KYMMENES LUKU
Viides seikkailu merellä
1. Erinomaisia palvelijoita
Kerron tässä vielä erään tapauksen, joka sattui minulle vähäistä ennen kuin palasin Europpaan.
Heidän majestettiensa Venäjän ja Itävallan sekä Franskan keisarien lähettiläät olivat esittäneet minut padishahille, joksi Turkin sulttania myöskin sanotaan. Hän se sitten kerran lähetti minut hyvin tärkeälle toimelle Kairoon. Tehtäväni oli suoritettava mitä suurimmassa salaisuudessa.
Minä läksin liikkeelle suurella prameudella, mukanani monilukuinen seurue. Matkan varrella minun onnistui pestata palvelukseeni muutamia aivan erinomaisia miehiä. Tuskin oli näet päästy Konstantinopolista moniaita peninkulmia, niin huomasin pienen, hieveröisen miehen, joka juosta vilisti sanomatonta vauhtia ketoa pitkin, vaikka oli miehellä vähintänsä viidenkymmenen naulan painoinen lyijyluoti kummassakin jalassa.
Ihan hämilläni tuosta, minä huusin hänet luokseni ja kysyin:
— Minnes sinulla semmoinen hätä, hyvä ystävä, ja miksi nuo raskaat painot jalassa?
— Läksin Wienistä puoli tuntia sitten, vastasi hän. — Olin siellä erään suuren herran palveluksessa, mutta hän erotti minut vast'ikään palveluksestaan. Ja minä kun en nyt tarvitse täyttä vauhtia, niin pistin nämä puntit jalkaan, jott'en liikoja liikkuisi. Moderati durant (kestää, kun malttaa), niinkuin se entinen opettaja meille sanoi.
Mies miellytti minua kovin. Kysäisin, tahtoisiko hän astua minun palvelukseeni, ja hän suostui heti. Lähdettiin matkalle jälleen ja nähtiin monta kaupunkia ja maata.
Jonkun ajan perästä näin maantien varrella miehen pitkänään, korva maassa kiinni, niinkuin olisi haastellut manalaisten kanssa.
— Mitäs kuuntelet, ystävä? — kysäisin minä.
— Kuuntelen tässä lystikseni, mitenkä ruoho kasvaa.
— Ettäkö kuulet oikein?
— Ihan selvään.
— Tule sitten minun palvelukseeni, hyvä ystävä. Ties mihinkä vielä niin tarkkaa korvaa tarvitaan.
Hän nousi ja läksi mukaani.
Vähän matkan päässä siitä seisoo mäentörmällä metsämies ja tähtää pyssyllään ihan ilmaan.
— Onnea vaan! — huusin minä. — Mutta mihinkäs sinä tähtäät? Enhän minä näe muuta kuin selvän taivaan.
— Niin no, — vastasi hän, — koettelin tässä vaan uutta pyssyäni. Strassburgin kirkon tornin huipulla istui varpunen; pudotin sen vast'ikään maahan.
Se, joka tietää, kuinka innokkaasti minä harrastan jaloa metsästämisen urheilua, hän käsittää, miksikä minä heti kohta kavahdin kaulaan tätä erinomaista ampujaa ja puristin häntä rintaani vastaan.
Yhdessä lähdettiin tuosta edelleen ja saavuttiin vähitellen Libanonin vuorille. Siellä kohtasimme erään seedrimetsän rinteellä tanakan, lujaluisen miehen vetämässä nuorasta, joka oli kierretty koko metsän ympäri.
— Mitäs teet, ystävä hyvä? — tiedustin minä.
— Läksin rakennushirsiä metsästä, mutta unohtui kirves kotio. Täytyy tässä käyttää muita konsteja.
Sen lausuttuaan hän nykäisi maahan koko metsän, vaikka sitä oli hyväkin peninkulma ympäri mitaten, nykäisi niinkuin minkä kaislakimpun ja kantoi sitten puut yhteen kasaan. Arvaahan sen, mitä minä silloin tein. Olisin mieluummin luopunut koko lähettilään palkasta kuin moisesta ravajaakosta.
Tuskin olimme astuneet Egyptin alueelle, niin nousi sellainen myrsky, että olin kaatua kumoon miehineni, hevosineni ja vaunuineni; hyvä, ett'ei ihan ilmaan lennättänyt. Tiestä vasemmalla seisoi seitsemän tuulimyllyä rinnatusten, ja niitten siivet pyörivät sitä vauhtia kuin rukin ratas kiivaimmillaan. Jonkun matkan päässä siitä loikoi maassa jättiläisen kokoinen mies, painaen peukalollaan kiinni vasenta sieraintaan. Huomattuaan meidän hämmästyksemme ja nähtyään, mikä työ ja tekeminen meillä on, pysyäksemme pystyssä, hän nousi, kääntyi meidän puoleemme ja, kuten hyvin kasvatettu palvelija konsanaankin, kumarsi meille syvään lakki kourassa. Samassa silmänräpäyksessä lakkasi tuulikin kokonaan, ihme kyllä, ja myllyt pysähtyivät.
— Nyt ei mahda olla laita oikea, — arvelin minä itsekseni, kummastellen mointa ilmiötä ja huusin:
— Mies hoi! Mitäs tämä merkitsee? Onko sinulla paholainen nahassasi vai lienetkö paholainen itse?
— Suokaa anteeksi, eksellensi, — vastasi hän; — laitoin tässä vähän tuulta meidän isännälle, myllärille. Piti panna toinen sierain tukkoon, jott'ei myllyt liian kovaa kävis.
— Tuostapa — arvelin itsekseni — saa uutta tuulta, jos kotona välistä sattuu kertomaan niin paljon, että henkeä salpaa.
Kaupat tehtiin. Puhaltaja jätti myllyt ja myllärit ja seurasi minua.
Tultiin siitä sitten vihdoin Kairoon.
Heti kuin olin minulle annetun toimeni onnellisesti täyttänyt, päästin palveluksestani kaiken muun väen ja pidätin vaan nuo merkilliset miehet. Niitten kanssa läksin sitten paluumatkalle yksityisenä miehenä. Sää kun oli kaunis ja Niilinvirta ihanampi kuin kykenisi kuvaamaankaan, päätin vuokrata purren ja laskea siinä alas virtaa hamaan Aleksandriaan.
2. Niilin tulvat ja mitä sitten seurasi
Palausmatka sujui varsin hyvin puoli kolmatta päivää, mutta kolmannen ehtoopuolella rupesi Niili tulvimaan tavattoman nopeasti. Neljäntenä päivänä olivat rannat molemmin puolin veden vallassa useamman peninkulman alalta. Viidentenä päivänä auringon laskun aikana takertui pursi johonkin, jota luulin kaislistoksi. Mutta aamulla, päivän noustessa, huomasinkin, että ylt'ympärillä kasvaa mandelipuita, täynnään kypsiä ja mitä houkuttelevimpia hedelmiä. Luotiminen osoitti kuusikymmentä jalkaa vettä, mutta eteenpäin ei päästy eikä takaisinkaan. Kello kahdeksan tai yhdeksän — mikäli auringosta osasi päättää — nousi äkkiä ankara tuuli. Pursi kallistui, täyttyi vedellä ja upposi melkein silmänräpäyksessä.
Kaikeksi onneksi ei yhtään ihmistä hukkunut, — meitä oli kahdeksan aika-ihmistä ja kaksi lasta. Me pysyttelimme puitten oksilla, jotka kyllä kestivät meidät, vaikk'eivät voineet purtta kannattaa. Tässä tilassa oltiin kolme päivää, eläen pelkistä mandeleista. Ja niitähän riitti tarpeeksi. Kolmenkolmatta päivän kuluttua alkoi vesi laskea yhtä nopeasti kuin oli noussutkin, ja kuudentenakolmatta päivänä kävelimme taas kuivin jaloin maalla. Ensimmäinen esine, minkä näimme, oli meidän purtemme. Se oli parinsadan kyynärän päässä siitä kohdasta, johon se oli hukkunut.
Kuivattiin sitten kapineet ja kampsut auringonpaisteessa, otettiin purresta, mikä tarpeelliseksi nähtiin, ja lähdettiin matkalle. Tarkkain laskujen mukaan olimme oikealta reitiltä syrjäytyneet ainakin viisikymmentä peninkulmaa. Seitsemän päivän perästä ehdittiin jälleen Niilin virtaan, joka oli palannut uomaansa, ja siellä kerroimme seikkailumme eräälle beille. Hän osoitti meille mitä auliinta vieraanvaraisuutta ja antoi oman purtensa meidän käytettäväksemme. Kuusi päivämatkaa kuljettua, saavuttiin vihdoin Aleksandriaan, jossa astuttiin laivaan ja purjehdittiin Konstantinopoliin. Padishah otti minut vastaan erinomaisilla kunnianosoituksilla, näytteli minulle muhkeat linnansa ja aarreaittansa ja antoi minulle kallis-arvoisia lahjoja.