NELJÄSTOISTA LUKU
Kahdeksas seikkailu
Turkinpyitä valtamerellä
Kuljin kerran kapteeni Hamiltonin laivalla, matkalla Englannista Itä-Indiaan. Mukana oli minulla muuan lintukoira, Tray, sanan täydessä merkityksessä aivan korvaamaton hurtta.
Eräänä päivänä, ollessamme tarkkojen laskujen mukaan vähintänsä kolmensadan peninkulman päässä rannasta, huomasin Trayn äkkiä käyvän asentoon. Tuo tuntui kovin oudolta, mutta samassa asennossa se seisoi toista tuntia yhtämittaa. Minä huomautin kapteenille ja upseereille tämän kummallisen ilmiön ja vakuutin, että maa mahtaa olla lähellä, koskapa koirani seisoo lintua. Minulle naurettiin pilkallisesti vasten silmiä, mutta siitä ei minun luottamukseni koiraan rahtuakaan vähentynyt.
Väiteltiin sinne tänne, kunnes minä vihdoin sanoin luottavani koirani nenään enemmän kuin koko laivalla olevain silmiin. Puolen tunnin perästä viimeistäkin kohdataan lintuja, intin minä, ja panin vetoon sata guineata — juuri laivamaksuni.
Kapteeni Hamilton, ylipäänsä kunnon mies kaikin puolin, räjähti nauramaan, kutsutti mr Crawfordin, laivan lääkärin, ja käski hänen koettamaan minulta valtasuonta. Tieteen mies teki työtä käskettyä ja julisti minut täysin terveeksi. Sitten he puhelivat sopottamalla keskenänsä, mutta minun onnistui sittenkin saada joitakuita sanoja selville.
— Mies ei ole täysijärkinen, — puhui kapteeni; en minä saata hyvällä omallatunnolla lyödä vetoa hänen kanssaan.
— Minä olen aivan toista mieltä, — vastasi lääkäri. — Paronissa ei ole mitään vikaa. Hän luottaa vaan koiransa vaistoon enemmän kuin meidän upseeriemme tietoihin. Vetonsa hän menettää, se on varma, mutta menettäköön; miksikäs lähtee niin julkeasti väittämään päättömiä!
— Minä tekisin väärin, jos suostuisin vetoon, — sanoi kapteeni jälleen. — Mutta sillähän siitä pääsen, että vedon lyön ja annan voittamani rahat takaisin.
Tray oli koko ajan seisonut samassa asennossa, ja se se yhä enemmän vahvisti minua uskossani. Minä ehdotin toistamiseen vetoa, ja se lyötiinkin.
Laivan perässä oli meillä venhe, josta merimiehet parhaillaan tyvenen aikana onkivat kaloja. Tuskin oli veto erotettu, niin jo puuttui heille onkeen tavattoman suuri merikala, joka heti kohta hinattiin kannelle. Vatsa viillettiin siltä auki ja — mitäs siellä löytyi? Kuusi paria eläviä turkinpyitä!
Lintuparat lienevät olleet kalan vatsassa jo kauan aikaa, koskapa yksi niistä oli paraillaan hautomassa viittä munaa, ja yhdestä munasta oli poikanen juuri pistämäisillään päätään ulos silloin kuin kalan vatsa halaistiin.
Samaan aikaan oli laivalla kissa saanut poikia, ja nyt me kasvatimme linnunpoikaset yhdessä kissanpoikain kanssa, ja emäkissa se piti niitä yhtä rakkaina kumpaisiakin. Aina sille hätä käteen, jos yksikään linnunpoikasista sattui joutumaan vähän kauemmas eikä heti kohta tullut takaisin.
Meidän saaliiksemme kun oli tullut neljä emälintua, jotka aina vuorotellen munivat, niin oli meillä linnunpaistia pöydässä koko matkan.
Palkitakseni uskollista koiraani, joka oli minulle tuottanut sata guineata, annoin minä sille joka kerta kaikki linnunluut päivällispöydästä. Sai se joskus koko linnunkin.