KAHDESTOISTA LUKU
Gibraltarin piiritys
1. Mestarilaukaus
Gibraltarin viimeisen piirityksen aikana nousin minä lord Rodneyn johtamaan laivastoon, jonka oli määrä viedä muonavaroja linnaan. Aikomukseni oli näet käydä tervehtimässä vanhaa ystävääni, kenraali Elliotia, joka linnan puolustuksessa oli hankkinut itselleen lakastumattomia laakereita. Ensimmäisten ilonpuuskain perästä — jotka ovat varsin tavallisia kahden vanhan ystävän jälleen kohdatessa toisiansa — kävin kenraalin kanssa ympäri linnan, saadakseni selvää vihollisten aikeista ja varustuksista. Olin Lontoosta ottanut mukaani erinomaisen peiliteleskopin. Sen avulla minä huomasin, kuinka vihollinen paraikaa ojentaa 36-naulaista tykkiä sitä vallinsarvea kohti, jossa me seisoimme. Kenraali, tuon kuultuansa, tahtoi itse katsoa teleskopiin, ollaksensa varma minun näkemästäni. Hän kiikaroitsi kokonaisen tunnin ja sitten vasta näki sen, minkä minä olin huomannut yhdellä ainoalla silmäyksellä. Sitten pidettiin suuri sotaneuvottelu, johon minutkin kutsuttiin, kaukoputkeni kun oli herättänyt heissä suurta kunnioitusta minun sotataitoani kohtaan. Tuumittiin sinne, tuumittiin tänne, mutta mihinkään päätökseen ei päästy.
Kenraalin luvalla minä silloin tuotin lähimmästä patterista 48-naulaisen ja suuntasin sen niin tarkasti — tykistöasioissa näet, sen saatan kerskailematta sanoa, en ole vielä vertaistani löytänyt — niin tarkasti, että olin aivan varma osaavani oikeaan.
Seurasin suurimmalla huolella vihollisten tykkimiesten liikkeitä, ja samassa silmänräpäyksessä kuin he panivat tuliluntun sankkiin, samassa minäkin käskin lauaista. Keskitiessä iskivät luodit yhteen, ja vaikutus oli kerrassaan hämmästyttävä. Vihollisen luoti ponnahti takaisin niin hirveätä vauhtia, että tempaisi pään siltä sotamieheltä, joka oli tykin lauaissut, mutta ei siinä kyllä: kuusitoista muuta sotamiestä, jotka läksivät pakenemaan Afrikan rantaa kohti, nekin jäivät päätään vaille. Ja ennenkuin luoti oli ennättänyt Berberiaan, katkaisi se satamassa kolmelta sotalaivalta päämastot ja lensi sitten kaksisataa Englannin peninkulmaa sisämaahan ja putosi erään majan katosta sisään, lyöden vanhalta eukolta, joka seljällään makasi lattialla, ainoan hampaan rikki, ja pysähtyi viimein hänen kulkkuunsa. Eukon mies, joka muutaman silmänräpäyksen perästä saapui kotia, yritti kiskaisemaan luotia ulos, mutta se kun istui kovin lujassa, hoksasi hän kaikeksi onneksi takoa sen vasaralla muijansa vatsaan, josta se sitten aikaa voittaen tuli tavallisella lailla ulos.
Tämä ei ollut ainoa palvelus, minkä meidän tykin luoti meille teki. Ei siinä kyllä, että se työnsi vihollisen luodin edellämainitulla tavalla takaisin, vaan kiskaisipa se vihollisten tykin irti lavetilta ja paiskasi sen niin hirveällä voimalla erään laivan ruomaan, että laiva täyttyi vedellä ja upposi, vieden meren pohjaan tuhatkunnan matrosseja ja suuren määrän meri-sotamiehiä.
Olihan tämä tietysti erinomainen teko. En kumminkaan tahdo sitä kokonaan oman itseni ansioksi lukea. Itse aate on kyllä luettava minun ja minun älyni kunniaksi, mutta oli minulla siinä jonkun verran sattumakin apunani. Perästäpäin sain tietää, että meidän 48-naulaisessa oli ollut kaksinkertainen panos: siitähän se kauhea voima ja tuhoisa vaikutus.
Palkinnoksi minun osoittamastani avusta tarjosi kenraali Elliot minulle upseerin valtakirjan, mutta minä kieltäysin vastaan-ottamasta sitä, tyytyen vaan siihen kiitokseen, jonka hän samana iltana lausui minulle koko kenraalistaabinsa läsnäollessa.
2. Pappina
Olen aina ihaillut Englantilaisia, ne kun ovat todellakin urhoollista väkeä. Ja niinpä päätin olla linnassa niin kauan, että saisin vielä kerran tehdä sen puolustajille jonkun palveluksen.
Kolme viikkoa äskeisen tapauksen jälkeen ilmaantuikin tilaisuus siihen.
Papiksi puettuna minä läksin kerran kello yksi aamulla linnasta ja pääsin kuin pääsinkin vartijalinjain läpi vihollisten leiriin. Siellä menin siihen telttaan, johon kreivi Artois oli kutsunut koolle korkeimmat päälliköt ja koko joukon upseereita, esittääkseen heille suunnitelmansa huomista rynnäkköä varten.
Valhepukuni turvissa sain kenenkään estämättä olla läsnä heidän keskusteluissaan.
Sotaneuvottelusta lähdettyään kävivät herrat levolle, ja pian oli koko leiri, yksin vartijatkin, syvässä unessa. Minä heti työhön: kiskoin tykit irti laveteiltaan, 48-naulaisista 24-naulaisiin saakka — niitä oli yhteensä kolmesataa kappaletta — ja heitin ne noin kolmen peninkulman päähän rannasta. Siellä ne sitten upposivat meren syvyyteen. Täytyy tunnustaani, että tämmöinen työ ihan ilman apulaista oli raskain, mitä milloinkaan olen tehnyt.
Suoritettuani kaiken tämän, minä raahasin kaikki lavetit ja rattaat keskelle leiriä, ja jott'ei rattaiden kolina herättäisi ihmisiä, kannoin ne yhdet kummassakin kainalossa kasaan, joka vähitellen kohosi niin korkeaksi kuin Gibraltarin kalliot. Otin sitten palasen 48-naulaisesta ja iskin sillä tulta erästä kiviseinää vasten, joka näytti olevan jäännöksiä maurilaisesta rakennuksesta ja ulottui kolmattakymmentä jalkaa maan sisään, niin, iskin tulta, sytytin luutun ja pistin koko kasan tuleen. Ohimennen olkoon mainittu, että olin koko ampumavaraston heittänyt päällimmäiseksi. Koska minä, varovaisesti kyllä, olin pannut kasan pohjalle kaiken sen, mikä helpoimmin syttyy, niin leimusi pian aika rovio ilmivalkeassa. Torjuakseni päältäni kaikki epäluulot, minä itse ensimmäiseksi nostin hälyn. Leirissä syntyi kauhea hämmästys, arvaahan sen. Syyksi otaksuttiin yleensä, että linnue oli yöllä tehnyt ulos-hyökkäyksen, luusittuansa vartijat. Muutoin sen muka ei olisi onnistunut näin perin pohjin hävittää kaikkia tykkejä.
Hallitukselle sittemmin annetuissa virallisissa kertomuksissa puhutaan kyllä suurista tulipalon tuottamista tuhoista vihollisten leirissä, mutta ei kukaan tiennyt, kuka sen oikeastaan oli matkaansaattanut. Ja mahdotonta olisi ollut kenenkään tietääkään sitä, sillä vaikka minä, yksin minä olen se, joka sinä yönä pelastin Gibraltarin, en ole siitä kenellekään koskaan puhunut. En edes ilmaissut asian todellista laitaa kenraali Elliotillekaan. Kreivi Artois säikähti niin sanomattomasti, että pakeni sieltä kera väkensä kaiken, juosten yhtämittaa neljätoistakymmentä päivää, kunnes saapuivat Parisiin. Heidän kauhistuksensa oli niin suuri, ett'eivät kolmeen kuukauteen voineet einettä suuhunsa panna; ilmasta vaan elivät koko sen ajan.
3. Pommi ja sen seuraukset
Pari kuukautta sen jälkeen kuin olin piiritetyille tehnyt tämän suuren palveluksen, istuin kerran illallisilla kenraali Elliotin luona. Yks kaks tulee pommi — minä nähkääs en ollut ennättänyt panna vihollisen mörsäreitä menemään samaa tietä kuin tykkejä, — tulee pommi katon läpi ja iskee keskelle pöytää. Kenraali teki, niinkuin jokainen hänen sijassaan olisi tehnyt: syöksi suin päin salista ulos. Mutta minä sieppasin pommista kiinni, ennenkuin se pääsi räjähtämään, ja vein sen erään kallion huipulle. Tästä tähystyspaikasta minä huomasin rannanpuoleisella kukkulalla, jonkun matkan päässä vihollisten leiristä, suuren ihmispaljouden. Paljaalla silmällä en kumminkaan erottanut, mitä ne siellä tekevät. Otin teleskopini ja — katso ne olivat vihollisia, ja heidän keskellään oli kaksi meidän joukosta, muuan kenraali ja eräs översti, joitten kanssa olin vasta eilen istunut illallisilla, ja jotka yön pimeässä olivat hiipineet vihollisten leiriin. Nyt oli heidät otettu kiinni, ja parhaillaan olivat viholliset vetämässä heitä hirteen.
Matka oli niin pitkä, ett'ei pommia käynyt viskaaminen sinne noin vaan käsivaralta. Mutta silloin muistin kaikeksi onneksi, että onhan minulla linko taskussani. Pistin pommin linkoon ja sinkautin sen keskelle vihollisjoukkoa. Maahan tultuaan, se räjähti ja tappoi kaikki muut, paitsi noita kahta englantilaista upseeria, jotka onneksensa jo olivat hirressä. Pommista lensi muutamia siruja hirsipuitten juureen, niin että ne kaatuivat kumoon.
Tuskin he olivat heilahtaneet maahan, niin jo koettivat arvata, mitenkä kaikki tämä oli tapahtunut. Nähdessään vartijat ja pyövelit ja koko ihmisjoukon makaavan hengettöminä, päästivät he toisiltansa auki nuo hankalat ja ahtaat kaulaliinat, juoksivat rantaan, hyppäsivät espanjalaiseen venheesen ja soudattivat itsensä omaan rantaan.
Olin juuri kertomassa kenraali Elliotille, mitä tapahtunut oli, kun he saapuivat meidän luoksemme. Siinä sitä sitten molemmin puolin seliteltiin ja kiitoksia edeskannettiin, ja kovin hauskasti vietettiin tämän merkillisen päivän ilta.
4. Kolme kuukautta kadoksissa
Pian sen jälkeen läksin Gibraltarista ja palasin Lontoosen, jossa minulla oli yksi merkillisimpiä seikkailuja elämässäni.
Olin lähtenyt kerran Wappingin puolelle katsomaan muutamain Hampuriin lähettämieni esineitten lastaamista laivaan. Palasin kotia Towerin linnan kautta. Päivä oli kuuma, ja minua väsytti kovasti. Päästäkseni siimekseen, päätin pistäytyä yhteen linnan monista tykeistä: siinähän on niin mukava levätä. Tuskin olin kömpinyt sisään, niin jo nukuinkin sikeään uneen. Mutta silloin sattui olemaankin neljäs päivä heinäkuuta, kuningas Yrjö III:n syntymäpäivä, jonka kunniaksi ammutaan kaikista linnan tykeistä. Ne oli ladattu jo aamulla, ja kosk'ei kenenkään johtunut mieleenkään, että minä olisin yhdessä niistä, niin lauaistiin minunkin tykkini, ja minut lennätti kattojen yli virran toiselle puolelle kauaksi eräälle vuokratilalle Bermondseyn ja Deptfordin välillä. Siellä minä putosin päistikkaa suuren heinäpieleksen sisään, heräämättä ensinkään, huumauneena arvatenkin kovasta täräyksestä.
Noin kolme kuukautta sen jälkeen nousi heinäin hinta niin korkeaksi, että vuokraaja näki edulliseksi myödä heinävarastonsa. Se pieles, jossa minä olin, oli suurin kaikista: siinä oli ainakin viisisataa kuormallista. Siksipä alottivatkin siitä. Minä heräsin kovaääniseen puheesen: ihmiset hääräilivät siellä, asetellessaan tikapuita pielestä vastaan. Hiukan vielä unen pöppörissä ja oikein käsittämättä, missä olenkaan, minä kavahdin ja aioin paeta, mutta putosinkin suoraa päätä vuokraajan niskaan. Minä pääsin tuosta törmäyksestä aivan ehjin nahoin, mutta sitä kauheammin kävi vuokraajan: häneltä meni niskat nurin, ja siihen hän jäi eikä hievahtanutkaan enää. Mieleni rauhoittui kumminkin, kun perästäpäin sain tietää hänen olleen kuuluisan saiturin, joka piti viljojansa ja muita maansa tuotteita niin kauan säilössä, kunnes niitten hinta oli noussut suunnattomiin; silloin hän vasta rupesi myömään niitä. Tuo väkivaltainen kuolema oli siis ansaittu rangaistus hänen suurista rikoksistaan ja köyhälle kansalle oikea hyvä työ.
Kovin tuntui minusta kummalliselta liittää ajatukseni jälleen siihen hetkeen, jolloin kolme kuukautta sitten olin nukahtanut tykin sisään. Ja kuinka suuri olikaan ystävieni hämmästys, kun jälleen näkivät minut! He olivat viikkomäärin turhaan tiedustelleet ja kuulustelleet minua joka haaralta.