KUUDES LUKU
Ensimmäinen seikkailu merellä
1. Lähtö
Minun ensimmäinen matkani elämässäni oli merimatka. Sen tein vähää ennen sitä retkeäni Venäjälle, josta jo olen kertonut monta mieleen pantavaa tapausta.
Jo siinä iässä, jolloin vielä ihmiset olivat epätiedossa, oliko pikkuinen pimento minun ylähuulellani untuva-haituvaa vai oikeata partaako, jo siinä iässä minä yötä ja päivää mietiskelin matkustuksia ja unissani kiitelin maita mantereita.
Isä vainaa oli matkustellut suurimman osan ikäänsä ja kertoi meille pitkäin talvi-iltain kuluksi monta seikkailua, jotka olivat ihan tosia kaikki. Minun matkustushaluni pontena ja pohjana oli siis synnynnäinen taipumus kuin myöskin isän esimerkki. Koetin käyttää hyväkseni pienimmänkin tilaisuuden, joka tekisi matkustamisen mahdolliseksi, mutta täyttä totta ei vaan tahtonut tulla.
Välistä oli minun jo onnistunut saada isä puolelleni, mutta äiti ja täti ne silloin tekivät sitä kovemman tenän, ja hetken kuluttua olivat kaikki ponnistukseni menneet myttyyn. Vihdoinkin sattui kaikeksi onneksi muuan äitini sukulaisia tulemaan meille, ja ennen pitkää olin minä hieroutunut hänen suosioonsa. Hän sanoi minua kelpo pojaksi ja lupasi tehdä kaiken voitavansa, saadakseen minun matkahaluni tyydytetyksi.
Hänen puheliaisuutensa oli tehokkaampaa kuin minun. Jo siinä yksikin esitys tehtiin ja kumottiin ja ehtoja vastaan ehtoja rakennettiin ja väitettiin ja itkettiin, mutta loppujen loppu oli se, että minut päästettiin hänen kanssaan purjehtimaan Ceylonin saarelle, jossa hänen enonsa oli ollut monta vuotta kuvernöörinä, ja jonne nyt korkeavoipaiset kenraalistaatit olivat lähettäneet hänet tärkeälle toimelle.
2. Myrsky ja mitä siitä seurasi
Me läksimme purjehtimaan Amsterdamista, eikä koko matkalla mitään erinomaista tapahtunutkaan. Kerran vaan yllätti meidät kauhea myrsky, ja koska sen seuraukset olivat varsin merkillisiä, niin viivähtänen siinä hetkisen.
Olimme juuri käyneet ankkuriin erään saaren rannalle ottamaan vettä. Silloin nousi myrsky ja raivosi niin hirmuisesti, että tempasi pisimmätkin puut juurineen maasta ja lennätti ilmaan. Vaikka monetkin niistä painoivat tuhansia leivisköitä, niin köykäisinä höyheninä ne vain leijailivat tuolla yläilmoissa.
Myrskyn tauottua putosi kumminkin jok'ainoa puu ihan entiselle sijalleen ja juurtui samassa kiinni, niin ett'ei elementtien taistelusta ollut merkkiäkään jäljellä. Yksi puu vaan teki poikkeuksen. Juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin myrsky tempasi puun maasta, oli muuan ukko akkoineen kiipeämässä siihen nauriita poimimaan, sillä siinä maan-osassa nauriit nähkääs kasvaa puussa.
Arvoisa aviopari teki tuon ilmamatkan häikäilemättä, mutta sen painosta otti puu toisen suunnan ja putosi pitkin pituuttaan maahan. Nyt sattui sillä tapaa, että saaren kaikkein armollisin katsikka eli ruhtinas oli lähtenyt asunnostaan pihalle, niinkuin useimmat hänen alamaisistansakin: pelkäsi näet joutuvansa linnansa raunioitten alle siinä kovassa myrskyssä. Kun sää asettui, oli hän juuri astumaisillaan puutarhan kautta linnaansa jälleen, mutta silloin pudota romahti tuo naurispuu hänen päähänsä ja tappoi hänet kaikeksi onneksi siihen paikkaan.
Kaikeksiko onneksi?
Niin juuri, kaikeksi onneksi, sillä, kaikella kunnioituksella puhuen, katsikka oli hirmuinen tyranni ja kaikki hänen alamaisensa onnettomimpia ihmisiä maailmassa, yksin suosikitkin. Hänen aitoissaan homehtuivat ja märkänivät suunnattomat määrät viljaa ja muuta muonaa, mutta kansa, jota hän oli armottomasti nylkenyt, oli sanan täydessä merkityksessä nääntymäisillään nälkään.
Hänen saari-valtakuntaansa ei vihollinen koskaan uhannut, mutta sittenkin hän pisti sotaväkeen kaikki nuoret miehet, tehdäkseen heistä muka sankareita, ja tuon tuostakin hän sitten möi koko sankarikokoelmansa enimmän tarjoavalle naapurille, siten kasaten miljoonia simpukankuori-rahoja entisten miljoonain lisäksi.
Kiitokseksi siitä suuresta palveluksesta, minkä nuo nauriinpoimijat olivat isänmaalle tehneet, korotti kansa heidät valta-istuimelle. Tosin oli tämä kunnioitettava pariskunta ylä-ilmoissa lennellessään tullut katsoneeksi aurinkoa kasvoihin niin läheltä, että heiltä oli hieman himmennyt sekä silmäin valo että järjenkin valo, mutta he hallitsivat kumminkin niin hyvin, ett'ei kukaan, nauriita liistiessään, jättänyt sanomatta: "Eläkööt meidän katsikat!"
Kun sitten meidän laiva, joka myrskyssä oli saanut melkoisia vammoja, oli miten kuten korjattu, sanoimme me jäähyväiset uusille hallitsijoille, nostimme purjeet ja saavuimme kuuden viikon kuluttua Ceyloniin.
2. Hirmu siellä, kauhu täällä
Oltuani pari viikkoa Ceylonissa, sain kuvernöörin pojalta kutsut metsästysretkelle. Minä läksin ilomielin. Uusi ystäväni oli kookas ja väkevä mies ja senpuoleiseen helteesen tottunut; minua sitä vastoin alkoi jo ennen pitkää väsyttää, ja salolla jäin hänestä pian kappaleen matkaa jäljelle.
Olin juuri istahtanut lepäämään erään virran rannalle, kun äkkiä kuulin kovaa räiskettä takanani. Minä käännyin katsomaan ja olin kauhusta kangistua: hirmuisen suuri jalopeura astuu juuri minua kohti. Sen kiljunnasta minä ymmärsin, että pedolla on vakaa aikomus pistää minut murkinoiksi poskeensa, minulta lainkaan lupaa kysymättä. Pyssyni oli ladattu jäniksenhauleilla. Siinä ei ollut siekailemista; minä päätin ampua, pedolle pelotukseksi. Mutta tähdätessäni ymmärsi sekin minun aikomukseni, vimmastui ja syöksi minun päälleni. Vaistomaisesti minä yritin ihan mahdottomia: lähteä pakoon. Minä käännyin ympäri ja — ihan vieläkin hirvittää, tuota muistellessani, — parin askelen päässä minusta seisoo kamalan suuri krokodiili, kita ammollaan, valmiina nielaisemaan minut.
Minun tilani oli hirmuinen: takanani jalopeura, edessä krokodiili, vasemmalla vuolas virta, oikealla syvä kuilu, jonka pohjalla, niinkuin sittemmin sain tietää, myrkyllisiä käärmeitä vilisee.
Hämmästyneenä, huumauneena — sellainen se olisi ollut Herkuleskin tällä hetkellä — minä vaivuin maahan. Ainoa ajatukseni oli: milloinkahan sitä ollaan jalopeuran hampaissa tai krokodiilin kauheain leukapielten välissä. Silmänräpäys vielä, niin kuuluu sanomatonta, kummallista melua, mutta mitään kipua en tunne missään. Nostan verkalleen päätäni ja silloin huomaan, että jalopeura, tehtyään ankaran hyppäyksen minua kohti, onkin loikannut sitä menoa suoraan krokodiilin kitaan, ihan nieluun saakka. Ja siinä se nyt turhaan rimpuilee, päästäkseen pois. Minä kavahdin pystyyn, sieppasin puukkoni ja sivalsin jalopeuralta pään poikki. Ruumis jäi nytkähtelemään jalkaini juureen. Sitten työnsin pyssyn perällä pedon pään niin syvälle kuin mahdollista krokodiilin sisään. Hetken kuluttua heitti sekin henkensä.
Tuskin olin saanut tämän loistavan voiton kahdesta kauheasta vihollisesta, niin jo joutui toverinikin saapuville. Pitkällinen poissaoloni oli näet ruvennut häntä huolestuttamaan, jonka vuoksi hän oli lähtenyt etsimään minua. Hän onnitteli minua sydämellisesti, ja sitten me yhdessä mittasimme krokodiilin pituuden: ummelleen neljäkymmentä Parisin jalkaa ja seitsemän tuumaa!
Kerrottuamme tästä harvinaisesta seikkailusta kuvernöörille, lähetti hän heti kohta rattaita ja väkeä, noutamaan hirviöt palatsiin. Taitava turkkuri teki minulle sitten jalopeuran nahasta useampia tupakkakukkaroita, joista osan lahjoitin ystävilleni Ceylonissa. Muut minä sittemmin lähetin lahjaksi Amsterdamin pormestarille. Vastalahjaksi hän tarjosi minulle tuhannen dukattia, ja minulla oli täysi työ ja tekeminen, ennenkuin sain sen tarjouksen torjutuksi.
Krokodiilin nahka täytettiin, ja nykyjään se on Amsterdamin museon parhaita kaunistuksia. Vahtimestari, sitä näytellessään, kertoo koko tapauksen juurta jaksain. Minun täytyy kumminkin sanoa, että mies lisäilee siihen omasta päästään kaikenlaista pötyä, mikä ei lainkaan ole totta, ei todennäköistäkään. Niinpä hän esimerkiksi laskettelee, että jalopeura oli hypännyt ihan koko krokodiilin läpi, ja että samassa kuin jalopeuran pää oli tullut näkyviin, samassa "monsieur, maailman mainio paroni", — niin hän kuuluu minua nimittelevän — oli yhdellä iskulla lyönyt poikki pään ja myös kolme jalanmittaa krokodiilin hännästä.
— Krokodiili, — jatkaa hän suhosiaan, — syvästi loukkautuneena tällaisesta typistyksestä, oli kääntynyt ympäri, siepannut herra paronin kädestä jahtipuukon ja nielaissut sen niin vimmatulla himolla, että se meni suoraa päätä sydämeen, ja peto kuoli siihen paikkaan.
Sanomattanikin on selvä, kuinka ilkeältä minusta tuntuu tuon miehen hävyttömyys. Nykyisenä epäilyksen aikakautena saattaisi monikin, joka ei minua tunne, ruveta tuollaisten törkeäin valheitten takia epäilemään minun seikkailujeni todenperäisyyttä, ja sellainen se loukkaa kunniallista miestä sydänjuuria myöten.