi hän nauroi. Hän syleili häntä. Hän piti hänestä kovasti juuri sellaisena. Ehkäpä piti hän hänestä eniten juuri sellaisena… Miekkosesta!… Oi taiteen turhuutta!…

Christophe puheli usein Emmanuelin kanssa "lapsistaan", — niin hän heitä nimitti. Emmanuel, joka piti Georges Jeanninista, sanoi leikillään, että Christophe olisi voinut luovuttaa tuon pojan hänelle, sillä olihan hänellä Aurora: ei ollut oikein, että Christophe anasti kaikki.

Christophen ja Emmanuelin ystävyys oli saanut melkein satumaisen maineen parisilaisissa piireissä, vaikka he elivätkin erillään toisistaan. Emmanuel oli intohimoisesti kiintynyt Christopheen. Hän oli niin ylpeä, ettei tahtonut niitä tunteitaan näyttää; hän kätki ne jöröyteen; hän oli usein Christophea kohtaan töykeä. Mutta Christophe ymmärsi hänet hyvin. Hän tiesi, kuinka uskollinen tuo sydän hänelle nyt oli, ja osasi antaa sellaiselle arvon. Joka viikko näkivät he toisensa pari kolme kertaa. Kun heidän huono terveytensä esti heitä lähtemistä kotoaan, kirjoittivat he toisilleen. Ne kirjeet puhuivat aivan kuin toisen maailman asioista. Ulkonaiset tapahtumat eivät kiinnittäneet heidän mieltään niin paljoa kuin jotkin hengen edistysaskeleet tieteiden ja taiteiden aloilla. He elivät omissa ajatuksissaan, pohtien taiteensa ongelmia ja erottaen tapahtumien kaaoksessa silloin tällöin pieniä valon välähdyksiä: ihmishengen tienviittoja, jotka se jättää historiaan.

Christophe kävi Emmanuelin luona useammin kuin Emmanuel hänen. Vaikkei hänen vointinsa erään äskeisen sairauden jälkeen ollut paljoa parempi kuin Emmanuelinkaan, oli heille tullut tavaksi pitää luonnollisena, että Emmanuelin terveyttä tuli vaalia huolellisemmin. Christophe ei enää päässyt rasittumatta Emmanuelin luokse kuudenteen kerrokseen; ja kun hän vaivalla oli sinne kiivennyt, meni häneltä sievoinen hetki ennenkuin hän sai henkäystä kurkustaan. He molemmat hoitivat yhtä huonosti itseään. Heitä kumpaakin vaivasi rintakatarri ja hengenahdistus; mutta siitä huolimatta tupakoivat he molemmat kuin mielettömät. Tästäkin syystä tahtoi Christophe tulla pakisemaan Emmanuelin luokse: sillä Aurora saarnasi aina hänen tupakoimistaan vastaan, ja Christophe koetti pyrkiä häneltä piiloon. Joskus tuli ystävyksille keskellä juttelua kova yskänpuuska; silloin he eivät saaneet sanaa suustaan ja katselivat nauraen toisiinsa niinkuin rikoksesta kiinni saadut koulupojat; ja useinkin torui toinen toista, joka paraikaa yski; mutta kun sitten toinen selvisi henkitoreistaan, väitti hän kiivaasti, ettei se yskä tupakasta johtunut.

Emmanuelin pöydällä, pienellä tyhjällä paikalla, niissä ei ollut papereita, kökötti aina harmaa kissa, joka katseli tupakoitsijoita vakavasti, moittivin silmin. Christophe sanoi, että se kissa oli heidän omatuntonsa; tukahduttaakseen tämän omantunnon äänen hän pisti hattunsa kissan päälle. Se oli kivuloinen uroskissa, kaikkein kurjinta lajia: Emmanuel oli löytänyt sen kadulta puolikuoliaana ja korjannut luokseen; se ei koskaan parantunut kärsimistään kohluista, se söi vähän, ei leikitellyt juuri milloinkaan, oli hyvin hiljainen; lempeästi se seurasi älykkäillä silmillään isäntänsä kaikkia liikkeitä ja oli onneton, jos Emmanuel ei ollut kotona, ja tyytyväinen saadessaan nukkua lähellä häntä hänen pöydällään. Mietelmiään se ei antanut häiritä minkään muun kuin lintunakin, jota se katseli haltioissaan tuntikausia yhtämittaa, sillä siellähän lentää räpyttelivät nuo kynsin saavuttamattomat lintuset. Se kehräsi kohteliaasti, jos vähänkin otettiin se huomioon, ja alistui kärsivällisesti Emmanuelin oikullisiin ja Christophen hiukan rajuihin hyväilyihin; kertaakaan se ei yrittänyt raapia eikä purra. Se oli raihnas, toinen silmä vuoti vettä; se yski hiljaa; jos se olisi osannut puhua, ei sillä varmaankaan olisi ollut julkeutta väittää, niinkuin noilla kahdella sen ihmisystävällä, ettei "se yskä tupakasta johtunut"; mutta heidän puoleltaan se tyytyi vaikka mihin; tuntui kuin se olisi ajatellut:

— He ovat ihmisiä, he eivät tiedä, mitä he tekevät.

Emmanuel oli kovin kiintynyt tuohon sairaloiseen eläimeen, sillä sen ja hänen kohtalonsa muistuttivat hänen mielestään toisiaan. Christophe väitti, että heidän silmiensä ilmekin oli samanlainen.

— Miksikä ei? sanoi Emmanuel.

Kotieläimet ovat ympäristönsä selvä kuva. Niiden muoto hienostuu sikäli kuin ihmisetkin, joiden parissa ne oleksivat. Tylsän ihmisen kissan katse ei ole samanlainen kuin älykkään. Kotieläimestä saattaa tulla hyvä tai häijy, vilpitön tai kavala, viisas tai tuhma ei ainoastaan isännän opetuksen mukaan, vaan pelkästään sen nojalla, millainen hänen isäntänsä on. Eikä tähän muovautumiseen tarvita ihmistäkään. Maisematkin kehittävät oman kuvansa mukaisiksi. Älykäs seutu hohtaa seudun eläintenkin silmistä. — Emmanuelin harmaa kissa oli täydessä sopusoinnussa hänen sairaan isäntänsä ja tuon ahtaan ullakkokamarin kanssa, johon Parisin taivas loi heikkoa valoaan.

Emmanuel oli muuttunut luonteeltaan inhimillisemmäksi. Hän ei ollut enää sama kuin niinä aikoina, jolloin hän oli lähemmin tutustunut Christopheen. Muuan kotoinen tragedia oli syvästi järkyttänyt hänen sieluaan. Hänen elämäntoverinsa, tuo nainen, joka asui hänen luonaan, oli kerran yhtäkkiä kadonnut, kun Emmanuel oli katkeruuden puuskassaan sattunut liian selvästi ilmaisemaan, miten raskaaksi hän tunsi itselleen hänen rakkautensa. Emmanuel oli haeskellut häntä kaiken yötä, tyrmistyneen levottomana. Viimein oli hän löytänyt hänet eräästä poliisikonttorista, jonne hänet oli tuotu. Tyttö oli tahtonut heittäytyä Seine-jokeen; muuan ohikulkija oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, kun hän oli kiipeämässä sillan kaiteen ylitse; hän ei ollut suostunut ilmoittamaan osoitettaan eikä nimeään; hän aikoi toteuttaa uudestaan päätöksensä. Tällainen tuskanilmaus oli aivan murtanut Emmanuelin; hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän tuotti toiselle kärsimyksiä, vaikka hän itsekin on saanut niin katkerasti kärsiä toisten vuoksi. Hän oli vienyt epätoivoon joutuneen takaisin luokseen, hän oli ryhtynyt parantelemaan haavoja, joita oli lyönyt, koetti saada vaativaisen ystävättärensä uskomaan, että hänen, Emmanuelin, sydämessä oli tosiaan niitä tunteita, joita ystävätär kaipasi. Hän masensi oman kapinoimishalunsa, hän alistui tuon kaikki tahtovan ja nielevän rakkauden ikeeseen. Hän omisti naiselle lopun elämäänsä. Koko hänen neroutensa oli nyt keskittynyt sydämeen. Toiminnan apostoli Emmanuel oli päätynyt lopulta sellaiseen vakaumukseen, ettei ole muuta hyvää kuin yksi: olla tekemättä pahaa. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt. Tuntui siltä kuin se voima, joka nostaa ihmislaineet myrskyyn, olisi käyttänyt häntä ainoastaan välikappaleenaan päästääkseen toiminnan irralleen. Kun se työ oli tehty, ei häntä enää tarvittu: toiminta jatkui ilman häntäkin. Hän näki sen kehittyvän yhä edelleen, ja hän suhtautui melkein alistuvasti sellaisiin vääryyksiin, jotka koskivat häntä persoonallisesti, mutta ei kokonaan niihin, jotka koskivat hänen uskoaan. Sillä vaikka hän olikin vapaa-ajattelija ja luuli vapautuneensa kaikesta uskonnollisesta, ja vaikka hän leikillään kutsuikin Christophea valepukuiseksi papiksi, niin oli hänelläkin kuitenkin ollut oma pyhä alttarinsa, kuten kaikilla voimakkailla hengillä: nehän kohottavat jumalakseen unelmansa, joiden puolesta ne uhrautuvat. Nyt oli Emmanuelin alttari tyhjä; ja hän kärsi siitä. Kuinka saattaisikaan tuskattomasti nähdä tulevien polvien polkevan jalkoihinsa niitä pyhiä aatteita, joiden puolesta on taistellut ja jotka on saanut suurella vaivalla voittaa, aatteita, joiden tähden kokonaisen vuosisadan parhaat ovat niin paljon kärsineet! Miten silmittömän töykeästi nuoriso paraikaa hävittikään koko ranskalaista idealismia, — uskoa vapauteen, jolla oli omat pyhimyksensä, marttyyrinsa ja sankarinsa, ja rakkautta ihmisyyteen, syvää uskollista pyrkimystä kaikkien kansakuntain ja rotujen veljeyteen! Mikä hulluus sille oli tullut ikävöidä takaisin niitä hirviöitä, jotka me olimme jo kerran voittaneet, ja tunkeutua sellaisen ikeen alle, minkä me olimme päästäneet, tervehtiä riemunkirkunalla väkivaltaisen voiman aikaa, sytyttää vihaa ja sodan mielipuolisuutta keskellä Ranskan omaa sydäntä!

— Se ei ole pelkästään ranskalainen ilmiö, se on ominainen koko maailmalle, virkkoi Christophe iloisen näköisenä. Espanjasta Kiinaan saakka käy nyt sama hirmutuuli. Ei ole sitä kolkkaa, jossa olisi turvassa tätä tuulta vastaan. Se muuttuu aivan koomilliseksi: yksinpä pikku Sveitsikin on tullut natsionalistiseksi.

— Ja onko se sinusta niin lohdullista?

— On varmasti. Siitä näkee, etteivät sellaiset virtaukset johdu joidenkuiden yksilöiden naurettavista intohimoista, vaan salatusta Jumalasta, joka johtaa kaikkeutta. Ja sen Jumalan edessä olen oppinut nöyrtymään. Ellen häntä ymmärrä, ei se ole hänen vikansa, vaan minun. Koeta häntä ymmärtää. Mutta sitäkö ihmiset yleensä ajattelisivat? He elävät päivästä päivään, he eivät näe pitemmälle kuin lähimpään pellonaitaan ja kuvittelevat, että siinä on tien pää; he näkevät laineen, joka heitä vie, mutta eivät näe merta. Tämän päivän laine on eilispäivän laineiden luoma; meidän sielujemme liikunnat ovat avanneet sille tietä. Nykyinen aalto kyntää vakoa huomiselle aallolle, joka unohtaa sen niinkuin meidänkin vakomme on unohdettu. Minä en ihaile enkä pelkää nykyistä natsionalismia. Se loppuu aikanaan, se vierii ohitse, se on jo vierinyt. Se on askelma portaissa. Kiertokulkua huippua kohti! Se on pääarmeijan majoitusmestari. Kuuletko, kuinka jo huilut ja rummut soivat!…

(Christophe alkoi rummuttaa sormillaan pöytään, ja kissa hätkähti hereille.)

… Jokaisella kansalla on nykyään vastustamaton halu kerätä kaikki voimansa yhteen ja tehdä niistä pesänselvitys. Se johtuu siitä, että kansat ovat viimeisen vuosisadan kuluessa muuttuneet suuresti, lähestymällä toisiaan ja saadessaan uusia talletuksia koko maailman järjenvoimien yhteisillä ponnistuksilla: ne ovat rakentaneet itselleen uutta moraalia, uutta tiedettä, uutta uskontoa. Nyt täytyy jokaisen tutkia tarkoin omaisuuttaan ja saada selvä, mitä kukin oikeastaan on ja mitä hän omistaa ennenkuin kukin ryhtyy toisten kanssa uuden aikakauden yhteiselämään. Sillä uusi aika tulee. Ihmiskunta tekee uuden kontrahdin elämän kanssa. Yhteiskunta herää elämään uusien lakien perustalla. Huomenna on sunnuntai. Jokainen tekee nyt viikkotilinsä, siistii asuntonsa ja tahtoo kotinsa puhtaaksi ennenkuin hän yhtyy toisiin, yhtyy yhteisen Jumalan edessä, jonka kanssa solmitaan uusi liitto.

Emmanuel katseli Christophea; ja tämä näky heijasti hetken hänen silmissään. Kun Christophe oli jo lakannut puhumasta, oli Emmanuel tuokion vaiti; ja sitten hän sanoi:

— Sinä olet onnellinen, Christophe! Sinä et näe yötä.

— Minä näen yössä, vastasi Christophe; minä olen elänyt siinä niin kauan. Minä olen vanha huuhkaja.

Tähän aikaan huomasivat Christophen ystävät, että hän muuttui yleensä käytöksessään. Hän oli usein hajamielinen, aivan kuin tolalta poissa. Hän ei kuunnellut tarkoin, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti mietteisiinsä vaipuneelta ja hymyili alinomaa. Kun huomautettiin tuosta tarkkaamattomuudesta hänelle, pyysi hän sydämellisesti anteeksi. Hän puhui joskus itsestään kuin mistäkin vieraasta henkilöstä:

— Krafft kyllä sen tekee… taikka:

— Sille nauraa Christophe makeasti…

Ne, jotka eivät tunteneet häntä, sanoivat:

— Miten itserakas hän onkaan!

Asia oli aivan päinvastainen. Hän näki itsensä ulkopuolelta, aivan kuin vieraan ihmisen. Hän oli joutunut sellaiselle asteelle, jolloin ei edes kauneuden puolesta käyty taistelu ole mielenkiintoista, sillä kun on suorittanut oman tehtävänsä, on taipuvainen luulemaan, että muutkin suorittavat tehtävänsä ja ettei lopultakaan, kuten Rodin sanoo, "kauniin voittokulku koskaan lopu". Ihmisten ilkeys ja vääryydet eivät enää kiihdyttäneet häntä. — Oli varsin luonnollista, että elämä riistäytyi hänestä erilleen, sanoi hän hymyillen.

Tosiaan, hän ei ollut enää entisissä voimissaan, Pieninkin ruumiillinen ponnistus, pitkä kävelyretki, nopea kulku rasittivat häntä kovasti. Hän hengästyi hyvin pian; hän tunsi sydämessään kipua. Hän ajatteli joskus muinaista ystäväänsä Schulzia. Hän ei ilmaissut muille huomioitaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt? Siten tekee ainoastaan muut levottomiksi, eikä itse siitä parane. Sitäpaitsi ei hän ottanut vaivojaan vakavalta kannalta. Hän ei pelännyt niin paljon sairautta kuin että hänet pakotettaisiin hoitamaan itseään.

Salainen aavistus sai hänet kaipaamaan vielä kerran synnyinseutuaan. Sen matkasuunnitelman oli hän lykännyt vuodesta vuoteen. Oli sanonut itselleen aina, että ensi vuonna hän sen tekee… Tällä kertaa ei hän sitä enää lykännyt.

Hän lähti salaa Saksaan, ilmoittamatta asiasta kenellekään. Matkasta tuli lyhyt. Christophe ei löytänyt enää kotipuolestaan mitään, mitä oli tullut sieltä etsimään. Ne muutokset, joista hänen viime retkellään oli näkynyt enteitä, olivat nyt toteutuneet: pikkukaupungista oli kasvanut suuri teollisuuskaupunki. Vanhat talot olivat hävinneet. Kadonnut oli hautausmaakin, Sabinan maalaistalon paikalla kohosivat tehtaan savutorvet. Joki oli syönyt lopultakin ne rantanurmikot, joilla Christophe lapsena leikki. Eräällä kadulla (ja minkälainen se katu oli!), likaisten kivimuurien välisellä kujalla, oli hänen nimensä. Kaikki mennyt kuollutta, yksinpä kuolemakin… Olkoon! Elämä jatkui kuitenkin; ehkäpä uneksivat, kärsivät ja taistelivat nyt toiset pikku Christophet tämän hänen nimellään koristetun kadun surkeissa taloissa. — Konsertissa jättiläissuuressa Tonhallessa kuuli hän esitettävän erästä teostaan; se tulkittiin aivan vastoin sen perusajatusta; Christophe tuskin tunsi sitä omakseen… Tulkitkootpa miten tahansa! Vaikka ymmärtävätkin sen väärin, niin ehkä se herättää uusia aatteita. Me olemme kylväneet jyvän maahan. Tehkää sillä mitä tahdotte; ravitkaa sillä itseänne. — Christophe kuljeskeli iltapimeän tullessa kaupungin ympäristössä, joissa usva alkoi leijua. Hän ajatteli suurta usvaa, joka pian kietoisi helmaansa hänenkin elämänsä; ajatteli rakkaita olentoja, jotka olivat vaipuneet maan alle, ei, paenneet turvaan hänen sydämeensä, jonka peittäisi tummuva yö, niinkuin hänet itsensäkin… Peittäköön vain! En sinua pelkää, oi yö, aurinkojen äiti! Jos tähti sammuu, niin tuhannet toiset syttyvät. Aivan kuin kiehuva maitokattila kuohuu kaikkeuden äärettömyys valoa! Sinä et minua sammuta. Kuoleman henkäys puhaltaa elämäni uudestaan tuleen.

Paluumatkallaan Saksasta tahtoi Christophe käydä myöskin siinä kaupungissa, jossa hän oli tutustunut Annaan. Siitä saakka kuin hän oli lähtenyt Annan luota, ei hän ollut kuullut hänestä mitään. Hän ei ollut uskaltanut tiedustella uutisia Annasta. Vuosikausia oli hän vavahtanut joka kerta, kun ajatteli hänen nimeänsäkin… — Nyt hän oli tyyni, hän ei pelännyt enää mitään. Mutta kun hän illalla istui hotellihuoneessa, joka oli Reinille päin, niin herättivät huomista juhlaa soittavat kellot menneisyyden kuvat hänessä valveille. Joesta henki jokin kaukainen ja vaarallinen tunnelma, jota hänen oli vaikea ymmärtää; kaiken yötä hän muisteli entisiä aikoja. Hän tunsi vapautuvansa pelättävästä Herrasta; ja se oli hänestä surullisen suloista. Hän ei ollut päättänyt, mitä hän tekisi huomenna. Hän ajatteli — (mennyt aikahan oli jo niin kaukana!) — käydä Braunin luona. Mutta kun päivä tuli, petti hänen rohkeutensa; hän ei tohtinut edes kysyä hotellista, elivätkö tohtori Braun ja hänen vaimonsa vielä. Hän aikoi jo matkustaa kaupungista pois…

Lähtöajan tullessa vei jokin vastustamaton voima hänet kuitenkin siihen kirkkoon, jossa Anna muinoin oli käynyt; hän asettui pylvään taakse, paikalle, mistä hän saattoi nähdä sen penkin, jossa Anna ennen muinoin istui. Hän odotti ja oli varma, että jos Anna eläisi, niin hän vielä tulisi sinne.

Kirkkoon tuli todellakin muuan nainen; eikä Christophe häntä tuntenut. Hän oli samanlainen kuin muutkin: lihavahko; kasvot täyteläiset, leuka paksu, piirteet välinpitämättömät ja kovat. Mustassa puvussa. Hän istuutui penkkiinsä, eikä sitten liikahtanut. Hän ei näyttänyt rukoilevan eikä kuuntelevan: hän katsoi suoraan eteensä. Mikään tuossa ihmisessä ei muistuttanut siitä naisesta, jota Christophe odotti. Pari kertaa hän kuitenkin sipaisi kädellään polviaan, omituisella liikkeellä, varmaankin oikaistakseen hameensa laskoksia. Ennen oli se liike ollut ominainen Annalle… Mennessään kirkosta ulos hän kulki läheltä Christophea, verkalleen, pää pystyssä, kädet virsikirjoineen vatsan päällä. Hetkeksi loi hän Christopheen silmänsä, joissa kuulsi synkkä ja ikävystynyt hohde. Ja he katsoivat toisiinsa. Eivätkä he tunteneet toisiaan. Anna meni ohitse jäykkänä ja suorana, päätänsä kääntämättä. Vasta hetken kuluttua muisti Christophe yhtäkkiä, niinkuin vilahdukselta, tunsi tuon naisen jäykän ja kylmän hymyn alta, hänen huultensa rypistymisestä Annan suun, jota hän oli suudellut ennen… Hengitys salpautui hänen kurkkuunsa, ja hänen polvensa olivat pettää. Hän ajatteli:

— Herra, onko tuo se ruumis, jossa hän, se, jota rakastin, asui? Missä hän on? Missä? Ja missä minä olen? Missä se, joka on häntä rakastanut? Mitä on meistä jäljellä, ja siitä julmasta rakkaudesta, joka runteli meitä? — Tuhkaa. Missä tuli?

Ja hänen Jumalansa vastasi:

— Minussa.

Silloin kohotti Christophe katseensa ja näki keskellä muuta väkeä viimeisen kerran Annan, joka meni ulos ovesta, auringonpaisteessa.

* * * * *

Tultuaan takaisin Parisiin hän teki rauhan entisen vihollisensa Lévy-Coeurin kanssa. Tuo mies oli kauan vainonnut häntä, vainonnut yhtä petollisesti kuin ilkeän lahjakkaastikin. Kun hän sitten oli päässyt menestyksensä huipulle, saanut kunniaa ja kyllästynyt siihen ja rauhoittunut, oli hän ollut niin älykäs, että oli salaisesti tunnustanut Christophen ylemmyyden; ja silloin oli hän koettanut lähestyä Christophea. Christophe ei ollut kuitenkaan huomaavinaan enemmän näitä lähestymisyrityksiä kuin oli välittänyt hänen hyökkäyksistänsäkään.

Ja Lévy-Coeur oli silloin yritykseen väsynyt. He asuivat samassa korttelissa ja näkivät toisensa usein kadulla. He eivät olleet toisiaan tuntevinaan. Christophe katsoi usein ohimennessään Lévy-Coeuriin sillä tavoin kuin ei olisi häntä huomannut. Lévy-Coeur vimmastui kylmyydestä, jolla Christophe ikäänkuin kielsi hänen koko olemassaolonsa.

Tuolla arvostelijalla oli kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen tytär, sievä, hieno, elegantti: hänen profiilinsa oli kuin tyhmän pikku karitsan. Vaaleat, värisevät hiukset ympäröivät hänen otsaansa sädekehänä. Hänen silmänsä olivat lempeät ja kiemailevat; suun hymy Luinin. Isä ja tytär kävelivät aina yhdessä; Christophe sattui usein heitä vastaan Luxembourgin hiekkakäytävillä: he näyttivät olevan hyvin läheisiä toisilleen; nuori tyttö nojailihe herttaisesti Lévy-Coeurin käsipuoleen. Joskin Christophe nykyään oli sangen hajamielinen, huomasi hän toki kuitenkin aina kauniit naiskasvot, ja näistä nuorista kasvoista hän piti paljon. Hän ajatteli vihamiehestään:

— Sillä konnalla on onni aina.

Mutta sitten lisäsi hän ylpeästi:

— On minullakin tytär.

Ja hän vertaili mielessään tyttöjä toisiinsa. Ja siitä vertailusta, jonka tulos muuten oli se, että Aurora oli muka parempi, johtui, että hänen mielikuvituksensa rakensi jonkinlaisen ystävyyssuhteen noiden tyttöjen välille, tyttöjen, jotka eivät todellisuudessa tienneet mitään toisistaan; jopa se vertailu lähensi Christophea salaa itseensä Lévy-Coeuriinkin.

Kun Christophe tuli takaisin Saksasta, kuuli hän, että "tyhmä pikkukaritsa" oli kuollut. Hänen isän-itsekkyytensä muisti silloin kohta:

— Jospa minun lapselleni olisi käynyt näin!

Ja hänessä heräsi Lévy-Coeuriä kohtaan suunnaton sääli. Ensi puuskassa hän aikoi kirjoittaa hänelle; hän alkoi kaksikin kirjettä; hän ei ollut niihin tyytyväinen, hänelle tuli turhamainen häpeän tunne: hän ei niitä lähettänyt. Mutta kun hän muutama päivä myöhemmin sattui Lévy-Coeuriä vastaan ja näki hänen tuskankalvamat kasvonsa, voitti sääli hänessä kaikki muut tunteet: hän meni suoraan Lévy-Coeurin luokse ja ojensi hänelle molemmat kätensä. Lévy-Coeur ei enää järkeillyt, vaan tarttui Christophen käsiin. Christophe virkkoi:

— Te olette kadottanut!…

Hänen heltynyt äänensävynsä järkytti toista. Hän tunsi kuvaamatonta kiitollisuutta Christophea kohtaan… He virkkoivat muutaman tuskaa värähtelevän sanan. Kun he sitten lähtivät kumpikin suunnalleen, ei enää ollut jäljellä mitään, mikä ennen oli erottanut heidät toisistaan. He olivat taistelleet toisiaan vastaan: se oli kohtalokasta, epäilemättä; täyttäköön jokainen luonteensa lain. Mutta kun näkee tragikomedian lopun lähenevän, riisuu pois intohimot, joilla on itsensä naamioinut ja seisoo toisen edessä paljain kasvoin, — molemmat ovat ihmisiä, jotka eivät ole suuresti toisiaan parempia, ja joilla on kai oikeus antaa toisilleen kättä, kun ovat näytelleet osansa parhaansa mukaan.

Georges Jeanninin ja Auroran häät oli päätetty pitää ensimäisinä kevätpäivinä. Christophen terveys heikkoni nopeasti. Hän huomasi, että hänen lapsensa katselivat häntä levottomasti. Kerran kuuli hän heidän puhuvan hiljaa keskenään. Georges sanoi:

— Kuinka hän näyttää huonolta! Hän saattaa sairastua.

Ja Aurora vastasi:

— Kunpa hän ei viivästyttäisi meidän häitämme!

Christophe otti sanan sanana. Nuoret raukat! Hän ei tosiaan häiritsisi heidän onneaan.

Mutta hän oli niin tyhmä, että antoi häiden aattopäivänä, — (hän oli häärännyt viime vuorokaudet aivan naurettavasti: tuntui kuin hän itse olisi aikonut viettää häitään), — niin tyhmä, että antoi vanhan tautinsa karata kimppuunsa: keuhkotulehduksen, joka oli ahdistanut häntä ensi kertaa Markkinatorin aikoina ja joka nyt uudistui. Christophe oli siitä itselleen äkäinen. Hän haukkui itseään raavaaksi. Hän vannoi, ettei hän alistuisi siihen ennenkuin häät oli vietetty. Hän muisti, kuinka Grazia ei kuollessaan ollut tahtonut ilmoittaa sairaudestaan ennen hänen konserttiaan, ettei hänen työnsä ja ilonsa häiriytyisi. Se ajatus ilahdutti häntä ja se vaati häntä tekemään Grazian tyttärelle, — Grazialle itselleen, — saman hyvän, minkä Grazia oli silloin tehnyt hänelle. Christophe salasi siis vaivansa; mutta hänen oli vaikea kestää loppuun asti. Kuitenkin oli hän niin onnellinen lasten onnesta, että pysyi pystyssä koko kirkollisten seremoniain pitkän ajan. Tuskin pääsi hän Coletten luokse, niin hänen voimansa pettivät. Hän ennätti parhaiksi sulkeutua eri huoneeseen, kun jo pyörtyi. Muuan palvelija löysi hänet sieltä. Selvitessään tajuihinsa kielsi Christophe hiiskumasta mitään asiasta nuorelle parille, joka lähti samana iltana häämatkalleen. Vihityt olivat niin touhuissaan, etteivät huomanneet mitään. He jättivät Christophelle iloiset hyvästit, lupasivat kirjoittaa hänelle huomenna, ylihuomenna…

Heti heidän matkustettuaan meni Christophe vuoteeseen. Hänelle tuli kuume, eikä se sitten enää hänestä eronnut. Hän oli aivan yksin kotonaan. Emmanuel oli myöskin sairaana eikä voinut tulla hänen luokseen. Christophella ei ollut lääkärin apua. Hän ei pitänyt tautiaan vaarallisena. Sitäpaitsi ei hänellä ollut palvelijaakaan, joka olisi noutanut lääkärin. Siivoojanainen, joka kävi hänen luonaan kello kaksi päivällä, ei hänestä liioin välittänyt; ja keksipä Christophe keinon päästä hänen palveluksistaan kokonaankin. Christophe oli kymmenenkin kertaa kieltänyt häntä koskemasta järjestäessään hänen työhuonettaan hänen papereihinsa. Mutta tuo nainen oli itsepäinen; nyt, kun Christophen täytyi pysyä sängyssä, oli hänen mielestään tullut hetki, jolloin hänen sopi toteuttaa tahtonsa. Vuoteessaan makaava Christophe näki kaapin ovessa olevasta kuvastimesta, kuinka siivoojatar väänteli viereisessä huoneessa kaikki nurin. Hän vimmastui niin, että hyppäsi sängystä, tempasi naisen käsistä pinkan vanhoja papereita ja ajoi hänet ulos, — (ei, vanha aatami ei tosiaankaan ollut hänestä vielä kuollut!). Tästä vihanpuuskasta sai hän palkakseen kovan kuumeen ja lisäksi sen hyvän, ettei närkästynyt siivoojatar enää tullut takaisin eikä edes ilmoittanut poisjäämisestään "mokomalle vanhalle hupsulle", kuten hän Christophea kutsui. Christophe jäi siis yksinään sairastelemaan, ilman kenenkään apua. Aamuisin hän nousi vuoteesta ottamaan maitokuppia, joka oli tuotu hänen ovensa taakse, ja katsomaan, eikö talonmiehen vaimo ollut pistänyt ovenrakoon nuorten rakastavaisten lupaamaa kirjettä. Kirjettä ei tullutkaan; häämatkalaiset olivat onnessaan hänet unohtaneet. Christophe ei ollut siitä heille vihainen. Hän ajatteli, että hän olisi heidän asemassaan tehnyt samoin. Hän kuvitteli mielessään heidän huoletonta iloaan. Ja ajatteli, että hän se oli sen heille antanut!

Christophe voi jo vähän paremmin ja alkoi liikuskella pystyssäkin, kun viimein Auroralta tuli kirje. Georges oli ainoastaan pistänyt nimensä sen loppuun. Aurora ei tiedustellut paljon Christophen asioita eikä kertonut uutisia. Mutta sen sijaan pyysi hän Christophelta erästä palvelusta: Christophen oli lähetettävä hänelle pieni kaulapitsi, jonka hän oli unohtanut Coletten kotiin. Vaikkei asia ollut sen tärkeämpi, — (Aurora ei ollut sitä muistanutkaan muuten kuin juuri Christophelle kirjoittaessaan, ja kirjoitti siitä siksi, ettei tiennyt, mitä oikeastaan hänelle kertoa), — lähti Christophe ulos noutamaan tuota esinettä, niin hyvillään hän oli, kun voi jotenkin olla hyödyksi. Satoi räntää. Paha takatalvi. Sulavaa lunta, jääkylmä tuuli. Ei ajureita kadulla. Christophe odotteli eräässä ajurikonttorissa. Virkailijain epäkohteliaisuus ja heidän tahallinen vitkastelunsa saivat hänet kiivastumaan, eikä se silti jouduttanut asiaa. Tällaisiin vihanpuuskiin oli hänen sairaloinen tilansa osaltaan syynä; hänen sielullinen tyyneytensä ei muuten niitä hyväksynyt; ne järistivät hänen ruumistaan aivan kuin kirves kaatuvaa tammea. Christophe palasi kotiin kylmästä kohmettuneena. Talonmiehen vaimo antoi hänelle ohimennen leikkeleen eräästä sanomalehdestä. Christophe vilkaisi siihen. Se oli ilkeä artikkeli, hyökkäys häntä vastaan. Sellaiset olivat nykyään jo harvinaisia. On ikävä karata ihmisen kimppuun, joka ei huomaa iskua. Kaikkein häijyimpiinkin tarttui kunnioitus häntä kohtaan, kunnioitus, joka hermostutti heitä itseään, koska he pohjaltaan eivät häntä suvainneet.

"Luullaan", tunnusti Bismarck ikäänkuin mielipahoissaan, "ettei mikään ole sen pakollisempaa kuin rakkaus! Kunnioitus on vieläkin pakollisempaa…"

Mutta tämän artikkelin tekijä oli vielä Bismarckiakin voimakkaampi ja paremmin haarniskoitu mies, sillä sekä kunnioitus että rakkaus kilpistyivät hänestä täydellisesti. Hän puhui Christophesta loukkaavan töykeästi ja lupasi jatkaa hyökkäyksiään seuraavalla viikolla. Christophe purskahti nauruun, ja sanoi itsekseen maata mennessään:

— Hän saa pitkän nenän! Hän ei saa minua enää käsiinsä!

Talonmiehen väki pyysi, että hän ottaisi itselleen hoitajattaren; Christophe kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi eläneensä niin paljon yksinään, että ansaitsi yksinäisyyden onnen tällaisella hetkellä.

Hänen ei ollut laisinkaan ikävä. Viime vuosina hän oli aina tottunut puhelemaan itsensä kanssa: oli niinkuin hänessä olisi ollut kaksi olentoa; ja äskeisinä kuukausina oli hänen sisäinen seuransa vielä paljon lisääntynytkin: hänessä ei asunut enää pelkästään kaksi olentoa, vaan kymmenen. Ne puhelivat keskenään; ja tavallisimmin ne lauloivat. Ja hän ryhtyi niiden kanssa pakinoihin, tai oli vaiti ja kuunteli niitä. Hänellä oli aina vuoteellaan tai pöydällä sen vieressä nuottipaperia, niin lähellä, että hän yletti saada sen käsiinsä; siihen merkitsi hän noiden seuratoveriensa sanoja ja omia sanojaan, nauraen juttujen sukkeluuksille. Koneenomaista tottumusta; nuo kaksi eri toimintaa, ajattelu ja kirjoittaminen, olivat sulautuneet hänessä aivan yhdenaikaisiksi; kirjoittaminen oli hänelle selvää ja valmista ajattelua. Kaikki, mikä häiritsi hänen ja noiden sielutoverien keskinäistä seurustelua, väsytti, ärsytti häntä. Joskus harmittivat häntä yksinpä hänen rakkaimmatkin ystävänsä. Christophe koetti olla heille mielialaansa näyttämättä; mutta hän väsyi hirveästi sellaisesta kiusasta. Hän oli aivan onnellinen, kun sitten pääsi yksin: sillä hän oli ikäänkuin eksynyt; oli mahdotonta kuulla sisäisiä ääniään ihmisten lörpötellessä ympärillä. Jumalainen hiljaisuus!…

Ainoastaan talonmiehen vaimon tai jonkun hänen lapsensa salli Christophe tulla pari kertaa päivässä katsomaan, tarvitsiko hän mitään. Heille jätti hän kirjelaputkin, joita hän lähetteli Emmanuelille viimeiseen päiväänsä asti, samoin kuin Emmanuel hänelle. Ystävykset olivat nyt molemmat melkein yhtä sairaita; he eivät uskotelleet enää paranevansa. Eri teitä olivat Christophen vapaa uskonnollinen henki ja Emmanuelin vapaa uskottomuus saavuttaneet saman, veljellisen kirkkauden. Vapisevalla käsialallaan josta toisen oli yhä ja yhä vaikeampi saada selvää, jutteli kumpikin heistä toiselle — ei taudistaan, vaan siitä, mikä oli aina ollut heidän keskustelujensa tärkeimpänä kohtana: taiteestaan, aarteittensa tulevaisuudesta.

Aina siihen asti, kunnes Christophe eräänä päivänä kirjoitti voimattomaksi herpoavalla kädellään nämä taistelussa kuolevan Ruotsin kuninkaan sanat:

"Ich habe genug, Bruder; rette dich". [Minun määräni on täysi, hyvä mies, pelasta itsesi.]

Aivan kuin kerrostumina näki Christophe koko entisen elämänsä: äärettömät nuoruutensa ponnistukset löytääkseen oman itsensä, vimmatun taistelun saadakseen muilta vähäpätöisen oikeutensa elää, voittaakseen syntyperänsä demoonit. Voitonkin jälkeen oli pakko olla valveilla. Ei nukahtaa hetkeäkään, vaan vartioida voittoaan, puolustaa sitä yksinpä itseään voittoakin vastaan. Ystävyyden sulot ja koettelemukset, jotka avaavat taistelun yksinäiseksi eristämälle sydämelle suuren ihmisyysperheen ovet. Taiteen täydellisyys, elämänpäivän korkeus. Ylpeästi hallita valloitettua henkeään! Uskoa olevansa kohtalon herra. Ja yhtäkkiä tien käänteessä nähdäkin vastassaan ilmestyskirjan ratsastajat, suru, intohimo, häpeä, koko Mestarin etuvartio. Kaatua, joutua hevosten kavioiden alle, laahautua verissään huipulle, jossa lekkuu pilvien keskellä raivoisa puhdistava liekki. Jumalan kasvojen eteen. Painiskella niinkuin Jakob enkelin kanssa. Lähteä taistelusta runneltuna. Rakastaa tappiotaan, ymmärtää rajoituksensa, ponnistaa tahtonsa, jotta voisi täyttää Mestarin tahdon, sillä alalla, minkä hän on meille määrännyt. Viimein, kun kyntö, kylvö, sadonkorjuu on päättynyt, kun kova ja ihana työ on loppunut, saavuttaa oikeus levätä aurinkoisten vuorten juurella ja sanoa niille:

"Olkaat siunatut! En saa nauttia valostanne. Mutta varjonnekin on minusta suloinen…"

Silloin oli rakkain hänelle ilmestynyt; hän oli ottanut häntä kädestä; ja kuolema oli valanut ystävättären ruumiin esteet murtaessaan hänen puhtaan sielunsa ystävän sieluun. Yhdessä olivat he ylenneet päivien varjosta, olivat tulleet autuaille huipuille, missä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus seisovat pidellen toisiaan kädestä, ylhäisenä piirinä kuin kolme Sulotarta; siellä heidän tyyntyneet sydämensä näkevät ilojen ja surujen samalla kertaa syntyvän, kukkivan ja lakastuvan; kaikki on harmoniaa…

Hän oli hätäillyt liikaa, hän oli luullut jo saapuneensa perille. Ahdistus, joka rutisti rautaisena hänen läähättävää rintaansa, mielikuvien temmeltävä hourailu, joka kiehui hänen polttavassa päässään, muistuttivat hänelle, että vielä oli edessä viimeinen taival, kaikkein ankarin… Eteenpäin!…

Hän oli vuoteessa, ei voinut liikahtaa. Ylemmässä kerroksessa rämpytti jokin naistyperys pianoa tuntikausia. Nainen ei osannut muuta kuin yhden kappaleen. Hän hakkasi samaa lakkaamatta; se oli hänestä niin mieluista! Siitä löysi hän kaikkien värien ja haaveiden ilot ja tunteet. Ja Christophe ymmärsi hänen onnensa; mutta kuitenkin se hermostutti niin, että häntä melkein itketti. Kun soittaja ei edes olisi hakannut niin kovasti! Kaikki meteli oli Christophesta yhtä inhoittavaa kuin jokin pahe… Lopulta hän siihen alistui. Oli vaikea mukautua olemaan kuulematta. Eikä kuitenkaan niin vaikea kuin hän ensin oli ajatellut. Hän erosi ruumiistaan. Tuosta sairaasta ja aineellisen tökeröstä ruumiista. Kuinka surkeaa oli, että hän oli ollut siihen suljettuna niin monet pitkät vuodet! Hän seurasi sen luhistumista ja ajatteli:

— Se ei kestä enää kauan.

Hän kysyi itseltään, tunnustellen inhimillisen itsekkyytensä valtasuonta:

"Mikä on sinusta parempi: sekö, että Christophen muisto, hänen persoonansa ja nimensä ikuistuu mutta hänen työnsä katoaa, — vai se, että hänen työnsä kestää, mutta sinun olemuksestasi ja niinestäsi ei jää jäljelle merkkiäkään?"

Epäröimättä vastasi hän:

— "Minä tahdon kadota, ja työni kestäköön! Siten minä ainoastaan voitan: sillä silloin jää minusta jäljelle kaikkein tosin, ainoa tosi. Kadotkoon Christophe!…"

Mutta jonkun hetken päästä hän tunsi tulevansa yhtä vieraaksi työlleen kuin itselleenkin. Lapsellista on kuvitella taiteen kestävyyttä! Hän näki selvästi, ei ainoastaan kuinka vähän oli tehnyt, vaan myöskin sen hävityksen, joka aina musiikkia odottaa. Sävelten kieli vanhenee nopeammin kuin mikään muu; vuosisadan tai parin kuluttua ymmärtävät sitä ainoastaan jotkut harvat ja valitut. Kenelle ovat enää Monteverdi ja Lully olemassa? Jo peittää sammal klassillisuuden tammistoa. Meidän kirkkaat temppelimme, joissa intohimomme laulavat, muuttuvat tyhjiksi rakennuksiksi, luhistuvat unohdukseen… Ja Christophe hämmästyi, kun hän huomasi katselevansa näitä raunioita aivan ilman surua.

— Rakastanko nyt vähemmän kuin ennen elämää? kysyi hän kummastuneena itseltään.

Mutta hän ymmärsi heti, että hän rakasti sitä entistään paljoa enemmän… Itkeäkö taiteen raunioilla? Ei maksa vaivaa. Taide on luontoa pimentävä ihmisen varjo. Kadotkoot ne molemmat auringon hehkuun! Ne estävät minua näkemästä aurinkoa!… Luonnon äärettömät aarteet luiskahtavat siten sormistamme. Ihmisen järki yrittää siepata juoksevan virran haaviin. Musiikkimme on illusioni. Äänten portaat, sävelasteikkomme ovat kuvitelmaa. Niille ei ole vastinetta elävissä äänissä. Ne ovat järjen tingintää todellisista äänistä, metrijärjestelmän sovittamista liikkuvaan äärettömyyteen. Aivot tarvitsivat tällaista valhetta käsittääkseen käsittämätöntä; ja kun ne tahtovat siihen uskoa, niin ne uskovat. Mutta se ei ole silti totta. Se ei ole elävää. Ja se nautinto, minkä henki saa tästä omatekoisesta järjestelmästä, on hankittu väärentämällä suoranainen intuitsioni todella olevasta. Silloin tällöin huomaa nero, koskettaessaan ohimennen maata, yhtäkkiä todellisuuden virran, joka kuohuu ylitse taiteen kehystän. Pato alkaa rytistä. Luonto työntyy halkeamasta sisään. Mutta kohta sitten raot tukitaan. Se on välttämätöntä ihmisjärjen pelastamiseksi. Järki hukkuisi, jos se näkisi Jehovan silmät. Siksi alkaa se luoda ympärilleen kammiota, johon ei ulkopuolelta pääse mitään, mitä se ei ole itse muokkaillut. Ja sellainen on ehkä kaunista niistä ihmisistä, jotka eivät tahdo nähdä sitä. Mutta minä, minä tahdon nähdä kasvosi, Jehova! Minä tahdon kuulla sinun äänesi ukkosen, vaikka se minut surmaisi. Taiteen melske häiritsee minua. Olkoon henki vaiti. Hiljaisuutta ihmiselle!…

Mutta joku tuokio tämän kauniin pakinan jälkeen hapuili hän käsiinsä paperiarkkeja, joita oli hajallaan hänen sänkynsä peitteellä, ja koetti kirjoittaa vielä muutaman nuotin. Kun hän huomasi mietelmiensä ristiriitaisuuden, hymyili hän ja sanoi:

— Oi vanha ystävättäreni, musiikki, sinä olet parempi minua. Minä olen kiittämätön, minä tahdon hylätä sinut. Mutta sinä, sinä et jätä minua; sinä et anna ajaa itseäsi minun oikkujeni tähden pois. Anteeksi, tiedäthän hyvin, että tällaiset ovat vain päähänpistoja. Minä en ole koskaan pettänyt sinua. Etkä sinä koskaan minua: me olemme toisistamme varmat. Me lähdemme yhdessä, ystävättäreni. Jää luokseni loppuun asti.

Bleib bei uns…

Hän oli herännyt kuumeisen raskaasta, unien täyttämästä horroksesta. Ihmeellisten unien, jotka olivat nyt yhä vielä hänen mielessään. Ja nyt hän katseli, kosketteli, etsi itseään, eikä itseään löytänyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut joku "toinen". Toinen, häntä itseään rakkaampiko…? Kuka sitten?… Hänestä oli niinkuin joku toinen olisi unessa ruumiillistunut hänen hahmoonsa. Olivier? Grazia?… Hänen sydämensä, päänsä olivat niin heikot! Hän ei jaksanut enää erottaa ystäviään toisistaan. Miksikä heitä erottaakaan? Hän rakasti heitä kaikkia yhtä paljon.

Hän makasi hievahtamatta, kuin sidottuna, mutta autuaassa mielentilassa. Hän ei tahtonutkaan liikahtaa. Hän tiesi, että tuska vaaniskeli häntä piilosta niinkuin hiirtä. Hän oli kuolemaisillaan. Niin, oli jo… Ei ketään hänen luonaan. Piano hänen päänsä yläpuolella oli vaiennut. Yksinäisyys. Hiljaisuus. Christophe huokasi.

— Kuinka suloista on ajatella elämänsä loppuessa, ettei ole koskaan ollut yksin, silloinkaan, kun oli yksinäisin!… Te, olennot, joita olen matkallani tavannut, veljet, jotka olette ojentaneet hetkeksi minulle kätenne, ajatusteni synnyttämät salaperäiset henget, kuolleet ja elävät, — kaikki elävä, — oi kaikki, mitä olen rakastanut, mitä olen luonut: te ympäröitte minua lämpöisellä läsnäolollanne, valvotte ääressäni, kuulen teidän ääntenne musiikin! Siunattu olkoon sallima, joka antoi teidät minulle! Olen rikas, niin rikas… Sydämeni paisuu täyteläisyyttään!…

Hän katseli ikkunaan… Tuollainen kaunis auringoton päivä, joka on "kuin kaunis, sokea ihminen", kuten Balzac aikoinaan sanoi… Christophe viehättyi kiihkeästi ihailemaan ikkunan — edestä kuultavaa puunoksaa. Oksa versoi, pienet kosteat silmut aukenivat, valkeat kukat puhkesivat; ja noista kukista, lehdistä, koko heräävästä puusta henki sellainen kiihkeä antautuminen uudistuvalle voimalle, ettei Christophe enää tuntenut uupumustaan, rintansa ahdistusta, surkeaa, kuolevaa ruumistaan, vaan ikäänkuin eli puun elämässä. Sen elämän säteily ympäröi lempeästi häntä. Se oli kuin suudelma. Hänen rakkautta uhkuva sydämensä antautui tuolle kauniille puulle, joka hymyili hänelle hänen viime hetkinään. Hän ajatteli, että monet olennot rakastivat juuri nyt toisiaan; tällä hetkellä, joka toi hänelle kuolemaa, olivat toiset elämästä autuaita; hän ajatteli, että aina on niin, ettei elämän mahtava ilo ehdy koskaan. Ja tukehtumaisillaan, äänellä, joka ei enää totellut hänen ajatustaan, — (ehkäpä ei hänen kurkustaan ääntäkään enää tullut; mutta sitä hän ei huomannut) — hän viritti laulun elämälle. Orkesteri, jota ei näkynyt, vastasi hänelle. Christophe sanoi itsekseen:

— Kuinka he tämän osaavat? Emmehän ole harjoitelleet. Kunpa soittaisivat erehtymättä loppuunkin.

Hän koetti nousta istualleen, niin että koko orkesteri näkisi hyvin hänet, ja löi tahtia isoilla käsillään. Mutta orkesteri ei tehnyt virheitä; miehet olivat varmat itsestään. Miten ihmeellistä musiikkia! Nyt ne improvisoivat vastaukset! Christophe ilveili heille:

— Odottakaahan vähän, veitikat. Kyllä joudutte satimeen.

Ja ponnahuttaen sauvointaan työnteli hän purtta oikullisesti vasemmalle ja oikealle, ylen vaikeissa mutkissa.

— Kuinkahan selviätte tästä?… Entäpä tästä? Vastatkaapas… Ja tästä sitten?

Ne vastasivat yhä; vastasivat uskallettuihin sävelmiin vielä vaarallisemmilla.

— Miten ne keksivätkin? Senkin veitikat!…

Christophe huusi bravo ja nauroi ihastuksissaan.

— Peijakas! Tulee vaikeaksi seurata teitä. Saanko minä selkääni?… Tiedättehän, ettei se ole teidän keksintöänne. Minä olen tänään väsynyt… Mutta ei haittaa! En anna teidän sanoa, että olette voittaneet…

Mutta orkesteri kehitti niin rikassisältöisen, niin uuden ja omituisen fantasian, ettei hän voinut muuta kuin jäädä paikalleen ja kuunnella sitä suu auki. Se aivan salpasi henkeä… Christophen tuli sääli itseään:

— Tyhmyri! sanoi hän itselleen; sinä olet tyhjä. Ole vaiti! Instrumentti antoi kaiken, mitä voi. Ei tästä ruumiista ole enää! Minun pitää saada toinen.

Mutta ruumis kosti hänelle. Rajut yskänpuuskat estivät häntä kuuntelemasta:

— Oletko vaiti!

Hän tarttui kurkkuunsa, hän iski nyrkeillään rintaansa, aivan kuin vihamiestä, joka oli voitettava. Hän näki itsensä keskellä jotain tappelua. Väkijoukko huusi. Mies painiskeli hänen kanssaan. He pyöriskelivät maassa. Toinen pusersi häntä. Hän oli tukehtua.

— Päästä minut, minä tahdon kuunnella!… Tahdon kuunnella! Tai minä tapan sinut!

Hän jyskytti miehen päätä seinään. Toinen ei hellittänyt…

— Mutta mitä on tämä? Kenen kanssa minä tappelen? Mikä tämä ruumis sylissäni on… Se polttaa minua?…

Hourailevaa kamppailua. Kiihkojen ja pyyteiden kaaosta. Raivoa, irstaisuutta, murhanhimoa, pistoja lihaan ja luuhun, koko pohjasakka pinnalla, viimeisen kerran…

— Ah, eikö tämä pian lopu? Enkö saa teitä ruumiistani irti, verenimijät?… Vaivu siis, lihani, pohjaan niiden kanssa.

Hartioillaan, lantioillaan, polvillaan Christophe työnsi, tyrkki pois näkymätöntä vihamiestä… Nyt hän oli vapaa!… Tuolla alhaalla sävelet soivat yhäti, loitoten. Christophe ojensi käsiään niitä kohti, hien vallassa:

— Odottakaa! Odottakaa minua!

Hän juoksi saadakseen ne kiinni. Hän kompastui. Hän kaatoi kaikki tieltään… Hän oli juossut niin, ettei voinut hengittää. Sydän jyski, veri kohisi korvissa: juna, joka vyöryy tunnelissa…

— Tässä on helisemässä, jumaliste.

Hän huitoi orkesterille epätoivoissaan, ettei se saisi mennä ilman häntä.

… Viimeinkin päästiin tunnelista… Tuli hiljaisuus. Hän kuuli taas jälleen.

— Se on kaunista! Oikein kaunista! Uudestaan! Kas niin, te pojat!…

Mutta ketähän tämä on… Mitä sanotte? Sanotteko, että tämä sävellys on Jean-Christophe Krafftia? Mitä joutavia! Tyhmyyksiä! Minäkö muka tuon tuntisin? Koskaan ei hän ole osannut kirjoittaa tällaista, ei kymmentäkään tahtia… Kuka se vielä yskii? Älkää häliskö siellä! Mikä tuo akordi on?… Entä tuo?… Ei niin nopeasti!… Odottakaa!…

Christophen suusta lähti epäselviä ääniä; hänen kätensä liikkui aivan kuin kirjoittaen peitteen päällä, jota hän rutisteli sormiinsa; ja hänen tyhjyvät aivonsa koettivat konemaisesti yhä saada selvää, mistä aineksista nuo akordit olivat ja mitä ne puhuivat. Hän ei onnistunut: mielenliikutus hellitti otteen. Hän yritti uudestaan… Ah nyt!… Tämä on jo liikaa…

— Pysähtykää, keskeyttäkää, minä en jaksa enää…

Hänen tahtonsa pääsi yhtäkkiä vireistä. Oli suloista. Christophe sulki silmänsä. Onnen kyyneleet juoksivat hänen ummistuneiden luomiensa raoista. Pikku tyttö, joka vaali hänen tietämättään häntä, pyyhki hellästi ne kyyneleet pois. Christophe ei tiennyt mistään, mitä täällä alhaalla tapahtui. Orkesteri oli vaiennut, jättäen hänet keskelle päätähuimaavaa harmoniaa, jonka arvoitus oli vielä ratkaisematta. Aivot toistivat itsepäisesti:

— Mutta mikä tämä akordi on? Miten se on selitettävissä. Tahtoisin välttämättä keksiä sen ratkaisun, ennen loppua…

Nyt kajahti ihmisääniä. Intohimoinen ääni. Annan traagilliset silmät…
Mutta sitten kohta se ei ollutkaan enää Anna. Hellät, hyvät silmät…

— Grazia, sinäkö siinä?… Kuka teistä? Kuka se teistä on? Minä en näe teitä enää hyvin… Miksi aurinko tulee niin hitaasti?

Kolme kelloa soitti yhtaikaa rauhallisesti. Varpuset ikkunassa piipattivat muistuttaakseen hänelle, että hänen oli aika antaa heille muruja päivällisestään… Christophe näki unessaan pienen, lapsuutensa aikuisen kamarin… Kellot… on aamu! Kauniit, kirkkaat aallot vierivät keväisessä ilmassa. Ne tulevat hyvin kaukaa, alhaalta kylistä… Joen kohina nousee talon takaa… Christophe seisoo porraskäytävässä, nojailee kyynärpäin ikkunaan. Koko elämä vierii hänen editseen kuin Rein. Koko hänen elämänsä, kaikkien toistenkin: Louise, Gottfried, Olivier, Sabina…

Äiti, rakastetut, ystävät… Mitkä heidän nimensä olivatkaan?… Rakkaus, missä olet? Missä olette, rakastettuni? Tiedän, että olette siinä, enkä minä voi teitä saavuttaa.

— Me olemme kanssasi. Ole rauhassa, rakkaamme!

— En tahdo enää teitä kadottaa. Minä olen etsinyt teitä niin kauan.

— Heitä huolesi. Me emme eroa enää sinusta koskaan.

— Oi, virta vie minua!

— Virta, joka sinua vie, kuljettaa kanssasi meitä.

— Minne kuljemme?

— Sinne, jossa olemme aina yhdessä.

— Pianko?

— Katso.

Ja Christophe ponnisti viimeiset voimansa kohottaakseen päätänsä, — (hyvä Jumala, miten se oli raskas!) — ja näki virran, yli äyräittensä paisuneena: se peitti pellot ja niityt, se vyöryi ylhäisenä, hiljaa, melkein liikkumatta. Ja taivaanrannalla välkähti kuin teräs, näytti rientävän häntä kohti hopeinen aaltoviiva, joka värisi auringonpaisteessa. Valtameren pauhu… Ja hänen onnesta raukeava sydämensä kysyi:

— Onko se Hän?

Hänen rakkaittensa ääni vastasi:

— Se on Hän.

Kun hänen kuolevat aivonsa virkkoivat:

— Portti aukeaa… Tässä sointu, jota hain!… Mutta se ei ole vielä lopussa? Mitä uutta aukeaa nyt?… Me jatkamme huomenna.

Oi riemua, riemua nähdä katoavansa Jumalan mahtavaan rauhaan, Jumalan, jota on koettanut palvella koko elämänsä ajan!…

— Herra, etkö ole hyvin tyytymätön palvelijaasi? Minä olen tehnyt niin vähän. En osannut tehdä enempää… Minä taistelin, kärsin, harhailin, minä loin. Anna minun levähtää isällisessä sylissäsi. Sitten synnyn uudestaan, uusiin taisteluihin.

Ja virran kohina ja meren pauhu lauloivat hänen kanssaan:

— Sinä synnyt uudestaan. Lepää. Kaikki on nyt yksi sydän. Yön ja päivän hymyt syleilevät toisiaan. Harmonia, rakkauden ja vihan ylhäinen pari. Minä laulan Jumalaa, Sinua, joka kannat minua kaksin väkevin siivin. Hosianna elämälle! Hosianna kuolemalle!

Christofori faciem die quacumque tueris,
Illa nempe die non morte mala morieris.

Pyhä Kristofer, — Christophe, — on kulkenut tulvivan virran yli. Koko yön on hän astunut vastavirtaan. Niinkuin kallio nousee hänen jättiläismäinen ruumiinsa kuohujen keskeltä. Hänen vasemmalla olkapäällään istuu Lapsi, hento ja raskas. Pyhä Kristofer nojautuu honkaan, jonka hän on käteensä temmannut; se taipuu hänen käsissään. Hänen selkärankansakin notkuu. Ne, jotka näkivät hänen lähtevän, sanoivat, ettei hän pääsisi toiselle puolen; ja kauan saattoi heidän pilkkanaurunsa kulkijaa. Sitten tuli yö, ja he väsyivät. Nyt on Kristofer liian kaukana kuullakseen niiden huutoja, jotka rannalle jäivät. Kosken kohinassa erottaa hän ainoastaan Lapsen rauhallisen äänen, Jumalan, joka pitää pikku kädellään jättiläisen kähärästä otsatöyhdöstä ja hokee: "Käy, käy!" — Jättiläinen käy, selkä kumarassa tuijottaen suoraan eteensä pimeään rantaan, jonka jyrkät äyräät alkavat vaaleta.

Yhtäkkiä helähtää angelus, ja kellojen parvi herää soimaan. Uusi aamu on tullut! Mustan, jyrkän rannan takaa ylenee vielä näkymättömän auringon kultainen sädekehä. Kristofer pääsee viimein, jo kaatumaisillaan, toiselle rannalle. Ja hän sanoo Lapselle:

— Nyt olemme perillä! Kuinka painava sinä olit! Lapsi, kuka oletkaan?
Ja Lapsi vastaa:

— Minä olen syntyvä uusi päivä.