VIIDESTOISTA LUKU
Matkustus maan sisimmissä ja muita merkillisiä seikkailuja
1. Etnan sydämessä
Olin lukenut erään kirjan, nimeltä "Matkustus Siciliassa", ja mieleni rupesi tekemään saada nähdä Etnan vuorta. Heti läksinkin matkalle ja saavuin muitta mutkitta Siciliaan, vuoren juurelle.
Aamulla sitten aloin astua vuoren huippua kohti, lujasti päätettyäni päästä näkemään vuoren sisustaa, maksakoon vaikka henkeni. Peräti vaivalloisen matkan jälkeen, jota oli kestänyt runsasta kolme tuntia, pääsin vihdoin huipulle. Kolme viikkoa oli tulivuori jo pitänyt jyryä ja jyminää.
Etnasta on aikoinaan niin paljon kirjoiteltu, että jokainen tuntee tämän kuuluisan tulivuoren. En siis ota lisätäkseni mitään, minkä muut kukaties tietävät paremmin kuin minä. Ja vähemmällähän sitä paitsi pääsen.
Kolmasti kuljin aukon ympäri — se on muodolleen kuin mikä ratti, — mutta huomattuani, ett'ei siitä sen parempaa tule, tein tuiman päätöksen ja hyppäsin aukosta sisään. Tuskin olin sen tehnyt, niin jo tuntui kuin olisin hyvässäkin hikikylvyssä: hehkuvia hiiliä lenteli ylt'ympärilläni, ja ne polttivat ruumistani aivan armottomasti.
Kova oli vauhti, jolla nuo hehkuvat aineet sinkoilivat ylös, mutta sitäkin kovempaa vauhtia minä vaivuin yhä alemmas, ja niin pääsin jo muutaman silmänräpäyksen perästä pohjalle. Minä avasin silmäni ja — mitä minä näen? Edessäni oli itse Vulkanus, Kyklopit ympärillään. Nämä herrat, jotka minun järkeni oli jo aikoja sitten siirtänyt tarujen maailmaan, olivat kolmisen viikkoa olleet riidassa keskenään. Siitä se jyry ja jyminä. Minun ilmaantumiseni vaikutti kuin mikä taikavoima: rauha ja sovinto veljesten kesken syntyi heti.
Vulkanus astua lynkytti heti kaappinsa luo, toi sieltä voiteita ja laastaria ja puoskaroitsi minua omin käsin. Hetken kuluttua haavani olivat ummessa. Sitten hän tarjosi minulle virvoituksia, pullon nektaria ja muita makeita viinejä, joita vain jumalat ja jumalattaret juovat. Matkan vaivoista hiukan toinnuttuani, hän esitti minulle puolisonsa, Venerin, ja pyysi hänen pitämään minusta hyvää huolta. Kun vieläkin aattelen kaunista huonetta, johon hän minut saattoi, pehmeitä istuimia, joihin hän minut pani istumaan, ja koko hänen suloista olentoansa, niin ihastus yhä vieläkin mieleni täyttää.
Vulkanus antoi minulle tarkan kuvauksen Etnasta. Hän selitti, ett'ei koko vuori ole muuta kuin suunnaton poroläjä hänen hormeistaan. Usein hänen täytyy, kertoi ukko, rangaista väkeänsä, ja silloin hän vihoissaan viskaa heihin hehkuvia hiiliä, mutta miehet osaavat useinkin niin nokkelasti väistyä syrjään, että hiiliä sinkoilee maan pinnalle saakka, joten häneltä varastot vähenevät.
— Meillä, — kertoi hän — riittää riitoja välistä kuukausmäärin, ja niistä seuraa niitä ilmiöitä, joita te, maanpäälliset, sanotte luullakseni purkauksiksi. Vesuvius on sekin minun pajojani. Täältä käy sinne meren-alainen käytävä, kolmesataa viisikymmentä peninkulmaa pitkä. Riidat ne sielläkin saavat teidän "purkauksianne" aikoin.
Jos nämä vanhan herran opetukset olivat huvittavia, niin oli seurustelu hänen puolisonsa kanssa sitäkin mieluisampaa. Enkä minä luullakseni olisi tästä maan-alaisesta linnasta milloinkaan lähtenyt, elleivät pahat kielet olisi lietsoneet luulevaisuuden liekkiä vanhan herran sydämeen. Ja niinpä hän eräänä päivänä, ennakolta minulle hiiskahtamattakaan, otti minua niskapäästä ja vei minut erääsen huoneesen, jota en ollut tähän asti nähnytkään. Siellä hän nosti minut jonkun kaivon tapaisen suulle ja lausui:
— Kiittämätön kuolevainen! Palaja taas takaisin siihen maailmaan, jostas tullutkin olet!
Ei sallinut sanoa sanaakaan puolustuksekseni, vaan niin heittikin minut suoraa päätä alas pohjattomuuteen.
2. Maan läpi
Minä lensin alas yhä enenevällä nopeudella, kunnes menin tainnoksiin. Mutta äkkiä minä taas virkosin: tunsin olevani auringon valaisemassa vedessä. Minä kun olen hyvä uimari, niin tuntui nyt, äskeiseen huimaan matkaani verraten, ihan kuin olisin paratiisissa.
Tähystelin joka haaralle, mutta pelkkää vettä vaan oli kaikkialla. Lämpömäärä oli aivan toisellainen kuin siellä Vulkanus herran hovissa. Vihdoin siinsi taivaanrannassa joku esine, suuri kuin suunnaton kallio. Se näytti uivan minua kohti. Pian huomasin sen uivaksi jäävuoreksi. Nousin siihen ja löysin monen haeskelun perästä sellaisen kohdan, josta pääsi kiipeämään ylös huipulle.
Suureksi harmikseni ei näkynyt sinnekään maata, ei niin merkkiäkään. Vihdoin, illalla myöhään, huomasin laivan, joka läheni jäävuorta. Heti kuin se oli tullut kuuleman päähän, huusin minä, minkä jaksoin. Sieltä vastattiin hollanninkielellä. Minä mereen taas ja uin laivan luokse, johon minut kohta nostettiin. Minä kysyin, missä ollaan. Etelä-Jäämerellä, vastattiin. Nyt oli asia selvä. Olin Etnasta lähtien pudonnut maan keskuksen halki Etelä-Jäämereen. Se onkin paljoa lyhempi matka kuin maan ympäri. Ennen minua ei ole kukaan tätä reittiä kulkenut, ja ensi kerran, kun uudestaan tämän matkan teen, olen antava kertomuksen havainnoistani, jotka epäilemättä tulevat olemaan varsin huvittavia.
Nautittuani muutamia virvoituksia, panin maata.
Ovat ne sentään tylyä väkeä, nuo Hollantilaiset! Seuraavana päivänä kerroin upseereille seikkailuistani juurta jaksain ja vaatimattomasti, niinkuin vast'ikään olen kertonut, mutta kapteeni ja moni muu vetivät suunsa hyvin epäilevään virnistykseen. Koska he kumminkin olivat niin ystävällisesti ottaneet minut laivaansa, ja koska minun täytyi olla heille hengestäni kiitollinen, olin pakotettu ääneti nielaisemaan tämän loukkauksen.
Tiedustin sitten, mihinkä heillä matka, ja sain tietää laivan olevan löytöretkillä. Jos se on totta, mitä olin heille kertonut, sanoivat he, niin ollaan nyt matkan perillä. Olimme juuri sillä väylällä, jota kapteeni Cook oli purjehtinut, ja pääsimme seuraavana päivänä Botany-Bayhin, seutuun, johon Englannin hallituksen ei pitäisi lähettää huonoa väkeänsä rangaistukseksi, vaan hyviä kansalaisiansa palkinnoksi, — niin ihana ja kaunis on tämä maa.
3. Juustolla
Botany-Bayssa viivyttiin kolme päivää. Neljäntenä päivänä, sieltä lähdettyämme, nousi hirmuinen myrsky. Se repi meiltä purjeet palasiksi, taittoi puukipröötyn ja paiskasi pramitangon kompassikojuun, niin että kompassi meni säpäleiksi. Ken on merellä ollut, hän tietää, mitä tuollainen tapaus merkitsee.
Myrsky taukosi vihdoinkin. Hiljainen tuuli vaan työnteli laivaa. Näin se sitten meidän alus ajelehti kolme pitkää kuukautta ja lienee kulkenut suunnattomat matkat. Äkkiä jouduttiin ihan uusiin oloihin. Meidän tuli kaikkien niin hyvä ja hauska olla: nenään löyhähteli mitä suloisimpia balsamituoksuja; itse merikin näytti nukkuneen —: se ei ollut enää vehreätäkään värilleen, vaan valkoista.
Pian tuli maa näkyviin ja rannassa jonkun matkan päässä satama, varsin avara meidän mielestä. Laskettiin siihen. Vesi ei siinä ollutkaan vettä, vaan makeinta maitoa. Noustiin maihin ja huomattiin, että koko saari oli suunnattoman suuri juusto. Kenties emme olisi siitä seikasta selvää saaneetkaan, ellei muuan merkillinen sattuma olisi johtanut asian perille. Meillä oli laivassa matrossi, jolla oli luonnostaan tavaton inho juustoa vastaan. Maihin astuttuaan hän meni heti tainnoksiin. Toinnuttuansa hän pyytämällä pyysi, että juusto hänen jalkainsa alta otettaisiin pois. Ruvettiin peräämään: mies oli oikeassa. Saari oli, kuten jo sanoin, yhtä ainoata suurta juustoa. Enimmät asukkaat käyttivät ruokanaan maata jalkainsa alta. Yön aikaan täyttyivät kuopat jälleen. Oli siinä maassa myös koko joukko viinamäkiä. Niissä kasvaneita rypäleitä kun pusersi, niin maitoa niistäkin läksi.
Saaren asukkaat olivat kookasta, solakkaa väkeä, useimmat yhdeksän jalkaa korkeita. Heillä oli kolme jalkaa ja yksi käsi, aika-ihmisillä sitä paitsi sarvi otsassa. Merkillisen nokkelasti he liikkuivat maidon pinnalla, niinkuin me kävelemme niityllä, uppoamatta, vajoamatta.
Tällä saarella elikkä, paremmin sanoen, tällä juustolla kasvoi suuria viljavainioita. Tähkät olivat pään kokoisia, ja leipä niissä joutui ihan valmiiksi. Kulkiessamme tämän juuston poikki, kohtasimme yhdeksän virtaa; seitsemässä vuoti maitoa, kahdessa viiniä.
Kuusitoista päivää astuttuamme, tultiin vihdoin saaren vastakkaiselle rannalle. Siellä oli avarat tasangot tuollaista vanhettunutta, viheriää juustoa, joista herkkusuut niin suurta melua pitävät. Matoja siinä emme löytäneet, vaan sen sijaan upeita hedelmäpuita, täynnään kirsikoita, aprikooseja, persikoita ja tuhansia muita lajeja, joita emme kaikkia tunteneetkaan. Näissä peräti pitkissä ja paksuissa puissa oli suunnattomat määrät linnunpesiä. Niinpä oli siellä jäälinnun pesä, ympäri mitaten viisi kertaa niin suuri kuin St. Paulin kirkon kupu ja sanomattoman taidokkaasti tehty paksuista ja pitkistä hirsistä. Siinä oli, jos oikein muistan, viisisataa munaa, joista pienin viinitynnyrin kokoinen. Poikasia emme nähneet, mutta piipitystä kuului. Suurella vaivalla saimme yhden munan rikki, ja silloin sieltä tuli näkyviin poikanen: noin kaksikymmentä kertaa niin suuri kuin korppikotka. Tuskin oli poikanen päässyt munasta, niin jo tuli emä, hyökkäsi meidän joukkoomme, tarttui kynsillään kapteenia niskasta kiinni ja nosti hänet peninkulman verran ylös. Siellä se pieksi häntä siivillään ja viskasi viimein mereen.
Hollantilaiset ovat mainioita uimareita. Niinpä kapteenikin jonkun ajan perästä taas liittyi meihin, ja sitten palasimme laivalle takaisin, mutta aivan toista tietä. Paluumatkalla oli meillä tilaisuus tehdä uusia hauskoja havaintoja. Muun muassa ammuimme siellä kaksi varsin kummallista puhvelihärkää: niillä oli ainoastaan yksi sarvi, sekin ihan silmien välissä. Paha oli meillä mieli siitä, että tulimme ne ampuneiksi, sillä perästäpäin saimme kuulla, että alkuasukkaat kesyttivät niistä vetojuhtia ja ratsuja. Liha kuului olevan erinomaisen hyvää, mutta aivan tarpeetonta sellaiselle kansalle, joka elää pelkästä maidosta ja juustosta.
Pari päivää ennenkuin olimme saapuneet laivalle, näimme kaksi miestä riippumassa jaloistaan puussa. Minä tiedustin, mistä rikoksesta heille näin hirmuinen rangaistus on tuomittu, ja sain tietää heidän käyneen ulkomailla ja sieltä kotia tultuansa lasketelleen kaikenlaisia valheita maista, joissa eivät olleet käyneetkään, ja seikkailuista, joita ei ollut tapahtunutkaan. Minun mielestäni oli rangaistus varsin kohdallaan, sillä matkustajan ensimmäinen velvollisuus on pysyä totuudessa.
Tultiin siitä sitten laivaan, nostettiin ankkuri ja sanottiin jäähyväiset tälle merkilliselle saarelle. Rannan puut, joista muutamat olivat hyvin pitkiä, tekivät meille kaksi kumarrusta yht'aikaa ja samassa tahdissa ja oikenivat sitten jälleen entiseen asentoonsa.
4. Valaskalan vatsassa
Harhailtiin sitten merellä kolme päivää taivas ties missä, sillä kompassiahan meillä ei ollut. Tultiin vihdoin sellaisille ulapoille, missä vesi oli ihan mustaa. Me maistoimme tätä samean näköistä vettä, ja katso se olikin mitä armainta viiniä! Töin tuskin saatiin merimiehet estetyiksi juomasta itseänsä humalaan. Mutta eipä tuota iloa pitkälle piisannut, sillä pian alkoi laivan ympärillä vilistä valaskaloja ja muita jättiläismäisiä kaloja. Oli siellä semmoinenkin, ett'ei pyrstöä näkynyt, vaikka kiikarillakin katsottiin. Pahaksi onneksi huomattiin tuo hirviö vasta silloin kuin se oli ihan lähellä laivaa. Yksi ahmaus vaan, niin jo oli koko laiva mastoineen päivineen sen kulkussa.
Jonkun ajan perästä peto aukaisi hirmuisen kitansa, nielläkseen suunnattoman määrän vettä, ja sen mukana solui sitten laiva hirviön mahaan. Siellä me sitten täydessä tyvenessä heitimme ankkurin. Ilma oli siellä jotenkin helteistä ja umpeaa. Mahassa näimme sitten ankkureita, köysiä, ruuhia, pursia ja monen monta laivaa, toiset täydessä lastissa, toiset tyhjillään. Niitten oli käynyt samoin kuin meidänkin. Täytyi yhtämittaa pitää tulisoihtuja palamassa, meiltä kun puuttui sekä aurinko että kuu ja taivaan tähdet. Kahdesti päivään kelluttiin ulapalla, ja kahdesti olimme pohjassa kiinni. Silloin näet kuin peto juoda huhmasi, silloin oltiin väljillä vesillä, ja kun se syöksi vedet suihkuna ilmaan, silloin käytiin pohjaan. Tarkkain laskujen mukaan oli hirviön härppäämää vettä niin paljo kuin Geneven järvessä, joka ympäri mitaten on kolmekymmentä peninkulmaa.
Vankeutemme toisena päivänä tässä pimeässä valtakunnassa uskalsin minä kapteenin ja muutamain upseerien seurassa lähteä tarkastusretkelle, laivan istuessa pohjassa kiinni. Meillä oli tulisoihdut joka miehellä, ja siten me vähitellen kohtasimme kymmenentuhatta miestä, kaikki samassa tilassa kuin mekin. He neuvottelivat siitä, millä keinoin päästä täältä pois. Muutamat olivat olleet siellä jo monta vuotta. Mutta juuri kuin puheenjohtaja oli selittämässä meille, mistä tässä on kysymys, rupesi tuota pahuksen petoa janottamaan, ja vetten paljoudet hyökkäsivät sellaisella vauhdilla sisään, että parahiksi ennätti jokainen laivaansa. Muutamat, jotka olivat vähemmin ketteriä kuin me, saivat pelastua uimalla.
Heti kuin oli päästy kuiville, kokoonnuttiin taas neuvottelemaan. Minut valittiin puheenjohtajaksi, ja minä ehdotin, että kaksi pisintä mastopuuta kiinnitettäisiin päittäin yhteen, ja samassa kuin peto ensi kerran aukaisee kitansa, pystytettäisiin puu sillä tapaa, ett'ei peto enää saisi leukojaan yhteen. Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja sata väkevintä miestä määrättiin panemaan sitä toimeen. Tuskin oli mastot minun johdollani saatu yhteen, niin jo tarjoutuikin sopiva tilaisuus. Hirviötä rupesi haukottamaan, ja silloin me iskimme maston niin, että alapää tuli kiinni kieleen ja yläpää kitalakeen. Nyt siltä jäi kita ammolleen.
Heti kohta kuin taas oltiin syvillä vesillä, noustiin venheisin ja päästiin vihdoin ihmisten ilmoille. Oli se riemunhetki sentään, kun taas saatiin nähdä auringon paistetta, jota vailla oli oltu neljätoistakymmentä päivää. Kun sitten kaikki alukset oli saatu hirviön mahasta ulos, oli meitä kokonainen laivasto: noin viisineljättä laivaa kaikenlaisista maista. Mutta mastot jätettiin pedon kitaan pystyyn, jott'ei muitten, jotka tämän kidan kohdalle sattuvat, kävisi yhtä onnettomasti kuin meidän.
5. Kaspian merellä
Päästyämme vankeudesta, oli meillä ensimmäisenä huolena saada tietää, missä tienoin maailmaa nyt ollaan. Kauan kesti tätä seikkaa pohtia. Vihdoin onnistui minun, entisten havaintojeni perustuksella, saada selville, että me olimme Kaspianmeressä. Mutta koska tämä meri ei ole yhteydessä minkään muun meren kanssa, oli meidän mahdoton käsittää, millä lailla meidät oli tänne heittänyt. Muuan juustosaaren asukkaita, jonka olin ottanut mukaani, selitti tämän asian varsin järkevällä tavalla: peto, jonka mahassa me olimme olleet niin kauan, oli tullut tänne maan-alaisia meriä myöten.
No niin, täällä sitä nyt kerta oltiin ja sillä hyvä. Täysissä purjeissa laskettiin rantaan, ja minä nousin ensimmäisenä maihin.
Tuskin olin astunut jalkani kuivalle maalle, kun jo lihava karhu ryntäsi päälleni.
— Jaha! — arvelin minä. — Niin tulit kuin käskettynä.
Minä tartuin sitä etukäpäliin ja puristin niitä niin hartaasti, että karhulta pääsi parku. Min'en ollut tuosta millänikään, vaan pitelin pitelemistäni tassuista kiinni hamaan siihen asti, kunnes peto kuoli nälkään. Tämä kohotti minut karhujen maailmassa sellaiseen arvoon ja kunniaan, ett'ei sen koommin ole karhu enää ikinä kimppuuni käynyt.
6. Hyvä koira kuoltuaankin
Matkustin sieltä sitten Pietariin, jossa eräältä vanhalta tuttavaltani sain peräti mieluisan lahjan, nimittäin koiran, sen saman nartun pentuja, joka, niinkuin muistettanee, oli kerran ajanut minulle kuusi jänistä yhtähaavaa. Pahaksi onneksi sattui muuan kömpelö metsästäjä ampumaan sen kuolijaksi, lauaistuaan haulikkonsa muka lintuparveen. Minä teetin tuon kelpo elukan nahasta itselleni liivit, ja ne ne minua vieläkin saaliin jäljille saattavat. Päästyäni näet pyssyn kantaman päähän, kirpoaa liivistä nappi siihen suuntaan, missä otus on, ja minulla kun pyssy on alati ladattuna, niin ei saalis minulta milloinkaan pääse pakoon.
Tällä haavaa on liiveissäni vielä kolme nappia. Kun tästä taas alkaa metsästys-aika, neulotan niihin kaksi uutta nappiriviä. Ken sitten minua kunnioittaa käynnillänsä, hänen ei tule ikävä olla.
Mutta tähän nyt tällä erää tarinani päättykööt.
Hyvää yötä!