Elämänhurman häipyessä

by Rosamond Lehmann

TOINEN OSA

1

He tulisivat taaskin tänne. Saatuaan sen tietää hän ei rohjennut liikuskella puutarhan ulkopuolella siitä pelosta, että kohtaisi heidät aavistamattaan. Ainoastaan pimeän aikana oli turvallista, ja unettomana yönä toisensa jälkeen hän hyppäsi keittiön ikkunasta puutarhaan ja käveli nurmikolla, jota peittivät puiden pitkät, sileällä, kuutamon valkaisemalla ruohopinnalla selväpiirteisinä näkyvät varjot. Kaikki värit olivat häipyneet; ainoastaan kukkasaran valkeat kevätkukkaset pilkottivat fosforihohteisina, ja lehtisilmikkoiset puunlatvat piirtyivät kylmäviivaisina kuulakassa hopeavälkkeisessä valotulvassa.

Hän käydä sipsutti puutarhan alalaitaan, tuntien olevansa kuutamon muuttama, väkevä ja ylpeä, ja seisahtui joen partaalle. Vesi välkkyi lempeästi virratessaan. Hän silmäili sitä ylöspäin ja alaspäin; joki oli ihan autio, se oli yksin hänen. Hän riisui vähät vaatteensa ja meni veteen, kastellen itsensä ripeästi; ja veri solahti hänen rinnoilleen, hänen olkapäilleen, peitti koko hänen ruumiinsa. Kylmä vesi kammotti häntä; hänen hengityksensä kävi väristen, pitkinä ähkäisyinä; mutta tuokion kuluttua hän lähti pontevasti uimaan myötävirtaan. Oli erinomainen nautinto olla alastomana veden purevassa syleilyssä. Siihen Verrattuna oli uimapuvussa uimisen suoma riemu jokapäiväistä ja halveksittavaa. Yksin uiminen kuutamossa oli pyhä ja intohimoinen, salaperäinen toimitus. Vesi oli rakastunut hänen ruumiiseensa. Hän antautui sille vastahakoisesti, ja se syleili häntä kirpeän rajusti. Hän sieti sitä, pian hän halusi sitä; hän oli rakastunut siihen. Vähitellen sen tuimuus talttui, ja se piteli ja hyväili häntä hellästi hänen liikkuessaan.

Pian naapuritalo häämöitti valottomana puiden lomitse. Jos he olivat siellä, niin he kaikki nukkuivat. Eivät ainoatkaan silmät tähyilisi pimeyteen, ei kukaan katselisi lumottua vettä, kummastellen sen pinnalla lipuvaa tummaa esinettä.

Mutta ei; he eivät olleet vielä saapuneet; kuu tuli esiin pilven takaa ja valaisi ison talon julkisivua; ja se oli yhtä murheenmasentama kuin ennenkin, tyhjyytensä taakan painama. Hän kääntyi takaisin ja ui kotiin.

Tuli täyden kuun yö, lämmin ja tähtinen. Uidessaan naapuritalon puutarhan toisessa laidassa kasvavia pajuja — tavallista päämääräänsä — kohti hän näki valoa ikkunoista. Pitkä talo lepäsi rauhallisena kuutamossa, levittäen lampunvalonsa hillittyä lämpöä ikäänkuin levollista hymyilyä.

He olivat siis tulleet.

Joku saattoi olla puutarhassa — jopa joellakin. Hän pysytteli ihan rantatöyrään juurella takertuneena pajuntynkään uskaltamatta liikkua, tuntien voimiensa herpaantuvan.

Äkkiä sitten heidän hahmonsa, heidän äänensä olivat likellä häntä. Joku alkoi soittaa Faurén nokturnoa: Julian. Edessään hän näki jonkun pitkän, vaaleaan leninkiin puetun olennon kävelevän nurmikolla: Mariella. Hetkisen kuluttua ilmestyi pimennosta miehen hahmo, joka liittyi hänen seuraansa. Kuka hän oli? Heidän savukkeittensa kaksoishehku liikkui heidän edellään heidän astellessaan verkkaisesti käsikkäin nurmikolla aivan samoin kuin Charlie ja Mariella olivat usein kävelleet hänen unissaan.

He olivat niin likellä, että heidän täytyisi ihan kohta katsoa alaspäin ja nähdä hänet; mutta he menivätkin vielä eteenpäin muutamia askelia ja pysähtyivät sitten katselemaan jokea ja välkkyvää kuuta. Pianonsoitto taukosi, ja sitten tuli vielä yksi hahmo heidän seuraansa. He olivat kolme kookasta varjoa; heidän kasvojaan ei voinut erottaa.

»Hei vain!» lausui Mariellan hiljainen, kirkas, muuttumaton ääni. »En jaksa ymmärtää, soittoasi, Julian. Eikä Martinkaan sitä ymmärrä, vai ymmärrätkö, Martin?»

»No niin, se on niin vietävän penseätä. Siinä ei ole sointua.»

Vastaukseksi Julian naurahti lyhyesti.

Tuntui samanlaiselta kuin kaikissa unissa kuunnella näitä ääniä, jotka hillittyinä, mutta selvinä lähtivät näkymättömiltä huulilta pimeässä, lausuen joutavanpäiväisiä asioita, jotka tuntuivat tärkeiltä kohtauksen kummallisuuden ja yllättävyyden vuoksi.

»Minkä tähden», tiedusti Martin, »et soita sieviä, yksinkertaisia, hyväätekeviä kappaleita, jotka osaisimme painaa muistiimme ja joita voisimme hyräillä ja vihellellä pitkin päivää?»

»En ole kyllin yksinkertainen enkä hyväätekevä pystyäkseni soittamaan niitä kunnollisesti. Jätän ne sinun oikean kätesi mestarillisen etusormen näppäiltäviksi, Martin.»

»Martin on maailman etevin yhtä sormea käyttävä soittaja, etkö olekin?» veisti Mariella kiusoittelevasti, mutta hellästi.

»Missä Roddy on?»

»Hän lähti yksin soutelemaan ruuhella.»

»Kuinka romanttista!» tokaisi Mariella.

Kuului ähkäisy.

»Mariella, minkä tähden —»

»Mitä?»

»Hölpötät», täydensi Julian. »Sinun pitää ajatella, ennenkuin puhut.»

Mariella nauroi.

»Hyvää yötä!» toivotti hän. »Minä lähden nukkumaan. Tullessanne yläkertaan muistakaakin kävellä hiljaa lapsenkamarin ohitse. Muistakaa, ettei se nyt ole teidän huoneenne, vaan Peterin. Nannie kyllä peittoaa teidät lämpimäksi, jos herätätte hänet uudelleen, Martin.»

Hänen savukkeenpätkänsä osui veteen muutamien sentimetrien päässä
Judithista. Hänen vaalea hahmonsa himmeni ja oli poissa.

»Millainen yö!» ihasteli Julian. »Kuu on perin teatterimainen maalaaja.»

Pari lähti kävelemään edelleen — eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin, sillä vesi tuntui jääkylmältä Judithin kohmettuneesta ruumiista, hänen pajunjuurien ympärille kiertyneet sormensa olivat jäykät, ja hampaat kalisivat hänen suussansa.

Hän kuuli Martinin puhuvan:

»Kun olin Pariisissa Roddyn kanssa —»

Ja pitkän äänettömyyden jälkeen kuului sitten Julianin ääni äkkiä entistä kovempana: »Entä jos kiusaa itseään… päivästä päivään… itselleni: Hyvä Luoja! Sinä hirveä kiusankappale…»

Äänet hiljenivät sekaviksi ja vaimenivat; mutta sitä seuranneen äänettömyyden aikana ne tuntuivat yhä uudelleen kaikuvan Judithin korvissa, uhkuen kaikkien salaa kuultujen keskustelujen syvää tärkeyttä, joten hän tunsi levottomasti saaneensa kuulla heidän sydämensalaisuuksiaan.

Kuu paistoi suoraan puutarhan rannalle, kun hän nousi väsyneenä vedestä ja laskeutui pitkäkseen ruohikolle.

Hänen ympärillään varjot olivat liikkumattomia. Hänen ruumiinsa muuttui kuutamossa niin salaperäisen puhtaiksi viivoiksi, että se näytti pikemminkin olevan valoa kuin lihaa. Hän ajatteli: »Jos he olisivat nähneet minut, eivät he olisi uskoneet minua todelliseksi.»… Martin olisi kyllä hämmästynyt, jollei pahastunut, ja kääntynyt kohteliaasti toisaalle, mutta Julian olisi tarkastanut hänen muotojaan arvostelevasti ja uteliaasti. Ja Roddy — Roddy oli ajassa niin kaukainen, ettei hänestä osannut arvata mitään. Mutta jos se himmeä ja omituinen olento, jolla oli Roddyn kasvot ja jota Judithin olemuksen silmittä näkevä ja järkisyittä tietävä osa oli vuosikausia vaalinut — jos hän olisi nähnyt, olisi hän katsonut tarkasti ja sitten vetäytynyt loitommalle, kaihtaen viettelystä, oman halunsa sopimattomuutta, ja tarkkaillut äänettömänä etäältä.

»Oi, Roddy, milloin tulet näyttäytymään?»

Uinti kotiin päin oli lämmittänyt häntä, mutta huolimatta suoniensa kiihtyneestä sykinnästä hän tunsi nyt vilun alkavan kouristaa häntä syvälti. Hän nousi pystyyn ja seisoi hiljaa hetkisen; pian hänen täytyisi piilottaa hopeanvalkoinen ruumiinsa vaippaan, eikä se sitten enää olisi ihmeellinen.

Kumartuessaan ottamaan maasta vaatekappalettaan hän kuuli melan pitkäveteisen, hiljaisen lirinän ja loiskauksen; näkyviin tuli ruuhi, joka lipui alaspäin keskellä jokea. Judith kietoi tumman vaippansa ympärilleen ja peräytyi pimentoon; ja katsellessaan ruuhen perässä istuvaa yksinäistä hahmoa hän unohti hengittää.

»Oi, käänny! Oi, käänny!» lähetti hän hiljaa Roddyn jälkeen.

Mutta jos Roddy kääntyisi, niin hän katoaisi, häipyisi…

Roddy ei kääntänyt päätänsä; ja Judith tarkkaili, kun hän loittoni naapuritalon puutarhan ohitse ja meloi yhä edelleen — kenties koko yön…

Jos hän vain olisi nähnyt Judithin, olisi hän kutsunut:

»Judith, tule mukaani!»

»Tulen.»

Ja koko yön he olisivat kelluneet joella yhdessä.

Kerran vielä niin kävisi; niin täytyisi käydä. Hän oli aina ollut varma siitä, että Roddyn näytelmä täytyisi kirjoittaa ja että hänen täytyisi esittää siinä osaa loppuun saakka — onnelliseen loppuun saakka.

»Oi, Roddy, minä rakastun sinuun.»

Se pienenevä, vastaamaton täplä, joka oli Roddy, katosi näkyvistä.

* * * * *

Ehdittyään puolitiehen talolle palatessaan hän äkkiä seisahtui hämmingin valtaamana, sillä se oli ollut Roddy itse eikä hänen mielikuvituksen luoma varjonsa. Pimeän yksinäisyydessä olivat nyt heidän oikeat hahmonsa, jotka heidän äänensä tekivät salaperäisiksi; tähän saakka olivat vain heidän kuvitellut haamunsa niin kauan väikkyneet tyhjyydessä… He olivat taaskin pujahtaneet valvonnan ja unen väliseen, kirkkaaseen, herkkäuskoiseen elämään, josta hätkähtäen herää pohtimaan, oliko uni sittenkin todellisuutta — vai onko todellisuus mitään muuta kuin unta.

2

Seuraavana päivänä hän oli epätodellisen rauhallinen kohdatessaan Mariellan kylässä. Viimemainittu tuli rohdoskaupasta, ja he joutuivat vastakkain. Tuossa hän oli pitkänä ja suoraryhtisenä, hänen huikaistuneet, vihertävän siniset silmänsä katselivat varjottomina ja tahrattomina maailmaa tummien silmäripsien välitse, hänen silmänsä, jotka eivät tunteneet hyvää eivätkä pahaa — enkelin tai paholaisen jääkylmät silmät. Hänen mustan hattunsa alta hänen lyhyet hiuksensa kihartuivat ulospäin, hänen kalpeat, sileät kasvonsa olivat säilyttäneet lapsellisen, soikean muotonsa, hänen huulensa olivat parhaiksi sulkeutuneet pehmeäksi, mietoväriseksi kaareksi. Naamio oli jäljellä, entistä huolitellumpana; mutta kun hän tervehtiessään hymyili, pilkahti hetkiseksi näkyviin jotakin outoa, ikäänkuin hänen kasvonsa harvinaisella, avonaisella hetkellään olisivat näyttäneet hieman loukkaantuneilta, mutta sittenkin säilyttäneet perin lievän hämmentymisen ilmeensä.

Hän näytti olevan hyvillään.

»Judith!… Sinäkö?»

»Mariella!»

»Siis sinä olet vielä täällä. Aprikoimme sitä.»

»Kyllä. Yhäti täällä.»

Hän näytti olevan ymmällä osaamatta virkkaa mitään ja katsoi toisaalle ujona ja arkailevana; hänen katseensa vilkuili ympäri koettaen piiloutua.

»Me — me puhelimine sinusta ja arvelimme sinun varmaankin olevan poissa täältä. Muistimme sinun olevan hyväpäisen, ja Julian kertoi sinun maininneen hänelle aikovasi mennä johonkin opistoon. Ja niinpä luulimme sinun kenties olevan siellä. Tuumimme, että nykyisin varmaankin olet hirveän peloittava ja oppinut. Etkö olekin?»

»Oh, en!»

Mitä olisi sellaiseen hupsuuteen osannut vastata?

»Sinähän opiskelit aina», jatkoi Mariella äänessään vaivautunut sointu.
Hymyillen hän sitten lisäsi: »Muistatko neiti Pimiä?»

»Kyllä. Hänen tekohampaansa.»

»Hänen hajunsa.» Mariella nyrpisti pientä nenäänsä. »Minä sain aina istuessani hänen henkäyksiään nenääni ja mietin kidutuksia hänelle. Eipä ihmekään, etten edistynyt.» Hän päästi hiljaisen hihityksensä ja jatkoi taaskin hermostuneesti: »Kuulehan, milloin tulet meitä katsomaan. Olisimme siitä hyvillämme. Tänään iltapäivällä?»

»Oi, Mariella, se olisi hauskaa.»

»He ovat siellä kaikki. Muistatko jokaisen? Julian vapautettiin sotapalveluksesta vähän aikaa sitten. Syksyllä hän menee takaisin Oxfordin yliopistoon.»

»Entä Martin ja Roddy?»

»Niin, he ovat täällä molemmat. Roddy palasi äsken Pariisista. Hänen otaksutaan opiskelevan siellä piirustusta. Martinin pitäisi olla Cambridgen yliopistossa, mutta häntä vaivasi umpisuolen tulehdus aika pahasti, joten hän on poissa tämän lukukauden.»

»Oletko hyvilläsi, kun olet jälleen täällä?»

»Oi, kyllä; pidämme kaikki tästä paikasta hirveästi. Ja täälläolo näyttää sopivan lapselle.»

»Sepä hyvä!»

Syntyi äänettömyys. Hän oli singonnut viimeisen huomautuksensa huolettoman hätäisesti, ikäänkuin ei olisi uskonut Judithin tietävän mitään lapsesta; hänen katseensa oli taaskin luiskahtanut syrjään ikäänkuin pelokkaasti. Vaitiolon aikana ammotti heidän jalkojensa juuressa niiden asioiden kuilu, joista ei milloinkaan puhuttaisi; ja selvää oli, ettei ainakaan Mariella koskaan mainitsisi miehensä nimeä.

»Minä — minä olin juuri ostamassa joitakuita esineitä häntä varten», virkkoi hän. »Nanny tahtoi niitä. Mutta täältä ei saa paljoa.»… Hänen äänensä vaimeni hermostuneesti. Sitten hän lisäsi:

»Tänään iltapäivällä siis. Hyvästi siihen asti! Älä tule liian aikaisin, sillä pojat ovat aina kamalan laiskoja puolisen jälkeen!»

Hän hymyili ja jatkoi matkaansa.

3

Kello viisi Judith ällistytti sisäkköä ottamalla hatun päästänsä hallissa, pyyhkimällä hiostuneita käsiään ja menemällä itse ilmoittamaan itsensä.

Oleskeluhuoneen kynnykselle hän seisahtui. Huone, pelon laajentama, näytti olevan täynnä harmaisiin flanelliasuihin puettuja jättiläisiä. Mariella erosi suunnattomasta joukosta ja leijaili häntä kohti.

»Terve tuloa!» toivotti hän. »Haluatko teetä? En muistanut sitä lainkaan. Emme juo teetä koskaan. Minun ei tarvinne esitellä, vai tarvitseeko? Sinähän tunnet jokaisen.» Hän laski hetkiseksi kätensä kevyesti Judithin käsivarrelle, ja huone alkoi vaipua ja vakavoitua; mutta naapuritalon poikien kasvot olivat hänen silmäinsä edessä pelkkinä sekavina läikkinä hänen pudistaessaan kättä heidän kanssaan.

»Muistatko, kuka kukin on?» kysyi Mariella.

Nyt hänen piti nostaa katseensa lattiasta ja vastata, hillitä vapisemistaan ja haihduttaa kaikkialle levinnyt puna.

»Tietysti muistan.»

Hän katsahti sinne päin ja näki heidän seisovan edessään, hymyillen hiukan väkinäisesti. Se rohkaisi häntä hymyilemään vuorostaan heille.

»Sinä olet Martin — sinä olet Roddy — tuossa on —» hän epäröi. Julian seisoi eristäytyneenä, näyttäen vanhentuneelta ja ylpeältä. Hän täydensi saamattomasti: »Herra Fyfe.»

Kajahti naurunremahdus ja kiusoittelevien äänien kuoro, johon hän ei voinut kiinnittää lainkaan huomiota, vaan joutui jälleen punehtumisen ja hämmingin valtaan.

»Arvelin, että sinusta ei — pitäisit minua — en tiennyt, olisiko — näytit siltä kuin —» sopersi hän.

»Olen totisesti pahoillani siitä, että tunsit kaipaavasi sellaista muodollisuutta», vastasi Julian jäykästi. Myöskin hän punehtui.

»Se johtui vain hänen kainoudestaan», ilvehti joku ääni.

Judith mietti: »Julianhan sittenkin oli aina ystävällinen.» Se, että toinenkin ujosteli, palautti hänen itsevarmuutensa, ja katsoen hymyhuulin Juliania suoraan silmiin hän virkkoi:

»Sitten olen minäkin siitä pahoillani, Julian.»

»Se on parempaa», sanoi Julian vieläkin jäykästi, mutta hymyillen.

Nyt hän erotti heidän kasvonsa selvästi; mutta vielä oli huoneessa vaivaava ja outo kohta — omituisen näköinen, kellahtavan kalpea nuori mies, Roddy. Judithin katse lipui häneen ja sitten edelleen Martiniin. Tämä hymyili hänelle, ja hän astui askeleen sinne päin.

»Oletko sinä Cambridgen yliopistossa?» tiedusti hän.

»Kyllä olen.»

»Sinne minäkin aion.»

»Niinkö tosiaankin?»

»Mitä varten?» tokaisi Roddy hiljaa.

»No, oppiakseni. Haluaisin saada mahdollisimman hyvät tiedot kirjallisuudesta — ainakin Englannin kirjallisuudesta, ihan alusta alkaen», vastasi Judith vakavasti.

»Juuri se on Martininkin päämäärä. Eikö olekin, Martin, sinä kirjatoukka?»

»Minä en saa paljoa aikaan», virkkoi Martin, itsevarman hymyn nopeasti vilahtaessa hänen kasvoillaan. »Olen niin veltto pahus. Ja niin hidas.»

Judith aprikoi.

»Minä en luule olevani erikoisen kyvykäs», virkkoi hän. »Arveletko useimpien korkeakoulussa opiskelevien tyttöjen olevan?»

»Martinista ja minusta heidän täytyy olla», veisteli Roddy, silmää iskien. »Siltä he totisesti näyttävät.»

»Näin joitakuita käydessäni suorittamassa tutkintoani. He olivat sangen yksinkertaisia.» Kuului naurua, ja Judith lisäsi tiukan vilpittömästi: »Siellä oli kaksi sievää tyttöä — kaksi tai kolme.»

»Aiotko siis tulla sellaiseksi nuoreksi naiseksi, jolla tosiaankin on älyllisiä harrastuksia?» kysyi Roddy.

»Niin, kyllä. Niin arvelen.»

»Se on aika vakavaa.»

Äkkiä hän huomasi heidän kaikkien nauravan hänelle ja lakkasi puhumasta häpeän ja harmin nujertamana.

»Älä välitä siitä!» Roddy räpytti hänelle silmiään vastustamattoman hilpeästi, ja hänen äänensä uhkui hyväileviä soinnahduksia. »Martin riemastuu tavatessaan sinut. Mutta älä mene Newnhamin äläkä Girtonin naisopistoihin. Kaameita paikkoja — Martin kauhistuu niitä. Mene Trinity-opistoon. Hän on siellä valvojanasi.»

»Lopetahan toki, Roddy!» kehoitti Martin hymyillen suopeasti. »Olet liian hullunkurinen.»

»Toivottavasti umpisuolesi voi paremmin?» lausui Judith kohteliaasti.

»Paljoa paremmin, kiitos.» Martin kumarsi hiukan.

Kenelläkään ei ollut enää mitään sanomista. He eivät olleet kovin hyviä isäntiä. He seisoskelivat huoneessa yrittämättä mitään, veltosti hypistellen ja tipautellen hänen tarjoamiaan keskustelunaiheita, ikäänkuin hän olisi ollut emäntä ja he mitä vaivaloisimpia vieraita. Kuten entisaikaan he nytkin muodostivat painostavan, itsekylläisen sukulaispiirin, jonka ytimenä oli välinpitämättömyys, jollei vihamielisyys vierasta kohtaan. Charlie oli kuollut, mutta kun he nyt olivat kaikki kokoontuneet yhteen, tunsi Judith hänen painavan, kiskovan heitä yhä enemmän erilleen; ja surkeana hän toivoi, ettei olisi tullutkaan tänne.

He olivat kaikki omissa tilapäisissä puuhissaan. Roddy puhdisti piippuaan, Martin ja Mariella leikkivät spanielinpennun keralla. Se ponnistihe Martinin syliin, ja hetkisen kuluttua kajahti Mariellan kirkas, hiljainen piipitys:

»Voi, taaskin! Kuinka hillitön veitikka se onkaan! Kovin ikävää,
Martin.»

»Kyllä se kuivaa», lohdutti Martin tyynesti, silmäillen housujaan. »Ei siitä mitään.»

Julian oli istuutunut pianon ääreen ja näppäili pianissimo. Roddy yhtyi viheltämään säveltä.

»Mitä teemme?» virkkoi Mariella. Hän kieritteli edelleenkin koiranpentua.

Julian käännähti soittaessaan taaksepäin ja katsahti Judithiin. Kiitollisena viimemainittu meni seisomaan hänen viereensä. Pianon ääressä tarkkaillessaan Julianin käsiä hän oli eristetty muista, eikä hänen tarvinnut olla peloissaan.

»Soitahan vielä. Jotakin omaa sävellystäsi.»

Päätänsä ravistaen Julian vastasi:

»Oh; se on kaikki mennyttä.»

Millaisia piirteitä, millaista kalseutta sota olikaan tuonut hänen ennestään juovaisiin kasvoihinsa!

»Mutta tuleehan se takaisin.»

»Ei. Se oli heikko kipuna; ja taistelujen jumala näki hyväksi nipistää sen sammuksiin. Sota teki joistakuista miekkosista runoilijoita — eräänlaisia; mutta en ole kuullut sen milloinkaan tehneen kenestäkään musiikkimiestä.»

»No niin, mutta osaathan vielä soittaa.»

»Niin, rimputtelen. Rimputtelen.» Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä ja harmistuneelta. Hokiko hän itsekseen: »Hyvä luoja! Sinä hirveä kiusankappale —»

»Minä tuntisin aina» — Judith sai vaivoin tunnustetuksi — »saaneeni kylliksi, jos osaisin rimputella niinkuin sinä. Ihan pienestä pitäen olen kadehtinut sinua kiusakseni.»

Julian ilostui hieman ja hymyili, näyttäen innostuneelta entiseen tapaan.

»Soita sitä kappaletta, jota soitit eilen illalla!»

»Mistä sinä tiedät, mitä soitin eilen illalla?»

»Olin joella ja kuulin soittosi.»

»Niinkö?» Se hiveli Julianin mieltä. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti se ajatus, että hän soitti yöhön näkymättömille kuuntelijoille.

»Ihan yksin, niinkö olit?» Hän vilkaisi Judithiin valppaan kiinnostuneesti.

»Juuri niin. Sanoin itsekseni: Herra Fyfe varmaankin soittaa.»

Julian nauroi.

»Ymmärräthän, että olit kauhea.»

»En suinkaan. Sinähän olit. Pakotit minut teeskentelemään, etten mitenkään sinua tuntisi.»

»Hölynpölyä. Minähän toivoin tapaavani sinut. Viimeksi kohtasimme — milloin? Vuosisatoja sitten.»

»Niin. Silloin luistelemassa.»

»Hyvä Luoja, niin. Toisessa maailmassa.»

Äkkiä hän keskeytti hiljaisen soittelunsa; ja Charlie tunkeutui heidän seuraansa, pakottaen heidät sinä päivänä muistamaan ennen kaikkea häntä.

»Minkätähden ummehtua täällä sisällä?» sanoi Mariella. »Lähdetään ulkosalle, Judith.»

Hän seurasi Mariellaa melkein kevein sydämin. Olihan Mariella sittenkin sellainen tyttö, joka osasi pakista ihmisille, jopa huvittaakin heitä. Hän oli osoittanut sen Julianiin nähden; ja täydellä syyllä sopi odottaa hänen muihinkin nähden menestyvän.

* * * * *

Setripuun juurelle levitetyllä matolla leikki lapsi, ja hänen hoitajattarensa istui ompelemassa hänen vierellään. Judith tunsi hänet entisiltä ajoilta; hän oli Pinkie-niminen lohikäärme, ollut Mariellan hoitajatar ja tullut sitten hänen palvelijattarekseen. Ryppyisenä, tuikeana, posket raikkaina ja ilme kirkkaan viattomana kuten vanhalla hoitajattarella ainakin hän istui hoivaamassa Mariellan poikaa.

»Saanko ottaa hänet, Pinkie?» kysyi Mariella. »Pinkie ei yleensä salli minun kajota häneen.»

»Te olette niin huolimaton», virkkoi palvelijatar ankarasti. Sitten hän tunsi Judithin, ja hänen kasvonsa alkoivat säteillä.

Mariella otti kevyesti lapsen maasta ja kantoi hänet kainalossaan joen partaalle, jonne nuoret miehet olivat ryhmittyneet.

Judith tarkkaili lasta tuskaisen kiinnostuneesti ja ihmetellen. Tuossa hänen edessään oli Charlien lapsi; hänen täytyi se uskoa.

Se oli pitkä ja hentorakenteinen lapsi, omituisen kypsyneen näköinen kaksivuotiaaksi. Hänellä oli hauraan näköiset ohimot, ja hänen kaulansa näytti ihan liian heikolta kannattamaan isoa, tuuheiden, hienojen, suorien, ruskeiden hiusten peittämää päätä. Kirkkaita, syvällä olevia silmiä reunustivat Mariellan tummat silmäripset, eikä hänessä ollut mitään muuta vanhemmistaan paitsi kalpeutta ja eräänlaista ylhäistuntuista luurakenteen hentoutta, joka oli Fyfe-suvun kaikkien jäsenten välttämätön piirre.

Seurapiiri oli meluton; se ei pystynyt laajentumaan sulkeakseen sisäänsä uutta elämää. Mariellan lapsi oli syrjäinen eikä kuulunut siihen. Joskus joku serkuista ojensi ison kätensä tukeakseen häntä, vihelsi hänelle, väänteli hänelle kasvojaan, kirskutti hänen leikkikarhuaan tai huudahti hänelle rohkaisevasti, kun hän kaatui. He katselivat häntä isojen koirien tapaan kasvoillaan sietämisen ja huvin ilme, olivat laimeasti mielissään, kun hän seisahtui, pysytellen kädellään pystyssä heidän polviensa varassa; mutta pian he unohtivat hänet. Ainoastaan Julian näytti tuntevan mielenkiintoa häntä kohtaan; Julian tarkkaili häntä, ja silloin tällöin Mariella tarkkaili häntä tarkkailevaa Juliania.

Oli järjetöntä, luonnotonta, uskomatonta, että hän oli Mariellan poika ja Charlien jälkeläinen, että Mariella oli kantanut häntä kohdussaan yhdeksän kuukautta, kuten jokainen nainen kantaa lastansa, synnyttänyt hänet tavalliseen tapaan, tuntien tuskia ja riemua, että hän kasvaa rakastamaan Mariellaa ja saamaan häneltä rakkautta ja nimittämään häntä äidikseen.

Mutta kaikillahan saattoi olla lapsia, jopa sellaisillakin lapsellisilla, salaperäisillä leskillä kuin Mariellalla ja traagillisesti kuolleilla nuorilla aviomiehillä kuten Charliella; yksinkertainen todistus siitä oli tuossa hänen silmiensä edessä. Mutta Mariella oli luonnostaan lapseton henkilö. Tuntui siltä kuin hänen ruumiinsa olisi tehnyt hänelle kepposen ja synnyttänyt; mutta sen synnyttämälle olennolle ei hänen epä-äidillinen sielunsa ollut lainkaan sukua. Siltä näytti; mutta mahdotontahan oli Mariellasta milloinkaan päättää mitään varmasti.

»Tule tänne!» pyysi Judith ja ojensi kättänsä.

Poika tuijotti häneen ja siirtyi sitten hermostuneesti loitommaksi.

»Pidätkö lapsista?» tiedusti Mariella kohteliaasti.

»Minä rakastan niitä», vastasi Judith, mutta punastui sitten havaittuaan äänessään naurettavan lämpöisen soinnahduksen. Mutta taivaan kiitos, Roddy oli Martinin seurassa poistunut heidän luotansa eikä ollut äänen kantamissa.

»Niinkö?» Mariella katsahti häneen eikä näyttänyt keksivän mitään muuta sanottavaa. Hän veti koiranpennun likelleen.

»Kelpo veitikka, mene leikkimään Peterin kanssa! Mene!»

»Peter siis on hänen nimensä.»

»Michael Peter», tehosti Julian pilkallisesti. »Mariellalla oli mitä ylevimmät vaikuttimet; mutta pelkäänpä hänen tehneen huonon palveluksen pojalle. Michaelin yksin tai Peterin yksin hän olisi saattanut kantaa — mutta ne yhdessä! Vapisen hänen nuoruusvuosiensa tähden. Hänellä pitäisi kuitenkin olla joku väärä suojelusnimi ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee yliopistosta. Voimme vain toivoa, että hän itse huomaa kaksinkertaisen taakan ylettömäksi ja ottaa nimekseen raikkaan Jamesin tai Henryn. Meille kyllä kelpaisi Henry tai joku muu sellainen sukuun. Ehkä sittenkin meidän pitäisi kehua kaukonäköisyyttäsi, Mariella?»

»En ymmärrä puheitasi», vastasi Mariella hiljaisella, ystävällisellä äänellään. »Minusta Michael Peter on hyvin sievä nimi. Ja hän on aika sievä poika, eikö olekin?»

Poika juoksi edestakaisin nurmikolla koiranpennun ajaessa häntä takaa, tavoitellen häntä käpälillään, näykkien hänen sääriään, sotkeutuen hänen jalkoihinsa. Aluksi hän kesti sen tyynesti, mutta jonkun ajan kuluttua pysähtyi tuskastuneena, torjui koiraa voimattomilla, hennoilla käsillään ja huudahteli hermostuneesti, ikäänkuin toraillen sille omalla kielellään, mutta ei kertaakaan vilkaissut kehenkään heistä apua pyytääkseen. Koiranpentu kyyristyi hänen eteensä ja haukahti terävästi. Lapsi nosti kädet korvilleen, ja hänen huulensa vapisivat.

»Tuota kirottua koiranpentua!» kivahti Julian vimmastuneesti. Hän meni veljenpoikansa luokse ja otti hänet syliinsä.

»Poika on väsynyt, Mariella, ja sinä tiedät sen, mutta istut siinä rauhallisesti, rauhallisesti — ja sallit tuon riivatun hupsun, meluisen koiranpennun ärhennellä hänelle ja kiusata häntä ja turmella hänen hermonsa…»

Hän oli kalpea, tähysti Mariellaan peittelemättömän vihaisesti, ja ilma heidän välillään tuntui värähtelevän ja käyvän jännittyneeksi. Mariella nousi nopeasti pystyyn ottaakseen koiranpennun ja kosketti poikansa päätä ohimennen.

»Poloinen Peter-poju», virkkoi hän levollisesti. »Ymmärtämätön poika!
Ei ole mitään hätää.»

»Minun täytyy lähteä», mutisi Judith.

Se oli sietämätöntä. Hänen täytyi pujahtaa tiehensä ja piiloutua häpeämään ja pahoittelemaan omaa käsitystään hillitystä hysteriasta.

»Täytyykö sinun lähteä?» Mariella hymyili hänelle herttaisen ilmeettömästi. »No niin — sinun pitää tulla pian taaskin käymään. Käy usein täällä!»

»Saatan sinut ovelle», sanoi Julian. »Vien pojun sisälle.»

Virkkamatta enää sanaakaan ja katsahtamatta heihin Mariella poistui; Julian lähti marssimaan talolle, kantaen lasta; ja Judith seurasi häntä sydän kipeänä.

Kaikki oli mennyt hullusti. Martin ja Roddy eivät olleet palanneet, eikä hän ollut rohjennut lähteä heitä etsimään sanoakseen heille jäähyväiset. Voi, he eivät välittäneet siitä, sanoiko hän jäähyväiset vai eikö, koska eivät olleet tunteneet häntä kohtaan kyllin paljon mielenkiintoa pysyäkseen hänen luonansa. Ei edes Martin kaivannut häntä, vaan piti Roddyn seuraa parempana. Hän oli toivonut saavansa kylliksi varmuutta katsoakseen Roddya, kerran, levollisesti, ja nähdä hänet sellaisena kuin hän oli; mutta heidän muutamia kertoja vilkaistessaan toisiinsa hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin niin räikeää, niin polttavaa epätodellisuutta, että se hämmensi koko hänen mielensä ja pakotti hänet avuttomana välttämään Roddyn katsetta. Kun hän tänä iltana olisi vuoteessaan, tulisivat he kaikki hänen eteensä vaivaavina ja kiusaavina, kolmin kerroin välinpitämättöminä ja kylminä nyt, kun tämä kaivattu kohtaus oli tapahtunut, karvas ja hedelmätön tosiasia. Mielikuvitus ainakin oli ollut tuottelias, se oli ravinnut itseään; mutta todellisuus oli karu kuin kallio. Mitä, aprikoi hän, hän oli saattanut tehdä sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt, millaiselta hänen olisi pitänyt näyttää miellyttääkseen heitä? Hänen pukunsako vai hänen ulkonäkönsä vaiko hänen typerä vakavuutensa opistosta puhuttaessa oli tuominnut hänet kelvottomaksi heidän seuraansa? Ilottomien aatosten painamana hän seurasi Juliania arkihuoneeseen.

Julian istuutui pianon ääreen poika polvellaan ja alkoi hiljaa soittaa.
Judith seisoi hänen vierellään.

Vähän ajan kuluttua lapsi keikautti päänsä taaksepäin Julianin olkapäätä vasten ja kuunteli ihastuneena. Silloin Julianin kasvot silisivät ja miltei hymyilivät. Soitettuaan jonkun aikaa hän taukosi ja virkkoi:

»Käy istumaan! Ei sinun vielä tarvitse lähteä.» Ja hän alkoi jälleen hiljaa soittaa.

Vapauttaakseen Julianin kädet Judith otti hellävaroen lapsen häneltä ja nosti sen omaan syliinsä, jossa poika istui liikkumattomana ikäänkuin huomaamatta muutosta.

Tarkkaillessaan käyriä sormia, jotka lipuivat pitkin näppäimiä kieleltä kielelle, ja nähdessään ympärillään tutun huoneen hän vähitellen joutui entisyyden lumoihin. Soittaja oli Julian-poika, ja hän itse oli puolittain uinaileva, etuoikeutettu kuuntelija; ja ikäänkuin heidän keskinäisessä tuntemisessaan ei olisikaan ollut aukkoa he istuivat vierekkäin itsetiedottoman läheisesti. Mitä pelkäämistä oli ollut? Nyt hän oivalsi aina voivansa löytää Julianin samasta kohdasta, johon hän oli jäänyt heidän erotessaan, ja huomata, ettei hän ollut muuttunut hänelle; hänen, Judithin, sopi sanoa hänelle mitä tahansa pelkäämättä pilkkaa tai torjumista. Mutta hän olikin aina ollut luontevin koko joukosta; veriheimolaisuuden vaistoa hillitsi hänessä kriitillinen älykkyys, ja hän oli aina valmis ainakin terästämään järkeään vierasta vastaan, jos kohta ei tulemaan hänen ystäväkseen.

Julian taukosi, ja Judith puhkesi puhumaan.

»Täällä ei ole mitään muuttunut. Muistan jok'ikisen esineen tässä huoneessa, ja se on ihan samanlainen — jopa noissa laudoissa olevia mustetahroja myöten. Tuntuu unelta olla taaskin täällä ja puhella kanssasi — sellaiselta unelta, joissa nähdyt paikat muistaa ja kaikki on niin tuttua, että se tuntuu pahaenteiseltä. Olen usein nähnyt tällaisia unia —»

Hän katkaisi lauseensa ja olisi toivonut jättäneensä viimeiset sanat lausumatta; mutta Julian piti hänen huomautustaan yleisenä, nyökkäsi ja kumartui katsomaan Peteriä, joka kalpeana ja unisena lepäsi Judithin helmassa. Poika oli hyvin väsynyt, mutta ei ärtyinen, vaan äänetön ja raukea. Julian kosketti hänen poskeaan.

»Entä onko Peterkin osana unessa?» kysyi hän hiljaa.

»Kyllä. Eikö hän ole?»

Julian oli pahaenteisyyden toimeton, uhkaava ydin, odottamaton, jota
kaihtoi, mutta jota etsimään kuitenkin tuntui olevan pakko palata.
Unessa tuntui ihan luonnolliselta istua Julianin seurassa, pitäen
Charlien lasta.

»Eikö ole kummallista», virkkoi Julian haaveksivasti, »että tämä on ainoa todistus — ainoa todistus koko Charlien elämästä? Lapsi! Ei ainoatakaan muuta kuiskausta häneltä… Minulla ei ole edes kirjettäkään. Otaksuttavasti hänellä on.» Hänen kasvoilleen levisi tuokioksi äärimmäisen tuskainen ilme, ja hän vaikeni hetkiseksi, ennenkuin lisäsi: »Eikä ainoaakaan valokuvaa. Muistatko sinä hänet?»

»Tietysti.» Judithin kurkkua kouristi, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Hän oli kaunein ihminen —»

»Niin hän oli. Kauneuden kevät. Hän ei siitä välittänyt, tiedäthän, siitä huolimatta, mitä ihmiset puhuivat. Hänen ruumiillinen kauneutensa luultavasti ikäänkuin loi varjon hänen luonteeseensa, teki sen arvostelemisen vaikeaksi. Mutta hänellä oli hyvin yksinkertainen sydän.»

Oliko se totta? Kuka oli koskaan tuntenut Charlien sydäntä? Eikö Julian puhunut ikäänkuin hautajaispuhuja, ikäänkuin hänen veljensä olisi hänestä muuttunut epätodelliseksi — murheen symboliksi — unohtuneeksi yksilölliseksi aaveeksi? Kenties yksin Mariella kaikista ihmisistä oli tuntenut Charlien sydämen — kummallinen ajatus! — ja ehkä Charlie vieläkin oli elävästi hänen mielessään; mutta hän ei koskaan sitä ilmaisisi.

»En puhu hänestä usein kenellekään», jatkoi Julian, ja hänen soukat, vilkaskatseiset silmänsä avautuivat äkkiä levälleen ja tuijottivat Judithiin, ikäänkuin häntä olisi kalvanut joku sietämätön ajatus. Ne olivat tuskan kuiluja. Mitä hän muisteli?

Pitkän äänettömyyden jälkeen hän otti jälleen pojan syliinsä ja virkkoi hiljaa:

»Peter soittaa.»

Peter ojensi molemmat kätensä ja laski ne varovasti, hellästi näppäimille, kuunnellen ja hymyillen.

»Onko hän soitannollinen?»

Julian nyökkäsi.

»Kyllä. Kyllä hän on — suuremmassa tai vähemmässä määrin. Olen ollut havaitsevinani kaikki sen oireet.»

Hän silmäili olkaansa nojaavaa päätä tuiman hellästi; ja tuokion kuluttua hän alkoi uudelleen puhua ikäänkuin olisi ollut syvissä aatoksissaan.

»Miten — sellainen kysymys herää mielessä — miten Mariella aikoo menetellä häneen nähden?»

»Mariellako?»

»Niin.»

»No niin — kaikkihan käy enemmän tai vähemmän koneellisesti poikiin nähden, eikö totta? Koulu ja yliopisto — ja tässä tapauksessa soittokoneita?»

»Kuinka onneton pojasta tuleekaan!» kivahti Julian rajusti. »Etkö sitä oivalla?»

»Mariella ei sallisi hänen olla onneton», torjui Judith, hätkähtäen.

»Hänkö? Hän ei sitä tietäisi. Ja jos tietäisikin, olisi hän voimaton.»

»No niin, olethan sinä pojan tukena.»

»Minä!» Julian päästi äkillisen naurahduksensa.

»Tarkoitan — että sinä pidät hänestä», rohkeni tyttö arasti huomauttaa.

»Minä en siedä nulikoita. Eivätkä he siedä minua.»

»En puhu nulikoista. Puhun Peteristä. Luulin sinun pitävän hänestä.»

Julian nauroi.

»Näytät kovin tyrmistyneeltä. Pidätkö sinä sitten nulikoista?»

»Kyllä.»

»Hm — no niin, varmasti Mariella väittää samoin. Olenhan kuullutkin hänen niin vakuuttavan. Hän on hyvin täsmällinen, äiti-poloinen, kaikkiin pieniin myötätunnonosoituksiinsa nähden.» Julian vilkaisi kelloon. »Minun on aika viedä hänet yläkertaan. Odota minua!»

Takaisin tultuaan hän naurahti taaskin.

»Näytät vieläkin tyrmistyneeltä. Minä en ole kiltti mies, vai olenko?»

»En ajattele sinua.»

Oltuaan hetkisen vaiti Julian virkkoi:

»Niinpä niin, Judy. Olet oikeassa. Pidän hänestä. Mutta pitääkö minun olla ajattelematta, koska tunnen?»

»Mitä ajattelematta?»

»Sitä, ettei hänen olisi pitänyt syntyäkään.»

»Oh!» Judith punastui kauhistuneena.

Julian sinkautti hänelle:

»Mitä toivot niille, joita rakastat? Elämääkö?»

»Luonnollisesti? Etkö sinä sitä toivo?» Judith oli hämmentynyt olemuksensa pohjia myöten.

»En — hyvä Jumala, en!»

»Mitäs sitten?»

»Tiedottomuutta. Taivaallista, taivaallista raukeamista olemattomuuteen.»

»Minkä tähden sitten et tapa häntä?» Häntä kammotti omien sanojensa sointu.

»Sen tähden, etten rakasta häntä kylliksi.» Julian naurahti. »Onneksi en rakasta ketään kylliksi — enkä ikinä opi rakastamaan. En edes itseäni.» Hän meni ikkunan ääreen ja sanoi hiljaa ja jännittyneen maltillisesti: »Joskus — kirkkaan näkemyksen hetkinä — tajuan sen kaiken, koko turhan, kuvottavan ilveilyn. Mutta katseeni aina hämärtyy. Siispä ystäväni ovat turvassa. Sitäpaitsi olen niin kirotun tunteellinen; jos he rukoilisivat minua säästämään heitä, ei minulla olisi sydäntä väitellä siitä, kuinka paljon viisaampaa heidän olisi kuolla.»

Judith aprikoi levottomana, oliko mies hullu, ja istui ääneti, turhaan odottaen jonkun älykkään vastaperustelun johtuvan mieleensä. Vihdoin hän sopersi:

»Mutta normaalisista ihmisistä se ei ole joutavanpäiväinen, kuvottava ilveily.»

»Oh, normaaliset ihmiset! Hehän koko pulman aiheuttavat. He eivät ajattele. He eivät käsitä, että on mahdotonta kaivata sellaista, mistä ei mitään tiedä. Kaikki se, minkä tähden he pitävät elämäänsä arvossa — heidän ruokansa, rakkautensa ja halunsa, pikku suunnitelmansa, voimistelunsa ja urheilunsa, kaikki heidän vähäiset kiihtymyksensä — mitä ne ovat muuta kuin epätoivoista kyselyä: Mitä minun pitää tehdä ollakseni onnellinen, täyttääkseni elämäni tyhjyyttä, elähyttääkseni sen kolkkoutta? Miten voisin parhaiten pettää itseäni ja Jumalaa? Ja omituista sanoa, he eivät ajattele, kuinka paljon vaivaa olisi säästynyt, jollei heitä olisi ollut lainkaan — jollei heidän olisi koskaan tarvinnut ajaa takaa nautintojaan eikä paeta tuskiaan. Jonninjoutavaa kiihkoa, jonka ei olisi pitänyt ensinkään alkaa, ja sitten takaisin olemattomuuteen. Kuinka hupsua!… Kuten lienet arvannut, en lainkaan varmasti usko yhäti ylenevään tarkoitusperään. Kovaksi onnekseni epäilen elämän, erittäinkin sen tuskien objektiivista arvoa. Eivätkä omat murheeni herätä mielenkiintoani eivätkä puhdista minua. Käsität siis —»

Hän kääntyi ikkunasta katsomaan Judithia hymyillen.

»Mutta minullakin on korvaukseni: musiikki, ravinto, kauniit ihmiset, keskustelu — tai sanoisinko yksinpuhelu? — erittäinkin tällainen lorufilosofia, jota olet, niin kärsivällisesti kuunnellut. Oletko muuten samaa mieltä kanssani?»

»En. Oletko sinä tosissasi sitä mieltä?»

Julian naurahti ja kohautti olkapäitänsä.

»Onhan», lisäsi Judith, »se kuitenkin yksi katsantokanta. Sitä kannattaa miettiä. En osaa ajatella nopeasti. Mutta oi! —» Hän keskeytti puheensa.

»Mitä?»

»Olen kovin hyvilläni siitä, että olen syntynyt.» Judith punehtui. »Vaikkakin tietäisin sinun olevan oikeassa, ei minusta siltä tuntuisi.»

»Niin, et ole milloinkaan kyllästynyt itseesi. Kenties et milloinkaan kyllästy. Toivon ja uskon, että se on epätodennäköistä.»

Judith katseli häntä pahoilla mielin. Julian-parka! Hänen täytyi olla teatterimainen, mutta hänen onnettomuutensa oli kylläkin vilpitön. Hänen leikinlaskunsa oli niin huumoritonta, niin teennäistä, että se musersi hilpeyden, ja koko hänen puhelunsa tuntui vähemmän normaaliselta toiminnalta kuin pakotetulta, hysteeriseltä ponnistelulta, johon hän turvautui lieventääkseen haikeata apeuttaan. Ei ollut oikein tuomita häntä ja olla pitämättä hänestä; hän oli sairas mies.

Hän istuutui taaskin pianon ääreen, ja Judith nousi mielijohteen kannustamana, mennen seisomaan hänen viereensä.

»Jotkut miekkoset tanssivat», virkkoi Julian. »He eivät ole lakanneet tanssimasta palattuaan kotimaahan. Minä soitan —» Hän aloitti sekavan sommitelman — »soitan soittamasta päästyäni. Synkooppi — tehoaa — suoraan hermoihin — kuin kokaini — Eipä ihmekään, että se on suosittu.»

»Pidätkö siitä?»

»Älyllisesti», vastasi mies, »jumaloin sitä. Se on niin taidokas.»

Hän soitti edelleen äänekkäästi, nopeasti, ilotulitusmaisen loistavasti. Sitten hän taukosi. »Minun intohimoni ovat kuitenkin liian raukeat joutuakseen kuohuksiin.»

Pyörähdettyään ympäri pianotuolilla hän painoi kädet kasvoilleen ja hieroi silmiään väsyneesti.

»Julian — toivoisin, ettet olisi — toivoisin sinun voivan —»

Julian katsahti häneen säpsähtäen, näki hänen ilmeensä, käänsi katseensa nopeasti toisaalle ja naurahti hämmentyneesti, poikamaisesti.

»Kaikki on hyvin», vakuutti hän. »Sinun ei tarvitse välittää minusta. Ikävystytän sinua. Se pahoittaa mieltäni.» Viimeiset sanat olivat hieman käreät.

»Oi, sinä et ikävystytä, et totisesti! Mutta — älä ole noin surkea.»

Hetkisen kestäneen painostavan äänettömyyden jälkeen Judith sanoi:

»Minun täytyy lähteä.»

»Ei, sinä et saa lähteä», torjui toinen hiljaa. »Jää puhelemaan kanssani.» Hän pysähtyi. »Minua vaivaa unettomuus, ymmärräthän, ja se tekee minut hiukan rauhattomaksi. En pidä ajatuksistani, mutta ne vaativat, ne vaativat ajattelemista. Aikanani kuitenkin paranen.»

»Julian-poloinen!»

Julian salli kasvonilmeittensä laueta, ja hänen esiintymisensä muuttui äkkiä rauhalliseksi ja koruttomaksi, miltei onnelliseksi; odottamaton myötätunto oli lohduttanut häntä.

»Et saa lähteä, Judith; sinun pitää jäädä illalliselle.»

»En voi. Mitä Mariella sanoo?»

»Mariella ei sano mitään. Ajatteleeko hän, se on toinen kysymys — tai jopa tunteekin. Onko hän hyvin merkillinen henkilö? Vai johtuuko se vain pysähtyneestä kehityksestä?»

»Ei; sitä en usko.»

»Etkö?»

Judith hymyili itsekseen; hänen päähänsä pälkähti mielijohde.

»Ehkäpä hän on yliluonnollinen, Julian.»

Sen sanottuaan hän äkkiä kävi miettiväksi, sillä hänen mieleensä oli välähtänyt, että kenties se selitti Roddynkin olemuksen; kenties hän oli yliluonnollinen, ja siinä tapauksessa oli hyödytöntä — hän ei koskaan…

»Yliluonnollinen. Sitä en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi.» Julian mietti mieltyneenä tähän ajatukseen. »Täytyyhän sen merkitä jotakin, ettei kukaan ole milloinkaan yrittänytkään antaa hänelle liikanimeä eikä lyhentää hänen oikeata nimeään; hän on aina ollut Mariella.»

Hän alkoi tyytyväisesti hyräillä lyhyttä säveltä. Judith virkkoi kerkeästi:

»Palataksemme vain Peteriin, et tarkoita sellaista, ethän? Minkä tähden hänen pitäisi olla onneton? Ajattele, mitä kaikkea voit opettaa hänelle. Tiedäthän, että pitäisit siitä.»

Julian näytti hieman masentuneelta, mutta tuokion kuluttua hänen kasvonsa taaskin kirkastuivat, ja hän silmäili tyttöä ystävällisesti.

»Älä ole huolissasi. Joka tapauksessa pidän huolta siitä, ettei häntä kohdella huonosti — paitsi minun omalla tavallani. Nimittäin, jos Mariella sallii minun tehdä sen. Ja hän sallii. Hän on sangen hyvänluontoinen, se minun täytyy myöntää. Hän ei ole kertaakaan suonut minun riidellä kanssansa. Ja hänen olisi hyvin sopinut tehdä se.»

Julian näytti taaskin aprikoivan, mutta huomattuaan tytön katselevan häntä huolestuneesti hän lisäsi:

»On kummallista, kuinka luonnolliselta tuntuu haastella sinulle kahden kesken tällä tavoin. Sinä et ole muuttunut rahtuakaan. Muistan, kuinka juhlallisesti aina kuuntelit, tuijottaen minuun. Olen oikein hyvilläni siitä, että tapasin sinut jälleen. Olen aina voinut puhella kanssasi.»

»Minulle», oikaisi tyttö.

Julian virnisti hänelle, mutta näytti ystävälliseltä. Judith oli aina tuntenut, kuinka kauas uskalsi mennä saattamatta häntä pois suunniltaan. Hän alkoi taaskin hyräillä lyhyttä säveltään ja soitti sitä sitten pianolla.

»Sen taisin itse sepittää… Se on aika hauska pikku sävel. Kenties käyn taaskin vakavasti käsiksi musiikkiin.»

»Oi, sinun täytyy käydä, Julian. Sinun kannattaa niin hyvin se tehdä; niin erikoinen taipumus.»

Juhan katsahti häneen, tullen äkkiä tarkkaavaiseksi.

»Kuinka vanha olet, Judith?»

»Seitsemäntoista, lähes kahdeksantoista.»

Julian tarkasti häntä.

»Sinun pitää järjestää hiuksesi nutturalle.»

»Niinkö?»

»Niin, koska sitten olet kaunis.»

Judith oli vielä sanattomana, kun Mariella, Martin, kaksi isoa verikoiraa ja koiranpentu tulivat sisälle.

* * * * *

»Kas vain!» huudahti Mariella. »Oletko vielä täällä.»

»Pelkäänpä olevani. Mutta olen juuri lähdössä.»

»Ei hän ole. Hän jää illalliselle», väitti Julian.

»Sepä hyvä», virkkoi Martin yllättävästi, ja hän katso Judithiin ujoilla, punertavilla kasvoillaan hymy.

»Tietysti sinun pitää jäädä», sanoi Mariella ystävällisesti. »Käymme ihan heti syömään. Missä on Roddy?»

»Hän jäi venekatokseen, luvaten tulla kohta.»

»Hänen olisi parasta tulla», lausui Julian ja kääntyi Judithin puoleen, selittäen kohteliaasti: »Mitä tulee Martin-rukkaan, joka on niin paljon kehittänyt itseään, on kokemus osoittanut, että viisaampaa on olla täsmällinen.»

»Minä menen häntä noutamaan», tarjoutui Judith omaksi hämmästyksekseen.

Hän erosi toisista ystävällisen kamppailun jälkeen ja pujahti puutarhaan mieli kevyenä. Viileä ilma virkisti hänen aivojaan, joita kosketus Julianin kanssa oli järkyttänyt ja kiihoittanut; ja hän asteli verkkaisesti venekatokselle pitkin pensaiden reunustamaa tietä, haistellen mennessään villien kirsikka-, japonika-, manteli- ja luumupensaiden tuoksua. Oli riemuista katsella ja taaskin tuntea puutarhan kauniita kohtia, sen unohtumattomia sopukoita — lapsellisen lumouksen paikkoja. Jossakin täällä läheisyydessä oli laakeripensaan alla kaniinin hauta. Hän muisti sen illan, muisti, kuinka uusi tietäminen oli häntä järkyttänyt. Nyt oli taaskin samanlainen salaperäinen, vaikuttava hämärä; saattaisi tapahtua mitä tahansa. Hänen aistinsa olivat niin ylettömästi pingoittuneet, että vähäisinkin fyysillinen vaikutin tehosi häneen ankarasti, tärisyttävästi.

Tuolla laiturilla oli tuo omituinen nuori mies Roddy. Hän oli tarkastamassa vanhaa, punaiseksi maalattua ruuhta, mutta nosti päätänsä ja hymyili nähtyään Judithin.

»Minut lähetettiin ilmoittamaan, että illallinen on valmis.»

»Kiitoksia oikein paljon. Minä tulen.»

»Minäkin jään illalliselle.» Judith hymyili hänelle säteileväsi varmana itsestään ja tuntien suunnatonta huvia.

»Sepä hauskaa.»

Roddy loi häneen kullanruskeista silmistään kirkkaan, heikkovälkkeisen katseensa.

»Mitä puuhailet?»

»Tarkastan, onko tämä vanha ruuhi käyttökelpoinen. Kuten näet, on siinä rako, mutta en usko sen paljoakaan haittaavan. Jätän sen yöksi veteen. Mielin laittaa siihen purjeen.» Hän silitti ruuhta rakastavasti.

»Sinä liikut mielelläsi vesillä, eikö totta?»

»Taidanpa liikkua aika mielelläni.»

»Niin minäkin. Erittäinkin yöllä.»

Mutta Roddy ei halunnut paljastaa itseään. Judith oli edellisenä yönä nähnyt hänen yksin soluvan ruuhessaan virtaa alaspäin, mutta hän ei saanut olla sitä tietävinään, hänen ei sopinut sanoa: »Minä näin sinut.»

Roddy kumartui ruuhensa puoleen ja hypisteli lautoja, oikaisihe sitten ja jäi seisomaan, silmäillen pitkää, pajujen reunustamaa vesivyötä. Auringonsäteet eivät enää sitä hiponeet, ja se oli rauhallinen, harmaa, kuulakka, autio pinta. Sen ylitse lensi valkea pöllö, joka äkkiä sujahti alhaalle.

»Tuossa se lentää», virkkoi Roddy hiljaa. »Se lentää joka ilta.»

»Niin; tiedän sen.»

Judith hymyili vieläkin suunnattomasti, salaperäisesti huvitettuna. Hän näki Roddyn vilkaisevan haapaa, josta pöllö oli lehahtanut lentämään, ja silloin miehen kuva syöpyi kokonaisuudessaan lähtemättömästi hänen mieleensä. Hän näki nuoren miehen, jonka piirteet olivat hiukan sekavat ja epämääräiset, ikäänkuin hän olisi ihan äsken herännyt; tumma tukka oli hieman sekaisin ja välkkyvä, ilme salaperäisen näköinen, huulien lyhyessä, täydellisessä kaaressa ja silmien paksuissa alaluomissa oli jotakin ylpeätä, aistillista ja kyynillistä. Judith näki koko omituisen sekoituksen, jossa oli samanlaista ja erilaista kuin Roddy-pojassa ja joka esiintyi tässä miehessä tarjoamatta selityksen vihjaustakaan.

Roddy huomasi hänen hymynsä ja hymyili hänkin puolestaan; koko hänen kummalliset kasvonsa jakaantuivat sydämellisiksi tuikahduksiksi, ja hänen suunsa raottui ja painui alaspäin haikean herttaiseen tapaansa. Hymyillen he katsoivat toisiaan silmiin; ja ihan äkkiä näytti Roddyn silmien välke keskittyvän yhteen kohtaan ja tiukasti suuntautuvan häneen hetkiseksi.

»No?» äänsi Roddy vihdoin, sillä yhäti he vitkastelivat epävarmasti ikäänkuin olisivat tunteneet välillään olevan jotakin, mikä piti heitä empivinä, tarkkailevina, vaistomaisesti kuuntelevina kummankin odottaessa toisen tekevän jotakin ratkaisevaa.

Hän levitti kätensä ja silmäili niitä; tuskaisesti Judith muisti tämän hermostuneen eleen ja siihen liittyvän ilmeen.

»Niin, meidän pitää lähteä», virkkoi tyttö hiljaa.

Illallispöydässä he istuivat vastakkain, ja Roddy räpytti hänelle lakkaamatta silmiään, ikäänkuin kehoittaen häntä edelleenkin olemaan mukana jossakin salaisessa kujeessa. Mutta heidän kaikkien parissa hän oli hämmentynyt, oli menettänyt suunnattoman huvituksensa ja itsevarmuutensa tajunnan; hän oli onneton, koska Roddy oli hänelle naurava outo ihminen eikä hän voinut nauraa takaisin.

Hänen vierellään olivat Martinin kasvot; Martin tuijotteli juhlallisesti, viehättyneesti, tarkkaillen hänen suutansa, kun hän puhui, hänen silmiään, kun hän vilkaisi sinnepäin.

Jumalan kiitos, että ateria pian päättyi.

* * * * *

Hilpeätahtinen, riemastuttava tanssisävel kajahti seurusteluhuoneesta. Roddy oli kiertänyt gramofonin soimaan. Hän tuli ja otti Mariellan mukaansa virkkamatta sanaakaan, ja yhdessä he lipuivat pois. Judith jäi Julianin ja Martinin seuraan kuistille katselemaan heitä. Hän oli säikähtynyt; hän ei osannut tanssia, eikä hänestä siis olisi mitään hyötyä Roddylle.

»Tanssitko sinä, Julian?»

»En. En ainakaan muiden kuin kahden ihmisen kanssa.»

Voi — haavoittava muistutus Julianin loistavasta maailmasta, jossa hänellä, Judithilla, ei ollut paikkaa!… Hän punehtui hämyssä.

»Julian on kovin ylimyksellinen tanssiinsa nähden», huomautti Martin.
»Otaksuttavasti hän on tosiaankin kelvoton.»

»Mahdollisesti», tokaisi Julian loukkaantuneena ja ärtyisenä. »Kenties juuri sentähden tarjoan pyörähtelyjeni rasitusta niille kahdelle ainoalle tuttavapiirini olennolle, joiden kelvottomuus vetää vertoja minun kelvottomuudelleni. Kenties saan enemmän tyydytystä tästä kelvottomuuden taiteellisen kokonaisuuden ajatuksesta kuin sekavan kosketuksen ruumiillisesta riemusta.»

»Saattaa niin olla», myönsi Martin rattoisasti hämmentymättömänä.

Julian veti olkapäänsä kyssään ja poistui kauhean huonon tuulen synkistämänä.

»Ju-rukka», äänsi Martin hiljaa.

»Niin, ihmisraukka.» Judithin äänestä kuvastui, kuinka hyvin hän ymmärsi, ja Martin näytti kiitolliselta.

Seurusteluhuoneessa Roddy ja Mariella liikkuivat kuin unikuvat, sulavasti kääntyillen, pysähdellen ja huojuen ihan äänettöminä.

»No niin, lähdemmekö?» Martin hymyili Judithille.

Nyt Judithin täytyi tunnustaa.

»En osaa, Martin, en osaa lainkaan. En ole koskaan oppinut. En ole milloinkaan —» Hän punastui häpeästä ja epätoivosta.

»No, mutta pian kyllä opit», vakuutti toinen ystävällisesti. »Tule koettamaan!»

»Oi, en voi.»

Hän katsahti Mariellan ja Roddyn taidokkaasti liikkuviin jalkoihin, Mariellan hoikkaan selkään, joka viehkeästi taipuili lanteilla, Roddyn levollisiin tanssikasvoihin ja hartioihin. Hän ei voinut näyttää heille kompuroimistaan ja ponnisteluaan.

»No niin, tule harjoittelemaan halliin. Kas täällä. Kuuletko soiton? Noudata liikkeitäni. Tämä on foxtrot. Kas näin, jalkasi minun jalkojeni välissä. Ja nyt vain kävele taaksepäin, noudattaen minun liikkeitäni! Älä ajattele sitä! Jos poljet varpailleni, on se minun syyni, ja päinvastoin. Nyt — lyhyt, pitkä, lyhyt, kaksi lyhyttä. Älä pidä selkääsi niin jäykkänä — ihan vapaana ja joustavana, mutta ihan pystyssä!»

»Tanssihan yksiksesi!» pyysi Judith, hikoillen tuskasta. »Sitten näen.»

Martin kiersi juhlallisesti hallin lattiata, silloin tällöin seisahtuen osoittaakseen Judithille, miten hän vei jalkansa yhteen; laskettuaan sitten vankan käden tytön hartioille hän pakotti hänet mukaansa.

»Se käy hyvin. Se alkaa mennä. Mainiosti! Suo anteeksi; se oli minun syyni. Nyt olet sen oppinut.»

Ihan äkkiä soitto oli tehonnut Judithin jäseniin; tuntui mahdottomalta olla liikkumatta sen poljennossa.

»Mutta sinähän osaat!» kehui Martin, päästäen hänet irti ja silmäillen häntä kasvot loistavina iloisesta hämmästyksestä.

»Mennään takaisin seurustelusaliin», ehdotti Judith riemastuneena.

He menivät.

»Nyt», virkkoi tyttö vapisten.

Martin kietoi kätensä hänen ympärilleen ja he lähtivät liitelemään. Se oli helpompaa kuin kävely, viehättävämpää kuin uiminen tai kiipeily; hänen ruumiinsa oli aina osannut sen taidon. Martin katseli häntä silmissään kaunopuheinen ilme ja ylisti:

»Kuulehan! Sinä olet ihmeellinen. En ole tuntenut ketään, joka olisi oppinut niin pian.»

»Se johtuu siitä, että minulla oli niin hyvä opettaja», vastasi Judith herttaisesti.

He tanssivat edelleen, ja tuontuostakin Judith katsahti hymyillen Martiniin, jonka silmät loistivat ja hymyilivät vastaukseksi; hän oli onnellinen tytön ilosta. Hän oli tosiaankin herttainen. Hänen ulkonäkönsä oli parantunut odottamattoman paljon. Vieläkin hän oli hiukan punertava, hiukan poikamainen ja siivoton, mutta hänen vartalonsa oli valtava, hänellä oli voimakkaat, vankat hartiat ja hoikat vyötäiset; ja hänen reisi- ja säärilihaksensa pullottivat housujen alta. Hänen päänsä, jonka ruskea tukka oli tasaisesti ja suoraan harjattu kahtaalle, oli hienomuotoinen; hänen silmänsä olivat tummat ja lämpimät, hyväntahtoiset pikemmin kuin älykkäät; hänen nenänsä oli isohko ja paksu, hänen suunsa oli leveä, ohut ja varsin heikko; toisessa suupielessä kareili pieni väreily — siinä pielessä, joka ensiksi nopeasti kohosi hänen hymyillessään usein näkyvää, ujoa hymyään. Hänen hampaansa olivat suurenmoiset; ja hän tuoksusi hiukan virginialaisille savukkeille.

»Sinun pitää tanssia Roddyn kanssa», sanoi Martin. »Hän on niin paljoa parempi tanssija kuin minä.»

Roddy ja Mariella tanssivat nyt eteishuoneessa, puhumatta ja katselematta ympärilleen. Levy loppui, mutta he pyörivät edelleen sillä aikaa, kun Martin etsi uutta säveltä ja pani sen soimaan; sitten he lipuivat taaskin eteenpäin.

Roddy oli unohtanut hänet; hän ei ollut Roddyn tanssin tasalla.

Vihdoin Mariella pysähtyi ja irtaantui tanssittajastaan. »Haluaisin nyt tanssia Martinin kanssa», ilmoitti hän.

Roddy erosi hänestä ja asteli Judithin luokse.

»Oletko antanut Martinille tanssiopetusta?» kysyi hän.

»Hyväinen aika! Enhän toki. Hän opetti minua. Minä en osannut lainkaan.»

»Niinkö? — Miten edistyit?»

»Aika hyvin, kiitos. Se on helppoa. Luulen osaavani tanssia nyt.»

»Sepä hyvä!»

Oli selvää, ettei hän tuntenut mielenkiintoa tai sitten ei uskonut. Hän arveli, että Judith oli vain kompuroiva aloittelija, eikä aikonut tanssia hänen kanssansa, eipä edes tarjoutua häntä opettamaan. Roddy ei olisi koskaan vaivautunut antamaan hänelle vihjauksia eikä olemaan kärsivällinen hänen esiintyessään kömpelösti. Hän itse oli niin taitava, ettei hän voinut alentua taitamattomuuden tasalle. Mutta vieläkin riemuissaan, vaikka epäilevämpänä Judith ehdotti:

»Tanssimmeko?»

Roddy näytti hämmästyneeltä.

»Olkoon menneeksi. Tietysti. Mutta salli minun ensin hieman jäähtyä.»

Hän ei ollut kiireissään, vaan istuutui pöydän ääreen tarkkailemaan
Mariellan sirosti liikkuvia jalkoja.

»Mariella osaa tuon taidon», kehui hän.

»Oletko hullaantunut tanssiin?»

»No niin, enpä tiedä, olenko siihen hullaantunut. Se on joskus hauskaa tavallaan.»

»On omituista, ettei ole vimmaisesti ihastunut sellaiseen, mitä osaa niin kauniisti.»

Roddy katsahti häneen huvitettuna.

Hänen täytyi muistaa olla kyselemättä, oliko Roddy hullaantunut johonkin. Roddyn salainen elämä vietettiin sellaisessa paikassa, jossa sellaiset tunnetilat olivat tuntemattomia.

»Lähdemmekö?» lausui Roddy vihdoin.

Judith ei ollutkaan pystyä karkeloimaan, poljento oli häipynyt hänen jäsenistään. Roddy olisi liian hyvä hänelle, hän kompuroisi, ja Roddy harmistuisi eikä enää koskaan tanssisi hänen kanssansa…

Muutamien tuskaisten silmänräpäysten jälkeen hän sittenkin alkoi äkkiä osata. Hänen jäsenistään suoltui pitkiä, kevyitä liikkeitä.

Roddy katsahti häneen.

»Mutta osaathan sinä tanssia», virkkoi hän.

»Niinhän sanoinkin. Sinä et uskonut minua.»

Roddy nauroi.

»Ei kai tarkoituksesi ole väittää, ettet ole koskaan ennen tanssinut?»

»En koskaan.»

»Vannotko sen?»

»Käsi sydämellä.»

»Mutta luonnollisesti», virkkoi Roddy, »et ole voinut olla tanssimatta, kun liikehdit niin kauniisti».

Roddy oli tosiaankin sanonut niin! Judith käänsi hehkuvat kasvonsa häneen päin: elämä oli liian, liian rikas.

Soitto loppui. Roddy seisoi liikkumatta käsi hänen vyötäisillään ja huusi käskevästi Martinille, vaatien uutta kappaletta.

»Tanssitaan vielä!» sanoi hän ja kiersi käsivartensa tiukemmin hänen ympärilleen. Olisi melkein rohjennut otaksua, että hänkin oli vähän, hyvin vähän innostunut.

»Mutta sinähän pidät paljon tanssista, Roddy!»

Roddy katsoi häneen ja hymyili.

»Joskus.»

»Pidätkö siitä nyt?»

»Kyllä.»

»Roddy!»

Judith mykistyi onnesta.

Nyt he olivat kahden kesken. Martin ja Mariella olivat kuistilla, ja hän kuuli Mariellan lausuvan:

»Martin-kulta, nouda vaippani!»

»Mariella pitää hyvin paljon Martinista, eikö pidäkin?»

»En tiedä. Kaiketi hän pitää. Miksi niin luulet?»

»Kuulin juuri äsken hänen nimittävän Martinia 'kullaksi'.»

Roddy naurahti.

»Niinpä kyllä. Hän tekee niin silloin tällöin.»

»Eikö hän nimitä sinua kullaksi?» kysyi Judith räpäyttäen silmiään.

»Ei. Ei kukaan koskaan nimitä.»

»Eikö kukaan — koskaan?»

»Ei kukaan — koskaan.»

»Kuinka ikävää! Ja on niin hauska kuulla itseään sanottavan kullaksi.»

»Epäilemättä on. Mutta, kuten mainitsin, en ole sitä kokenut.» Hän tähysti Judithin kasvoihin ja kertasi säälittävästi: »Ei kukaan koskaan nimitä.»

Judith nauroi ääneen.

»Minä nimitän», kuuli hän oman äänensä lausuvan.

»Teetkö tosiaankin niin?»

Judith vitkasteli.

»Anna tulla!» hoputti Roddy.

Sana ei tahtonut lähteä Judithin suusta.

»Anna tulla, anna tulla!» huusi Roddy voitonriemuisesti.

»Oh, ole rauhallinen!»

»Sanohan!…»

»En…»

Judith käänsi kasvonsa poispäin hänestä ja punastui. Hiljaa nauraen Roddy nosti hänet ilmaan ja alkoi pyöriä pyörimistään. Alkoi syvempi uni. Huone oli sekava, lentävä, vajoava; vain Roddyn tummanpunainen kaulanauha ja hänen poskensa ja leukansa juova sen yläpuolella olivat todelliset.

Judith nauroi ja huohotti, takertuen kiinni häneen.

»Pyörryttääkö?»

»Kyllä. Ei. En tiedä.»

Roddy seisahtui ja katsoi häneen huvitettuna.

»Oi, minua pyörryttää.»

Judith ojensi kätensä umpimähkään, ja Roddy tarttui siihen, tukien häntä.

»Tule kuistille selviämään!» kehoitti hän.

Kevätilta tervehti heitä viileällä tuoksulla. Roddyn silmät olivat niin kirkkaat, että Judith näki niiden loistavan hauskuutta uhkuvina himmeässä valaistuksessa.

»Mitä sinä katselet, Roddy?»

»Sinua.»

»Näen silmäsi. Erotatko sinä minun silmäni?»

Roddy taivutti päänsä hänen päänsä puoleen.

»Kyllä. Tietysti. Ne muistuttavat tähtiä. Viehättävät, tummat silmät.»

»Ovatko ne?… Roddy lausumassa kohteliaisuuksia — kuinka hullunkurista! Roddy, muistan sinut. Muistatko sinä itseäsi lapsuusajaltamme?»

»En paljoa. En milloinkaan muista entisyyttä. Otaksuttavasti en ole kylliksi kiinnostunut — tai kylliksi kiinnostava.»

Judith tunsi jonkin pidättävän itseään eikä rohjennut lausua ääneen kysymystä: »Mitä muistat minusta?» joka olisi avannut lapsuusaikaisten muistelojen lämpöiset pikku polut. Roddya ei lainkaan haluttanut muistella kiinnostamattomia olentoja, itseään ja pientä Judith-tyttöä; se mitätön suhde oli häipynyt heti katkettuaan. Judithin tuli käsittää, etteivät Roddyn nykyisyyttä sotkeneet pitkät, menneisyyden kudoksesta laahautuvat langat.

Judith tuijotti pimeään puutarhaan, koettaen keksiä jotakin sopivaa puheenaihetta.

»Milloin lähdet takaisin Pariisiin, Roddy?»

»Pian kaiketi.»

»Työskenteletkö siellä hyvin uutterasti?»

»Hirveän uutterasti.»

»Piirteletkö vai maalailetko?»

»Jonkun verran kumpaakin. En sanottavasti kumpaakaan.»

»Et kai haluaisi näyttää minulle töitäsi?»

»En voisikaan. Minulla ei ole täällä niitä ollenkaan. Olen lepäämässä.»
Hän iski silmää Judithille.

»Sepä ikävää! Olisin niin kovin mielelläni… Kumpi on parempi puolesi, piirtäminen vaiko maalaaminen?»

»Oh, en tiedä. Piirtäminen luullakseni. Mutta en ole mikään mestari.
Minä vain tuhlaan aikaa.»

»Minkä tähden?»

»Minkä tähden tosiaankin?»

»Kuinka hullua! Jos minä osaisin piirtää, piirtelisin kaiket päivät. Olisin niin riemuissani siitä taidosta, että en malttaisi lakata. Olisin niin kamalan innostunut. Minulla ei olisi ensinkään huumorintajuntaa siihen nähden. Sinä pitäisit minua ellottavana, etkö pitäisikin?»

Roddy nyökkäsi hymyillen.

»Mutta minä piirtäisin. Olisin maailman paras piirtäjä. Oi, kuinka onnellinen oletkaan! Totisesti kadehdin sellaisia ihmisiä, joilla on joku erikoinen kyky, ja totisesti rakastan heitä. Eikö ole omituista, että sormet luonnostaan sopeutuvat johonkin toimintamuotoon eivätkä johonkin toiseen? Minun — minun sormeni» — hän levitti ne ja silmäili niitä — »eivät piirtäisi, vaikka uhraisin koko elämäni pakottaakseni ne siihen; mutta — ne osaavat näppäillä pianoa — vain vähän tietenkin; mutta ne ymmärtävät sen selittämättä. Ja jotkut sormet osaavat tehdä viehättäviä esineitä langalla ja neulalla kangaskappaleesta. Siinä taaskin salaperäinen arvoitus! Sitten on koneiden valmistajia ja sellaisia henkilöitä, jotka osaavat käytellä veistä taiteilijain tavalla poistaakseen ihmisistä osia tai pannakseen heihin uusia — ja sellaisia, jotka pystyvät poistamaan kipuja pelkästään koskettamalla… Jotkut ihmiset ovat pelkkiä käsiä, eivätkö olekin? He ymmärtävät niillä. Mutta useimmilla ihmisillä on typerät kädet — tuhoojat. Roddy, minkä tähden ovat jotkut aistimemme aina typerät? Minun kaikki aistimeni ovat puolittain tylsät, ja minun tilani on otaksuttavasti parempi kuin monen monien ihmisten. Minusta tuntuu, että niin sanottu normaalinen on melkein typerää ja kaikissa poikkeuksissa on vain typeryyttä vähemmän tai enemmän. Tämä täydellisyyden ajatus kuitenkin —»

Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Roddy ei ollut innostunut; hämärässä valossa hänen kasvonsa näyttivät ilmeettömiltä ja olisivat saattaneet salata pilkkaa tai epäilyä tyttöä kohtaan, joka teennäisesti turvautui omituiseen filosofoimiseen, koettaen epäilemättä näyttää älykkäältä. Judith punehtui. Sellainen oli ollut hänen ravintonaan vuosikausia, sitä hän oli märehtinyt salaa itsekseen tai puhellut siitä ainoalle ystävälleen, mielikuvituksensa Roddylle; ja tässä hän nyt narrimaisessa riemastuksessaan valoi sitä tälle kylmälle nuorelle miehelle, joka luuli — se hänen, Judithin, piti muistaa vasta nyt tutustuneensa häneen. Oli selvää, Roddysta täytyi olla selvää, ettei hänellä ollut aavistustakaan käyttäytymissäännöistä.

»Lähdetään taaskin tanssimaan», ehdotti Roddy vihdoin.

Oli omituista, kuinka paljon helpompi oli tulla toimeen Roddyn kanssa saatuaan hänen kätensä vyötäisilleen. Hänen ajatuksensa, koko hänen olemuksensa tuli silloin vapaasti toista vastaan; kaikki oli pelkkää onnea, pelkkää rauhaa ja sopusointua. Oli paljoa vaikeampi löytää häntä sellaisella tasolla, jolla eivät aistit, vaan ainoastaan järjet koskettivat toisiaan — jolla sellaisen miehen kuin Julianin, jonka ruumiillinen kosketus ei milloinkaan ollut suotava, tavoitti hapuilematta. Roddy pani jotakin tielle. Hän varoi ikäänkuin olisi epäillyt toisen yrittävän päästä hänestä selville tai osoittavan nenäkästä mielenkiintoa häntä kohtaan. Hänen ajatuksensa olisivat viehättäviä, jos ne saisi kaivetuiksi esille; kaikki piilotettu ja salattu oli viehättävää.

»En haluaisi milloinkaan tauota», virkkoi Judith äkkiä.

»Emme taukoa», lupasi Roddy ja piti häntä tiukemmin ikäänkuin olisi ollut yhtä viehättynyt ja huumaantunut kuin hänkin.

Roddy taivutti päänsä ja kuiskasi nauraen:

»Sanohan nyt se!»

»Mikä?»

»Se sana, josta pidät — suloisella äänelläsi — vain ystävällisyydestä!»

»En; en sano — nyt.»

»Milloin sanot?»

»Olet ilkeä, Roddy… Kenties sitten, kun tunnen sinut paremmin.»

»Et milloinkaan opi tuntemaan minua paremmin kuin tunnet nyt.»

»Älä semmoista väitä! Minkä tähden niin arvelet?»

»Ei ole mitään enempää tuntemista.»

»Oi, jollei ole enempää tuntemista, niin olet —»

»Mikä?»

»Enemmän tai vähemmän — mikäli minä osaan päätellä —»

»Mikä?»

Judith kuiskasi:

»Kulta.»

»Oi, kiitos!» Nopeasti hän lisäsi täysinäisellä, pehmeällä nauruäänellä: »Kiitos, kulta!»

»Nyt olemme molemmat sanoneet sen. Roddy, emmekö ole järjettömiä?»

»Emme; olemme järkeviä.»

»Piditkö siitä?»

»Se hurmasi minut.»

»Roddy, onko tämä liehittelyä?»

»Onko se?»

»Jos on, niin syy on sinun. Sinä ikäänkuin kiihoitit minua. Martinin kanssa en kehitellyt.»

»Olen hyvilläni siitä tiedosta. Martin ei olisi pitänyt siitä ollenkaan.»

He nauroivat ja tanssivat edelleen. Roddy piti Judithia hyvin likellä itseään, edellisen korvan kylmä reuna kosketti jälkimäisen otsaa.

»Ajatella, etten ole milloinkaan ennen tanssinut!»

»Minkä tähden et ole?»

»Ei ole ollut tanssikumppania.»

»Eikö ketään?»

»Ei niin ketään.»

»Oletko elänyt suppeassa yksinäisyydessäsi aina siitä saakka, kun minä lähdin täältä?»

»Olen aina siitä saakka.»

»No niin, kun nyt olen taaskin täällä, tanssimme paljon, eikö niin?»

»Oi, kyllä. Mutta sinä katoat taaskin pian; tiedän, että katoat.»

»En vielä. Enkä kauaksi aikaa.»

Judith olisi saattanut huutaa; Roddy oli niin lohdullinen.

Roddy pyöri, pitäen häntä tiukasti kiinni, pysähtyi, piti häntä vielä hetkisen ja päästi hänet irti, kun soitto loppui. Hän tarkkaili, kun Roddy poistui liikkeet salaperäisen, huolettoman sulavina seisauttamaan gramofonia. Mies näytti kalpealta ja rauhalliselta kuten aina, kun taas hän oli punehtunut, värähtelevä ja uupunut kiihtymyksestä. Hän seisoi avoimen lasioven ääressä ja nojasi viileään yöilmaan; palatessaan Roddy tapasi hänet äänettömänä.

»Penny ajatuksistasi, Judith.»

»Ajattelin — kuinka tavattomia sanoja ihminen laskettelee. Se kai johtuu tanssista. Tuntuu niin uskomattoman helpolta käyttäytyä toisin kuin luonnostaan käyttäytyisi —»

»Niin minustakin», vakuutti Roddy juhlallisesti.

»Kaikki — kaikki sopimaton, mikä tavallisesti pysyy päässä — pulppuaa huulille, eikö totta?»

»Juuri niin.»

»Arvot ovat ihan muuttuneet. Eikö sinustakin tunnu siltä?»

Hänen täytyi saada Roddy oivaltamaan, ettei hän ollut arvoton, liehittelevä olento, saada arvonsa entiselleen Roddyn silmissä. Hän oli käyttäytynyt niin kevyesti, että Roddy saattoi johtua ajattelemaan hänestä ja kohtelemaan häntä halveksuen ja nauramaan hänelle selän takana hänen lakattuaan huvittamasta häntä. Se oli perin huolettavaa.

»Ihan tyyten muuttuneet», vahvisti Roddy.

»Eikö se ole kummallista? Otaksuttavasti — siitä ei koidu paljoa pahaa?
Ei pitäisi ajatella huonoa ihmisestä sen tähden —»

Roddy keikautti päänsä taaksepäin nauraakseen mukavasti, hiljaa kuten tavallisesti, ikäänkuin hänen pilansa olisi liian syvällä ja liian yksilöllistä äänekkäästi naurettavaksi.

»Nauratko minulle, Roddy?»

»En mahda sille mitään. Olet hirveän hullunkurinen. Hullunkurisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut.»

»Minkä tähden olen hullunkurinen?»

»Olet niin uskomattoman vakava.»

»En ole — en aina.»

»Pelkäänpä sinun olevan. Pelkään sinun hirveästi arvostelevan itseäsi.»

»Niinkö? Onko se väärin. Roddy, älä toki naura minulle! Minä jään syrjään, jos sinä sillä tavoin naurat itseksesi. Voisin nauraa kanssasi mille tahansa, jos sinä vain sallisit —» vetosi hän.

»Mille tahansa — vaikka itsellesikin?»

Judith mietti.

»En tiedä. Ehkä en. Se on heikkous, eikö olekin?»

»Kas siinä taaskin! Älä välitä heikkouksistasi! Minä vain kiusoittelin sinua. Salli minun nähdä sinun hymyilevän.»

Tottelevaisesti Judith kohotti huuliaan, mutta kun hän näki toisen nauravat, mairittelevat kasvot, kävi hänenkin mielensä pakostakin hilpeäksi.

»No niin, olet joka tapauksessa oikein kiltti», kehui Roddy, »olepa vakava tai ole olematta. Oletko antanut minulle anteeksi?»

»Oi, kyllä, kyllä, Roddy.»

Sen sanoessaan hänet valtasi se ohimenevä, ennustuksellinen avuttomuuden, riemun ja pelon tunne, että tekisipä Roddy mitä hyvänsä, hän välttämättömästi antaisi kaikki anteeksi. Mutta sitä hänen ei kuitenkaan pitänyt ilmaista Roddylle.

Martin ja Mariella tulivat verkkaisesti takaisin puutarhasta, heidän savukkeittensa hehku lähestyi heidän edellään. Judith kuuli Mariellan hiljaisen naurun helkkyvän tyytyväisesti ja Mariellan lapsellisen äänen vastailevan Martinille heidän kevyesti pakistessaan. Niin, Mariella oli onnellinen Martinin seurassa. Viimemainittu oli hänelle kohtelias ja ystävällinen, ja hän oli ponnistelematta Martinin tasalla. Hänen ehdittyään valokehään heräsi Judithin mielessä taaskin se vaikutelma, että hänessä ei ollut mitään silmäänpistävää, että hänen muistettavan kauniissa kokonaisolemuksessaan oli huolekkaasti kartettu kaikkia mieleenpainuvia piirteitä. Hänen viehkeä, jäntevä vartalonsa piiloutui koruttomaan pukuun, jonka kuosissa ja tekotavassa ei ollut mitään erikoista, jonka värit olivat hillityt, jonka kaula-aukko oli kohtalaisen laaja ja hihat kohtalaisen lyhyet — vaatimattomaan pukuun, joka kuitenkin oli hieno ja lausui: »Mariella», mutta ei kerrassaan mitään muuta.

Oli aika lähteä.

»Oi, täytyykö sinun?» kysyi Mariella.

Roddy ei hiiskunut sanaakaan. Hän oli heti toisten astuttua sisälle vetäytynyt syrjään ja puuhaili välinpitämättömästi nurkassa, virittäen kitaraa. Hän joko ei ollut kuullut tai ei välittänyt. Tuntui mahdottomalta, että hänen kasvonsa olivat muutamia minuutteja sitten olleet varomattoman avoimet, lämmenneet ja kirkastuneet kerkeän herkästi.

Julian tuli taaskin äänettömänä sisälle kirja kädessä. Hän näytti väsyneeltä ja jurolta, ikäänkuin olisi varoittanut Judithia olemaan muistamatta hänen äskeistä hairahdustaan ystävällisyyteen. Kummallista, aristavaa väkeä…

Judith sopersi: »No niin, hyvää yötä kaikille. Kiitoksia oikein paljon.»

»Joku pojista saattaa sinut kotiin», lausui Mariella epävarmasti.

»Oi, ei. Se ei ole tarpeellista. Minä vain kapuan muurin ylitse, jos portti on lukossa. Selviydyn oikein hyvin, vilpittömästi…»

Vakuuttelu oli tarpeeton. He syrjäyttivät asian äänettömästi.

»No niin, tule taaskin milloin tahansa!» kehoitti Mariella.

Mutta »milloin tahansa» ei tuntunut hyvältä. Judith oli pelännyt juuri sellaista ylimalkaista kutsua. »Milloin tahansa» otaksuttavasti merkitsi »ei milloinkaan». Masentuneena hän kiitti hymyillen; ja kun hänen katseensa osui häntä katselevaan, seisovaan ryhmään, säpsähti hän äkkiä hämmästyksestä.

Hehän olivat kaikki samanlaisia!

Niin omituisia, niin erilaisia piirteiltään ja väriltään kuin he olivatkin, olivat he kuitenkin kasvaneet näin silmäänpistävän samanlaisiksi, ikäänkuin samat aivot olisivat hahmotelleet heidät kaikki ja muunteluista huolimatta painaneet heihin oman leimansa. Näiden kaikkien kookkaiden, merkillisten olentojen joukossa Roddy yksin poikkesi jyrkästi muista ja oli säilyttänyt mitättömien piirteittensä syvemmän yksilöllisyyden, joskaan ei ihan koskemattomana.

4

Oli kulunut joitakuita viikkoja. Päivä oli ollut pitkä ja hedelmätön. Hän oli vetelehtinyt tuntikausia, soittanut pianoa; lukenut »Pécheurs d'Islandea» hekumallisen murheisena, ollut mitään tekemättä. Iltapäivällä oli saapunut kirje hänen äidiltään Pariisista. Vanhemmat eivät aikoneet palata kotiin ihan vielä. Isä oli taaskin vilustunut ja tuntui hyvin nääntyneeltä. Hän oli vuoteessa, ja äiti hoiti häntä, ja sentähden oli täytynyt peruuttaa nämä kutsut, ne kutsut. Minkä tähden ei Judith tulisi heidän luoksensa nyt suoritettuaan tutkintonsa? Se huvittaisi häntä, ja isä olisi hyvillään hänen tulostaan. He odottaisivat hänen saapuvan muutamien päivien kuluttua; hän oli nyt kyllin vanha suorittaakseen matkan yksin.

Hänen sydämensä oli raskas. Hän ei voinut erota kodista, keväisestä puutarhasta, tästä viehättävästä yksinäisyydestä, näistä kiduttavista, väkevistä toiveista. Miten hän saattaisi kiskoutua Pariisiin, kun hän ei rohjennut edes loitota puutarhan ulkopuolelle, peläten olevansa poissa, jos he tulisivat häntä tapaamaan? Jos hän nyt lähtisi, olisi hänen suuri mahdollisuutensa peruuttamattomasti mennyt; he lipuisivat taaskin pois hänen luotansa juuri nyt, kun elämä alkoi väreillä ymmärtämyksen partaalla. Hänen täytyi keksiä joku syy voidakseen olla lähtemättä; mutta sen keksiminen oli vaikeaa. Hän nieli muutamia suullisia illallispöydässä ja palasi kirjastoon.

Auringon valon viimeiset rippeet tulvivat avaraan huoneeseen, muistuttaen vaaleata vettä, hieman pilvistä, hiljaista, salaperäistä. Rakkaiden kirjojen ruskean, kullan ja punaisen kirjavat rivit hohtivat pehmeästi sen lävitse ylt'ympäri huonetta, ulottuen laipiota kohti kolme neljännestä seinien korkeudesta; hyväillen sen hohde valaisi persialaisia mattoja, uuninreunuksen kreikkalaisia pronssiesineitä, punavarjostimisia pronssilamppuja, seinäverhoja, vankkoja, tammisia tuoleja ja pöytiä, kaikkia himmeävärisiä koruesineitä, sulattaen ne sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Muotokuva, joka esitti hänen isäänsä tummasilmäisenä, tummakulmaisena, romanttisen kauniina nuorena miehenä, oli auringon valaiseman alueen yläpuolella, synkkänä tähyillen omaisuuttaan. Judith saattoi istua tässä huoneessa, erittäinkin nyt, kun hänen tukkansa oli harjattu sileäksi ja kiedottu nutturalle alhaalle niskaan, niin että pään ja kaulan viivat ja leuan hieno kaarevuus selvästi näkyivät — hän saattoi istua täällä yksin viininpunaisessa leningissään ja tuntea olevansa osa tästä himmeästä, upeasta, viivoiltaan koruttomasta huoneesta, somistavansa sitä niin luonnollisesti, että jos isä hänet näkisi, viihtyisivät hänen puhumattomat silmänsä näkemässään ja hyväksyisivät sen.

Judith ja muotokuvan nuori mies tunsivat olevansa samaa verta, saaneensa samanlaiset ajatukset ja unelmat olemuksen yhteisestä juuresta ja erilaisuutensa alkuna olevan ruumiillisen samanlaisuuden, jollaisen hän oli huomannut naapuritalon serkuksissa. Häntä yhdisti sydäntä vetävä side muotokuvaan; sen välityksellä hän tunsi rakastavansa vanhahkoa miestä, joka ollessaan silloin tällöin äänettömänä hänen läheisyydessään painosti häntä.

Kaikki oli murheellista — huone, puutarhassa helkkyvät lintujen äänet, ikkunan ulkopuolella leviävä, auringonvalon kultaama nurmikko, sen yksinäinen, ihmeellinen kirsikkapuu, jonka oksat olivat tahrattoman valkeiden kukkien peitossa ja joka ojenteli vaahtomaisia haarojaan taivasta kohti. Hän oli surullinen, ihan itkun partaalla, mutta kuitenkin suru oli yltäkylläistä, tukahduttavaa riemua.

Ilta piti Roddya kiedottuna kauneuteensa ja salaperäisyyteensä: Roddy ja illan salaisuus olivat sekaantuneet toisiinsa.

»Oi, Roddy, minä rakastan sinua! Olen sinua aina rakastanut.»

Voi rakkauden tuskaa!

Mutta pian tie avautuisi esteettömäksi ja johtaisi onnelliseen loppuun.
Varmasti se oli jo alkanut avautua.

Kuvat ilmestyivät hänen eteensä.

Roddy pelaamassa tennistä — hänelle ominaista, syrjäiskuista peliä, joka ärsytti hänen vastustajiaan ja sai hänet nauramaan itselleen juostessaan ja hyppiessään. Hänen silmänsä eivät muistaneet varoa ja olla salaperäisiä; ne olivat kirkkaat, kellanruskeat jalokivet. Judith oli hänen pelikumppaninsa ja oli hänen tähtensä juhlallisen innokkaasti koettanut pelata paremmin kuin koskaan ennen saavuttaakseen hänen ihailunsa. Mutta Roddy ei ollut sellaisia pelikumppaneita, jotka kehuivat: »Hyvin pelattu!» tai: »Tiukkoja otteita.» Hän tarkkaili Judithin sivalluksia ja näytti huvitetulta, mutta pysyi vaiti, vaikka Judith hankkikin hänelle voiton toisensa jälkeen.

Myöhemmin Judith ihasteli:

»Oi, Roddy, tennis on minusta kovin hauskaa. Eikö sinustakin?»

Roddy vastasi välinpitämättömästi:

»Joskus — kun minun sallitaan menetellä mieleni mukaan, kun minua ei vaadita pelaamaan, kuten sanotaan, säännönmukaisesti. Eräs naispuolinen vastustajani moitti kerran, että pelitapani oli urheilullisesti perin kehnoa. 'Olipa älyni kuinka turmeltunut tahansa, on se kaikkien lihastesi arvoinen' — se vastaus ei juuri silloin johtunut mieleeni. Hän oli närkästyksissään, se neitonen.»

Judith hymyili hänelle, ajatellen, kuinka riemullista hänestä, Judithista, oli tuntea oman ruumiinsa liikkuvan tottelevaisesti, kuinka tyydyttävää hänestä oli saada sivalletuksi moitteettomasti, katsella nuoria olentoja — erittäinkin Roddya — leikissä ja levossa; ja hän uskalsi virkkoa:

»Minä pidän siitä juuri liikunnon vuoksi. Pidän liikunnosta — minusta on hauskaa katsella liikkuvia ihmisiä ja ajatella sekä tuntea omia liikkeitäni. Taidan olla liian vakava siinä suhteessa. Niin kovin mielelläni haluaisin pelata niin hyvin kuin osaan. Olen vakava, koska olen innostunut. Joskus luulisin ennen kaikkea haluavani olla maailman paras tanssija — tai paras akrobaatti tahi, jollei se käy päinsä, aina katsella tanssijoita ja akrobaatteja.»

Muistellessaan heidän harvoja, mutta merkitseviä keskustelujaan hän päätteli, että Roddyssa oli jotakin, mikä houkutteli olemaan hänelle avomielinen, vaikka näyttikin torjuvan avomielisyyttä. Vaikka Roddyn vastaus — jos sellaista lainkaan tuli tai tuli ainoastaan hiljaisena nauruna — ei ollut innostuksen värittämä eikä myötätunnon sulostama, sai se kuitenkin hänet tuntemaan, että Roddy ymmärsi, jopa salaa punnitsikin hänen huomautuksiaan.

»Kerron sinulle, Roddy, sellaista, mistä en hiisku mitään kenellekään muulle. Minun on ihan kuin pakko puhua. Usein en ole aavistanut sellaista olevan mielessäni.» Hän mietti siten äänettömästi. Kerran hän lausuisi sen ääneen Roddylle.

Sitten hän oli lisännyt:

»Piirrätkö vielä karrikatyyrejä, Roddy?»

»Silloin tällöin — kun tunnen halua.»

»On omituista, että pilapiirros antaa kuvattavasta samannäköisyyden vaikutelman paljoa nopeammin ja pysyvämmin kuin hyvä muotokuva. Muistatko, että kerran piirsit minusta pilakuvan, kun olimme pieniä ja minä itkin?»

»Olen sen unohtanut.»

»Näetkö kaikkien puutteet liioiteltuina — aina?»

»Vain toisella silmälläni. Se on puolustukseni. Toinen pitää niin usein sulkea — tai se loukkaantuu. Mutta kuvatusten katselemisesta saa aika paljon esteettistä nautintoa.»

»Otaksuttavasti tekee mieli sulkea normaalinen silmä yhä tiheämmin, kunnes se vihdoin lakkaa toimimasta erittäinkin, jos toinen silmä on näppärämpi. Ja se on, eikö olekin, Roddy?»

»Kenties. Sinun pitää jäädä luokseni sen vastapainoksi.»

»Kumpi se on?» Hän katsoi Roddyyn nauraen.

Roddy sulki toisen silmänsä.

»Suljen sen kokonaan katsellakseni sinua», sanoi hän.

Kun Judith myöhemmin taaskin pelasi kahden kesken Martinin kanssa, loikoi Roddy penkillä velttona tarmonpuuskansa jälkeen tarkkaillen häntä kauan sen jälkeen, kun toisten innostus oli sammunut ja he olivat menneet sisälle. Mennessään kerran hänen ohitseen Judith oli sulkenut toisen silmänsä ja katsonut häneen kysyvästi; ja koko hänen kasvonsa olivat sävähtäneet lämpimiksi, riemuisiksi värähtelyiksi. Hän oli mielissään Judithin mitättömimmistäkin piloista; ja ne olivat aina mitättömiä, eikä niitä sattunut läheskään kyllin usein.

Seuraava kerta oli ollut se, jolloin Julian oli ollut erittäin huonolla tuulella. Hän oli pelannut tennistä kiukkuisesti, sivallellen rajusti ja päästellen ilkeitä, voitonriemuisia huudahduksia. Roddyn kasvoille levisi hirveän itsepintaisuuden, hänen suuttumuksensa, naamio.

Herjettyään pelaamasta hän tuli ja heittäytyi penkille sanaakaan virkkamatta, kun taas Julian jäi kentälle, ärtyisesti läimäytellen palloja sinne tänne.

»Hän harmittaa minua», äänsi Roddy vähän ajan kuluttua, katsellen Juliania silmäluomet raollaan. Äkkiä hän otti taskustaan paperipalan ja puuhaili äänettömänä.

»Roddy, saanko nähdä sen?»

Toinen ei vastannut, mutta muutamien minuuttien kuluttua hän sysäsi paperin hänelle.

Kuva oli hirvittävän onnistunut (Julian oli aina ollut mitä kiitollisin kuvattava); ja se oli pirullinen samoin kuin hullunkurinenkin.

»Oi, Roddy!» Judith alkoi hihittää.

»St! Ole vatuillasi! Hän tulee.»

Roddy sieppasi häneltä paperin ja rypisti sen.

»Oi, anna se minulle!»

»Olkoon menneeksi! Mutta älä näytä sitä hänelle. Se suututtaa häntä.»

Roddy viskasi sen hätäisesti Judithin syliin Julianin saapuessa; ja Judithin pistäessä sitä tahallisen huolettomasti taskuunsa häipyi hänen huuliltaan äkkiä itsepintaisuuden viimeinenkin häive, ja hän loi Judithiin nopean katseen, josta uhkui naurua ja yhteisen syyllisyyden tuntoa. Varmastikaan hän ei ollut koskaan ennen katsonut kehenkään niin vastustamattoman läheisesti ja vetoavasti. Siitä katseesta pilkistivät hetkisen Roddy-lapsen vähemmän varmat kasvot; mutta salaperäinen ja naurava lumousvoima oli uusi ja kuului nuorelle miehelle; ja sitä muistellessaan Judith sisäisesti suli.

Sitten oli ollut se kerta, jolloin Martin ja Roddy olivat tulleet teelle — niin kiihoittava, lyhyt hetki, että hänen sydämensä vieläkin läpätti hänen sitä ajatellessaan.

Hän tunsi taaskin, kuinka riemuisen hämmästynyt hän oli nähdessään heidän tulevan puutarhassa. Hän oli pessyt tukkansa ja kuivasi sitä auringonpaisteessa heidän ilmestyessään; se oli levitetty hänen hartioilleen ja riippui hänen vyötäisilleen hänen harjatessaan siitä pois viimeistä kosteutta.

»Hei vain!» huudahti Martin.

»Terveeksi!»

He tulivat hymy huulilla hänen luoksensa.

»Onko sinulla puuhaa?» tiedusti Martin.

»Ei; pesin vain hiukseni. Ettehän pahastu?»

»Se on meistä hauskaa», vakuutti Roddy. Hän tarkkaili ikäänkuin lumottuna, kun Judith harjasi, kampasi ja ravisti tukkansa takaisin hartioilleen.

»Aiotko tehdä mitään nyt iltapäivällä?» kysyi Martin.

»En kerrassaan mitään», vastasi Judith innokkaasti.

»Olemmeko vastuksina?»

»Ette tietystikään.»

»Saammeko siis tulla teelle?»

»Oi! Tuletteko tosiaankin?»

»Julianin vieraina on joitakuita ikävystyttäviä ihmisiä, joista emme pidä, minkä vuoksi karkasimme, ja Roddy ehdotti, että tulisimme sinua tapaamaan.»

Roddy kohotti kulmakarvojaan, hymyillen hieman.

»No niin, molemmat ehdotimme sitä», oikaisi Martin, punastuen.
»Saammeko talaankin jäädä?»

Kumpi, oi, kumpi heistä oli sitä ehdottanut?

»Suvaitsetteko odottaa täällä sillä, aikaa, kun käyn laittamassa hiukseni kuntoon?»

»Ne eivät ole vielä kuivat», huomautti Roddy. »Salli minun harjata niitä takaapäin!»

Judith seisoi hiljaa hämillään ja hyvillään Roddyn harjatessa ja kammatessa hänen tukkaansa.

»Sinä teet sen kauniisti. Et kisko hiuksia vähääkään.»

»Olen hyvä hiustenlaittaja. Harjaan äitini tukkaa hänen palvelijattarensa ollessa ulkosalla.»

»Onko hänellä viehättävä tukka?»

»Sievänlainen. Oikein pitkä. Ei kuitenkaan niin paksu kuin tämä.» Hän otti käteensä hiuskimpun ja punnitsi sitä. »Harvinainen.»

Ensi kerran Judith silloin kuuli Roddyn mainitsevan äitiään. Täytyihän Roddylla olla kotielämä, kokonainen tausta vaikutteita ja suhteita, joista hän, Judith, ei tietänyt mitään… Hän pelästyi ja kävi levottomaksi; ja hänessä heräsi se vanha, tuskainen pelko, että hän jäisi syrjään, ei jaksaisi pitää omanaan.

Hän näki Roddyn harjaamassa äitinsä hiuksia huolekkain käsin. Hänen äidillään oli pitkä, tumma tukka, hienosti parfymoitu. Hänellä oli kalpeat seuraelämä-kasvot, ja hän istui kirkkaasti valaistun pukeutumispöytänsä ääressä yllänsä upea vaippa ja helmiä, punasi huuliaan ja noudatti Roddylla tavaroitaan sieltä täältä makuuhuoneestaan. He puhelivat keskenään ja nauroivat. Roddyn äiti ei ollut koskaan kuullut mitään Judithista.

Judith karkoitti kuvan mielestään.

Roddy harjasi edelleen, kun taas Martin tuijotti häneen ja hymyili hänelle. He muodostivat perin tuttavallisen näköisen pienen ryhmän. Hän ajatteli hetkisen itseään heidän sisarenaan. Roddy harjaisi usein hänen tukkaansa, jos he olisivat sisaruksia tai jos…

»Kas niin!» virkkoi Roddy. »Je vous félicite, mademoiselle.» Sijoitettuaan Judithin kilpikonnanluisen hiussoljen kohdalleen hän kumarsi tytölle hiusharja sydämellään.

»Ihailen puutarhaanne», lausui Martin.

Judith näytti heille puutarhaa ja sitten taloa. He kyselivät kaikenlaista ja ihailivat kalustoa ja harvinaisia kirjoja, joita hän valitsi heille kirjastosta.

»Kun isä palaa kotiin, pitää teidän tulla häntä tapaamaan», sanoi hän.
»Hän näyttäisi teille kirjojaan kovin mielellään.»

Hän oli varma siitä, että isä pitäisi näin kiitollisista nuorista miehistä.

»Haluakin kauhean mielelläni tutustua häneen», vakuutti Martin. »Olen usein kuullut hänestä.»

Judithin posket hehkuivat.

»Eipä ihmekään, että olet kirjatoukka, Judy», huomautti Roddy, tutkien hyllyjä viehättynein silmin. »Niin olisin minäkin, jos tämä olisi aina läheisyydessäni.»

Hän tuskin jaksoi kiskoutua irti ahnaasti katselemasta.

Hallin seinällä riippui vesiväri-muotokuva, joka esitti Judithia kuusivuotiaana.

»Ahaa!» äänsi Roddy. »Muistan sinut tällaisena.»

Hän katsoi vuoroin tyttöä, vuoroin kuvaa, ikäänkuin muistellen ja verraten ja tarkastaen Judithin hymyileviä, häneen päin käännettyjä kasvoja, kunnes tytön täytyi luoda katseensa lattiaan.

He joivat teetä seurustelusalissa — oivallista kiinalaista teetä nankinilaisista kupeista, jotka aina tuotiin pöytään vieraita varten. Talossa oli kaikki kallisarvoista ja erittäin hienoa: Judith ei ollut koskaan ennen sitä tajunnut ja mietti:

»Kun he nyt ovat nähneet minut kauniissa kodissani, omaa taustaani vasten, tällaisen rikkauden ainoana tyttärenä, pitävät he minua tärkeämpänä.»

Siltä totisesti näyttikin. Keskustelu sujui hilpeästi mitättömistä asioista. Judith oli ensi kerran täysin luonteva; ja he kuuntelivat, osoittaen mielenkiintoa — jopa eräänlaista kunnioitustakin, ikäänkuin olisivat pitäneet häntä varsin erikoisena henkilönä.

Teen jälkeen he menivät joelle. Laskevan auringon säteet levisivät vedenpinnalle niin kauas kuin silmä kantoi, syleillen sitä hohtavalla valollaan.

»Käydään uimaan», ehdotti Martin

Pojat juoksivat naapuritaloon noutamaan uimapukujaan, samalla kun Judith riisuutui venekatoksessa. Palattuaan pojat riisuutuivat venekatoksen takana; ja he kaikki hyppäsivät yhdessä veteen.

Judith ja Roddy seisoivat laiturilla katselemassa, kun Martin suoritti hyppyjä sivuittain, takaperin ja eteenpäin aina moitteettomasti muhkeiden lihasten pullistuessa ja värähdellessä hänen liikkuessaan. Hän ui ja sukelsi virheettömän luontevasti ja taitavasti ikäänkuin olisi ollut ihan väsymätön.

Mutta Roddy ei halunnut ponnistella. Kahden nopean, nuolimaisen sukelluksen jälkeen hän seisoi laiturilla hullunkurisena ja poikamaisena tukka kiintyneenä tiukasti pään pintaan ja liian hoikka vartalo hieman värisevänä. Judith pani merkille, kuinka hentorakenteinen hän pituudestaan huolimatta oli. Hän oli kissamainen, viehättävä, kapea ja veltto, ja hänen ihonsa oli melkein yhtä sileä kuin Judithin iho.

Judithin sukeltaessa silmäili Roddy tarkkaavasti hänen vartaloaan ja kaikkia liikkeitään; ja hän aprikoi, havaitsiko Roddyn taiteilijansilmä hänen muotonsa viat ja etupuolet ja kestikö hän lainkaan edukseen vertailua Roddyn pariisilaisten mallien kanssa.

Uituaan hiukan ja puheltuaan Martinin kanssa hän palasi laiturille.

»Oletko jo saanut kylliksesi, Roddy?»

»Melkein.»

»Onko sinusta katseleminen hauskempaa?

»Minusta on aina hauskempi katsella.»

Se oli totta. Hän saattoi hyvin keskitettynä tarkkailla muiden liikkeitä ja harjoituksia ikäänkuin olisi mielessään piirtänyt heitä tai painanut näkemiään muistiinsa; mutta hänen omat ruumiilliseen toimintaan tähtäävät aloitteensa olivat harvinaisia ja lyhytaikaisia.

»Minä pidän uimisesta», virkkoi Judith, varoen ilmaisemasta olevansa siihen hurmaantunut.

»Sinä uit hyvin sievästi.»

»Mutta tämä on ikävää verrattuna öiseen uintiin.»

»Ah!»

»Oletko milloinkaan uinut yöllä?»

»En; en milloinkaan.»

»Silloin ei tarvitse käyttää uimapukua. On paljon suloisempaa, kun ei mitään ole yllä.»

»Otaksuttavasti niin on.»

»Minä käyn sangen usein yöllä uimassa.»

Nyt hän oli kertomaisillaan Roddylle sellaista, mitä hän ei ollut lainkaan aikonut kertoa. Hän ei jaksanut pidättää itseään. Ikäänkuin Roddy olisi sitä odottanut, käänsi hän kasvonsa Judithiin päin ja vartosi.

»Kerran näin sinut ollessani uimassa. Se tapahtui, ennenkuin viimeksi kohtasimme toisemme. Sinä olit yksin ruuhessa ja tunsin, että se olit sinä. Katselin, kun sinä livuit ohitseni.»

»Tiedän sen.»

»Sinä —?»

»Näin sinut», tunnusti Roddy.

Judith oli tyrmistynyt eikä kyennyt lausumaan ainoatakaan mieleensä tulvahtaneista kysymyksistä.

Hän kohotti katseensa ja näki Roddyn vaivaavasti tähystävän häneen, pakottaen hänet katsomaan silmiinsä, joiden kirkkaan loisteen takana pälyi jotakin raskasta ja kiinteää, melkein huumeista. Hän vastasi katseeseen ja hetkisessä unohti itsensä, vaipuen ajattomaan, äänettömään pimeyteen ja takertuen upotessaan Roddyn silmiin.

Se kaikki meni ohitse kahden tai kolmen voimakkaan sydämensykähdyksen aikana; ja sitten he seisoivat yhdessä tarkoituksettomasti, väristen märissä uima-asuissaan, ja Martin nousi vedestä ihan vettä valuvana ja pirteänä, alkaen hilpeästi torua heitä.

Pojat erosivat hänestä, iloisesti kiitellen ja näyttäen ystävällisiltä; Roddy lupasi tulla jonakin päivänä ja viettää koko iltapäivän kirjastossa, jos saisi; ja sensijaan, että he olisivat epävarmasti lausuneet: »Tapaamme taaskin pian», kuten hän pelkäsi heidän tekevän, he nimenomaan pyysivät häntä ulkoilmakutsuille kahden päivän kuluttua.

Se oli ollut viimeinen kerta.

Oli auringoton päivä. Maiseman yllä lepäsi koko päivän hillitty valo, ikäänkuin sinertävän lasin lävitse himmeästi hohtava; ja kevät pysytteli siinä eristäytyneenä ja hiljaisena, muuttumattomana kuin kuva. Seurueen valitseman niityn vienon vihreyden ympärillä oli helakan, lämpimän vihreä, matala pensasaita; ja siellä täällä ojenteli oratuomi pensasaidan ylitse pitkiä, hauraita lumilaitteita muistuttavia haarojaan. Niityn takana kasvava lehtikuusimetsä oli ylt'yleensä vihreiden tulisäihkyjen valaisema, ja sen reunamilla levitti sekavia, purppuraisen ruskeita runkoja vastaan puhtaana kuvastuva nuori puu pimeyteen raikkaita lehviään, jotka muistuttivat keskellä lentoa jähmettyneiden perhosten parvea. Kaikkialla kohtasi silmää ylellisenä tulviva vihreys, joka hehkui ja rusentui elämän tuskasta ja hiljaa, hyvin hiljaa kääntyi sisäänpäin itseänsä kohti ja kulutti omaa sydäntään. Kaikkialla valkoiset kukat kohotessaan vapautuivat kevyesti juuristaan maan kiihkon ja mietinnön kouristuksissa ja ilmassa leijaillessaan säilyttivät yhtä ainoata salaisuutta, kauneuden salaisuutta, välittämättä mistään muusta.

Roddy virui pitkänään pää sammalella, haistellen esikkoja, pureksien ruohonkorsia, kuiskimalla kiusoitellen Martinia ja tarkkaillen heitä kaikkia puolittain suljetuin silmin.

Kaikki olivat rauhallisia ja onnellisia; kaikki kärtyisyys oli haihtunut, kaikki pingoitus lauennut. Savukkeiden savu kohosi kiemuraisina kuvioina tyyneen ilmaan; ja silloin tällöin kevät liikahti, puhalsi vavahtaen pitkän henkäyksen kukkia, lehviä ja maan kosteutta, vaipuen sitten jälleen horroksiin.

He laittoivat nuotion ja katselivat, kun se painui sortuvaksi, höyhenkevyeksi tuhaksi hehkuvan keskustan ympärille; ja he söivät appelsineja, tomaatteja ja hyvin nuoria, pieniä salaatinlehtiä; ne oli puutarhasta siepannut Martin, joka, kuten Roddy väitti, vieläkin oli ahma raaoille kasviksille. Mutta sipuleja hänellä ei ollut; niistä hän selitti luopuneensa.

Ei sanottu eikä tehty mitään muistettavaa, mutta kaikki tuntui suurimerkityksiseltä, ja Judithin ilo paisui niin vihlovaksi hurmaannukseksi, että hänen huulensa vapisivat. Hän kierähti toiselle kyljelle ja peitti kasvonsa käsillään, peläten niiden kavaltavan hänet sopimattomalla säteilyllään; mutta kukaan ei huomannut mitään. Heidän silmänsä näyttivät rauhallisilta ja uneksivilta; jopa Mariellan silmissäkin oli vähemmän sokea tuijotus, syvä miettivä ilme.

Jos vain tämä hetki voisi jäädä pysyväksi, jos heidän oudot, miettivät kasvonsa saattaisivat iäksi varmasti ympäröidä hänet tyytyväisyyden horroksellaan, jos hän voisi olla kaipaamatta heiltä mitään muuta kuin osallisuutta heidän kiihkottomasta rauhastaan, jos niin voisi olla, olisi se parasta. Vähän aikaa se tuntui mahdolliselta; vähäksi aikaa hän pääsi huipulle ja takertui siihen hetkiseksi, maistaen haluttomuuden viileätä tuntua. Mutta se ei kelvannut: se tuntu merkitsi vanhuutta ja sitä, ettei enää kaivannut ihmisiä — ettei enää kaivannut Roddya, jonka tuntu oli jo nyt niin voimakas ja suloinen, että hänen täytyi saada sitä yhä enemmän, ja jonka läsnäolo tässä piirissä teki kaikkiin kohdistuvan välinpitämättömyyden teennäiseksi, niin kalpeaksi, ettei sitä kannattanut tavoitella.

Ihan äkkiä aurinko valoi niitylle kalpean valotulvan; ja maa taukosi ponnistelemasta ja jurottamasta omassa hämärässä sykkyrässään, leviten hymyilevänä ja vapautuneena. Iltapäivän himmeän kristallin lumous murtui, he ojentautuivat ja alkoivat liikkua. Judith katsahti isoon jalavaan.

»Kuka pystyy kiipeämään tuohon puuhun?» kysyi hän.

»Ala kavuta!» kehoitti Martin.

Hän kiipesi notkeammin kuin koskaan ennen lapsuutensa jälkeen, kohoten kevyesti ja empimättä oksalta oksalle. Latvassa hän pysähtyi katselemaan maahan ja näki kaikki muut pieninä tähyilemässä ylöspäin. Rohkeasti hän huusi korkealta paikaltaan noille pikku olennoille, kehoittaen heitä tulemaan ylös; mutta yksikään heistä ei halunnut yrittää.

Hän laskeutui jälleen alas, tuntien olevansa nuorekas hupakko katsoen toisten ruumiillisen kunnianhimon puutteeseen. Mutta kaikki katselivat hymyillen ylöspäin, odottaen häntä. Martin ojensi hänelle kätensä, ja hän tarttui niihin ja hyppäsi maahan alimmalta oksalta.

»Et ole unohtanut taitoasi», lausui Martin ja katsoi häneen pitkään uskollisilla, ruskeilla silmillään.

»Toivoisin pystyväni sellaiseen», virkkoi Mariella. »En ole milloinkaan pystynyt.»

»Ja nyt», tokaisi Julian, »haluaisit huvittaa meitä käden venähdyksellä tai muulla sellaisella». Julianin tylyt kasvot näyttivät puolittain huvitetuilta, puolittain omituisen ilmeen synkentämiltä — miltei kateellisilta.

Hän ei ollut koskaan ollut oikein hyvillään nähdessään muiden menestystä; hänestä oli liian karvasta se, ettei hän itse ollut ensimmäinen. Mutta tänään hän ei voinut häiritä Judithia eikä tehdä häntä empiväksi.

Roddy ei hiiskunut mitään — vain katseli häntä kimaltelevin, tuikkivin silmin.

Oli aika lähteä kotiin.

Hän erosi isäntäväestä hilpeästi, poistuen suunnaton onnellisuus särkymättömänä ja kerrankin vaipuen päivän jälkeen uneen onnen kietomana.

Mutta kun hän nyt katseli taaksepäin sitä päivää, oli se miljoonien penikulmien päässä hänen jäljessään, leijaillen aineettomasti kuin hohtava utuhattara; ja selvinä ja kokonaisina palasi siitä hänen mieleensä ainoastaan kaksi erillistä vaikutelmaa, jotka silloin olivat vain hipaisseet hänen tietoisuuttaan: nuoret, auringonsäteissä välkkyvät syreeninlehvät puutarhaportin yläpuolella, jonka luona he olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset, ja ilme, jonka hän oli yllättänyt Mariellan kasvoilla johonkin aikaan sinä päivänä — mutta milloin, sen hän oli unohtanut.

Mikä Mariellan kasvoja silloin lieneekään hämmentänyt, onnea se ei ollut. Muiden, myöskin Roddyn, kasvot olivat selittämättömästi hämääntyneet sumuun; mutta Mariellan kasvot olivat näyttäytyneet yhä uudelleen ikäänkuin korostaakseen niiden hetkellisen varomattoman tilan merkitystä, ikäänkuin se olisi yhdellä väläyksellä tarjonnut koko Mariellan selityksen, jos se vain voitaisiin tulkita.

Hän nousi seisomaan ja tarkasti tukkaansa uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Hänen tähystäessään kuului naputus hänen takaansa ikkunasta. Käännyttyään hän näki Roddyn tirkistävän lasin lävitse ja nauravan hänelle. Hän juoksi ikkunan ääreen ja avasi sen.

»Roddy!»

Ei tuntunut mahdolliselta, että Roddy oli tullut juuri nyt, kun hän kaipasi häntä niin kipeästi.

»Naputin kahdesti. Olit liian uutterassa puuhassa kuullaksesi.»

»Laitoin tukkaani.»

»Se on lumoava. Tuletko hiuksesi tuolla tavoin katsomaan ilotulitusta, jonka Martin järjestää noin tunnin kuluttua?»

»Ilotulitusta! Kuinka ihanaa! Eläköön Martin!»

»Se johtui hänen mieleensä vasta tänään iltapäivällä, ja hän käväisi hätäisesti kaupungissa ostamassa kaikki tarpeet. Hän lähetti minut noutamaan sinua, väittäen välttämättä tarvitsevansa sinua. Julian kammoaa isoa rakettia, ja Martin haluaa sinua taivuttavan hänet sytyttämään sen. Ja sittemmin sinun pitää jäädä illalliselle. Mariella on poissa kotoa yön. Voitko tehdä sen?»

»Oi, kuinka mainiota!»

Roddy ojensi hänelle kätensä, ja hän hypähti ulos ikkunasta.

Roddy oli parhaalla tuulellaan. Hän oli ystävällinen ja puhelias; hänen kasvonsa olivat miltei täysin valveutuneet; jopa hänen hiuksensakin, sekavina otsalle painuneet, näyttivät valppailta; ja hän oli päivän paahtama ja kirkassilmäinen ja liikkui luontevasti harmaissa flanellihousuissaan, keltaisessa paidassaan ja vanhassa, merimiehensinisessä takissaan.

Joki oli hämärässä lumotun kaunis ja hiljainen. Se oli kuun värinen, sen pinnalla väikkyi haihtuva puna; himmeitä opalinvärisiä välähdyksiä vilkkui veneen kahden puolen kohoavilla pikku laineilla.

»Vähään aikaan ei vielä ole kylliksi pimeätä», huomautti Roddy. »He ihmettelevät, missä minä olen.»

»Mitä? Etkö maininnut heille mitään?»

»He eivät arvanneet minun pujahtavan tieheni niin pian.» Judith punehtui. Näytti kun näyttikin siltä, että Roddy oli tullut aikaisin saadakseen olla vähän aikaa kahden kesken hänen kanssansa. Roddy ei sitä myöntäisi; mutta hän räpäytti silmiään ja hymyili niin hilpeästi, että Judithkin hymyili hänelle, ikäänkuin uskoen hänelle salaisuuden vastapainoksi riemullisesta salaisuudesta.

»He kiusoittelevat minua», selitti Roddy.

»Eihän. Vai kiusoittelevatko?»

»Kyllä; vakuutan sinulle —»

»Kuinka typerää!»

»Eikö olekin? Uskotko, että he epäilevät meidän armastelevan ihan vimmatusti tällä erinomaisella, yksinäisellä joella?»

»Niinkö?» Judith oli huolestunut.

»Kuinka halpa ajatustapa! Ikäänkuin mies ei voisi olla kahden kesken tytön kanssa rakastelematta häntä!»

»Niin, olen samaa mieltä, Roddy.»

Roddy keikautti päänsä taaksepäin ja nauroi hiljaa; hän oli nauranut koko ajan. Ja hetkisen oli tuntunut siltä kuin Roddy olisi ensimmäisen kerran Judithin muistin aikana ollut valmis pieneen, vakavaan keskusteluun.

»Voi, Roddy, kuinka sinä nauratkaan minulle!»

»En mahda sille mitään, Judy. Olet niin uskomattoman juhlallinen. Ethän pahastu minuun, ethän? Älä toki pahastu! Jumaloin sellaisia ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan.»

Mutta hänen naurunsa jätti Judithin syrjään, herätti hänessä raskaan ja huonotuulisen tunnun. Jos Roddy vain opettaisi hänet ilakoimaan kanssansa, niin kuinka sukkelaksi ja pystyväksi hänet huomaisikaan!

»En pahastu», vakuutti tyttö. »Toivoisin vain osaavani olla luonteva seurassasi.»

Oliko Roddy luonnostaan enemmän tai vähemmän altis rakastumaan henkilöön, johon hän ei milloinkaan suhtautunut vakavasti?

»Sinä antaisit anteeksi kenelle tahansa, kuinka huonosti sinua kohdeltaisiinkaan, etkö antaisikin, Judy?»

»Se, antaisinko anteeksi vai enkö, ei merkitse minulle paljoa. Minä en koskaan voisi tuntea kärsineeni vääryyttä. Mahdollisesti en mahtaisi mitään sille, että loukkautuisin, mutta anteeksiantaminen ei kuuluisi siihen.»

»Hm!» äänsi Roddy. »Tunnetko varmasti olevasi niin sivistynyt? Minä puolestani en milloinkaan anna kenellekään mitään anteeksi. Olen samanlainen kuin Jumala. Rakastan harmistumisiani ja haluan ihmisten tuntevan ne.»

»Tiedän sinun oikeastaan nauravan. Tiedän, ettet puhu totta.»

Roddy vastasi kerkeästi ja ihan vakavasti:

»En ikinä antaisi anteeksi henkilölle, joka pitäisi minua narrinaan.»

»En minäkään siitä pitäisi, mutta jos asia koskisi ainoastaan minua, ei se olisi tärkeä. Sellaisella, mikä sattuu ainoastaan omalle itselle, ei ole väliä.» Judith vaikeni ja katsahti Roddyyn vaivautuneesti. »Kuinka hän laskeekaan pilaa!» Mutta sensijaan Roddy silmäili häntä vakavasti, nyökkäsi ja lausui:

»Totisesti olet oikeassa.»

Alkoi käydä hämäräksi.

Roddy ohjasi ruuhen pajujen juurella oleviin kapeihin varjoihin, sytytti savukkeen ja nojautui taaksepäin, katsellen Judithia.

»Mitä sinulle sitten opetetaan yliopistossa, Judy?»

Ei kukaan muu kuin hän osannut lausua »Judy».

»En tiedä, Roddy. Pelkään aika pahasti — en lukemista, vaan tyttöjä, kaikkia ihmisiä. Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten lukuisten ihmisten parissa on elettävä. En ole koskaan elänyt. Varmasti teen siellä kovin pahoja erehdyksiä. Se painostaa minua, sellainen suunnaton määrä ihmisiä sullottuina yhteen rakennukseen, sellainen hirvittävä kasvojen ahdinko. Asun mieluummin yksin.»

»Älä sopeudu yleiseen kaavaan! Muutoin en tule sinua katsomaan.»

»Tuletko käymään luonani?»

»Jos vain milloin huomaan, ettei minulla ole liian epätoivoisen paljon puuhaa», lupasi toinen, silmää iskien.

»Siispä odotan ja toivon sitä. Ehkä tapaan Martininkin joskus. Kenties ei siellä tunnukaan niin kovin pahalta… Roddy, tiedätkö, etten ole milloinkaan tuntenut ainoatakaan ikäistäni paitsi puutarhurin pikku tytärtä ja yhtä tai kahta täkäläistä lasta — ja kaikki teidät? Teidän poistuttuanne pieninä ollessamme olin niin yksinäinen, että… Sinä et tiedä. Daddy ei suostunut lähettämään minua kouluun. Kun nyt olette palanneet, odotan joka päivä herättyäni huomaavani teidän kaikkien jälleen kadonneen.»

»Me emme enää katoa.»

»Kunpa vain olisin siitä varma.»

»Minä olen.»

»Oh, sinä! Sinä olet pahin katoamaan teistä kaikista. Sinä luikahdat sormieni lomitse.»

»En minä. Sinä niin teet.»

»Minäkö?»

»Niin. Sinä karttelet…» Hän heilautti kättänsä. »En käsitä, miten menettelet. Olet arvoitus, Sinä kiihoitat uteliaisuuttani.»

»Olen perin hyvilläni siitä.»

»Ja pelkään sinua.»

»Etkä pelkää. Olet vain huvitettu minusta.»

»En. Olet väärässä.»

Roddy vaikeni, poltteli ja tarkkaili Judithia koko huomio silmiin keskittyneenä. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut kääntää katsettaan toisaalle. Tytön päätä huimasi, ja hän sopersi:

»Mitä sinä ajattelet?»

»Sitä, että kaikeksi onneksi meillä on — niin täysin samanlaiset mielipiteet sukupuolien välisen sopivan käyttäytymisen normeista; muussa tapauksessa saattaisi olla hyvä, että olet niin poikkeuksellisen anteeksiantavainen.» Hänen äänessään oli kysyvä soinnahdus.

»Roddy, mitä sinä puhelet?»

»En mitään. Se oli vähäinen tunneselkkaus — nyt lauennut.»

Hän oikaisihe äkkiä istumaan, pyyhkäisten jonkun mielialan yhdessä tuokiossa mielestään, silmistään ja äänestään. Viritettyään uuden savukkeen hän alkoi soutaa.

Entä jos Roddy olisi aikonut sanoa: »Annatko minulle suudelman?»…
Parasta olla sitä ajattelematta.

Nyt olivat tähdet kirkkaat: täytyi olla kyllin pimeätä Martinin ilotulitusta varten. Naapuritalossa oltiin puuhassa; Martin valmistautui juhlimaan tosissaan. Hän oli ripustanut rivin tulituslyhtyjä pitkin kuistin räystäitä, ja niiden valot hehkuivat ruusunpunaisina, sinisinä, vihreinä ja valkoisina viiniköynnöksen lehvien seassa. Hänen varjomainen hahmonsa liikkui nurmikolla, ja hänen vierellään liikkui toinen henkilö; se oli, selitti Roddy, Tony Baring, hänen ja Martinin ystävä, joka aikoi olla heillä yötä. Julian soitti pianoa; hänen hahmonsa näkyi ikkunasta.

»Millainen seurue, Roddy! Ja minä ainoa nainen. Suojelethan minua!»

»Kyllähän toki, suojelemme sinua kaikki. Kukin meistä suojelee sinua kaikkia muita vastaan, joten olet jotensakin turvassa.»

Puutarhassa leimahti äkkiä valo.

»Hei!» luikkasi Martinin ääni. »Hoi! Kaikki tänne! Ilotulitukseni on alkanut. Minnehän lempoon Roddy on joutunut. Olisin halunnut —»

»Täällä olemme!» huusi Judith. »Hoi, Martin! Martin! Olemme täällä, katselemassa! Eläköön Martin!»

»Sepä mainiota! Sinäkö siellä, Judy? Minulla on täällä joitakuita aika kirpeitä aineksia. Katsohan!»

Hänen äänessään oli samanlainen huolekkaan kiihtynyt sointu kuin pikku pojalla, joka näyttelee lempipuuhansa viehättäviä tuloksia jollekin suopean tarkkaavaiselle täysikasvuiselle.

»Oi, Martin, tuo on loistavaa! Ooih, kuinka kaunista! Minä olen hurmaantunut ilotulituksiin!»

Tärkeintä oli, että herttainen Martin saataisiin pitämään ilotulitustaan onnistuneena. Heitä kannusti niin kiihkeä pyrkimys huvittaa muita, että he ansaitsivat suunnatonta rohkaisua. Ihan tunsi, että Martin oli kuluttanut niihin taskurahansa viimeistä pennyä myöten.

Kajahti Julianin naurunremahdus ja kirkunaa. Hän oli lähtenyt pianon luota ja tuli parhaillaan toisten seuraan nurmikolle; mutta tulituspyörä oli kirvonnut irti ja kiiti hänen perässään, näpsäillen ja hypähdellen hänen kintereillään.

Kuuro kultaisia säkeniä singahti suihkulähteen tavoin ilmoille ja valui tulpaaneille ja kultalakoille. Sitä seurasi toinen; mutta tällä kertaa kuuro oli sateenkaarenvärinen. Martinin, Julianin ja Tonyn syvä-ääninen puhelu ja nauru kuulostivat omituiselta, hieman luonnottomalta kuorolta kuutamottomassa pimeydessä.

»Oi, Roddy, eikö tämä ole ihastuttavaa?»

»On tosiaankin.»

Tulitus muuttui yhä loistavammaksi. Pitkiä, kristallinvalkeita putouksia kumpusi esiin ja virtasi ruohikolle. Ilmaan lennähti esineitä, päästäen pehmeän, miellyttävän pamahduksen, ja ne levisivät isoiksi, huikaisevan värisiksi pisaroiksi, jotka hitaasti vaipuivat alaspäin, muistuttaen kasaa kukkien terälehtiä.

»Oi, Roddy, jospa vain —! Ne ovat niin lyhytaikaisia. Toivoisin, etteivät ne koskaan sammuisi, vaan putoaisivat putoamistaan noin viehkeästi loputtomiin. Tyytyisitkö sinä viriämään eloon ollaksesi kymmenen sekuntia ihmeteltävänä ja sitten kadotaksesi?»

Mutta Roddy ainoastaan hymyili. Hänen kasvoillaan oli se naamio, jonka taakse hän piilotti persoonalliset huvinsa nauttiakseen niistä salassa.

Äkkiä pajut paljastuivat pilven tapaisina sekavassa, punaisessa valossa — sitten räikeän vihreässä — sitten sellaisessa, joka muistutti satojen kuutamojen keskitettyä valoa. Kentällä olevat kolme miestä kuvastuivat sen huikaisevassa hohteessa, seisoen liikkumattomina päät ylöspäin. Judith kuuli Martinin kiroavan. Joku laite meni täydelleen myttyyn; se sähähti kahdesti, syöksi ohuen kipunan tai pari ja sammui. Sitten iso raketti kohosi lentoon, nopeasti päästäen varoittavan sihinän, jätti jälkeensä pitkän jonon tuliperhosia ja räjähti hyvin korkealla, muodostaen sametinpehmeän nielun saavutettuaan täydellisyyden ja huojennuksen, aukesi nopeasti ja täysin sopusuhtaisesti suunnattomaksi, alaspäin käännetyksi, kultaiseksi liljaksi — alkoi senjälkeen pudota verkkaisesti, samalla kun pitkin matkaa sen painuessa säkeniä levisi laajalle sen loistavasta sydämestä.

»Roddy, katsohan tuota! Vilpittömästi tuntuu siltä, että kaiken noin viehättävän on täytynyt saada alkunsa loitsuvoimista ja sinkoutua korkeuteen ilman mitään ponnauttavaa syytä — paitsi sen oman kauneuden pingoitusta. Minä en osaa ajatella sitä Bryant and Mayn liikkeen yhteydessä, osaatko sinä?»

Sitten oli kaikki ohitse. Kuului loiskaus. Lähelle ruuhta ajautunut joutsen ravisti itseään ja pyörsi jyrkästi varjoihin siivet pörhöllään. Roddy otti vedestä hiiltyneen kepin ja nosti sitä.

»Merkkejä ja ihmeitä!» virkkoi hän. »Myöskin joutsen paljasti erään seikan. Tässä on lääkettä kuvitteluja vastaan, Judy. Etkö haluaisi säilyttää sitä?»

»Viskaa se menemään heti!»

Roddy sinkautti sen olkansa ylitse ja nauroi.

Ilotulitus oli päättynyt, ja kolmisin miehet olivat tulossa veden partaalle.

Roddy supatti:

»Lähdetäänkö karkuun?»

»Oh…»

Se oli liian myöhäistä.

»Heipä hei!» huusi Martinin rattoisa ääni. »Oliko ilotulitukseni teistä hauska?»

Ihan äkkiä alkoi hilpeä nauru, puhelu ja tervehdysryöppy, ja Judith vedettiin heidän oivallisesta eristetystä sopukastaan lörpöttelevään, jokapäiväiseen piiriin. Martin ojensi innokkaasti kätensä, ja Judith astui ruuhesta heidän kaikkien keskelle. Puolittain huumaantuneena hän näki miesten varjojen seisovan joka puolella ympärillään, ilmestyvän ja katoavan kuin unessa, tunsi miesten käsien unimaisia kosketuksia, kuuli omituisten äänien toivottavan hänelle hyvää iltaa ja tajusi epäselvästi, sekavasti liikuttavan taloa kohti. Kohosivatko hänen omat kasvonsa yhtä himmeästi pimeyttä vasten, syvävarjoisena piirteiden alapuolella, lujatekoisena, ynseänä naamiona? Naamioiden takaa heijastivat piilotetut silmät silloin tällöin harhaantuneen välkkeen tulituslampuista. Se muistutti niin likeisesti nukkuvan unta, että äänekkäästi puhuminen tuntui suunnattomalta ponnistukselta.

Kiinnitettyään veneen Roddy asteli veden rajasta toisten seuraan. Likelle ehdittyään hän jäi seisomaan Judithin olkapään taakse, parhaiksi hipoen sitä; ja heti uni särkyi, ja jokainen kuitu oli valpas.

He menivät taloon illalliselle.

Pöydässä oli valmiita tomaatti-voileipiä ja pullia, hedelmäsalaattia, banaaneja ja kermaa, limonadia ja omenaviiniä. Martin oli itse valmistanut koko laitoksen, osoittaen asiantuntijan kiihkeätä ahnautta.

Tony Baring istui vastapäätä Judithia ja tuijotteli varmoilla, ilmeikkäillä silmillään. Hänellä oli herkät kasvot, koko ajan muuttuvat, leveä suu, kauniit aistilliset huulet, tuuhea, musta tukka, leveä, valkea otsa ja liikkuvat, voimakkaasti piirretyt kulmakarvat, jotka yhtyivät nenänkohdalla. Puhuessaan hän liikutti niitä joko erikseen tai yhtäaikaisesti. Hänen äänensä oli pehmeä ja kaunis, ja hän sammalsi hieman. Hän näytti nuorelta runoilijalta. Äkkiä Judith pani merkille hänen kätensä — hennot, epämiesmäiset kädet — kummalliset kädet — jotka liikahtelivat hermostuneesti, vetoavasti, tehottomasti, mikä oli ristiriidassa hänen päänsä ylevän muodon kanssa. Judith kuuli hänen nimittävän Roddya »rakkaaksi ystäväksi» ja kerran »armaaksi» ja tyrmistyi hetkiseksi.

Huoneessa vallitsi tulvivan kiihkeä iloisuus. Mariellan poissaololla oli selvästi havaittava vaikutus: sanasutkaukset lähtivät kevyesti; puhelu ja nauru olivat kuohuvaa; hilpeät äänet vastailivat toisilleen sukkelasti.

Kiilloitettua pöytää täplittivät punaisten kynttilänvarjostinten läikät ja maljakot täynnä vieraan kunniaksi poimittuja, valkeita tulpaaneja. Vastapäätä olevasta isosta kuvastimesta näkyivät pöytä kaikkine hillittyine väreineen, Tonyn leveän pään takaraivo ja kappale Roddya, omituisesti sivusta nähtynä ja hänen omat salaperäiset kasvonsa, loistavat silmänsä, tummat huulensa, pitkä kaulansa. Kun hän katseli kasvojaan, tuntuivat ne hänestä muuttuneilta; ja hän tiesi, kuka sähköisen tunnun aiheutti.

Oli aika lähteä kotiin.

Mutta Roddy nousi pystyyn ja pani gramofonin käyntiin, tarttui sitten hänen käteensä ja talutti hänet kuistille.

»Yksi tanssi», pyysi hän.

»Mutta sitten minun täytyy lähteä.»

»Tanssit tänä iltana paremmin kuin koskaan.»

»Se johtuu siitä, että nautin siitä niin paljon.»

Roddy nauroi ja tiukensi hänen ympärilleen kierretyn käsivartensa otetta.

»Judy —»

»No? Oi, Roddy, minusta tuntuu niin hyvältä, kun sinä lausut 'Judy'.
Kukaan muu ei sano sitä sillä tavoin.»

Roddy kumartui katsomaan hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan huulillaan hellä, salaperäinen hymy.

»Mitä aioit sanoa?» tiedusti Judith.

»En muista. Kun katsot minuun suunnattomilla silmilläsi, unohdan kaikki, mitä olen aikonut puhua.»

Gramofoni pysähtyi äkkiä, kamalasti särähtäen, ja Julianin hahmo sujahti käärmemäisesti heidän luoksensa.

»Herätitte pojan tuolla kirotulla melulla», ärähti hän.

»Arvasin niin käyvän.»

Hän oli poissa; ja sitä seuranneen äänettömän tyrmistyksen aikana kantautui heidän korviinsa yläkerrasta Peterin valitusta. Ylhäältä kuului kiiruhtavia askelia; ja äkkiä valitus vaikeni.

»Oi Roddy, olipa hän äreä.»

»Niin», myönsi Roddy välinpitämättömästi. »Hän on hätäisempi kuin kaksikymmentä vanhaa Nannya yhteensä. Nulikan hoitajatar meni sisarensa hautajaisiin, joten Julian hoitaa pienokaista.»

»On omituista, että Julian näyttää huolehtivan lapsesta pikemminkin kuin Mariella.»

»Oh, Julianin täytyy aina tietää kaikki parhaiten. Otaksuttavasti hän sanoi Mariellalle, ettei häntä voinut uskoa lapsen hoitajaksi. Luultavasti he joutuivat sananvaihtoon — en tiedä. Joka tapauksessa Mariella lähti tänään iltapäivällä Lontooseen johonkin koiranäyttelyyn tai muuhun sellaiseen ja jätti Julianin riemuitsemaan voitostaan.» Roddy hihitti. »Hyvä Jumala, kuinka omituinen mies!»

»En ikinä jaksa uskoa, että se lapsi on Mariellan ja — Charlien.»

Mutta siihen Roddy ei vastannut mitään, vaikkakin, kun Judith lausui sen nimen ympärillään tähtiä, valoa, musiikkia, Roddyn varjoiset kasvot, kaikki, mikä elämässä viehättää, sen kuolemantapauksen liikuttavuus vaikutti häneen niin rajusti, että hän arveli myöskin Roddyn sen varmasti tuntevan ja vetäytyvän likemmäksi.

Kuinka Roddy häntä katsoikaan!

»Roddy, mitä sinä ajattelet?»

Hän vetosi äänettömästi, omituisen kiihtymyksen tukahduttamana: »Ollaan avomielisiä! Tällaista iltaa ei enää milloinkaan tule, ja pian mekin kuolemme. Älkäämme tällaisena iltana jättäkö nauttimatta yhtä riemua, puhukaamme totta pelkäämättä! Sano rakastavasi minua, ja minä sanon sinulle. Sinä tiedät sen olevan totta tänä iltana. Ei huolita huomisesta!»

Mutta verkkaisesti Roddy pudisti päätänsä ja hymyili.

»Minä en koskaan sano.»

Judith kääntyi menemään sisälle.

»En minäkään. Mutta luultavasti kerran sanon — jollekulle, yhdelle henkilölle, jotakin — totuuden, ainoastaan kerran — vain kokeakseni, miltä se tuntuu.»

Roddy seurasi häntä sisälle äänettömänä.

* * * * *

Martin ja Tony lepäsivät nojatuoleissa, näyttäen unisilta.

»Ihmispoloiset — kaipaavat vuoteeseen. Se on paikallaan, minä lähden nyt. Haluaisin toivottaa hyvää yötä Julianille.»

Sellaisena iltana ei Juliania saisi jättää vihaiseksi yksin. Ei saisi jäädä minkäänlaista laiminlyöntiä ainakaan hänen puoleltaan.

»Hän on Peterin luona.»

»Entisessä huoneessaanko?»

»Niin.»

»Tiedän. Tulen takaisin tuossa tuokiossa.»

Hän juoksi yläkertaan. Varjostettua valoa tunkeutui hänen edessään olevasta, raolleen jätetystä ovesta. Juuri siinä huoneessa olivat Julian ja Charlie nukkuneet monta vuotta sitten. Hiljaa hän työnsi oven auki.

Julian istui ikkunan ääressä lapsi polvillaan. Hän oli pannut shaalin pienokaisen pään peitteeksi ja sen laskoksista pilkistivät kalpeat kasvot pöllömäisinä ja hiljaisina. Pienessä yöpuvussaan lapsi näytti järjettömältä ja liikuttavalta.

Julian kohotti häneen päin niin riutuneet ja kärsivät kasvot, että hän pysähtyi puolittain häpeissään oikein tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.

»Tule sisään, Judith!» kehoitti Julian. Vain hetkiseksi… Eikö hän tahdo nukkua?»

»Ei. Luullakseni hänessä on kuumetta. Hän säikähtyi herättyään yksin.
Hän on hyvin heikkohermoinen.»

Hän kumartui lapsen puoleen, keinuttaen häntä ja taputtaen hänen hartioitaan.

»Otaksuttavasti hän vain kiukuttelee. Sinun pitäisi panna hänet takaisin vuoteeseen.»

»Ei. Hän parkuisi. En jaksaisi kestää, jos hän enää parkuisi. Pidän häntä sylissäni, kunnes hän jälleen nukkuu.»

Juhlallisena shaalissaan Peter suuntasi Judithiin ylettömän kirkkaan katseensa, kun hän kumartui hyväilemään hänen poskeaan. Lapsi ei koskaan hymyillyt hänelle, mutta ei myöskään tervehtinyt häntä kuten useimpia ihmisiä kirkkaasti sanomalla: »Mene pois!» vaan suvaitsi häntä vakavan kohteliaana.

»Haluatko pitää häntä?»

»Kyllä», vastasi Julian koruttomasti.

Hän piti lasta sylissään omaksi lohdutuksekseen.

»Hän on hyvin soma», virkkoi Judith. »Kuinka erilaiseksi hänen lapsuutensa kehkeytyykään kuin sinun oli, kun kaikki muut olivat aina ympärilläsi! Todennäköisesti hänestä tulee aika paljon vanhempi kuin muista seuraavan polven jäsenistä, eikö niin?»

»Niin luulisin», myönsi toinen katkerasti. »Olisin valmis lyömään vetoa siitä, ettei yksikään meistä hanki hänelle pientä serkkua. En ainakaan jaksa kuvitella, että meillä olisi jälkeläisiä. Jollei mahdollisesti Martinilla…»

Ei Roddylla. Ei…

»No niin, ette saa pitää häntä yksinäisenä.»

»Se on Mariellan asia.»

»Niinkö? Hän näyttää sallivan sinun huolehtia lapsesta. Rakastaako hän lastansa, Julian?»

Julian oli vaiti tuokion, ennenkuin vastasi: »Luultavasti hän rakastaa.» Painaen otsaansa kädellään hän alkoi äkkiä valittaa hyvin hiljaa: »Voi, hyvä Jumala, se on kamalaa! Kuten tiedät, riitelin hänen kanssaan — Charlien — tämän avioliiton tähden. Senjälkeen en enää häntä tavannut emme tehneet sovintoa. Mutta lapsen synnyttyä Mariella kirjoitti minulle, että Charlie oli viimeisessä hänelle lähettämässään kirjeessä lausunut toivovansa, että jos hänelle jotakin tapahtuisi, minä olisin lapsen holhooja… Senvuoksi oletan hänen antaneen minulle anteeksi.»

»Tietysti, tietysti, Julian», vakuutti Judith itku kurkussa nähdessään toisen kumaraisen pään.

Juuri tämäkö se jäyti Juliania — se herkeämätön ajatus, että Charlie oli kuollut siten, ilman sovinnon sanaa?

»Moitin ainoastaan itseäni», puheli Julian edelleen hiljaa. »Hän on ollut kovin hyvä. Ei koskaan sanaakaan — mistään. Aina sama suloinen, tyhjä, harmiton esiintyminen — lapsen tapaan. Joskus minusta tuntuu, ettei hän ole tietänyt mitään — tai ainakaan ymmärtänyt. Luultavasti hän ei käsitä sellaista. Se on jonkunlaista herkkyyden puutetta. Hän saattaisi vihata minua Peterin tähden, mutta ei näytä vihaavan. Minkä tähden hän ei vihaa?»

Judithin mieleen johtui jälleen se ilme, jonka hän oli yllättänyt
Mariellan kasvoilla ja joka yhäti pysyi selittämättömänä.

»Melkein toivoisin hänen vihaavan», jatkoi Julian. »Toivoisin varmasti tietäväni, että hän on mustasukkainen tai edes pahoillaan minulle. Minulla ei ole hämärintäkään aavistusta siitä, mitä hän minusta ajattelee.» Hän hieroi väsyneesti silmiään ja otsaansa. »Omituista, kuinka hänen läheisyytensä vaikuttaa minuun. Hän käy jossakin määrin hermoilleni! Ei mitään muuta kuin tämä herttainen, ilmeetön penseys… Tiedäthän, että pidän sellaisista ihmisistä, joilla on pisto- ja kokkapuheita, jotka iskevät takaisin, kun minä isken, säihkyviä, vilkkaita, välkkyviä ihmisiä. Ja pidän sellaisista ihmisistä, jotka ovat hitaita ja syviä ja lämpimiä; ja sinun luulen olevan sellaisen, Judy. Mutta millainen hän on? Joskus minusta tuntuu, että hän tähystää minua tarkkaavasti, mutta en tiedä, miltä taholta, ja se ärsyttää minua. Hänessä on luonnetta, kuten tiedät — uskomaton ruumiillinen ja siveellinen rohkeus. Luullakseni on Charlien täytynyt rakastaa hänessä juuri sitä. Mutta kylmä, kylmä ja eloton — minusta.»

Hän huoahti, ja häntä puistatti.

»Julian, sinä olet tuiki väsynyt, etkö olekin? Ei ole mitään syytä huolehtia. Mieltäsi painavat kaikenlaiset asiat, koska olet väsynyt. Pakottaako päätäsi?»

»Kyllä. Ei… Olen pahalla tuulella, Judith. Sinun olisi parasta jättää minut yksin.» Mutta hän puhui lempeästi ja kohotti kasvonsa hymyilläkseen hänelle. Vasta silloin Judith huomasi hänen itkeneen.

»Minä lähden luotasi, Julian. Tulin vain hyvästelemään ja pahoittelemaan sitä, että vihastutin sinut. En olisi mistään hinnasta tahtonut herättää lasta.»

»Ei siitä mitään. Ikävä, että suutuin… Älä siitä huoli!»

»Hyvää yötä, Julian!»

»Hyviä yötä, Judith!… Näytät niin viehättävältä—»

Judith mietti: »En saa koskaan enää nähdä häntä tällaisena. Minun täytyy muistaa…»

He katsoivat toisiinsa syvästi, ja käännyttyään äänettömästi poistumaan oli Judith mielikuvituksessaan kumartunut ja suudellut miehen poskea.

Hänen avattuaan oven kantautui äkkiä hänen korviinsa alhaalta naurua ja puhelua — miesäänten heikkoa humua, joka herätti hänessä kummallista pelkoa ja tuntui uhkaavan häntä. Hän astui askelen takaisin huoneeseen, kuunteli ja kuiskasi:

»Julian, mikä mies on tuo Tony?»

Toinen kohautti olkapäitään.

»En tiedä. Hän ei puhele minulle. Luultavasti hän kirjoittelee runoja. Juuri näihin aikoihin hän julkaisee kirjan. Hänen keskusteluistaan päättäen hän on päätekijä Cambridgessa — eräissä piireissä.»

»Pitääkö Roddy hänestä paljon?»

»Oh Roddy! Pitääkö hänestä. En tiedä.»

»Hän näyttää pitävän hyvin paljon Roddysta.»

»Niin, siltä näyttää.» Hän katsahti tyttöön terävästi.

Silloin Judith tunsi pelänneensä toisen vastaavan sillä tavoin, luovan häneen juuri sellaisen katseen. Hän muisti Tonyn äkkiä käyneen vihamieliseksi ja hänen silmänsä kalseina ja valppaina suuntautuneen häneen, kun hän Roddyn seurassa palasi sisälle kuistilta.

Taaskin kuuluivat äänet hänen korviinsa, muistuttaen uudistettua varoitusta: »Pysyttele poissa. Sinua ei täällä kaivata. Me olemme kaikki ystävyksiä, miehiä, tyytyväisiä omaan seuraamme. Emme halua naisia häiritsemään itseämme.»

Parasta oli olla menemättä alakertaan kaikkien heidän seuraansa, turvallisempaa oli jäädä tänne rauhaan Julianin luokse. Hän empi, silmäillen taaksensa epäilevänä ja yksinäisenä; mutta tällä kertaa häntä ei kehoitettu jäämään. Lampun hillitty hohde täytti huoneen, valaisten Julianin hahmon; hänen otsansa oli painunut uneliaasti ja miettivästi, toinen vankka olkapää kaartui eteenpäin tukemaan siihen nojautuvaa valkeata kääröä. Hänen asentonsa viittasi siihen hänessä piilevään johonkin, mitä oli vaikea nimetä — eräänlaiseen hieman vääristyneeseen kauneuteen ja ylevyyteen. Ihan hänen kapean vuoteensa vieressä oli Peterin vuode, ja pieluksella viruivat Peterin molemmat plyyshikankaiset eläimet.

Hiljaa hän sulki oven, poistuen tuon omituisen parin luota. Jos
Mariella olisi nähnyt heidät, olisivatko hänen kasvonsa muuttuneet?

Taaskin alakertaan.

Se, joka tarjoutuisi saattamaan häntä kotiin, ei olisi Roddy. Yhdellä vilkaisulla hän näki, että Roddy pysyisi erossa hänestä loppu-illan: hän nojasi uuninreunustaan, ja Tony oli hänen vierellään käsivarsi hänen hartioittensa ympärillä; ja Tonyn häneen, Judithiin, kylmästi tähystävät silmät ilmaisivat, ettei Roddy ollut häntä varten. Hänen sydäntään vihlaisi kivistävästi; hänen piti olla mustasukkainen tuolle nuorelle runoilijalle Tonylle, sillä viimemainittu oli mustasukkainen hänelle. Hänen hyvän yön toivotukseensa Roddy vastasi hyytävästi, tekomuodollisen kohteliaasti, kumartaen päätänsä, nauraen hänelle. Martin auttoi vaipan hänen hartioilleen kunnioittavin käsin, ja he lähtivät ulos.

Yö oli pimeä. Maan kaikki kukkivat kasvit olivat piilossa, ja tuntui siltä kuin ulko-ilman tuoksut olisi pudisteltu tähdistä, joita ryhmittäin runsaasti kimalteli taivaan kaartuvalla laella. He olivat ennättäneet Judithin puutarhan portille. Sen yläpuolelle kohosi himmeä, säröinen varjo siinä kohdassa, jossa päivällä syreeni- ja kultasadepensaita sekavina työntyi raitille saakka. Mutta kirsikkapuulle saavuttuaan he huomasivat sen vieläkin himmeästi heloittavan — pilvenä, aaveena.

Judith ojensi kätensä, katkaisi puusta oksan ja tarjosi sitä Martinille.

»Siinä kaiken salaisuus mielestäni. Kirsikankukkaset kasvavat lumouksen siemenistä. Pidä tätä ja toivo! Silloin saat, mitä sydämesi halajaa. Toivo, Martin!»

Martin sieppasi oksan ja tytön käden sen mukana. He viivyttelivät. Martin piti oksaa, pusersi Judithin kättä ja huokaili virkkamatta mitään. Heidän vartalonsa olivat vaaleata puuta vasten parhaiksi piirtyviä varjoja.

»Mitä aioit sanoa?» kuiskasi tyttö.

»Minä — en tiedä.»

»Eikö mitään toivomista?»

»Liian paljon.»

Martin oli ymmällä — sekaisin, lumottu, ymmällä.

»Millainen yö! Eikö olekin, Martin?»

»Ihan lemmonmoinen.»

»En tunnu ensinkään omalta itseltäni; entä sinä? Ilmassa on jotakin kummallista — taikamaista. Vai johtuuko se vain siitä, että on nuori, mitä arvelet?»

»Kenties.»

»Ei tulla koskaan vanhoiksi! Sietäisitkö sinä sitä?»

»En pitäisi siitä.» ‘

»No, toivo sitä sitten! Toivo, ettet koskaan tule vanhaksi!»

Äänettömyys.

»Ei», virkkoi Martin vihdoin. Hän piti edelleen Judithin kättä omassaan, taivutti päätänsä ja hypisteli kirsikanoksaansa. Hänen äänensä oli arkaileva: »Toivoin muuta.»

Lempeästi Judith veti kätensä irti. Hänen täytyi vikkelästi juosta pakoon sitä, mitä oli tulossa, olipa se mitä tahansa: ei minkäänlainen tunneselkkaus Martinin kanssa saisi työntyä poikkiteloin hämäämään sitä polkua, joka kaikin puolin oli valmistettu yhtä ainoata varten.

»Älä mene sisälle!» rukoili Martin. »Emmekö voi kävellä?»

»Oi, minun täytyy — minun täytyy mennä sisälle.»

»Voi, Judith!»

»Minun täytyy, Martin. Kiitoksia siitä, että saatoit minut kotiin. Nyt minun täytyy lentää. On niin myöhäistä —» hätäili hän pakokauhun vallassa.

»Milloin näen sinut taaskin?»

»Pian — pian.»

Martin ei saanut sanaa suustansa. Judith huusi hänelle hiljaa hyvää yötä, poistui hänen luotansa, ja pimeys nieli hänet.

Mennessään häntä varten hallissa palavaa, yksinäistä valoa kohti mietti hän äkillisen pelon valtaamana, että Martin oli rukoillut häneltä varmuutta aivan samoin kuin hän oli äänettömästi rukoillut Roddylta joka kerta viimemainitun poistuessa hänen luotansa; ja hän oli vastannut oi, ei, varmasti ei, niinkuin Roddy olisi vastannut.

»Oi, Roddy, tule pois pimeistä sokkeloistasi ja anna minulle varmuus!»

Hänen täytyi lämmittää itseään muistelemalla illan ensimmäistä osaa välittämättä noiden muutamien viimeisten minuuttien vähäisestä kylmyydestä. Mitä Roddyn silmät puhuivat hänen toivottaessaan hyvää yötä? Varmasti ne kuiskasivat: »Älä ole milläsikään! Me tiedämme, mitä välillämme on tapahtunut, tiedämme, mitä täytyy tulla. Vaikka meidän täytyykin säilyttää salaisuutemme muiden näkyvissä, emme petä toisiamme.»

Niin, siten se oli.

Hän alkoi juosta, aprikoi, miksi hän niin teki, ja juoksi, minkä jaksoi.

Avatessaan julkisivun ovea hän seisahtui säikähtyneenä. Puhelinkello kilisi, kilisi kilisemistään.

Sähkösanoma Judith Earlelle. Pariisista.

»Isä kuoli tänä iltana. Tule huomenna. Äiti.»

Kun hän ripusti kuulotorven paikoilleen, tulvahti hiljaisuus sisälle valtavana hyökyaaltona ja hukutti talon, isän talon, iäksi.

Hän oli ollut kuolemankielissä, sillä aikaa kun hän, tytär — Ei. Hänen ei pitänyt ajatella sillä tavoin; hänen täytyi vain ajatella häntä kuolleena. Mikä tavaton sattuma… Heidän viime kerran tavatessaan oli näyttänyt siltä, että isä kuolisi. Hänen mieleensä johtui epäilyttävä, epäselvä kuva vanhuksesta, joka — niin — meni yläkertaan makuulle aikaisin, viimeistään kello kymmenen. Hän oli katsonut portaita myöten ylöspäin ja nähnyt isän seisovan yläpäässä käsi kaidepuuhun nojattuna, menossa makuulle niin aikaisin, näyttäen — niin — hiukan heikolta; kumaraisen selän ja verkkaiset, notkahtelevat askelet, vanhenevan miehen hieman vaivaloisen astumisen portailla — niin — heikon, vanhahkon miehen, joka odottamattomasti nähtynä tuntui vähän pelottavalta, vähän liikuttavalta; sillä saattoiko nuori ihminen sitten tosiaankin kuolla? Isä oli ollut nuori ja saavuttanut vanhuuden. Joskus hän, Judith — hänkin… niin, hetkisen hän oli ajatellut sitä. Ja nyt isä oli kuollut.

Hän hiipi kirjastoon, kiersi kaikki valot palamaan ja tähysti nuoren miehen valokuvaa. Tuo kaunis nuorukainen oli elänyt, tullut vanhaksi ja kuollut. Hän oli siittänyt tyttären, joka katseli häntä ja ajatteli näitä asioita. Mutta ihmisten kylmät valokuvat pitivät heitä iäti sidottuina epätodellisuuteen; he eivät voineet kuolla: he eivät olleet eläneet.

Hän vaipui tuoliin peittäen kasvonsa käsillään, etsien muistoa, joka saisi hänet tietämään, että isä oli elänyt ja kuollut.

Hän oli hyvin pieni, ja isä, hyvin hyväntahtoinen ja ylevä, vei hänet kuulemaan nerolapsen soittoa. Hänen ihastuksensa oli liian suuri kestettäväksi; myöskin hänestä tulisi nerolapsi; ja kun viulun vuoro tuli, vaikutti se häneen niin rajusti, että hän oli sairaana istumapaikallaan. Isä oli syvästi tyytymätön häneen, hänen hyväntahtoisuutensa ja ylevyytensä muuttuivat harmiksi.

Illalla, joka ilta pitkän ajan kuluessa, yölampun palaessa isä oli istunut hänen vuoteensa laidalla ja laulanut hänelle hiljaa. Laulu oli »Uncle Tom Cobley».

»Merelle, merelle, merelle vaan…»

Voi, sen vaivaavaa kaikua, sen yksinäisyyden kaihoa. Yhä uudelleen isä lauloi salaperäisen miesseurueen nimet, mutta niin hiljaa, että sujahtelevat tavut pyörivät hänen ympärillään utuisesti ja katosivat, ennenkuin hän erotti ne.

Sitten isä lauloi kultaisesta omenasta.

»On tää, on tää ihana tie
Oi, se vie — se vie syömmehen…»

On tää, on tää… Se ääni sai aikaan vihlaisun, nostatti kysymyksen, herätti runsaan, surullisen tunnelman, joka tuskaisena jatkui kahdesti laulettujen, kuiskeisten sanojen aikana edelleen laskun jälkeen, empivän, vienon paussin ja laskussa olevien viimeisten sanojen kohdalla.

Lopuksi isä lauloi »Merimiehen jäähyväiset». Laulun päätyttyä Judith sanoi: »Uudelleen», ja isä lauloi sen yhä uudelleen, joka kerta yhä hiljaisemmin, kunnes se vihdoin ei ollut muuta kuin valittavaa huokailua. Judith virui, kuunnellen silmät ummessa, itkien surusta ja riemusta.

»Armaat, jääkää, merelle lähdetään —»

Se oli niin surullista, niin kovin surullista.

»Merimies merta rakastaa, sen lainehia, merimies merta rakastaa, sen lainehia…»

Hän näki hämärän, huojuvan, kauas ulottuvan rivin viehättäviä, kauttaaltaan valkeisiin puettuja naisia liehuttamassa jäähyväisiksi synkällä merenrannalla. Komea laiva lipui aalloilla, vieden yhä loitommalle syvällä kurkkuäänellä laulavaa kuoroa. Pitkä rivi huojui, naiset ojentelivat turhaan käsiään eteenpäin. Heidän valkeat kätensä hohtivat. Hän näki niiden häipyvän, häipyvän, haihtuvan näkyvistä.

Niin, isä oli osannut herättää mysteerioita lapsessa. Hän oli muuttanut äänen kokonaan toiseksi Judithille, luoden ennenaavistamatonta musiikkia — ja lisäksi kuvia ja valoa ja väriä. Isä oli näyttänyt unohtaneen hänet viikkokausiksi, mutta kun hän oli muistanut, millainen enemmän kuin korvaava rikkaus silloin oli sukeutunut! Judith oli suunnitellut kasvaa niin kauniiksi ja täydelliseksi, että isä olisi hänestä ylpeä ja tahtoisi aina pitää hänet luonansa. Heidän piti matkustella yhdessä, kuuluisan isän ja varsin arvokkaan tyttären, ja heidän piti keskustella keskenään hyvin paljon älyä vaativista aiheista, ja hänen piti hoivata isää, sittenkun isän askeleet hänen kävellessään portaita ylöspäin alkaisivat, todella alkaisivat, käydä niin heikoiksi… Isän piti elää hyvin vanhaksi ja kävellä yläkertaan hänen käsivartensa varassa, hänen hellimänään.

Ei enää kreikankielen tunteja; enää hän ei kuulisi isän hiljaa avaavan ovensa kuunnellakseen hänen soittoaan — (vaikka isä ei koskaan kiittänyt häntä, mikä kiitos se olisi ollut!). Ei enää puheluja — silloin tällöin sattuvia, milloin isä muisti hänet, jolloin hänen katseensa viihtyi hänessä, osoittaen mielenkiintoa — kirjoista, tauluista, musiikista ja isän tuntemista kuuluisista henkilöistä. Ei enää toista ylvästä käyntiä Cambridgessa isän seurassa; enäähän ei näkisi isän huokaavan ja uneksivan seisoessaan puolisen jälkeen päivänpaisteessa, opiskelijan huoneen ikkunan ääressä, katsellen laajalle Trinity-pihalle. Nuo kolme vanhanpuoleista kandidaattia olivat hymyilleet hänelle hämillään oikein tietämättä, millaista kohteliaisuutta piti osoittaa nuorelle naiselle. He olivat olleet ujoja hänen seurassaan, he olivat puhuneet kohteliaasti, huolitellusti ja siron hienosti; kaikki he olivat olleet hieman pölyisiä, mutta miellyttäviä, kuten heidän huoneensakin, kuten vanhojen rakennusten seinille leviävä kultainen valo. Hän oli kuunnellut, kun he kaikki täydestä sydämestä nauttivat, leikkivät sanoilla, lausuivat kohtia kreikkalaisesta kirjallisuudesta ja kyselivät: »Muistatko?» Isä oli näyttänyt niin etevältä, niin säkenöivältä, kypsyneeltä mieheltä, joka oli saavuttanut tiedon rauhan. Ja sittemmin isä oli näyttänyt hänelle opintosalit ja asunnot sekä luvannut usein tulla häntä katsomaan, kun hän tulisi tänne. Isä oli puhellut nuoruudestaan, ja hetkisen he olivat värisseet yhteisten tunteiden partaalla. Enää ei tulisi sellaista, enää ei olisi toivoakaan vastaisista, rikkaista Cambridge-kohtauksista.

Enää ei saisi katsella isän uutteran tarkkaavaisia, jaloja piirteitä lampunvalossa, kun hän istui tunnin toisensa jälkeen kumartuneena kirjoitustensa ääressä Homeroksen rintakuvaa vastapäätä. Kerran tai kahdesti isä oli kohottanut katsettaan ja hymyillyt hänelle ikäänkuin epämääräisen tyytyväisenä siitä, että tytär oli hänen luonansa. Hänen kirjoituspöytänsä oli jäänyt iäksi tyhjäksi. Se oli liikuttavaa; se toisi kyyneleet silmiin, jos sitä muistelisi; se teki isän niin inhimilliseksi.

Tekikö kuolema kipeätä?

Nyt hänen mieleensä äkkiä välähti sen kysymyksen muisto:

»Isä, tekeekö kuolema kipeätä?»

Vuosia sitten. Isoäiti oli juuri äsken kuollut. Kun isä oli tullut hänen vuoteensa ääreen sanomaan hyvää yötä, oli hän tiedustanut sitä.

Isä oli jäänyt äänettömäksi ja miettiväksi. Isän äänettömyys täytti hänet pelolla: hänen sydämensä tykytti, ja punaisena ja kauhuisena hän tuijotti isään. Isä kertoisi hänelle jotakin kamalaa, tiesi jotakin niin hirveätä isoäidistä, kuolemasta ja sen tuskista, ettei voinut puhua… Isä kuolisi… Hän, Judith, oli… Voi, hyvä Jumala! Voi, Jeesus!

Vihdoin isä oli huokaissut ja sanonut:

»Ei, ei. Kuolema ei tee lainkaan kipeätä.»

Hän oli itkien heittäytynyt isän syliin, ja isä oli äänettömänä puristanut häntä rintaansa vasten; ja isän rauhallisesta, tukevasta olkapäästä oli häneen virrannut lohtu.

Kuolema ei tehnyt lainkaan kipeätä, se oli ihan kohdallaan, oli isä vakuuttanut. Hän oli äsken kuollut.

Judith silmäili ympärilleen, hiljaisessa huoneessa. Ei mitään muuta kuin yksinäisyyttä, avuttomuutta, kammottavaa äänettömyyttä. Hänen oli myöskin vilu, hän vapisi.

Vähän aikaa sitten hän oli ollut naapuritalossa. Nyt se talo olisi ihan pimeässä, suljettu. Jos hän juoksisi takaisin sinne kertomaan sanomansa, niin varmasti he auttaisivat, neuvoisivat, lohduttaisivat, sillä he olivat hänen ystäviään.

»Roddy, Roddy, isä on kuollut.»

Roddy seisoi Tonyn käsi hartioittensa ympärillä, eristyneenä, välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei pitänyt murheesta, ja Tony piti hänet loitolla hänestä, Judithista. Hänen, Judithin, aika oli kaukana takana, ammoin mennyt.

»Julian, isä on kuollut.»

Julian olisi kumartunut lapsen puoleen; hän nostaisi päätänsä, mutta ei vastaisi mitään. Hänellä oli yllin kyllin omia surujaan, ja hän pelkäsi lapsen herättämistä.

Mutta Martinille saattaisi kertoa; hän kuuntelisi ja lohduttaisi, osoittaen laajaa, sanatonta hellyyttä. Hän saattaisi olla seisomassa kirsikkapuun alla odottamassa, ihan kuten hänen poistuessaan. Hän juoksisi ikkunan ääreen.

Puutarhassa ei ollut ketään. Ulkosalla vallitsi himmeä hämärä — se saattoi johtua kapean kuunsirpin nousemisesta tai aamunsarastuksesta — ja se teki kirsikkapuun kalpeaksi ja selväksi. Se näytti leijailevan häntä kohti, paisuvan ja kohoavan pilviin saakka; loistava näky.

Siis kuolema, suloinen kuolema, piili lumouksen sydämessä. Se oli salaperäisyyden ja kauneuden ydin. Huomenna hän ei sitä tietäisi, mutta tänään ei mikään tieto ollut varmempi. Ja hän, jota heidän pitäisi surra, oli — hetkisessä hän saisi tietää, missä hän oli — hetkisessä.

Hän kumartui ulos ikkunasta.

Nyt! Nyt!

Mutta kirsikkapuu oli vain pieni, kukkiva kirsikkapuu. Se oli piiloutunut verhoon hänen jännittyneeltä katseeltaan ja salasi merkin.