VIIDES OSA

Oli syyskuun loppu. Hän oli tullut taaskin kotiin, yksin. Aamut, keskipäivät ja illat hän istuskeli tai käveli, katsellen päivien värillistä sarjaa. Koleat, sinisten usvien verhoamat aamut muuttuivat vienosti keskipäiviksi, ne loistaviksi, vaalean keltaisiksi iltapäiviksi, jotka aikaisin taaskin kaihoisesti katosivat usviin; harmaata kastetta kimalteli lehtien peittämillä ruohikoilla ja maahan pudonneilla omenoilla, liikkumattomat, upeat lehväryhmät helottivat pehmeästi hillityn tulipunaisessa iltaruskossa ja kuun noustessa omituisena, pronssinvärisenä.

Joki oli kuin silkkiä, sen tumman vihreällä pinnalla väikkyi öljymäisen sileä kalvo; ja rannan kaikki haavat ja raidat ulottuivat molempiin suuntiin — ilmaan ja alaspäin veteen pitkät rungot lyhentyneinä ja helakka väri lievästi hämääntyneenä.

Naapuritalon ikkunoissa oli luukut, ja kuparipyökki varisteli lehtiään autioksi jääneelle nurmikolle.

Liikkuessaan nyt syvän painostavassa, tuulettomassa vienossa hiljaisuudessa yksin talossa ja puutarhassa, joen varsilla ja kunnaalla hän näki kaiken hitaasti, loistavasti kallistuvan loppuaan kohti; ja ajan mittaan hän tunsi itsessään uuden heräämisen ensimmäisen, epävarman liikahduksen.

Äiti ei ollut tullut kotiin. Hän oli nyt Pariisissa ja aikoi jäädä sinne toistaiseksi.

Hän oli ollut hyväntahtoinen silloin aamulla, kun Judith oli mennyt hänen vuoteensa ääreen ja kertonut, että Julian oli lähtenyt, että Martin oli kuollut ja ettei hän itse tuntenut olevansa oikein terve. Hän ei ollut kysellyt mitään, ei lausunut ainoatakaan säälin sanaa, vaan laupiaan jokapäiväisesti huolehtinut hänestä, virkistänyt hänen ruumistaan konjakin ja kuumavesipullojen suomalla käytännöllisellä lohdutuksella ja seuraavana päivänä luopunut omasta hoidostaan ja vienyt hänet pois. He olivat ajelleet autossa ympäri koko Ranskan, poiketen Italiaan ja Sveitsiin, ja oltuaan välillä pitkät ajat äänettömänä äiti oli puhunut kevyesti, älykkäästi, pintapuolisesti niistä paikoista ja ihmisistä, joihin he tutustuivat, ruuista ja vaatteista; hän oli puhunut sellaista, mitä saattoi kuunnella kohtalaisen tarkkaavaisesti ja mihin oli helppo vastata. Mieltänsä ympäröivän, tiiviin lyijyverhon lävitse Judith oli käsittänyt hänen harkitun, huolekkaan auttamissuunnitelmansa ja ollut siitä kiitollinen. Mutta kun äiti kolmen viikon kuluttua oli alkanut suunnitella, että he viettäisivät syksyn yhdessä Pariisissa, oli Judith äkkiä pyytänyt lupaa lähteä kotiin. Se oli hänen, kuten näytti, ilman elpymisen toivoakaan sairastuneen mielensä ensimmäinen omaperäinen aloite. Se oli velton raukea, mutta pysyvä: hänen täytyi päästä kotiin, olla yksin, etsiä itselleen työtä, kirjoittaa kirja, tehdä jotakin… Äiti oli suostunut siihen kykenemättä salaamaan huojennustaan. Kuinka vaivaavia näiden viikkojen oli täytynytkään hänestä olla!

Kun Judith taaskin saapui Englantiin, oli hänellä samanlainen tuntu kuin hän olisi ennen aamun sarastamista herännyt painajaisen uuvuttamana, aavistellut tosielämää kammoten ja sekavasti ja sitten vähitellen, aamun valjetessa alkanut hämärästi tuntea huojennusta ja toivoa.

»Tänään alan kirjoittaa — käyn käsiksi työhön — haen opiston välityksellä jotakin tointa…»

Mutta joka ilta hän jälleen oli puutarhan kullanhohtoisessa, hyväilevässä yksinäisyydessä ajatuksettomana ja saamattomana. Ei ollut mitään aihetta, josta hän mitenkään olisi saanut aineksia kirjaan, ei kappaleita, joita ei olisi ollut ihan liian vaikea oppia soittamaan, ei ainoatakaan tointa, joka ei olisi tuntunut perin vastenmieliseltä.

Eräänä iltapäivänä hän sitten pysähtyi upean pianon ääreen, epäröi ja istuutui soittamaan — Schumannin, Chopinin, Brahmsin, Debussyn ja Ravelin sävellyksiä… vähän kutakin, sekaantuen, tauoten, alkaen uudelleen. Kahden tunnin kuluttua hän herkesi. Aluksi hänen kätensä eivät olleet totelleet häntä; mutta jonkun ajan kuluttua ne olivat alkaneet muistaa, hän oli pakottanut ne muistamaan hiukan. Hänen täytyisi soitella skaaloja ja harjoituksia; oli liian nöyryyttävää olla jäykkien, kömpelöiden sormien armoilla.

Hän silmäili ympärilleen olohuoneessa ja näki, ettei siellä ollut kukkia. Otettuaan kopan hän meni usvaiseen, kirpeätuoksuiseen puutarhaan leikkaamaan georgineja ja myöhäisiä ruusuja. Kukkien terälehdet tuntuivat hyväilevän hänen poskiaan, kun hän kumartui niiden puoleen, varret näyttivät antautuvan ilomielin ja kallistuvan häneen päin. Ne rakastivat häntä ja pitivät häntä tervetulleena. Hän valitsi, noukki, silitteli niitä, painoi niitä kasvojaan vasten, hekumallisesti nauttien niiden väreistä, muodoista ja rakenteesta. Oli ihastuttavaa elää yksin ja poimia kukkia.

Hän katsahti ympärilleen ja taivaalle. Ilta muistutti Jenniferiä.

Lavendelikimppuja oli vielä kuivamassa sanomalehdille levitettyinä siinä pienessä huoneessa, jossa maljakoita säilytettiin. Hän riipi hauraat varret loppuun, jakoi tuoksuiset, kuivaneet, sinertävät siemenkasat ja kaasi ne maljoihin. Kämmenillä pidettyjen ja sormien lomitse tunkeutuvien lavendelinsiementen tuntu oli miellyttävä.

Sinä päivänä, vuosia sitten, jolloin Roddy oli tullut, teelle, hän oli työntänyt molemmat kätensä hallissa olleeseen lavendelimaljaan, vienyt ne sitten nenälleen ja ääntänyt ihastuneena pitkäveteisesti: »Oi!» Se oli ollut juuri tämä suvun ruusumaljakko, jota hän nyt täytti. Hän oli luvannut uusien lavendelien valmistuttua valmistaa Roddylle lavendelipussosia pidettäviksi kaulanauhojen ja nenäliinojen seassa… Kuinka kauan siitä olikaan!…

Hän alkoi äkkiä ikävöidä Roddya, tuntien uudenlaista, myrkytöntä kaihoa; hän muisteli Roddya hellän pahoittelevasti, puolittain äidillisesti murehtien. Roddykin oli yksinäinen nyt. Hän olisi tahtonut antaa Roddylle lavendeleja, kävellä hänen kanssansa syksyisessä puutarhassa, tyynesti keskustellen, tuntien hänen kanssansa sen yksinäisyyttä ja rauhaa. Hän olisi halunnut osoittaa Roddylle, ettei hän nyt vaatinut muuta kuin saada tarttua hänen käteensä ja sanoa olevansa pahoillaan hänen tähtensä; heidän tuli olla ystäviä nyt, aina, muistaen, ketä he molemmat olivat rakastaneet.

Iltaposti saapui juuri silloin, kun hän oli ehtinyt sijoittaa lavendelimaljat paikoilleen. Siinä tuli kirje Julianilta.

Judith.

Nyt, kun tiedän, että hetkeni on mennyt eikä koskaan palaa, täytyy minun lausua sinulle nämä muutamat viimeiset sanat ja sitten pysyä vaiti. Jos vastaat minulle, toivon, ettet ilmoita haluavasi meidän edelleenkin olevan ystävyksiä. Me emme saata olla. Minä en ole sellainen mies, jolla on ystäviä.

Sinä iltana poistuin luotasi ja koko siitä viheliäisestä kaupungista, raivoten, kiroillen Jumalaa ja ihmisiä. Aikeeni, niin ajattelin, oli tehnyt tyhjäksi luonnottoman hirveä sattuma juuri elämäni viehättävimmän voitonriemun hetkellä. En ole koskaan jaksanut kestää epäonnistumista, kuten tiedät. Yleensä minun on onnistunut saada, mitä olen halunnut. Minulla on ollut oikein hyvä menestys. Se johtuu siitä, että olen niin äärimmäisen itsekäs, että kaikesta pukukomeilustani, yleisestä kaksimielisyydestäni ja petollisuudestani huolimatta en — usein — petä itseäni. Tiedän sangen hyvin, mitä tahdon; pyrin suoraan sitä kohti, vaikkakin polkuni näennäisesti mutkittelee ja poikkeilee suunnasta; ja totisesti, totisesti, Judith, halusin sinua omakseni. Vakuutan itselleni: »Hupsu! On yllin kyllin muita haluamisen arvoisia.» Mutta sittenkään — sittenkään ei tunnu siltä. Ei! Elinkautisista ponnisteluistani huolimatta en vielä ole turvassa pauloilta ja nuolilta. Ja kun ne vihdoin taukoavat minua hätyyttämästä, johtuu se, niin alan pelätä, siitä, että olen tullut kuolemanraihnaaksi, mutta en filosofiseksi.

Hyvä Jumala, kuinka raivosin! Martinia vastaan, koska hän kuoli, sinua vastaan, koska olit kyllin hupakko välittääksesi siitä, itseäni vastaan, koska olin tullut alakuloiseksi ja naurettavaksi, sillä olin naurettava omissa silmissäni sen tähden, että olin tunnustanut rakkauteni — näyttänyt kaikki korttini ja menettänyt pelin.

Nyt olen taaskin päässyt järkiini.

Kun nyt jälkeenpäin tarkastelen sitä kaikkea, luulen (hämmästyksekseni) silloin erehtyneeni. Siitä ei olisi mitenkään sukeutunut mitään hyvää. Sinä et ollut minua enkä minä sinua varten. En olisi ikinä voinut tehdä sinua intohimoiseksi — ja se oli olennaisen tärkeä seikka. Sinä olet tuiki umpimielinen ja penseä. Jos sinussa jotakin leimahtaa, niin se leimahtaa piilossa; sinä et olisi milloinkaan sallinut minun täysin lämmitellä lämmössäsi. Nyt oivallan, ettet olisi suonut minulle mitään muuta kuin samaa kohteliasta, lievästi uteliasta huomaavaisuutta, jota olen saanut sinulta osakseni ensi kohtaamisestamme saakka. Olisi ollut väsyttävää hommaa koettaa iskeä sinusta kipunaa. Olisin pian kyllästynyt siihen. Mutta sitä ennen olisin loukannut sinua. Olen varsin pitkälle kehittynyt henkinen sadisti. Siitä ei olisi koitunut kummallekaan meistä paljoa hyvää.

Martinista luultavasti haluaisit mielelläsi tietoja. Hänen ruumiinsa löydettiin rannalta kaksi päivää myöhemmin; hänet vietiin kotiin ja haudattiin isänsä viereen. Hän oli ollut koko ajan hilpeä, nauttinut purjehtimisesta ja tapaturman päivänä lähtenyt merelle hyväntuulisena. Et saa murehtia häntä. Hän ei tiedä, että hän oli nuori ja rakasti elämää eikä voi sitä rakastaa enää. Hän ei tule vanhaksi menettääkseen kyvyn sitä rakastaa. Hän ei koskaan kaipaa kuolleita ystäviään eikä rakkaitaan eikä turhaan ikävöi päästä heitä seuraamaan. Onnellinen Martin, joka kuoli, ennenkuin halusi kuolla… Mutta kas niin! Nämä ovat tyhjiä lohdutuksia. Myöskin minä rakastin Martiniani. Emme enää milloinkaan näe häntä. Vain vähän lohtua saamme vakuuttaessamme itsellemme, että lakkaamme häntä kaipaamasta, kun mekin olemme kuolleet. Olen kuullut, että hänen äitinsä on tyyni ja rohkea, vankka ehdottomassa luottamuksessaan rakastavaan Jumalaan. Roddyn tapasin hautajaisissa, mutta en puhellut hänen kanssansa paljoa. Hän näytti onnettomalta. Eilen sain häneltä lyhyen kirjeen, joka koski joidenkuiden Martinille kuuluneiden esineiden käyttöä; hän sanoo tämän olleen miltei pahinta, mitä milloinkaan on tapahtunut. Se oli ainoa selitys, mitä hän on suonut ja todennäköisesti suo — ainakaan minulle. Hän kyllä selviytyy siitä. Nyt hän on Skotlannissa ystäviensä luona metsästämässä. Kerron sinulle nämä tiedot hänestä, koska otaksun — sinun mielelläsi haluavan ne tietää. Mutta en tiedä mitään kaikesta siitä… enkä tahdo tietää…

Oi, Judith, kaikesta huolimatta olen kovin romanttinen ja tunteellinen ja vakuutan itselleni, että minulla on muistoni ja ettei niitä voida minulta riistää. Olit hyvin viehättävä, hyvin ystävällinen ja suvaitseva. Meillä oli joitakuita hyviä yhteisiä puuhia — hyviä, eloisia puuhia, vaikka otaksuttavasti minun ruumiillinen olemukseni ei koskaan tehnyt niitä sinulle sellaisiksi kuin sinun olemuksesi teki ne minulle: suurenmoiseksi ihastukseksi ja huumaukseksi. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, kun olet jo kauan ollut naimisissa, noudattanut valitettavaa suvun jatkamishaluasi ja olet pyylevä, Judith, pyylevä, rauhallinen, kotoinen, kirjoitan yhden lauseen puhtaalle arkille ja lähetän sen sinulle:

Muistatko majataloa, Miranda, muistatko majataloa?

ja kenties — hetkiseksi — liikahdat lihavuudessasi ja melkein, melkein muistat… Mutta ei! Tuossa puhui totisesti liikatunteellinen egoisti. Ne majatalot nimittäin, jotka muistat, eivät ole niitä, joissa kävit minun kanssani; ja olet selvästi osoittanut — etkö olekin? — etten milloinkaan saa nimittää sinua Mirandaksi. Sitäpaitsi minä puolestani olen varsin todennäköisesti unohtanut uimisen, munakkaansyömisen ja öisen autoilun ihanuuden enkä enää lainkaan muista soveltuvia lainauksiani. Sinä olet rauhallinen matroona, ja minä olen laiha, kurttuinen ja kuihtunut mielipuoli, sellaisia harmaakasvoisia, loimusilmäisiä vanhuksia, jotka ajavat nuoria naisia takaa yksinäisillä kujilla. Siis ei enää koskaan, Miranda, ei enää koskaan…

Luin tämän lävitse, hyvä Judith, ja sanoin itsekseni: sanoja, sanoja, sanoja! Ja mietin: ketä, ketä varten siirretään mielesi tiiviit, tummat verhot syrjään, niin että kaikki liekit leimahtavat näkyviin? Istun tässä ja ajattelen, etten kaikkina näinä vuosina saanut viritetyksi edes pientä hehkua lämmittääkseni käsiäni; ja uneksin, kuinka onnelliseksi kaikki olisi saattanut sukeutua, jollen olisi ollut sellainen kuin olen ja kaikki olisi ollut toisin; ja tunnen olevani yksinäinen ja aprikoin, mitä teen ilman sinua. Älä Jumalan tähden sääli minua! Minä unohdan sinut. Mutta, oi, Judith, sinä olit minusta viehättävä, et koskaan ihan todellinen. Ja sittenkin, sittenkin pysyy tämä naurettava tunne, että haluaisin tehdä jotakin hyväksesi. Otaksuttavasti ei ole mitään, mitä voisin tehdä.

Ensi kuussa lähden Venäjälle. Mitä varten? En tiedä. Kuunnellakseni musiikkia ja oppiakseni joitakuita sanoja kieltä, kirjoittaakseni sanomalehtiin artikkeleita (»Ennakkoluulottoman ja yksityisasioissa liikkuvan matkailijan vaikutelmia»), hankkiakseni muutamia tuttavia, unohtaakseni sinut, saadakseni mahdollisesti jonkun taudin ja kuollakseni siihen… Joka tapauksessa Venäjälle lähden. Hyvästi!

J.F.

Sinä yönä Judith heräsi syvästä unesta ja tiesi, että Martin oli kuollut; hän ei ollut kammottava esine, joka mädätessään heittelehti aalloilla, ei elävä olento, joka jossakin, jonkinlaisessa painajaishahmossa, kauhistuneena omasta kuolemastaan tarkkaili, syytti, nuhteli, kaipasi, luki Judithin sydämen salaisuuksia, ei sellainen Martin, joka kaikki unohtaen siirtyi toiseen, autuaaseen elämään — vaan sellainen vainaja, jonka kuolema oli kohdannut nopeasti ja armollisesti, jonka luut olivat haudassaan hänen isänsä luiden vieressä rauhallisesti sekaantumassa hänen rakastamaansa maahan. Martin ei ollut kuollut uhman tähden eikä sen vuoksi, että Judithin ja Roddyn kiero kelvottomuus olisi jollakin tavoin vaikuttanut häneen ilkeän lumouksen tavoin, ajaen häntä hukkumaan. Hän oli ollut hyvällä tuulella, hänen mielensä oli ollut täynnä harrastuksia, joissa Judith ei ollut koskaan ollut osallisena ja joita hän ei niin ollen ollut voinut pilata; ja hän oli kuollut nautintonsa keskellä. Hukkuminen oli hyvä kuolema, niin väitettiin. Nyt hän ei enää voinut tuntea onnea eikä onnettomuutta; häneen eivät tehonneet Judithin pahoittelut eikä katumus. Vihdoinkin Judith uskalsi laskeutua tuohon murheen syvään kaivoon; mutta sen vesi oli nyt puhdasta, ja lopulta hän nousisi siitä virkistyneenä.

Seuraavana päivänä hän kykenisi kirjoittamaan Martinin äidille.

Hän kirjoitti lyhyen kirjeen; ja hänen lopetettuaan sen oli paperissa siellä täällä hillittömien, kuumien kyynelien jättämiä tahroja; mutta ne olivat Martinin äidin tähden. Hän ei enää milloinkaan vuodattaisi kyyneliä Martinin vuoksi.

Kuivattuaan silmänsä hän kirjoitti Julianille:

Hyvä Ystävä.

Tulin tavattoman iloiseksi saatuani kirjeesi. Luulin menettäneeni sinutkin samoin kuin kaikki muut. Sinä teit minulle hyvän työn, sen, jota en uskonut kenenkään enkä minkään voivan tehdä. Sinä sait mielikuvitukseni taukoamaan hornamaisesti valittamasta Martinin tähden. Se ei johtunut ainoastaan siitä, mitä niin viisaasti kirjoitit nuoren miehen kuolemasta, vaan siitä tiedosta, että hänen ruumiinsa on löydetty ja haudattu maahan, kuten hän halusi, ettei hän, rakas Martinimme, ajelehdi hylkynä tylyllä merellä. Se kaikki on lakannut tuntumasta kauhistavalta mielestäni; nyt on murhe luonnollinen, ja nyt jaksan elää taaskin. Hän oli rakastunut minuun, ja minä olin paha hänelle, halusin liian myöhään vakuuttaa hänelle, ettei se ollut tarkoitukseni. Juuri se oli pulma. Mutta se kaikki on nyt ohi.

Sydämeni pohjasta kiitän sinua siitä, mitä kerroit minulle Martinista — ja Roddysta, jota en enää koskaan tapaa, jolle en saa kirjoittaa ilmoittaakseni hänelle, kuinka kovasti suren hänen vuoksensa. Teit minulle suuren palveluksen, joten sinun nyt on helpompi kuin milloinkaan — eikö olekin? — karkoittaa minut mielestäsi.

Oi, Julian, kirjoittaessasi minulle oli mielesi pehmennyt. Nyt kenties sitä kadut tai naurat minulle ja itsellesi. Niin, se ei olisi mitenkään käynyt päinsä. Sinä kuvittelit minua; sanoit sen itse. Kiitä tähtiäsi siitä, että sinulta säästettiin ikävyys tai vieläkin pahempi nähdä minut oikeassa valossani. Millaisista selkkauksista, synkkyyden puuskista ja sairaloisista mielialoista Martin-poloinen meidät pelastikaan! Mutta toivon ja uskon, että olisimme lopettaneet kaikki suhteemme ja eronneet nauravina, ennenkuin olisimme edes ajatelleet valittamista. Toivotan sinulle paljon menestystä ja riemua kaikkien niiden mahdollisiksi osoittautuvien naisten seurassa, jotka tulevat jälkeeni.

Millainen vuosi tämä onkaan ollut ja kuinka paljon olemmekaan kasvaneet! Enkö tosiaankaan tapaa sinua enää milloinkaan? Kohtaamisemme olisi aikamoinen letkaus näiden juhlallisen hienojen jäähyväistemme jälkeen; mutta saattaisihan niin käydä.

Sinä, hyvä, vaaraton Julian, et ahdistaisi kärpästäkään — saatikka sitten nuoria naisia yksinäisillä kujilla. Pidän sinusta hyvin paljon ja kunnioitan hyvin suuresti moraalisi korkeata tasoa, ja jos kuolen leskenä ja minulle jää paljon lapsia, määrään ne kaikki sinun kasvatettaviksesi. Sinä itse saat niin paljon lapsia, etteivät muutamat lisäksi tuntuisikaan. Ajattele, kuinka onnellinen olet opettaessasi, kehoitellessasi ja neuvoessasi heitä!

Entä Peter ja Mariella — surullinen, kummallinen, viehättävä Mariella ja hänen lapsensa? Heidän liikuttava kohtalonsa painaa mieltäni; mutta minä en voi tehdä mitään. Vain sinä, voit, Julian. Olisin halunnut saada tietoja heistä. Huhutaan naapuritalon olevan myytävänä.

Olen ihan kuin poissa juuriltani enkä tiedä, mitä nyt tulisi tehdä. Minun pitää alkaa suunnitella. Otaksuttavasti en milloinkaan pääse kohoamaan maineeseen millään tavoin. Ennen aina varmasti uskoin pääseväni. Näen sinun hymyilevän tylysti.

Niin, tahdon olla Miranda sinulle. Yhteiset kokemuksemme merkitsivät minulle yhtä paljon kuin sinullekin, vaikka toisella tavoin; eivätkä ne milloinkaan palaa.

Kenties ei minun elämässäni enää koskaan ole majataloja, ei kenenkään seurassa. Lumous on häipynyt maailmasta. Kenties se ei enää koskaan uudistu muutoin kuin muistissa. Kenties sain yhdessä sinun kanssasi nähdä siitä viimeisen vilahduksen, mitä näen.

Judith.

Martinin äidin vastaus saapui paluupostissa; se oli kirjoitettu isolla, vanhanaikaisella naisen käsialalla.

Rakas Judith.

Tietysti muistan sinut. En unohda sieviä, lumoavia, suloäänisiä ihmisiä; ja Martinin ystävänä olet minulle rakas, kuten hänen kaikki ystävänsä ovat, koska he tuottivat hänelle niin paljon onnea.

Olit ystävällinen, kun kirjoitit. Kaipaan rakasta poikaani päivän jokaisena hetkenä. Häntä parempaa poikaa ei ole koskaan syntynyt. Mutta hän ei olisi toivonut minun murehtivan, ja siispä koetan olla surematta. Hän on Jumalan hallussa, ja tunnen hänen olevan hyvin likellä minua; suokoon Jumala, ettei enää ole monta vuotta jäljellä, ennenkuin hän ja minä ja hänen rakas isänsä jälleen yhdymme.

On hyvin lohdullista ajatella, kuinka onnellinen hänen elämänsä oli. Hänen luonteensa oli pelkkää päivänpaistetta, enkä tosiaankaan usko ainoankaan pilven osuneen hänen kohdalleen hänen syntymästään siihen päivään saakka, jona hänet otettiin pois meiltä. Eikö sen pitäisi lohduttaa meitä?

Kiitos vielä kerran, rakas Judith, ja usko, että Martinin äiti muistelee sinua hellästi.

Eleanor Fyfe.

»Ei ainoakaan pilvi osunut hänen kohdalleen.» Martinin äiti, iäkäs, raihnainen, yksinäinen, uskoisi sen ja hymyilisi elämänsä loppuun asti.

Ehkä sittenkin oli niin. Ehkä hän ei ollut sallinut yhden naisen mitättömän suopeuden ja töykeyden luoda varjoa tiensä laajalle, alituiselle päivänpaisteelle. Kuinka vähän he sittenkin olivatkaan olleet yhdessä, kuinka vähän keskustelleet keskenään; kuinka merkityksetön tekijä, kun kaikki otetaan huomioon, hänen, Judithin, olikaan täytynyt olla kaikkien muiden tekijöiden joukossa Martinin tuhansina elinpäivinä!

Hitaasti pimeys hälveni. Pian täytyi Jenniferin kirjeen nyt saapua ja uuden alun sarastaa tästä kaiken lopusta.

Se saapui eräänä aamuna ensimmäisen myrskyn alettua ravistella syksyn värillistä kuvaa, sellaisena päivänä, jona valot, varjot, lehdet ja lintujen siivet liikkuivat, lensivät, hohtivat, lepattivat ja seisahtelivat rauhattomassa sopusoinnussa.

Rakas.

Jokin pakottaa minua kirjoittamaan sinulle nyt. Olen usein ollut alkamaisillani ja sitten luopunut siitä, mutta nyt tuntuu siltä kuin minun täytyisi; tuntuu hyvin samanlaiselta kuin eräänä iltana, jota sinä ehkä et muista, mutta jonka minä muistan, jona minun täytyi tulla sinua katsomaan sen jälkeen, kun en ollut voinut tavata sinua pitkiin aikoihin — silloin, kun olit sairas.

Olen ollut niin harmistunut itseeni ja siihen, että sinä, yliopisto ja Englannin tytöt poistuitte sillä tavoin, että päätin olla ääneti vähän aikaa. En ole voinut kirjoittaa. Mutta nyt minun täytyy. Oletko hartaasti odottanut kirjettä ja luullut minun unohtaneen sinut? Rakas, en ole sinua unohtanut. Ehkä sinä olet unohtanut minut. Mutta en sitä usko. On niin kovin vaikeata kirjoittaa sinulle. Kuten näet, on tämän lukeminen vieläkin vaivaloisempaa kuin tavallisesti. Yliopistoaika tuntuu niin kaukaiselta. Naisten korkeampi koulutus ei tehnyt minulle hyvää — paitsi sitä, että se antoi minulle sinut, ja sinä olet enkeli ja niin rakastettava. Tunnen olevani hyvin vanha ja toisenlainen. Muistathan hiukseni — sinä pidit niistä — olen leikkauttanut ne kaikki pois. Vain sen tähden, että Geraldinen tukka oli lyhyt, arvelin, että minulla piti olla samanlainen. Niin minun tapaistani. Äiti ei jaksa sulattaa sitä; hänestä on moraalini nyt niin kehno, ettei sen puolesta voi rukoilla, mikä on askel oikeaan suuntaan. Se on pelkkinä aaltoina ja kiharoina, ja on ihastuttavaa, ettei se enää ole painamassa eikä ole kamalia hiusneuloja pistelemässä päänahkaani hatun alla. Ajattelin, että sen leikkaaminen olisi hyvä keino päästä irti entisyydestä samalla kertaa. Luulin, että minusta sen tehtyäni tulisi toisenlainen henkilö, sopivampi Geraldinelle. Enkä missään nimessä sietänyt hänen harjaavan tukkaani sinun jälkeesi. Muistathan Geraldinen. Juuri hänen tähtensä lähdin pois opistosta.

Rakas, vihaatko minua nyt? Sinun pitäisi vihata. Voi sitä viimeistä lukukautta ja sitä iltaa, jona sanoin sinulle jäähyväiset. Koetan aina olla sitä ajattelematta, koska minusta silloin tuntuu niin kamalalta. Lupasin selittää sinulle kaikki — enkö luvannutkin? — mutta se ei ole nyt paljoa helpompaa kuin silloinkaan, koska otaksun, että vaikka sinulle olisi mitä tapahtunut, olet vieläkin viaton lapsi, kun taas minä tunnen olevani niin turmeltunut ja kurja olento kuin suinkin osaan kuvitella. Onko sinulla vielä ollut ainoatakaan järkyttävää rakkausjuttua? Arvelin aina ennen, että olit rakastumaisillasi johonkuhun mieheen. Kenties hän on tähän mennessä saanut sinut käsittämään, mitä rakastaminen oikeastaan merkitsee. Minä rakastin sinua hirveästi ihan alusta alkaen. Ajattelin sinua aina, sekä yöllä että päivällä. Olin ihan kuumeessa sinun tähtesi. Aloin suorastaan pelätä tunteitani sinua kohtaan; ne olivat niin äärimmäisen voimakkaat. En jaksanut ymmärtää niitä. Sitten tutustuin Geraldineen ja opin käsittämään koko paljon asioita. Sinä tiedät, millainen olen — hän yllätti minut. Olin liian kiihtynyt miettimään. Hän huikaisi silmäni. Yksinkertaisesti annoin kaikkien muiden ja kaiken muun mennä. Mutta koko ajan rakastin sinua enemmän kuin koskaan ennen. Et uskone sitä, mutta se on totta. Mutta en voinut selittää sinulle, miltä minusta tuntui — en välittänyt. Sinä olisit sitä oikeastaan inhonnut, etkö olisikin? Sinä olet puhdas ja taivahinen, enkä minä ole sellainen. Eikä Geraldine ollut. Sinun tapasi oli huolehtia minusta ja suudella minua ikäänkuin olisit ollut äitini (et tietystikään oikea äitini, joka on ihan kamala, huulettomia naisia. Otaksuttavasti luonto tahtoi korvata hänen huuliensa puutteellisuutta, ja siitä johtuvat minun huuleni.) Jouduin siitä kaikesta niin pahaan sekaannukseen, että arvelin parhaaksi lähteä pois. Geraldine oli takertunut minuun — tiesin hänen saattavan tulla milloin hyvänsä enkä tahtonut teidän kohtaavan toisianne; arvasin hänen tulevan mustasukkaiseksi (hän on mustasukkaisin ihminen, mitä olen milloinkaan tuntenut). Ja käsitin, etteivät sinun ja minun väliseni suhteet enää voisi milloinkaan tulla onnellisiksi. Oi, se oli hornamainen sekaannus. Sitä ei kannata ajatella. Minun täytyi lähteä pois ja koettaa unohtaa. Niin minun tapaistani. Olen niin raukkamainen. Matkustin hänen seurassaan ulkomaille, ja hän laittoi oloni ihmeellisen hauskaksi, se minun täytyy myöntää. Olin aluksi ihan hänen lumoissaan, melkein hypnotisoitunut, ja kiersimme ympäri Euroopan. Kuten tiedät, en mahda mitään sille, että jossakin määrin aina nautin elämästä hirveästi, erittäinkin, milloin se on huimaa ja omituista — ja silloin se oli. Mutta sitten pari kohtaamaani henkilöä rakastui minuun, ja luullakseni minäkin rakastuin heihin hieman, ainahan rakastun, ja hän tuli mustasukkaiseksi ja alkoi yhä enemmän syytellä ja moittia minua. Olin niin kyllästynyt häneen, että tuskin jaksoin katsoa häntä. Hän ei milloinkaan ymmärtänyt pilaa. Niinpä lopulta erosin hänestä ja tulin kotiin. Hän kirjoittaa minulle edelleenkin nuhtelevia kirjeitä, mutta minä en niihin vastaa.

Oi, rakas, tunnut olevan minusta hyvin etäällä nyt. En enää koskaan löydä ketään, joka ymmärtäisi niin hyvin kuin sinä. Minkä tähden milloinkaan tuhlasit aikaasi minuun? Minä olen kelvoton ja sellaisena pysyn. Kuten huomaat, olen nyt kotona, mutta en viivy täällä kauan. Täällä on ihan liian paljon kohotettuja kulmakarvoja ja paheksuvia leukoja. Odotan vain siksi, kunnes saan hankituksi rahaa, ja sitten kai lähden ulkomaille taaskin. Ennustin aina, että minulla olisi huono loppu, eikö totta? Tuntuu siltä kuin pitäisin melkein kaikista paheista.

Otaksuttavasti emme enää milloinkaan kohtaa toisiamme. Mitä se hyödyttäisi? Mielesi on todennäköisesti nykyisin täynnä uusia asioita ja ihmisiä, ja minä olen totisesti muuttunut huonompaan päin. Olen suorastaan langennut nainen. Etkä sinä enää pitäisi minusta. Yksinkertaisesti en jaksaisi sitä kestää. Mutta kirjoita minulle kerran ja kerro minulle kaikki! Ilmoita, ymmärrätkö! Sano, että tein oikein lähtiessäni pois! Oi, niin mielelläni olisin jälleen Cambridgessa sinun seurassasi — vain päivän, jopa vain tunninkin — vain sinä ja minä. Sellaista aikaa ei enää ikinä tule.

Rakas, oletkohan leikannut tukkasi? Myöskin se oli viehättävä, kammattu keskeltä jakaukselle, niin sileä, tuuhea ja tumman purppurainen. Sinä et ole voinut muuttaa sitä. Sinä itsekään et muutu milloinkaan — vai muutotko? — tulet vain syvemmäksi, kirkkaammaksi ja enemmän omaksi itseksesi. Minä muutun, mutta sinun pitää aina muistaa, että rakastan sinua.

Jennifer.

Judith istuutui, puristaen kirjettä kämmentensä välissä, tuntien tutun hehkun hiipivän olemukseensa juuri noista tuon tunteellisen, harhailevan käden tiheästi täyttämistä arkeista. Nyt, kun hänen sydämensä vielä sykki huojennuksesta, riemusta, yllätyksestä, kun Jennifer tuntui taaskin lähestyneen omasta aloitteestaan, kyselevän, ojentavan käsiään, vihjaavan tarvitsevansa häntä — nyt näytti vihdoinkin selvältä, mitä oli tulossa. Mitä tahansa Jennifer oli tehnyt tai tekisi, heidän kahden täytyi taaskin olla yhdessä.

Hän otti kynän ja alkoi kirjoittaa.

Rakas.

Olin varma siitä, että kirjeesi saapuisi, koska kaipasin sitä niin kipeästi.

Ei ole uusia asioita eikä ihmisiä. Ei ole mitään. En ole tullut toimeen oikein hyvin ilman sinua, ja onnellisena oleminen tuntuu kuuluvan ammoin menneeseen aikaan, jolloin sinulla oli vihreä olkihattu ja siinä vaaleanpunainen apilakiehkura.

Minä olen kotona, yksin, samoin kuin sinäkin aprikoiden, mihin nyt ryhtyä. Olen aivan vapaa. Tahtoisin taaskin olla sinun seurassasi. Kohdatkaamme toisemme ja miettikäämme yhdessä, mitä tekisimme. Ensi lukukauden aluksi menen Cambridgeen päiväksi. Tule tapaamaan minua siellä. Minusta olisi vastenmielistä taaskin tavata sinua ensiksi jossakin muussa ympäristössä. Lupaan olla muistuttamatta sinulle entisyyttä ja muita sellaisia asioita, jotka haluat unohtaa. Myöskin minä haluan nyt nähdä ainoastaan tulevaisuuden.

Elän äärimmäisessä yksinäisyydessä, mikä on viehättävää, mutta pettävää. Tämä vuodenaika muistuttaa minulle aina sinua. Toivoisin sinun olevan täällä uimassa keskipäivällä, kun sumu on lämmin ja kullanvärinen, syömässä kanssani hedelmäaterioitani ja ajelehtimassa pimeän tultua viileällä, valkousvaisella, kuutamoisella joella.

Ilmoita päivä! Minä tulen.

Ajatella sinua hiuksittasi! Minun tukkani on aivan samanlainen kuin se aina ennenkin oli.

Judith.

Joitakuita päiviä myöhemmin tuli samassa postissa kaksi kirjettä. Toinen oli Jenniferin vastaus, kirjoitettu arkinpuolikkaalle käsialalla, josta oli miltei mahdoton saada selvää, ja kyhätty nähtävästi huiman hätäisesti.

* * * * *

Oi, olisi liian ihanaa nähdä sinut jälleen, rakas. En pysty suunnittelemaan, en lainkaan ajattelemaan. Sinä olet yksin, ja kuulostaa siltä, että olet ollut hirveän onneton. Voi sinua, rakasta poloista! Niin, olisi ihastuttavaa tehdä jotakin yhdessä, mutta mitä? Sinä tiedät, tiedät, tiedät, millainen olen. Minkä tähden haluat taaskin vaivautua minun vuokseni? Muista, kuinka surkeaksi sinut tein Mutta minun täytyy tavata sinut jälleen — olisi taivaallista vain nähdä sinut taaskin. Lokakuun neljäntenäkolmatta päivänä. Sopiiko se sinulle? Tulen kahvilaamme, siihen, jossa aina kävimme. Istu etuhuoneen nurkassa, ikkunan ääressä! Tulen sinne sinua etsimään noin kello neljä. Älä odota minua kello viiden jälkeen! Tulen sinne jollakin tavoin autolla. Arvelin, että jollen tule ennenkuin iltapäivällä, sinä saat aikaa käydä opistolla ja tavata ihmisiä, jos haluat. Minä en halua. Ehkä voisimme olla yötä jossakin. Mitä arvelet. En voi sanoa mitään tätä varmempaa. Koetan joutua sinne täsmällisesti. Mutta jollen olisi siellä — (tässä oli useita sanoja tahrittu musteella niin paksulti, ettei niistä saanut selkoa — ja kirje päättyi vimmaisen näköisiin variksen varpaisiin) — On liian, liian, suloista olla taaskin seurassasi.

Toinen kirje oli pullea käärö. Avattuaan sen Judith näki useita pyöreällä, kehittymättömällä käsialalla kirjoitettuja arkkeja. Ensimmäisen sivun ylälaitaan oli toisella käsialalla kirjoitettu jotakin lyijykynällä ja hyvin pienillä kirjaimilla. Se käsiala oli Julianin. Judith luki:

Pyysit minulta tietoja Mariellasta. Kas tästä niitä saat. Luultavasti arvasit sen, mitä epäilemään minä en ollut kyllin tarkkanäköinen enkä innostunut; vai tarttuiko häneenkin »Judithille kertomisen» yleinen tapa? Tässä asiakirjassa on jotakin, mikä ei suinkaan imartele turhamaisuuttani eikä vahvista omanarvontuntoani. Se, mitä sinulle lähetän, on sinua eikä ketään muuta varten. Luettuasi sen hävitä se! Olet hienotuntoisen vaitelias, ja jostakin syystä olet innostunut meidän asioihimme; ja sitten sinulla on taiteilijan omatunto, draamallisten arvojen aisti, mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeä seikka. Minusta tuntuu tämä tasaavan välimme sievästi.

Tshehow? Turgenjew?

J.F.

Ja sen alta hän luki Mariellan lapsellista käsialaa.

Rakas Julian.

Tämä taitaa olla ensimmäinen sinulle koskaan kirjoittamani kirje. Usein on mieleni tehnyt kirjoittaa sinulle, kun en ole enää jaksanut kestää. Olen usein ollut aloittamaisillani, mutta sitten en ole rohjennut. En tiedä, minkä tähden nyt otaksun Martinin kuoleman panevan oloni tuntumaan kovin epätoivoiselta. Minulla ei ole nyt ketään, ja hän oli aina kiltti minulle. Luultavasti hän hiukan arvasi, mutta ei hiiskunut mitään. Saatoin aina luottaa häneen. En uskonut onnettomuuden voivan koskaan kestää näin kauan. Se on painanut minua vuosikausia, ja olen aina ajatellut: no niin, kaiken täytyy pian muuttua paremmaksi, jotakin hyvää tapahtuu. Mutta kaikki tuntuukin käyvän yhä pahemmaksi, ja täytyyhän minun nyt siihen tottua. Etkö usko, että täytyy olla paholainen, jonka syytä kaikki kirottu surkeus maailmassa on? Minä uskon. Mitä minun on tehtävä itselleni? Minulla ei ole ketään. Jos uskoisin Jumalaan, joka aina kuuntelee meitä ja välittää siitä, mitä meille tapahtuu, sanoisin hänen käskeneen minua kirjoittamaan sinulle, koska viime yönä ihan äkkiä välähti mieleeni, että minun täytyy tehdä se, että ikäänkuin pelastuisin, jos sen tekisin. Olin päättämäisilläni tappaa itseni, mutta kun kerran olen kirjoittanut kaiken tämän, en usko haluavani tehdä sitä. Lähden pois enkä enää koskaan näe ketään teistä, mutta pysyn elossa.

Asia, josta minun piti kirjoittaa sinulle, on seuraava. Suostutko ottamaan Peterin huolehtiaksesi hänestä sinä teet sen paremmin kuin minä ja rakastat häntä ja olet aina ollut sitä mieltä, että minä en osaa huolehtia hänestä. Otaksuttavasti se on totta. Tunnen olevani perin avuton ja huolissani hänestä. Minua kammotti hänen syntymänsä, en olisi tahtonut häntä. Minun ei olisi pitänyt mennä naimisiin Charlien kanssa, vakuutit sinä minulle, ja sitten lapsen tulo — se merkitsi, etten milloinkaan voisi unohtaa kamalaa erehdystäni enkä Charlie-parkaa, ja olisin tahtonut unohtaa hänet. Luulin, etten ikinä voisi rakastaa Peteriä — vihasin häntä aluksi — minulla lapsi, lapsi, mutta vähän ajan kuluttua aloin rakastaa häntä, hän oli niin suloinen eikä hän pannut minua muistelemaan kaikkea surkeata, vaan tuntui korvaavan kaikki, ja arvelin kenties sittenkin tulevani onnelliseksi kasvattaessani häntä. Ja sitten sinä päivänä, jona sinä lomalle tultuasi näit hänet, kun hän oli pikku lapsi, näin, miten katsoit häneen, ja tunsin, että sinäkin rakastaisit häntä. Ja ajattelin, jos hän pitää Peteristä, pitää hän ehkä minustakin enemmän, mutta sinä päinvastoin näytit pitävän minusta vähemmän. Ymmärrän luonnollisesti, minkä tähden. Et mahtanut mitään sille, että rakastit häntä hänen itsensä vuoksi ja koska hän oli Charlien poika, mutta koska hän oli myöskin minun, et voinut mitään sille, että muistit kammottavan riidan aina, kun näit lapsen minun luonani. Juuri senvuoksi halusit saada hänet itsellesi, pois minulta, ja aina sanoit kaikille, etten osannut hoitaa häntä ja ettei minun olisi pitänyt saada lasta. Niin sanoit kaikille, eikö totta? Pieni Peter-rukka! Se oli otaksuttavasti totta, koska vähitellen tulin mustasukkaiseksi hänestä. Voi, millaiseksi paholaiseksi tunsin itseni, kun olin mustasukkainen omasta pojastani! Ja minäkin jumaloin häntä, mutta en jaksanut sietää sitä, että näin sinun pitelevän häntä, kun sinä koetit riistää hänet minulta ja hän oppi rakastamaan sinua enemmän kuin minua. Silloin aina poistuin ja mitä itkemiseen tulee, olen muutamina viime vuosina itkenyt riittävästi kaikkien niidenkin elinvuosieni osalle, joina en ole kertaakaan itkenyt. En itkenyt ensinkään, kun Charlie-raukka kaatui; otaksuttavasti olin turta, ja sitten oli se kauhu, että lapsi oli tulossa. Tunnuin kivettyneeltä.

Ja sitten alkoi se aika, jolloin luulin sinun menevän naimisiin Judithin kanssa. Tiesin sinun rakastavan häntä, otaksun sinun vieläkin häntä rakastavan, sillä hän on niin sievä ja myöskin älykäs. Pidin aina hyvin paljon Judithista; hän oli herttainen minulle, ja ajattelin aina, että kovasti koettaisin olla pahastumatta, jos menisit naimisiin hänen kanssansa, koska se olisi niin sopivaa ja hän tekisi sinut onnelliseksi, jos hän rakastaisi sinua. Mutta en usko hänen rakastavan sinua, hän ei halunnut omakseen sinua. On kamalaa ajatella, että sinä rakastat häntä, mutta hän ei halua rakkauttasi. Sellaista tuhlausta, en kestä sitä! Jos vain kaikki ihmiset, jotka rakastavat toivottomasti, voisivat lahjoittaa tunteensa sellaisille ihmisille, jotka olisivat valmiit kuolemaan sentähden, eikä olisi tällaisia kammottavia kuiluja — että jokainen rakastaa jotakuta, joka rakastaa toista! Tuntuu niin hullulta, ettei päähäsikään pälkähtänyt, että juuri minä voisin tehdä sinut onnelliseksi, että aina rakastaisin ja hoivaisin sinua, mutta on luonnollisesti lapsellisen hupsua puhua sellaista. Tiedän olevani typerä. En ole milloinkaan lukenut mitään enkä saanut koulusivistystä. Olen aina tuskastuttanut sinua, mutta uskon, että jos sinä olisit rakastanut minua, olisin saattanut olla toisenlainen. Olisin oppinut sinulta, olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa sinun mieliksesi. Tiedän, että olisin voinut tehdä. Mutta ei näyttänyt kannattavan yrittää. Olin aina sinun silmätikkusi, ja sinä otaksuit minun olevan tomppelin. On hirveätä, kuinka ärsytän sinua. Minkä tähden menin avioliittoon Charlien kanssa? Hän pyysi pyytämistään, ja olin aina tottunut antamaan hänelle perään. Sitäpaitsi olin silloin niin nuori, että varmasti uskoin kaiken järjestyvän hyvin, jos tahdoin. Arvelin, että jos tulisin ilmoittamaan sinulle aikovani mennä naimisiin Charlien kanssa, sinä oivaltaisit, etten enää ollut lapsi, vaan täysikasvuinen, ja kieltäisit minua, sanoisit, että minun pitäisi mennä naimisiin sinun eikä Charlien kanssa. Ja sitten vimmastuksesi, kun hän ilmoitti asian sinulle, ja sen seikan valkeneminen, kuinka halveksittavana pidit minua. Luultavasti olit myöskin mustasukkainen, koska Charlie oli tehnyt tekonsa kertomatta sinulle, ja sinä tietenkin olit niin monesti pelastanut hänet pulasta, ettet sietänyt hänen turvautuvan kehenkään muuhun, erittäinkään minun kaltaiseen! henkilöön, jota otaksuttavasti pidit liian typeränä lainkaan häntä ohjaamaan. Charlie-poloinen! Tiedän, että rakastit häntä ja koetit olla isän sijassa hänelle, mutta vilpittömästi puhuen en usko sinun ohjanneen häntä oikealla tavalla. Luultavasti juuri kirottu ylpeyteni pakotti minut lopullisesti menemään naimisiin hänen kanssansa. Kun hän tuli ja kertoi minulle vannoneensa, ettei hän enää ikinä puhuisi mitään sinulle, ainoalle veljelleen, tunsin, että se kaikki oli minun syytäni, enkä voinut hylätä häntä. En voinut olla rakastamatta häntä tavallani; hän oli kovin herttainen ja niin riippuvainen minusta. Lupasin juhlallisesti itselleni lopettavani hänen juomisensa ja niin edelleen, ja sitten ehkä olisit minulle kiitollinen, ja syntyisi sovinto. Charlie-parka! Kenties oli parasta, että hän kuoli; hän oli niin heikko. Oli hullua, että hän rakastui minuun varttuessaan täysikasvuiseksi. Joku ainakin on eläissään rakastanut minua. Hän tosiaankin rakasti. Hän myöskin toivoi ennen kuolemaansa niin hartaasti saavansa pojan. Isoäiti-rukka! Hänestä oli niin kovin väärin serkusten mennä naimisiin keskenään, mutta Charlie väitti toisin; hän oli varma siitä, että me saisimme erinomaisia lapsia.

Ehkä Peteristä tulee erinomainen. Hänellä on soitannolliset taipumuksensa eikä hänellä ole Charlien rajua, hysteeristä luonnonlaatua. Hän on oikein hyvä, epäitsekäs pikku poika, hyvin helläluonteinen. Suostutko ottamaan hänet kasvatettavaksesi? Sinä teet sen paremmin kuin minä. En olisi voinut kirjoittaa tällä tavoin, jollen olisi lakannut toivomasta, että sinä koskaan tulet luokseni. Kun Martin kuoli, arvelin sen ehkä lähentävän meitä toisiimme; sinä olit ainoa henkilö, jota olisin halunnut tavata; se olisi ollut niin lohdullista. Mutta ei, viimeinen toivoni on mennyt. Nyt minun täytyy ajatella ainoastaan Peteriä. En käsitä, miten voin tehdä sen, ainoan, mikä minulla on tarjolla, mutta tiedän sen olevan parasta. Tiedän hänen saavan mitä parhaat mahdollisuudet, ja se nostaa raskaan taakan sydämeltäni. Tiedän, ettet halua lähettää häntä kouluun ennenkuin paljon vanhempana; ja siitä olen hyvilläni, koska hänen terveytensä on varsin heikko eikä hän ole ollenkaan samanlainen kuin muut pojat — sinä hoidat kaikkia rahoja, joten tiedät, kuinka paljon niitä on häntä varten. Ihan riittävästi luullakseni. Ehkä sallit minun saada hänet silloin tällöin luokseni lyhyille käynneille, ja kun hän kasvaa isoksi, voin ehkä selittää hänelle — jos olen elossa. En oikeastaan usko olevani. Lupaan, etten koskaan sekaannu asioihin enkä häiritse sinua, mutta sinun tulee muistaa, etten luovuta Peteriä sinulle, koska en rakasta häntä, vaan koska rakastan sinua ja toivoisin hänen olevan sinun lapsesi. On ihanaa tehdä jotakin hyväksesi. Se tekee minut melkein onnelliseksi. Älä salli hänen tyyten unohtaa minua, mutta tiedän, että hän tosiaankin rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta. Oi, ennen hänen syntymäänsä ajattelin aina, että jos tämä vain olisi Julianin lapsi, kuinka onnellinen olisinkaan — rakastan sinua niin paljon, että hartaasti toivoisin saavani sinulle lapsia ja kärsiväni tuskia sinun hyväksesi — vaikka en olekaan koskaan halunnut lapsia omasta puolestani. Tiedän ihmisten aina sanovan minua niin kylmäksi, tympeäksi ja sukupuolettomaksi, ja niin olenkin kaikille muille, koska ihan nuoresta pitäen olen tyyten imeytynyt sinuun. Sinulle olisin ollut tulisempi, polttanut sinua. Mutta sinä olit aina niin kylmä ja välinpitämätön; et koskaan pitänyt edes ulkonäköäni miellyttävänä.

Oi, minua värisyttää ajatellessani, että olen tuonut Peterin maailmaan kenties vain olemaan yhtä onneton kuin itse olen tai kuolemaan nuorena, kuten Charlie ja Martin kuolivat. Mutta jos sinä huolehdit hänestä, ovat hänen asiansa todennäköisemmin hyvästi. Jos menet naimisiin, niin otathan sellaisen vaimon, joka on hänelle kiltti. Voi, tämä on kamalaa. Mitä teen? Ota hänet pian! Älä kirjoita minulle vastausta, vaan ilmoita ainoastaan, otatko hänet ja milloin otat! Lähetän hänet opettajattaren mukana, mutta sinä erotat opettajattaren — etkö erotakin? — ja kasvatat poikaa itse. En ole koskaan pitänyt tästä opettajattaresta. No niin, olen kirjoittanut kaikki; olen hyvin uupunut, mutta olen hyvilläni siitä, että se on kirjoitettu. Enää minun ei tarvitse milloinkaan teeskennellä; jännitys oli kamala. En oikein tiedä, mitä tekisin. Luultavasti myyn talon. En enää koskaan jaksaisi asua siellä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on kovan onnen talo, enkä senvuoksi tahdo säilyttää sitä Peterille. Varmaankin pysyn edelleenkin tässä eläinlääkärin hommassa tai ainakin hoitelen koiria. En ole typerä eläinten, jos olenkin ihmisten parissa.

Voi rakasta Martinia! On kauheata, että hän on poissa. Minkätähden en minä ollut hänen muassaan purressa; se olisi säästänyt niin paljon huolta. Uskotko todellakin, ettemme enää koskaan tapaa rakastamiamme ihmisiä. Tiedän sinun väittävän, ettemme kohtaa heitä, äläkä senvuoksi vastaa! Joskus minusta tuntuu, että niin täytyy olla; olen melkein varma siitä, ettei kaikki lopu tähän.

En lue tätä lävitse. Olen kirjoittanut sen niin hätäisesti, että siinä otaksuttavasti vilisee kirjoitusvirheitä ja niin edelleen, ja sinä naurat tätä lukiessasi. En mahda sille mitään.

Et saa halveksia minua sen tähden, että sanon rakastavani sinua.

Hyvästi.

Mariella.

Hänen nimensä alle oli Julianin lyijykynällä taaskin kirjoitettu: »Olen kutsunut Peterin luokseni.»

Varhain iltapäivällä auto pysähtyi opiston porttiholviin, ja taaskin Judith näki punatiilisen lattian, kylmät, kiiltävät seinät, eteishallin virallisen kalseuden ja koristeellisen rumuuden.

Ovenvartijatar oli ollut hänen erikoinen ystävänsä. Hän avasi etuhuoneen oven, odottaen riemullista hymyä, mutta pöydän ääressä istuva vanhahko nainen oli outo.

»Onko ovenvartijatar ulkosalla?»

»Minä olen ovenvartijatar, neiti.»

»En muista nähneeni teitä.»

»Ette olekaan, neiti. Tulin vasta tällä lukukaudella.»

»Vai niin? Miltä työ teistä tuntuu?»

»No niin, siihen on hiukan vaikea tottua, neiti. Raskaanlaista.»

»Niin. Sen huomasin. Olin täällä ennen.»

»Oi, niinkö, neiti?»

Hänen silmänsä näyttivät ikävystyneiltä lasiensa takaa. Hän mietti, että tyttöjä aina tuli ja meni suunnattoman paljon. Ei voinut odottaa hänen tuntevan mielenkiintoa…

Judith katseli ympärilleen, ja hänet valtasi pakokauhu. Koko paikka oli outo. Ei mitään tuttua, ei mitään tervehtivää.

Käytävässä läheni uhkaavia askelia, jotka kajahtelivat kolkosti tiilipermannolla. Ohitse meni ryhmä voimisteluasuisia tyttöjä, jotka tähyilivät häneen. Heidän täytyi olla ensivuotelaisia. Hän ei tuntenut ainoatakaan heistä. Kaihtaen heidän uteliaita katseitaan hän meni nopeasti käytävää pitkin portaiden juurelle.

Alaspäin juoksi tyttö, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, näki hänet ja seisahtui, hymyillen ujosti.

»Hei vain, Judith!»

»Hei vain!»

Mikä oli hänen nimensä? Joan joku? Judith ei ollut voinut koskaan puhua hänelle enempää kuin muutamia sanoja. Hän oli vaaleahiuksinen, tavallinen, jokseenkin ruma ja epäsiisti, kuten niin monet muut, mutta hänen hymynsä oli rauhoittava.

»Tulitko olemaan?» tiedusti hän.

»En. Ainoastaan päiväksi… tapaamaan paria henkilöä. Mitäs kuuluu?»

»Eipä erikoista. Kuinkas sinä voit?»

»Oikein hyvin.»

»No niin, minun täytyy rientää. Hyvästi!»

»Hyvästi!»

Judith oli jälleen yksin.

Hän nousi loivia kiertoportaita myöten niiden yläpäähän ja jäi sinne seisomaan. Kuului tuskin ääntäkään; vallitsi tavallinen iltapäiväinen hiljaisuus. Hän hiipi ylivalvojattaren ovelle ja koputti, mutta ei kuulunut vastausta; sitten hän koputti parin muun huoneen ovelle, joista ohjaajien vakavien kasvojen olisi pitänyt ilmestyä ja käydä rauhallisen mieltyneiksi heidän nähtyään hänet; mutta vastausta ei tullut. Kaikki olivat varmaankin hyvin muistetussa lokakuisessa ulko-ilmassa.

Oli vielä neiti Fisherin ovi. Hän oli lähettänyt kirjeen neiti Fisherille, omalle ohjaajalleen, ilmoittaen ehkä tulevansa tiedustamaan mahdollisia toimia, pohtimaan tulevaisuudenmahdollisuuksiaan ja pyytämään kirjallista todistusta, joten tämän oven takana olisi joku häntä odottamassa.

Mutta mentyään likemmäksi hän kuuli useita väitteleviltä kuulostavia ääniä, ja taaskin häntä puistatti pakokauhu. Hän antoi kohotetun kätensä retkahtaa taaskin kupeelleen ja poistui nopeasti; ja hänen jälkeensä tuntui tulevan suuren tuntemattoman väkijoukon ääniä, kysellen hänen tunkeutumisensa tarkoitusta, sillä aikaa kun hän juoksi ylöspäin seuraavilla portailla.

Täällä oli tuttu käytävä ja hänen oma ovensa raollaan; siihen oli kiinnitetty outo nimi. Huoneessa ei ollut ketään. Hän pilkisti sisälle. Hänestä ei ollut jäljellä mitään, ei mitään. Sinisen, purppuraisen ja ruusuisen sijasta oli kaikkialla mustia ja punakeltaisia juovia, sarja epämiellyttäviä valokuvia uuninreunuksella ja hajallaan siellä täällä joitakuita likaisia, vaaleanpunaisia lautasia ja kuppeja.

Vain ikkuna oli pysynyt muuttumattomana; se tarjosi upeat, syksyiset puunlatvansa hänen nähtäväkseen; mutta liikkumattoman juhlallisena ne tuijottelivat tervehtimättä häntä. Hän oli täydelleen vieraantunut.

Tuolla nurkassa oli Jenniferin ovi tiiviisti suljettuna ja oudolla nimilipulla varustettuna. Aurinko paistoi siihen vinona, pölyisenä sädekimppuna.

Nurkan takaa tuli palvelijatar, joka kantoi astiatarjotinta. Hän seisahtui, punehtuen mielihyvästä. Siinä oli Rose, joka oli aina ollut niin soma, ujo ja hymyilevä ja joka oli kerran tuonut kuuman, hervottoman kimpun kultalakkoja äitinsä puutarhasta ja pannut ne hänen pöydälleen. Hän voi oikein hyvin, kiitoksia, ja hänestä oli hauska nähdä neitiä taaskin. Hän ja jotkut muut tytöt olivat ihan äskettäin valittaneet ihan kaipaavansa Judithia. Hän ei aikonut olla täällä enää kauan; hän eroaisi mennäkseen naimisiin.

Rosekin olisi pian poissa.

Nyt hänen piti pujahtaa taaskin pois niin pian kuin suinkin ja kenenkään näkemättä. Hän oli aikonut uudelleen pysähtyä kuuntelemaan neiti Fisherin ovella; mutta nyt se oli mahdotonta. Kun hänen palatessaan alkoi silloin tällöin kuulua askelia, jotka likenivät, tai hänen korviinsa kantautui ääntä, jyskytti hänen sydämensä ilmitulon hurjasta pelosta. Kukaan ei saanut nähdä hänen taaskin hiipivän pois tästä paikasta, johon hän suuriluuloisessa hupsuudessaan oli palannut ilmoittamatta, odottaen olevansa tervetullut. Tämä paikka oli hirvittävä — pimeä torni. Hänen täytyi kiiruhtaa sieltä. Miten hän oli pettynyt kolmen vuoden aikana kuvittelemaan sitä ystävälliseksi ja turvaiseksi — pysyväiseksi asuinsijaksi? Neljässä kuukaudessa se oli sysännyt hänet luotansa iäksi.

Taaskin ulos pihalle ja vikkelästi siellä vartoavaan autoon. Jennifer ymmärtäisi, kuinka kolkko tarina olisi, kun hän kertoisi sen. Judith nojasi taaksepäin istuessaan, kutoen sitä draamalliseksi esitykseksi Jenniferin myötätuntoisia korvia varten.

* * * * *

Kaupunki lepäsi hohtavana ja salaperäisesti hymyilevänä auringonpaisteessa; ei tuntunut tuulenhenkäystäkään; rakennuksia, torneja ja katuja hyväili himmeä kullanhohtoinen valo. Täälläkin oli ihan hiljaista. Ihmiset pelasivat kaikenlaisia pelejä. Täällä, jossa oli ollut niin paljon tuttuja kasvoja, näyttivät kaikki oudoilta; ja hänen sivuuttamansa harvat ylioppilaat näyttivät rahvaanomaisilta, jopa likaisilta ja koulupoikamaisilta.

Hän seisahtui epäröivänä kirjakaupan kynnyksellä, mutta meni sitten edelleen. Se, että hänet tunnettaisiin, oli nyt yhtä peloittavaa kuin sekin, ettei häntä tunnettaisi. Mitä ihmiset ajattelisivat hänestä, kun hän harhaili täällä yksinään? Miten hän selittäisi täälläolonsa kyselijöille?

Trinity-yliopiston suurpiha murehti päivänpaisteessa Martinia. Se ei vielä ollut tyyten unohtanut häntä. Se ei ollut hyvillään komeiden nuorten miestensä kuolemasta.

Jos vain Jennifer tulisi pian, voisi hän tarttua hänen käteensä ja tuntea omituista, hekumallista tunnetta surunsa pohjalla, mutta rientää tällä tavoin yksin kaduilla ja pysähdellä, piileksiä ikäänkuin häveten, tähyillen mahdollisesti ilmestyviä tuttuja kasvoja ja kuitenkin peläten niitä näkevänsä — se oli kammottavaa. Niin kävi sellaisille ihmisille, jotka tulivat katsomaan yliopistoaan kaksikymmentä vuotta nuoruutensa jälkeen.

Tonyn täytyi vielä olla Cambridgessa. Hänellä oli nyt yliopiston stipendi… Äkkiä Judithista alkoi tuntua, että Tony oli hyvin likellä, kenties jossakin seuraavan kadunkulman takana, ja hän pujahti kahvilaan turvaan.

Nuori tarjoilijatar tuli hänen luoksensa, hymyillen; nähdessään hänen kasvojensa mielihyväiseen ja tervehtivän ilmeen Judith tunsi painon vierähtävän sydämeltään.

»Tavalliseen pöytäännekö?» kysyi tarjoilijatar vienosti.

»Niin. Odotan ystävääni. Muistattehan hänet.»

»Kyllä varmasti. Sepä hauskaa.»

Hän meni edellä ikkunan kohdalla olevan nurkkapöydän ääreen, viipyi siellä vähän aikaa tarinoimassa, ja sitten hänet kutsuttiin toisaalle.

Kello lähes neljä. Jennifer saattoi myöhästyä; hän myöhästyi aina.

Huone oli tyhjä lukuunottamatta kahta vastaisessa nurkassa istuvaa naista, jotka olivat syventyneet kuiskuttelemaan toisilleen tavallisia kahvilasalaisuuksia. Kuinka paljon lämpöä ja väriä Jennifer toisikaan tullessaan. Judith mietti:

»En katso ovelle päin; katselen ulos ikkunasta; ja kun sitten äkkiä käännyn, on hän edessäni.»

Purppurainen ikkunaverho piilotti hänet mukavasti kadullaliikkujilta; jos hän kurotti kaulaansa, saattoi hän parhaiksi nähdä verhon reunan takaa ulos ikkunasta. Vastapäätä, kapean kadun toisella puolen olevan laajan myymälä-ikkunan eteen oli vedetty sininen verho, ja ikkunalasi oli kuin himmeä peili. Siitä hän tarkkaili sinne tänne menevien ihmisten varjomaisia kuvia.

Kello löi neljä.

Katu alkoi nyt täyttyä. Oli huvittavaa pitää katseensa suunnattuna siniseen verhoon, nähdä ainoastaan aineeton, meluton maailma ihmishahmoja, autoja ja moottoripyöriä ja kokonaan syrjäyttää ulkosalla sakeneva todellisten ihmisten ja koneiden vilinä. Hän katsoisi vain siniseen verhoon ja näkisi Jenniferin heijastuskuvan lähestyvän, ennenkuin huomasi hänet itsensä. Hänen sydämensä jyskytti hänen sitä ajatellessaan.

Myöskin huone alkoi nyt täyttyä. Hän kallisti Jenniferin tuolin nojalleen pöytää vasten, ettei kukaan sitä valtaisi, ja kävi taaskin tarkkailemaan.

Lasin pinta selveni äkkiä; siinä ei ollut ainoatakaan hahmoa. Hän tuijotti himmeään tyhjyyteen ja vartosi.

Sitten lipui siihen verkkaisesti kaksi varjoa, jotka pysähtyivät. Hän silmäili niitä rauhallisesti, tunsi ne tyrmistymättä, käymättä levottomaksi ja ällistymättä. Roddy taivutti päätänsä sytyttääkseen piippunsa. Judith tunsi hänen jalkojensa luonteenomaisen asennon, hänen pitkät raajansa, hänen selkänsä hennon, verrattain kumarahartiaisen viivan. Hän melkein saattoi erottaa Roddyn omituisen tylpän sivukuvan, ylöspäin kaartuvat kulmakarvat sekä silmät. Tony oli hänen seurassaan. Hänen lyhyellä hahmollaan oli kädet taskussa, pää kohotettuna Roddyyn päin, nyökkäillen hieman ikäänkuin vakavassa keskustelussa. Kadun melu tuntui häipyvän, ja minuutin kestäneen, pitkän hengähdyksettömän hiljaisuuden aikana Roddy sytytti piippunsa, viskasi pois tulitikun, pyyhkäisi kädellään tukkaansa, tehden tutun liikkeen, nyökkäsi ja naurahti, kuten näytti, katsoen Tonyyn ja puolittain kääntäen päätänsä omituiseen tapaansa; ja sitten hän lähti edelleen, solui kumppaninsa kanssa lasilevyn reunaan ja katosi.

Hän oli siis tullut tapaamaan Tonyä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan etsinyt mereltä kuollutta Martinia, ikäänkuin ei olisi mitään syytä olla kävelemättä Trinity-yliopiston pihan ohitse, poltellen tupakkaa, nauraen ja puhellen.

Kaipasiko hän Martinia? Oliko hän karkoittanut mielestään murhenäytelmän muiston, kuvaavasti kohauttaen olkapäitänsä? Ajatteliko hän koskaan Judithia, tuntien hetkellistä vaivautumista?

Tony saisi nyt pitää hänet kokonaan hallussaan; ei enää Martinia eikä Judithia sekaantumassa. Hän olisi onnellinen. He pääsisivät likemmäksi toisiaan, eikä Judith enää milloinkaan voisi astua heidän väliinsä, sillä enää ei Judithia ollut. Mistähän he keskustelivat niin vakavasti — mistä, mistä? Tuokioksi Judithin taaskin valtasi vanha tietämisen, ymmärtämisen kaipaus, ja sitä seurasi äärimmäinen ajatuksettomuus; ja hän käsitti, ettei hän ollut koskaan tuntenut Roddya. Roddy ei ollut milloinkaan ollut häntä varten, ei ollut kertaakaan, ei edes tunniksi, muuttunut osaksi tosielämästä, vaan ollut toistuva unelma, olento, jonka hän aina oli nähnyt epänormaalisen kirkkaasti ja perinpohjaisesti vääntyneenä. Se unelma oli vallannut hänen koko elämänsä merkityksensä pulmalla, mutta nyt hän oli vapautunut siitä.

Hän oli koettanut tehdä haaveen todellisuudeksi; hän oli jaksanut kerran kiskoa vastahakoisen Roddyn polultaan häntä kohtaamaan, pakottanut sellaiset tiet yhtymään, joiden ei olisi pitänyt yhtyä; ja sitten oli seurauksena ollut turmio.

Hänestä tuntui kuin hän olisi äkkiä herännyt. Roddy, Roddy itse oli mennyt ohitse ulkona kadulla. Hän olisi voinut nähdä Roddyn, mutta sensijaan hänen katseensa ei ollut värähtänytkään pois peilikuvasta. Varjo, joka oli luotu verholle ja sitten taaskin pyyhkäisty pois; Roddy ei ollut milloinkaan ollut paljoa kummempi; oli sopivan tunnusmerkillistä, että hän oli sallinut Roddyn tällä tavoin poistua viimeisen kerran näkyvistään, sillä varmaa oli, ettei hän enää koskaan näkisi Roddya.

Puoliviisi. Enää hän ei silmäilisi ikkunasta Jenniferiä. Vasta nyt hänen mieleensä välähti, että Jennifer ei ehkä tulisikaan. Hän viittasi tarjoilijattarelle ja tilasi kiinalaista teetä ja leivoksen.

»En enää odota ystävääni. Hänelle on täytynyt sattua jokin viivytys.»

Hän istui edelleen, murennellen leivostaan ja ryyppien teetänsä. Hän laski kolme kertaa hyvin verkkaisesti kahteenkymmeneen ja katsahti sitten ovelle. Sitten hän laski taaskin. Hän otti ikkunalaudalta kuvalehden ja silmäili sitä. Jos hän katselisi kaikki sen sivut vilkaisemattakaan muualle, niin Jennifer tulisi.

Neljännestä vaille viisi. Jennifer oli saattanut erehtyä kahvilasta; ehkä hän istui vartoamassa jossakin muualla. Mutta se oli mahdotonta. Kenties hän oli sekoittanut määrätunnin, määräpäivän…

Hän otti Jenniferin kirjeen laukustaan. Lokakuun neljäskolmatta päivä.
Kello neljä. »Älä odota minua kello viiden jälkeen!»

Mitähän Jennifer oli sotkenut näkymättömäksi? Judith tarkasti paksua tahraa, mutta siitä ei erottanut mitään.

Kello löi viisi. Viimeisen lyönnin tauottua kaikumasta hän nousi pöydästä, maksoi laskunsa ja meni jälleen ulos hilpeän näköisille kaduille, joilla ei enää ollut mitään pelättävää eikä toivottavaa.

* * * * *

Juna lähti puhkuen asemalta.

Jäähyväiset Cambridgelle, jolle hän merkitsi tyhjääkin vähemmän. Hän oli pettynyt kuvittelemaan sillä olevan jonkinlaisia helliä tunteita häntä kohtaan. Ulkokuori kohteliaana se oli tuntenut vastenmielisyyttä ja epäluuloa häntä ja kaikkia muita naisia kohtaan; ja nyt se ei ollut häntä tuntevinaan. Se kääriytyi usviinsa, kietoen niihin Roddyn, Tonyn ja kaikki muut nuoret miehet, sallien hänen poistua.

Tuli pimeä, ja kynnetyt pellot suoltuivat pyörien ja lipuen taaksepäin, savunvalkeat iltausvat leijailivat raskaina alhaalla himmeiden, kylmän sinipunervien lakeuksien yllä.

Hän oli taaskin matkalla kotiin ollakseen siellä yksin. Hän hymyili, alkaen äkkiä ajatella, että häntä saatettaisiin pitää säälittävänä, niin täydellinen oli hänen yksinäisyytensä.

Toinen toisensa jälkeen olivat he kaikki poistuneet hänen luotansa, Jennifer viimeiseksi. Kenties Jennifer ei ollut hetkeäkään aikonut palata; tai kenties hänen rohkeutensa oli pettänyt viimeisellä hetkellä. Viisas Jennifer valutti pois entisyytensä edetessään; hän ei sallinut sen kiskoa häntä takaisin entisiin silmukkoihinsa ja pulmiinsa ja takerruttua häntä niihin uudelleen. Hän ei tahtonut palata Judithin luokse, rakastaa häntä ja olla taaskin huolissaan hänen tähtensä; eikä hän myöskään halunnut palata näkemään, että kaikki oli muuttunut, että tänä kymmenkuukautisena väliaikana elämä oli erottanut heidät niin, ettei yhtymisestä ollut toivoakaan. Niin, Jennifer oli taaskin pujahtanut vapaaksi. Hän ei ollut aikonutkaan palata.

Mutta sittenkin oli mahdotonta tuntea sääliä itseään kohtaan. Kenties mieltä turrutti junan yksitoikkoinen, toistuva liike ja ryminä, tuudittaen sitä onnellisuutta muistuttavaan tilaan.

Kun hän ehtisi kotiin, näkisi hän, että puutarhassa kirsikkapuu oli hakattu poikki. Tänä aamuna hän oli nähnyt puutarhurin lähtevän viemään kirvestä sen kuolevan rungon juurelle. Myöskin kirsikkapuu olisi mennyt. Naapuritalossa olisi näkyvissä taulu: Myytävänä. Ei kukaan naapuritalon lapsista ollut tarkoitettu häntä varten. Mutta hän oli ulkopuolelta tunkeutunut heidän keskuuteensa ja ottanut heidät toisen toisensa jälkeen itselleen. Hän oli sittenkin ollut voimakkaampi kuin he kaikki yhteensä.

Viimeinkin hän oli päässyt eroon heikkoudestaan, siitä turhasta päähänpiintymästä, että hän oli riippuvainen muista ihmisistä. Nyt hänellä ei ollut ketään muita kuin oma itsensä; ja niin oli parasta.

Tämä olisi onnellista — tämä tyhjyys, tämä kevyt, väritön tila, tämä ajatuksettomuus ja tunteettomuus.

Hän oli sellainen henkilö, jonka koko entisyys muodosti laajan ympyrän, nyt täydellistyneen ja valmiin syrjäytettäväksi.

Pian hänen täytyisi alkaa miettiä: Mitä nyt?

Mutta ei ihan vielä.