Jean-Christophe X / Uusi työpäivä

by Romain Rolland

KOLMAS OSA

Ero yhä vain lisää niiden valtaa meihin, joita rakastamme. Sydän säilyttää heistä ainoastaan sen, mikä meille on rakasta. Jokainen kaukaiselta ystävältä tuleva sana saa hiljaisuudessamme uskonnollisen ja hartaan kaiun.

Christophen ja Grazian kirjeenvaihto muuttui sävyltään sellaiseksi syvän vakavaksi kuin kaikkien todella rakastavien parien, joita ei enää uhkaa rakkauden vaarallinen koettelemus, vaan jotka ovat päässeet sen ohitse, tuntevat itsensä varmoiksi tiellään ja kulkevat käsi kädessä. Kumpikin heistä oli kyllin vahva auttaakseen ja ohjatakseen toista, kyllin heikko antaakseen toisen auttaa ja ohjata itseään.

Christophe matkusti takaisin Parisiin. Hän oli päättänyt olla sinne enää palaamatta. Mutta mitäpä päätöksistä! Hän tiesi tapaavansa siellä vielä edes Grazian varjon. Ja olosuhteet tekivät hänen tahtoaan vastaan salaliiton hänen salaisen oman halunsa kanssa: ne näyttivät hänelle uuden velvollisuuden, mihin hänen oli sitouduttava Parisissa. Colette, joka oli perillä kaikista hienoston juoruista, oli ilmoittanut Christophelle, että Christophen nuori ystävä, Georges Jeannin, näytti aikovan tehdä hullutuksia. Jacqueline oli aina ollut kovin heikko poikaansa kohtaan, eikä koettanutkaan enää häntä pidättää. Hänellä oli itsellään omituinen taitekautensa: liikaa huolta itsestään voidakseen välittää pojasta.

Siitä surullisesta seikkailusta saakka, joka oli rikkonut Jacquelinen avioliiton ja murtanut Olivier Jeanninin mielen, oli Jacqueline viettänyt sangen kunniakasta ja syrjään vetäytynyttä elämää. Hän pysyi erillään Parisin hienostosta, vaikka se oli uudestaan alkanut lähennellä häntä, pantuaan hänet ulkokultaisesti joksikin aikaa ikäänkuin karanteeniin. Ne lähentelyt Jacqueline torjui jyrkästi. Tekoaan hän ei hävennyt tuollaisten ihmisten edessä laisinkaan; mielestään ei hän ollut mistään tilivelvollinen heille: sillä he olivat vieläkin huonompia kuin hän; sitä, minkä hän oli tehnyt rehellisesti, tekivät puolet noista hänen tuntemistaan naisista salaa, kotilieden suojelevan varjon alla. Jacqueline kärsi ainoastaan siitä, että hän oli tehnyt pahaa parhaalle ystävälleen, ainoalle, jota hän maailmassa tosiaan oli rakastanut. Hän ei antanut itselleen anteeksi, että hän oli hukannut sellaisen sydämen keskelle näin köyhää maailmaa.

Hänen katumuksensa ja tuskansa voima raukesi vähitellen. Ei jäänyt jäljelle muuta kuin sanaton kärsimys, nöyryyttävä halveksima häntä itseään ja muita ihmisiä kohtaan, ja äidinrakkaus. Tähän tunteeseen keskittyi Jacquelinen koko kaipuu rakastaa; se teki hänet suhteessa poikaan aivan aseettomaksi ja neuvottomaksi; hän ei osannut vastustaa ainoaakaan lapsensa oikkua. Puolustaakseen heikkouttaan Jacqueline koetti vakuuttaa itselleen, että hän muka sovitti siten rikostaan Olivier-vainajaa vastaan. Hänen kiihkeitä hellyydenkausiaan seurasi aina väsynyt välinpitämättömyyden aika; milloin kiusasi hän poikaansa vaativalla ja levottomalla rakkaudella, milloin näytti hän kyllästyvän poikaansa ja antoi hänen tehdä, mitä hän vain tahtoi. Jacqueline huomasi kyllä, että hän oli huono kasvattaja, ja se oli hänestä tuskallista; mutta hän ei siitä sen kummemmaksi muuttunut. Jos hän joskus (sangen harvoin) yritti noudattaa kasvatusperiaatteissaan Olivier Jeanninin käsityksiä, oli tulos surkea; moinen moraalinen pessimismi ei sopinut Jacquelinelle enempää kuin pojallekaan. Kaiken kaikkiaan ei hän tahtonut pojalleen muuta auktoriteettia kuin hellyytensä. Eikä hän ollutkaan väärässä: sillä heidän välillään, vaikka he niin suuresti toisiaan muistuttivatkin, ei ollut muita yhdyssiteitä kuin sydämen. Georges Jeannin tunsi vain äitinsä fyysillisen viehätyksen; hän rakasti hänen ääntään, liikkeitään, eleitään, hänen sirouttaan ja rakkauttaan. Mutta sielultaan tunsi hän olevansa hänelle vieras. Tämän huomasi Jacqueline vasta sitten, kun nuoruuden ensimäinen tuulenpuuska vei pojan hänen luotaan. Silloin hän sitä kummasteli, ja hän suuttui, ja piti siihen syynä toisten naisten vaikutusta; tahtoessaan sitä vaikutusta hävittää hän yhä vain karkoitti poikaansa loitommalle. Totuus oli se, että he olivat tosin aina eläneet yhdessä ja toistensa rinnalla, mutta kumpikin omissa erilaisissa sielullisissa askareissaan: siten he olivat tottuneet väheksymään kaikkea sellaista, mikä heitä erotti toimistaan, ja pitämään liian tärkeinä kaikenlaisia pintapuolisia sympatioja tai antipatioja: kun nyt lapsesta (tuosta luonteeltaan sekalaisesta oliosta, jonka huokosista tuntui vielä naisen tuoksu) nyt kehkeytyi mies, ei näistä pintaseikoista jäänyt enää jälkeäkään. Ja nyt sanoi Jacqueline katkerana pojalleen:

— En tiedä, kehen sinä tulet. Sinä et muistuta isääsi etkä minua.

Täten näytti hän pojalleen vieläkin ilmeisemmin kaiken, mikä heitä erotti toisistaan; ja Georges oli siitä huomiostaan ylpeä, joskin samalla kuumeisen levoton.

Kaksi toistaan seuraavaa sukupolvea tuntee terävämmin kaiken, mikä niitä toisistaan erottaa, kuin seikat, jotka ovat niille yhteisiä; niiden kummankin täytyy vakuutella itselleen oman olemassaolonsa tärkeyttä, vaikka ne joutuisivatkin silloin tekemään väärin toiselle tahi valhettelemaan itselleen. Mutta tämä ristiriita ei ole yhtä suuri kaikkina aikakausina. Klassillisina kausina, tuollaisina, joina toteutuu joksikin aikaa jonkin sivistysmuodon täydellinen tasapaino, — noilla ylätasangoilla, joita jyrkänteet ympäröivät, — ei erotus korkeustasojen, sukupolvien, välillä ole varsin tavaton. Mutta renessanssin tai dekadenssin aikoina jättävät nuoret miehet, jotka kiipeävät ylös huimaavaa rinnettä tai laskeutuvat siitä alas, kauas jälkeensä ne, jotka kulkevat heitä ennen. — Georges kiipesi ikäistensä kanssa nyt ylös vuorelle päin.

Hänessä ei mikään puoli, ei älyllinen eikä luonteesta johtuva ominaisuus, ollut kehittynyt toisia suuremmaksi: mikään hänen tasamittaisista taipumuksistaan ei kohonnut elegantin keskinkertaisuuden tasoa korkeammalle. Ja kuitenkin oli hän nyt, elämäntaipaleen alussa, huomattavastikin muutaman askelman ylempänä kuin hänen isänsä, joka oli kuluttanut äärettömän määrän älyn ja tarmon voimia lyhyen elämänsä matkalla.

Tuskin olivat pojan järjen silmät auenneet, kun hän jo huomasi ympärillään sen häikäisevien valojen puhkaisemien varjojen paljouden, sen suunnattoman määrän kaikkea sekä tietoista että pelkästään aistimuksellista, ne toisilleen viholliset totuudet ja ristiriitaiset erehdykset, joiden usvassa hänen isänsä oli koko ikänsä harhaillut, mutta samalla Georges huomasi myöskin, että hänen vallassaan oli ase, jota nuo varjot eivät olleet ennen tunteneet: hänen voimansa…

Mistä se oli hänelle tullut?… Se on rodun ylösnousemuksen mysteerioita. Rotu saattaa olla jo menettänyt kaikki voimansa ja nukkuu; ja sitten se herää kuin vuoriston kevätvirta ja kuohuu taas yli äyräittensä!… Mitä aikoi hän tällä voimallansa tehdä? Käyttääkö sitä vuorostaan tutkiakseen modernin ajatuksen selvittämättömiä tiheikköjä? Se ei häntä viehättänyt. Hän tunsi niissä piilevän uhkaavia vaaroja. Ne vaarat olivat murskanneet hänen isänsä. Mieluummin hän olisi pistänyt moisen traagillisen metsän tuleen kuin matkinut isänsä yritystä ja tunkeutunut sen sisään. Hän oli tuskin vilkaissut noihin viisauden tai pyhän hulluuden kirjoihin, joista Olivier oli juopunut: niitä olivat Tolstoin nihilistinen sääli, Ibsenin synkkä ja hävittävä ylpeys, Nietzschen raivonvimma, Wagnerin sankarillinen ja aistillinen sensualismi, — tuskin hän oli sen tehnyt, niin hän käänsi niistä kasvonsa pois sekä suutuksissaan että kauhuissaan. Hän vihasi sitä realististen kirjailijain sarjaa, joka oli puolen vuosisataa tappanut taiteen iloa. Georges ei kuitenkaan osannut häivyttää jäljiltään hänen kehtoaan aikoinaan ympäröineen suruisen unen varjoja, hän ei tahtonut katsoa taakseen; mutta hän tiesi hyvin, että varjo oli hänen takanaan. Ollen liian terve löytääkseen lasku väylää levottomuudelleen edellisen aikakauden laiskasta skeptisismistä inhosi hän sellaisten kuin Renanin ja Anatole Francen dilettantismia, tuota vapaan älyn turmeltuneisuutta, ilotonta naurua, ironiaa, jossa ei ollut suuruutta: sellainen on orjien arvoista häpeällisyyttä, orjien, jotka leikkivät kahleillaan jaksamatta niitä katkaista.

Georges oli liian voimakas tyytyäkseen epäilykseen ja liian heikko luodakseen itselleen varmuutta; ja kuitenkin hän sitä varmuutta tahtoi. Hän kyseli sitä, rukoili, vaati sitä itselleen. Mutta väärät suuret kirjailijat, yleisönsuosion kahmijat, menestystä vaaniskelevat valheajattelijat käyttivät hänen laistaan voittamatonta ja hätäistä kaipuuta väärin: he löivät rumpua ja reklameerasivat yhä vain kukin yleislääkettään. Puhujapukkinsa laudalta huusi jokainen Hippokrates, että hänen eliksiirinsä oli ainoa oikea, ja parjasi toisten rohtoja. Heidän kaikkien salaiset keinot olivat yhtä kehnoja. Kukaan näistä kaupustelijoista ei ollut viitsinyt nähdä vaivaa keksiäkseen uusia lääkkeitä. He olivat ainoastaan kaivaneet laatikoistaan vanhoja, väljähtyneitä pulloja. Yhden patenttilääkkeenä oli katolinen kirkko; toisen laillisesti rajoitettu kuningaskunta; kolmannen maan klassilliset traditsionit. Olipa sellaisiakin kujeilijoita, jotka kaiken pahan voiteeksi neuvoivat palautumista latinalaisuuteen. Toiset pöyhistelivät aivan vakavasti ja hölmöihin vaikuttaenkin julistamalla tunnukseksi jotakin muka välimereläisen hengen valtaa. (He olisivat saattaneet jollakin toisella hetkellä puhua yhtä hyvin jostakin atlantisesta hengestä.) Pohjolan ja idän barbaareja vastaan he asettivat muhkeasti uuden roomalaisen imperiumin perilliset… Sanoja, sanoja, ja lainattuja sanoja. Kokonainen vanha kirjasto, jota he nyt myöskentelivät taivasalla. — Nuori Jeannin kulki niinkuin kaikki muutkin hänen toverinsa kaupustelijan luota toisen luokse, kuunteli heidän kehuskelujaan, antoi heidän joskus houkutella itsensä, pistäysi markkinakojuun, ja tuli sieltä takaisin pettyneenä ja hiukan häpeissään siitä, että oli tuhlannut rahaansa ja aikaansa noita kuluneihin trikoihin puettuja vanhoja klovneja ihaillakseen. Ja niin suuri on kuitenkin nuorison kuvitteluvoima, niin vahva on nuoriso uskossaan varmuuden saavuttamiseen, että Georges antoi puijata itsensä yhä uudestaan, aina, kun joku uusi toivojenkauppias lupasi jotakin uutta. Hän oli aitoranskalainen: hänen luonteensa oli tyytymättömästi tutkiva ja synnynnäisesti järjestystä rakastava. Hän tarvitsi päällikköä eikä voinut hyväksyä heistä ainoaakaan: hänen armoton ironiansa hylkäsi heidät kaikki.

Odottaessaan sellaista miestä, joka antaisi hänelle pulman avaimen… hänellä ei ollut aikaa odottaa. Hän ei ollut luotu etsimään totuutta kaiken ikänsä, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Hänen nuori kärsimätön voimansa vaati purkautua tekoihin. Johonkin suuntaan tuli hänen saada päättää. Toimia, käyttää elämänsä tarmoa! Hän sai ensin ajanvietettä, puuskittaista ja intohimoisesti innostuttavaa, matkailusta, taidenautinnoista ja varsinkin musiikista, jota hän oli ahtanut itsensä täyteen. Kun hän oli kaunis poika, varhain kehittynyt ja viettelyksiin taipuisa, oli hän aikaisin huomannut myöskin rakkauden maailman, mikä on päältä katsoen niin lumoava; ja siihen hän heittäytyi runollisella ja herkkusuisella ilolla. Sitten kyllästyi tuo naivi ja hävyttömyyteen saakka täyttymätön keruubi naisiin: hän tarvitsi toimintaa. Nyt ryhtyi hän raivoisalla kiihkolla urheilemaan. Hän koetteli kaikkia urheilualoja. Hän kävi uutterasti miekkailukoulussa, boksausmatcheissa; hän oli Ranskan juoksu- ja korkeushyppymestari, jalkapalloilujoukkueen johtaja. Eräiden hänenlaistensa rikkaiden ja hurjapäisten nuorten hupsujen kanssa hän kilpaili uhkarohkeissa automobiilimatkoissa, niin järjettömissä, että siinä leikittiin tosiaan hengellä. Viimein hän jätti uuden lelun vuoksi kaiken edellämainitun. Hänelle tuli lentokonekuume niinkuin suurelle yleisön laumallekin. Reimsin ilmailujuhlissa, ympärillään kolmesataatuhatta muuta samanlaista ihmistä, hän kirkui ja itki ilosta. Hän tunsi uskonriemussaan olevansa yhtä kokonaisen kansakunnan kanssa; ihmislinnut, jotka lensivät hänen ja tuon lauman päitten ylitse, veivät heidät matkassaan; ensi kertaa suuren vallankumouksen aamunkoitosta asti kohottivat nuo yhteen kasaantuneet ihmiset nyt silmänsä taivasta kohti ja näkivät sen aukenevan heille. — Nuori Jeannin julisti äitinsä kauhistukseksi, että hän aikoi yhtyä ilmanvalloittajien riveihin. Jacqueline rukoili häntä jättämään moisen vaarallisen kunnianhimon. Hän kielsi poikansa siitä. Georges piti itsepintaisesti päänsä. Christophe, josta Jacqueline luuli saavansa liittolaisen, tyytyi siihen, että antoi nuorukaiselle ainoastaan joitakin varovaisia neuvoja, tietäen muuten varmasti, ettei Georges, niitä tottelisi: (sillä hän itsekään ei olisi pojan asemassa niitä totellut). Christophe ei luullut olevansa oikeutettu estelemään nuorukaisen voimien tervettä ja normaalia kehitystä, vaikka hän olisi siihen pystynytkin, — ei silloinkaan, kun nuo toimettomuuteen kahlitut voimat ehkä saattoivat vapaaksi rynnätessään kulkea omaa hävitystään kohti.

Jacqueline ei jaksanut alistua siihen, että näki poikansa yhä enemmän luisuvan hänestä erilleen. Turhaan hän oli uskotellut luopuneensa kokonaan rakkaudesta: hän ei voinutkaan elää ilman rakkauden kuvitelmaa; kaikki hänen tunteensa, kaikki hänen tekonsa olivat sen kuvitelman värittämät. Kuinka monet äidit kohdistavatkaan poikiinsa koko sen salaisen sisällisen lämmön, jota he eivät ole saaneet antaa avioliitossa, — eivätkä avioliiton ulkopuolella! Ja kun he sitten näkevät, miten helposti pojat pääsevät heistä irti, ja ymmärtävät yhtäkkiä, etteivät he ole pojilleen tarpeellisia, niin tulee heille melkeinpä samanlainen murros kuin heille tuli ennen muinoin, kun rakastaja heidät petti: tulee aivan kuin hyljätyn rakastuneen katkeruus. — Tällaisen uuden sielullisen romahduksen sai Jacqueline nyt kokea. Georges ei sitä yhtään huomannut. Nuoret miehet eivät aavista, minkälaisia sydämentragedioja heidän lähistöllään saattaa kehittyä: heillä ei ole aikaa jäädä niitä katselemaan; eivätkä he tahdokaan niitä nähdä: itsekkyyden vaisto varoittaa heitä ja käskee heitä kulkemaan suoraan, kääntämättä päätään oikealle tai vasemmalle.

Jacqueline kärsi tämän uuden tuskansa yksinään. Hän ei päässyt siitä ennenkuin se oli kalvanut itsensä loppuun. Ja kalvanut ja hävittänyt myöskin hänen rakkautensa. Hän rakasti kyllä yhäti poikaansa, mutta kaukaisella tavalla, siten, että hän nyt oli saanut silmänsä auki ja tiesi itsensä hyödyttömäksi ja oli välinpitämätön itsestään ja pojastaan. Niin meni häneltä kokonainen synkkä ja surkea vuosi kenenkään sitä edes aavistamatta. Ja sitten täytyi tuon onnettoman sydämen, joka ei voinut kuolla eikä elääkään ilman rakkautta, keksiä itselleen jokin uusi rakkaudenkohde. Jacqueline joutui silloin omituisen intohimon valtaan, joka tulee hyvin usein naisille, ja varsinkin kaikkein jaloimmille ja vaikeimmin saavutettaville naisille, tulee syksyisen kypsyyden iässä, jos he eivät ole poimineet kyllikseen elämän kauniita hedelmiä. Jacqueline tutustui erääseen naiseen, joka lumosi hänet heti kohta, kun he tapasivat toisensa ensi kertaa, mystillisellä viehätysvoimallaan.

Tuo nainen oli nunna, suunnilleen Jacquelinen ikäinen. Hänen ammattinaan oli kristillinen hyväntekeväisyys. Hän oli kookas, lujatekoinen, lihavahko; ruskeaverinen; kasvot kauniit ja jyrkkäpiirteiset, silmät vilkkaat ja terävät; leveä ja hieno suu hymyili alinomaa; leuka mahtavan voimakas. Älyllisiltä lahjoiltaan hän oli huomattava; sydämeltään ei laisinkaan sentimentaali; hän oli talonpoikaisen ovela ja raha-asioissa selväjärkinen; ja kaikkeen edellämainittuun yhtyi hänessä etelämaalainen mielikuvitus, joka on taipuisa näkemään asiat suuresti, mutta pystyy samalla, milloin se on välttämätöntä, näkemään ne tarkassa ja selvässä mittakaavassa; rehevä sekoitus ylevää uskonnollista mystisismiä ja vanhan nurkkanotaarin viekkautta. Sisar Angèle oli tottunut hallitsemaan ja käytti valtaansa luontevasti. Jacqueline jäi heti kiinni. Hän innostui pyhästi jaloon aatteeseen. Ainakin uskoi hän innostuneensa. Sisar tiesi kyllä, mihin moinen intohimo oikeastaan perustui; hän oli tottunut herättelemään sellaisia intohimoja; hän ei ollut muka sen syitä huomaavinaan, mutta käytti sitä kylmästi laupeuden hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Jacqueline antoi rahansa, antoi tahtonsa ja sydämensä. Hän oli armelias ihminen, ja hän uskoi pyhään asiaan, uskoi rakkaudesta.

Piankin huomattiin, mihin lumoihin hän oli joutunut. Hän yksinään ei sitä aavistanutkaan. Hänen poikansa holhooja tuli levottomaksi. Georges oli liian antelias ja huimapää välittääkseen yleensä raha-asioista; mutta nyt hän kuitenkin näki, minkä vaikutuksen alaiseksi hänen äitinsä oli joutunut, ja hän ällistyi. Liian myöhään koetti hän päästä äitinsä kanssa entisiin läheisiin väleihin: hän huomasi, että heitä erotti jo kokonainen maailma. Hän syytti siitä vehkeilijän salaisia juonia; hänet valtasi suuttumus tuota nunnaa kohtaan, ja samoin myöskin Jacquelinea, — suuttumus, jota hän ei suinkaan salannut; hän ei hyväksynyt sitä, että vieras oli anastanut hänen äitinsä sydämen, sillä hän oli pitänyt sitä luonnollisena omaisuutenaan. Hän ei ajatellut, että jos se sydän oli häneltä mennyt, johtui se siitä, että hän itse oli sen hylännyt. Georges ei koettanutkaan valloittaa kärsivällisesti paikkaansa takaisin, vaan oli taitamaton ja loukkaava. Äiti ja poika, molemmat kiihkeitä luonteita, vaihtoivat keskenään kiivaita sanoja; juopa yhä vain syveni. Sisar Angèle sai lopullisenkin vallan Jacquelineen; ja Georges lähti pois, oman onnensa nojaan. Hän heittäytyi suin päin touhuavaan ja huikentelevaan elämään. Hän pelasi ja menetti suuria summia; hän oikein rehenteli kaikenlaisilla päähänpistoilla, sekä omaksi huvikseen että uhmatakseen tuota äitiä, jolla oli omat kummalliset oikkunsa. — Georges tunsi Stevens-Delestradet. Colette oli hyvinkin huomannut moisen kauniin miehen ja koettanut häneen viehätyksensä tehokkuutta, sillä viehätyshalu ei hänestä loppunut milloinkaan. Hän oli perillä kaikista Georges Jeanninin tyhmyyksistä; ne huvittivat häntä. Mutta kun hän oli pohjaltaan järkevä ja todella hyvä ihminen, vaikka nämä ominaisuudet piilivätkin hänessä turhamaisen pinnan alla, niin ajatteli hän myöskin, mikä vaara nuorta huimapäätä uhkasi. Ja koska hän tiesi erinomaisesti, ettei hän suinkaan itse pystyisi poikaa siitä varjelemaan, ilmoitti hän asiasta Christophelle; ja Christophe riensi hätään.

Christophe oli ainoa olento, jolla oli hiukan vaikutusta nuoreen Jeanniniin. Se vaikutus oli kylläkin vähäistä ja ainoastaan hetkittäistä, mutta sitäkin ihmeellisempää, kun siihen oli vaikea ymmärtää syytä. Christophe oli jo tuota edellistä sukupolvea, jota kohtaan Georges ja hänen toverinsa tunsivat kiivasta vastahakoisuutta. Hän oli sen tuskien täyttämän ja levottoman aikakauden korkeimpia edustajia, jonka taide ja aatteet herättivät heissä epäluuloa ja vihamielisyyttä. Christopheen eivät pystyneet ne pikku profeettain uudet evankeliumit eivätkä vanhain kamasaksain amuletit, joita nuorille tarjottiin maailman-, Rooman ja Ranskan pelastamiseksi ehdottomasti auttavina keinoina. Christophe pysyi yhä edelleen vapaa-ajattelijana: vapaana kaikista uskonnoista, vapaana kaikista puolueista, vapaana kaikista isänmaista; ja sellainen katsomus ei ollut enää muodissa, — tai ei vielä ollut tullut muotiin uudestaan. Ja lisäksi: niin erillään kuin hän elikin kaikista kansallisuuksia koskevista kysymyksistä, oli hän Parisissa kuitenkin ulkomaalainen, vieläpä aikana, jolloin kaikkien maiden synnynnäiset asukkaat pitivät toisten maiden kansalaisia pelkkinä barbaareina.

Ja kuitenkin kunnioitti tuo nuori Jeannin, iloinen, kevyt ja vaistomaisesti kaiken sellaisen vihamies, mikä saattoi tehdä hänet surulliseksi tai ajattelevaksi, — hän, joka tavoitteli kiihkeästi nautintoja, syöksyi rajuihin leikkeihin ja antoi aikansa iskusanain helposti itsensä pettää, — hän, jonka lujat lihakset ja aivojen laiskuus tekivät hyvin taipuvaiseksi Action françaisen, Ranskan kansalliskiihkoisten, kuningasmielisten ja imperialistien tylyihin oppeihin — (Georges ei pohtinut, mitä ne opit olivat) — kuitenkin kunnioitti hän pohjaltaan ainoastaan yhtä ihmistä: Christophea. Hänen aikaiskypsät kokemuksensa ja hänen äidiltä peritty hieno vaistonsa olivat näyttäneet hänelle (hänen elämänhaluaan silti muuttamatta), miten vähän arvoa tuolla maailmalla oli, jota ilman hän ei voinut elää, ja miten paljon parempi Christophe oli kuin se. Georges koetti nyt turhaan huumata itseään liikunnolla ja touhulla: hän ei voinut kieltää ominaisuuksia, jotka oli perinyt isältään. Olivier Jeanninista johtui, että hänelle tuli silloin tällöin yhtäkkiä epämääräinen ja pian haihtuva levottomuus, kaipuu löytää ja määritellä toiminnalleen tarkoitus. Ja isästä oli ehkä lähtöisin se mystillinen vaistokin, joka veti häntä Olivier Jeanninin rakastamaa ihmistä kohti.

Georges kävi usein katsomassa Christophea. Kun hän oli avosydäminen ja hiukan löyhäsuinen, puhui hän aina asioistaan. Hän ei välittänyt ajatella, oliko Christophella aikaa häntä kuunnella. Christophe kuunteli kuitenkin eikä ilmaissut koskaan kärsimättömyyttään. Joskus hän oli vain hajamielinen, jos vieras tuli keskellä hänen työtään. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kuin hetkisen; Christophen ajatus liiti muualle, lisäsi joskus uuden piirteen tai vivahteen hänen sisäiseen työhönsä; sitten se palasi jälleen Georges Jeanninin asiaan, eikä Georges ollut huomannut sen poistumista. Christophea huvittivat tällaiset ajatusten karkuretket, aivan kuin ihmistä, joka tulee toisten luo sisään varpaisillaan kenenkään kuulematta. Mutta pari kertaa Georges huomasi kuitenkin hänen menettelynsä ja huudahti loukkaantuneena:

— Mutta ethän sinä minua kuuntelekaan!

Silloin Christophe häpesi; ja lauhkeasti lähti hän nyt kulkemaan kärsimättömän kertojan perästä ja oli entistä tarkkaavampi saadakseen vikansa anteeksi. Georges Jeanninin jutuilla oli kylläkin hauskuttavat ja hassunkuriset puolensa, eikä Christophe voinut olla nauramatta jotakin ylen riehakasta kuullessaan: sillä Georges kertoi kaikki; hän oli niin suora, että toinen tuli aivan neuvottomaksi.

Aina ei Christophe kuitenkaan nauranut. Nuorukaisen käytös oli hänestä usein tuskastuttava. Christophe ei itsekään ollut mikään pyhyys; hän ei uskonut olevansa oikeutettu saarnaamaan moraalia toisille. Georges Jeanninin lemmenseikkailut, häikäilemätön tapa, millä hän hävitti hullutuksiin varojaan, eivät loukanneet Christophea pahimmin; ei, vaikeinta oli hänestä antaa anteeksi sitä keveyttä, jolla Georges suhtautui kaikkiin vikoihinsa: toden totta, ne eivät häntä painaneet; hän piti niitä ihan luonnollisina. Hänellä oli toisenlainen käsitys moraalista kuin Christophella. Georges oli noita nuoria miehiä, jotka eivät näe sukupuolten välisissä suhteissa juuri muuta kuin iloittelevan leikin, ilman moraalin vivahdustakaan. Jonkinmoinen nuoruus ja huoleton hyvyys riittävät heistä kunnon miehen koko elämänohjeeksi. Georges ei Christophen omantunnon-aprikoimisia ottanut liioin varteensa. Christophe vihastui. Vaikka hän kuinka koetti olla tyrkyttämättä toisille omaa katsantokantaansa, suvaitsevainen hän ei ollut; eikä hänen entinen kiivautensa ollut vielä kuin puoleksi masentunut. Se purkausi yhä ilmi silloin tällöin. Hän ei saattanut olla halveksimatta likaisina hävyttömyyksinä eräitä Georges Jeanninin kepposia, ja hän ilmaisi nuorukaiselle ajatuksensa suoraan. Georges ei ollut sen maltillisempi kuin hänkään. Heidän välillään syntyi tuon tuostakin rajuja kohtauksia. Sellaisten jälkeen eivät he nähneet toisiaan viikkokausiin. Christophe ajatteli kyllä, ettei suuttuminen ollut omiaan muuttamaan Georges Jeanninin elämää, ja että on väärinkin koettaa sovittaa menneen sukupolven moraalia toisen sukupolven moraalisten aatteiden mittoihin. Mutta Christophe ei voinut itselleen mitään: heti seuraavan kerran kiivastui hän uudestaan. Kuinka osaisikaan ihminen epäillä uskoa, jonka puolesta hän on elänyt koko ikänsä? Helpompi olisi luopua vaikka hengestään. Mitä auttaa pakottaa itseään ajattelemaan toisin kuin ajattelee, ainoastaan ollakseen toisen ihmisen näköinen tai säästääkseen häntä? Siten hävittää itsensä, eikä siitä ole toisellekaan apua. Ensimäinen velvollisuutemme on olla sitä, mitä olemme. Uskaltaa sanoa: "Tuo on hyvä, tuo on paha". Heikoille tekee enemmän hyvää, jos on itse vahva, kuin tekeytymällä heikoksi kuten he ovat. Olkaa anteeksiantavia jo tapahtuneita heikkouksia kohtaan, jos tahdotte. Mutta älkää koskaan kohdelko kursaillen vikaa, jonka valtaan toinen aikoo heittäytyä…

Niin, mutta Georges ei kysynytkään Christophelta neuvoa siihen nähden, mitä hän aikoi tehdä: — (tiesikö hän sitä itsekään?) — Hän ei puhunut mistään ennenkuin se oli jo tehty. — Mitäpä voi silloin enää muuta kuin katsella tuota lurjusta sanattomana ja moittien, kohauttaa olkapäitään ja hymyillä, aivan kuin vanha eno, joka tietää, ettei hänen neuvojaan kuitenkaan kuunnella.

Tällaisina päivinä saattoi heidän välillään tulla tuokion hiljaisuus. Georges katseli Christophea silmiin, ja niiden katse näytti ikäänkuin tulevan jostakin hyvin kaukaa. Ja hän tunsi itsensä aivan pikku pojaksi noiden silmien edessä! Hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli, näki vanhan ystävänsä läpitunkevan katseen kuvastimesta, josta nyt vilkkui pureva ilme; eikä Georges silloin ollut itseensä kovinkaan tyytyväinen. Christophe käytti harvoin häntä vastaan niitä tietoja, jotka Georges oli hänelle itsestään antanut; olisi saattanut luulla, ettei hän noita asioita muistanutkaan. Kun he olivat olleet hetken vaiti ja puhelleet ainoastaan täten silmillään, Christophe pudisti leikillisesti päätänsä; sitten hän alkoi kertoa jotakin juttua, millä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä nuoren Jeanninin äskeisten juttujen kanssa: jotain oman elämänsä muistelmaa tai jotakin aivan vieraita ihmisiä koskevaa, toritapausta taikka kuvitelmaa. Ja silloin näki Georges, että hänen eteensä nousi vähitellen, nousi uudessa valossa, joko suututtavana tai naurettavana, hänen oma kaksoisolentonsa (hän tunsi erinomaisesti itsensä siinä), joka teki aivan samanlaisia erehdyksiä kuin hän itse. Mahdotonta oli olla nauramatta sille ja omalle surkealle muodolleen. Christophe ei lisännyt juttuun selittelyjä. Ja vielä enemmän kuin itse tarina tehosi kertojan mahtava leppoisuus. Hän puhui itsestään aivan kuin vieraista ihmisistä, yhtä vapaasti ja yhtä lauhkealla ja kirkkaalla huumorilla. Sellainen tyyneys tehosi Georges Jeanniniin. Sitä hän oli tullutkin hakemaan. Kun hän oli päässyt loruavan rippinsä taakasta, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut kesäisenä iltana heittäytyä suuren puun varjoon ja oikoa siinä jäseniään. Polttavan päivän kuumeinen häikäisy sammui. Hän tunsi rauhan suojaavien siipien leviävän ylitseen. Lähellä Christophea, tuota miestä, joka kantoi niin levollisesti raskaan elämänsä kuormaa, oli hän turvassa omilta kiihkoiltaan. Christophea kuunnellessa tuli hänelle rauhallinen olo. Georges ei itsekään usein häntä kuunnellut; hän antoi ajatustensa kierrellä sinne tänne; mutta minne ne samosivatkin, ympäröi häntä Christophen nauru.

Siitä huolimatta jäivät vanhan ystävän aatteet hänelle vieraiksi. Georges ihmetteli, kuinka Christophe saattoi tyytyä sellaiseen sielulliseen yksinäisyyteen, olla kiintymättä ainoaankaan taiteelliseen, poliittiseen, uskonnolliseen puolueeseen, mihinkään inhimilliseen ryhmään. Hän kysyi Christophelta: "eikö Christophe tuntenut koskaan tarvetta vetäytyä ja sulkeutua johonkin leiriin?"

— Sulkeutua! sanoi Christophe nauraen. Eikö ulkopuolella sitten ole hyvä olla? Ja sinäkö puhut tällaisesta salpojen taakse menemisestä, sinä, ulkoilman mies.

— Ah, sielullinen salpojen takana oleminen ei ole sama kuin jos ruumiillisesti pantaisiin salpojen taakse, vastasi Georges. Ajatus tarvitsee varmuutta; sen täytyy saada liikkua toisten kanssa, turvautua periaatteisiin, jotka kaikki saman ajan ihmiset ovat hyväksyneet. Minä kadehdin entisiä klassillisen ajan ihmisiä. Ystäväni ovat oikeassa, he, jotka tahtovat palauttaa muinaisen kauniin järjestyksen.

— Uitettu kana! sanoi Christophe. Kuka sinuun on työntänyt tuollaista toivottomuutta?

— Minä en ole toivoton, intti Georges vastaan. Kukaan meistä ei ole!

— Kaipa te olette, koska pelkäätte itseänne, virkkoi Christophe. Mitä kummaa, te tarvitsette järjestystä, ettekä osaa itse sitä itsellenne luoda? Teidän tarvitsee mennä riippumaan isoäitienne hameissa! Hyvänen aika, käykää omin jaloin.

— Täytyy olla juuret syvällä kiinni, vastasi Georges, ylen ylpeänä tuosta keppihevosestaan, joka oli hänen aikansa uutta keksintöä.

— Pitääkö puu istuttaa laatikkoon, jotta sen juuret olisivat syvällä? Vastaapas siihen? Tuossa on maata kaikille puille. Tunge siihen juuresi. Löydä omat lakisi. Etsi omasta olemuksestasi.

— Ei siihen ole aikaa, sanoi Georges.

— Sinä pelkäät, vastasi Christophe.

Georges kiivastui eikä sitä myöntänyt; mutta lopulta hän kuitenkin tunnusti, ettei hänellä ollut mitään halua tuijottaa oman itsensä syvyyksiin; hän ei ymmärtänyt, mitä iloa sellaisesta voisi olla: jos kumartui katselemaan tuohon mustaan kuiluun, saattoi siihen suistua.

— Pidähän minua kädestä, sanoi Christophe. — Ja hän huvittelihe avaamalla luukkua, jonka alla hänen realistisen ja traagillisen elämänkäsityksensä näyt olivat. Georges heittäytyi takaisin. Christophe sulki nauraen luukun.

— Miten te jaksatte elää tällä tavoin? kysyi Georges.

— Elänpä vain, ja olen onnellinenkin, sanoi Christophe.

— Minä kuolisin, jos minun olisi pakko nähdä aina tuollaista.

Christophe taputti häntä olalle:

— Kas sellaista atleettia!… No niin, älä sinne katsele, ellet tunne pääsi kestävän. Mikään ei sinua lopultakaan siihen pakota. Käy eteenpäin, poikaseni. Mutta tarvitsetko välttämättä jotain isäntää, joka merkitsee leiman lapaasi niinkuin naudalle? Mitä tunnuslausetta odottelet? Kauan sitten on signaali annettu! On kaikunut käsky: "Satulaan". — Ratsuväki rientää! Älä välitä muusta kuin omasta hevosestasi. Pysy paikallasi! Täyttä laukkaa!

— Mutta minne minä olen menossa? kysyi Georges.

— Sinne, minne eskadroonasi: maailmaa valloittamaan. Vallatkaa ilma, kukistakaa elementit, tunkeutukaa luonnon viimeisiin varustuksiin, ajakaa tieltänne aika, karkoittakaa kuolema…

"Expertus vacuum Daedalus aera…"

… Latinalaisuuden sankari, tunnetko tämän, sanopas? Pystytkö selvittämään minulle edes mitä se merkitsee?

"Perrupit Acheronta…"

… Siinä on onnellinen osanne. Teille, te conquistadores!

Christophe näytti niin selvästi uuden sukupolven osalle annetun sankarillisen toiminnan velvollisuuden, että Georges kysyi hämmästyneenä:

— Mutta jos te vanhat olette tätä mieltä, miksi te ette tule meidän kanssamme?

— Siksi, että meillä on toinen tehtävä. Mene poikaseni, tee työsi. Irtaudu minusta, jos voit. Minä jään tänne, ja valvon… Oletko lukenut sen Tuhannen ja yhden yön sadun, jossa vuorenkorkuinen haltia on suljettuna pieneen lippaaseen, Salomonin sinetillä lukittuun?… Se haltia on täällä, sielumme pohjassa, sielun, jota sinä pelkäät kumartua tarkastelemaan. Minä ja minun aikalaisemme olemme kuluttaneet elämämme kamppailussa sen kanssa; me emme ole häntä voittaneet; hänkään ei ole voittanut meitä. Nyt me levähdämme hetkisen, hän ja me; ja me katselemme toisiamme, vihaamatta ja pelkäämättä, tyytyväisinä otteluun, jonka olemme kestäneet, ja odotamme aselevon loppumista. Käyttäkää te aselevon aikaa kartuttaaksenne voimianne ja kootaksenne maailman kauneutta. Olkaa onnellisia, nauttikaa tyynentuokiosta. Mutta muistakaa, että kerran täytyy teidän tai niiden, jotka ovat poikianne, kerran täytyy teidän palata voiton juhlastanne siihen paikkaan, jossa nyt olen ja ryhtyä uudestaan taisteluun, uusilla voimilla, tuota vastaan, joka on tuossa ja jota minä pidän silmällä. Ja sitä aselepojen katkomaa taistelua kestää, kunnes toinen taistelevista (ja ehkäpä molemmatkin) on murskattu. Teidän tulee olla väkevämpiä ja onnellisempia kuin me olimme… Toistaiseksi urheile, jos mielesi tekee; karaise lihaksiasi ja sydäntäsi; äläkä tuhlaa hullun tavoin kärsimättömästi paisuvia voimiasi joutavuuksiin: sinä olet sellaisen ajan lapsi, että niille voimille (ole varma siitä!) löytyy kyllä paikkansa.

Georges ei pitänyt muistissaan paljoakaan siitä, mitä Christophe hänelle puhui. Hänen tajuntansa oli melkoisen avoin Christophen ajatuksille; mutta ne ajatukset menivät toisesta korvasta sisään ja tulivat toisesta ulos. Hän ennätti tuskin alas kadulle, kun jo unhotti kaikki. Siitä huolimatta säilyi hänessä jonkinlainen hyvinvoinnin tunne vielä sittenkin, kun syy, josta se oli aiheutunut, oli jo pitkän aikaa haihtunut. Hän kunnioitti Christophea. Hän ei uskonut sellaiseen, mihin Christophe uskoi. (Pohjaltaan hän nauroi kaikelle, hän ei uskonut mihinkään.) Mutta siitä huolimatta olisi hän halkaissut pään jokaiselta, joka olisi uskaltanut puhua pahaa hänen vanhasta ystävästään.

Nuorukaisen onneksi ei juuri hänelle satuttu puhumaankaan Christophesta pahaa: muutoin olisi hänellä ollut paljon tekemistä.

Christophe aavisti hyvin, minnepäin ajantuuli kiepahti. Ranskan nuorten musiikki-ihanteet erosivat suuresti hänen ihanteistaan; mutta vaikka se seikka yhä vain lisäsi Christophen sympatiaa noita ihanteita kohtaan, eivät nuoret puolestaan suinkaan suhtautuneet häneen samoin. Christophe oli joutunut muotiin yleisön keskuudessa, eikä se ollut omiaan tekemään hänelle suopeiksi nälkäisimpiä noista nuorista; heillä ei ollut vatsassaan paljoa, ja heidän torahampaansa olivat siis sitäkin pitemmät ja purevammat. Christophe ei pahastunut heidän häijyydestään.

— Miten sisukkaita ne ovat! sanoi hän. Niille tulee hampaita, piskuisille…

Hän piti heistä melkeinpä enemmän kuin eräistä toisista rakeista, jotka mairittelivat häntä sen vuoksi, että hän oli saanut menestystä, — tuollaisista, joista d'Aubigné sanoo: "Kun talonkoira on työntänyt kuononsa voipyttyyn, tulevat ne onnitellen nuoleskelemaan sen viiksiä".

Christophe oli saanut uuden kappaleen Oopperaan. Tuskin se oli hyväksytty, kun alettiin sitä harjoittaa. Eräänä päivänä huomasi Christophe sanomalehtien hyökkäyksistä, että erään nuoren säveltäjän teos, joka oli päätetty esittää, oli lykätty epämääräiseen aikaan sen tähden, että hänen, Christophen, ooppera pääsisi nyt lavalle. Artikkelin kirjoittaja oli vihastunut tällaisesta mahtiaseman väärinkäytöstä, josta hän syytti Christophea.

Christophe tapasi Oopperan johtajan ja sanoi hänelle:

— Te ette ilmoittanut minulle, miten asianlaita oli. Tällainen ei sovi. Te esitätte ensin oopperan, joka on hyväksytty ennenkuin minun.

Johtaja huudahti hämmästyksissään, alkoi nauraa, kieltäytyi tottelemasta, imarteli ylenpalttisesti Christophea, hänen ylevyyttään, hänen teoksiaan, hänen nerouttaan; puhui ylen halveksivasti tuon toisen säveltäjän työstä, vakuutti, ettei sillä ollut mitään arvoa ja ettei se tuottaisi kolikkoakaan.

— No, miksi te sitten sen hyväksyitte?

— Ihminen ei saa aina tehdä, mitä tahtoo. Täytyy silloin tällöin näennäisesti antaa myöten yleiselle mielipiteelle. Ennen muinoin nuo nuoret saivat kiljua mielin määrin, kukaan ei heitä kuunnellut. Nyt ovat he keksineet sen keinon, että usuttavat meidän kimppuumme kansallismielisen sanomalehdistön, joka alkaa rääkkyä kavallusta ja haukkuu meitä huonoiksi ranskalaisiksi, jos emme kovaksi onneksemme voi innostua mokomaan nuoreen kouluun. Nuori koulu! Kyllä kai!… Sanonko teille suoraan? Siitä olen saanut tarpeekseni! Ja yleisökin samoin. Nuorilla on aina huulilla tuo Oremus!… Se ikävystyttää meitä… Ei verta suonissaan; pikku pastoreita, jotka messuavat meille; kun he tekevät lemmenduettoja, ovat ne kuin mikäkin De profundis… Jos olisin niin hullu, että ottaisin lavalle kaikki näytelmät, jotka minulle tyrkytetään, ajaisin teatterini konkurssiin. Minä otan muutaman harvan niistä: se riittää puolestani. — Puhutaanpa oikeista asioista. Te saatte aina täydet huoneet…

Ylistykset alkoivat jälleen.

Christophe keskeytti hänen juttunsa jyrkästi ja sanoi vihoissaan:

— Minä en anna puijata itseäni. Nyt, kun olen vanha mies ja saanut itseni "läpi", käytätte te minua nuorten murskaamiseksi. Silloin, kun minä olin nuori, olisitte murskanneet minut yhtä hyvin kuin nyt heidätkin. Te joko esitätte heti tuon pojan oopperan, tahi minä otan omani teiltä pois.

Johtaja kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi:

— Ettekö ymmärrä, että jos tekisimme niinkuin tahdotte, näyttäisi siltä kuin myöntyisimme heidän sanomalehtihyökkäystensä vuoksi?

— Mitä se siihen kuuluu? virkkoi Christophe.

— Miten tahdotte! Te saatte siitä kaikkein ensimäisenä kärsiä.

Nuoren säveltäjän työ otettiin harjoitettavaksi keskeyttämättä Christophen oopperan valmistuksia. Toisen ooppera oli kolmi-, toinen kaksinäytöksinen; päätettiin esittää ne samana iltana. Christophe tapasi tuon nuoren suojattinsa: hän oli halunnut itse ensimäisenä ilmoittaa hänelle tämän hyvän uutisen. Nuorukainen vakuutteli vakuuttamasta päästyään ikuista kiitollisuuttaan.

Tietystikään ei Christophe saanut aikaan sitä, että nuoren miehen oopperan valmistus olisi ollut mallikelpoinen. Tulkinta ja näyttämöasetus tuli hieman laiminlyödyksi. Christophe ei tiennyt siitä mitään. Hän oli pyytänyt päästä kuulemaan eräitä nuorukaisen teoksen harjoituksia; hänenkin mielestään oli kappale jotakuinkin heikko, niinkuin hänelle oli sanottu; hän oli tohtinut antaa pari kolme neuvoa: ne oli otettu epäsuopeasti vastaan; Christophe oli pysynyt mielipiteessään eikä sitten ollut enää sekaantunut asiaan. Sitäpaitsi oli johtaja vaatinut tulokasta hiukan lyhentelemään kappalettaan, jos hän halusi saada sen ajoissa esitetyksi. Tekijä suostui ensin helposti tähän uhraukseen, mutta sittemmin näytti se tuntuvan hänestä tuskalliselta.

Ensi iltana ei vasta-alkajan teoksella ollut yhtään menestystä; Christophen ooppera herätti suurta huomiota. Silloin alkoivat eräät sanomalehdet mustata Christophea. He puhuivat salajuonesta; tahdottiin muka murskata nuori ja suuri ranskalainen taiteilija, väitettiin, että hänen teostaan oli silvottu saksalaisen mestarin mieliksi, Krafftin, jonka vihjailtiin kadehtivan halpamaisesti kaikkia uusia kykyjä. Christophe kohautti hartioitaan ja ajatteli:

— Hän vastaa kyllä.

"Hän" ei vastannut. Christophe lähetti hänelle erään leikkeleen noista sanomalehdistä lisäten siihen:

— Oletteko lukenut tämän?

Toinen kirjoitti hänelle nyt:

— Syvästi valitettava asia! Tuo sanomalehtimies on aina ollut niin arkatuntoinen minusta! Minä olen vilpittömästi pahoillani. Parasta on olla sellaisesta välittämättä.

Christophe nauroi ja ajatteli:

— Se raukka on oikeassa.

Ja hän heitti tämän muiston "unhon kuiluun", niinkuin hänen oli tapa sanoa.

Mutta kävipä nyt niin, että Georges, vaikka hän luki sanomalehtiä sangen harvoin ja silloinkin huonosti kaiken muun paitsi urheilua koskevat artikkelit, sattui nyt näkemään juuri rajuimmat hyökkäykset Christophen kimppuun. Hän tunsi tuon sanomalehtimiehen. Hän meni kahvilaan, jossa tiesi hänet varmasti tapaavansa, tapasikin hänet siellä, antoi häntä korville, joutui kaksintaisteluun hänen kanssaan ja raapaisi kelpo tavalla miekallaan hänen toista olkapäätään.

Seuraavana päivänä, aamiaisella istuessaan, sai Christophe kuulla tämän tapahtuman erään ystävän kirjeestä. Se oli hänestä kauheaa. Hän jätti aamiaisensa kesken ja juoksi Georges Jeanninin luokse. Georges tuli itse avaamaan, Christophe ryntäsi sisään kuin myrskynpuuska, tarttui poikaa kaksinkäsin käsivarsiin, ravisteli häntä vihoissaan ja alkoi häntä vimmoissaan haukkua.

— Hölmö! huusi hän; sinä olet mennyt tappelemaan minun puolestani! Kuka sinulle siihen on antanut luvan? Nulikka, nuori nallikka, sekautua minun asioihini! Enkö minä osaa itse hoitaa itseni, sanopas? Tämä nyt on kaunista! Mokomalle konnalle sellainen kunnia, että tappelit hänen kanssaan. Sitä hän juuri tahtoi. Sinä olet tehnyt hänestä sankarin. Tolvana! Ja jospa olisi käynyt niin… (Olen varma, että heittäydyit siihen aivan tosissasi, niin päätön kun olet)… jos olisit haavoittunut tai vaikka kuollut!… Onneton: silloin en olisi antanut sinulle anteeksi eläessäni!…

Tämän uhkauksen kuullessaan nauroi Georges haljetakseen; ja sitä ilonpuuskaa kesti niin, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään:

— Ah, vanha ystäväni, kuinka olet hassu?! Sinä olet verrattoman koomillinen! Haukut minua siitä, että sinua puolustin. Toisen kerran hyökkään sinun kimppuusi. Ehkäpä silloin syleilet minua.

Christophe tukki suunsa; hän syleili Georges Jeanninia, suuteli häntä kummallekin poskelle, ja suuteli uudestaan, ja sanoi:

— Rakas poikani!… Anteeksi. Minä olen vanha hölmö… Mutta tämä uutinen sai minut aivan sekaisin. Mikä päähänpisto tapella! Kannattaako tuonlaisten kanssa tapella? Lupaa heti paikalla, ettet enää koskaan rupea sellaiseen.

— Minä en lupaa mitään, sanoi Georges. Minä teen, mitä tahdon.

— Mutta minä kiellän sinua, kuuletkos! Jos yrität, minä en tahdo enää sinua nähdä, minä panen vastalauseen lehtiin, minä sinun…

— Teet tietysti perinnöttömäksi.

— Mutta kuulehan nyt, rakas Georges… Mitä sellainen toimittaa?

— Kunnon ystäväni, sinä olet tuhat kertaa parempi kuin minä, sinä tiedät paljon enemmän maailman asioita kuin minä; mutta nuo lurjukset tunnen minä paremmin kuin sinä. Ole huoletta, tämä tepsii; he kääntelevät vasta kuusi kertaa suussaan myrkyllistä kieltään ennenkuin pistävät sen ulos häväistäkseen sinua.

— Mitä minä noista pässeistä? Minä välitän vähät siitä, mitä he sanovat.

— Mutta minä välitän siitä paljon. Pidä sinä huolta omista asioistasi.

Sen jälkeen vartioi Christophe, ettei mikään uusi artikkeli herättäisi Georges Jeanninin epäluuloa. Oli koomillista nähdä häntä seuraavina päivinä kököttämässä kahvilan pöydän ääressä ja nuuskimassa sanomalehdet, joita hän ei tavallisesti koskaan lukenut, alusta loppuun; jos hän olisi niistä löytänyt jonkin hävyttömän kirjoituksen, olisi hän ollut valmis tekemään mitä hyvänsä (vaikkapa tarvittaessa halpamaisen kepposenkin), estääkseen noita rivejä joutumasta Georges Jeanninin nähtäville. Viikon kuluttua hän rauhoittui. Poika oli oikeassa. Hänen ensimäinen varoituksensa näytti antaneen haukkujille miettimisen aihetta. — Ja vaikka Christophe olikin ärtynyt nuorelle huimapäälle ystävälleen, joka oli vienyt häneltä seitsemän, kahdeksan työpäivää, myönsi hän itselleen, ettei hänellä lopultakaan ollut oikeutta häntä läksytellä. Hän muisti, kuinka hän itse aikoinaan, eikä siitä vielä ollut varsin pitkälti, oli tapellut Olivier-ystävänsä puolesta. Ja hän oli kuulevinaan Olivier Jeanninin äänen:

— Annahan olla, Christophe, minä maksan lainani takaisin!

Jos Christophe kuittasi helpolla hyökkäykset häntä vastaan, niin oli moinen ironinen välinpitämättömyys kaukana eräästä toisesta. Tämä oli Emmanuel.

Europalaiset aatteet kehittyivät huimaa vauhtia. Saattaisi sanoa, että niiden kiito lisääntyi sikäli kuin mekaaniset keksinnöt ja uudenaikaiset moottoritkin. Sellainen ennakkoluulojen ja toivojen varasto, joka riitti ennen ruokkimaan ihmiskuntaa kaksikymmentä vuotta, paloi nyt viidessä vuodessa loppuun. Henkiset sukupolvet laukkasivat yhä perätysten ja usein toistensa päälle. Aika toitotti hyökkäykseen. — Emmanuel oli sivuutettu.

Emmanuel, Ranskan tarmon laulaja, ei ollut koskaan kieltänyt mestarinsa, Olivier Jeanninin, idealismia. Niin kiivas kuin hänen kansallistuntonsa olikin, yhtyi siihen hänessä moraalisen suuruuden jumaloiminen. Se, että hän julisti runojensa mahtavalla äänellä Ranskan triumfia, johtui siitä, että hän ihaili isänmaassaan, jopa pitäen asiaansa selvänä kuin uskonkappaletta, nykyisen Europan korkeinta aatteellisuutta, Athene Nikeä, voitollista Oikeutta, joka musertaa Väkivallan. — Ja nyt oli Väkivalta, Voima nostanut päänsä keskellä sitä Oikeutta itseään ja se paljastui siinä kaikessa hurjassa alastomuudessaan! Uusi sukupolvi, vankka ja sotakuntoinen, kaipasi taistelua, ja sen katsantokanta oli jo ennen voittoa voittajan. Se ylpeili lihaksistaan, laajentuneesta rintakehästään, halustaan ja kyvystään nauttia, yli laajan maan lennättävistä petolinnun-siivistään; se tahtoi iskeä ja koetella kynsiään. Kansan pään panivat aivan pyörälle sellaiset urotyöt kuin huimat lentoretket Alppien ja merten poikki, sankarisatuja muistuttavat ratsumatkat halki Afrikan erämaiden, nuo uudet ristiretket, jotka olivat melkeinpä yhtä mystillisiä ja yhtä paljon aineellisiin etuihin liittyviä kuin aikoinaan jotkin Filip-Augustin ja Villehardouin'in. Nämä nykyajan lapset, jotka eivät ole nähneet sotaa muuta kuin kirjoista, saattoivat koristaa sen helposti kaikenlaisella kauniilla. He alkoivat uhkailla hyökkäilyillä. He olivat väsyneitä rauhaan ja aatteisiin, he ylistelivät "taistelujen alasinta", jolla aktiivinen toiminta oli kerran takova verisin käsin ehyeksi Ranskan mahdin. Reaktsionista inhoittavaa aatteiden väärinkäyttöä vastaan julistivat he ihanteiden halveksumista uskonkappaleenaan. He oikein rehentelivät kehumalla tavallista, ahdasta kylmää järkeä, väkivaltaista realismia, sellaista häpeämätöntä kansallista itsekkyyttä, joka tallaa jalkoihinsa muitten kansojen ja ihmisyyden oikeuden, jos isänmaan suuruuden etu sitä vaatii. He olivat kansanvallan vihaajia, demokratian vastustajia, — ja epäuskoisimmatkin heistä veisasivat ylistysvirsiä vanhaan katoliseen uskoon palaamiselle, koska oli muka käytännöllistä "kanavoida absoluuttinen", sulkea ääretön lujan järjestysvallan ja auktoriteetin vartioitavaksi. Eivätkä he tyytyneet lauhkeita entisajan "lavertelijoita, tuulentupia rakentavia idealisteja", humaanisia ajattelijoita ainoastaan halveksimaan; ei, he pitivät heitä oikeinpa pahantekijöinä. Emmanuel oli näiden nuorten mielestä niitä. Hän kärsi heidän kohtelustaan julmasti, ja hänen oikeutettu suuttumuksensa oli suuri.

Koska Christophe niinkuin hänkin, — ja vielä enemmän kuin hän, — oli tuon vääryyden uhrina, tunsi Emmanuel nyt sympatiaa häntä kohtaan. Ynseydellään oli hän katkaissut välinsä Christophen kanssa ja estänyt häntä käymästä luonaan. Nyt esti ylpeys häntä ilmaisemasta katumustaan siten, että hän olisi mennyt Christophea noutamaan. Mutta sattumalta tapasi hän sitten kerran Christophen, ja silloin hän itse alkoi ensin häntä lähentyä. Ja kun hänen arka epäluulonsa pääsi siinä tilaisuudessa kohta rauhaan, ei hän enää salannutkaan iloaan, kun Christophe piankin tuli häntä katsomaan. Siitä lähtien tapasivat he toisiaan usein, joko Christophen tai Emmanuelin luona.

Emmanuel ilmaisi Christophelle katkeruutensa. Hän oli ensinnäkin syvästi loukkaantunut eräistä arvosteluista; ja kun Christophe ei näyttänyt olevan niistä kylliksi huolissaan, luetti Emmanuel hänellä eräitä lehtien artikkeleita, jotka koskivat Christophea itseään. Niissä väitettiin, ettei Christophe osannut muka taiteensa aakkosiakaan, ettei hänellä ollut aavistusta harmoniasta, että hän oli varastanut ammattiveljiensä aatteita; kaiken kaikkiaan: että hän oli musiikkitaiteen häpeä. Häntä mainittiin nimellä: "Tuo vanha kuohupää"… Ja sanottiin: "Me olemme saaneet sellaisista suonenvetoisista sielunvääntelyistä tarpeeksemme. Me olemme järjestys, järki, klassillinen sopusuhtaisuus…"

Christophea huvitti tämä suuresti.

— Niin pitää ollakin, sanoi hän. Nuoret miehet heittivät meidät vanhat suohautaan… Minun aikoinani tosin odotettiin, että mies täytti kuusikymmentä vuotta ennenkuin häntä pidettiin ukkona. Nyt menee kaikki kiireemmin… Langaton lennätin, ilmalaivat… Entiset sukupolvet väsähtävät nopeammin… Nuo nuoret poloiset, heillä ei ole pitkää aikaa! Kiiruhtakoot siis meitä halveksimaan ja pöyhistelemään itse armaassa auringonpaisteessa!

Mutta Emmanuelin luonne ei ollut näin terve. Hänen ajatuksensa oli pelkäämätöntä, mutta sairaloiset hermot kiduttivat häntä; hänen sielunsa oli palava, mutta ruumis riisitaudin kalvama; hänen olisi pitänyt saada taistella, mutta hän ei ollut luotu taistelua varten. Eräiden arvostelujen vihamielisyys haavoitti häntä sydämenpohjiin asti.

— Ah, huudahti hän, jos arvostelijat tietäisivät, mitä pahaa he tekevät taiteilijoille tuollaisilla väärämielisillä sanoilla, joita he ajattelemattomasti kylvävät, niin he häpeäisivät ammattiaan!

— Sen he tietävätkin, hyvä ystäväni. Se on heidän elämänsä kannustin.
Täytyyhän heidänkin saada elää!

— He ovat pyöveleitä. Ihminen on verissään elämästä, siitä, että hän on taistellut kuolemaan asti taiteen puolesta. Sen sijaan, että he ojentaisivat meille kätensä ja puhuisivat heikkouksistamme armeliaasti, auttaisivat meitä veljellisesti korjaamaan puutteitamme, seisovat he siinä kädet taskussa ja katselevat, kuinka me vieritämme kivikuormaamme mäkeä ylös, ja sanovat: "Ei osaa…" Ja kun työ on tehty, tietävät toiset: "Kyllä, mutta hän ei nouse mäkeä sillä tavoin kuin pitää nousta." Kun taas toiset itsepintaisesti yhä jankkaavat: "Ei hän olekaan noussut!…" Hyvä, etteivät vieritä kiviä kintuillemme meitä kaataakseen!

— No, on heissä hyviäkin ihmisiä; ja miten paljon hyvää he voivatkaan tehdä! Ilkeitä nautoja on kaikkialla; sellainen ei johdu ammatista. Sanopas, tunnetko sinä mitään pahempaa kuin taiteilijan, jossa ei ole hyvyyden rahtua, joka on turhamainen ja kiukustunut, jolle koko maailma on pelkkää saalista, joka hänen täytyy saada kynsiinsä, muuten hän katkeroituu? Ihmisen on pukeuduttava kärsivällisyyden rintarautaan. Ei ole pahaa, jossa ei olisi jotain hyvää. Kohtuuttominkin arvostelu on meille hyödyksi. Se on meille kannustin; se ei anna meidän laiskehtia matkalla. Joka kerta, kun luulemme päässeemme matkan päähän, pureksii se ajokoira koipiamme. Eteenpäin! Kauemmaksi! Korkeammalle! Se väsyy ennen minua ajamasta kuin minä kulkemasta sen edessä. Muistele aina arabialaista sananlaskua: "Hedelmättömistä puista ei välitetä; ainoastaan niitä kiitetään, joiden otsaa kultaiset hedelmät kruunaavat"… Surkutelkaamme niitä taiteilijoita, joita säästetään! He jäävät laiskotellen puolitiehen istumaan. Kun he tahtovat jälleen nousta paikaltaan, eivät heidän kangistuneet jalkansa enää jaksakaan. Eläkööt ystäväni vihamiehet! He ovat tehneet minulle elämässäni enemmän hyvää kuin vihamieheni, nimittäin ystävät!

Emmanuelin täytyi väkisinkin hymyillä. Sitten hän sanoi:

— Eikö sinusta kuitenkin ole kovaa, että nuoret rekryytit, jotka ovat ensimäisessä taistelussaan, läksyttävät sinua, sellaista vanhaa sotaurosta?

— He ovat minusta hauskoja, vastasi Christophe, Tuollainen ylpeys on nuoren ja kiehuvan mielen merkki, elämänhalun, joka tahtoo päästä liikkeelle. Minäkin olin ennen muinoin sellainen. He ovat maaliskuista rankkasadetta maan uudistuessa keväällä… Läksyttäkööt meitä vain! He ovat kuitenkin kaikitenkin oikeassa. Vanhain on mentävä nuorten kouluun! He ovat käyttäneet meitä itse kehittyäkseen. He ovat kiittämättömiä: niin täytyy ollakin. Mutta meidän ponnistuksistamme rikastuneina pääsevät he tosiaan pitemmälle kuin me; he toteuttavat sen, mitä me olemme yrittäneet. Jos meissä vielä on jäljellä hiukkakin nuoruutta, niin oppikaamme vuorostamme heistä ja koettakaamme itse uudistua. Ellemme sitä voi, vaan olemme jo liian vanhoja, niin riemuitkaamme heistä! On ihanaa nähdä, kuinka ihmishenki, joka tuntuu jo väsyneeltä, alkaa kukkia uudestaan; ihanaa nähdä noiden nuorten väkevää optimismia, heidän toimivaan seikkailuun pyrkivää elämäniloaan; ihanaa nähdä sukupolvien syntyvän uudestaan maailmaa valloittamaan.

— Mitä he olisivatkaan ilman meitä? Se elämänilo on lähtöisin meidän kyynelistämme. Se pöyhkeä voima on entisen polven kärsimysten kukka. Sic vos non vobis…

— Vanha sananlasku erehtyy. Itseämme varten me olemme tehneet työtä luodessamme uuden ihmisrodun, joka sivuuttaa meidät. Me olemme keränneet sille sen säästöt, me olemme suojelleet sitä hatarassa hökkelissä, jonka läpi kaikki viimat vinkuivat; meidän täytyi nojautua koko ruumiillamme ovea vastaan, ettei kuolema olisi päässyt sisään. Meidän kätemme raivasivat riemukujan, jota pitkin poikamme marssivat. Meidän tuskamme on pelastanut tulevaisuuden. Me olemme kantaneet liitonarkin luvatun maan kynnykselle. Se menee siihen maahan, heidän kanssaan, ja meidän voimallamme!

— Muistanevatko he koskaan niitä, jotka ovat pyhää tulta kantaen samonneet halki erämaan, samonneet kuljettaen mukanaan rotumme jumalia ja heitä, rotumme lapsia, nyt miehiksi varttuneita? Me olemme saaneet osaksemme kärsimyksen ja kiittämättömyyden.

— Suretko sitä?

— En. On juovuttavaa ajatella, miten traagillisen suurta on uhrata uudelle, meidän aikamme synnyttämälle tulevaisuudelle sellainen mahtava aikakausi kuin meidän oli. Nykypäivien ihmiset eivät osaisi enää nauttia kieltäytymisen ylpeästä ilosta!

— Me olemme olleet onnellisempia. Me olemme nousseet Nebon vuorelle, jonka harjalta näkyy Kaanaanmaa, minne jalkamme eivät koskaan satu. Mutta me nautimme tästä näystä enemmän kuin ne, jotka sinne pääsevät. Kun laskeutuu tasangolle, niin kadottaa käsityksen tasangon äärettömyydestä, silmä ei näe kaukaista ilmanrantaa.

Sen rauhoittavan voiman, mikä Christophella oli Georges Jeanniniin ja Emmanueliin, sai hän rakkaudestaan Graziaan. Se rakkaus johti hänet väkisinkin kiintymään kaikkeen nuoreen, tuntemaan ainaista sympatiaa kaikkia uusia elämän muotoja kohtaan. Mitkä olivatkin maailmaa uudistavat voimat, hän liittyi niihin, rakasti niitä silloinkin, kun ne taistelivat häntä vastaan; hän ei pelännyt uusien demokraattisten tapahtumien lähentymistä, sellaisten, joista keskustellessaan kourallinen etuoikeutettuja päästeli ahnaan lokin itsekkäitä huutoja; hän ei ollut suinkaan epätoivoinen eikä siis takertunut mihinkään vanhentuneisiin taiteen isämeitiin; hän uskoi varmasti, että satumaisista visiooneista, tieteen ja työn toteutetuista unelmista, puhkeaisi ilmi entistäkin voimakkaampi taide; hän tervehti ilolla elämän uutta aamuruskoa, vaikka vanhan maailman kauneus olisikin sen koittaessa kuoleva.

Grazia tiesi, miten terveellinen hänen rakkautensa oli Christophelle, ja sen vaikutusvoiman tunto nosti hänet yläpuolelle hänen omaa itseään. Kirjeillään hän viittoi selvän tien ystävälleen. Ei silti, että hän olisi ruvennut naurettavasti ohjailemaan häntä taiteessa: hän oli siihen liian hieno ja älykäs ja tunsi omat heikkoutensa. Mutta hänen suora ja puhdas äänensä oli äänirautana, jonka mukaan Christophe viritti sielunsa. Kun Christophe vain kuvittelikin kuulevansa, miten se ääni hänen ajatustaan toisti, niin ei hän ajatellutkaan mitään sellaista, joka ei ollut oikeaa, puhdasta ja toistamisen arvoista. Kauniin soittimen ääni on musiikkimiehelle ikäänkuin kaunis ruumis, jossa hänen haaveensa saavat todellisuuden ilmenemismuodon. Kahden toisiaan rakastavan sielun mystillistä yhteensekaantumista: kumpikin riistää toiselta, mitä toisella on parhainta; mutta sen hän tekee antaakseen toiselle tuon parhaan takaisin oman rakkautensa rikastuttamana. Grazia ei pelännyt sanoa Christophelle, että hän rakasti häntä. Kaukainen välimatka teki hänen puheensa vapaammaksi, samoin kuin varmuuskin, ettei hän koskaan olisi Christophen. Tällainen rakkaus, jonka uskollinen hartaus oli tarttunut myöskin Christopheen, oli Grazialle voiman ja rauhan lähde.

Sitä voimaa ja rauhaa antoi Grazia muille enemmän kuin hänellä itsellään oli. Hänen terveytensä oli murtunut, hänen henkinen tasapainonsa oli pahoin vaarassa. Hänen poikansa tila ei parantunut. Kaksi vuotta oli hän elänyt ainaisen kuolemanpelon vallassa, pelon, jota Lionello häijyillä kujeillaan aiheettomasti lisäsi. Lionello oli saavuttanut virtuoosin taidon pitää vireillä rauhattomuutta niissä ihmisissä, jotka häntä rakastivat; hänen joutilaat aivonsa olivat erinomaisen kekseliäät pitämään valveilla heidän mielenkiintoaan ja kiusaamaan heitä: se kekseliäisyys oli muuttunut hänessä oikeaksi maniaksi. Ja traagillisinta oli, että kun hän näytteli tautia, tauti kehittyikin tosiaan; kuolema tuli ovelle. Silloin kävi niinkuin saattoi aavistaakin: Grazia, jota poika oli kiusannut vuosikausia teeskentelemällä kipeää, oli lakannut hänen tautiinsa uskomasta silloin, kun tauti kiihtyi huippuunsa. Ihmisen tunteilla on rajansa. Grazia oli saanut valheen tähden tuhlata saalinsa voimia. Nyt, kun Lionello puhui totta, luuli Grazia hänen ainoastaan kujeilevan. Ja kun sitten perästä päin totuus tuli ilmi, niin myrkyttivät tunnontuskat Grazian elämän.

Lionellon häijyys ei ollut vähentynyt. Vaikkei hän rakastanut ketään, ei hän sallinut kenenkään läheisistään rakastaa muita kuin häntä; kateudesta oli tullut hänen ainoa intohimonsa. Hän ei tyytynyt vielä siihen, että oli saanut äitinsä erilleen Christophesta; hän olisi tahtonut pakottaa Grazian lopettamaan ystävyyssuhteensa Christopheen. Jo aikaisemmin oli hän tavalliseen aseeseensa, — tautiin, — turvautuen saanut Grazian vannomaan, ettei hän koskaan menisi uudestaan naimisiin. Nyt hänelle ei enää riittänyt pelkästään se lupaus. Hän ryhtyi vaatimaan, ettei äiti saisi kirjoittaa Christophelle. Tällä kertaa nousi Grazia vastarintaan ja kun itsevaltainen vääryys sai hänet täten viimein kapinaan ja vapaaksi, niin sanoi hän Lionellolle suorat sanat hänen valheistaan, niin ankarat, että hän sittemmin syytti niistä itseään kuin rikoksesta: sillä ne saattoivat Lionellon sellaisen raivon valtaan, että hän tuli tosiaankin sairaaksi. Se sairaus paheni yhä, kun äiti ei saattanut sitä uskoa. Silloin toivoi Lionello vimmoissaan, että hän kostoksi kuolisi. Hän ei aavistanut tämän toivomuksensa piankin täyttyvän.

Kun lääkärin täytyi ilmaista Grazialle, että hänen poikansa oli kuoleman oma, löi se tieto Graziaan kuin salama. Hänen tuli nyt kuitenkin salata epätoivonsa, voidakseen pettää lastaan, joka oli häntä itseään niin usein pettänyt. Lionello aavisti kyllä, että leikki oli tällä kertaa totta; mutta hän ei tahtonut sitä uskoa, ja hänen katseensa kerjäsi nyt äidin silmistä samanlaista valheesta moittivaa katsetta, joka hänet oli saanut vimmoihinsa, kun hän todella valhetteli. Tuli sitten hetki, jolloin hänen oli mahdotonta enää olla epätietoinen totuudesta. Se oli kauheaa hänelle ja hänen vaalijoilleen: hän ei tahtonut kuolla…

Nähdessään poikansa viimein nukkuvan kuoleman unta, ei Grazia huutanut, valitusääntä ei päässyt hänen huuliltaan; tuttavat ja läheiset kummastelivat hänen hiljaisuuttaan; hänellä ei ollut enää voimaa kärsimykseen; hän kaipasi ainoastaan yhtä: saada hänkin vuorostaan nukkua. Kuitenkin puuhaili hän edelleen kaikissa elämän tehtävissä, näöltään yhtä tyynenä kuin ennenkin. Muutaman viikon kuluttua palasi hymykin hänen huulilleen, mutta hiljaisempana kuin ennen. Kukaan ei aavistanut hänen sielunsa suurta lohduttomuutta. Christophe kaikkein vähimmin. Grazia oli kirjoittanut Christophelle ainoastaan uutisen kuolemantapauksesta, puhumatta hänelle mitään itsestään. Christophen levotonta hellyyttä tulviviin kirjeisiin ei hän vastannut. Christophe tahtoi tulla hänen luokseen: Grazia pyysi häntä olemaan yhä vain Parisissa. Parin kolmen kuukauden päästä saivat Grazian kirjeet saman vakavan ja kirkkaan sävyn kuin ennenkin. Hänestä olisi ollut rikollista sälyttää Christophen kannettavaksi oman heikkoutensa taakka. Hän tiesi, minkälainen voimakas kaiku hänen tunteillaan aina oli Christophessa ja miten suuresti Christophe tarvitsi hänen tukeaan. Grazian ei tarvinnut pakottaa itseään tähän menettelyyn. Häntä auttoi siinä hänen tavallinen henkinen kurinsa. Ainoastaan kaksi seikkaa antoi hänelle tässä elämänväsymyksessä voimia elää: rakkaus Christopheen ja fatalismi, joka oli sekä surussa että ilossa hänen italialaisen luonteensa pohjana. Se fatalismi ei ollut mitenkään älyllistä: se oli eläimen vaistoa, sellaista, joka kuljettaa lopen väsynyttä juhtaa eteenpäin, kuljettaa niin, ettei se tunne uupumustaan, tylsässä unessa, tuijottavin silmin, ja saa sen unohtamaan tien kivet ja oman ruumiinsa, kunnes se kaatuu maahan. Sellainen fatalismi piti pystyssä Grazian ruumista. Rakkaus tuki hänen sydäntään. Nyt, kun hänen oma elämänsä oli kulutettu loppuun, eli hän Christophessa. Kuitenkin karttoi hän suuremmalla huolella kuin koskaan ennen ilmaista kirjeissään, miten syvästi hän Christophea rakasti. Se johtui varmaankin siitä, että rakkaus oli nyt entistä suurempi; mutta myöskin siitä, että häntä esti rusentavana velvollisuutena pikku vainajan kielto, joka julisti hänen tunteensa rikokseksi. Ja siispä Grazia vaikeni, ja hän pakotti itsensä olemaan kirjoittamatta Christophelle muutamaan aikaan rakkaudestaan.

Christophe ei ymmärtänyt, mikä tähän vaikenemiseen oli syynä. Joskus hän tosin hätkähti, kun oli Grazian tyynessä ja näköjään kylmässäkin kirjeessä yhtäkkiä huomaavinaan intohimolta vivahtavan äänen. Se sai hänet suunniltaan; mutta hän ei uskaltanut siitä Grazialle puhua; tuskin tohti hän sitä edes itsekään huomata; hän oli kuin ihminen, joka pidättää hengitystään eikä uskalla hisahtaakaan pelosta, että hänen kaunis kuvitelmansa katoaisi. Hän tiesi, että tällaiset äänen vivahteet varmasti pyyhittäisiin tahallisella kylmyydellä pois seuraavassa Grazian kirjeessä… Seurasi jälleen tyyni… Meeresstille…

Georges ja Emmanuel olivat paraikaa Christophen luona. Oli iltapuoli päivää. He juttelivat kumpikin omista huolistaan: Emmanuel kirjallisista pettymyksistään ja Georges jostakin epäonnistumisestaan urheilukilpailuissa. Christophe kuunteli heitä lauhkeasti ja laski heistä leppoisaa leikkiä. Ovikello soi. Georges meni avaamaan. Coletten palvelijatar toi emännältään kirjeen. Christophe asettui ikkunan eteen sitä lukemaan. Hänen ystävänsä jatkoivat pakinoimistaan; he eivät nähneet Christophea, sillä hän istui heihin selin. Hän poistui huoneesta; he eivät sitä huomanneet. Ja kun he sen sitten huomasivat, ei se heitä hämmästyttänyt. Mutta Christophe viipyi niin kauan, että Georges meni viimein ja naputti toisen kamarin oveen. Ei kuulunut vastausta. Georges tunsi vanhan ystävänsä omituisuudet eikä yrittänyt uudestaan. Muutaman minutin kuluttua tuli Christophe takaisin. Hän näytti kovin tyyneltä. Hyvin väsyneeltä, hyvin lempeältä. Pyysi anteeksi, että oli jättänyt heidät, ja alkoi jatkaa keskustelua siitä paikasta, mihin se oli katkennut, puhuen heidän huolistaan sillä tavoin, että he tulivat jälleen rohkealle mielelle. Heitä liikutti hänen äänensä sävy, vaikkeivät he tienneet, mistä syystä.

He lähtivät hänen luotansa. Georges meni sieltä Colettea katsomaan. Hän tapasi Coletten kyyneleiden vallassa. Heti, kun Colette näki hänet, juoksi hän hänen luokseen ja kysyi:

— Kuinka hän kesti tämän iskun? Ystäväraukka! Se on julmaa!

Georges ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Ja silloin ilmoitti Colette hänelle lähettäneensä kirjeessä Christophelle tiedon, että Grazia oli kuollut.

* * * * *

Grazia oli lähtenyt pois ennättämättä sanoa jäähyväistä kenellekään. Jo kuukausia oli hänen elämänsä ollut melkein juuriltaan raastettua; pieninkin henkäys pystyi kaatamaan hänet. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin vanha katarri uudistui ja teki hänestä lopun, oli hän saanut Christophelta hyvän kirjeen. Grazia oli siitä aivan heltynyt. Hän olisi tahtonut kutsua Christophen luokseen; hän tunsi, että kaikki muu, kaikki, mikä heitä erotti toisistaan, oli valhetta ja rikollista. Mutta hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, että jätti kirjoittamisen seuraavaan päivään. Sinä päivänä oli hänen jäätävä vuoteeseen. Hän aloitti kirjeen, mutta ei jaksanut sitä lopettaa: hänen päätänsä huimasi, ajatukset pimenivät; sitäpaitsi arkaili hän puhua sairaudestaan, sillä hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophella oli paraikaa erään koraali- ja sinfoniatyön harjoitukset, sävellyksen, joka oli kirjoitettu Emmanuelin sanoihin: aihe haltioi syvästi heitä molempia, sillä se symbolisoi hiukan heidän kummankin omaa kohtaloa: runoelma oli nimeltään Luvattu Maa. Christophe oli puhunut usein tästä sävellyksestään Grazialle. Ensimäisen esityksen piti olla seuraavalla viikolla… Ei saanut tehdä Christophea rauhattomaksi. Grazia oli sattunut hiiskumaan kirjeessään, että hän oli hiukan vilustunut. Sekin oli hänestä nyt liian suorasukaista. Hän repi kirjeen, eikä hänellä ollut voimaa alkaa uutta. Hän ajatteli, että hän kirjoittaisi toisen illalla. Illalla oli jo liian myöhäistä. Liian myöhäistä kutsuttaa Christophea luokseen. Liian myöhäistä hänelle kirjoittaa… Kuinka nopeasti kaikki voi käydä! Muutama tunti hävittää sellaisen, minkä muodostamiseen vuosisatoja on mennyt… Grazia tuskin ehti antaa tyttärelleen sormuksen, joka hänellä oli sormessa ja pyytää Auroraa jättämään sen hänen ystävälleen. Siihen saakka eivät Auroran ja äidin keskinäiset välit olleet ennättäneet aueta kovin läheisiksi. Nyt, kun Grazia lähti pois, katseli hän kiihkeän kaipaavasti toisen, jäävän, kasvoja; hän takertui Auroran käteen, jossa hänen oman kätensä lämpö säilyisi; ja hän ajatteli iloiten:

— Minä en katoa aivan kokonaan.

"Quid? hic, inquam, quis est qui complet aures meas tantus et tam dulcis sonus!…"

(Scipion uni.)

Voittamaton osanotto kiidätti Georges Jeanninia Christophen luokse heti, kun hän lähti Coletten kotoa. Jo kauan sitten oli hän saanut tietää Coletten löyhästä suusta, mikä paikka Grazialla oli hänen vanhan ystävänsä sydämessä; jopa oli hän — (nuorisohan ei kunnioita liioin mitään) — joskus ilakoinutkin asialle. Mutta tällä hetkellä tunsi hän ylevää tuskaa, kun ajatteli, mitä sellainen tapaus mahtoi merkitä Christophelle; ja hän tahtoi juosta hänen luokseen, sulkea hänet syliinsä, sääliä häntä. Kun hän tiesi, miten kiivas Christophe oli tunteissaan, niin alkoi Christophen äskeinen rauhallisuus pelottaa häntä. Georges soitti Christophen ovikelloa. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta. Hän soitti uudestaan, ja kolkutti ovea sillä tavoin kuin Christophe ja hän olivat keskenään sopineet. Kuului tuolin kolinaa, ja sitten läheneviä, hitaita ja raskaita askeleita. Christophe avasi oven. Hänen kasvonsa olivat niin tyynet, että Georges, joka aikoi heittäytyä hänen syliinsä, jäykistyi paikalleen; hän ei tiennyt, mitä sanoa. Christophe kysyi lempeästi:

— Sinäkö se olit, ystävä. Unohtuiko sinulta jotain?

Georges sopersi sekaannuksissaan: —

— Niin…

— Tule sisään.

Christophe meni ja asettui samaan nojatuoliin, jossa hän oli istunut ennen Georges Jeanninin tuloa; ikkunan ääressä, nojaten päätään tuolin selustaan katseli hän vastapäätä näkyviä kattoja ja punertavaa iltataivasta. Hän ei huomannutkaan nuorukaista. Georges oli etsivinään jotakin pöydältä, vilkaisten silloin tällöin salaa Christopheen. Christophen kasvot olivat liikkumattomat; laskevan auringon säteet valaisivat hänen poskipäitään ja otsaa. Georges meni vaistomaisesti toiseen huoneeseen, — sänkykamariin, — etsiäkseen muka sieltäkin. Sinne oli Christophe äsken kirjeineen sulkeutunut. Kirje oli siellä yhä, vuoteessa, joka oli epäjärjestyksessä ja jossa näkyi vielä hänen ruumiinsa painama kuoppa. Maassa, matolla oli kirja, siihen pudonneena. Se oli auki, lehdet olivat siltä kohdalta rypistyneet. Georges otti kirjan, ja luki Uudesta Testamentista Magdalenan ja Kristuksen kohtauksen haudalla.

Georges meni takaisin etumaiseen huoneeseen, liikutteli siellä täällä esineitä, jotta olisi näyttänyt luonnolliselta, ja katseli uudestaan Christophea, joka ei ollut hievahtanut paikaltaan. Hän olisi tahtonut sanoa Christophelle, kuinka syvästi hän häntä sääli, mutta Christophe loisti sellaista valoa, ettei Georges tuntenut sanojensa tässä olevan laisinkaan paikallaan. Hän itse olisi paremmin tarvinnut lohdutusta. Hän virkkoi arasti:

— Minä menen nyt.

Christophe vastasi päätänsä kääntämättä:

— Näkemiin sitten, ystäväni. Georges lähti ja sulki hiljaa oven. Christophe istui kauan niin. Yö tuli. Hän ei kärsinyt tuskaa, hän ei miettinyt mitään, hän ei nähnyt sielussaan mitään selviä kuvia. Hän oli kuin väsynyt ihminen, joka kuuntelee suurta, epämääräisenä kuuluvaa musiikkia, koettamatta sitä ymmärtää. Yö oli jo myöhä, kun hän nousi lopen uupuneena paikaltaan. Hän heittäysi sänkyynsä ja nukkui raskaaseen uneen. Sinfonia humisi yhä hänen sielussaan…

Ja nyt näki hän hänet, sielunsa rakastetun… Grazia ojensi hänelle käsiään, hymyili ja sanoi:

— Nyt olet tulen piiristä päässyt.

Silloin Christophen sydän suli. Kuvaamaton rauha levisi tähtisiin avaruuksiin, jotka ilmojen musiikki täytti liikkumattomilla ja syvillä utuaalloillaan…

Kun hän heräsi (päivä oli tullut), oli omituinen onni yhä jäljellä, ja siinä noiden kuultujen sanain kaukainen hohde. Hän nousi vuoteesta. Hänen sielussaan kohosivat hiljaisen ja pyhän haltioitumisen siivet.

…Or vedi, figlio, tra Beatrice e te è questo muro…

Beatricen ja hänen väliltään oli poistunut muuri.

Jo kauan sitten oli enemmän kuin puolet hänen sieluaan ollut toisella puolella sitä. Mikäli ihminen elää, mikäli hän luo ja rakastaa ja kadottaa niitä, joita rakastaa, sikäli pääsee hän yhä enemmän kuolemasta. Aina, kun uusi isku meihin lyö, kun teemme uuden työn, vapaudumme itsestämme, pelastumme työhön, jonka olemme luoneet, siihen sieluun, jota olemme rakastaneet ja joka on meidät jättänyt. Viimein ei Rooma ole enää Roomassa; parhain puolemme on ulkopuolella meitä. Ainoastaan Grazia oli häntä enää pitänyt muurin tällä puolen. Ja nyt hänkin… Nyt oli portti suljettu tuskien maailmaan päin.

Christophelle tuli pyhän haltioitumisen aika. Hän ei tuntenut enää minkäänlaisten kahleiden painoa. Hän ei odottanut enää mitään miltään, Hän ei riippunut enää mistään kiinni. Hän oli vapautettu. Taistelu oli päättynyt. Tultuaan kamppailujen kehästä ja siitä piiristä, jossa vallitsi sankariponnistusten Jumala, Dominus Deus Sabaoth, näki hän jalkainsa edessä Palavan Pensaan soihdun hälvenevän yöhön. Kuinka se oli jo kaukana. Silloin kun se oli hänen polkuaan valaissut, luuli hän saapuneensa jo melkein huipulle. Ja minkä matkan olikaan hän vaeltanut! Kuitenkaan ei huippu nyt tuntunut sen läheisemmältä. Hän ei saavuttaisi sitä koskaan, (sen hän viimein hyvin näki), vaikka hän samoaisi kokonaisen iankaikkisuuden. Mutta kun on päässyt valkeuden piiriin ja tietää, ettei jätä jälkeensä rakkaitaan, ei iankaikkisuus heidän kanssaan kuljettaessa ole liian pitkä.

Hän sulki ovensa. Kukaan ei tullut siihen kolkuttamaan. Georges oli tyhjentänyt yhdellä kertaa koko saalinsa maljan; kotiin palattuaan hän rauhoittui, eikä seuraavana päivänä enää asiaa ajatellut. Colette oli matkustanut Roomaan. Emmanuel ei tiennyt mitään tapahtumasta, ja kun hän oli aina epäluuloinen, pahastui hän nyt, koska Christophe ei tullut hänen luokseen vastavierailulle, eikä kirjoittanut Christophelle riviäkään. Christophea ei häirinnyt mikään hänen mykässä ja monet päivät kestävässä vuoropuhelussaan rakkaansa kanssa, jota hän nyt kantoi sielussaan kuin raskas nainen kantaa kallista taakkaansa. Sitä liikuttavaa puhelua eivät mitkään sanat olisi tulkitsemaan pystyneet. Tuskinpa pystyi siihen edes musiikki. Kun Christophen sydän oli täynnä, ylitsetulvivan täynnä, kuunteli hän liikkumatta, silmät suljettuina sen laulua. Tai antoi hän, istuen pianon ääressä tuntikausia, sormiensa puhua. Tänä ajanjaksona improvisoi hän enemmän kuin koko elämässään. Hän ei kumminkaan kirjoittanut ajatuksiaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt?

Monen viikon kuluttua lähti hän liikuskelemaan ja tapaamaan toisia ihmisiä; kukaan hänen läheisimmistäänkään ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, paitsi Georges. Ja improvisoimisen demooni oli hänen sielussaan vielä jonkin aikaa. Se tuli siihen hetkillä, joina Christophe saattoi sitä kaikkein vähimmin odottaa. Eräänä iltana Coletten luona asettui Christophe pianon ääreen, ja soitti melkein kokonaisen tunnin, antautuen täydellisesti, unohtaen, että salonki oli täynnä vieraita ihmisiä. Heillä ei ollut halua nauraa. Nuo hirvittävät sävelet masensivat heidät ikeensä alle ja myllersivät heidän sielunsa pohjia myöten. Nekin, jotka eivät ymmärtäneet niiden sisällystä, tunsivat sydämessään kouristuksen; ja kyyneleet olivat tulleet Coletten silmiin… Kun Christophe lopetti, käännähti hän yhtäkkiä ihmisiin päin; ja nähdessään heidän liikutuksensa hän kohautti hartioitaan, — ja nauroi.

Christophe oli päässyt sille asteelle, jossa tuskakin on voimaa, — voimaa, jota hän hallitsi. Hän ei ollut enää tuskan vallassa, vaan tuska hänen; se saattoi tempoa ja ravistella vankilansa ristikoita: hän piti sen häkissä.

Tältä kaudelta ovat Christophen kaikkein syvimmin järkyttävät ja samalla onnistuneimmat teokset: muuan kohtaus Evankeliumista, — Georges tunsi sen:

"Mulier, quid ploras?" — "Quia tulerunt Dominum meum, et nescio ubi posuerunt eum."

Et cum haec dixisset, conversa est retrorsum, et vidit Jesum stantem: et non sciebat quia Jesus est.

— Sarja traagillisia liedejä Espanjan kansanomaisten laulajain sanoihin, muun muassa eräs kaamean synkkä rakkaudenlaulu, ikäänkuin musta liekki:

Quisiera ser el sepulcro
Donde á ti te han de enterrar,
Para tenerte en mis brazos
Por toda la eternidad.

("Tahtoisin olla hauta, johon sinut suljetaan, pitääkseni sinut sylissäni tuomiopäivään asti.") sekä kaksi sinfoniaa, nimeltä Rauhan Saari ja Scipion Uni, joissa toteutuvat läheisemmin kuin missään muissa Jean-Christophe Krafftin sävellyksissä hänen aikansa kaikkein kauneimmat avut: Saksan syvätunteinen ja perinpohjainen ajatus varjostavina laskoksina, Italian intohimoinen melodia ja Ranskan vilkas äly, rikas hienoista rytmeistä ja vivahtelevista harmonioista.

Tätä "entusiasmia, jonka epätoivo toi suuren surun hetkellä", kesti parisen kuukautta. Ja sen jälkeen Christophe otti jälleen paikkansa elämässä, varmoin askelin ja voimakkain sydämin. Kuolon tuuli oli puhaltanut pois viimeisenkin pessimismin usvat, stooalaisen sielun harmauden ja mystillisen puolihämärän haavekuvat. Taivaankaari oli syntynyt pilviin, jotka haipuivat. Taivaan katse hymyili hattarain lävitse entistä puhtaampana, ikäänkuin kyynelten pesemänä. Se oli vuoriston tyyntä iltaa.