YHDESTOISTA LUKU
Kuudes seikkailu merellä
1. Padishahin viinit
Egyptistä palattuani minusta tuli padishahin kaikki kaikessa: minä, niinkuin sanotaan, tein sekä sateet että päivänpaisteet. Hänen majesteetinsa ei tullut toimeen ilman minua. Minun piti aterioida hänen kanssaan sekä päivälliset että illalliset. Täytyy sanoani, että kaikista hallitsijoista koko maailmassa on Turkin keisarilla kaikkein paras pöytä, tietysti ainoastaan ruokiin nähden, sillä tietäähän jokainen, että Muhammed kielsi uskovaisiltaan viinin juonnin kokonaan. Ei ole siis toivomistakaan, että Turkkilaisen pöydässä saa lasillisen viiniä. Mutta mikä ei tapahdu julkisesti, se useinkin tapahtuu salaisuudessa, ja koranin kielloista huolimatta on monikin Turkkilainen yhtä hyvä viinin tuntija kuin mikä saksalainen ritari hyvänsä, ja niin oli hänen majesteetinsa padishahinkin laita.
Hänen päivällisillään, joissa suurvisirikin oli läsnä, ei ollut viinistä edes puhettakaan, mutta pöydästä noustua oli hänen majesteetillansa pullollinen kelpo viiniä varattuna kabinetissansa.
Kerran hänen majesteetinsa viittasi minua tulemaan perässänsä. Hänen omaan huoneesensa tultuamme, padishah väänsi oven lukkoon ja veti kaapistansa esille viinipullon.
— Münchhausen, — lausui hän, — te kristityt olette viinin tuntijoita, sen tiedän. Kas tässä on pullollinen tokaijia, ainoa mikä minulla on, ja olenpa vakuutettu, ett'ette te ikipäivinänne ole parempaa maistanut.
Sen sanottuaan, hän täytti lasin itselleen ja minulle. Me tyhjensimme ne pitkin kulauksin.
— No niin! — virkkoi hän. — Mitäs sanotte? Erinomaista, eikö niin?
— Vallan hyvää, — vastasin minä, — mutta teidän majesteetinne luvalla uskallan sanoa, että olen minä parempaakin juonut, nimittäin keisari Kaarlo VI:n luona Wienissä. Sapperment! Olisinpa suonut, että teidän majesteetinnekin olisi saanut maistaa sitä!
— Rakas Münchhausen! — vastasi hän. En tahdo teitä loukata, mutta enpä luule, että tämän parempaa tokaijia löytyy missään. Tämänkin ainoan pullon sain eräältä unkarilaiselta magnaatilta, joka kehui sitä tavattomasti.
— Hölynpölyä se mies puhui, teidän majesteetinne, pelkkää pötyä. Ero on tokaijilla ja tokaijilla. Paljonkos panette vetoa, teidän majesteetinne, että minä tunnin kuluessa hankin teille pullon tokaijia suoraa päätä keisarillisesta kellarista Wienissä? Ja se on oleva jo näköjäänkin toisellaista kuin tämä?
— Münchhausen! Te laskettelette perättömiä.
— En ensinkään. Tunnin kuluttua on teidän majesteetillanne oleva pullollinen tokaijia Itävallan keisarinnan kellarista ja ihan toista leimaa kuin tämä myrkyn vierimmäinen.
— Münchhausen! Te tahdotte tehdä pilaa minusta, ja siitä min'en tykkää ensinkään. Olen teitä aina pitänyt järkevänä, totuutta rakastavana miehenä, mutta nyt rupean luulemaan, että totuus on saanut teiltä korvatillikan.
— Lyökää veto, teidän majesteetinne. Ellen minä pidä lupaustani, ja tiedättehän te, majesteeti, ett'ei minun tapani ole sanaani syödä, niin saatte huoleti ottaa pääni: eikä minun pääni olekaan pelkkää lanttua. Sen panen minä vetoon; entäs te, majesteeti?
— Olkoon menneeksi! Ellei kello neljä, määrälleen neljä, pullo ole täällä, niin lyötän minä armotta teiltä pään poikki, sillä minä en siedä ivaa, en parhaimmilta ystäviltänikään. Jos te sitä vastoin täytätte lupauksenne, niin saatte minun aarreaitastani ottaa kultaa, hopeata ja kalliita kiviä niin paljon kuin väkevin mies jaksaa kantaa.
— Se oli miehen puhetta se, — vastasin minä.
Pyysin kynää ja mustetta ja kirjoitin keisarinnalle Maria Teresialle seuraavan lapun:
"Teidän Majesteetinne on, keisarikunnan perijättärenä, epäilemättä perinyt myöskin jalon isänne viinikellarin. Rohkenen anoa, että tämän tuojalle annettaisiin pullollinen sitä tokaijia, jota minä niin usein join Teidän ikimuistettavan isänne kanssa. Mutta sitä parasta lajia, sillä kysymyksessä on suuri veto. Käytän tilaisuutta, lausuakseni Teidän Majesteetillenne minun syvimmän kunnioitukseni, ollen j.n.e., j.n.e.
Paroni von Münchhausen."
Kello kun oli jo 5 minuttia yli kolmen, annoin minä tämän lapun sulkematonna juoksijalle, joka päästi puntit jaloistaan ja läksi suoraa päätä kiitämään Wieniin.
Sitten joimme me, padishah ja minä, pullon loppuun, odotellessamme sitä keisarinnalta Maria Teresialta tulevaa. Kello löi neljänneksen yli kolmen, löi puoli neljä, löi kolme ja kolme neljännestä, mutta ei vaan kuulu kuriiria. Täytyy tunnustaani, ett'en ollut oikein rauhallisella mielellä, varsinkin, kun huomasin hänen majesteetinsa tuon tuostakin vilkaisevan kellon nauhaan, jolla tavallisesti pyöveli soitetaan sisään. Hän salli minun lähteä puutarhaan, raitista ilmaa hengittämään, mutta pani mukaani kaksi mykkää murjaania, jotka eivät minua hetkeksikään päästäneet näkyvistään. Kello oli viittä vaille neljä. Kuolemantuska valtasi minut; en kielläkään. Hädissäni panin hakemaan kuulijatani ja ampujatani. He saapuivat heti. Kuulija pani korvansa maahan. Olin joutua suunniltani, kuultuani hänen ilmoittavan, että juoksija nukkuu kaukana täältä ja kuorsaa nenänsä täydeltä. Tuskin oli uljas ampujani kuullut tuon, niin jo hyppäsi korkeille portaille, kohosi varpailleen, paremmin nähdäksensä, ja huusi:
— Totta maarian! Tuollahan se laiskajaakko makaa tammen juurella lähellä Belgradin kaupunkia, pullo vieressään. Malttakaas, niin minä kutkutan häntä hieman.
Sen sanottuaan hän ojensi pyssynsä ja laukaisi täyden panoksen puun latvaan. Rakeina silloin tulla rapisi nukkujan päälle terhoja ja oksia ja lehtiä. Mies heräsi ja huomattuaan nukahtaneensa liian kauan, läksi juoksemaan niin kiivaasti, että kun kello oli kolme ja viisikymmentä yhdeksän ja puoli minuttia, seisoi hän padishahin oven edessä, kädessään pullo ja toisessa omakätinen kirje keisarinnalta Maria Teresialta.
Padishah sieppasi pullon heti, maistoi viiniä, ja sanomaton mielihyvä levisi hänen kasvoilleen.
— Münchhausen, — lausui herkkusuinen majesteeti, — ettehän pahaksenne pane, jos säästän tämän pullon oman suuni varalle. Teillä on Wienissä enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla ja saatte sieltä itsellenne helposti toisen tällaisen.
Sen sanottuaan hän pani pullon kaappiinsa lukon taakse, pisti avaimen housujensa taskuun ja soitti rahanvartijaansa. Mikä ihana kilinä!
— Minun täytyy maksaa veto, — virkkoi hän minulle.
Hän kääntyi sitten rahanvartijansa puoleen:
— Kuule sinä! Anna ystävälleni Münchhausenille niin paljo kultaa, hopeata ja kalliita kiviä kuin väkevin mies kantaa jaksaa. Mene!
Rahanvartija kumarsi herransa edessä maahan asti. Padishah puristi lämpimästi kättäni ja päästi meidät menemään.
2. Kuin tina tuhkaan
Arvaa sen, ett'en minä vitkastellut hetkeäkään, täyttäessäni armollisen herran suosiollista käskyä. Panin noutamaan väkevän palvelijani. Hän tuli, pitkä hamppuköysi mukanaan. Yhdessä lähdettiin sitten padishahin aarreaittaan, ja kun sieltä takaisin tultiin, niin eipä sinne todellakaan paljoa jäljelle jäänyt. Riensin sitten saaliineni tuota pikaa satamaan, palkkasin suurimman aluksen ja nostatin heti kohta ankkurin, saadakseni aarteeni turvalliseen kätköön, ennenkuin mitään kolttosia väliin tulisi.
Pelkäsin pahaa, ja pahoin kävikin. Rahanvartija jätti aarreaitan oven perässään auki — turhapa olisi ollut sitä enää lukkoon pannakaan — ja juoksi kuin henkensä edestä padishahin luokse ilmoittamaan, kuinka ylenpalttisella tavalla minä olin käyttänyt hyödykseni hänen majesteetinsa auliutta. Padishah oli kuin pilvistä pudonnut ja katui nyt ennen-aikaista päätöstään. Hän käski suur-amiraalinsa lähteä koko laivastolla ajamaan minua takaa ja teroittamaan minulle mieleen, ett'eihän se veto sillä tapaa ollut käsitettävä. Olin ennättänyt vain pari peninkulmaa edelle, kun näin koko Turkin laivaston tulevan täysissä purjeissa perässäni. Silloin minun pää parkani, joka luuli istuvansa jo hyvinkin lujasti sijoillaan, alkoi huojua enemmän kuin koskaan ennen. Mutta enpä muistanutkaan puhaltajaani.
— Olkaa rauhassa, eksellensi, — sanoi hän.
Hän asettui aluksen perään, toinen sierain Turkin laivastoa, toinen meidän purjeita kohti ja alkoi puhaltaa niin valtavan väkevästi, että sotalaivoilta purjeet repesi ja köydet katkesi ja mastot taittui, ja koko laivasto ajautui vähissä hengin takaisin satamaan. Meidän alus sitä vastoin pääsi moniaan tunnin perästä Italian rannalle.
Eipä minun iloani kumminkaan pitkälle piisannut. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kerjäläisiä on Italiassa yhä edelleenkin niin tavattoman paljo ja polisi niin kunnotonta, että minulta meni suurin osa rikkauksiani pelkkiin almuihin. Ja lopunkin veivät minulta maantienrosvot matkallani Roomaan.