JÄÄHYVÄISET.
»Etkö tänään lähde sukulaisten luo jäähyväisille, äiti?» kysyi isäntä emännältä, astuessaan tupaan. »Tie on kuivanut eilisestä ja eilisyöstä, ilma on lämmin. Kukapa tietää, miksikä se huomenna, ylihuomenna muuttuu.»
Emäntä laski kätensä sukankutimineen alas syliinsä ja katseli ikkunasta ulos.
»Voisinhan lähteä», sanoi hän sitten ja huokasi. »Sinä siis tänään tahdot…?»
»Niin», vastasi isäntä.
»Niin, niin», toisti vaimo hitaasti ja hiljaa. »Päivä enemmän tai vähemmän. Niin … Mitäpä siitä… minä lähden.»
Hän pani kutimensa vitkastellen koriin pöydälle, leikitteli vielä puikoilla ajatuksiinsa vaipuneena, nousi sitten päättävästi ja rupesi pukeutumaan.
He olivat molemmat jo yli keski-iän, mutta siitä huolimatta vielä kutakuinkin voimissaan. Heillä oli tähän saakka ollut suuri tila vuokralla, mutta ryhtyivät nyt toimenpiteisiin muuttaakseen kaupunkilaisiksi. Emännän veli oli kuollut ilman lähempiä perillisiä ja oli jättänyt sisarelleen pienen mukavan talon kaupungissa perinnöksi. Aviopari oli päättänyt jättää maaelämän vaivat tämän talon tähden. Oli huhtikuun alkupuoli, eikä ollut enää pitkältä siihen päivään, jonka Rodsneekit olivat määränneet huutokauppapäiväksi, ja jolloin he myisivät pitkinä vuosina kokoomansa kiinteän ja irtaimen omaisuutensa. Sentähden täytyi kiiruhtaa, niinkauan kuin hevoset vielä olivat käytettävinä, tekemään välttämättömät matkat.
Sillävälin kun emäntä pukeutui, meni isäntä jälleen ulos, pannakseen vankkurit kuntoon matkaa varten.
Kun emäntä oli valmis, lähti hän myöskin huoneesta.
Isäntä valjasti juuri pientä, hyvin syötettyä tammaa vankkurien eteen.
Emäntä lähestyi häntä.
»Mutta ole nyt itse mukana siinä toimituksessa, että kaikki kävisi kunnolleen», sanoi hän.
»Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Astu vain vankkureihin ja lähde.»
»Mutta ensin täytyy minun sanoa sille jäähyväiset.»
»Mitä?»
»Luulitko sinä sitten ilman jäähyväisiä…
Ei, ei niin. Sitä en tee. Minun on ensin…» Ja emäntä kulki talliin päin.
»Odota! Pilaat vaatteesi, jos menet sisään!» huusi isäntä. »Odota, minä tuon sen ulos.»
Hän talutti pienen ruskean tamman puutarhan aidalle ja sitoi sen siihen höllästi kiinni.
Sillä aikaa oli emäntä tullut avonaisen tallinoven luo ja katsoi tuskallisin katsein talliin.
Siellä seisoi vanha keltaisenruskea tamma, ja kolme valakkaa. Kaikki kolme: hoikka, ylpeä Rusko ja kaksi ripeätä Mustaa olivat vanhan tamman poikia. Näiden neljän eläimen keskinäisestä sovusta ja rakkaudesta tiesivät isäntä ja emäntä useita juttuja, joista muutamat tuntuivat aivan uskomattomilta. Niityllä ne olivat aina olleet eroittamattomat, ja pojat olivat mustasukkaisina varjelleet emoaan muilta hevosilta. Ne eivät koskaan suvainneet, että kärryjen eteen valjastettu Rusko lähestyi vanhusta. Jos isäntä tahtoi, että ne kaikki neljä pysyivät yhdessä, oli hän vain sitonut vanhuksen köyteen ja kaikki pysyivät koolla. Kun Mustat kerran olivat potkineet toisiaan, oli vanhus heti tullut väliin ja eroittanut ne. Ei ollut koskaan tapahtunut, että joku nuorista olisi koettanut vanhaa purra tai potkia, vaikka Rusko olikin jo viidentoista vuoden vanha eikä suinkaan mikään lauhkea hevonen.
Isäntä tuli ja talutti vanhan tamman tallista. Hiukan ontuen astui se kynnyksen yli. Se oli vielä jokseenkin voimakkaan ja hyvin syötetyn näköinen, eikä mitenkään näyttänyt niin vanhalta kuin se todellisuudessa oli.
Kun se näki emännän, hirnui se hänelle hiljaa. Tässä äänessä oli jotain selittämätöntä. Hyvänsuopaa vanhuuden heikkoutta, kiitollisuutta, kysyvää, — kaikki tämä tuntui tuossa mumisevassa, hiukan vapisevassa hirnunnassa.
Emäntä seisoi siinä ääneti. Veri nousi hänen poskiinsa ja huulet nytkähtelivät pari kertaa.
»Pieni rampaseni», mumisi hän sitten, kutsuen sitä keksimällään vanhalla lempinimeltä ja silitti sen kaulaa. »Vanhus parkani…»
Ja hetken kuluttua silitti hän uudelleen hevosen kaulaa ja toisti liikutettuna: »Pieni rampaseni… vanhus parkani.»
»No katsohan tuota!» sanoi isäntä puoleksi kiusoitellen, puoleksi kärsimättömänä. »Ensin aijot lähteä pois kotoa, jotta kaikki tapahtuisi selkäsi takana, ja nyt… nyt…»
»Lähdenhän kohta… lähdenhän… Mutta onpa omituista. En olisi uskonut, että eroaminen tuollaisesta eläimestä olisi niin vaikeaa. Etkö sinä sitten ollenkaan sääli sitä?»
»Jos tahdot, niin myymme sen muiden mukana huutokaupassa, sen voimme vielä tehdä», ehdotti isäntä.
»Tietysti, tietysti huutokaupassa! Jotta se joutuisi jonkun
juutalaisen, jonkun mustalaisen kuorman eteen ja sortuisi ojaan…
Sellainen olisi siis se armonosoitus, joka on sinulle aina luvattu.
Eikö totta, vanhus?»
Ikäänkuin vastaukseksi, kuului taas hevosen vapiseva, mumiseva hirnunta, ja kääntäen päänsä emännän puoleen, katsoi se häntä himmeillä silmillään ja liikutteli pitkää alahuultaan. Se oli niin omituisen näköistä.
»Aivankuin se tahtoisi itkeä», sanoi vaimo.
»Mene nyt, lähdehän jo!» huudahti isäntä kärsimättömänä.
»Sinulla ei todellakaan näytä olevan aikaa pitää sitä vielä vähän aikaa pilttuussa», vastasi emäntä hiukan suuttuneena. »Näetkös vanhus, näin kiittää hän sinua siitä, että olet häntä kaksikymmentä neljä vuotta kuljettanut edes ja takaisin. Nyt ei hän sallisi minun ottaa sinulta edes kunnollisia jäähyväisiä.»
»No niin, anna sille suudelma!» sanoi isäntä lyhyesti. »En minä sitä estä.»
»Sen teenkin. Muistelotko vielä sitä, miten ylpeänä sinä sillä ajoit isäni luo… silloin… koristetuin luokin? … Tämän yhden ainoan muiston tähden on se jo ansainnut suudelman, se kun silloin kantoi päätään niin korkealla.» Emäntä silitti kädellään hyväillen sen harjaa, astui askeleen eteenpäin, tarttui molemmin käsin tamman päähän ja painoi todellakin suudelman pehmeälle, harmaalle turvalle. Sitten kääntyi hän nopeasti ja kiiruhti puutarha-aidan luo, päästi Ruskon irti, istuutui vankkureihin ja ajoi pois, painaen päänsä syvälle alas.
Isäntä oli sillä välin aikonut viedä vanhan tamman takaisin talliin, mutta muutti mieltään, ja kiinnitti sen nyt ulos renkaaseen. Sitten lähti hän renkien luo, jotka tekivät riihen luona työtä ja käski heidän ottaa lapiot mukaan ja kaivaa kuopan koivumetsään, vanhan perunakuopan luo.
»Millaisen kuopan?» kysyi toinen.
»Vanhalle tammalle.»
»Mitä? Tuleeko se… tuleeko se…? Sellainen hevonen niin voimakas vielä! Siitä maksetaan vielä vaikka keskellä yötä kolmekymmentä ruplaa! Ei isäntä, se ei käy laatuun!»
»Lähtekää vain ja kaivakaa kuoppa», vastasi isäntä.
»Jumaliste, isäntä…»
»Ole vaiti», kuiskasi toinen rengeistä. »Tässä ei mikään auta. Se on sama tamma, jolla hän sulhasena on ajanut. Sitä hän ei anna vieraisiin käsiin.» Ja he lähtivät hakemaan lapioita ja ottivat mukaansa myöskin tylsän kirveen, siltä varalta, että maa vielä olisi kovin jäässä.
Isäntä lähti tupaan, otti pyssyn, joka riippui seinällä kahden puunaulan varassa ja ryhtyi sitä lataamaan. Tuon tuostakin antoi hän kätensä vaipua, ikäänkuin väsyneenä ja katseli ulos pihalle, jossa tamma kärsivällisenä seisoi renkaassaan. Lopulta olivat molemmat piiput täynnä.
Hän asetti pyssyn nurkkaan, astui kaapille ja kaatoi itselleen lasillisen viinaa.
»Äh!»… mumisi hän itsekseen ja kulki tuvassa edestakaisin.
Sitten tuli renki ja ilmoitti, että kuoppa oli valmis.
»Hyvä on.»
Renki poistui, isäntä meni vielä kerran kaapilleen, heitti pyssyn olalleen ja lähti sitten tuvasta.
»Mene Martin, ota vanhus ja vie se metsään.»
Renki irroitti tamman. Kun hän vei sitä tallin ohi, hirnuivat Rusko ja molemmat Mustat yhtaikaa äänekkäästi. Vanhus vastasi, tahtoen takaisin talliin.
»Pois, pois», sanoi isäntä tukahutetusti.
»Se ottaa jäähyväisiä», huomautti Martin ja talutti tammaa porttia kohti. Isäntä seurasi.
Hitain, rauhallisin askelin liikkui tamma eteenpäin. Se piti päätään alhaalla ja kosketti silloin tällöin turvallaan lumen liottamaa viimevuotista ruohoa, ottamatta siitä kuitenkaan ainoatakaan kortta.
Renki kääntyi taaksepäin.
»Miten se tekee tuon. Miten omituista… Aivan kuin se tietäisi, mitä tulee tapahtumaan.»
Isäntä vaikeni.
»Omituista… Toisen eläimen voit teurastaa… se ei tunnu miltään. Mutta hevonen! … Silloin tuntuu niin sydämessä… noin… aivan… aivan… Etenkin, jos vielä näin voimakas eläin kuin tämä… Silloin tuntuu se suorastaan murhalta… tuollainen ampuminen. Tahtoisinpa tietää — jos se osaisi puhua ja siltä kysyisi: »tahdotko vielä elää, ja tästä lähtien palella, nähdä nälkää ja vetää liian raskaita kuormia?» — tahtoisinpa tietää, eikö se sittenkin vielä tahtoisi hetken raastaa. Ihminen, hän ei miettisi! Hän vastaisi, jos hänelle sanottaisiin: »Nyt tulee hauta. Minä itse…»
»Lopeta jo lörpötyksesi», keskeytti isäntä hänet jotenkin äreällä äänellä ja katseli kauas eteensä. »Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»
Renki ei puhunut enää mitään ja he saapuivat vaieten metsään, jossa harvassa seisovien koivujen välissä näkyi tuore santakasa. Nojautuneena lapioonsa, odotti toinen renki siellä. Noin kolme askelta kuopasta seisoi hoikka koivu. Siihen käski isäntä sitoa tamman. Juhlallinen vakavuus kuvastui hänen kasvoillaan ja hänen pyssynsä vapisi hiukan, kun hän viritti hanan ja katsoi, oliko nalli kunnossa.
»Menkää pois», käski isäntä sitten hiljaa, ja rengit vetäytyivät syrjään. Hän astui itsekin matkan päähän, nosti pyssyn ja tähtäsi tammaa päähän.
Äkkiä antoi hän pyssyn vaipua, puri alahuultaan ja seisoi hetken siinä asennossa. Tamma katsoi häneen ja tuli rauhattomaksi. Silloin nosti hän uudelleen pyssynsä — laukaus pamahti, ja tamma horjahti kaatuen maahan.
Kun savu oli hälvennyt, kiiruhtivat rengit paikalle.
»Hyvin osattu», huudahti Martin. »Kuollut. Erinomaisesti osattu.»
Hitain askelin lähestyi isäntäkin nyt.
Tamman otsa oli murskaantunut, veri virtasi pään alta muodostuen tummaksi lätäköksi. Hevosen sammunut silmä tuijotti häneen lasimaisesti.
»Vanhukseni», mumisi isäntä tuskin kuuluvasti, »vanhukseni…», sitten putosi pyssy hänen kädestään ja hän painoi molemmat nyrkkinsä lujasti silmiään vastaan. Hänen päänsä vapisi, ja rengit kuulivat kuinka hän nyyhkytti hiljaa.