YHDEKSÄS LUKU
Neljäs seikkailu merellä
Suuri saalis
Turkin palveluksessa vielä ollessani, läksin usein purjehtimaan huvipurrellani Marmoramerelle, josta on ihana näköala Konstantinopoliin ja sulttanin seraljiin. Aamulla kerran, purteni kokassa ihastellessani taivaan kirkkautta, huomasin ilmassa pyöreän, silmämäärältä biljardipallon kokoisen esineen, josta riippui jotakin. Minä tartuin heti parhaimpaan ja pisimpään pyssyyni — ilman sitä en milloinkaan lähde kotoani, — latasin sen luodilla ja laukaisin tuohon pyöreään esineesen, mutta en osannut. Pistin kaksi luotia ja ammuin uudestaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Lennätin siihen vihdoin kolmannella kerralla neljä, viisi luotia, ja silloin läksi tuo esine tulemaan lähemmäs.
Hämmästyin koko lailla, nähtyäni hetkisen perästä parin kyynärän päässä purresta pienen kultaisen vaunukorin, joka oli nuorilla kiinni mahdottoman suuressa pallossa, paljoa suuremmassa kuin minkä kirkon kupu hyvänsä. Korissa istui mies, puolikas paistettua lammasta vieressään. Toinnuttuani ensi hämmästyksestäni, otin hänet palloineen päivineen purteen ja asetuin sitten miehineni piiriin tämän omituisen ryhmän ympärille.
Mies näytti Franskalaiselta, ja Franskalainen hän olikin. Liivintaskuista roikkui hänellä kaksi kaunista, kultaperällistä kelloa, joihin oli maalattu ylhäisten herrain ja rouvain muotokuvia. Joka-ainoassa napinlävessä riippui kultainen kunniaraha, ainakin sadan dukatin veroinen, ja joka sormessa välkähteli kultainen timanttisormus. Takintaskut olivat täynnään raskaita rahakukkaroita jotka painoivat liepeet melkein maahan asti. — Hyväinen aika, — ajattelin minä, — tuo mies lienee tehnyt ihmiskunnalle erinomaisia palveluksia, koskapa suuret herrat, nykyaikoina yleensä niin merkillisen kitsaat, ovat noin ylenpalttisilla lahjoilla häntä palkinneet.
Huima putoaminen oli pannut miehen pään niin pyörälle, ett'ei hän ensi alussa kyennyt puhumaan sanaakaan. Vihdoin hän toipui ja kertoi sitten näin:
"Ei minusta ole tämmöisen kulkuneuvon keksijäksi, sen myönnän; ei ole minulla mielikuvitusta eikä tietojakaan tarpeeksi. Mutta se oli ainakin ihan omintakeinen ajatus, että läksin tällä tapaa matkustamaan, nolatakseni nuoralla-tanssijat ja sen semmoiset hyppijät, ja näyttääkseni, että pääsee sitä korkeammallekin. Kuusi tai seitsemän päivää sitten — en muista tarkoin, sillä minulta on tässä ajanlaskukin mennyt sekaisin — minä nousin pallollani ylös Cornwallisin niemeltä Englannissa, mukanani lammas, joka minun oli määrä heittää alas katsojain iloksi ja huviksi. Mutta tuskin olin ollut ilmassa kymmenisenkään minuttia, niin käänsi kova onni tuulen toisaanne. Aikomukseni oli päästä maihin Exeterissä, mutta minuapa veikin merelle päin, ja niin sain leijailla hirvittävän korkealla kauvan aikaa.
"Onni toki, ett'en tullut viskanneeksi lammasta, sillä kolmantena päivänä pakotti nälkä minut tappamaan sen. Olin jo aikaa sitten kohonnut kuun ohitse ja seitsemänkymmenen tunnin perästä tullut niin lähelle aurinkoa, että silmäripsiä alkoi kärventää. Silloin minä panin lampaan päivän puolelle, ja siinä se vajaassa tunnissa paistui ihan kypsäksi. Siitähän minulle sitten riitti ravintoa koko ajaksi.
"Syynä, miks'en jo ennemmin laskeutunut alas, oli se, että minulta katkesi se nuora joka oli kiinni pallon läpässä. En voinut niinmuodoin päästää kaasua pallosta ulos. Ellette te olisi palloon ampunut reikiä, niin olisin minä, niinkuin Muhammed, jäänyt tuomiopäivään asti roikkumaan maan ja taivaan välille."
Jalomielisesti hän lahjoitti komean vaunukorinsa minun laivaväelleni ja heitti loput lammasta mereen. Pallon olivat luodit puhkoneet niin pahaksi, että se alas tultuaan meni ihan repaleiksi.