KUOLEMAN VARJOSSA.
Yhä vain puhalsi koillistuuli ja yhä vielä uiskenteli kammottava jäälautta kauemmaksi ja kauemmaksi merelle.
Jäälautalla oli neljätoista kalastajaa ja kaksi hevosta. Miehet olivat olleet avantoa hakkaamassa ja verkkoja asettamassa, eikä kukaan heistä ollut huomannut, että jää oli alkanut liikkua. Vasta silloin kun Karlen, eräs kuusitoistavuotias poika, oli lähtenyt ottamaan kiinni hevosta, joka oli juossut jokseenkin kauas rantaa kohti, huomasi hän rannan lähellä jään liikkuvan. Poika oli nyt äkkiä kääntynyt takaisin ja kertonut kalastajille onnettomuuden. Kun nämä henkensä edestä juosten olivat saavuttaneet jään reunan, ei mikään pelastus enää ollut mahdollinen. Juris Skara, jolla kotona oli nuori vaimo ja kolme lasta, oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, toivottomana syöksynyt mereen, ja toverit olivat nähneet, miten hän oli hukkunut aivan lähellä rantaa.
Tästä tapahtumasta oli jo kulunut useampia tunteja ja yhä vielä liikkui jää samaan huomaamattomaan tapaansa kuin alussakin.
Ensi pelästyksen kalpeus oli kadonnut miesten kasvoilta. Kaikkien kasvonilmeissä oli huomattavissa jotain merkillistä jännitystä. Kaikkien kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, ja silmissä huomasi sen vapisevan liekin, joka ilmaisee salaista tuskaa.
He tiesivät kaikki, että he joka hetki loittonivat, eivät yksistään meren rannasta, vaan elämästä.
Kalastajat olivat jakautuneet ryhmiin ja puhelivat puoliääneen keskenään. Karlenin ympärillä seisoivat nuoret ja naimattomat: Gulbis, Birkenbaum ja Janis Dauda, kaikki kukoistavan näköisiä ja voimakkaita. Poika kertoi heille vielä kerran, miten hän oli kulkenut ja juossut, ja mitenkä pitkälle suunnilleen jää jo oli irtaantunut rannasta, kun hän oli huomannut onnettomuuden.
»Etkö vielä olisi voinut uiden saavuttaa rantaa?» kysyi Birkenbaum.
»Olisin kyllä», vastasi poika. »Vesi on kylläkin kylmää, mutta luulen, että sittenkin olisin voinut.»
»Vahinko, — jos olisit tiennyt, että sinä turhaan… että me kaikesta huolimatta… niin olisi ollut parempi, että olisit koettanut.»
»Hänen olisi ehkä käynyt samaten kuin Skaran,» sanoi Janis Dauda.
»Niin, ehkä… Mutta luulen sittenkin, että olisin onnistunut», huokasi poika. »Jos olisin heittänyt turkkini pois ja oikein yrittänyt…»
Ja Karlenin suuret siniset silmät täyttyivät kyynelillä.
»No, no, elähän nyt huoli, kyllä kaikki vielä hyväksi tulee», rauhoitti Birkenbaum. »Tuuli kääntyy ja meitä tullaan kaipaamaan. Ole vain hiljaa.»
Poika pyyhki äkkiä kämmenellään kosteita, kalpeita poskiaan ja vastasi:
»Enhän puhukaan mitään.»
Vähän loitommalla tästä ryhmästä seisoi pitkä, jäntevä, tummahipiäinen vanhus, jolla oli lyhyt parta ja kyömynenä. Hänen katseensa oli suunnattuna mieheen, joka kyyristyneenä ja ristityin käsin seisoi hänen edessään, eikä näyttänyt paljoakaan nuoremmalta kuin hän itse. Ne olivat kalastaja Zubuk ja hänen poikansa Ludis.
Nuoremmat, naineet miehet olivat sattumalta joutuneet yhteen ryhmään: jättiläismäinen, komea Grünthal, hidas Skapann, jonka posket hehkuivat kuin pionikukat, kalpea, ystävällinen Skrastinsch ja pienikasvuinen Ssihlis.
Vanha Dauda jutteli Stuhren, iäkkään vanhanpojan kanssa, ja Salga sekä
Gurlum seisoivat kahden etäämmällä.
Soinnukkaalla äänellään ja rauhallisella olemuksellaan hallitsi Grünthal ryhmäänsä. Hän puhui koko ajan melkein yksin, punnitsi yhtä ja toista pelastuksen mahdollisuutta ja hänen sanansa olivat täynnä lohdullista luottamusta.
»Tämä retki tulee kestämään korkeintaan kaksi, kolme päivää», sanoi hän sellaisella luottamuksella, kuin olisivat he kaikki laivalla, jossa hän on perämiehenä, »kaksi, kolme päivää. Ja vaikkapa menisi vielä yksi päivä lisäksi — onhan meillä kaloja. Salgalla on koko kuorma, ja sitten kun kalat ovat loppuneet, niin voimme ottaa hevosen.»
»Aivan niin», myönsi Skrastinsch, pahoittaen kalpeat, ystävälliset kasvonsa heikkoon hymyyn, sillä hänellä oli tapana antaa sanoilleen leikillinen leima, »teurastakaamme hevonen. Sanotaan hevosen lihan olevan makeata.»
Skapannin punaiset huulet vääntyivät hiukan irvistykseen, mutta
Ssihliksen kasvoilla sitä vastoin kuvastui peittämätön vastenmielisyys.
»Emmehän sitä vielä syö», huomautti Grünthal.
»Ja kun me sitä syömme, tulee hän pyytämään suurimman palan», sanoi
Skrastinsch. »Tai ehkä luovutat osasi minulle, Ssihlis?»
»Luovuttaa… kuka nyt luovuttamisesta puhuu», vastasi Ssihlis harvakseen. »Jos kerran täytyy sitä syödä — no niin, sitten syödään. Mutta tällaista! Tällaista ei ole moneen aikaan tapahtunut. Toissa vuonna joutui pari kalastajaa Jamburgista, tai jostain sieltä päin, ajelehtimaan merelle. Kolmen päivän perästä ajautuivat he takaisin maalle.»
»Aivan niin», myönsi Grünthal. »Ja samanlaisen jutun Arensburgista luin viime vuonna lehdistä. Silloin kalastajat olivat pelastuneet kahden päivän perästä.»
»Onhan täällä Kuurinmaan rannoilla sellaista tapahtunut», sanoi Skrastinsch, »täällä meidän tienoillamme ei kuitenkaan ole vielä tällaista sattunut.»
»Isäni kertoi minulle samanlaisen tapauksen», puhui vanha Dauda, joka nyt oli lähestynyt tätä ryhmää. »Olen nyt unohtanut liekö heitä ollut yhdeksän vai kymmenen, jotka silloin hukkuivat.»
»Hukkuivat?» toisti Skrastinsch. »Hukkuivat?»
»Niin, hukkuivat», sanoi vanhus hiljaa ja katsoi hiukan himmeillä, punertavilla silmillään, joita ympäröi turvonneet pussit, poikaansa Janista.
Kaikki vaikenivat uskaltamatta katsahtaa toisiinsa, sillä suuressa onnettomuudessa ujostelee ihminen yhtä paljon kuin suuressa häpeässä.
»No», alkoi Grünthal hetken kuluttua uudelleen, »kävisikö meidänkin niin? Sitä en usko. Minusta tuntuu, kuin kaikki tämä olisi ainoastaan tuollainen… tuollainen… mitenkä minä sanoisin — ehkä hiukan vaarallinen huvimatka. Eikä muuta. Ensi silmänräpäyksessä — tietysti — tunsin minäkin kylmän väreet ruumiissani, eihän tämä ole leikkiä… mutta nyt ajatelkaahan, meitä on neljätoista henkeä, joista — yksi, kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan — joista kahdeksan on aivan korvaamatonta miestä. Ja nekö nyt noin vain häviäisivät? Sehän on mahdotonta!»
Grünthalin syvä, voimakas ääni kaikui tovereista niin miellyttävältä, että heidän kasvonsa kirkastuivat. Kukaan ei kylläkään uskonut hänen sanojaan, sillä ei ainoakaan ollut kyllin yksinkertainen uskoakseen, että nuoruus ja voima voisivat onnettomuuden ja kohtalon muuttaa, mutta sittenkin helpoitti kaikkia kuunnellessaan tätä miehekästä ääntä, joka lausui sellaisella vakaumuksella juuri sen, mitä jokaisen sydän vavisten toivoi.
»Sehän on mahdotonta», toisti kalastaja. »Kotona näkee vaimoni joka kerta unissaan, jos onnettomuus tapahtuu. Aivan totta… Eikä hän tänä aamuna sanonut minulle mitään. Ja sitten katsokaahan Birkenbaumia. Jo yksin sellaisen miehen menettäminen olisi suuri vahinko, meistä muista puhumattakaan.»
Birkenbaum hymyili heikosti ja katsoi miehestä mieheen. Hänellä oli ihmeellisen kirkkaat, ystävälliset lapsensilmät ja keskellä punertavia poskia oli hento, valkea pilkku, aivan kuin lepäisi siinä valkean kevätkukan koskematon tomu. Muut kaikki ymmärsivät, että Grünthalin sanat olivat lausutut ivalla, ainoastaan nuorukainen itse käsitti ne imarteluksi. Hän luuli viittauksen koskevan hänen ulkomuotoaan, jota vastoin toverit arvasivat Grünthalin tarkoittavan hänen luonnettaan. Ja sitä piti jokainen hyvin huonona. Birkenbaum ei ollut kuurinmaalainen, vaan oli Liivinmaalta joutunut sinne. Hän oli tukkilaisena tullut Ogerista Wäinäjoelle ja Wäinäjoki oli hänet tuonut Riikaan. Riiasta oli hän joutunut Mitauhun, sieltä oli kohtalo kuljettanut hänet Goldingeniin ja sitten Libauhun, ja lopuksi oli hän pohjastunut rengiksi Salgalle, joka seisoi muista vähän erillään tuskainen ilme kapeilla kasvoillaan.
Kalastajat pitivät Birkenbaumia voimaihmisenä ja tappelijana. Hän oli tuhlannut voimiaan samalla tavalla kuin amerikalaisen miljonäärin poika tuhlaa isänsä kultaa. Tähän mennessä ne eivät vielä olleet loppuneet. Virkeänä ja eloisin silmin katseli hän onnettomuustovereihinsa.
»Niin, se ainakin täytyy myöntää, että useamman silmä hänen tähtensä itkisi kuin yhdenkään meistä», sanoi Skrastinsch surumielisesti hymyillen. »Eikö totta Birkenbaum? Minulla on vaimo, poika ja tytär, ne kyllä itkisivät minua, mutta sinua surisi — niin sanoppa kuinka moni?»
Birkenbaum kohautti olkapäitään.
»Niin», sanoi Grünthal, kääntyi sivulle ja huomasi kalat, jotka olivat jäällä hajallaan Salgan reen ympärillä. »Lasketaanpa nyt kalat. Eipä tiedä, missä ja milloin jää halkeaa, ja olisi vahinko menettää ainoatakaan kalaa.»
Joukko hajaantui. Hetken kuluttua kokoontuivat he taas Salgan reen ympärille ja tahtoivat asettaa kalat jälleen kuormaan. Mutta Salga istui kuormansa päällä eikä päästänyt ketään lähelle.
»Pitäkää hyvänänne, pitäkää ne vain», hän sanoi. »Menetetty on menetetty.»
»Mitä tuo merkitsee?» kysyi Grünthal. »Mitä sillä tarkoitat?»
»Tarkoitan sillä, että kuorma on minun eikä muilla ole sen kanssa mitään tekemistä», vastasi Salga, peittäen matolla ja peitteellä ahneen huolellisesti kuormansa molemmilta puolin.
»Tuo on hullu», huudahti Birkenbaum. »Hän kai aikoo yksin syödä koko kuorman.»
»Se on minun asiani, mitä aion», vastasi Salga röyhkeästi, ja hänen keltainen naamansa vääntyi lukemattomiin ryppyihin. Hänen silmänsä muistuttivat kateellisen apinan silmiä.
Birkenbaum julmistui.
»Jumalauta, hän luulee vielä olevansa noiden kalojen omistaja», huusi hän. »Pois reestä! Heti!» Ja hän heitti kalansa jäälle, tarttui Salgaan riuhtaisten tämän kuormalta alas. Vanhus piteli kuitenkin kiinni peitosta kuten hämähäkki verkostaan, silloin kun sitä tahdotaan saada pois piilopaikastaan.
»Anna hänen olla, anna olla, Birkenbaum», sanoi Grünthal astuen rauhoittaen väliin. »Sopikaamme kaikki rauhassa. Ellei muuten, niin maksakaamme hänelle kalojen hinta.»
Birkenbaum päästi Salgan irti, ja tämä kiipesi kuormalleen takaisin. Kalastajista tuntui nyt, että Birkenbaum ei olekaan varsin huono ihminen. Yksi ja toinen lausui jo jonkun kiittävän sanan.
Gurlum seisoi yksinään syrjässä, puhumatta mitään. Hän oli kova mies ja tiesi, ettei kukaan häntä suosinut. Hänen ainoana huolenaan nyt oli pelko joutua naurun alaiseksi, sillä hän oli myöskin helposti loukkaantuva ja itserakas. Hän koetti peittää tuskaansa välinpitämättömällä synkkämielisyydellä ja pelkäsi nyt jo, että häneltä puuttuisi voimaa vapaaehtoisesti ja kunnialla kuolla, kun kaikki pelastuksen toivo olisi kadonnut.
Päivällisaikaan tuli aallokko ankarammaksi ja jää alkoi merkillisesti natista. Natiseminen yhä koveni ja kalastajat, joiden kasvoilta synkät varjot olivat hieman väistyneet, synkistyivät uudelleen ja vaikenivat.
Karlen, joka oli seisonut Birkenbaumin vieressä, tarttui tämän käteen.
»Pelkäätkö?» sanoi Birkenbaum ja koetti hymyillä.
Poikasen siniset silmät, täynnä kipeätä tuskaa, katsoivat nuorukaiseen.
»Jää luultavasti — — luultavasti…»
»Murtuu? Tietysti. Tietysti se murtuu. Niin mikäpä meillä olisi hätänä ajelehtia tällaisella kummituksella ympäri.»
»Minä jään sinun luoksesi.»
»Pysy mieluummin isäntiesi, Daudan ja Janiksen luona.»
»En, haluaisin mieluummin…»
»No, miten tahdot.»
Poikanen puristi hiukan lujemmin Birkenbaumin kättä, ja niin he seisoivat yhdessä antaen kuten muutkin katseensa harhailla ympäri nähdäkseen, oliko jääkappaleita jostakin irtaantunut.
Kun tuo outo natina uudistui ankarampana, laski Birkenbaum tahtomattaan kätensä pojan kaulalle. Hän tunsi ystävällistä myötätuntoa tuota poikasta kohtaan, joka oli valinnut juuri hänet lähimmäksi onnettomuustoverikseen.
»Vapiseeko sinun sydämesi, mitä?» kysyi Birkenbaum, jotain vain sanoakseen.
»Ei. Minusta tuntuu… en oikein tiedä … sydän ikäänkuin kutistuu kokoon… sanon itselleni: mitä nyt tapahtuu, sen täytyy tapahtua… mutta en tiedä.»
Vaot, jotka kulkivat pojan kasvoilla nenästä suupieleen ja jotka antoivat kasvoille vanhan leiman, tulivat syvemmiksi. Vaiettuaan pitkän aikaa, kysyi hän sitten:
»Entä sinä?»
»Mitä?»
»Miten on sinun laitasi?»
»Minun. Ei ainakaan hyvin. Luonnollisesti… Voimallahan ei täällä tee mitään», lisäsi nuorukainen, kuten anteeksi pyytäen.
»Ja mitenkä luulet meidän käyvän?»
»Mistä minä tietäisin… Sinähän kuulit, mitä Grünthal sanoi. Kolme, neljä päivää.»
»No, uskotko sinä siihen?»
»Niin, pelastuksen toivohan meillä kaikilla on. Ehkä tapaamme jonkun laivan.»
»Mutta jos emme tapaakaan laivaa?»
»Silloin tuuli muuttuu.»
»Mutta jos tuuli vain puhaltaa ja puhaltaa?»
»Silloin… no niin, silloin tiedät, mitä tapahtuu.»
Poika vaikeni. Tässä voi olla kysymys ainoastaan joko pelastuksesta tai perikadosta, mutta hänen sydämensä halusi vielä jotain kolmatta mahdollisuutta, jotain tuntematonta, käsittämätöntä, jotain ihmettä, sillä juuri puhjenneelle elämälle on kuolema aivan uskomaton…
Kamala jäälautta liukui edelleen, meri pauhasi ja alkoi kuluttaa sen reunoja. Pala palalta kiskoutui irti, liukui mukana ja hankautui sen ison lautan reunoja vastaan, jolla kalastajat olivat. Äkkiä ilmaantui kapea harmaanvihreä rako, joka levisi ja kasvoi, eroittaen molemmat Zubukit, Stuhren ja Skapannin toisista tovereista. Molemmilta puolin kuului huuto, miehet huitoivat käsillään toisilleen ja juoksentelivat kuin häirityt muurahaiset jääkappalten reunoja pitkin sinne tänne. Vanha Zubuk aikoi hypätä mereen, mutta poika esti hänet siitä, pidellen hänestä kiinni. Molempien jääkappalten väli suureni nopeaan, ja vihdoin oli uiminen toiselta kappaleelta toiselle aivan mahdoton.
»Se oli heidän loppunsa», sanoi Grünthal. »Ei palaakaan ravintoa. Sääliksi käy Skapann… Keskelle! Enemmän keskelle! Ja pysytelkäämme yhdessä.»
Ääneti tottelivat kalastajat ja kulkivat jäälautan keskustaa kohti.
Kun he olivat seisahtuneet, katselivat he kauan ääneti levottomin silmin pilviä, jotka hulmusivat kuin harmaat lakanat, tai seurasivat aaltojen lakkaamatonta taistelua, joka täytti ilman heidän ympärillään sihinällä ja rätinällä. Vähitellen suli tässä yksitoikkoisuudessa taas heidän jäykkyytensä, ja siellä täällä lähekkäin seisovat jo vaihtoivat jonkun sanankin.
»Skapannia käy sääli», sanoi Janis vanhalle Daudalle, isälleen, »sääli miestä, tuskin viittä kuukautta naimisissa.»
Vanhus huokasi.
»Vanha Zubuk… niin, hänestä ei niinkään väliä… hänen aikansa oli jo ohi. Samaten Ludiksen. Ei hänestä olisi mitään enää tullut… Mutta Stuhre, tuo säästäväinen tunnollinen ihminen… joka koko elämänsä rehellisesti ja vaivalla… ja nyt… täten…»
Vanha Dauda ei puhunut mitään. Mitäpä hyödytti toisten kurjuutta kuvailla, kun itseään odotti sama kohtalo. Hän katsahti poikaansa ja hänen huulensa vapisivat.
»Äiti aikoi vastaanottaa meidät tänä iltana lämmitetyllä hapankaalilla», sanoi hän. »Mutta nyt kai hän jo tämän tietää…»
Janis nyökäytti päätään. Isä puristi silmänsä kiinni ja painoi vielä toista etusormellaan, mutta ei voinut sittenkään estää paria kyyneltä putoamasta valkealle parralleen.
»Niin, hän sen kyllä nyt jo tietää», toisti hän. »Mitähän mahtanee sanoa, kun me molemmat… molemmat… Olisitpa sinä edes jäänyt kotiin. Itsestäni en puhu… eikä hänkään… Mutta sinusta… Sinähän olit hänen…»
Hänen turvonneet silmänsä sulkeutuivat jälleen ja hänen suupielensä vavahti.
Janis puri hampaansa yhteen. Ei mikään kohota ja samalla haavoita meitä niin syvästi kuin toisten suru meidän kohtalostamme.
»Ei», sanoi hän tukahutetusti, »älä vielä puhu tuolla tavoin, kyllä me vielä kaikki saavumme onnellisesti rantaan.»
»Niin, niin tietysti, samaten kuin ne kymmenen tahi yksitoista silloin.
Nythän meitäkin on enää vain kymmenen jäljellä.»
Illemmällä kutsui Grünthal joukon koolle kysyen, eikö heidän ole nälkä. Hän puhui taas samalla luottavalla äänellä kuin ennenkin. Kalastajien masentunut mieli virkistyi, ja he tunsivat kiitollisuutta puhujaa kohtaan. Skrastinsch vastasi kaikkien puolesta, että he kyllä ovat nälkäisiä, mutta mitä syödä? Kalat ovat raakoja ja hevoset vielä elossa.
»Aloittakaamme kaloista», sanoi Grünthal. »Kattilaa ei ole. Mutta minä olen tuuminut, että meidän täytyy keittää kalat lakissa. Minä annan omani sitä varten.»
»Nahkaesiliinassa olisi mukavampi keittää», huomautti Ssihlis.
»Onko sinun esiliinasi tervaamaton?» kysyi Grünthal.
»Ei ole.»
»No sitten meidän täytyy tyytyä lakkiin. Pilkkokaa yksi reki ja särkekää jääkappaleita.»
Silläaikaa kun nämä asiat toimitettiin, astui Grünthal Salgan luo, joka, kädet polvien välissä, istui kuormansa reunalla.
»Ala purkaa!» sanoi kalastaja.
Mutta Salga ei totellut. Hän levitti käsivartensa aivan kuin olisi niillä tahtonut suojella kuormaansa.
»Ala purkaa kuormaasi!» huusi Grünthal vielä kerran, ja rypisti kulmakarvansa yhteen.
Salga alkoi molemmin käsin haparoida kuormaansa, hänen alaleukansa keltainen ja ryppyinen nahka vapisi, joten leuka tuli aivan teräväksi. Hän mumisi jotain hampaittensa välistä, ja lopuksi Grünthal eroitti sanat »määrätkää hinta».
Voimakkaan kalastajan ruskeille kasvoille levisi tumma puna.
»Oletko hullu?» hän huusi. »Joko himoitset merivettä? Pois kuormaltasi.»
Salga nousi ja hiipi hitaasti hevosensa taakse.
Grünthal avasi kuorman, valitsi jokaiselle kaksi kutakuinkin yhtäsuuria kalaa ja alkoi niitä leikata ja puhdistaa.
Kun tuli suurella vaivalla oli saatu syttymään, pidettiin Grünthalin lakkia varovasti korvalapuista liekin yli, kunnes jää tuossa omituisessa kattilassa oli sulanut. Sitten asetettiin lakkiin osa kaloista, ja kun nämä olivat puolikypsiä, toinen osa, kunnes kaikki kalat tällä tavalla olivat keitetyt. Aivan kypsiksi ei niitä saanut keittää, sillä täytyi säästää puita.
Sitten jaettiin kalat.
»Täytyy kai olla kiitollinen», sanoi Skrastinsch hiljaa, »mutta en usko että kukaan tämän aterian jälkeen nuoleskelee sormiansa.»
Kalastajat koettivat syödä kalansa, mikä kuitenkin oli melkein mahdotonta. Ne maistuivat inhoittavasti lakin kankaalta ja olivat sitä paitsi vielä puoliraakoja. Birkenbaum oli ainoa, joka söi osansa loppuun.
»Minulla on aina ollut hyvä vatsa», selitti hän. »Voisin nielaista vaikka kiviä.»
»Silloin kun vesi nousee suuhun saakka, oppii uimaan. Kun nälkä meitä ahdistaa, opimme syömään», huomautti Grünthal ja pisti kalansa taskuun.
»Eiköhän olisi parempi paistaa kalat», arveli joku. Tämä ajatus näyttäytyi kuitenkin mahdottomaksi, koska keittämällä voi valmistaa enemmän kaloja yhtaikaa kuin paistamalla.
»Minulla on vielä vähän leipää aamusta jälellä», kuiskasi vanha Dauda pojalleen, »tule sivulle, että voin sen antaa sinulle.»
»Entä sinä itse?»
»Minä… minä tulen kyllä toimeen ilman.»
»Syö sinä vain itse, isä.»
»Ei, en syö, minä tiedän, että sinun on nälkä… Nuorella ihmisellä on enemmän nälkä…» ja hän veti Janiksen sivuun, tahtoen painaa hänen käteensä puoli leivänviipaletta.
Mutta poika kieltäytyi ottamasta leipää.
»Syöhän toki itse», sanoi hän ja kääntyi taas toisten puoleen.
Kun alkoi hämärtää, käski Grünthal viedä hevoset jälelle jääneen reen taakse tuulen puolelle. Sitten istuutuivat kalastajat rekeen. Siinä aikoivat he viettää yönsä.
Ja sitten tuli pimeä. Ei ainoakaan tähti loistanut taivaalla, vinha tuuli puhalsi, meri ympärillä ulvoi ja kohisi.
Ei ainoakaan silmä sulkeutunut. Kaikki tuijottivat pimeyteen, joka laskeutui lyijynraskaana harteille.
»Voi miten minun on nälkä», kuiskasi Karlen Birkenbaumille. »Jospa vain kalat eivät olisi niin inhoittavan makuisia.»
»Ei sille mitään voi», vastasi nuorukainen.
Pitkän vaitiolon jälkeen kuuli hän poikasen raskaasti huokaavan.
»Mitä nyt?» kysyi hän välinpitämättömänä.
»Tahtoisin syödä», kuiskasi poika.
Birkenbaum istui hetken vaiti, löi sitten kärsimättömänä kädellään polveensa nousten seisaalleen ja kiskoen pojan mukanaan ylös. Hän vei Karlenin muutaman askeleen päähän reestä, veti jotain puserostaan esiin ja painoi sen hänen käteensä.
»Juo», komensi hän. Poika avasi pullon ja joi.
»Mutta älä kerro kenellekään», sanoi Birkenbaum, ottaen pullon takaisin. »Ja nyt koeta syödä.»
He palasivat reen luo ja poika söi, vaikkakin vastenmielisesti kaikki kalansa.
Sitten ei pitkään aikaan kukaan liikkunut. Yö kului, meri kohisi, jää natisi ja tuuli toi suolaveden hajun jäälle.
»Birkenbaum, nukutko sinä?»
»En.»
»Tahtoisin hiukan ojentautua syliisi.»
»Tee se.»
Karlen asetti kätensä Birkenbaumin syliin ja kyyristyi niiden varaan. Hetken kuluttua tunsi nuorukainen, miten kylmät poikasen kädet olivat. Hän riisui kintaansa ja otti omaan lämpöiseen, voimakkaaseen käteensä pojan jäykät laihat sormet. Hitaasti ne lämpenivät, ja sitten virtasi lämpö pojasta nuorukaiseen ja nuorukaisesta poikaan.
Karlen oli nukahtanut.
Poikasen rauhallinen hengitys, jota hän kylläkään ei kuullut, vaan jonka hän tunsi rinnan tasaisesta noususta, ja hänen sormiensa lämpö toi hänen mieleensä öitä, joilla ei ollut mitään yhteyttä tämän poikasen rauhan kanssa.
Tähän siis päättyy nyt kaikki. Hän ei tulisi enää koskaan kuumin sykkivin sydämin makaamaan sängyssään odotellen, että kaikki nukkuisivat, voidakseen sitten ääneti nousten ja varovaisin askelin hiipiä savilattian yli huoneen toiseen nurkkaan… Ei enää koskaan hän avaisi raollaan olevaa luhdin ovea, eikä milloinkaan enää makaisi puolivalmiin heinäauman varjossa leikkien auringon polttamilla sormilla… Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Miten hän oli tänne joutunut? Hänhän oli paimentanut karjaa tuolla kaukana Erlaashin vuorilla, oli elänyt siellä pitkät vuodet, juonut, mellastanut, näytellyt teatteria, oli ikäänkuin leikillä jonkun kolttosen takia istunut arestissa kaksikymmentäneljä tuntia ja nyt… nyt hän istui kalastajareessä, meri kohisi hänen ympärillään ja hän ajelehti kohti kuolemaansa. Sehän oli mahdotonta! Sellaista tapahtuu ainoastaan saduissa, ainoastaan unissa. Tämä oli yksi niitä kamalia unia, jotka ovat niin eläviä ja selviä kuin itse elämä. Kunhan hän voisi herätä! Herätä! Mikä mielettömyys! Hän tiesi sen aivan selvään, ettei hän uneksinut. Tämä jää, tämä kitkeränsuolainen meri-ilma, tämä kohina, kaikki, kaikki oli todellista; hänen oli nälkä ja hänen tuli todella kuolla — täytyi nääntyä nälkään tahi heittäytyä mereen, pimeyteen, perikatoon, yhdessä tämän pojan, Grünthalin ja kaikkien toisten reippaitten ja terveitten ihmisten kanssa. Kylmä puistatus vapisutti nuorukaista ja hänen suunsa tuli kuivaksi ja karkeaksi. Ei, se ei voinut tapahtua. Sellaiset kauhut tapahtuivat vieraissa maissa, jossain kaukana, ja niistä juteltiin ja kirjoitettiin kuin jostain jokapäiväisestä ja välttämättömästä, mutta eihän sellaista toki itselle satu. Birkenbaum oli aina ollut tietoinen siitä, että hän tulisi vahingoittumatta kulkemaan elämänsä läpi. Jos jossain joku oli tehnyt haavan käteensä, lyönyt kirveellä jalkaansa, jos kone oli jonkun repinyt säpäleiksi tai joku oli hukkunut, silloin oli hänellä aina sellainen varma tunne, että hänelle tuollaiset onnettomuudet eivät koskaan tapahdu. Ja nyt hän istui natisevalla ja halkeilevalla jäälautalla ja ylt'ympäri oli yö ja kuolema… Tuo Salga! Jospa hän ei olisi minua tavannut! Silloin hän ehkä olisi joutunut takaisin kotipuolelleen, nukkuisi lämpimässä tuvassa, ja isäntä, pieni lamppu kädessä, astuisi kamaristaan, herättäisi hänet hevosia syöttämään.
Nuorukaista värisytti ja hän puristi tahtomattaan pojan sormia niin lujasti, että tämä vavahti. Birkenbaum hillitsi itsensä, päästi Karlenin sormet irti ja laski ikäänkuin rauhoittaakseen toisen kätensä pojan harteille. Hänen kiihtymyksensä laimentui vähitellen. Olihan vielä toivoa, olihan ravintoa, voihan vielä, kuka tiesi, jotain tapahtua.
Kuitenkin, yön kuluessa hitaasti, kasvoi hänen tuskansa uudelleen. Halu elää nousi vastustamaan äkkinäistä, luonnotonta häviämistä, kunnes idässä aamuruskon ensisäteet häämöittivät ja nuorukainen kumartunein päin hiukan torkahti. Vavisten hän heräsi. Toiset olivat jo nousseet reestä ja seisoivat paikoillaan katsellen kauas merelle. Oli epämiellyttävän kylmä. Karlen vapisi myös, mutta nukkui kuitenkin vielä. Birkenbaum ei tahtonut häntä herättää ja jäi istumaan, kunnes hänkin heräsi. Sitten nousivat hekin molemmat ja lähettivät katseensa yli aavan joka suunnalle.
Sama eilinen toivoton näky: harmaat laineet valkeine vaahtoharjoineen ja ylhäällä harmaat pilvet. Jäälautta oli tullut pienemmäksi ja pyöreäksi, tuulen puolella keinui ja hankasi lakkaamatta vihertävät kappaleet. Kalastajien kasvot näyttivät paljon vanhemmilta kuin eilen ja kaikkien silmissä oli sellainen kauhun ilme kuin ihmisellä, joka näkee aaveen lähestyvän hänen sydänvertansa imemään.
Kun Skrastinsch oli vaihtanut pari sanaa ystävänsä Janiksen kanssa ja taputtanut Karlenia olalle, astui hän Grünthalia kohti. Sekä hän, että kaikki toisetkin pitivät Grünthalia onnettomuustoverien johtajana.
»Miten on aamiaisen laita?» kysyi hän.
»Otamme jälleen kaloja», vastasi Grünthal. »Joka tahtoo, syököön kalat raakoina, toisille keitämme ne taas puolikypsiksi, niin kauan kuin puut riittävät.»
Tehtiin taas tuli ja kalat keitettiin samalla tavalla kuin illalla. Vastenmielisesti kalastajat söivät. Birkenbaum veti taas pojan sivulle ja molemmat joivat.
»Sinä olet kuin veli minulle», sanoi poika.
»Älä nyt… eihän tämä nyt mitään.
Sinä olet hyvä poika. Minä tekisin sinusta hyvän työmiehen.»
»Tiedätkö, kun päästään maihin, silloin … niin silloin meistä tulee hyvät ystävät.»
»Kyllä, kyllä tietysti.»
Kun he taas olivat liittyneet toisten joukkoon, komensi Grünthal, että Birkenbaum kiinnittäisi keksin lujasti aisaan, jotta voitaisiin nostaa hätälippu. Eikö kenelläkään ollut punaista liinaa? Huomattiin, ettei kukaan omistanut sellaista, mutta neljällä miehellä oli punainen paita. Grünthalilla, Janiksellä, Daudalla ja Skrastinschilla.
»Miten lie sinun paitasi laita, Skrastinsch?» kysyi Grünthal. »Annatko sen hätälipuksi?»
»Jos minun täytyy antaa, niin samapa tuo», vastasi kalastaja surunvoittoisesti. »Mutta ilman paitaa minua paleltaa. Minä olen sellainen viluinen ihminen. Tiedän, että minulla nytkin, vaikka paita on päälläni, on siniset huulet. Mutta jos niin on, että täytyy antaa, en pane vastaan.»
Kaikkien katseet kääntyivät puhujaan, jonka huulet todellakin olivat sinertävät. Grünthalin kasvoilla leikki vieno hymy.
»No, koettakaamme tulla toimeen ilman sinua», sanoi hän. »Minä suostun vetämään Janiksen kanssa arpaa siitä, kumman tulee luovuttaa paitansa.»
»Siihen olen minäkin valmis», huomautti Janis.
Grünthal veti puserostaan esiin muistikirjan, repäisi yhden lehden irti ja teki siitä kaksi arpaa, piirtäen toiseen niistä ristin. »Risti merkitsee paitaa», sanoi hän ja ojensi Janikselle molemmat arvat kämmenellään.
Janis tarttui arpaan — hän oli vetänyt ristillä varustetun lapun.
»Asettukaa yhteen tuulen puolelle», sanoi hän, heitti äkkiä yltään turkit, takin, liivit; silmänräpäyksen ajaksi paljastui hänen jäntereiset käsivartensa ja valkea rintansa, sitten hän taas seisoi siinä turkissaan kuten muutkin.
»Se oli kuin hyppäys kylmään veteen», huomautti hän.
Paita kiinnitettiin keksin päähän ja nostettiin pystyyn. Kalastajat aikoivat hakata jäähän syvennyksen, asettaa aisan toisen pään siihen ja kiinnittää sen sitten reen etuosan jalakseen, ettei tarvitsisi lippua pidellä. Mutta Grünthal, joka tahtoi antaa näille epätoivoisille ihmisille jotain työtä, vastusti tätä ja määräsi, että tankoa pidettäisiin pystyssä vuoron perään, aina kaksi henkeä kerrallaan.
Kun Birkenbaumin vuoro tuli, tahtoi hän olla yksin määräaikansa tankoa pitämässä, mutta Karlen ei siihen suostunut, vaan tarttui tankoon ja auttoi omalta osaltaan tuulen pieksämän hätämerkin pystyssä pitämistä.
»Minun on jano», valitti poika.
»Luuletko sitten ettei minun ole? Niele jäätä, ime sitä.»
»Niele ja ime! Mitä minä nielaisen, mitä imen, kun suuni nyt jo on kuin paistettu? Miten kauan voimme tällaista kestää?»
»Jumala sen tietää, sitä ei vielä kukaan meistä ole kokenut.»
»Oi kunpa olisi edes yksi pisara, jotta voisi kunnolla juoda.»
»Älä höpise», sanoi Birkenbaum.
»Niin, sinä olet suuri. Mutta jos olisit sellainen kuin minä, niin et puhuisi tuolla tavalla.»
Mies muisti edellisen yön ja muuttui jälleen ystävällisemmäksi.
»No niin, vaikeaahan tämä on, vaikeaa, mutta mitä tehdä», sanoi hän.
»En ole ennenkään voinut kärsiä kylmiä ruokia ja juomia», jatkoi Karlen valittamistaan. »Ja nyt täytyy minun nielaista puhdasta jäätä. — — — Kylkiluiden alapuolella, vasemmalla puolen tunnen kovaa kipua. Joskus pistää kuin veitsellä.»
»Niin, siinä suhteessa olen minä onnellisempi, minua ei jäävesi ole vielä vahingoittanut.»
Mutta myöhemmin alkoi myöskin Skrastinsch valittaa, samalla tavalla kuin poikanenkin, ja kalastajat tulivat levottomiksi tästä uudesta uhkaavasta vastuksesta, jota useimmat heistä eivät olleet ajatelleet.
Grünthal koetti taas rauhoittaa lautalla olijoita.
»Onhan meillä vielä kaksi hevosta», sanoi hän. »Näissä on vielä kylliksi lämmintä mehua, jos joku tarvitsisi.»
»Juoda verta!» huudahti Ssihlis.
»Suolaisen-makea juoma», selitti Birkenbaum rauhallisesti. »Minä olen juonut verta.»
Kalastajien kasvoille kuvastui samalla kertaa mieliteko ja inho. Halu saada lämmintä nestettä ja luonnollinen vastenmielisyys verta kohtaan.
»Emme ole vielä kylliksi nälkiintyneet», huomautti Grünthal katsoen tovereihinsa. »Kaivakaamme sitten vasta koivuihin reiät, kun sen mahla meistä tuntuu miellyttävältä.»
Kun jälleen tuli Birkenbaumin ja Karlenin vuoro seistä tankoa pitelemässä, kysyi poika, oltuaan pitemmän aikaa vaiti.
»Birkenbaum, sinä olet kai kokenut jo paljon?»
»Senkötähden niin luulet, kun olen juonut verta? Sen sinäkin olisit voinut jo kokea. Minä olin silloin sinun ikäisesi. Me teurastimme vasikan — — — olin silloin huima poika — — —.»
»Vai niin. Ja miten vanha olit kuin aloit — — —?»
»Juomaan? Viinaa juomaan?»
»Ei — — — En tarkoita mitään — — — Sanohan mikä sinua eninten surettaisi, ellemme enää pääsisi maihin?»
»Mikäkö? Koko elämä surettaisi.»
»Jokainenhan sitä surisi. Mutta tarkoitan jotain erikoista. Äiti, veli, morsian tai joku muu.»
»Ei minulla ole ketään. Ajattelen vain, että olisin voinut elää samalla tavalla kuin tähänkin asti vielä monta vuotta ja sitten säälin elämääni tai itseäni — — — en oikein tiedä.»
»Niin, itseäni — — — sillä tavalla minäkin tunnen. Mutta minä suren erittäinkin yhtä asiaa. Olen tähän saakka aina tuuminut, mitenkä erään asian laita oikeastaan on — — — ja olen yhä enemmän toivonut saavani kokea miltä tuntuu kun kaksi ihmistä noin — — — oi Birkenbaum, kunpa olisin sinun sijassasi.»
Hän katsoi mieheen ja hänen silmissään paloi tyydyttämättömän kaipuun tuskallinen tuli.
»Se on yhdentekevää», mumisi Birkenbaum lyhyesti, tuntien itsensä omituisen liikutetuksi kaikkein sisimmässään. »Se on kaikki samanlaista. Sinä valitat yhtä, minä toista — — — Mitä turhia.»
Heidän vahtiaikansa loppui ja tangon luo astui toinen pari. Iltaan mennessä sai jokainen taas kalaosuutensa ja sitten levisi onnettomien yli jälleen yö, pitkä yö näkyineen ja unineen — lämmin kamari, jossa paloi kirkas lamppu, kalpea vaimo, vääntelevät kädet, itkettyneet silmät.
Ei Karlenkaan, vaikka hän tänäkin yönä nojasi mukavasti Birkenbaumin sylissä, nukkunut kuin vähän aikaa ja levottomasti.
Kolmannen päivän aamuna ei ollut enää puita. Mutta ei myöskään kukaan enää ajatellut keittää kaloja. Himokkain silmin katsoi jokainen jakamista, ettei vaan kukaan saisi suurempaa kalaa.
»Eikö sinulla ole enää mitään pullossasi?» kysyi Karlen, vieden
Birkenbaumin sivulle.
»Ei mitään!»
»Mutta siinähän oli vielä jokseenkin paljon.»
»Sen join eilen illalla.»
»Joit kaikki?»
»Join. Minä sain sellaisen — — — sellaisen — — —.»
»Etkä antanut minulle mitään?»
»Olisiko minun sitten pitänyt. Olinko sinulle luvannut?»
»Luvannut! — — — Mutta sinähän näet, että minun on vaikeampi kestää kuin sinun.»
»Mutta se oli minun pulloni. Ja huonosti minäkin voin. Kiitä Jumalaa, että sait edes jotain. Toinen minun sijassani — — —.»
»Vai sellainen sinä oletkin.»
»Millainen sitten?»
»Voi mene — — — siinähän oli vielä niin paljon — — — olisi riittänyt meille molemmille vielä huomiseen, ylihuomiseen», huusi poika katkerana. »Ja nyt on hän juonut yksinään kaikki.»
»Katsoppa», huudahti Birkenbaum raivostuen. »Tuo aikoo minua haukkua!
Tuollainen mitätön! Varo vain ettet vielä saa vasten naamaasi.»
»Varo sinä itseäsi!» huusi poika, vaivalla pidättäen kyyneleensä, ja heitti Birkenbaumiin vihasta leimuavan katseen. »Juoppo.»
Birkenbaum tuli aivan lähelle poikaa, katsoi häntä kiinteästi silmiin ja iski häntä lujasti suulle.
»Nyt pidät suusi kiinni», sanoi hän.
Pojan kasvot jäykistyivät vihasta. Hän tarttui miehen käteen ja koetti purra sitä.
Birkenbaum vapautui kuitenkin otteesta ja puristi pojan kädet yhteen kuin ruuvipenkkiin.
Karlen puri keltaiset hampaansa kalpeaan alahuuleen ja koetti potkia Birkenbaumia, mutta mies veti hänet niin lähelle itseään, ettei se onnistunut. Äkkiä Birkenbaum huomasi, että poika tuli aivan veltoksi. Hän päästi kädet irti, mutta silloin Karlen olisi lysähtänyt maahan, ellei hän olisi uudelleen tarttunut hänen käsiinsä. Hetken lepäsi Karlenin pää kuin kuolleena miehen rintaa vastaan.
»Karlen, Karlen, mikä sinun on?» kysyi hän.
»Tahdon juoda», kuiskasi poika. »Antakaa minulle juomista.»
Birkenbaum vei pojan reen luo ja astui sitten Grünthalin luo kysyen eikö nyt voisi ottaa toisesta hevosesta verta? Poika on aivan voimaton.
»Siitä täytyy neuvotella toisten kanssa», vastasi Grünthal. »Yksistään pojan tähden emme teurasta hevosta.»
Hän kutsui kalastajat koolle ja päätettiin odottaa vielä.
Grünthal teki Birkenbaumille epäävän kädenliikkeen, ja joukko hajaantui.
Birkenbaum, jonka vierellä Karlen aina oli pysytellyt, jäi yksin.
Hän astui vaiteliaan Gurlumin luo ja jutteli pari sanaa, mutta kalastaja vain katseli häntä eikä vastannut mitään. Hän kääntyi Skrastinschin puoleen, tämä katsoi häneen kuoppaisilla silmillään surullisena sanoen: »No, Birkenbaum — — —», pudisti päätään ja kääntyi pois. Hän meni Daudojen seuraan. Nämä juttelivat äidistä, hänen yksinäisyydestään ja heidän mahdollisesta pelastuksestaan. Hän seisoi hetken heidän luonaan, mutta nämä juttelivat edelleen välittämättä miehestä mitään. Hän kulki edelleen. Gulbis ja Ssihlis tarkkasivat miten Salga ruokki hevostaan oljilla. Tätä ryhmää Birkenbaum ei tahtonut lähestyä. Hän vihasi Salgaa ja hänen apinankatsettaan. Hän kääntyi Grünthalin puoleen, joka tällä hetkellä seisoi yksin tangon luona, mutta jatkoi pysähtymättä matkaansa hänen ohitseen. Tässä kalastajassa oli jotain, joka Birkenbaumilta puuttui, joka häntä kuin näkymättömällä kädellä painoi alas ja kiihoitti salaiseen vastarintaan. Hän asteli takaisin reen luo, jonka päälle Karlen oli jäänyt kyyristyneenä istumaan, tuijottaen ammottavilla silmillään kauas. Birkenbaum kulki kerran hitaasti hänen ohitseen, toisenkin kerran — — — poika istui siinä tuijottavin katsein ja huulet raolla, eikä huomannut miestä. Lopulta istuutui Birkenbaum hänen viereensä reelle.
Mutta poika ei huomannut tätäkään. Kun hän tällä tavalla oli istunut kauan aikaa, nousi Birkenbaum uudelleen. Nyt oli taas tullut hänen vuoronsa pidellä tankoa.
Masentuneena seisoi hän aikansa siinä, ei kukaan tullut hänen luokseen, eikä kukaan häntä huomannut. Kun hän oli luovuttanut tangon Skrastinschille ja Gulbikselle, kulki hän aivan jäälautan reunalle asti. Jos tämä kappale, jolla hän nyt seisoi, murtuisi, mitäpä suurta siinä olisi? Kuollahan hänen täytyi kaikessa tapauksessa tällainen kuolema, — — ennemmin tai myöhemmin hänen täytyisi syöksyä mereen, kun jää murtuisi. Miten paljon pienemmäksi olikaan tämä suuri jäälautta tullut! Ja millä väsymättömällä innolla irtaantuneet palat hankautuivat toisiinsa ja lauttaan, jolla kalastajat olivat. Ja tuolla kauempana miten ahneesti aallot koettivat huuhtoa näiden vihertävien lautasen muotoisten palojen ja möhkäleiden yli, heittääkseen vaahtoavat huippunsa kalastajien jalkoihin — — —.
Birkenbaum käveli vaarallisesta halkeamasta välittämättä jäälautan ympäri ja palasi sitten jälleen reen luo. Poika ei ollut vieläkään liikkunut paikaltaan. Hänen leveät huulensa olivat sinertävät, hänen kapea otsansa, jolta lakki oli siirtynyt niskaan, kuulsi kelmeän kalpeana.
Birkenbaum istuutui jälleen hänen viereensä.
»Karlen!»
Poika ei ollut kuulevinaan.
»Ei löydy mitään juotavaa», jatkoi mies. »Vain jäätä on. Mutta jos tahdot, niin pitelen jääpalaa niin kauan kädessäni, että se sulaa ja vesi on tullut lämpimäksi. Mutta ellet jaksa enää — — — kuulehan — — — ellet kestä enään — — — niin minä — — — leikkaan haavan käteeni.»
Karlen lysähti kokoon, vavahteli mutta heitti sitten pyytävän silmäyksen Birkenbaumin käteen.
Sekuntia myöhemmin piteli mies vasenta kättään poikasen suulla.
Poika tarttui Birkenbaumin käteen, koetti työntää sitä luotaan, rauhoittui ja imi — — —
Sitten kiskoi mies liinan kaulastaan ja sitoi sillä kätensä peukalon alapuolelta.
Kun Grünthal illalla oli jakanut kalat, nousi pieni pilvi taivaalle, ja pieniä lumihiutaleita putoili alas. Mutta sitten tyyntyi tuuli ja ilma selkeni. Ystävällisinä loistivat tähdet taivaalla, kalpeana loisti linnunrata. Mutta ei ainoakaan onnettomista ihmisistä nostanut katsettaan korkeuteen. Tylsän välinpitämättöminä he viettivät yönsä.
Uuden aamun valjetessa, syttyi heihin uusi toivo, sillä ilma pysyi kirkkaana ja tyynenä. Ehkäpä nyt joku ohikulkeva laiva paremmin huomaisi heidän hätälippunsa.
Mutta päivä kului, eikä heidän toivonsa täyttynyt.
Illalla ilmoitti Grünthal, että kalavarasta riittää ainoastaan kahdeksi päiväksi. Eiköhän tänä iltana olisi parasta antaa ainoastaan yksi kala kullekin, että ne riittäisivät pitemmäksi aikaa.
Jääköön tänä iltana vielä ennalleen, päätti enemmistö, ja Grünthal jakoi vanhan osuuden.
Kun rusko alkoi häipyä lännessä, kohotti vanha Dauda juhlallisena äänensä ja kysyi, eivätkö kalastajat tahtoisi yhtyä hänen kanssaan rukoukseen? Äänettöminä katselivat miehet toisiinsa ja asettuivat sitten vanhuksen ympäri, joka tottumattomalla tavalla rukoili sydämellisesti ja pitkään ja lopuksi lankesi polvilleen. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja sitten kuului kaikkien suusta: »Isä meidän, joka olet taivaissa — — —.»
Hiljaisina asettuivat he jälleen reelle ja peittyivät pian pimeyteen.
Meri kohisi lähempänä ja jää nousi ja laski arveluttavalla tavalla.
Karlen oli nojautunut Birkenbaumiin.
»Nythän on kaikki lopussa? Eikö olekin?» »Luultavasti», vastasi mies.
»Sinä kestät kauemmin kuin minä.»
»Luultavasti.»
»Kunpa kaikki tämä ei kävisi niin hitaasti — — —. Ne meistä jotka kuolevat, ne kai heitetään mereen?»
»Luultavasti.»
»Laske sinä sitten minut — — —. Oi, kumpa ei kaikki kävisi niin hitaasti — — —.
Sido minulle myös jotain kasvoille — — —. Oi rakas Birkenbaum, oi,
Birkenbaum.»
Poikanen tarttui miehen käsivarteen, painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan ja nyyhkytti.
Birkenbaum oli vaiti.
Viidennen päivän aamuna luuli Grünthal näkevänsä taivaanrannalla savua. Suurimmalla tarkkuudella katselivat kaikki osoitettua paikkaa. Siellä näkyi pitkulainen pilvi, joka yhä selveni, ja lopulta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö se ollut ohikulkevan laivan savua.
»Nostakaa lippu korkeammalle! Antakaa liehua!» huusivat kalastajat sekaisin ja kaikki tunkeutuivat tangon ympärille.
Savupilvi kasvoi. Kalastajien kasvot vilkastuivat jälleen ja silmät säteilivät. Jopa hiljainen Gurlumkin puhkesi pariin ilonhuudahdukseen.
Dauda vanhus itki.
Pitkän aikaa pysyi pilvi yhtä suurena. Liikkumatta tuijottivat kalastajat siihen, melkeinpä silmiä räpäyttämättä.
Mutta sitten muuttuivat katseet yhä jäykemmiksi, yhä kauhistuneemmiksi. Pilvi alkoi hävitä. Laiva ei lähestynytkään heitä, se ei huomannut heitä tai ei tahtonut huomata! Se kulki ohi.
Kalastajien kasvoille levisi yön varjo. Tangon pitäjät hellittivät otteensa, se kaatui ja Salga polki jaloillaan punaista paitaa ja puri turkkinsa hihaa. Skrastinsch raukka oli kaatunut reelle, mumisi jotain käsittämätöntä ja nauroi. Karlen piti Birkenbaumia lujasti kiinni, ja Grünthal seisoi katsellen yhä vielä siihen paikkaan, johon savupilvi oli hävinnyt.
Äkkiä kiljahti Janis.
»Vene, vene», huusi hän.
Kaikki kääntyivät mieheen päin, joka iloissaan huitoi käsillään. Kenenkään huomaamatta oli vastaiselta puolen tullut vene niin lähelle, että voi nähdä, miten monta ihmistä siinä istui. Heitä oli kaikkiaan seitsemän. Kaksi souti, yksi piti perää ja neljä miestä istui toimetonna.
Vanha Dauda risti kätensä ja nosti ne taivasta kohti.
»Birkenbaum, Birkenbaum», nyyhkytti poika.
Kun vene oli tullut niin lähelle, että voi eroittaa kasvot, näkivät miehet, että veneessä oli kolme vierasta sekä Stuhre, Skapann ja molemmat Zubukit, kaikki neljä olivat enemmän kuolleita kuin elävien ihmisten näköisiä.
Kalastajat riensivät venettä vastaan. Suurella vaivalla onnistui toisen soutajista nousta jäälautalle.
Hän tervehti ja sanoi jotain, mutta ei kukaan häntä ymmärtänyt, sillä hän ei puhunut lätinkieltä. Lopulta sai Grünthal kuitenkin merkkikielellä selville, että vene ei voinut ottaa enempää kuin seitsemän henkeä lisää.
Ainoastaan seitsemän! Ja heitä oli kymmenen! Kuka pelastuisi, kuka jäisi? Hetkisen seisoivat kaikki ymmällä, sitten alkoi Salga lähestyä venettä.
»Täytyy astua veneeseen», sanoi hän, »joka sitten jää jälelle, hän jääköön.»
Mutta Grünthal tarttui hänen käteensä ja kiskasi hänet takaisin.
»Jää. Se olisi — — —! Meidän täytyy taas vetää arpaa. Kaikki kai olemme yksimielisiä siitä.»
»Koettakaamme ensin jos kaikki mahtuisimme veneeseen», sanoi Skrastinsch, »jos sitten huomaamme ettei se kanna niin monta, niin on silloin vielä aikaa arpoa.»
Mutta vieras ei suostunut siihen. Hän näytti että silloin tapahtuisi ryntäys ja vene voisi siinä kaatua.
»No, vetäkäämme sitten arpaa», puhui Grünthal. »Asettukaa ijän mukaan seisomaan. Dauda, Salga, Gurlum, Skrastinsch, Ssihlis — niin kai on oikein? — — — Vai mitä?» — — — Kuka sitten seuraa? Janis — — — Hyvä. Ja sitten? Gulbis ja Birkenbaum? Niin. — — — Karlen ja minä jäämme viimeisiksi.»
Hän repäisi taas pari lehteä muistikirjastaan, taittoi niistä kymmenen samanlaista lappua, merkitsi kolme niistä ristillä ja kiersi arvat kokoon.
»Joka vetää ristin, hän jää.»
Hän asetti arvat lakkiinsa ja lähestyi vanhaa Daudaa. Vanhus avasi lappunsa: se oli tyhjä. Vapisevin käsin tarttui Salga lakkiin. Otti ensin yhden arvan, sitten toisen ja avasi lopulta kolmannen. Se oli tyhjä. Gurlumilla oli sama onni. Skrastinsch risti itsensä varmuuden vuoksi ja veti sitten arpansa. Tyhjä — — — Ssihliksen käsi vapisi niin, että hän töin tuskin saattoi avata arpansa. Pelastettu hänkin. — — — Varmalla kädellä tarttui Janis lakkiin ja veti ensimmäisen ristin. Gulbiksella oli hyvä onni. Lakkiin jäi nyt enään yksi puhdas arpa kahden ristin seuraan. Huulet yhteen puristettuina ojensi Grünthal Birkenbaumille lakkia. Henkeään pidätellen katsoi mies silmänräpäyksen ajan siihen, tarttui sitten äkkiä arpaan ja avasi sen. Hän oli vetänyt viimeisen puhtaan arvan.
Grünthal käänsi lakkinsa ja pudotti jälelle jääneet arvat jäälle.
»Meidän ei tarvitse arpoa, Karlen», sanoi hän. »No, nyt menkää.»
Vikkelinä nousivat Salga ja Gurlum veneeseen. Heitä seurasivat Gulbis ja Ssihlis. Skrastinsch tuli Grünthalin luo ja puristi hänen kättään.
»Vie terveisiä vaimolleni», sanoi Grünthal.
Birkenbaum sanoi myös hänelle hyvästit, samaten Janikselle. Sitten hän kääntyi Karlenin puoleen, joka seisoi aivan kivettyneenä ja tuijotti veneeseen.
Birkenbaumin kasvoille levisi varjo. Hän tarttui pojan käteen ja puristi hänen laihoja, kylmiä sormiaan. Poika ei vastannut kädenpuristukseen, ja kun mies päästi käden irti, putosi se kuin hervottomana Karlenin viereen. Kun hän oli ottanut pari askelta, jäi Birkenbaum äkkiä seisomaan, heitti poikaan omituisen katseen, näytti taistelevan itsekseen ja astui sitten hitaasti veneeseen.
Dauda ja Janis olivat astuneet sivulle; vanhus ei nähtävästi voinut erota pojastaan.
»Nyt on jo aika, isä Dauda», kiirehti Grünthal vanhusta.
»Minä jään», sanoi vanhus.
»Minä en mene. En millään hinnalla!» huusi Janis.
»Sinä menet. Mene! Sinä voit paremmin tulla minua hakemaan kuin minä sinua. Minä odotan. Mene! Mene!»
»Isä!»
»Mene! — — — Vie äidille vanhukselta terveisiä. Ja tule noutamaan minut. Mene, astu veneeseen.»
»En koskaan. Minä en voi. En mene.»
Vanha Dauda työnsi Janista venettä kohti, johon hän lopulta epäröiden astui.
»Jumala sinua varjelkoon, poikani. Jumala sinua varjelkoon, rakas poikani!» huusi vanhus hänen jälkeensä ja uudisti hiljaa veneen loitotessa hitaasti: »Jumala sinua varjelkoon, poikani! Jumala sinua varjelkoon, poikani!»
Grünthal heilutti hyvästiksi lakkiaan, kiersi sitten kätensä Karlenin kaulaan ja jäi liikkumattomana seisomaan.
Vanha Daudakin seisoi vähän etukumarassa kuin kivettyneenä.
Näin heidät näki vielä hetken Janis ja Birkenbaum, jotka eivät kääntäneet silmiään heistä. Sitten he muuttuivat epäselvemmiksi, sulivat yhteen, ja viimein näkyi koko jäälautta taivaanrannalla vain pienenä harmaanvihreänä pisteenä.
Ja sitten sekin katosi.