VIIDES LUKU
Turkkilaisten vankeudessa. Kotimatka
1. Kuusta kirvestä
Niin rohkea ja sukkela ja taitava kuin olinkaan, ja niin uljas kuin olikaan minulla ratsu, kävi Turkin sodassa sittenkin välisti toisin kuin olisin suonut. Menipä minulla kova onni niinkin pitkälle, että jouduin ylivoiman käsissä vangiksi ja, — mikä vielä pahempi oli, vaikka senpuolisilla ihmisillä ihan tavallista, — minut myötiin orjaksi.
Tässä nöyryytyksen tilassa minä sain tehtäväkseni erään toimen, joka ei ollut niin raskas kuin harvinainen eikä niin painostava kuin harmillinen. Minun piti näet joka aamu ajaa sulttanin mehiläiset kedolle, paimentaa niitä siellä koko päivä ja tuoda yöksi pesiin takaisin. Illalla kerran oli parvi yhtä mehiläistä vailla, ja pian huomasinkin sen kimpussa kaksi karhua, jotka mielivät repiä sen palasiksi, saadakseen siltä hunajat pois. Minulla kun ei ollut muuta asetta mukanani kuin hopeakirves, kaikkien sulttanin puutarhurien ja työmiesten tunnusmerkki, niin viskata sinkautin sen noita rosvoja kohti, pelotteeksi vaan. Mehiläisen minä sain kuin sainkin pelastaneeksi, mutta kovin huimasti olin heittänyt kirveen. Se lensi ilmaan ja kohosi siellä kohoomistaan niin korkealle, että kolahti viimein kuuhun.
Milläs kurin saada se nyt takaisin? Mistä otti niin pitkät tikapuut?
Samassa johtui mieleeni, että turkin pavuthan kasvavat luvattoman nopeasti ja suunnattoman pitkiksi. Minä istutin sellaisen maahan, ja sekös siitä nousemaan ja vartta lykkäämään taivasta kohti! Ei aikaakaan, niin jo alkaa kiertyä kuun toisen sakaran ympärille. Minä mielissäni silloin kiipeämään pavunvartta ylös ja pian olinkin kuussa. Mutta eipä se hopeakirves niinkään pian löytynyt, siellä kun kaikki paikat hohtavat hopealle. Viimeinkin sen sitten löysin olkikasan päältä.
Nyt oli lähdettävä takaisin. Mutta voi kauhistus! Pavunvarsi oli päivänpaisteessa kuivunut ja kuihtunut niin pahanpäiväiseksi, ett'ei ollut yrittämistäkään laskeutua sitä myöten maahan, jos mieli olla niskaansa taittamatta. Mitäs nyt tehdä? Otin ja punoin oljista köyden niin pitkän kuin sain, sidoin sen toiseen kuunsakaraan ja laskin sitten köyttä pitkin alas, oikea käsi köydessä kiinni, vasemmassa kirves. Aina kun jonkun matkaa olin päässyt alas, katkaisin kirveellä yläosan köyttä poikki ja sidoin sen alapäähän. Tätä temppua useampia kertoja uudisteltuani, pääsin muutamassa minutissa niin pitkälle, että jo erotin allani sulttanin linnan.
Lienen ollut vielä parin peninkulman päässä maasta, keskellä pilviä, silloin köysi otti ja katkesi, ja minä lensin alas hirvittävää kyytiä. Ruumiini oli, tuota pitkää matkaa pudotessaan yhä kiihtyvällä vauhdilla, käynyt niin jykeväksi, että minä vajosin suoraa päätä maan sisään, ainakin yhdeksän jalan syvyyteen. Mutta hätä keinon keksii. Neljäkymmentä vuotta vanhoilla kynsilläni minä kaivoin kuopanseinään jonkinlaiset astimet ja pääsin siten vihdoin onnellisesti päivänvaloon. Miltä minä näytin, siitä ei maksa puhuakaan.
2. Tehokas karhunpyynnin tapa
Siitä pitäin aloin minä, kokemuksesta viisastunut mies, tuumia uusia keinoja, joilla saisi karhut karkoitetuiksi mehiläispesäin äärestä. Voitelin kerran vankkurien aisan hunajalla, ja kävin itse väijyksiin. Jo tulee kuin tuleekin aimo karhu, hunajan hajua vainuten, ja alkaa nuoleksia aisaa niin ahnaasti, että oli pian nuolaissut sen suuhunsa ja sitten mahansa ja kaikkien sisuksien läpi ja oli nyt kuin vartaalla paisti. Silloin minä hyppäsin piilosta esille ja iskin aisannenän läpi paksun vaarnan, joten mesikämmeneltä paluumatka kerrassaan katkesi. Siihen minä sen sitten jätin huomis-aamuun asti. Sulttani sattui aamukävelyllään kulkemaan siitä ohitse, ja oli naurusta haljeta, nähdessään, minkä kepposen minä olin karhulle tehnyt.
5. Jäätyneitä ääniä
Pian senjälkeen solmittiin rauha Venäjän ja Turkin välille, ja minut lähetettiin monen muun sotavankeudessa olleen kanssa takaisin Pietariin. Minä otin eroni sotapalveluksesta ja läksin Venäjältä pois juuri sinä hetkenä, jolloin suuri vallankumous puhkesi ilmi, ja niin monta korkeata personaa lähetettiin Venäjältä Siperiaan, muun muassa sotamarsalkka Münnichkin. Sinä vuonna oli niin ankaran kova talvi, että itse aurinkokin lienee vilustunut ja saanut nuhan. Siitä näkee sen kasvoissa jälkiä vielä tänäkin päivänä. Venäjältä palatessani sain minäkin kokea paljoa enemmän kovaa kuin sinne samoillessani.
Liettualainen ratsuni kun oli jäänyt Turkinmaahan, täytyi minun kulkea postihevosilla. Tultiin tuosta kerta hyvin kapeaan kujaan. Minä käskin postiljonin toitottamaan torveensa, jott'ei sattuisi yhteentörmäystä vastaantulijain kanssa. Mies totteli ja puhalsi kuin henkensä edestä, mutta ääntä ei torvesta lähtenyt, ei niin merkkiä. Se oli varsin kummallista, ja tuskallista se oli kanssa, sillä kujan toisessa päässä tulivat juuri näkyviin suuret vaunut, jotka täyttivät koko tien.
Minä silloin vaunuista maahan ja riisuin ensi hätään hevoset valjaista. Sitten nostin nämä nelipyöräiset pelit kimpsuineen kampsuineen selkääni ja hyppäsin aidan yli pellolle. Eikä se leikin asia ollut ensinkään, aita kun oli, pahus, ainakin puoltatoista syltä korkea. Toisella harppauksella lennätin sitten vaunut vieraitten vaunujen ohi maantielle jälleen. Tämän tehtyäni palasin hevosten luo, sieppasin ne, yhden kumpaankin kainalooni, ja nostin ne ihan samalla tavalla vaunujen eteen. Ja sitten ne valjastettiin, ja sitten tultiin muitta mutkitta seuraavaan kestikievariin.
Jäi sanomatta, että toinen meidän hevosista, nuori ja äksy orit, oli vähällä saada kummia aikaan, se kun toista kertaa aidan yli hypätessäni, potki niin vimmatusti, että yhteen aikaan jo ajattelin, että mitenkähän tässä käykään. Mutta siitä leikistä tuli lyhyt loppu: otin ja pistin sen takajalat takkini taskuun.
Kestikievariin tultua ripusti postiljoni torvensa naulaan, ja sitten käytiin pöytään.
Mutta — aatelkaas! "Tararam, potopom!" Torvi alkoi töräytellä ihan itsekseen. Meiltä silmät pystyyn: mitäs muka tuo? Äänet nähkääs olivat jäätyneet pakkasella torveen. Ne olivat sitten lämpimässä huoneessa vähän kerrassan sulaneet ja läksivät nyt kirkkaina ja heleinä kuuluville. Ja siitäkös postiljonille hyvä mieli! Ja niinpä tuo hauska soitin piti meitä puolen tunnin aikaa musikissa, eikä yhtään tarvinnut siihen puhaltaa. Siinä saatiin kuulla preussilainen marssi: "Ei ole viinaa, ja lempikin loppui", ja sitten: "Ilta oli ihanainen", vihdoin: "Eilen, suurena Mikkelinpäivänä", lisäksi monta kansanlaulua ja lopuksi: "Kaikk' kuin lepoon sääntyy".
Se oli minun viimeinen seikkailuni Venäjänmaalla.
* * * * *
Matkustajilla on aina tapana, seikkailuistaan kertoessaan, haastella semmoisista, mitä eivät ole koskaan nähneetkään. Ihmekös sitten, että heidän juttunsa välistä tuntuvat perättömiltä? Ja jos nyt minunkin kertomusteni todenperäisyyttä joku alkaisi epäillä, niin kovin olisi minulle katkerata moinen luottamuksen puute. Ties rohkenisinko ruveta kertailemaankaan seikkailuistani merellä, jotka ovat vielä paljoa kummallisemmat, vaikka ovatkin yhtä taattuja kuin edellisetkin.