Jean-Christophe X / Uusi työpäivä

by Romain Rolland

TOINEN OSA

Kun Christophe tuli Parisiin, viilsi tuska hänen sydäntään. Hän tuli nyt sinne ensi kertaa Olivier-ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän ei ollut tahtonut enää takaisin tuohon kaupunkiin. Kun ajuri vei häntä kuomurattailla asemalta hotelliin, ei hän oikein uskaltanut vilkaista ulos kuomujen ikkunasta; hän pysyttelihe ensimäiset päivät sisällä, voimatta lähteä kaupungille. Hän kammoi muistoja, jotka odottivat ja vaanivat häntä siellä. Mutta mitä tämä ahdistus oikeastaan oli? Oliko hän siitä selvillä? Oliko se, niinkuin hän tahtoi uskoa, kauhua, että muistot nousisivat elävine kasvoineen ylös kuolleista? Tahi että hän näkisi ne tosiaan kuolleina, mikä olisi ollut vieläkin tuskallisempaa?… Tällaista uutta surua vastaan nousivat hänen puolittain itsetiedottomat vaistonsa kaikessa oveluudessaan ja kaikilla aseillaan. Siitä syystä hän oli valinnut (ehkäpä aivan tarkoitustaan aavistamatta) — erään hotellin, joka oli mitä kauimpana hänen entisestä asuinkorttelistaan. Ja kun hän sitten ensi kertaa käveli kadulla, kun hänen täytyi johtaa konserttisalissa orkesteriharjoituksia, ja kun hän joutui kosketuksiin Parisin elämän kanssa, niin sulki hän joksikin aikaa silmänsä kaikelta, ettei olisi nähnyt sitä, mitä kuitenkin näki, eikä millään ehdolla sitä, minkä hän ennen muinoin oli nähnyt. Hän koetteli vakuutella itselleen jo etukäteen:

"Minä tunnen sen, tunnen sen jo kaikki…"

Entinen suvaitsematon anarkia vallitsi yhä Parisissa taiteessa niinkuin politiikassakin. Sama Markkinatori siellä edelleen kuhisi. Näyttelijät ainoastaan olivat muuttaneet osiaan. Hänen aikojensa vallankumouksellisista oli tullut porvareita; yli-ihmisistä muotileijonia. Silloiset riippumattomat koettivat tukahduttamalla tappaa nykyisiä itsenäisiä. Kaksikymmentä vuotta eläneet nuoret olivat nyt vanhoillisempia kuin ne mustat, joita vastaan he silloin taistelivat; ja heikäläiset arvostelijat kielsivät uusilta tulokkailta oikeuden hengittääkin. Näköjään ei ollut muuttunut mikään.

Ja kaikki oli kuitenkin muuttunut…

* * * * *

"Ystävä, antakaa minulle anteeksi. Olette kiltti, kun ette ole ollut minulle vihainen siitä, etten ole kirjoittanut teille. Kirjeenne tuntui minusta niin hyvältä. Täällä olin jonkin viikon aivan sekaannuksissa. Minulla ei ensin ollut mitään. Olinhan kadottanut teidät. Parisissa julma tyhjyys kaiken sen jälkeen, mitä olen kadottanut. Kaikki ne entiset ystävät, joista olen teille puhunut, ovat hävinneet. Filomela — (muistattehan sen naisen, joka lauloi sinä surullisena ja minulle rakkaana iltana, jolloin harhaillessani outona ihmisparvessa näin kuvastimesta teidän minua katselevat silmät) — Filomela on toteuttanut järkevän unelmansa; hän sai pienen perinnön; hän on nyt Normandiessa; hänellä on maatalo, jota hän hoitaa. M. Arnaud on ottanut virkaeron; hän on muuttanut vaimonsa kanssa kotiseudulleen, erääseen pikkukaupunkiin Angers'in puolelle. Monet aikani kuuluisuuksista ovat joko kuolleet tai kukistuneet; ainoastaan muutamat vanhat mannekiinit, jotka kaksikymmentä vuotta sitten näyttelivät taiteen ja politiikan nuorten leijonain osaa, näyttelevät sitä yhä vieläkin, entisin valheellisin kasvoin. Paitsi noita naamioita en näe heissä mitään. He ikäänkuin irvistelevät haudalla. Se oli kauhea tunne. — Sitäpaitsi olen täällä ensi aikoina kärsinyt aivan ruumiillisesti kaiken rumuudesta, pohjolan harmaasta valaistuksesta, koska juuri tulin sieltä kultaisesta auringonpaisteestanne; minua loukkasivat kovin talojen kolkot röykkiöt, eräiden tuomiokirkkojen töykeät ja rahvasmaiset piirteet, tai muistopatsaat, joita ennen tuskin olin huomannutkaan. Henkinen ilmakehä ei minusta ollut sen miellyttävämpää.

"Kuitenkaan ei minulla ole parisilaisia kohtaan nurkumisen syytä. Vastaanotto, jonka nyt täällä sain, ei muistuta missään suhteessa entisiä. Luulenpa, että minusta on poissa ollessani tullut jonkinlainen kuuluisuus. En viitsi siitä teille puhua, tiedän, minkä verran arvoa sille voi antaa. Kaikki ystävällinen ja hyvä, mitä nuo ihmiset minusta puhuvat tai kirjoittavat, liikuttaa minua; olen heille siitä kiitollinen. Mutta mitä ajatellakaan? Tunnen olevani lähempänä niitä, jotka ennen muinoin taistelivat minua vastaan, kuin niitä, jotka minua nykyään ylistelevät… Vika on minussa, sen tiedän. Älkää toruko minua. Jouduin ensin tästä huomiostani aivan ymmälle. Meni aikaa ennenkuin saatoin käsittää sitä. Nyt se asia onkin minulle selvinnyt. Nyt sen ymmärrän. Niin, te olitte oikeassa, kun lähetitte minut ihmisten joukkoon. Olin hyvällä alulla ruveta hautautumaan yksinäisyyteeni. On epäterveellistä näytellä Zarathustraa. Elämän virta vierii, eroaa meistä. Tulee hetki, jolloin ihmisen sielu on pelkkää erämaata. Jos tahtoo kaivaa hiekkaan uuden kanavan virtaan asti, vaaditaan monia työpäiviä, ahkeroimista polttavan auringon alla. — Nyt se on tehty, nyt ei päätäni enää pyörrytä. Olen päässyt virran luokse. Katselen sitä ja näen.

"Ystäväni, kuinka omituinen kansa nämä ranskalaiset ovatkaan! Kaksikymmentä vuotta sitten luulin heidän loppunsa tulleen… Mutta nytpä he vasta alkavatkin. Kallis toverini Jeannin ennusti sitä kyllä minulle. Mutta minä luulin hänen kuvittelevan turhia. Kuinka olisikaan saattanut muuta silloin olettaa! Koko Ranska, niinkuin Parisikin, oli silloin yhtä hävitystä; kalkinsoraa ja kuoppia. Minä sanoin: 'He ovat hävittäneet kaikki… Sellaista repijäin rotua he ovat.' — Eipäs: he ovat majavain rotua. Silloin, kun luulisi heidän jääneen istumaan raunioille, tekevät he juuri uuden kaupungin perustuksia raunioista. Nyt näen kaikkialle nousevan uusia rakennustelineitä…

"Wenn ein Ding geschehen, Selbst die Narren es verstehen…"

[Kun kumma jo on tapahtunut, niin hullukin sen ymmärtää.]

"Todellisuudessa vallitsee täällä yhä entinen ranskalainen epäjärjestys. Vain sangen tottunut voi huomata tungoksessa, joka töytäilee kaikille suunnille, tehtäviinsä kulkevat työmiesten ryhmät. Nämä ovat, kuten tiedätte, ihmisiä, jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään huutamatta katoilta, mitä he puuhaavat. Sitäpaitsi he ovat siitä omituisia, etteivät osaa tehdä mitään halventamatta lähimäistensä töitä. Moisesta saattaisi selvinkin pää mennä pyörälle. Mutta kun on elänyt lähes kymmenkunnan vuotta heidän parissaan niinkuin minä, ei enää anna heidän melunsa pettää. Huomaa vain, että he kiihoittavat sillä tavoin itseään työhön. Puhuessaan he koko ajan myöskin toimivat; ja kun jokainen työpaikka rakentaa taloaan, niin lopulta syntyy uusi kaupunki. Ihmeellisintä on, että rakennusten kokonaisvaikutus ei ole ristiriitainen. Vaikka he kannattavatkin aivan vastakkaisia mielipiteitä, ovat he kuitenkin kaikki samaa maata. Joten heidän anarkiansa alla piilee yhteisiä vaistoja, rodun logiikka, joka korvaa heillä kurin, mikä kuri ehkä lopulta on lujempaa kuin parhainkin preussilainen sapelivalta.

"Kaikkialla näkyy sama innostus, sama rakentamisen kuume: politiikassa, jonka aloilla sosialistit ja natsionalistit koettavat kilvan vääntää kiinni höltyneitä vallan rattaita, taiteessa, josta toiset tahtovat tehdä vanhan aristokraattisen palatsin etuoikeutettuja varten, toiset suuren hallin, missä kollektiivinen henki laulaisi: toiset ovat menneisyyden korjaajia, toiset tulevaisuuden rakentajia. Mitä nuo kekseliäät eläjät muuten tekevätkin, aina he muovaavat samoja kennoja. Heidän majavan- tai mehiläisenvaistonsa saa heidät liikkumaan läpi vuosisatojen samanlaisin elein, löytämään aina samat muodot. Kaikkein vallankumouksellisimmat heistä ovat ehkä tietämättään eniten kiintyneitä juuri vanhimpiin traditsioneihin. Olen huomannut syndikalistien ja merkittävimpien nuorten kirjailijain joukossa oikeita aitokeskiaikaisia sieluja.

"Nyt, kun olen jälleen tottunut heidän metelöivään ulkonaiseen käytökseensä, näen ilokseni heidän työnsä. Tunnustakaamme suoraan: olen liian vanha karhu oppiakseni tuntemaan oloni mukavaksi heidän asumuksissaan; minä tarvitsen laajalti ilmaa ympärilleni. Mutta miten hyviä työntekijöitä he ovat! Se on heidän korkein hyveensä. Se aateloi keskinkertaisimmatkin ja turmeltuneimmat heistä. Ja minkälainen kauneudenvaisto heidän taiteilijoillaan on! Ennen en sitä selvästi huomannut. Te olette opettanut minut näkemään sen. Silmäni ovat auenneet Rooman valolle. Teidän renessansinne miehet ovat johtaneet minut ymmärtämään näitä. Debussyn sivut, Rodinin torsot, Suarèsin lauselmat ovat teidän cinquecentistienne jälkeläisiä.

"Ei silti, ettei monikin asia minua täällä kiusaisi. Olen tavannut vanhoja Markkinatorin aikuisia tuttavia, jotka ennen muinoin herättivät minussa niin paljon pyhää vihaa. He eivät ole laisinkaan muuttuneet. Mutta minä, oi, minä itse olen muuttunut! En uskalla enää olla ankara. Kun minulle tulee halu tuomita tylysti jotakuta heistä, sanon itselleni: 'Siihen sinulla ei ole oikeutta. Sinä, joka uskoit olevasi väkevä, olet tehnyt pahempaa kuin nuo miehet.' Olen myöskin oppinut huomaamaan, ettei auringon alla ole mitään tarpeetonta, vaan että halpamaisimmillakin on oma tärkeä osansa suuressa tragediassa. Turmeltuneet dilettantit, löyhkävät epämoralistit ovat suorittaneet termiitintyönsä: oli hävitettävä vanha, huojuva hökkeli ennenkuin voitiin rakentaa uusi. Juutalaiset ovat toteuttaneet pyhää tehtäväänsä, nimittäin pysyneet toisten rotujen keskellä vieraana kansana, rotuna, joka kutoo yhteisihmisyyden verkkoa maailman laidasta laitaan. He kaatavat kansakuntain välisiä älyllisiä rajamuureja, hankkiakseen jumalalliselle järjelle vapaata tilaa. Pahimmat turmelijat, ironiset hävittäjät, jotka repivät maahan muinaisuutemme uskot ja tappavat kalliit vainajamme, he ovat tietämättään mukana pyhässä työssä, uuden elämän luomisessa. Samalla tavoin luo kosmopoliittisten pankkiirien itsekäs etu (minkälaisten onnettomuuksien hinnalla!), tahtoivatpa he itse sitä tai eivät, tulevaisen maailmanrauhan perustuksia, yhteistyössä vallankumouksellisten kanssa, jotka taistelevat heitä vastaan; ja se luo niitä paljoa varmemmalla tavalla kuin pasifistien hölmöt hommat.

"Näette, että olen vanhentunut. En pure enää. Hampaani ovat murtuneet. Kun menen teatteriin, en ole enää sellainen naivi katselija, joka haukkuu petturia ja hyökkäilee näyttelijäin kimppuun.

"Tyyni sulotar, puhun teille ainoastaan itsestäni; ja kuitenkin minä ajattelen alinomaa pelkästään teitä. Jos tietäisitte, kuinka minun oma itseni harmittaa minua! Se on tungetteleva ja voimia viepä. Se on rautakuula, jonka Jumala on sitonut kaulaani. Kuinka mielelläni olisin jättänyt sen teidän jalkojenne juureen! Mutta mitäpä olisitte sillä tehnyt? Se on surkea lahja… Teidän jalkanne ovat luodut astelemaan lempeän maan pintaa ja hiekkaa, joka soittaa askelten alla. Minä näen nuo rakkaat jalat liikkumassa huolettomina vuokkojen kirjaamia nurmikenttiä… (Oletteko ollut Villa Doriassa?)… Ja nyt ovat jalat jo väsyneet. Näen teidät loikomassa mielipaikassanne, salinne nurkkamassa; nojaatte kyynärpäähänne, kädessänne on kirja, jota ette lue. Te kuuntelette minua hyväsydämisesti, kiinnittämättä erikoista huomiota siihen, mitä puhun: sillä olen ikävystyttävä; ja saadaksenne silloin tällöin rauhaa palaatte omiin ajatuksiinne; mutta te olette kohtelias, ja kun ette tahdo loukata minua, niin tulee teidän silmiinne tarkkaava ilme, jos milloin sanani kutsuvat teidät kaukaisista haaveistanne. Ja minä, minäkin olen yhtä kaukana kuin te siitä, mistä puhun; minäkään tuskin kuulen omien sanojeni sorinaa; ja samalla kuin seuraan niiden heijastuksia teidän kauniissa kasvoissanne, kuuntelen oman olemukseni pohjalta toisia sanoja, joita en teille näytä. Ne kuulette hyvin, tyyni sulotar, kaikkien muiden vastakohtana; mutta te ette ole vain niitä kuulevinanne…

"Hyvästi! Luulen, että saatte pian minut nähdä. En jää ikävään kuolemaan. Mitä minulla täällä on tekemistä, kun nyt konserttinikin ovat annetut? — Suukko lapsillenne, heidän kilteille pikku poskilleen. He ovat samaa ainesta kuin te: siihen täytyy tyytyä!…

Christophe."

* * * * *

"Tyyni sulotar" vastasi:

"Ystäväni, sain teidän kirjeenne ollessani tosiaan siinä salini pikku nurkkamassa, jonka te muistatte niin hyvin; ja minä luin sen sillä tavoin kuin minä osaan lukea, antaen kirjeenne silloin tällöin levätä, ja leväten itsekin samalla lailla. Älkää pahastuko. Tein sen siksi, että kirjettä kestäisi kauemmin. Siten vietimme siinä koko iltapäivän. Lapset tulivat vähän väliä kysymään, mitä minä yhä luin. Sanoin, että luin kirjettänne. Aurora katseli noita papereita surkuttelevin silmin ja virkkoi: 'Kuinka ikävää mahtaa olla kirjoittaa noin pitkiä kirjeitä!' Minä koetin selittää hänelle, ettei kirje ollut mikään ainekirjoitus, jonka olin antanut heille laiskanläksyksi, vaan meidän keskeistä vuoropuhelua. Aurora kuunteli sanaakaan virkkamatta, sitten hän juoksi pois veljensä kanssa viereiseen huoneeseen leikkimään; ja kun Lionello jonkun hetken päästä alkoi pitää kovaa melua, kuulin Auroran hänelle sanovan: 'Ei saa huutaa; mamma puhuu herra Christophen kanssa.'

"Se, mitä sanotte ranskalaisista, on minusta mielenkiintoista eikä silti minua hämmästytä. Muistattehan minun usein moittineen teitä, että olette heille epäoikeudenmukainen. Heitä voi kyllä olla rakastamatta. Mutta miten älykäs kansa! On muita, keskinkertaisia kansoja, joiden pelastuksena on hyvä sydän ja fyysillinen voima. Ranskalaisten pelastus on heidän älynsä. Se puhdistaa heidän kaikki heikkoutensa. Se luo heidät uudestaan. Juuri, kun luulee heidän kukistuneen, maahan masentuneen ja pilalle turmeltuneen, löytävät he älynsä iankaikkisesti pulppuavasta lähteestä uuden nuoruuden.

"Mutta nyt minun täytyy teitä torua. Te pyydätte minulta anteeksi, ettette puhu muka muusta kuin itsestänne. Olette suuri ingannatore! Tehän ette puhu itsestänne mitään. Ette mitään, mitä olette tehnyt, mitä olette nähnyt. Serkkuni Coletten — (miksi ette käy häntä katsomassa?) — täytyi lähettää minulle konserttejanne koskevia sanomalehtileikkeitä, muuten en olisi saanut tietää mitään menestyksestänne. Te hiiskutte minulle siitä vain ohimennen. Oletteko niin irtaantunut kaikesta?… Niin ei ole laita. Tunnustakaahan toki, että se ilahduttaa teitä… Täytyyhän sen teitä ilahduttaa, ensinnäkin siksi, että minäkin olen siitä iloinen. Minä en pidä siitä, että valittelette erehdyksiänne. Kirjeenne sävy oli alakuloinen. Sitä se ei saa olla… On hyvä, että olette oikeudenmukainen muita kohtaan. Mutta tästä ei seuraa, että teillä olisi oikeus murjoa itseänne niinkuin teette, ja väittää olevanne muka pahempi kuin pahimmat heistä. Joku siivo kristitty kiittäisi moista mielenlaatuanne. Mutta minä sanon, että se on paha. Minä en ole mikään siivo kristitty. Olen kunnon italiatar, joka ei pidä siitä, että ihminen kiusaa itseään menneisyydellään. Nykyhetki riittää hänelle. En tiedä, mitä olettekaan muinoin mahtanut tehdä. Olette minulle kertonut siitä jonkun sanan, ja luulen arvaavani loput. Se ei ollut varsin kaunista; mutta silti olette minulle yhtä rakas. Christophe-parka, nainen ei saavuta minun ikääni tietämättä, että kunnon mies saattaa usein olla sangen heikko. Ellei hänen heikkouttaan tuntisi, ei häntä niin rakastaisi. Älkää enää ajatelko, mitä olette tehnyt. Ajatelkaa, mitä aiotte tehdä. Katuminen ei hyödytä mitään. Katuminen on taaksepäin menemistä. Ja niin hyvässä kuin pahassakin täytyy aina astua eteenpäin. Sempre avanti, Savoia!… Luuletteko, että minä antaisin teidän tulla takaisin Roomaan! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Pysykää te Parisissa, luokaa, toimikaa, antautukaa taiteelliseen elämään. Minä en tahdo, että te hellitätte otteenne. Minä tahdon, että teidän on luotava kauniita töitä ja että niiden on onnistuttava; tahdon, että te olette voimakas, voidaksenne auttaa uusia Christophe-nuorukaisia, jotka nyt aloittavat samat taistelut ja kokevat samoja kärsimyksiä kuin tekin aikoinanne. Menkää heidän luoksensa, auttakaa heitä ja olkaa nuoremmille veljillenne parempi kuin vanhemmat veljet ovat teille olleet. — Ja lopuksi tahdon, että teidän on oltava voimakas, tahdon vain sitä varten, että tietäisin teidät voimakkaaksi: te ette aavista, minkälaisen voiman se antaa minulle itselleni.

"Minä käyn melkein joka päivä lapsien kanssa Villa Borghesessa. Toissapäivänä läksimme ajelulle Ponte Molleen, ja kiersimme jalkaisin Monte Marion ympäri. Te herjaatte jalkapoloisiani. Ne ovat nyt teille kovin vihoissaan. — 'Mitä tuo herra puhuukaan, että me muka väsymme heti, kun kävelemme kymmenisen askelta, pelkästään Villa Doriaan? Hän ei tunne meitä laisinkaan. Jos emme haluakaan itseämme vaivata, johtuu se siitä, että olemme laiskat, eikä siitä, ettemme muka jaksaisi…' Unohdatte, ystäväni, että minä olen maalaistyttö…

"Menkää käymään serkkuni Coletten luona. Oletteko yhä hänelle närkästynyt? Hän on pohjaltaan hyvä nainen. Hän vannoo nykyään ainoastaan kautta teidän pyhän nimenne. Parisittaret tuntuvat olevan musiikkiinne hullaantuneet. (He lienevät olleet sitä jo ennenkin.) Ainoastaan Bernin-karhustani itsestään riippuu, tahtooko hän olla Parisin leijona. Oletteko saanut kirjeitä? Onko teille tehty rakkaudentunnustuksia? Te ette hiisku minulle yhdestäkään naisesta. Olettekohan rakastunut? Kertokaa minulle. Minä en ole mustasukkainen.

Ystävättärenne G."

* * * * *

— "Jos luulette, että olen teille kiitollinen viimeisestä lauseestanne, niin erehdytte suuresti! Soisipa Jumala, että olisitte mustasukkainen, te pilkallinen sulotar! Mutta älkää toivoko, että minä voisin teitä sellaiseksi opettaa. Minulla ei ole mitään taipumusta pikiintyä näihin hullaantuviin parisittariin, joiksi heitä kuvailette. Hullaantuviako luonteeltaan? Kunpa he sitä olisivat! Mutta sitä he ovat kaikkein vähiten. Älkää toivoko, että pääni menee heidän tähtensä pyörälle. Ehkä heillä olisi siihen suuntaan suurempi menestys, jos he olisivat musiikilleni välinpitämättömiä. Mutta on liiankin totta: he pitävät siitä; ja kuinkapa voisin silloin enää kuvitella heistä mitään? Jos joku ihmiselle sanoo ymmärtävänsä häntä, saattaa olla varma, ettei hän häntä ymmärrä…

"Älkää käsittäkö sutkauksiani liian vakaviksi. Tunteeni teitä kohtaan eivät tee minua epäoikeudenmukaiseksi toisille naisille. Minä en ole tuntenut heitä kohtaan yleensä sympatiaa ennenkuin nyt, jolloin en katsele heitä rakastunein silmin. Heidän suuri, kolmekymmentä vuotta kestänyt yrityksensä vapautua siitä alentavasta ja epäterveestä puoliorjuudesta, johon meidän miehinen tylsä itsekkyytemme on heidät kammitsoinut, — onnettomuudeksi sekä heille että meille, — tuntuu minusta aikakautemme suurtapaukselta. Sellaisessa kaupungissa kuin tämä oppii ihailemaan tätä uutta tyttöpolvea, joka lukemattomista esteistä välittämättä hyökkää vilpittömällä innolla valloittamaan tieteen saavutuksia ja arvoasteita, — tuota tiedettä ja noita arvoja, joiden he uskovat heidät vapauttavan: avaavan heille kaikki tuntemattoman maailman salaisuudet, tekevän heistä miesten vertaisia…

"Tietysti on se usko kuvitelmaa ja hiukan naurettavaa. Mutta edistys ei käy koskaan sillä tavoin kuin toivotaan; ja siitä huolimatta toteutuu se aina, joskin toisenlaisia teitä. Nykyisten naisten ponnistus ei mene hukkaan. Se luo täydellisempiä naisia, inhimillisempiä kuin suurten vuosisatojen naiset olivat. He eivät ole enää elävistä maailmankysymyksistä välinpitämättömiä: seikka, mikä ennen muinoin oli suorastaan skandaali ja hirveä luonnottomuus; sillä eihän ole siedettävää, että nainen, olipa hän miten tarkka tahansa pitämään huolta kotivelvollisuuksistaan, luulee pääsevänsä vapaaksi velvollisuuksistaan nykyaikaisena yhteiskunnan kansalaisena. Heidän muinaiset kantaäitinsä, nuo Jeanne d'Arcin ja Catarina Sforzan aikalaiset, eivät ajatelleet niin matalasti. Nainen on niistä ajoista näivettynyt. Me olemme kieltäneet häneltä auringon ja ilman. Hän ottaa ne nyt meiltä väkivalloin takaisin. Ah, noita uljaita pikku yrittäjiä!… Tietysti monet näistä nykyjään taistelevista kuolevat tahi menevät pilalle. Tämä on murrosaikaa. Ponnistus on liian raju aikojen kuluessa veltostuneille voimille. Jos kasvi saa olla ylen kauan ilman vettä, polttaa sen ensimäinen sade. Mutta mitäpä sille voi! Se on aina kaiken edistyksen ehto. Jälkeentulevat auttaa tämä kärsiminen kukkimaan. Nämä nykyiset sotaiset pikku neitsyet, joista useatkaan eivät pääse naimisiin, ovat tulevaisuudessa hedelmällisempiä kuin kokonaiset sukupolvet ennen heitä eläneitä ja lapsia synnyttäneitä perheenäitejä: sillä näistä lähtee uuden klassillisen aikakauden naissuku, ja se on heidän uhrautumisensa ansiota.

"Tällaisia ahkeria mehiläisiä ei tarvitse toivoa löytävänsä serkkunne Coletten salongissa. Mikä into teille on tullut yllytellä minua tuon naisen luokse? Minun täytyi totella teitä; mutta ei ollut hyväksi, että käytitte valtaanne väärin. Minä torjuin kolme hänen vieraskutsuaan, jätin vastaamatta kahteen hänen kirjeeseensä. Hän tuli hätyyttämään minua eräässä orkesteriharjoituksessa — (koetettiin kuudetta sinfoniaani). — Näin hänen tulevan väliajalla sisään, nenä koholla, ilmaa haistellen, huudahtaen: 'Tämä tuntuu rakkaudelta. Ah, miten minä rakastan tällaista musiikkia!…'

"Hän on fyysillisesti muuttunut; ainoastaan hänen kissansilmänsä aukenevine silmäterineen ovat entiset ja samoin tuo fantastinen nenä, joka irvistelee ja vainuaa ilmaa. Mutta kasvot ovat levinneet, poskipäät vankentuneet, väri raikastunut ja virkistynyt. Urheilu on ne muuttanut. Sillä hän on antautunut sieluineen ruumiineen urheilemaan. Hänen miehensä on, kuten tiedätte, Automobiiliklubin ja Aeroklubin pomoja. Täällä ei järjestetä ilmailukilpailuja tai pikamatkoja joko maata tai vettä pitkin, joissa Stevens-Delestradet eivät olisi läsnä; he pitävät sellaista suorastaan velvollisuutenaan. He ovat aina liikkeellä ja maanteillä. Mistään muusta on mahdoton puhua. Heidän suustaan ei lähde muita sanoja kuin Racing, Rowing, Rugby, Derby. Aivan uusimuotista maailmanihmisten lajia! Pelléas-aika naisilta on mennyt. Sielu ei ole enää muodissa. Nuoret tytöt komeilevat punaisella, ahavoituneella hipiällä, ilmaretkillä ja urheiluissa auringonpaisteessa paahtuneella; he katselevat meitä nyt miehen silmin; ja he nauravat hiukan karkeaa naurua. Sävy on tullut häikäilemättömäksi ja raaemmaksi. Teidän serkku-rouvanne puhuu usein kursailematta suorastaan hirveitä. Hän on suursyömäri, hän, joka ennen söi tuskin yhtään. Hän valittelee kyllä yhä huonoa vatsaansa, ettei se tottumus aivan unohtuisi; mutta hän ei jätä koskaan pistämättä sinne hyviä paistinpaloja. Hän ei lue mitään. Niissä piireissä ei enää lueta mitään. Musiikki yksin on saanut armon. Onpa se hyötynytkin kirjallisuuden tappiosta. Kun tuollaiset ihmiset ovat perinpohjin itsensä uuvuttaneet, on musiikki heille turkkilaista kylpyä, höyrysaunaa, hierontaa, nargileen huumausta. Ajatella ei tarvitse. Musiikki on urheilun ja rakkauden väliaste. Ja sekin on urheilua. Mutta muodikkain urheilu esteettisten huvitusten joukossa on nykyään tanssi. Venäläiset tanssit, kreikkalaiset tanssit, sveitsiläiset tanssit, amerikalaiset tanssit! Parisissa tanssitaan kaikkea: Beethovenin sinfonioita, Aiskhyloksen tragedioita, Vatikaanin antikviteetteja, Orpheusta, Tristania, 'Passionia', ja voimistelua. Noilla onnellisilla on oikea hyppytauti.

"Huvittavinta on, miten serkkunne sulattaa tuon kaiken yhteen: estetisminsä, sporttinsa ja käytännöllisen järkensä (sillä hän on perinyt äidiltään raha-asiain tajunnan ja itsevaltiutensa kotihommissa). Siitä luulisi syntyvän uskomattoman sekoituksen; mutta hän viihtyy siinä mukavasti; hänen hulluimmat omituisuutensa jättävät hänen älynsä selväksi, aivan kuin hänellä hurjimmilla automatkoilla on aina silmä ja käsi varmana. Hän on hallitseva naistyyppi: hän ohjaa kaikkia muita loistavalla tavalla, miestään, kyläilijöitään, aivan vieraita. Hän harrastaa myöskin politiikkaa; hän kannattaa 'Monseigneuriä', tahtoo tehdä maastansa kuningaskunnan: ei niin, että luulisin häntä rojalistiksi; ei, hän käyttänee sitä asiaa vain keppihevosenaan saadakseen touhuta kahta enemmän. Ja vaikka hän ei pysty oikealla tavalla lukemaan kymmentä sivua mitään kirjaa, valitsee hän Akatemiaan jäseniä. — Hän on nyt suvainnut vaatia minua suojeluksensa alle. Arvaatte, ettei se ole minulle mieleinen asia. Harmillisinta on, että kun menin teitä totellakseni hänen luokseen, tuli hän vakuutetuksi vaikutusvoimastaan minuun… Minä kostan hänelle puhumalla hänelle julmia totuuksia. Silloin hän vain nauraa; ja hän tietää antaa sanan sanasta. 'Hän on pohjaltaan hyvä nainen…' Kyllä, kun hän vain on touhussa. Hän tietää sen seikan itsekin: ellei myllyllä olisi enää mitään jauhamista, olisi hän valmis mihin tahansa, ainoastaan hankkiakseen jotain tuuttiinsa. — Olen käynyt kaksi kertaa hänen luonaan. Nyt en enää sinne mene. Se riittää todistukseksi, että olen alistuvainen tahtoonne. Vai toivotteko suorastaan kuolemaani? Minä lähden sieltä aina murjottuna, murskattuna, kiusattuna. Viime kerran, kun hänet näin, tuli minulle seuraavana yönä kauhea painajainen: näin unta, että olin hänen miehensä; koko elämäni oli kytketty tuohon pyrypilveen… Hupsua unta, jollaisesta hänen miehensä ei varmaankaan mahtaisi pelästyä: sillä kaikista henkilöistä, joita Coletten asunnossa näkee, on hänen miehensä ehkä juuri harvinaisin; ja kun he puhelevat keskenään, eivät he puhu muusta kuin urheilusta. He viihtyvät erinomaisesti yhdessä.

"Kuinka tuollaiset ihmiset ovat tahtoneet nostaa minun musiikkini yleisömenestyksen korkeaan arvoon? En koetakaan sitä ymmärtää. Oletan, että se ravistelee heidän ruumistaan jollakin oudolla ja heistä reipastavalla tavalla. He ovat sille kai kiitollisia siitä, että se jotenkin rusikoi heitä. He rakastavat nykyään taidetta, jolla on ruumis. Mutta sielusta, joka siinä ruumiissa piilee, ei heillä ole aavistustakaan; he siirtyvät pian tämänpäivän ihastuksesta huomisen välinpitämättömyyteen, ja siitä välinpitämättömyydestä ylihuomisen halveksimaan, eivätkä näe sitä sielua koskaan. Se on taiteilijan ainainen tarina. En kuvittele liikoja menestyksestäni: sitä ei riitä minulle kauan; he kyllä maksattavat sen minulla. — Sitä odotellessani katselen tätä kummallista näytelmää. Haltioitunein ihailijoistani on… (voitteko arvata?)… ystävämme Lévy-Coeur. Muistatteko tuota somaa herrasmiestä, jonka kanssa, ennen muinoin jouduin naurettavaan kaksintaisteluun? Hän pitää nykyään esitelmiä niille, jotka eivät silloin minua ymmärtäneet. Ja ne esitelmät ovat sangen hyviäkin. Kaikista, jotka minusta puhuvat, on hän älykkäin. Voitte siis aavistaa, minkälaisia toiset ovat! Minun ei tosiaan kannata ylpeillä, sen vakuutan teille.

"Ylpeillä en haluakaan. Olen kovin nöyryytetty, kun kuuntelen noita teoksiani, joiden vuoksi minua ylistetään. Tunnen niissä itseni, enkä näe niissä itseäni kauniiksi. Miten armoton kuvastin onkaan sävellys ihmiselle, joka siitä voi jotain nähdä! Onneksi he ovat sekä kuuroja että sokeita. Olen usein pannut teoksiini niin paljon sekavia mielialojani ja heikkouksiani, että tunnen joskus tekeväni pahoin päästäessäni maailmaan sellaisen piruparven. Rauhoitun kuitenkin, kun huomaan, miten levollinen yleisö on: sillä on kaksinkertainen haarniska; mitkään nuolet eivät pysty siihen: ellei niin olisi, olisin kadotukseen tuomittu… Te syytätte minua liiasta ankaruudesta itseäni kohtaan. Se johtuu siitä, että te ette tunne minua niinkuin minä tunnen itseni. Ihmiset näkevät, mitä me taiteilijat olemme. He eivät näe, mitä me voisimme olla: ja meille annetaan kunnia sellaisesta, mikä ei ole niinkään paljon meidän omaa ansiotamme kuin niiden tapahtumien, jotka vievät meitä mukanaan, ja voimien, jotka meitä vallitsevat. Sallinette minun kertoa tässä teille erään esimerkin.

"Toissa iltana menin täällä erääseen kahvilaan, jollaisissa saa kuulla melkoisen hyvää musiikkia, vaikkakin hiukan eriskummaisella tavalla suoritettuna: viidellä, kuudella instrumentilla, täydentäjänä piano, soitetaan kaikki sinfoniat, messut, oratooriot. Samoin kuin Roomassa joissakin marmorikaupoissa myödään Medicien kappelia uuninreunus-koristeina. Ja se näyttää olevankin taiteelle hyödyllistä. Jotta se pääsisi liikkeelle ihmisten keskuudessa, täytyy se pienentää lantin rahoiksi. Muuten ei näissä konserteissa haluta yleisöä pettää. Ohjelmat ovat pitkät, suoritus kunnollista. Siellä tulin erään sellonsoittajan tuttavaksi. Hänen silmänsä muistuttivat omituisesti isäni silmiä. Hän kertoi minulle elämänsä tarinan. Maalaisen, talollisen pojanpoika, pikkuvirkailijan poika, ollut määrinvirastossa eräässä kylässä Pohjois-Ranskassa. Hänestä tahdottiin tehdä herra, asianajaja; hänet pantiin naapurikaupunkiin kouluun. Terve ja talonpoikainen veitikka, joka soveltui huonosti pikkukirjurin napertelevaan työhön eikä jaksanut pysyä häkissä; hän karkasi yli muurien, samoili metsissä, kuherteli tyttöjen kanssa, käytti voimansa suurta ylijäämää tappeluihin; loput aikaansa hän laiskotteli, uneksi kaikkea sellaista, mihin hän ei koskaan joutunut. Yksi ainoa seikka häntä viehätti: musiikki. Jumala tiesi, miksi. Hänen suvussaan ei ollut musikaalisia muita paitsi eräs eno, joka oli ollut hiukan hassahtava: tuollaisia maaseudun originaaleja, joiden äly ja lahjat, vaikka ne usein olisivatkin huomattavia, kuluvat hupsumaisiin joutavuuksiin heidän ylpeässä yksinäisyydessään. Tuo eno oli keksinyt uuden nuottienmerkitsemistavan — (jälleen monien entisten lisäksi!); sen piti tehdä musiikissa oikea vallankumous. Ja hän väitti keksineensä myöskin pikakirjoituksen, jolla saattaisi merkitä yhtaikaa sanat, laulun ja säestyksen. Hän itse ei ollut oppinut lukemaan ainoaakaan nuottia. Suku pilkkasi ukko-parkaa; mutta samalla oltiin hänestä ylpeitä. Ajateltiin: 'Hän on hassu. Mutta kuka tietää, ehkäpä hänessä on neroutta…' — Hänestä siirtyi musiikkimania varmaankin nuoreen sukulaiseen. Mitäpä oikeaa musiikkia hän olisi saanut kuulla tuossa maaseutukaupungissa… Mutta huono musiikki voi herättää yhtä suurta rakkautta kuin hyväkin.

"Onnetonta oli, ettei moinen intohimo ansainnut sen ympäristön ihmisten mielestä tunnustamista. Lapsi puolestaan ei ollut yhtä jäykkäpäinen järjettömyydessään kuin hänen enonsa, ja siksi lukikin hän ainoastaan salaa tuon vanhan kiihkohullun kyhäyksiä, joista siis tuli hänen kummallisen musikaalisen kasvatuksensa ainoa perusta. Kun hän oli turhamainen ja pelkäsi isäänsä ja yleistä mielipidettä, ei hän tahtonut ilmaista kunnianhimoisia haaveitaan ennenkuin oli muka onnistunut. Perheen aisoissa ponnisteleva poika-parka menetteli silloin samoin kuin monet ranskalaisten pikku porvarien lapset, jotka eivät, joko heikkoudesta tai hyvyydestä, uskalla pitää puoliaan omaistensa tahtoa vastaan, vaan alistuvat näennäisesti siihen ja elävät todellista sisäistä elämäänsä ainaisessa salamyhkäisyydessä. Hän ei seurannut omia taipumuksiaan, vaan alistui tuhertamaan sellaisella hänelle vieraalla alalla, mikä hänelle määrättiin: siinä hän oli mahdoton sekä onnistumaan että menemään kunnon tavalla nurin. Niin ja näin sai hän suoritetuksi tarvittavat tutkinnot. Niissä hän näki ainoastaan sen hyvän puolen, että ne päästivät hänet pikkukaupungin yleisön ja perheen silmälläpidon alta. Lakitiede oli hänestä murhaavan ikävää. Hän oli mielessään päättänyt, ettei hän jatkaisi sillä uralla. Mutta niin kauan kuin hänen isänsä eli, ei hän uskaltanut ilmaista omaa tahtoaan. Ehkäpä hänestä itsestäänkin oli mukavampi odottaa vielä jonkin aikaa, ennenkuin hän tekisi varman päätöksen. Hän oli tuollaisia olennoita, jotka hourailevat koko ikänsä, mitä he kerran tekevät ja mitä he osaisivat tehdä. Toistaiseksi ei hän tehnyt mitään. Juuriltaan temmaistuna ja juopuneena Parisin uudesta elämästä hän heittäytyi koko nuoren talonpoikaisen pojan raivolla kahden suuren intohimonsa valtaan: naisten ja musiikin; joutui päästään sekaisin sekä konserteista että nautinnoista. Hän hukkasi sellaiseen vuosia, yrittämättäkään millään tavoin täydentää musikaalisia tietojaan. Hänen arka itserakkautensa ja huono, itsenäinen ja epäluuloinen luonne estivät häntä hankkimasta tunteja tahi kysymästä neuvoja keneltäkään.

"Kun hänen isänsä kuoli, joutivat Themis ja Justinianus häneltä nurkkaan. Hän alkoi säveltää, vaikkei hänellä ollut rohkeutta hommata itselleen tarvittavaa tekniikkaa. Tavaksi piintynyt laiskana vetelehtiminen ja nautinnonhalu olivat tehneet hänet sellaiseksi, ettei hän pystynyt mihinkään vakavaan ponnistukseen. Hänen tunteensa oli kyllä herkkä; mutta ajatus livisti aina niinkuin muotokin hänen käsistään; kun hän ryhtyi työhön, ei hän lopultakaan saanut esille muuta kuin joutavia tavallisuuksia. Surullisinta oli, että tuossa keskinkertaisessa olennossa oli tosiaan jotain suurta. Olen lukenut pari hänen entistä sävellystään. Siellä täällä on niissä mukaansatempaavia aatteita, jotka ovat jääneet keskeneräisiksi luonnoksiksi ja vääntyneet kohta muodottomiksi. Aivan kuin virvatulia hyllyvällä suolla… Ja miten merkillinen ajatusrakenne! Hän yritteli selitellä minulle Beethovenin sonaatteja. Hän näkee niissä naurettavia, lapsellisia satuja. Mutta kuitenkin on tämä hänen käsityksensä intohimoista syvästi vakavaa! Kyyneleet tulevat hänelle silmiin, kun hän niistä puhuu. Hän antaisi itsensä tappaa sen puolesta, mitä hän rakastaa. Hän on liikuttava ja hassunkurinen. Juuri kun tekisi mieleni nauraa hänelle vasten naamaa, tahtoisin häntä syleillä… Perinpohjin kunniallinen sielu. Hänessä asuu voimakas halveksiminen parisilaisia nurkkapyhimyskuntia kohtaan, — (joskaan hän ei voi estää itseään, enempää kuin kukaan pikku porvari, ihailemasta suuruuksia, joilla on tuota siunattua menestystä)…

"Hän sai pienen perinnön. Muutamassa kuukaudessa hän pisti sen poskeensa; ja sitten, varattomana ollessaan pälkähti hänen päähänsä, niinkuin monien muiden hänenlaistensa, sellainen rikollinen kunniallisuus, että hän nai köyhän tytön, jonka oli vietellyt; vaimolla oli kaunis ääni, ja hän osasi soittaa, joskaan ei välittänyt musiikista. Heidän täytyi nyt elää hänen äänellään ja miehen keskolaisella kyvyllä soittaa violonselloa. Tietysti he piankin huomasivat kumpikin toisensa lahjattomuuden eivätkä voineet enää toisiaan kärsiä. Heille oli syntynyt tyttö. Isä kohdisti nyt tuohon lapseen oman elämänsä haaveet; hän ajatteli, että tyttärestä tulisi se, mihin hän itse ei ollut päässyt. Tytär tuli äitiinsä: pianon rämpyttäjä, jolla ei ollut lahjoja rahtuakaan; hän jumaloi isäänsä ja antautui isänsä mieliksi hänen elämänuralleen. Monta vuotta kiertelivät he pitkin kylpyläkaupunkeja saaden osakseen enemmän häväistystä kuin rahaa kukkaroonsa. Lapsi, joka oli heiveröinen ja liiaksi rasitettu, kuoli. Vaimo muuttui epätoivoissaan yhä ja yhä ärtyisemmäksi. Ja heidän elämänsä oli pohjatonta kurjuutta, josta ei ollut mitään toivoa päästä; heitä piti hengissä ainoastaan ihanteen haave, ihanteen, jota ei uskota saavutettavan…

"Ja minä, ystäväni, minä ajattelin, kun näin tämän epäonnistuneen raukan, jonka elämä oli ollut pelkkiä pettymyksiä: 'Kas tuollainen minusta olisi voinut tulla. Meissä molemmissa on ollut lapsina yhteisiä piirteitä; ja eräät myöhemmän elämämme seikkailut muistuttavat toisiaan; olenpa nähnyt sukulaisuutta musikaalisten aatteittemmekin välillä; mutta hänen aatteensa ovat jääneet keskelle taipaletta. Mistä se johtuu, etten minä ole sortunut niinkuin hänkin? Epäilemättä tahtoni voimasta. Mutta myöskin sattumasta. Ja tahtoni, onko se sitten pelkästään omaa ansiotani? Eikö paremmin rotuperäni, ystävieni, sen Jumalan, joka on minua auttanut?…' Tällaiset ajatukset tekevät ihmisen nöyräksi. Tuntee olevansa kaikkien veli, jotka rakastavat taidetta ja kärsivät sen puolesta. Alimmasta portaasta ylimpään ei välimatka ole suuri…

"Ja sitäpaitsi olen ajatellut, mitä minulle kirjoititte. Puhutte totta: taiteilijalla ei ole oikeutta vetäytyä syrjään niin kauan kuin hän voi auttaa muita. Minä jään siis, pakotan itseni jäämään, muutamiksi vuoden kuukausiksi joko tänne tahi Wieniin tai Berliniin, vaikka minun on hyvin vaikea nyt enää kotiutua näihin kaupunkeihin. Mutta ei saa hellittää. Joskaan ei minusta ole ehkä suurta hyötyä muille, kuten minulla on täysi syy pelätä, niin kenties tästä oleskelustani on hyötyä edes minulle itselleni. Ja lohdutan itseäni sillä, että te tahdotte niin. Ja kaiken lopuksi… (en mieli valehdella)… se alkaa huvittaakin minua. Hyvästi, tyranni. Te voitatte. Minä opin sekä tekemään, mitä te tahdotte, että myöskin sellaisia tekoja rakastamaan.

Christophe."

* * * * *

Niin ollen jäi Christophe Parisiin, osaksi Grazian mieliksi, osaksi sentähden, että hänen taiteilijauteliaisuutensa oli herännyt ja tempautui mukaan uudistuvan taiteen näytökseen. Mitä hän näki tai tekikin, aina oli Grazia hänen mielessään; ja hän kirjoitti Grazialle kaikesta. Hän tiesi kyllä vain kuvittelevansa, että sellainen aina ehdottomasti oli Grazialle mielenkiintoista; hän epäili Graziaa näitä asioita kohtaan hiukan välinpitämättömäksikin. Mutta hän oli Grazialle kiitollinen, ettei Grazia liioin ilmaissut hänelle mielialaansa.

Grazia vastasi hänelle säännöllisesti kaksi kertaa kuussa. Sydämellisiä ja hillittyjä kirjeitä, aivan kuin hänen käytöksensäkin oli. Kertoessaan Christophelle omasta elämästään oli hän aina jollain tavoin aran peittelevä ja ylpeä. Hän tiesi, minkälaisen kaiun rajut sanat herättäisivät Christophen sydämessä; hänestä oli mieluisempaa olla Christophea kohtaan näköjään kylmäkin kuin syöstä hänet kiihkomielisyyteen, johon hän ei tahtonut häntä seurata. Mutta hän oli liiaksi nainen, joten hän tiesi sen salaisuuden, ettei ystävän rakkaudelta ole riistettävä rohkeutta ja että välinpitämättömillä sanoilla tehdyn syvän pettymyksen haava on lääkittävä kohta toisilla ja lempeillä. Christophe huomasi pian tämän taktiikan; ja rakkauden oveluus neuvoi hänet puolestaan pidättämään tunteitaan, kirjoittamaan hillitympiä kirjeitä, niin että Grazian vastaukset muuttuisivat välittömämmiksi.

Kuta kauemmin hän oli Parisissa, sitä enemmän kiinnitti hänen mieltänsä tuossa jättiläismuurahaispesässä kuohuva uusi elämänhalu. Se oli hänestä sitäkin mielenkiintoisempaa, kun hän huomasi nuorten muurahaisten sympatian häntä kohtaan vähäiseksi. Hän ei ollut suinkaan erehtynyt: hänen menestyksensä oli Pyrrhoksen voitto. Hän oli ollut kadoksissa kymmenkunnan vuotta, nyt hänen paluunsa Parisiin herätti hälinää. Mutta sattuipa sellainen hyvinkin tavallinen kohtalon iva, että hänen entiset vihollisenpa, keikaroitsijat ja maailman-ihmiset, rupesivat tällä kertaa häntä suojelemaan; taiteilijat olivat häntä kohtaan jäykästi ja vaiteliaasti vihamielisiä tai he pysyivät varuillaan. Hän säilytti asemansa nimellään, jolla oli jo vanha kaiku, laajoilla työnsä tuloksilla, koko sävyllään, josta puhui intohimoinen vakuutus, ja vilpittömyytensä kiivaudella. Mutta joskin oltiin pakotetut ottamaan hänet huomioon, joskin täytyi häntä sekä ihailla että kunnioittaakin, niin kuitenkin käsitettiin häntä väärin, eikä häntä rakastettu. Hän oli joutunut syrjään ajan taiteesta. Hän oli epäsikiö, elävä anakronismi. Sitä hän oli ollut aina. Kymmenvuotinen yksinäisyys oli jyrkentänyt hänen ja maailman vastakohtaa. Hänen poissa ollessaan oli Europassa ja varsinkin Parisissa tapahtunut uudistustyö, kuten hän itsekin hyvin näki. Uusi elämänkäsitys oli syntymässä. Nousi sukupolvi, joka tahtoi enemmän toimia kuin ymmärtää, janosi enemmän onnea kuin totuutta. Se tahtoi elää, se tahtoi valloittaa elämän, vaikkapa sen olisi täytynyt valehdellakin. Ylpeyden valhe, ylpeyden kaikki aiheet: rotuylpeys, luokkaylpeys, uskontokunnallinen ylpeys, kulttuuri- ja taideylpeys, — kaikki ne kelpasivat sille, kunhan ne vain antoivat sille rautaisen panssarin, sopivat sille miekaksi ja kilveksi, suojasivat sitä sen marssiessa voittoon. Niinpä siitä polvesta oli ilkeää kuulla suutta surun sortamaa ääntä, joka puhui sille, että tuska ja epäilyskin ovat olemassa, nuo pahat ja äsken väistynyttä yötä häirinneet myrskyt, jotka uhkaavat yhä ihmiskuntaa välittämättä siitä, että niitä koetetaan kieltää ja unohtaa. Sitä ääntä oli mahdoton olla kuuntelematta; mennyt yö oli vielä liian lähellä. Silloin nuo nuoret miehet tukkivat uhallakin siltä korvansa; ja he huusivat täyttä kurkkua, jotteivät olisi sitä kuulleet. Mutta ääni puhui sittenkin voimakkaammin, ja siitä he olivat vihoissaan.

Christophe puolestaan suhtautui heihin ystävällisesti. Hän iloitsi maailman kulusta onnea kohti. Se, että tuossa liikkeessä oli paljon tahallisen ahdasta, ei pahoittanut häntä. Jos tahtoo kulkea suoraan määränpäähän, täytyy katsella suoraan eteensä. Hän, joka oli joutunut maailmojen käännepaikkaan, nautti sekä siitä traagillisesta yön säteilystä, jonka hän näki takanaan, että nuorten toiveiden hymystä, raikkaan ja kuumeisen aamunkoiton epämääräisestä kauneudesta. Hän oli heilurin liikkumattomassa napapisteessä silloin, kun heiluri nousi ylös. Seuraamatta sen liikettä kuunteli hän riemukseen elämän tahdikasta rytmiä. Hän yhtyi niiden toiveisiin, jotka kielsivät hänen menneet tuskansa. Mikä oli tuleva, se tuli nyt, niinkuin hän itsekin oli uneksinut. Kymmenen vuotta sitten oli Olivier, — tuo pieni gallialainen kukko, — ennustanut heiveröisellä laulullaan yössä ja pimeässä kaukaista päivää. Laulajaa ei enää ollut olemassa; mutta hänen laulunsa toteutui. Linnut heräsivät Ranskan puutarhassa. Ja yhtäkkiä kuuli Christophe selvempänä muiden lintujen laulua, voimakkaampana ja onnellisempana, ylösnousseen Olivier Jeanninin äänen.

Christophe silmäili hajamielisenä erään kirjakaupan näytepöydän ääressä runovihkoa, jonka tekijän nimi oli hänelle tuntematon. Jokin lauselma kirjassa herätti hänen huomiotaan; teos alkoi kiinnittää hänen mieltään. Kun hän luki avaamattomien lehtien välistä edelleen, oli hän erottavinaan tutun äänensävyn, näkevinään ikäänkuin jotkin ystävän kasvot… Oli mahdotonta määritellä, mitä hän tunsi, ja kun hän ei voinut erota kirjasta, osti hän sen. Kotonaan ryhtyi hän kohta sitä lukemaan. Ja äskeinen tunnelma tuli jälleen takaisin. Runojen väkevä henki johti hänen mieleensä näkyilmestyksen tarkkuudella vuosisatoja sitten eläneet miljoonat sielut, — nuo jättiläismäiset puut, joiden lehtiä ja hedelmiä me olemme, — Maan henget. Sivuilta selkenivät Emon yli-inhimilliset kasvot, — hänen, joka oli meitä ennen, joka säilyy meidän kadottuamme, joka istuu kuin bysantilainen Madonna vuorenkorkuisella valtaistuimella, minkä juurella ihmismuurahaiset rukoilevat. Runoilija lauloi suurten jumalatarten homeerisista taisteluista, heidän miekkojensa kalskeesta aikojen alusta asti; hän kuvaili tuota iankaikkista Iliadia, joka on Troian sotaan verraten sama kuin alpit pienten kreikkalaisten kukkulain rinnalla.

Moinen ylpeyden ja sotaisen toiminnan epopeia oli kaukainen sellaisen europalaisen hengen ajatuksille kuin Christophen. Ja kuitenkin näki hän tuossa ranskalaisen hengen visionissa, — (se oli siro neitsyt, Pallas-Athenen kilpeä kantava, — jumalatar, jonka sinisten silmien katse tunkee läpi pimeyksien: työn jumalatar, verraton taideniekka, vallitseva järki, jonka välkkyvä keihäs kaataa hälisevin huudoin ryntäävät barbaarit maahan) — kuitenkin näki hän siinä vilahdukselta katseen ja hymyn, jotka hän tunsi ja joita hän oli ennen muinoin rakastanut. Mutta ennenkuin hän pääsi selville huomiostaan, oli näky haihtunut. Ja kun hän sitten kiihtyen ajeli sitä takaa eikä saanut kiinni, niin kuuli hän yhtäkkiä erästä sivua kääntäessään tarinan, jonka Olivier Jeannin oli kertonut hänelle joku päivä ennen kuolemaansa…

Christophe joutui aivan päästä pyörälle. Hän juoksi kirjan kustantajan luokse ja kysyi runoilijan osotetta. Sitä kieltäydyttiin ilmoittamasta, kuten tapa vaatii. Christophe suuttui. Se ei auttanut. Viimein pälkähti hänen päähänsä, että ehkäpä hän saisi tarvitsemansa tiedon osoitekalenterista. Hän löysikin siitä osoitteen, ja heti paikalla lähti hän kirjailijan luokse. Milloin hän tahtoi jotain, ei hän koskaan malttanut hetkeäkään odottaa.

Kortteli Batignolles, siellä talon ylimmässä kerroksessa. Useita ovia yhteiseen eteiskäytävään. Christophe naputti oveen, jota hänelle oli neuvottu. Aukeni viereinen ovi. Muuan nuori nainen, ei mitenkään kaunis, — hyvin ruskeaverinen, hiukset otsalla, ihonväri samea, kasvot hermostuneet, silmät vilkaseleiset, — kysyi, mitä hän tahtoi, ja näytti epäluuloiselta. Christophe selitteli, ketä hän oli tullut tapaamaan, ja kun uudestaan kysyttiin, ilmoitti nimensä. Nainen tuli nyt huoneestaan ja aukaisi toisen oven, avaimella, joka oli hänen hallussaan. Mutta hän ei vienyt Christophea heti sisään. Hän pyysi vierasta odottamaan käytävässä, ja pujahti yksinään sisään, sulkien oven hänen nenänsä edessä. Viimein pääsi Christophe tuohon näin vartioituun asumukseen. Hän meni huoneen läpi, joka oli melkeinpä tyhjä ja jota käytettiin nähtävästi ruokasalina: siellä oli ainoastaan muutamia vanhoja ja rikkonaisia huonekaluja; uutimettoman ikkunan edessä viserteli kymmenkunnan pikkulintua häkissä. Taemmassa kamarissa loikoi kuluneella sohvalla mies. Hän nousi nyt ylös ottamaan Christophea vastaan. Nuo laihtuneet kasvot, joille sielu loi hohdettaan, nuo sametinpehmeät, kauniit silmät, joissa paloi kuumeinen tuli, ja pitkät älykkäät kädet, ruma ruumis, käheältä soiva ääni: Christophe tunsi heti paikalla… Emmanuelin! Sen sairaan pikku työläisen, joka oli ollut tahtomattaan syypää… Myöskin Emmanuel kavahti yhtäkkiä pystyyn ja tunsi Christophen.

He eivät puhuneet kotvaan mitään. Molemmat näkivät he sillä hetkellä Olivier Jeanninin… He eivät saaneet edes annetuksi toisilleen kättä. Emmanuel oli ponnahtanut askeleen taapäin. Nyt, vielä kymmenen vuoden päästä, nousi entinen salainen kauna, vanha kateus, jota hän oli tuntenut Christophea kohtaan, esille hänen vaistoelämänsä epäselvästä syvyydestä. Emmanuel seisoi siinä epäluuloisena ja vihamielisenä. — Mutta kun hän näki, miten liikutettu Christophe oli, ja luki jo hänen huuliltaan sen nimen, jota he kumpikin ajattelivat: "Olivier…", niin voitti tunne hänet: hän heittäytyi Christophen avattuun syliin.

Emmanuel kysyi:

— Minä tiesin, että te olitte Parisissa. Mutta kuinka te saatoitte löytää minut?

Christophe vastasi:

— Minä luin teidän viimeisen kirjanne; sen rivien alta kuulin hänen äänensä.

— Niinkö? sanoi Emmanuel; että te siis sen tunsitte? Kaikesta, mitä nyt olen, olen hänelle kiitollisuuden velassa.

(Hän ei millään muotoa lausunut Olivier Jeanninin nimeä.)

Tuokion kuluttua hän jatkoi synkentyneenä:

— Hän piti teistä enemmän kuin minusta.

Christophe hymyili:

— Se, joka rakastaa paljon, ei tiedä, mikä on enempi, mikä vähempi; hän antaa kaikkensa niille, joita hän rakastaa.

Emmanuel katsahti Christopheen; hänen itsepäisten silmiensä vakavan traagilliseen katseeseen syttyi yhtäkkiä syvästi lempeä hohde. Hän otti Christophea kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä sohvalle.

He kertoivat toisilleen elämänsä vaiheita. Neljäntoista ja viidenkolmatta ikävuoden välillä oli Emmanuel yrittänyt jos jonkinlaisia ammatteja: hän oli ollut latojana, verhoilijana, kiertävänä kaupustelijana, kirjakauppojen asiamiehenä, asianajajain kirjurina, erään valtiomiehen sihteerinä, sanomalehtimiehenä… Kaikissa näissä ammateissa hän oli keksinyt tilaisuuksia opiskelemiseen yhä ja alinomaa; joskus hän oli saanut tukea kunnon ihmisiltä, joita tuon pikku olennon tarmo hämmästytti; mutta enimmäkseen hän oli joutunut sellaisten kynsiin, jotka käyttivät hänen köyhyyttään ja lahjojaan väärin. Pahimmistakin kokemuksistaan hän oli rikastunut ja läpäissyt ne pahasti katkeroitumatta, joskin yhä huonontuvalla terveydellä. Hänen erikoinen taipumuksensa muinaisiin kieliin (se ei ole kovinkaan harvinaista ranskalaisen rodun keskuudessa, rodun, jonka vereen humanistiset traditsionit ovat syöpyneet) oli hankkinut hänelle erään vanhan hellenisoivan papin suopeuden ja tuen. Nämä kielitutkimukset, joita hänellä ei ollut aikaa kehittää kovin pitkälle, opettivat hänet älylliseen kuriin ja neuvoivat hänelle tyyliä. Siksi oli Emmanuel, tuo aivan kansan pohjasakasta kohonnut mies, jonka koko sivistys oli omatekoista, sattumalta saatua ja täynnä hirveitä aukkoja, saavuttanut niin erinomaisen sanallisen ilmaisukyvyn, sellaisen taidon ajatuksen muotohallintaan, ettei nuori porvaristo pääse moiseen kymmenvuotisellakaan yliopistokasvatuksella. Emmanuel piti tätä Olivier Jeanninin hyvänä työnä häntä kohtaan. Mutta oikeastaan olivat muut auttaneet häntä tehokkaammin siinä suhteessa kuin Olivier, joskin se säkene, joka sytytti hänen sieluunsa ikuisesti palavan tulen, oli lähtenyt Olivier Jeanninista. Toiset olivat ainoastaan kaataneet öljyä lamppuun.

Emmanuel sanoi:

— Minä aloin ymmärtää häntä vasta siitä ajasta, jolloin hän lähti pois. Mutta kaikki, mitä hän oli sanonut, oli mennyt olemukseeni. Hänen valonsa ei ole hylännyt koskaan minua.

Emmanuel puhui elämäntyöstään, siitä tehtävästä, jonka Olivier oli jättänyt hänelle perinnöksi, kuten Emmanuel pyhästi uskoi: ranskalaisten voimien heräämisestä, sen sankarillisen idealismin syttymisestä, jonka airut Olivier oli ollut; tämän ihanteellisuuden kaikuvaksi ääneksi tahtoi Emmanuel tulla, ääneksi, joka kuuluisi yli kamppailun ja soittaisi lähenevää voittoa; hän lauloi ylösnousseen rotunsa epopeiaa.

Emmanuelin runot olivat hänen rotunsa luonteenomaista luomaa, tuon omituisen rodun, joka on kautta vuosisatojen säilyttänyt voimakkaan kelttiläisen aroominsa, pitäen samalla merkillisenä ylpeytenään pukea ajatuksensa muinaisen roomalaisen valloittajan jättämään asuun ja hänen määräämänsä lakeihin. Niissä runoissa tapasi puhtaana koko gallialaisen rohkeuden, sankarillisen järjen ja ironian hengen, tuon sekoituksen kerskailua ja huimapäisyyttä, joka sai aikoinaan miehet tempaisemaan parrasta Rooman senaattoreja, ryöstämään Delphoin temppeliä ja singauttamaan nauraen heittokeihäänsä päin taivasta. Mutta tietysti oli tämän pienen parisilaisen suutarin täytynyt ruumillistuttaa intohimonsa muinaisten, kaksituhatta vuotta sitten kuolleiden sankarien ja Kreikan jumalien hahmoon, aivan niinkuin aikoinaan olivat tehneet hänen peruukkipäiset ammatti-isänsä ja niinkuin varmaankin hänen jälkeläisettäkin tekevät. Omituinen kansallisvaisto, jolla on oma varmuutensa: kun ranskalainen sijoittaa ajatuksensa menneiden vuosisatojen jättämiin pyörän uurteisiin, tietää hän siten ohjaavansa nuo ajatuksensa vuosisatojen turvaan. Tällainen klassillisen muodon pakko antoi Emmanuelin intohimoille sitäkin kiivaampaa purkautumisvoimaa. Olivier Jeanninin tyyni luottamus Ranskan kohtaloihin oli muuttunut hänen pikku suojatissaan palavaksi uskoksi, joka himoitsi tekoja ja oli varma voitosta. Emmanuel tahtoi sitä voittoa, hän näki sen, hän tervehti riemuin sitä. Haltioituneella uskollaan ja optimismillaan oli hän innostuttanut ranskalaisen yleisön. Hänen kirjansa oli ollut yhtä tehokas kuin suuri aseellinen taistelu. Hän oli murtanut aukon epäilyksen ja pelon rintavarustuksiin. Koko nuori polvi oli rynnännyt hänen perästään siihen aukkoon, päin uusia kohtaloita…

Emmanuel vilkastui puhuessaan; hänen silmänsä hehkuivat, hänen kelmeille poskilleen syttyi punaisia läikkiä, hänen äänensä tuli kimeäksi. Christophe ei saattanut olla huomaamatta, minkälainen vastakohta oli tämän kuluttavan tulen ja sen surkean ruumiin välillä, jota se tuli poltti. Hänestä tuntui katkeralta kohtalon ivalta, että tämä tarmon laulaja, runoniekka, joka ylisti reippaan urheilun, toiminnan ja sodan sukupolvea, osasi käydä tuskin askeltakaan hengästymättä, oli pidättyväinen ruokaan ja juomaan nähden, noudatti ylen tarkkaa elämänjärjestystä, joi ainoastaan vettä, ei voinut tupakoida, eli ilman rakastajattaria. Hänessä hehkuivat kaikki intohimot, mutta huono terveys oli pakottanut hänet surkeaan asketismiin.

Christophe katseli Emmanuelia; ja hän tunsi häntä kohtaan sekä ihailua että veljellistä sääliä. Hän ei suinkaan tahtonut mielialaansa ilmaista; mutta varmaankin näkyi se kuitenkin hänen silmistään, tahi oli sitten Emmanuel, jonka povessa kirveli ainainen avoin haava, näkevinään Christophen katseessa sääliä, mitä hän vihasi vieläkin enemmän kuin vihaa. Sillä Emmanuelin innostus lamaantui yhtäkkiä. Hän herkesi puhumasta. Turhaan koetti Christophe enää saada häntä luottavaksi. Emmanuelin sielu oli sulkeutunut. Christophe huomasi loukanneensa Emmanuelia.

Vihamielistä hiljaisuutta kesti kauan. Christophe nousi paikaltaan. Emmanuel saattoi häntä sanaakaan virkkamatta ovelle. Hänen käyntitavastaan huomasi hänen sairautensa; hän tiesi sen; hän koetti ylpeästi olla siitä välinpitämätön, mutta kumminkin hän ajatteli, että Christophe katseli häntä, ja hänen katkeruutensa vain kasvoi.

Juuri kun Emmanuel puristi kylmästi vieraansa kättä ja hyvästeli häntä, soitti ovikelloa muuan nuori ja hienosti puettu nainen. Hänen seuralaisenaan oli joku vaativa keikari, jonka Christophe tunsikin ulkonäöltä, sillä hän oli nähnyt hänet ensimäisinä teatteri-iltoina: aina hymy huulilla, lavertelemassa, tervehtimässä tuttaviaan kättään vilkuttamalla, suutelemassa naikkosten käpäliä ja heittelemässä orkesteripaikaltaan maireita hymyjä katsomon perille asti; koska Christophe ei tiennyt hänen nimeään, oli hän mielessään antanut hänelle nimen "hölmö". — Hölmö ja hänen naistoverinsa hyökkäsivät heti, kun näkivät Emmanuelin, hänen kimppuunsa, kutsuivat häntä "rakkaaksi mestarikseen" ja kukkuroivat hänet kaikenlaisilla tutunomaisen tungettelevilla tunteenpurkauksilla. Christophe kuuli poistuessaan Emmanuelin vastaavan kuivalla äänellä, ettei aika ollut vieraille soveltuva, sillä hänellä oli työtä. Christophe ihaili Emmanuelin erinomaista kykyä olla epämiellyttävä. Hän ei tiennyt, mistä syystä Emmanuel oli niin yrmeä ja jörö noille rikkaille hienostelijoille, jotka täten tulivat lahjoittamaan hänelle oikeinpa hienoja ja lähenteleviä visiittejäänkin: heiltä riitti kyllä kauniita fraaseja ja ylistyksiä, mutta Emmanuelin köyhyyden vaivojen helpottamista he ajattelivat yhtä vähän kuin ennen muinoin Cesar Franckin kuuluisat ystävät: eivät hekään koettaneet vapauttaa häntä pianotunneista, joita hänen oli pakko antaa kuolinpäiväänsä asti.

Christophe kävi sitten useampia kertoja Emmanuelin luona. Hän ei saanut seurustelua enää läheskään niin välittömäksi kuin se oli ollut ensimäisellä käynnillä. Emmanuel ei näyttänyt yhtään iloitsevan hänen tulostaan, ja hän pysyttelihe epäluuloisen hillittynä. Joskus ainoastaan sai hänelle luonteenomainen avomielisyyden kaipuu vallan hänessä; Christophen sanat vapisuttivat häntä jonkin kerran hänen olemuksensa pohjiin asti; silloin hän heittäytyi hetkellisen entusiastisen luottamuksensa lumoihin; ja hänen idealisminsa valaisi silloin hänen salatun sielunsa pauhaavan runouden salamoilla. Sitten hän yhtäkkiä suistui alas innostuksensa korkeudesta; hän jäykistyi ja oli itsepintaisesti vaiti; ja Christophella oli jälleen edessään vihamies.

Monenmoiset seikat erottivat heitä. Ikäero ei ollut niistä vähäpätöisin. Christophen kehitys läheni täyttä tietoisuutta ja täydellistä itsensä hillitsemistä. Emmanuel eli vielä muuttumiskaudessa ja oli kaoottisempi kuin Christophe oli koskaan ollut. Hänen luonteensa omalaatuisuus johtui sen ristiriitaisista aineksista, jotka olivat keskenään ainaisessa taistelussa: niitä luonteen piirteitä oli voimakas stooalaisuus, joka koetti painaa atavististen himojen repimää kokonaisuutta ikeensä alle, — (olihan hän alkohoolin turmeleman isän ja prostitueeratun naisen poika); — hillitön mielikuvitus, joka nousi kapinaan teräksistä tahtoa vastaan; suunnaton itsekkyys ja yhtä suunnaton rakkaus toisia ihmisiä kohtaan, — eikä koskaan voinut arvata, itsekkyyskö vai rakkaus milloinkin voitti —; sankarillinen idealismi ja niin sairaloinen kunniannälkä, että se sai hänet aina levottomuudella ajattelemaan toisia, häntä etevämpiä. Hän oli kyllä syvästi aatteellinen ja riippumaton kuten Olivier ja omaa etuaan katsomaton kuten hän, ja mestaristaan voitollakin rahvasmaisen elinvoimaisuutensa puolesta, joka ei tuntenut mitään inhoa toimintaa kohtaan; samoin hän oli runollisilta lahjoiltaankin häntä etevämpi, ja karkea kuori suojeli häntä hyvin kaikenlaiselta kyllästymiseltä. Mutta Antoinetten veljen kuulautta ei hänessä sensijaan läheskään ollut. Hänen luonteensa oli turhamainen, rauhaton; ja hänen sielunsa sekaisuutta lisäsivät nyt vielä hänen lähimpänsäkin.

Emmanuel eli näet riitaista yhdyselämää erään nuoren naisen kanssa, joka oli hänen seinänaapurinaan: sen naisen, joka oli ottanut Christophen Emmanuelin luona ensi kerralla vastaan. Hän rakasti Emmanuelia ja vaali häntä mustasukkaisen hellästi, hoiti hänen taloutensa, kopioi hänen kirjoituksiaan, kirjoitti hänen sanelunsa mukaan. Hän ei ollut kaunis, ja intohimojen raatelema sielu oli hänellä elämän taakkana. Hän oli kansanlapsi, oli ollut kauan työläisenä eräässä pahvituotetehtaassa ja sitten postivirkailijana. Hänen lapsuutensa oli mennyt Parisin köyhien työläisten tavallisissa tukehduttavissa oloissa: tehtaissa, joissa ruumiit ja sielut sullotaan sekaisin, jossa päivät ovat näännyttävää työtä kaikenkarvaisten toverien parissa, ei ilmaa, ei hiljaisuutta, ei saa koskaan olla yksinään, mahdotonta koota itseään, suojata oman sydämensä pyhäkköä. Tyttö oli ylpeä henki; hänen sielunsa pohjalla piili uskonnollisen palava ja sekava totuuden-ihanteen kaipuu; hän oli turmellut silmänsä kopioimalla öisin, ja useinkin ilman lamppua ja kynttilää, pelkästään kuunvalossa, "Kurjia", Hugon Les Misérables-romaania. Hän sattui kohtaamaan Emmanuelin aikana, jolloin runoilija oli vieläkin onnettomampi kuin hän, sairas ja aivan ilman toimeentulon mahdollisuuksia; hän oli silloin omistautunut ruumiineen ja sieluineen Emmanuelille. Tämä intohimo oli tytön ensimäinen ja ainoa rakkaus. Hän antautuikin siihen oikealla nälkäisen kiihkolla. Hänen tunteensa oli Emmanuelille hirvittävä rasitus, sillä hänen sydämellään ei ollut antaa niin paljon kuin se puolestaan sai vastaanottaa. Tytön uskollisuus liikutti häntä; hän tiesi, että tuo nainen oli hänen parhain ystävänsä, ainoa olento, jolle hän oli kaikki kaikessa ja joka ei voinut elää ilman häntä. Mutta juuri se tieto painoi häntä raskaana taakkana. Emmanuel tarvitsi vapautta, hänen tarvitsi saada olla yksin; hänestä oli tuskastuttavaa, että nuo silmät kerjäsivät häneltä alinomaa hellää katsetta; Emmanuel puhutteli häntä usein tylysti, hänen teki mielensä sanoa hänelle: "Mene matkaasi!" Emmanuelia kiusasi hänen rumuutensa ja hänen oikulliset tunteenpuuskansa. Vaikka Emmanuel oli nähnyt niin vähän ylhäisöä, ja vaikka hän sitä oli halveksivinaankin, — sillä hän kärsi, kun tiesi olevansa sen rinnalla ruma ja naurettava, — niin oli hän herkkä kaikelle hienolle, ja häntä viehättivät vallasnaiset (oi, heidän tunteensa Emmanuelia kohtaan olivat todellisuudessa samanlaisia kuin Emmanuelin tätä hänen oikeaa ystävätärtään; mutta sitä seikkaa ei Emmanuel aavistanut). Hän koetti kohdella ystävätärtään hellyydellä, jota hänellä ei pohjaltaan ollut tahi jota ainakin ohimenevät vihanpuuskat väkistenkin synkensivät. Hänen ei onnistunut niitä puuskiaan hillitä; hänen rinnassaan oli jalo sydän, joka tahtoi kiihkeästi tehdä hyvää, mutta myöskin väkivaltainen demooni, joka osasi tehdä pahaa. Tällainen sisällinen taistelu ja tietoisuus, ettei hän saisi sitä koskaan loppumaan, tekivät Emmanuelin vaiteliaan ärtyneeksi, ja siitä ärtyneisyydestä sai myöskin Christophe nyt osansa.

Emmanuel ei voinut mitään sille, että Christophe oli hänestä vastenmielinen; siihen oli kaksikin eri syytä: toinen oli hänen vanha kateutensa (tuo hänen lapsuudenaikainen intohimonsa: sellaisesta jää ihmiseen aina jäljelle jokin yleinen sävy, vaikkapa hän olisikin itse asian jo unohtanut); toisena syynä oli Emmanuelin tulinen natsionalismi. Hänelle oli Ranska kaikkien jalojen aatteitten ruumiillistunut ilmiö: oikeuden, säälin, inhimillisen veljeyden, kaiken, mistä hänen aikansa parhaat olivat uneksineet. Hän ei asettanut sitä muun Europan vastakohdaksi, ei viholliseksi, jonka menestys kasvaa toisten kansojen raunioista; hän asetti sen noiden kansojen johtajaksi, ikäänkuin lailliseksi hallitsijaksi, joka valtikoi kaikkien yhteiseksi hyväksi; Ranska oli hänelle ihanteen miekka, ihmissuvun yhteisen rintaman sivusmies. Hän olisi mieluummin kuollut kuin nähnyt Ranskan tekevän vääryyttä. Mutta hän ei voinut aavistaa ihanteessaan olevan mitään heikkouksia. Hän oli täydellisesti ranskalainen, sydämeltään ja kulttuuriltaan, yksinomaan ranskalaisten traditsionien syövyttämä, traditsionien, joiden oikeutusta hänen ranskalainen vaistoelämänsä ei voinut epäillä. Hän väheksyi, aivan rehellisesti kyllä, muukalaista ajatustapaa ja suhtautui siihen halveksivan alentuvaisesti, — olipa ärtynytkin, ellei muukalainen tyytynyt hänelle suotuun nöyryyttävään asemaan.

Christophe näki kaiken tämän hänessä, mutta kun hän oli vanhempi ja enemmän elämän kokemuksia saanut, ei hän siitä välittänyt. Niin loukkaavaa kuin tuollainen rotuylpeys olikin, ei se Christopheen pystynyt; olihan se vain lapsenrakkauden kuvitelmien kaunis ilmaus, eikä Christophe tahtonut suinkaan tuomita mitään pyhiä tunteita, vaikkapa ne olisivat menneetkin liiallisuuksiin. Ja onhan muuten kansojen turhamaisesta uskosta oman kutsumuksensa pyhyyteen koko ihmisyydelle vain suurta etua. Kaikesta, mikä vieroitti häntä Emmanuelista, oli hänelle ainoastaan yksi seikka sietämätön: Emmanuelin ääni, joka kohosi joskus äärimäisen kimeään sävyyn. Christophen korva kärsi siitä hirveästi. Hän ei aina voinut olla irvistämättä suutaan kuullessaan sitä. Hän koetti salata mielialansa Emmanuelilta. Koetti kuulla itse musiikkia, eikä soittokonetta. Säteilihän sairaasta runoilijasta niin paljon sankarillisuuden kauneutta, kun hän puhui haltioituneena hengen voitoista, — noista toisten ja toisenlaisten voittojen edeltäjistä, — ilmojen valloituksista, "lentävästä Jumalasta", joka kohotti joukot ja vei niinkuin Betlehemin tähti ne innosta autuaina mukanaan kaukaisuuden ääriin, joissa Ranskaa odotti läheinen revanche! Näiden elämäntarmon visionien loisto ei estänyt Christophea huomaamasta vaaraa, johon tällainen väkirynnäkkö johti, eikä kuulemasta tämän uuden marseljeesin yhä kasvavaa pauhua. Hän ajatteli, hiukan ironisesti, (kaipaamatta menneisyyttä tahi pelkäämättä tulevaisuutta), että sitä laulua seuraisi kaiku, jota laulaja itse ei vielä aavistanutkaan, ja että tulisi päivä, jolloin ihmiset pitäisivät Markkinatorin aikoja parempina kuin nykyistä aikaa… Silloin ajateltaisiin: Kuinka vapaita noina aikoina sittenkin oltiin! Todellista vapauden kulta-aikaa! Koskaan ei enää saataisi sitä takaisin. Maailma kulki voiman, terveyden, miehekkään puuhan aikakautta kohti, ehkäpä kunniankin, mutta kovan auktoriteetin ja ahtaan järjestyksen kahleisiin. Miten me ihannoimmekaan entisiä rauta-aikojamme, klassillisuuden aikoja! Suuret klassilliset ajat, — Ludvig XIV tai Napoleon, — näyttävät meistä kaukaa katsoen ihmisyyden huipuilta. Ja ehkäpä on kansamme niinä aikoina voitokkaimmin toteuttanut valtio-ihanteensa. Mutta kysykäämmepä silloisilta sankareilta, mitä he ajastaan arvelevat! Ystävänne Nicolas Poussin muutti elämään ja kuolemaan Roomaan; hän oli tukehtua Ranskassa. Ystävänne Pascal ja Racine sanoivat maailmalle jäähyväiset. Ja kuinka monet muut suurimmista elivät silloin kaikesta täydelleen syrjässä, epäsuosiossa ja sorrettuina! Yksinpä sellainenkin kuin Molière oli usein katkeroitunut. — Mitä tulee teidän jumaloimaanne Napoleoniin, jota te niin kaipaatte, isänne eivät näy aavistaneen hänen heille antamansa onnen suuruutta; eikä itse antajakaan ollut totuudesta epätietoinen; hän tunnusti, että kun hän katoaisi, niin maailma huokaisisi helpotuksesta: "Ohhoi!"… Minkälainen erämaa olikaan Imperatorin ympärillä aatteisiin nähden! Äärettömällä hietikolla afrikalainen aurinko…

Christophe ei ilmaissut näitä mietteitään. Kun hän oli sattunut niihin vihjaisemaankin, joutui Emmanuel vimman valtaan; eikä Christophe silloin uudistanut yritystään. Mutta vaikka hän säilyttikin ajatuksensa ominaan, tiesi Emmanuel kuitenkin, mitä hän ajatteli. Ja vielä selvemmin hän jollakin epämääräisellä tavalla tunsi, että Christophe oli häntä kaukonäköisempi. Ja se ärsytti häntä yhä enemmän. Nuoret eivät anna vanhemmille veljilleen anteeksi, että nämä pakottavat heitä näkemään, minkälaisia he ovat kahdenkymmenen vuoden päästä.

Christophe arvasi hyvin Emmanuelin tunteet, ja hän ajatteli itsekseen:

— Hän on oikeassa. Pitäköön kukin uskonsa. Täytyy saada uskoa siihen, mitä uskoo. Jumala varjelkoon minua järkyttämästä hänen vahvaa luottamustaan tulevaisuuteen!

Mutta yksinpä Christophen läsnäolokin häiritsi Emmanuelia. Kun kaksi persoonallisuutta joutuu yhteen, painaa heistä aina toinen toista alleen, vaikka kumpikin koettaisi hälventää mahdollisimman paljon omaa vaikutustaan. Ja kukistettu tuntee silloin aina nöyryytetyn kaunaa. Emmanuelin ylpeys kärsi Christophen kokemusten ja luonteen ylemmyydestä. Ja ehkäpä yritti Emmanuel vaistomaisesti ainoastaan torjua rakkautta, joka hänessä kasvoi Christophea kohtaan…

Emmanuel tuli yhä jäykemmäksi ja aremmaksi. Hän lukitsi Christophelta ovensa. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä. — Christophen täytyi tyytyä olemaan tapaamatta häntä.

Oli tullut heinäkuun alku. Christophe päätteli, että nämä muutamat Parisissa oleskelun kuukaudet olivat antaneet hänelle paljon uusia aatteita, mutta vähän ystäviä. Loistavia ja samalla naurettavia voittoja: ei ollut liioin ilahduttavaa nähdä omaa kuvaansa, teoksiaan, keskolaisten älyjen heikontamana tahi irvikuvaksi vääntämänä. Ja ne, joiden ymmärtämyksestä hän olisi pitänyt, eivät tunteneet sympatiaa häntä kohtaan; he eivät välittäneet hänen lähentymisyrityksistään; hän ei voinut heihin yhtyä, vaikka hän olisikin kannattanut heidän toiveitaan, tahtonut olla heidän liittolaisensa; tuntui siltä kuin heidän itserakkautensa olisi levottomana kieltäytynyt hänen ystävyydestään ja pitänyt hänet mieluummin vihamiehellä. Lyhyesti sanoen: hän oli antanut oman sukupolvensa virran vieriä ohitseen, sen mukana liikkumatta; eikä uuden polven virta nyt huolinut hänestä. Hän oli joutunut yksikseen, mitä seikkaa hän ei kummastellutkaan, koska hän oli koko ikänsä tottunut elämään niin. Mutta nyt, tämän uuden yrityksen jälkeen, oli hän mielestään saanut täyden oikeuden palata sveitsiläiseen erakkomajaansa ja ryhtyä siellä toteuttamaan erästä työtä, joka oli vähitellen hänen mielessään selventänyt. Sikäli kuin hän vanheni, vaivasi häntä yhä enemmän kaipuu asettua tuohon kotimaahansa. Hän ei tuntenut siellä enää ketään, ja hän uskoi, että hän tapaisi siellä hengenheimolaisia vieläkin vähemmän kuin tässä hänelle vieraassa kaupungissa; mutta olihan Sveitsi toki hänen kotimaansa: niiltä, jotka ovat meidän vertamme, emme vaadi, että heidän on ajateltava samaan tapaan kuin me; heidän ja meidän välillämme on tuhansia salaisia yhdyssiteitä; vaistot ovat oppineet lukemaan samaa taivaan ja maan kirjaa, sydämemme puhuvat samaa kieltä.

Christophe kertoi iloisella tavalla näistä pettymyksistään Grazialle ja ilmaisi hänelle aikeensa lähteä takaisin Sveitsiin; leikkiä laskien pyysi hän häneltä lupaa saada poistua Paasista ja ilmoitti matkustavansa sieltä seuraavalla viikolla. Mutta kirjeen, loppuun tulikin sitten seuraava post-scriptum:

"Olen nyt muuttanut päätökseni. Lähtö on lykätty."

Christophe luotti Graziaan täydellisesti kaikissa asioissaan; hän paljasti hänelle aina syvimmätkin salaisuudet. Ja kuitenkin oli hänen sydämessään eräs pohjukka, mihin hän ei laskenut ketään muita kuin itsensä: se oli ne hänen muistonsa, jotka eivät olleet pelkästään hänen omiaan, vaan niidenkin, joita hän oli muinoin rakastanut. Niinpä hän ei ollut hiiskunut Grazialle mitään Olivier Jeanninia koskevaa. Sellaista salaamista ei hän tehnyt tieten taiten. Sanat eivät päässeet hänen suustaan, jos hän aikoi puhua Grazialle tuosta ystävästään. Eihän Grazia ollut Olivier Jeanninia tuntenut…

Sinä aamuna, jolloin Christophe kirjoitti ystävättärelle tätä kirjettä, tultiin kolkuttamaan hänen oveensa. Hän meni avaamaan, ja nurisi, että häntä häirittiin. Jokin nuori, noin neljän-, viidentoista vuoden ikäinen poika kysyi, oliko monsieur Krafft tavattavissa. Christophe pyysi tulijaa äkääntyneenä sisään. Poika oli vaaleaverinen, silmät siniset, piirteet hienot; hän ei ollut kovin kookas, vartalo hento ja pysty. Hän seisoi hetken Christophen edessä mitään puhumatta, hiukan hämillään. Mutta nopeasti hän siitä selvisi ja loi Christopheen kirkkaat silmänsä ja katseli häntä tarkastelevasti. Christophe hymyili katsoessaan noita kauniita kasvoja; ja poikanenkin hymyili silloin.

— No, virkkoi Christophe, mitä te nyt tahdotte?

— Minä tulin, alkoi poika…

(Hän sekautui uudestaan, punastui ja oli vaiti.)

— Kyllähän näen, että tulitte, nauroi Christophe; mutta mitä varten tulitte? Katsokaa nyt minuun, pelkäättekö te minua?

Poika hymyili jälleen, pudisti päätänsä ja vastasi:

— En pelkää.

— Hyvä! No, sanokaahan nyt ensin, kuka olette.

— Olen… yritti poika jälleen.

Hän keskeytti taas. Hänen katseensa, joka kierteli uteliaana pitkin huonetta, oli huomannut uunin reunalla Olivier Jeanninin valokuvan. Christophe silmäili vaistomaisesti sinne, minne poikakin.

— No niin, rohkeasti vaan! huudahti Christophe.

Poika sanoi:

— Minä olen hänen poikansa.

Christophe hätkähti; hän ponnahti tuoliltaan, tempasi pojan kaksin käsin luokseen ja veti hänet rintaansa vasten; hän vaipui takaisin paikalleen ja pusersi häntä syliinsä; heidän kasvonsa koskivat melkein toisiinsa, ja Christophe katseli poikaa ja hoki:

— Pikkuiseni… rakkaani…

Yhtäkkiä hän taittui pojan ohimoihin kaksin käsin, ja suuteli häntä otsalle, silmiin, poskille, nenään, hiuksiin. Poika säikähti ja tuli näin rajusta tunteenpurkauksesta noloksi ja vetäytyi irti hänen käsistään. Christophe päästi hänet. Hän kätki kasvonsa käsiinsä, hän painoi otsansa seinää vasten ja seisoi hetken niin. Poika oli peräytynyt toiselle puolelle huonetta. Christophe kohotti päätänsä. Hänen kasvonsa olivat nyt rauhoittuneet; hän katseli poikaa, hellä hymy huulillaan:

— Minä säikäytin sinut, sanoi hän. Anna anteeksi… Näetkös, minä rakastin häntä niin paljon.

Poika oli vaiti ja yhä arka.

— Miten sinä olet hänen näköisensä! huudahti Christophe… Ja kuitenkaan en olisi sinua tuntenut. Mikä tehneekään toiseksi?

Hän kysyi:

— Mikä on nimesi?

— Georges.

— Aivan niin. Muistan nyt. Christophe-Olivier-Georges… Miten vanha olet?

— Neljätoista vuotta.

— Neljätoista vuotta! Niin kauanko siitä jo on?… Se on minusta niinkuin eilinen päivä, — tai niinkuin pitkien aikakausien yö… Kuinka sinä oletkin hänen näköisensä! Samat kasvojen muodot. Samat, ja kuitenkin toiset. Sama silmien väri, eivätkä kuitenkaan samat silmät. Sama hymy, sama suu, eikä silti sama äänensointu. Sinä olet voimakkaamman näköinen, ryhtisi parempi. Kasvosi täyteläämmät, mutta punastut aivan kuin hän. Tule istumaan tänne, niin jutellaan. Kuka sinut lähetti minun luokseni?

— Ei kukaan.

— Itsestäsikö sinä siis tulit? Miten sinä minut tunsit?

— Olen kuullut puhuttavan teistä.

— Kuka on puhunut?

— Äiti.

— Niinkö! huudahti Christophe. Tiesikö hän, että sinä lähdit luokseni.

— Ei.

Christophe oli hetkisen vaiti; sitten hän kysyi:

— Missä te asutte?

— Parc Monceaun lähistöllä.

— Tulitko sieltä jalkaisin? Niinkö? Siinä on patikoimista. Taidatpa olla väsynyt.

— Minä en ole väsynyt milloinkaan.

— Kas vaan! Näytäpäs käsivarsiasi.

(Christophe tunnusteli hänen käsivarsiaan.)

Sinäpä olet luja miehenalku… Ja mikä sinut sai tulemaan minua katsomaan?

— Se, että isä piti teistä enemmän kuin kenestäkään.

— Niinkö hän sinulle sanoi?

(Tämän lauseensa Christophe oikaisi:)

— Äitisikö sinulle on niin sanonut?

— Äiti.

Christophe hymyili mietteissään. Hän ajatteli: "Hänkin, Jacqueline… Miten he kaikki rakastivat häntä! Miksi he eivät sitten rakkauttaan hänelle näyttäneet?…"

Christophe jatkoi:

— Minkä tähden sinä tulit vasta nyt?

— Minä halusin tulla jo ennemmin. Mutta luulin, että te ette tahtoisi minua nähdä.

— Minäkö!

— Viikkoja sitten näin teidät Chevillardin-konserteissa; olin siellä äitini kanssa, muutaman tuolirivin päässä teistä; minä tervehdin teitä; te katsoitte aivan lävitseni ja rypistitte kulmianne, ette vastannut minulle.

— Minäkö katsoin muka sinuun?… Rakas poikaseni, mitä sinä ajattelet?… Minä en sinua nähnyt. Silmäni ovat heikontuneet. Siitä syystä minä vain rypistelen kulmiani… Niinkö pahaksi minua luulit?

— Minä luulen, että te voitte olla myöskin paha, jos tahdotte.

— Niinkö arvelet? sanoi Christophe. No, jos luulit, etten minä tahtonut sinua nähdä, niin kuinka uskalsit nyt tulla luokseni?

— Siksi, että minä tahdoin nähdä teitä.

— Entäpä jos olisin ajanut sinut ulos?

— Minä en olisi antanut itseäni ajaa.

Georges lausui tämän nopeasti ja päättävästi, samalla sekä ymmällään että uhmaavasti.

Christophe purskahti nauruun; ja samoin Georges.

— Olisit tainnut työntää minut itseni ulos?…

Katsopas mokomaa vintiötä!… Ei, toden totta, sinä et muistutakaan isääsi.

Poikasen herkkäilmeiset kasvot synkkenivät.

— Te sanotte, etten minä muistuta häntä? Mutta äskenhän te väititte, että…? Te siis luulette, ettei hän olisi pitänyt minusta? Ettekä siis tekään pidä minusta?

— Mitä sinä siitä, pidänkö sinusta?

— Paljonkin.

— Miksi?

— Siksi, että minä pidän teistä.

Ja yhdessä ainoassa tuokiossa välkähti pojan silmissä, huulilla, koko kasvoilla kymmenenkin erilaisen tunteen ilmettä. Aivan kuin kevättuuli lennättää huhtikuun päivänä pilvien varjoja yli peltojen ja niittyjen. Christophelle tuli suuri ilo nähdä, kuulla häntä; hänestä tuntui aivan kuin hän olisi vapautunut menneisyyden suruista; katkerat kokemukset, kärsimykset ja Olivier-ystävänkin murheet, kaikki olivat kadonneet: Christophe tunsi syntyvänsä uudestaan tässä nuoressa Olivier'n elämän vesassa.

He puhelivat keskenään. Georges ei ollut tuntenut laisinkaan Christophen musiikkia ennenkuin näinä viimeisinä kuukausina; mutta kun Christophe oli tullut Parisiin, oli hän käynyt kaikissa konserteissa, missä hänen teoksiaan soitettiin. Kun Georges puhui niistä, oli hänen kasvoillaan vilkas ilme ja silmissä riemukas säteily, ja hän oli aivanpa itkuun valmis: niinkuin rakastunut. Hän tunnusti viimein Christophelle, että hän piti musiikista tavattomasti ja että hänkin olisi tahtonut säveltää. Mutta muutaman kysymyksen tehtyään Christophe huomasi, ettei poikasella ollut musiikin alkutietojakaan. Hän kyseli nyt, mitä Georges oli opiskellut. Nuori Jeannin kävi lyseota; hän sanoi iloisesti, ettei hän ollut mikään erinomainen oppilas.

— Mikä on vahvin puolesi? Matematiikka vai muut aineet?

— Melkein yhtä kehno olen kaikissa.

— Mitä ihmettä! Ethän suinkaan liene laiska?

Georges nauroi kursailematta ja vastasi:

— Taidanpa olla.

Sitten hän lisäsi ikäänkuin kahdenkeskeisenä salaisuutena:

— Mutta minä tiedän, etten kuitenkaan ole.

Christophe ei voinut olla purskahtamatta nauruun:

— No, miksi sinä et siis ole ahkera? Eikö mikään herätä haluasi?

— Päinvastoin, kaikki sitä herättää.

— No, mikä sitten on esteenä?

— Kaikki onniin mieltäkiinnittävää, en jouda…

— Et jouda? Mitä peijakasta sinä sitten hommaat?

Georges teki kädellään epämääräisen liikkeen:

— Vaikka mitä. Minä soitan, urheilen, minä käyn näyttelyissä, minä luen…

— Olisi kai parempi jos lukisit koulukirjojasi.

— Koulussa ei lueta koskaan mitään mieltäkiinnittävää… Ja sitäpaitsi me matkustelemme. Viime kuussa minä kävin Englannissa, näkemässä Oxfordin ja Cambridgen välistä matchia.

— Se mahtaa edistää sinun oppimistasi!

— Mitä siitä. Sillä tavoin oppii enemmän kuin koulussa.

— Entä äitisi, mitä hän sellaisesta sanoo?

— Äiti on sangen järkevä. Hän tekee, mitä minä tahdon.

— Peijakkaan poika!… Kiitäpäs onneasi, etten ole sinun isäsi.

— Te saatte kiiltää onneanne, etten ole teidän…

Oli mahdotonta vastustaa pojan veikeilyä.

— No, sanopas sinä, suurmatkailija, tunnetko minun isänmaatani, kysyi
Christophe?

— Tunnen.

— Siitä olen varma, ettet osaa sanaakaan saksaa.

— Osaan päinvastoin hyvinkin.

— No koetetaanpas vähän.

He rupesivat puhumaan saksaa. Poika solkkasi sitä virheellisesti, mutta hupaisen varmasti ja rohkeasti; hän oli sangen älykäs ja virkku ajatuksiltaan, joten hän ymmärsi aavistamalla enemmän kuin tietäen; usein käsitti hän kyllä asian päin seiniä; ja itse hän nauroi ensimäisenä omille virheilleen. Hän kertoi matkastaan, lukemistaan kirjoista, ja kertoi ylen vauhdikkaasti. Hän oli lukenut paljon, hätiköiden, pintapuolisesti, hypäten yli sivujen, keksien omasta päästään sellaiset kohdat, joita ei ollut malttanut lukea; mutta häntä kannusti virkku ja mehukas uteliaisuus, joka oli aina valmis innostumaan. Puhuessaan hän hypähteli asiasta toiseen; ja hänen kasvonsa saivat vilkkaita eleitä, kun hän kertoi joistakin näytelmistä tai teoksista, jotka olivat häntä liikuttaneet. Hänen henkiset tuttavansa olivat jotakuinkin sekalaista seuraa. Oli vaikea käsittää, kuinka hän oli joutunut lukemaan jonkin kymmenennen luokan kirjan, mutta ei tiennyt mitään monista paremmista kirjailijoista.

— Tämä kaikki on mukiinmenevää, sanoi Christophe. Mutta sinä et saa aikaan mitään, jos et tee työtä.

— Oh, ei minun tarvitse tehdä. Me olemme rikkaita.

— Hemmetti, sinun laitasi on hullusti! Tahdotko olla ihminen, joka ei kelpaa mihinkään, joka ei tee mitään?

— Päinvastoin, minä tahtoisin tehdä kaikkea. On järjetöntä sulkeutua koko iäkseen yhteen ammattiin.

— Mutta se on kuitenkin ainoa tapa oppia hoitamaan sitä ammattia hyvin.

— Niinhän ne väittävät.

— Mitä? Niinkö "ne väittävät"?… Minä todistan sen. Neljäkymmentä vuotta olen nyt koettanut ammattiani oppia. Minä tuskin alan sitä osata.

— Neljäkymmentä vuotta koettanut oppia! Ja milloin sitä ammattia sitten tekee?

Christophe purskahti nauruun:

— Pieni viisasteleva ranskalainen!

— Minä tahtoisin musiikkimieheksi, sanoi Georges.

— No, sitä urakkaa ei aloiteta koskaan liian aikaisin. Tahdotko, niin minä opetan sinua?

— Oh, miten siitä olisin onnellinen!

— Tule tänne huomenna. Koetetaan katsella, mihin sinusta on. Ellei sinulla tee mitään, kiellän sinua työntämästä milloinkaan hyppysiäsi pianoon. Jos sinulla on taipumuksia, niin koetamme tehdä sinusta jotakin… Mutta sen sanon sinulle etukäteen: minä panen sinun tekemään työtä.

— Minä teen kyllä työtä, vakuutti Georges hurmautuneena.

He päättivät, että he tapaavat toisensa seuraavana päivänä. Mutta juuri lähtiessään muisti Georges, että hänen oli seuraavana päivänä kohdattava eräitä toisia henkilöitä, ja myöskin sitä seuraavana. Tosiaankin, hän ei ollut vapaa ennenkuin viikon lopulla. Päätettiin uudelleen, minä päivänä ja millä hetkellä he tapaisivat toisensa.

Mutta kun päivä ja hetki tuli, sai Christophe odottaa turhaan. Hän tunsi suurta pettymystä. Hän oli iloinnut aivan lapsellisesti siitä, että saisi nyt uudestaan nähdä Georges Jeanninin. Tämä odottamaton vieras oli tuonut hänen elämäänsä valoa. Hän oli ollut niin onnellinen ja liikutettu, ettei ollut voinut nukkua sen päivän jälkeisenä yönä, kun Georges oli käynyt hänen luonaan. Hän ajatteli heltyneen kiitollisena tuota nuorta ystävää, joka oli tullut rakkaan ystävän puolesta häntä tapaamaan; hän hymyili ajatellessaan pojan viehkeitä kasvoja; hänen luontevuutensa, siroutensa, veitikkamainen ja teeskentelemätön suoruutensa hurmasivat häntä; hänen sydämensä täytti samanlainen sanaton onnen-juopumus, hänen korvissaan soi sama autuas humina kuin hänen ja Olivier Jeanninin ystävyyden ensimäisinä päivinä. Silloisen tunteen lisäksi tuli nyt vielä uusi, luonteeltaan sangen vakava ja melkein uskonnollinen: elävän ihmisen takaa hymyili hänelle menneisyys. — Christophe odotti seuraavan päivän, ja sitäkin seuraavan. Poika ei tullut. Eikä edes anteeksipyytelykirjettä. Christophe tuli suruiseksi ja keksi itse kaikenlaisia syitä pojan puolustukseksi. Hän ei tiennyt, minne olisi voinut hänelle kirjoittaa: hänellä ei ollut hänen osoitettaan. Ja jos hänellä olisi osoite ollutkin, ei hän kuitenkaan olisi tohtinut kirjoittaa hänelle. Kun vanha sydän rakastuu nuoreen ihmiseen, estää häveliäisyys sitä ilmoittamasta tälle, että se tarvitsee nuorta; vanha tietää hyvin, ettei nuori kaipaa häntä niin suuresti kuin hän nuorta: osat ovat epätasaiset; ihminen ei pelkää mitään niinkuin tungettelevuutta sellaista kohtaan, joka ei meistä välitä.

Eikä sitten Georges Jeanninista kuulunut mitään. Christophe kärsi kyllä siitä, mutta hän pakotti itsensä olemaan haeskelematta Jeanninia. Joka päivä hän kuitenkin odotti hävinnyttä poikaa. Hän ei lähtenytkään Sveitsiin. Hän jäi koko kesäksi Parisiin. Hän piti tosin itseään siinä suhteessa mielettömänä; mutta matkustaminen ei häntä nyt huvittanut. Vasta syyskuussa sai hän lähdetyksi muutamaksi päiväksi Fontainebleau'hon.

Lokakuun lopulla tuli Georges Jeannin jälleen naputtamaan hänen oveensa. Hän puolusteli itseään tyynesti, eikä ollut yhtään nolo, että oli syönyt sanansa.

— Minä en voinut silloin tulla, virkkoi hän; ja sitten me kohta matkustimme kaupungista. Me olimme Bretagnen puolella.

— Olisit voinut minulle kirjoittaa, sanoi Christophe.

— Niinhän minä aioinkin, mutta minulla ei ollut aikaa… Ja sitäpaitsi minä sen unohdin; minä unohdan aina kaikki, sanoi hän nauraen.

— Milloin sinä tulit takaisin Parisiin?

— Tämän kuun alussa.

— Ja kolme viikkoa meni ennenkuin viimein tulit tänne!… Kuulepas, sano minulle suoraan: äitisikö sinua estää tulemasta?… Eikö hän pidä siitä, että sinä käyt luonani.

— Pitää päinvastoin suurestikin. Hän minua käski tänään lähtemäänkin.

— Onko se totta?

— Viime kerralla, kun teidät näin, silloin ennen koululomaa, kerroin hänelle täältä palattuani kaikki. Hän sanoi minulle, että siinä olin tehnyt oikein; hän tiedusteli kaikenlaista teistä, kyseli paljon. Kun kolme viikkoa sitten tulimme takaisin Bretagnen-matkalta, kehoitteli hän minua käymään uudestaan teidän luonanne. Viikko sitten muistutti hän siitä minulle jälleen. Ja kun hän tänä aamuna sai kuulla, etten minä ollut täällä vieläkään käynyt, niin hän suuttui ja käski minun tulla tänne heti päivällisen jälkeen, yhtään viivyttelemättä.

— Etkä häpeä kertoa minulle tuollaista! Sinua täytyi ajaa pakosta minun luokseni?

— Ei, ei, älkää luulko sitä… Oi, te olette suuttunut minuun! Anteeksi… Se on totta, minä olen niin huolimaton… Torukaa minua, mutta älkää olko minulle vihainen. Minähän pidän teistä. Ellen pitäisi, niin en olisi tänne tullutkaan. En ole tullut pakosta. Minua ei yleensä voida pakottaa mihinkään, mitä minä en itse tahdo.

— Senkin vintiö! huudahti Christophe ja nauroi väkisinkin. Entäpä ne musikaaliset aikeet? Mitä niistä on tullut?

— Oh, minä ajattelen yhä niitä.

— Se ei vielä vie pitkälle.

— Nyt minä ryhdynkin toimeen. Menneinä kuukausina minä en voinut, minulla oli niin paljon, niin paljon muuta tekemistä! Mutta nyt saatte nähdä, miten minä teen työtä, jos tahdotte vielä ottaa minut…

(Poika katseli Christopheen mairittelevasti.)

— Sinä vain ilveilet, sanoi Christophe.

— Te ette usko, että tarkoitan totta.

— En tosiaankaan.

— Se on kauheaa! Kukaan ei usko minua. Minä olen siitä surullinen.

— Minä uskon sinua, kun näen sinut työssä.

— Ruvetaan sitten heti.

— Minulla ei ole nyt aikaa. Huomenna.

— Huomiseen on liian pitkältä. Minä en jaksa kestää sitä, että te halveksitte minua kokonaisen päivän.

— Sinä alat kiusata minua!

— Mutta minä rukoilen!…

Christophe hymyili omalle heikkoudelleen, antoi pojan asettua pianon ääreen ja puhui hänelle musiikista. Hän teki hänelle kysymyksiä, asetti hänen ratkaistavakseen pieniä harmoonisia probleemeja. Georges ei liikoja tiennyt; mutta hänen musikaalinen vaistonsa korvasi hänen suuren tietämättömyytensä; hän löysi soinnut, joita Christophe tahtoi, niiden nimiä tuntematta; ja hänen virheensä todistivat kaikessa kömpelyydessäänkin, että hänen tiedonhalunsa oli vilkas ja hänen tunteensa erikoisen herkkä. Hän ei hyväksynyt Christophen huomautuksia ilman keskustelua; ja älykkäät kysymykset, joita hän vuorostaan teki, osoittivat, että hänen ajatustapansa oli totuutta rakastava eikä suostunut pitämään taidetta minkäänlaisena uskontunnustuksena, jota parpatetaan pelkästään suulla, vaan tahtoi taiteensa myöskin omakohtaisesti elää. — He eivät puhelleet pelkästään musiikista. Opetuksen sattuessa harmonioihin Georges muisti tauluja, maisemia, henkilöitä, ja alkoi puhua niistä. Oli vaikeaa saada häntä pysymään aisoissaan; täytyi alinomaa taluttaa hänet pois syrjäteiltä; eikä Christophe aina sitä hennonut tehdä. Hän nautti kuunnellessaan tuon älyä ja elämää säihkyvän pikku miehen lavertelua. Miten toisenlainen Georges oli luonteeltaankin kuin Olivier!… Isässä oli elämä ollut sisäinen joki, joka virtasi äänettömästi; pojassa se oli aivan ulkopuolella: oikullinen puro, joka porisi ja leikki auringonpaisteessa. Ja kuitenkin oli vesi kummassakin samaa vettä, yhtä puhdasta kuin heidän silmänsä. Christophe hymyili ilosta, kun huomasi, että Georges tunsi vastenmielisyyttä, ihastusta tahi inhoa eräitä samoja seikkoja kohtaan kuin hänen isänsäkin aikoinaan; ja yhtä tuttua oli hänelle pojan naivi itsenäisyyskin ja hänen sydämensä jalous, sellainen, että se antaa itsensä täydellisesti, jos se ketä rakastaa… Isän ja pojan erotus oli ainoastaan siinä, että Georges piti niin monenmoisista asioista, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää kauan samasta.

Georges tuli Christophen luokse seuraavana päivänä, ja vielä seuraavina. Hän oli nuorekkaan kauniisti ja intohimoisesti rakastunut Christopheen, ja harjoitteli soittoläksyjään ylen innostuneena… Ja sitten innostus heikkeni, käynnit harvenivat. Georges ei tullut enää niin usein kuin ennen… Ja viimein ei hän enää tullut ollenkaan. Häntä ei näkynyt, ei kuulunut viikkokausiin.

Georges oli kevytluontoinen, helposti unohtava, naivin itsekäs ja vilpittömän herttainen; hänen sydämensä oli hyvä, hänen älynsä, jonka voimia hän tuhlasi alinomaa kaikenlaisiin pikku hommiin, kovin vilkas. Hänelle annettiin kaikki anteeksi, siksi, että häntä oli hauska nähdä: hän oli onnellinen…

Christophe ei tahtonut tuomita häntä. Hän ei valitellut, että Georges jätti hänet. Hän kirjoitti Jacquelinelle ja kiitti häntä siitä, että hän oli lähettänyt poikansa hänen luokseen. Jacqueline vastasi lyhyellä kirjeellä, hillityn liikutettuna; hän lausui toivovansa, että Christophe muistaisi hänen poikaansa ja ohjaisi häntä hänen elämässään. Hän ei sanallakaan hiiskunut, tahtoiko hän tavata Christophea. Hävyntunne ja ylpeys eivät sallineet hänen alistua sellaiseen kohtaamiseen. Eikä Christophe arvellut itsellään olevan oikeutta mennä Jacquelinen luokse, kun häntä ei kutsuttu. — Niin elivät he erossa toisistaan ja näkivät toisensa ainoastaan joskus konserteissa; ja ainoastaan pojan harvat käynnit Christophen luona yhdistivät heitä toisiinsa.

Talvi meni. Grazia kirjoitti enää vain joskus Christophelle. Hänen sydämessään asui kyllä Christophea kohtaan yhä edelleen uskollinen ystävyys; mutta kun hän oli oikea Italian tytär, ei sentimentaali, vaan todellisuuteen kiintynyt, niin tarvitsi hänen saada nähdä silmiensä edessä toisia ihmisiä, joskaan ei heitä ajatellakseen, niin ainakin saadakseen huvia keskustelusta heidän kanssaan. Grazian täytyi saada silloin tällöin uudistaa silmiensä muistoja, muuten hänen sydämensä muistot heikkenivät. Nyt hänen kirjeensä muuttuivat lyhyiksi ja sävyltään kaukaisiksi. Hän oli yhä edelleen varma Christophesta, aivan kuin Christophe hänestä. Mutta siitä varmuudesta lähti enemmän valoa kuin lämpöä.

Christophe ei suuresti kärsinyt uusista pettymyksistään. Hänen musiikkityönsä täyttivät hänen mielensä kokonaan. Erääseen ikäkauteen saavuttua elää voimakas taiteilija enemmän taiteessaan kuin elämässään; elämästä on tullut uni, taiteesta todellisuus. Kun Christophe oli päässyt kosketuksiin Parisin kanssa, oli hänen luomisintonsa herännyt. Ei ole maailmassa parempaa kiihoitusta työhön kuin tämän työn kaupungin näkeminen. Kaikkein flegmaattisimpiinkin tarttuu jossakin määrin sen kuume. Christophella, joka oli levännyt vuosikausia terveessä yksinäisyydessä, oli nyt ääretön määrä käytettävää voimaa. Hän oli Parisissa rikastunut niistä uusista voitoista, joita uupumattoman utelias ranskalainen henki oli saanut musiikkitekniikan aloilla; ja nyt lähti Christophe puolestaan löytömatkoille; ollen rajumpi ja barbaarisempi ranskalaisia pääsikin hän kauemmaksi heitä. Mutta näistä uusista yrityksistään ei hän jättänyt enää ainoaakaan vaistomaisen sattuman varaan. Christophen työskentelyyn oli nyt tullut suuri selvyyden vaatimus. Koko hänen entisen elämänsä ajan oli hänen neronsa totellut kaikenlaisten vastakkaisten ja vuorottelevain rytmien virtoja; hänen lakinaan oli ollut heilahtaa äärimäisestä kohdasta toiseen ja täyttää kaikki niiden välillä. Hän oli edellisenä kautena antaunut hillittömästi alttiiksi "kaaoksen silmille, jotka kiiltävät järjestyksen harson läpi", antaunut siinä määrin, että paremmin nähdäkseen tahtoi repiä tuon harson; nyt koetti hän jälleen päästä noiden silmien lumouksesta, heittää vallitsevan hengen taikaverkon takaisin noille sfinksinkasvoille. Rooman valtava tuuli oli puhaltanut hänen lävitseen. Niinkuin silloinen parisilainen taidekin, jonka vaikutusta hän nyt jossakin määrin oli saanut, kaipasi hän järjestystä. Mutta ei sellaista moskovalaista järjestystä kuin väsyneet vanhoillissielut, joiden täytyy säästellä kurjaa tarmoaan puolustaakseen untaan. Voi noita poloisia, jotka palaavat Brahmseihin, — kaikkien taiteiden Brahmseihin, — kuiviin aineenkirjoittajiin, homehtuneisiin neoklassikkoihin, palaavat ainoastaan siksi, että itse ovat uupuneet! Outo saattaisi luulla, että intohimon voimat ovat heidät niin ruhjoneet. Pianpa se kipu teidät kaatoi, ystävä raukat… Ei, teidän järjestystänne minä en tässä tarkoita; minun järjestykseni ei ole sitä laatua. Se on vapaiden intohimojen ja vapaan tahdon keskinäisen sopusoinnun järjestystä… Christophe koetteli nykyään taiteessaan saattaa elämänvoimat täsmälliseen tasapainoon. Uusia sointuja, säveldemooneja, jotka hän oli loihtinut esille selkeästä syvyydestä, niistä päätti hän rakentaa kirkkaita sinfonioita, suuria ja aurinkoisia arkkitehtuurisia suhteita, sellaisia kuin italialaiset basilikat ja kupoolit.

Tällainen henkinen leikki ja ottelu vei häneltä kaiken talven. Ja talvi kului nopeasti, niin että kun Christophe joskus päivätyönsä päätyttyä katseli taakseen menneitä aikoja, ei hän tiennyt sanoa, olivatko ne olleet lyhyet vai pitkät, oliko hän vielä nuori vai jo sangen vanha.

Silloin puhkaisi taas uusi inhimillisen auringon säde unelmien harsot ja toi hänelle vielä kerran uuden kevään. Christophe sai Grazialta kirjeen, jossa Grazia sanoi tulevansa lapsineen Parisiin. Kauan oli hänellä ollut jo se aikomus. Colette-serkku oli häntä usein sinne kutsunut. Ponnistelujen ja totutuista tavoista luopumisen pelko oli saanut hänet lykkäämään matkansa vuodesta vuoteen; hänestä oli vastenmielistä tempautua irti mukavasta rauhasta, vaikeaa jättää tuo the home, koti, jota hän niin rakasti, ja antautua parisilaiseen ihmispyörteeseen, jonka hän niin hyvin jo tunsi. Tänä keväänä oli kuitenkin epämääräinen alakuloisuus saanut hänet valtaansa, ja ehkäpä hänelle oli tullut jokin salainen pettymyskin, — (miten paljon sanattomia romaaneja tapahtuukaan naisen sydämessä, toisten tietämättä niistä mitään, vaikka hän itselleen ne tunnustaisikin!) — ja niinpä heräsi hänessä halu lähteä Roomasta. Siellä oli puhjennut muuan kulkutauti, ja se antoi hänelle tekosyyn jouduttaa sieltä matkaansa lapsineen. Hän itse tuli Parisiin muutama päivä sen jälkeen kuin Christophe sai hänen kirjeensä.

Tuskin kuuli Christophe hänen olevan Coletten luona, niin juoksi hän häntä näkemään. Hän näki Grazian vielä hajamielisenä ja sävyltään vieraanlaisena. Se oli Christophesta tuskallista, mutta hän ei ilmaissut Grazialle tunteitaan. Christophe oli nykyään uhrannut oman itsekkyytensä jo melkein täydellisesti; ja se seikka antoi hänelle kyvyn aavistaa toisen sydämen salaisuuksia. Hän ymmärsi, että Grazialla oli jokin suru, jota hän tahtoi peittää; ja hän kielsi itseltään oikeuden sitä urkkia. Hän koetti ainoastaan tehdä Grazian olon hupaisaksi, kertoen hänelle iloisesti vastoinkäymisistään, puhuen hänelle töistään, ilmaisten hänelle suunnitelmiaan, kietoen hänet hienotunteisella hellyydellään. Grazia tunsi, että Christophe samalla koetti kaikin mokomin olla mitenkään tunkeilematta, ja juuri sellainen hellyys kävi aivan hänen sydämensä pohjaan asti; vaisto sanoi hänelle, että Christophe aavisti jollakin tavoin hänen surunsa; ja se liikutti häntä. Hänen hieman kipeä sydämensä lepäsi nyt ystävän sydämessä, ystävän, joka puhui kuitenkin hänelle aivan toisista asioista kuin mitä he molemmat ajattelivat. Vähitellen näki Christophe melankolisen varjon hälvenevän ystävättärensä silmistä, ja tunsi heidän katseittansa tulevan toisilleen läheisemmiksi, yhä läheisemmiksi. Ja niinpä Christophe eräänä päivänä Grazialle puhellessaan pysähtyi yhtäkkiä ja katsoi vaiti häneen.

— Mikä teidän on? kysyi Grazia.

— Tänään te olette tullut kokonaan takaisin, vastasi Christophe.

Grazia hymyili ja virkkoi aivan hiljaa:

— Se on totta.

Heidän ei ollut varsin helppo puhella rauhassa. Harvoin oli tilaisuutta olla kahden. Colette ihastutti heitä seurallaan enemmän kuin he olisivat toivoneet. Hän oli kaikkine virheineenkin erittäin hyvä nainen, vilpittömästi Graziaan ja Christopheen kiintynyt; mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän saattoi joskus käydä heistä ikäväksi. Hän oli kohta huomannut — (hänen silmänsä huomasivat yleensä kaiken) — tuon Grazian ja Christophen välisen "flirtin", kuten hän sitä kutsui: sellainenhan oli hänen oikeaa elementtiään, se oli hänestä ihastuttavaa; hän oli aina valmis moista rohkaisemaan. Mutta tällä kertaa ei häneltä juuri sitä pyydetty; toivottiin ainoastaan, ettei hän sekaantuisi asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä huoneeseen tai virkkaa Grazialle ja Christophelle jokin hieno (siis jo tungetteleva) vihjaus heidän ystävyyteensä, niin heidän molempien ilme muuttui kylmäksi ja he alkoivat puhua muista asioista. Colette arvaili tähän pidättyväisyyteen monenmoisia syitä, mutta ei yhtä ja ainoaa oikeaa. Onneksi ystävyksille hän ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Hän kulki edestakaisin, tuli sisään, meni ulos, piti huolta talostaan, hääräsi kymmenissä hommissa yhtaikaa. Silloin, kun hän oli poissa ja Christophe ja Grazia jäivät yksin lasten kanssa, pääsivät he käsiksi viattoman seurustelunsa lankaan. He eivät puhuneet koskaan yhteisestä tunteestaan. He kertoivat toisilleen koruttomasti pieniä arkipäiväisiä tapahtumia. Grazia tiedusteli naisellisen vaistonsa neuvomana, miten Christophen kotoiset talousasiat olivat: ne olivat aina hullusti; hänelle tuli lakkaamatta rettelöitä emännöitsijäinsä kanssa; palvelijat petkuttivat ja varastivat häntä yhtämittaa. Grazia nauroi herttaisesti ja äidillisen säälivästi tuolle epäkäytännölliselle, isolle lapselle. Eräänä päivänä, kun Colette oli kiusannut heitä tavallista pitemmän aikaa ja sitten lähtenyt heidän luotaan, huokasi Grazia:

— Colette-raukka! Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on niin ikävä!…

— Minäkin pidän hänestä, jos tarkoitatte pitämisellä sitä, että hän on ikävä, vastasi Christophe.

Grazia nauroi:

— Kuulkaahan: sallitteko minun… (täällä on mahdoton puhella rauhassa)… sallitteko minun tulla joskus luoksenne?

Christophe oli aivan järkyttynyt:

— Luokseni! Tulisitteko te?

— Se on ehkä teistä vastenmielistä?

— Vastenmielistä! Minustako! Hyvä Jumala!

— No niin, sopiiko siis tiistaina.

— Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina, minä päivänä ikinä tahdotte!

— Siis tiistaina kello neljä. Onko se päätetty?

— Oi kuinka te olette hyvä.

— Odottakaahan. Ainoastaan yhdellä ehdolla.

— Ehdollako? Minkä tähden? Minä teen kaikki, mitä te tahdotte. Te tiedätte, että minä suostun kaikkeen, ehdoilla tai ilman ehtoja.

— Minä määräisin mielelläni ehdon.

— Minä täytän sen.

— Te ette tiedä, mikä se on.

— Se on yhdentekevää, minä täytän. Mitä vain tahdotte.

— Mutta kuulkaahan toki, jankkaaja!

— Sanokaa.

— Se on sellainen, ettette saa ennen tuloani koskea mihinkään, — mihinkään — asunnossanne; kaiken pitää saada jäädä aivan nykyiselleen.

Christophen kasvot venyivät pitkiksi. Hän oli tuskastuneen näköinen.

— Ah, tämä ei ole leikkiä. Grazia nauroi:

— Näettekös nyt, millaista oli luvata etukäteen! Mutta te olette luvannut.

— Mutta miksi te sitä tahdotte?…

— Siksi, että tahdon nähdä teidät kodissanne sellaisena kuin olette siellä joka päivä, silloin, kun ette odota minua.

— No, mutta sallinette minun ainakin?…

— En mitään. Minä en salli mitään.

— Toki kuitenkin…

— En, en, en mitään! Minä en tahdo kuulla mitään. Tahi minä en sinne tulekaan, jos se on parempi…

— Tiedätte hyvin, että minä taivun mihin tahansa, jos vain tulette.

— Te lupaatte?

— Lupaan.

— Kunniasanallanne?

— Niin, tyranni!

— Kiltti tyranni?

— Ei ole kilttejä tyranneja; on ainoastaan tyranneja, joita rakastaa, ja tyranneja, joita vihaa.

— Ja minä olen kumpaakin laatua. Eikö niin?

— Oh, ette; te olette tuota ensinmainittua laatua.

— Se on niin hauskasti nöyryyttävää.

Päätettynä päivänä Grazia tuli. Christophe oli kuten ainakin niin rehellinen, ettei ollut uskaltanut koskea ainoaankaan paperiliuskaan, mitä hänen huoneessaan vetelehti siellä täällä; jos hän olisi senkin verran huonettaan järjestellyt, olisi hän pitänyt itseään sanansasyöjänä. Mutta suru kalvoi hänen sydäntään. Hän ajatteli häpeissään, mitähän Grazia hänestä ja hänen kodistaan ajatteli. Hän odotti, ja ahdistus vaivasi. Grazia oli täsmällinen, hän tuli viitisen minuttia myöhemmin määräaikaa. Hän nousi portaita, kevein ja varmoin askelin. Hän soitti ovikelloa. Christophe seisoi jo oven takana, ja nyt hän avasi. Grazia oli yksinkertaisesti ja solakan elegantisti puettu. Läpi harson näki Christophe hänen tyynet silmänsä. He sanoivat toisilleen hyvää päivää matalalla äänellä, ja antoivat kättä; Grazia oli hiljaisempi kuin tavallisesti; Christophe kömpelö ja kovin liikutettu ja koetteli salata mielensä järkytystä. Hän vei Grazian sisään, eikä osannutkaan lausua hänelle niitä sanoja, jotka hän oli jo valmistanut selitykseksi ja puolustukseksi, miksi hänen huoneensa oli sellaisessa epäjärjestyksessä. Grazia istahti parhaalle tuolille ja Christophe lähelle häntä.

— Tässä on minun työhuoneeni.

Mitään muuta ei Christophe voinut sanoa.

Tuli hiljaisuus. Grazia katseli ympärilleen, kiirehtimättä, hyvä hymy huulillaan; hänkin oli hiukan hämillään, vaikkei tahtonut sitä itselleen tunnustaa. (Myöhemmin kertoi hän Christophelle, että hän ennen, lapsena, oli usein halunnut tulla Christophen luokse; mutta että hän oli ruvennut pelkäämään aina, kun aikoi astua sisään.) Grazian sydäntä järkytti, kun hän nyt näki, miten yksinäinen ja surullinen Christophen asunto oli; eteinen ahdas ja pimeä; missään ei ollut vähimpiäkään mukavuuksia, vaan sen sijaan ilmeistä köyhyyttä, niin että se kouristi sydäntä; hänelle tuli syvä ja hellä sääli vanhaa ystäväänsä kohtaan, jota pitkä elämäntyö ja kärsimys ja pienoinen mainekaan ei ollut voinut auttaa aineellisista huolista. Samalla huvitti Graziaa se täydellinen välinpitämättömyys elämän hyvinvointia kohtaan, jonka saattoi tuosta huoneistosta huomata: ei ollut mattoja, ei tauluja, ei ainoaakaan taideteosta taikka nojatuolia; ei muita huonekaluja kuin pöytä, kolme tuolia ja piano; ja kirjojen seassa kaikkialla papereita: papereita pöydällä, pöydän alla, nurkissa permannolla, pianon kannella, tuoleilla, — (Graziaa hymyilytti se, että Christophe oli niin tunnollisesti pitänyt sanansa). Hetken päästä kysyi Grazia, näyttäen paikkaa, jossa hän itse istui:

— Tässäkö te kirjoitatte?

— En, vastasi Christophe; tuolla.

Hän osoitti hämärintä kamarinsa kulmausta ja tuolia, joka oli siellä selin ikkunaan päin. Grazia meni ja asettui sille tuolille, virkkamatta sanaakaan. He olivat molemmat jonkun hetken vaiti, eivät tienneet, mitä puhua. Christophe nousi ja meni pianonsa ääreen. Hän soitti, hän improvisoi puolen tuntia; hän tunsi aivan kuin ympärillään ystävänsä, ja ääretön onni täytti hänen sydämensä; silmät ummessa soitti hän jotain ihmeellisen ihanaa. Silloin Grazia ymmärsi tämän huoneenkin kauneuden, huoneen, joka säteili jumalallisten harmoniain loistetta; ja hän kuuli ystävänsä rakastavan ja kärsivän sydämen sykähdykset niinkuin se sydän olisi ollut hänen omassa rinnassaan.

Kun sävelet vaikenivat, istui Christophe hetken vielä liikkumatta pianon edessä; sitten hän käännähti, sillä hän kuuli Grazian kiihtyneen hengityksen, kuuli hänen itkevän. Grazia tuli hänen luokseen:

— Kiitos, kuiskasi hän, ottaen Christophea kädestä.

Grazian huulet vapisivat hiljaa. Hän sulki silmänsä. Samoin Christophe,
Jonkun tuokion olivat he niin käsi kädessä; ja ajan kulku unehtui…

Grazia avasi silmänsä, ja päästäkseen mielensä sekaannuksesta hän kysyi:

— Annatteko minun katsella muuta asuntoanne?

Myöskin Christophe oli onnellinen saattaessaan vapautua täten liikutuksestaan, ja hän avasi viereisen huoneen oven; mutta heti hänelle tuli kauhea häpeä. Siellä oli kaita ja kova rautasänky.

(Myöhemmin, kun hän uskoi Grazialle senkin salaisuuden, ettei hän ollut koskaan vienyt rakastajatarta kotiinsa, virkkoi Grazia hänelle leikillä:

— Sen minä arvaan; siitäpä naiselta olisi rohkeutta vaadittu.

— Miksikä niin?

— Nukkua sellaisessa sängyssä!)

Makuuhuoneessa oli vielä jokin maalaiskaappi, seinällä kipsinen Beethovenin pää, ja vuoteen vieressä, muutaman kolikon kehyksissä, Christophen äidin ja Olivier-ystävän valokuvat. Kaapin päällä oli muuan toinen valokuva: Grazia viisitoista-vuotiaana. Christophe oli löytänyt sen Grazian albumista Roomassa, ja oli sen varastanut. Nyt hän tunnusti asian Grazialle ja pyysi anteeksi. Grazia katseli kuvaa, ja kysyi:

— Tunnetteko minut tästä?

— Tunnen, ja muistan teidät sellaisena.

— Minkälaisena pidätte minusta enemmän?

— Te olette minulle aina sama. Minä pidän teistä aina yhtä paljon. Minä tunnen teidät vaikka mistä. Niistäkin valokuvista, joissa olette aivan pikkulapsena. Te ette arvaa, kuinka liikutettu olen, kun tunnen jo tuollaisesta kapalovauvasta teidän koko sielunne. Mikään ei osoita minulle paremmin kuin se, että te olette ikuinen. Minä rakastan teitä jo ennen syntymäänne. Ja rakastan teitä, kunnes…

Christophe ei jatkanut. Grazia oli vaiti, rakkaudesta järkytyksissään. Kun hän meni sitten takaisin Christophen työhuoneeseen ja Christophe näytti ikkunasta hänelle pientä puuta, tuota puu-ystäväänsä, jonka oksilla nyt varpuset tuiskuttivat, niin sanoi Grazia hänelle:

— Kuulkaas, tiedättekö, mitä nyt teemme? Mepä herkuttelemme. Minä toin tullessani teetä ja sokerileivoksia, kun ajattelin, ettei teillä mahdollisesti niitä olisi. Ja toinpa vielä muutakin. Antakaa tänne päällystakkinne.

— Päällystakkini?

— Niin, niin, antakaa vain.

Grazia kaivoi käsilaukustaan silmäneulan ja ompelurihmaa.

— Mitä, aiotteko te…?

— Pari nappia herätti minussa ankaraa huolta toissa päivänä. Missähän ne tänään ovat?

— Se on totta, minä en ole vielä tullut ommelleeksi niitä kiinni. Se on niin ikävää!

— Poika-parka! antakaa ne tänne.

— Minua hävettää.

— Menkää te keittämään teetä. Christophe toi huoneeseen vesipannun ja väkiviinakeittiön, ettei olisi hetkeksikään joutunut pois ystävänsä läheisyydestä. Grazia katseli syrjästä veitikkamaisesti Christophen kömpelöitä puuhia. He joivat teetä haljenneista kupeista, jotka olivat Graziasta lievimmin sanoen aivan kauheat mutta joita Christophe vakavasti puolusti, koska ne olivat muistoja siltä ajalta, jolloin hän ja Olivier olivat eläneet yhdessä. Kun Grazia lähti, kysyi Christophe:

— Ettekö ole vihainen minulle?

— Mistä?

— Tällaisesta epäjärjestyksestä? Grazia nauroi:

— Minä hommaan tänne järjestystä.

Grazian avatessa ovea ja aikoessa astua kynnyksen yli, Christophe laskeusi polvilleen hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojaan.

— Mitä te teettekään! huudahti Grazia. Voi rakas, rakas hupsuni!
Hyvästi.

Sovittiin, että Grazia tulisi Christophen luokse kerta viikossa määräpäivänä. Grazia oli vaatinut lupauksen, ettei Christophe enää hulluttelisi, ei rupeaisi polvilleen, ei suutelisi hänen jalkojaan. Graziasta henki niin suuri rauha, että se tyynnytti Christophea sellaisinakin päivinä, jolloin hänellä oli raju tuulensa; ja vaikka Christophe yksin jäädessään ajattelikin häntä intohimoisella kiihkolla, niin yhdessä olivat he aina kilttejä tovereita. Koskaan ei Christophen huulilta lähtenyt sanaa, koskaan ei hän tehnyt liikettä, joka olisi tehnyt ystävättären levottomaksi.

Christophen-päiväksi puki Grazia pikku tyttärensä samanlaiseen asuun kuin hänellä itsellään oli ollut silloin, kun he ennen muinoin kohtasivat toisensa ensi kerran; ja hän pani lapsen soittamaan samaa kappaletta, jota Christophe silloin oli hänellä harjoituttanut.

Graziassa tämä sulous, hellyys, hyväsydäminen ystävyys oli yhtynyt aivan toisenlaisiin ominaisuuksiin. Hän oli turhamainen. Hän rakasti ylimystön seuraa, hän piti siitä, että häntä liehakoitiin, olivatpa liehittelijät vaikka typeryksiä; hän oli melkoisen koketti muualla paitsi Christophen seurassa, — niin, myöskin Christophen seurassa. Milloin Christophe oli hänelle oikein hellä, tekeysi hän mielellään kylmäksi ja torjuvaksi. Milloin Christophe taasen oli kylmä ja hillitty, muuttui Grazia helläksi ja ärsytteli herttaisesti häntä. Hän oli, jos kukaan, kunnian nainen. Mutta parhaissa ja kunniakkaimmissakin naisissa piilee usein nuori tyttö. Hän ei mielellään loukannut maailmaa, hän tyytyi halusta sovinnaisiin muotoihin. Hän oli hyvinkin musikaalinen, ymmärsi Christophen töitä; mutta ne eivät kiinnittäneet liioin hänen harrastustaan — (ja Christophe tiesikin sen hyvin). — Oikeasta latinalaisesta naisesta on taiteelle arvoa ainoastaan sikäli, mikäli se liittyy elämään, ja elämä rakkauteen… Rakkauteen, joka uneksii hekkumallisen ja horteessa nukkuvan ruumiin kätkössä… Mitä kuuluvat häneen pohjolan traagilliset aprikoimiset, tuskalliset sinfoniat, älylliset kiihkot? Hän tahtoo musiikkia, joka kirkastaa hänen salaiset kaipuunsa, kirkastaa kaikkein vähimmällä voimanponnistuksella; hän tahtoo oopperaa, joka on täynnä intohimoja, mutta vailla niiden tunteiden mukana tulevaa väsymystä; tahtoo sentimentaalia, aistillista ja laiskaa taidetta.

Grazia oli heikko ja häilyväinen; hän pystyi vakavaan henkiseen uurasteluun ainoastaan epätasaisin ajanjaksoin; hän tarvitsi huvitusta; harvoin teki hän seuraavana päivänä, mitä oli edellisenä päättänyt. Ja kuinka paljon hänessä oli lapsellisuutta, ällistyttäviä pikku oikkuja! Naisen luontaista, silloin tällöin ilmenevää sairaloista, järjetöntä sekavuutta. Hän tiesi nuo vikansa ja koetti oikullisina päivinään vetäytyä yksikseen. Koska hän ne tiesi, moitti hän itseään, ettei jaksanut niitä paremmin vastustaa, vaikka ne tekivät hänen ystävänsä niin surulliseksi; ja joskus hän suorastaan uhrasi omat halunsa saadakseen Christophen olon viihdyttäväksi; mutta yleensä pääsi hänessä luonto kuitenkin voitolle. Lisäksi ei Grazia voinut kärsiä sitä, että Christophe näytti häntä muka komentelevan; ja pari kertaa teki hän aivan päinvastoin kuin Christophe pyysi, ainoastaan näyttääkseen, että hän oli vapaa ja riippumaton. Sitten hän sitä kyllä katui; yöllä oli hänen omatuntonsa paha, ettei hän voinut antaa Christophelle suurempaa onnea; hän rakasti Christophea paljoa enemmän kuin hän hänelle näytti; hän tunsi, että tämä ystävyyssuhde oli hänen elämänsä parhain puoli. Niinkuin tavallisesi käy kahden toisiaan rakastavan ja erilaisen olennon, olivat he toisilleen läheisimpiä silloin, kun eivät olleet yhdessä. Ja joskin väärinkäsitys oli aikoinaan erottanut heidät toisistaan, niin ei siihen syynä ollut yksinomaan Christophe, kuten hän itse vilpittömästi luuli. Vaikka Grazia olikin rakastanut silloin Christophea enemmän kuin Christophe häntä, niin olisiko hän silti mennyt Christophen vaimoksi? Hän olisi ehkä antanut henkensä hänen puolestaan; mutta olisiko hän suostunut olemaan koko elämänsä hänen kanssaan? Grazia tiesi (mutta ei suinkaan tunnustanut sitä Christophelle), tiesi hyvinkin, että hän oli rakastanut puolisoaan ja että hän rakasti häntä yhä vieläkin, kaiken sen pahankin jälkeen, mitä mies oli hänelle tehnyt, rakasti niin suuresti, ettei hän sillä tavoin ollut koskaan rakastanut Christophea… Sydämen ja ruumiin salaisuuksia, joista ihminen ei tunne ylpeilevänsä; ei, hän salaa niitä siltä olennolta, joka on hänelle rakas, salaa sekä kunnioituksesta häntä kohtaan että myöntyvästä säälistä omaa itseään kohtaan. Christophe oli liiaksi mies voidakseen arvata tällaista, mutta silloin tällöin huomasi hän kuitenkin aivan kuin vilahdukselta, kuinka vähän tuo rakkahin, joka piti tosiaan hänestä, kuinka vähän se olento joskus oli hänen omansa, — ja ettei maailmassa saa lopullisesti turvautua kehenkään, ei kehenkään kokonaan. Hänen rakkautensa ei siitä muuttunut. Eikä hän ollut edes katkerakaan. Grazian rauha oli tullut hänellekin. Hän taipui. Oi elämä, miksi moittia sinua sellaisesta, mitä sinä et voi antaa? Etkö ole ilman sitäkin ihmeen kaunis ja pyhä? Täytyy rakastaa sinun hymyäsi, Gioconda…

Christophe tarkasteli kauan ystävättärensä kauniita kasvoja; hänelle selveni niistä paljon menneitä ja tulevia. Niinä monina vuosina, jotka hän oli elänyt yksin, matkustellen siellä täällä, puhellen vähän, mutta katsellen sitä enemmän, oli Christophe saanut melkeinpä tahtomattaan erinomaisen taidon arvata asioita ihmisten kasvoista: saanut valtaansa koko tuon vuosisatojen muodostaman rikkaan ja mutkikkaan salakielen. Ah, se on tuhannesti rikkaampi ja oikullisempi kuin puhuttu! Sukupolvien vaiheet haastavat sitä kieltä… Ihmisten kaavojen ja hänen sanojensa välillä on ainainen ristiriita. Tuossa näet nuoren naisen, jonka piirteet ovat sievät, hiukan kuivat, à la Burne Jones, traagilliset, aivan kuin kätketyn intohimon, mustasukkaisuuden, shakespeareläisen tuskan jäytämät… Mutta kun hän puhuu, onkin hän vain poroporvari, tyhmä kuin kana, keskinkertaisen koketti ja itsekäs; hänellä ei ole aavistustakaan hirveistä voimista, jotka piilevät hänen lihassaan. Kuitenkin on se kiihko, kiivaus hänessä. Missä muodossa se purkautuu kerran ilmi? Häikäilemättömänä oman edun tavoittelunako, mustasukkaisuutena avioliitossa, jalona tarmona, sairaloisena häijyytenä? Kuka arvaa! Saattavatpa ne ominaisuudet joutua jollekin toisellekin hänen veriheimolaiselleen ennen kuin ne hänessä ehtivät puhjeta julki. Mutta kaikissa tapauksissa sopii ne elementit ottaa huomioon, nuo elementit, jotka liittyvät kohtalon ankaruudella sukuperään.

Graziakin kantoi olemuksessaan tällaista suvun raskasta lahjaa, perintöä, jota vanhoista perinnöistä kaikkein vähiten uhkaa vaara hävitä aikojen varrella teille tietymättömille. Mutta hän ainakin tunsi sen perintönsä. Ja tietää heikkoutensa on suuri voima: sen avulla voi tehdä itsensä, ellei sukuhengen laivan päälliköksi, niin ainakin sen luotsiksi, — noiden ammoisten vaistojen, joihin olemme sidotut ja jotka kuljettavat meitä mukanaan kuin pursi merellä. Silloin voi tehdä kohtalokkuudesta itselleen välikappaleen, käyttää sitä hyväkseen kuin purjeita, joita saattaa tuulen mukaan lisätä tai reivata. Kun Grazia sulki silmänsä, kuuli hän sielussaan montakin ääntä, joiden sävy teki hänet levottomaksi ja joiden värinä oli hänelle tuttua. Mutta hänen terveessä sielussaan sulivat soraäänetkin kokonaisuuteen; hänen harmoonisen järkensä kosketuksesta muodostivat ne syvän ja sametinpehmeän yhteissoiton.

Onnetonta kyllä, ei ole meidän vallassamme jättää verisukulaisillemme perinnöksi parhaimpia puolia verestämme.

Grazian lapsista muistutti toinen, tytär Aurora, joka oli yhdentoista vuoden ikäinen, äitiään; hän oli koko olemukseltaan hienostumattomampi eikä niin kaunis kuin äiti; Aurora ontui hiukkasen; hän oli kiltti lapsi, herttainen ja iloinen, aina terve; hän oli hyvä ja lauhkea; erikoisia taipumuksia ei hänellä ollut, paitsi ehkä taipumusta joutilaisuuteen, luontaista halua olla tekemättä mitään. Christophe piti hänestä äärettömästi. Hän nautti, kun näki tuon tytön Grazian vieressä, nautti heistä kuin kaksoisolennoista, joissa sai yhtaikaa omistaa kaksi ikäkautta, kaksi sukupolvea… Kaksi samasta varresta kasvanutta kukkaa: Vincin Pyhä Perhe, Neitsyt Maria ja Pyhä Anna. Saman hymyn kaksi vivahdetta. Näkee yhdellä katseella koko naisellisen sielun kukoistuksen; ja se on samalla kertaa sekä ihanaa että alakuloista: sillä tietää, miten se kukoistus tulee ja minne se menee. Mikään ei ole syvästi rakastavalle sydämelle luonnollisempaa kuin rakastaa tulisesti ja puhtaasti yhtaikaa kahta sisarusta tai äitiä ja tytärtä. Sitä naista, jota Christophe rakasti, olisi hän tahtonut rakastaa koko hänen sukunsa sarjana, niinkuin hän rakasti Graziassa koko hänen menneitä sukupolviaankin. Eikö jokainen Grazian hymy, nyyhkytys, jokainen hänen rakkaiden kasvojensa ryppy ollut kokonainen erillinen elämä, muisto niistä ajoista, jotka olivat, ennenkuin hänen silmänsä valolle aukesivat, ja ennustanut uutta olentoa, joka oli tuleva sitten, kun hänen kauniit silmänsä olisivat jo ummistuneet?

Pikku poika, Lionello, oli yhdeksänvuotias. Hän oli paljon kauniimpi sisartaan ja hienompaa rotua, liian hienoa, vähäveristä ja kulunutta; hän muistutti isäänsä; hän oli älykäs; hänessä piili paljon huonoja vaistoja, hän oli liehivä ja ovela. Lionellolla oli suuret siniset silmät, pitkä vaalea tytöntukka, ihonväri kalpea, rinta hentorakenteinen; hän oli sairaloisen hermostunut, ja teeskentelikin hermostumista, kun asia hänestä niin vaati, sillä hän oli synnynnäinen näyttelijä, ihmeellisen taitava löytämään ihmisten heikot puolet. Lionello oli Grazian lempilapsi, äidithän aina pitävät enemmän niistä lapsistaan, jotka ovat raihnaampia; — ja johtipa Graziaa tähän sekin hyvissä ja kunniallisissa naisissa varsin tavallinen tunne, että he rakastavat juuri niitä poikiaan, jotka ovat yhtä vähän hyviä kuin kunniallisiakaan; (tällä tavoin äidit ikäänkuin korvaavat sitä elämänsä puolta, että ovat itse ankarasti tukehduttaneet kaikki vallattomat tunteensa). Saattaapa tällaiseen hellyyteen olla osaltaan syynä myöskin muisto puolisosta, joka on tuottanut heille kärsimyksiä ja jota he ovat rakastaneet, joskin ehkä halveksineetkin. Siinä rehoittaa koko ihmisen sielun hämärissä syvyyksissä kasvava kuumanilman kasvisto.

Vaikkakin Grazia koetti kaikin tavoin olla lapsilleen puolueeton, tunsi Aurora kuitenkin erotuksen, ja hän kärsi hiukan siitä. Christophe aavisti hänen tunteensa, ja Aurora puolestaan vainusi Christophen osanoton häntä kohtaan; he lähentyivät silloin vaistomaisesti toisiaan. Christophen ja Lionellon välillä vallitsi antipatia, jonka poika kätki liehakoivaan ja liialliseen kilttiyteen, — ja jota Christophe ei suvainnut itsessään, sillä se oli hänestä häpeällistä. Hän tahtoi pakottaa itsensä olemaan Lionellolle vilpittömästi hyvä; hän tahtoi helliä tätäkin toisen lasta, käyttäytyä niinkuin hänestä olisi ollut erikoisen suloista saada rakastaa häntä. Hän koetti olla huomaamatta Lionellon huonoja puolia, kaikkea sitä mikä hänessä muistutti "tuota toista"; hän ei halunnut nähdä hänessä muuta kuin Grazian sielun. Grazia, joka oli selvänäköisempi kuin Christophe, ei kuvitellut pojastaan mahdottomia; ja siitä huolimatta hän rakasti häntä yhä enemmän.

Tauti, joka oli piillyt pojassa vuosikausia, puhkesi: keuhkotauti. Grazia päätti lähteä Lionellon kanssa erääseen sanatorioon Alpeille. Christophe pyysi saada tulla hänen mukaansa. Grazia arasteli yleistä mielipidettä eikä myöntynyt hänen pyyntöönsä. Christophesta oli tuskallista, että Grazia tässä määrin välitti yleisistä pintapuolisista tavoista.

Grazia matkusti. Hän oli jättänyt tyttärensä Coletten hoitoon. Piankin tunsi hän itsensä hirveän yksinäiseksi sanatoriossa, noiden tautisten joukossa, jotka puhuivat ainoastaan sairaudestaan, ja keskellä armotonta luontoa, joka kohotti jääkylmänä kasvojaan yli kärsivän ihmissuvun. Päästäkseen noiden onnetonten masentavasta läheisyydestä, sairaiden, jotka väijyivät nenäliina kourassa toisiaan ja seurasivat toisissaan kuoleman kehityskulkua, muutti Grazia pois Palatsi-hospitaalista ja vuokrasi itselleen chalet'n, paimenmajan, missä hän sai olla pikku sairaansa kanssa kahden kesken. Korkea vuoristoseutu ei parantanutkaan Lionellon tilaa, vaan pahensi sitä. Kuume tuli kiivaammaksi. Grazia vietti hädän ja tuskan öitä. Christophe tunsi kaukaa aavistukselta hänen ahdistuksensa, vaikkei ystävätär kirjoittanut hänelle mitään: sillä Grazia tahtoi ylpeästi kärsiä yksinään; hän olisi toivonut, että Christophe olisi ollut siellä; mutta hän oli kieltänyt Christophea tulemasta mukaan: nyt hän ei voinut taipua tunnustamaan: "Minä olen liian heikko, minä tarvitsen teitä…"

Eräänä iltana, kun Grazia seisoi paimenmajan luhdilla, iltahämärässä, joka on niin julma tuskanahdistamista sydämistä, näki hän… oli köysirata-asemalta nousevalla tiellä näkevinään… Mies sieltä tuli, nopein askelin; hän pysähtyi epäröiden, hiukan kumarassa. Nosti vähän päätänsä ja katsoi ylös paimenmajaan. Grazia vetäytyi nopeasti huoneeseen, ettei häntä näkyisi; hän painoi sydäntään kaksin käsin ja nauroi liikutettuna. Vaikkei hän ollut laisinkaan uskonnollinen, vaipui hän polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä: hän tahtoi, tahtoi kiittää jotakin… Kuitenkaan ei tulija tullut. Grazia meni ikkunan luo, ja katseli jälleen uutimien takaa. Nyt se oli seisahtunut ja nojailihe pellonaitaan, tuolla lähellä paimenmajan porttia. Hän ei uskaltanut tulla sisälle. Ja Grazia oli vieläkin enemmän sekaannuksissaan kuin hän; hän hymyili ja kuiski hiljaa:

— Tule…

Viimein Christophe rohkaisi itsensä ja soitti kelloa. Hän oli ovella. Grazia avasi. Christophen silmät olivat kuin koira-raukan, joka luulee, että häntä lyödään. Hän sanoi:

— Minä tulin… Antakaa anteeksi… Grazia vastasi hänelle:

— Kiitos.

Sitten tunnusti hän Christophelle, kuinka hän oli häntä odotellut.

Christophe autteli häntä hoidellessa poikaa, jonka tila paheni. Koko sydämellään antautui hän siihen. Lapsi oli hänelle äärimäisen kiukkuinen; hän ei enää salannutkaan vihaansa; hän keksi kaikenlaisia häijyjä sanoja. Christophe piti vain tautia siihen syynä. Hän oli niin kärsivällinen, että se oli hänessä aivan hämmästyttävää. Grazia ja hän viettivät lapsen vuoteen ääressä monta vaikeaa vuorokautta, ja varsinkin oli tuskallinen eräs yö, taudin taitekohta, josta päästyään Lionello pelastui kuin ihmeellä. Ja silloin oli vaalijain onni niin puhdas, — heidän, jotka istuivat käsi kädessä uneen vaipuneen pikku sairaan vieressä, — että Grazia nousi yhtäkkiä paikaltaan, otti huppuviittansa ja vei Christophen ulos, lumiselle polulle, öiseen hiljaisuuteen, kylmästi säteilevien tähtien alle. Hän nojasi Christophen käsivarteen, he vetivät rintaansa jäisen maailman juovuttavaa rauhaa, he eivät puhuneet keskenään muuta kuin jonkun lyhyen sanan. Ei vihjaustakaan heidän rakkauteensa. Grazia sanoi ainoastaan, kun he tulivat takaisin, ovella:

— Rakas, rakas ystävä!…

Ja hänen silmistään loisti onni, onni lapsen pelastumisesta.

Ei muuta. Mutta he tunsivat, että heidän tunteestaan oli nyt tullut pyhä.

Poikansa pitkän parantumisajan jälkeen palasi Grazia Parisiin ja asui pienessä talossa, jonka hän oli vuokrannut Passyn puolelta. Nyt hän ei enää ollenkaan välittänyt "yleisestä mielipiteestä"; hän tunsi uskaltavansa ystävänsä vuoksi uhmata sitä. Heidän elämänsä kohtalot olivat tulleet niin läheisiksi toisilleen, että Grazia olisi pitänyt raukkamaisena salata ystävyyttä, joka heitä toisiinsa yhdisti, vaikkapa sitä häväistäisiinkin, — mikä oli luonnollinen seuraus. Hän otti Christophen nykyään luokseen vastaan minä aikoina päivästä tahansa; hän esiintyi hänen seurassaan kävelyretkillä, teattereissa; hän puheli tuttavallisesti hänen kanssaan kaikkien nähden. Kaikki olivat aivan varmat siitä, että Grazia oli Christophen rakastajatar. Yksinpä Colettenkin mielestä he olivat liian "rohkeita". Grazia katkaisi tällaiset hänen vihjailunsa ylimielisellä hymyllä ja eli aivan rauhallisesti niinkuin tahtoi.

Kuitenkaan ei Grazia ollut antanut Christophelle minkäänlaisia uusia oikeuksia itseensä. He eivät olleet mitään muuta kuin ystävyksiä. Christophe puhui Grazialle aina entiseen hellään ja kunnioittavaan tapaan. Mutta mitään salaista ei heidän välillään enää ollut; he kysyivät toisiltaan neuvoa kaikissa asioissa; ja huomaamattaan sai Christophe Grazian kodissa jonkinlaisen isännän vallan: Grazia kuunteli ja noudatti hänen ohjeitaan. Vietettyään edellisen talven sanatoriossa ei Grazia enää ollut entinen ihminen; levottomuus ja ponnistukset olivat järkyttäneet hänen siihen saakka vahvaa terveyttänsä. Sielukin oli saanut siitä seurauksia. Joskin hänelle tuli silloin tällöin entisiä oikkuja, oli hän yleensä nyt muuttunut jollakin tavoin vakavaksi; hän oli ikäänkuin hartaampi kaikessa, halusi entistä enemmän olla aina hyvä, oppia ja olla tuottamatta ihmisille surua. Graziaa liikutti Christophen kiintymys häneen, Christophen epäitsekkyys, hänen sydämensä puhtaus; ja Grazia aikoi jo antaa hänelle kerran sen suuren onnen, jota Christophe ei enää uskaltanut toivoakaan: mennä hänen vaimokseen.

Tästä ei Christophe ollut puhunut Grazialle enää koskaan sen jälkeen kuin Grazia oli asettunut hänen toivomustaan vastaan; Christophen mielestä ei hänellä enää ollut oikeutta tyrkyttää itseään. Mutta kuitenkin Christophe suri sitä, että tuo hänen toivonsa oli turhaa. Vaikka hän kunnioittikin niitä ystävättärensä sanoja, joilla Grazia tuomitsi avioliiton erehdykseksi, eivät ne olleet kuitenkaan saaneet häntä vakuutetuksi; hän uskoi yhä edelleen, että kahden syvästi ja pyhästi toisiaan rakastavan ihmisen yhtyminen sillä tavoin on korkein inhimillinen onni. — Hänen suruaan lisäsi nyt vielä muuan seikka, se, että hän sai tavata Arnaud-vanhukset.

M:me Arnaud oli yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen puolisonsa noin viiden- tai kuudenseitsemättä. Molemmat näyttivät he paljon vanhemmilta. Mies oli suuresti tylsynyt; vaimo ohentunut, ikäänkuin kokoon käpertynyt: jo ennen muinoin oli hän ollut heiveröinen, nyt hän oli kuin tyhjää ilmaa. Kun herra Arnaud oli ottanut virkaeron, olivat he muuttaneet syrjäiseen elämään, maaseudulle. Unisessa pikkukaupungissa ei heitä yhdistänyt enää maailmaan mikään muu kuin sanomalehti, joka herätti heitä silloin tällöin horteesta tuomalla heidän kuuluviinsa suurten tapahtumien myöhäisiä kaikuja. Kerran näkivät he lehdessä Christophen nimen. M:me Arnaud kirjoitti kohta hänelle muutaman sydämellisen ja hiukan juhlallisen rivin, ilmoittaakseen hänelle, kuinka he iloitsivat hänen kunniastaan. Silloin meni Christophe heti junaan ja matkusti heidän luokseen, kirjoittamatta etukäteen heille tulostaan.

Hän tapasi heidät puutarhassa; oli kuuman kesäpäivän iltapuoli; he torkkuivat suuren saarnin varjossa. Olivat kuin tuo Böcklinin vanha aviopari, joka nukkuu lehtimajassa käsi kädessä. Auringonpaiste, uni, vanhuus huumaavat heitä; he uppoavat, ovat jo puolittain uponneet ikuiseen uneen. Ja elämän viimeinen hehku tuikkii vielä, heidän hellyytensä viimeiseen sykähdykseen asti, se tuntuu heidän toisiinsa yhtyneistä käsistään, heidän sammuvien ruumiittensa lämmöstä… — He iloitsivat kovasti Christophen tulosta, koko menneisyydestä, minkä hän toi heille mukanaan. He juttelivat hänen kanssaan entisistä ajoista, ja ne näyttivät heistä näin kaukaa katsoen onnellisilta ja aurinkoisilta. Herra Arnaud olisi halunnut mielellään puhua; mutta hän oli jo unohtanut kaikki nimet. M:me Arnaud auttoi häntä silloin kuiskaajana. Vaimo itse oli mieluummin vaiti; hänestä oli hauskempaa kuunnella kuin puhua; mutta menneisyyden kuvat olivat säilyneet tuoreina hänen hiljaisessa sydämessään; ne välähtivät esiin aivan kuin kissankulta kirkkaasta purosta. Niissä kuvissa oli eräs, jonka Christophe näki monta kertaa hohtavan rouvan säälivän ystävällisistä silmistä, milloin ne häneen suuntautuivat; mutta Olivier Jeanninin nimeä ei m:me Arnaud kuitenkaan koskaan hiiskunut. Vanha Arnaud koetteli kaikin tavoin vaalia vaimoaan, kömpelösti ja liikuttavasti; hän oli huolissaan, ettei toinen vain vilustuisi tai hiestyisi; hän tarkasteli levottomana alinomaa puolisonsa rakkaita ja kuihtuneita kasvoja, joiden väsynyt hymy jälleen puolestaan koetti häntä rauhoittaa. Christophe katseli heitä liikutettuna, jopa hiukan kateellisenakin… Saadapa vanheta tuolla tavoin, yhdessä! Rakastaa toisiaan raihnaisuuden vuosiin asti. Sanoa itselleen: "Nuo pikku rypyt, jotka ovat hänen silmiensä ympärillä, nenän juuressa, minä ne tunnen, minä olen nähnyt, miten ne ovat tulleet, tiedän, milloin ne tulivat. Nuo harmaat hiusraukat ovat himmenneet päivä päivältä minun seurassani, oi, hiukkasen minunkin tähteni! Nuo hienot kasvot ovat pöhöttyneet ja tulleet punaisiksi ponnistuksissa ja töissä, joita olemme yhdessä suorittaneet. Rakkaani, kuinka paljon entistä enemmän rakastan sinua nyt juuri siksi, että olet kärsinyt ja vanhentunut minun kanssani. Jokainen kasvojesi ryppy on minulle menneisyyden soittoa."… Oi noita herttaisia vanhuksia, jotka pitkän elämänvalvomisen jälkeen olivat menossa nukkumaan yön raahaan, vieretysten aivan niinkuin olivat eläneetkin! Heidän näkemisensä oli Christophelle samalla sekä virkistävää että tuskallista. Kuinka tuollainen elämä ja kuolema olisi ollut kaunista!…

Kun Christophe näki jälleen Grazian, ei hän voinut olla hänelle tästä matkastaan kertomatta. Hän ei ilmaissut Grazialle ajatuksia, joita se vierailu oli hänessä herättänyt, mutta ystävätär aavisti ne. Christophe oli hyvin hajamielinen puhuessaan. Hän käänsi tuon tuostakin kasvonsa pois, ja välistä hän tuli ihan mykäksi. Grazia katseli häntä ja hymyili, ja Christophen mielenjärkytys tarttui häneenkin.

Kun Grazia sen päivän iltana jäi yksin huoneeseensa, valvoi hän kauan ja haaveili tätä asiaa. Hän kertaili mielessään, mitä Christophe oli kuvaillut; mutta kuvatusta ei hän muistanutkaan saarnin alla torkkuvaa vanhaa avioparia, vaan hän näki ystävänsä nöyrän ja kiihkeän unelman. Ja Grazia tunsi sydämensä olevan täynnä rakkautta Christophea kohtaan. Hän oli sammuttanut lampun, ja ajatteli vuoteessa:

— "Niin, on luonnotonta, sekä luonnotonta että rikollista hylätä tilaisuus tällaiseen onneen. Mikä ilo maailmassa on suurempi kuin se, että saa tehdä onnelliseksi rakastamansa ihmisen?… Kuinka on laita! Rakastanko minä häntä?…"

Grazia vaikeni, ja kuuli liikutettuna sydämensä vastaavan:

— "Minä rakastan häntä."

Silloin kuului viereisestä huoneesta, jossa lapset nukkuivat, kuivaa, käheää ja nopeaa yskimistä. Grazia teristi korvaansa; siitä saakka kuin poika oli sairastunut, oli Grazia ollut hänestä aina levoton. Nyt kysyi Grazia häneltä, miten hän voi. Lionello ei vastannut, vaan yski yhä. Grazia hypähti sängystään ja meni hänen luokseen. Poika oli ylen rauhaton, hän uikutteli, sanoi olevansa kipeä, ja keskeytti taas ja yski.

— Mihin koskee?

Lionello ei vastannut; hän vaikeroi, että häneen koski.

— Puluseni, sano nyt, mihin koskee.

— En tiedä.

— Koskeeko tänne?

— Koskee. Ei koske. En tiedä. Koskee joka paikkaan.

Sitten tuli Lionellolle uusi yskänpuuska, tahallisen raju. Grazia pelästyi; hän aavisteli kyllä, että lapsi koetti pakottaa itseään yskimään; mutta hän moitti sellaista ajatustaankin, kun näki pojan hien vallassa ja läähättävän. Äiti syleili poikaa, puhui hänelle hellästi, ja poika näytti rauhoittuvan: mutta heti kun Grazia koetti lähteä hänen luotaan, alkoi hän jälleen yskiä. Grazian täytyi istua hänen sänkynsä reunalla, vilusta väristen: sillä Lionello ei antanut hänen mennä edes pukeutumaan: Grazian oli pidettävä häntä kädestä; eikä hän hellittänyt äitinsä kättä ennenkuin viimein nukkui. Silloin meni Grazia vuoteeseensa, kylmästä kankeana, levottomana ja kovin väsyneenä. Eikä hän tavannut enää äskeisiä unelmiaan.

Tuolla lapsella oli omituinen taito aavistaa äitinsä ajatuksia. Ihmisillä, jotka ovat samaa verta, on melkoisen usein se vaistomainen kyky, — joskin se harvoin on niin kehittynyt kuin Lionellolla. Tuollaisten toisilleen läheisten tarvitsee tuskin toisiinsa katsahtaa, niin he tietävät, mitä toinen ajattelee: he tuntevat toistensa ajatukset tuhansista aivan huomaamattoman pienistä merkeistä. Lionellossa teroitti vielä aina valvova häijyys tätä yhteisen elämän kehittämää luonnollista vaistoa. Hänen selvänäköisyyttään lisäsi halu tehdä ilkeyttä. Hän vihasi Christophea. Mistä syystä? Mistä syystä tuntee lapsi usein vastenmielisyyttä jotakuta henkilöä kohtaan, joka ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa? Usein johtuu sellainen sattumasta. Monesti ei tarvita muuta kuin että lapsi joskus alkaa uskotella itselleen, että hän tuota henkilöä vihaa, niin se vihaaminen tulee tavaksi; ja kuta enemmän häntä koetetaan saada järkiinsä, sitä itsepintaisemmin hän siihen piintyy: ensin hän kuvitteli häntä vihaavansa ja lopulta hän tosiaan vihaa. Mutta toisinaan on tähän syvempiäkin syitä, joista lapsen aivoilla ei ole aavistustakaan… Alunpitäen, silloin, kun Lionello oli nähnyt ensi kertaa Christophen, oli hän, kreivi Berényin poika, tuntenut kiukkua tuota miestä kohtaan, jota hänen äitinsä oli ennen rakastanut, tuntenut juuri sen silmänräpäyksen, jolloin Grazia ajatteli mennä Christophen vaimoksi. Tästä hetkestä alkoi hän pitää äitiään ja Christophea tarkoin silmällä. Hän työntyi alati heidän väliinsä, hän ei suostunut poistumaan salongista, kun Christophe tuli heille; tahi ryntäsi hän jostakin syystä yhtäkkiä huoneeseen, missä Grazia ja Christophe istuivat yhdessä. Näyttipä Lionello aavistavan äitinsä ajatukset silloinkin, kun Grazia oli yksinään ja ajatteli Christophea. Lionello istahti äitinsä viereen ja tähysteli ja vaaniskeli häntä. Hänen katseensa kiusasi Graziaa, se sai hänet joskus melkein punastumaan. Grazia nousi salatakseen mielensä sekaannusta paikaltaan. — Lionello alkoi huvitella itseään puhumalla äitinsä kuullen Christophesta kaikenlaista loukkaavaa. Grazia pyysi häntä olemaan vaiti. Lionello melkein yltyi. Jos äiti sanoi rankaisevansa häntä, niin uhkasi poika tulla kipeäksi. Sitä taktiikkaa hän oli noudattanut lapsesta saakka. Kun häntä kerran aivan pienenä toruttiin, keksi hän kostoksi sen tempun, että riisui vaatteensa ja heittäytyi alasti kylmälle kivilattialle, jotta olisi vilustunut. — Nyt, kun Christophe eräänä päivänä toi heille uuden sävellyksen, jonka hän oli tehnyt Grazian-päivän kunniaksi, kaappasi poika käsikirjoituksen ja vei sen piiloon. Se löydettiin sitten revittynä eräästä puuarkusta. Grazian kärsivällisyys loppui; hän torui Lionelloa ankarasti. Silloin poika itki, huusi, polki jalkaa, piehtaroi maassa; ja hänelle tuli hermokohtaus. Grazia säikähti, syleili, suuteli ja rukoili häntä, ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.

Siitä päivästä tuli Lionello täysin itsevaltiaaksi: sillä silloin hän huomasi, että nyt hänellä se valta oli; ja vähän väliä hän sitten turvautui tähän aseeseen, jonka oli nähnyt niin tehokkaaksi. Oli mahdotonta arvata, miten paljon hänen hermokohtauksissaan milloinkin oli luonnollista, miten paljon teeskenneltyä. Eikä hän turvautunut enää niihin ainoastaan kostaakseen, jos hänen oikkujaan vastustettiin, vaan tyydytti sillä tavoin pelkkää ilkeyttään, kiusasi äitiään ja Christophea aina, kun he aikoivat viettää jonkin illan yhdessä. Lopulta leikki hän tuota vaarallista leikkiä pelkästään joutilaisuudesta ja koettaakseen, miten suuri hänen mahtinsa oikein oli. Hän keksi ihmeellisen älykkäästi mitä omituisimpia hermokohtauksen muotoja: joskus tuli hänelle keskellä ateriaa vavistava suonenveto, hän kaatoi lasinsa ja särki lautasensa; joskus portaissa takertui hänen kätensä kaiteeseen, hänen sormensa vääntyivät koukkuun: hän väitti, ettei hän saanut niitä auki; tai tunsi hän kauheita pistoksia kyljessä, ja pyöriskeli huutaen maassa; taikka sitten häntä muka tukehdutti. Luonnollisesti kehittyi siitä hänelle todellinen hermotauti. Mutta hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan: Christophe ja Grazia elivät ainaisen pelon vallassa. Heidän yhdessäolonsa rauha, — heidän tyynet juttelunsa, lukeminen tai soitteleminen, joka oli ollut heille oikeaa juhlaa, — koko heidän vaatimaton onnensa oli ainaiseksi häiritty.

Silloin tällöin antoi tuo pieni vintiö heille kuitenkin vähän lomaa, joko hän sitten oli kujeisiinsa väsynyt tai voitti hänen lapsenluontonsa ja vietteli hänet ajattelemaan muita asioita. (Nykyään hän oli muuten varma siitä, että oli täydellisesti voittanut.)

Sellaisia hetkiä Grazia ja Christophe käyttivät nopeasti hyväkseen. Jokainen hetki, jonka he siten saivat varastaa, oli heille sitäkin kalliimpi, kun he eivät olleet varmat, saisivatko nauttia siitä loppuun asti rauhassa. Kuinka läheisiä he silloin tunsivat olevansa toisilleen! Miksi he eivät aina saaneet olla näin yhdessä… Eräänä päivänä Grazia tunnusti Christophelle tämän surunsa. Christophe tarttui hänen käteensä.

— Niin, miksikä emme? kysyi hän,

— Tiedättehän sen, ystäväni, vastasi Grazia ja hänen huulillaan väikkyi sydäntäsärkevä hymy.

Christophe tiesikin syyn. Tiesi, että Grazia uhrasi heidän onnensa poikansa tähden; tiesi, että vaikka Grazia ei antanut Lionellon valheiden johtaa itseään harhaan, rakasti hän poikaansa kuitenkin kuin epäjumalaa; hän tiesi, kuinka sokean itsekkäät tuollaiset perhesiteet yleensä ovat: ne pakottavat kaikkein parhaat suvunjäsenet uhraamaan viimeisensäkin sellaisten toisten jäsenten puolesta, jotka ovat pahoja tai keskinkertaisen hyviä, niin, uhraamaan siinä määrin, ettei heille jää mitään antamista vieraammille, jotka olisivat ansiokkaampia noita lahjoja saamaan, niille, joita he rakastavat enemmän, mutta jotka eivät ole heidän omaa vertaan. Se hermostutti ja ärsytti kyllä Christophea; joskus teki hänen mielensä ihan tappaa tuo pieni epäsikiö, joka turmeli ja hävitti heidän elämänsä onnen; mutta lopulta hän sittenkin hiljaa alistui ja ymmärsi, ettei Grazia voinut menetellä toisin kuin hän menetteli.

Silloin he tyytyivät kohtaloonsa, syyttelemättä turhaan mitään. Mutta vaikka heiltä voitiinkin riistää onni, joka heidän olisi ollut oikeus saada, ei mikään saattanut estää heidän sydämiään yhtymästä. Juuri kieltäytyminen ja yhteinen uhri sitoi heitä toisiinsa paljon lujemmin kuin ruumiin siteet. Kumpikin heistä kertoi kaikki surunsa ystävälleen, antoi toiselle taakkansa ja otti puolestaan ystävänsä tuskat kantaakseen; niin muuttui itse surukin iloksi, Christophe sanoi Graziaa "rippi-isäkseen". Hän ei salannut häneltä, että itserakkaus toi hänelle paljon kärsimyksiä; hän syytti kohtuuttomasti itseään; ja Grazia rauhoitti hymyllään vanhan ystävänsä turhat tunnontuskat. Jopa puhui Christophe Grazialle aineellisista vaikeuksistaankin. Siihen hän ei kuitenkaan ryhtynyt ennen kuin hän tuli heidän välisestä keskustelustaan aivan varmaksi, ettei Grazia tarjoaisi hänelle apuaan, sillä Christophe ei suostunut ottamaan häneltä mitään: se oli viimeinen ylpeyden muuri, se jäi pystyyn ja Grazia kunnioitti sitä. Mutta kun Grazian ei sallittu hankkia ystävänsä elämään hyvinvointia ja mukavuutta, koetti hän levittää siihen hellyyttään; ja se olikin Christophelle kaikkein kallein lahja. Christophe tunsi Grazian rakkauden aina ympäröivän häntä; aamuisin ei hän avannut silmiään eikä illoin niitä sulkenut rukoilematta sielussaan rakastavan siunausta Grazialle. Ja kun Grazia heräsi tai valvoi unettomana yöllä, niinkuin hän usein tuntikausia teki, ajatteli hän:

— "Ystäväni ajattelee minua."

Ja suuri rauha oli heille tullut.

Sillävälin oli Grazian terveys heikontunut. Hän oli alinomaa vuoteessa, tai hänen täytyi viettää päivät pitkät sohvalla loikoen. Christophe tuli joka päivä puhelemaan ja lukemaan hänen kanssaan, näyttämään hänelle uusia sävellyksiään. Grazia nousi silloin sohvalta ja meni ontuen, pöhöttyneillä jaloillaan pianon luokse. Hän soitti Christophen tuomia kappaleita. Suurempaa riemua ei hän olisi voinut Christophelle keksiä. Kaikista niistä, joita Christophe oli opettanut, olivat Grazia ja Cécile ehdottomasti lahjakkaimmat. Mutta kun Cécile käsitti musiikin vaistomaisesti, melkeinpä sitä ymmärtämättä, oli se Grazialle varsin hyvin tajuttu, kaunis ja sulosointuinen kieli. Elämän ja taiteen demooninen puoli jäi häneltä huomaamatta; hän valoi niihin älykkään sydämensä kirkkauden. Se kirkkaus syöpyi Christophen henkeen. Ystävättären soitto sai hänet ymmärtämään paremmin niitä hämäriä intohimoja, joita hän oli itse sävellyksissään ilmaissut: suljetuin silmin Christophe kuunteli häntä, kulki hänen perästään, piti oman ajatuksensa sokkeloissa kiinni hänen kädestään. Elämällä näin musiikkinsa uudestaan Grazian sielun kautta, yhtyi hän tuohon sieluun ja omisti sen. Siitä mystillisestä yhtymästä syntyi sävelteoksia, jotka olivat ikäänkuin heidän toisiinsa sekautuneiden olemustensa yhteishedelmiä. Christophe sanoikin Grazialle eräänä päivänä, tuodessaan hänelle sarjan noita hänen omista ja ystävättären aineosista punottuja sävellyksiään:

— Meidän lapsiamme.

He olivat yhtä joka hetki, yhdessä, vaikkapa olivat erilläänkin. Miten suloisia siellä vanhan talon rauhassa vietetyt illat, talon, joka oli kuin Grazian kuvalle vartavasten tehty kehys! — Siellä osoittivat hiljaiset, herttaiset ja uskolliset palvelijattaret Christopheakin kohtaan samaa kunnioittavaa kiintymystä kuin emäntäänsä. Pelkkää iloa oli siellä kuunnella ohitsevierivien hetkien soittoa ja nähdä elämänvirran kierivän ohitse!… Nyt heitti Grazian horjuva terveys tuohon onneen varjonsa, joka teki heidät levottomiksi. Mutta pikkusairauksistaankin huolimatta oli Grazia niin kuulas, että hänen salatut kärsimyksensä vain lisäsivät hänen sulouttaan. Hän oli Christophen "rakas, kärsivä, liikuttava ystävätär; säteilykasvoinen ystävätär". Ja eräinä iltoina, kun Christophe oli tullut hänen luotaan kotiinsa ja kun hänen sydämensä paisui rakkautta niin, ettei hän jaksanut odottaa seuraavaan päivään siitä Grazialle kertoakseen, kirjoitti Christophe hänelle:

"Liebe liebe liebe liebe liebe Grazia…"

Tällaista rauhaa kesti monta kuukautta. He luulivat jo, että sitä kestäisi aina. Lapsi näytti heidät unohtaneen; hän ei pitänyt heitä niin tarkasti silmällä kuin ennen. Mutta sen loman jälkeen Lionello kävi jälleen heihin kiinni, eikä enää päästänyt irti heitä. Se hirtehinen oli saanut päähänsä erottaa äitinsä Christophesta. Hän ryhtyi taas kujeisiinsa. Siinä ei ollut mitään harkittua suunnitelmaa. Hän seurasi joka päivä aina uusia häijyyden oikkuja. Hän ei ajatellut, mitä pahaa hän teki; hän koetti huvittaa itseään muita ikävystyttämällä. Lionello jankkasi yhtämittaa, että Grazian oli lähdettävä hänen kanssaan Parisista ja matkustettava johonkin, kauas. Grazialla ei ollut voimaa häntä vastustaa. Sitäpaitsi neuvoivat lääkäritkin häntä menemään joksikin aikaa Egyptiin. Hänen piti karttaa pohjoisen ilmaston uutta talvea. Monetkin seikat oli järkyttäneet hänen terveyttään: viimeisten vuosien moraaliset taistelut, ainainen huoli sairastavan pojan vuoksi, pitkä epävarmuus, ristiriita, joka repi hänen sieluaan ja jota hän ei ilmaissut; suru siitä, että hän tuotti surua ystävälleen. Ollakseen lisäämättä Grazian tuskaa, jonka hän hyvin aavisti, Christophe kätki oman tuskansa, vaikka hän ajattelikin yhtämittaa lähestyvää eronpäivää; hän ei koettanutkaan lykätä sitä tuonnemmaksi; ja he olivat molemmat olevinaan tyyniä, sitä sisällisesti suinkaan olematta, ja saivat tuon näennäisen tyyneytensä jossakin määrin toisiinsakin tarttumaan.

Se päivä tuli. Syyskuinen aamu. Heinäkuussa he olivat lähteneet yhdessä Parisista ja viettäneet viimeiset viikot, jotka he enää saivat olla toistensa seurassa, Sveitsin vuoristossa eräässä hotellissa lähellä samaa seutua, jossa he olivat kuusi vuotta sitten löytäneet jälleen toisensa.

Viiteen päivään eivät he olleet voineet mennä ulos; satoi yhtämittaa; enimmät matkailijat olivat kaikonneet seudulta; he olivat melkein yksin jääneet hotelliin. Tänä viimeisenä aamuna sade vihdoinkin lakkasi, mutta vuoristoa peittivät yhä pilvet. Lapset lähtivät ensin palvelijattarien kanssa ensimäisillä vaunuilla. Sitten toisilla Grazia. Christophe saattoi häntä vuoren harjalle asti, josta tie rupesi jyrkissä polvissa mutkitellen laskeutumaan Italian tasankoja kohti. Vaunujen kuomun alla tunkeutui kosteus aivan heidän lävitseen. He painautuivat toisiaan vasten eivätkä puhuneet mitään; tuskin katsoivatkaan toisiinsa. Heitä ympäröi outo hämärä, öinen pimeys… Grazian hengitys teki hänen harsonsa kosteaksi. Christophe puristi hänen pientä kättään, joka jäisen kylmässä hansikkaassaan tuntui lämpöiseltä. Heidän kasvonsa lähentyivät toisiinsa. Läpi kostean harson Christophe suuteli Grazian rakasta suuta.

Oli tultu tien käänteeseen. Christophe laskeusi vaunuista. Vaunut etenivät ja hälvenivät sumuun. Grazia oli kadonnut. Christophe kuuli vielä pyörien kolinaa ja hevosten kavioiden kapsutusta. Valkeita usvavaippoja leijui nurmikoilla. Niiden sakeasta harsosta kuulsivat vettä tippuvat puut. Ei tuulen henkäystä. Usva oli edessä kuin seinä. Christophe pysähtyi, hänen kurkkuaan tukehdutti tuska… Ei mitään enää. Kaikki on mennyt…

Hän veti usvaa rintaansa. Ja jatkoi matkaansa. Mikään ei mene siltä, joka ei ole luotu menemään.