IV

Isä ja poika rupesivat sitten puhelemaan keskenään matalalla äänellä. Kim heittäytyi lepäämään puun alle, mutta laama nyki häntä kärsimättömästi hihasta.

— Mennään eteenpäin. Joki ei ole täällä.

— Ohhoh! Hoo! Emmekö ole jo kulkeneet tarpeeksi? Eihän jokemme karkaa.
Ollaan kärsivällisiä, niin hän antaa meille pienen avun.

— Tämä poika, sanoi vanha sotilas äkkiä, — on tähtien ystävä, hän toi minulle tiedon eilen. Hän on näyssä nähnyt miehen antamassa määräyksiä sotaa varten.

— Hm! sanoi hänen poikansa syvällä rintaäänellä. — Hän sattui kuulemaan basaarijuttuja ja käytti niitä hyväkseen.

Isä nauroi. — Ei hän ainakaan ratsastanut minun luokseni pyytämään uutta ratsua ja jumala tietää kuinka monta rupeeta. Ovatko veljiesikin rykmentit saaneet lähtökäskyn?

— En tiedä. Otin lomaa ja riensin nopeasti luoksesi, jos sattuisi…

— Jos sattuisi … että he ehtisivät ennen sinua kerjäämään. Voi teitä pelaajia ja tuhlaajia! Mutta sinä et ole vielä milloinkaan ottanut osaa taisteluun. Siinä tarvitaan totisesti hyvä hevonen. Sitäpaitsi hyvä varahevonen ja kestävä poni matkaa varten. No, katsotaan … katsotaan. — Hän naputti sormillaan satulan nuppia.

— Ei tässä sovi suunnitella asioita, isä. Lähdetään kotiin.

— Ainakin on poika maksettava. Minulla ei ole rahaa mukanani, ja hän toi kuitenkin varmoja uutisia. Hoi! Sinä koko maailman pikku ystävä, sota tulee, niinkuin sinä sanoit.

— Niin, juuri niinkuin minä tiesin, vastasi Kim tyytyväisenä.

— Mitä? kysyi laama hypistellen helmiään ja aina vain tähystellen tielle päin.

— Isäntäni ei vaivaa tähtiä maksua vastaan. Me toimme uutisia … pane merkille: me toimme uutisia ja nyt lähdemme — Kim pani kätensä sivullensa aivan kuin rahaa vastaan ottaakseen.

Vanhuksen poika heitti hopearahan, joka vilahti päivänpaisteessa. Samalla hän mutisti jotakin kerjäläisistä ja silmänkääntäjistä. Se oli neljän annan raha ja oli hyvin riittävä useaksi päiväksi. Laama, joka näki metallin vilahduksen, mutisi siunauksen.

— Onnea matkalle, koko maailman pikku ystävä, huutaa piipitti vanha sotilas kääntäen laihaa ratsuaan. — Kerran elämässäni tapasin oikean profeetan … joka ei ollut armeijaan kuuluva.

Isä ja poika kääntyivät menemään yhdessä, vanhus istuen yhtä pystynä kuin nuorikin.

Maalaispoliisi, jonka yllä oli palttinahousut, tulla laahusteli tien poikki. Hän oli nähnyt rahan.

— Seis, huusi hän käskevästi englanninkielellä, — ettekö tiedä, että tässä on suoritettava kahden annan takkus henkeä kohti, joka tekee neljä, siitä että pääsee tälle tielle sivupolulta. Se on hallituksen määräys, ja raha käytetään puiden ja kaunistuksien istuttamiseen tien varrelle.

— Ja poliisien vatsan lihottamiseksi, sanoi Kim pujahtaen pois käden ulottuvilta. — Mietihän vähäsen, sinä savipää. Luuletko meidän nousseen lähimmästä rapakosta, niinkuin sammakko, sinun isäpuolesi. Oletko milloinkaan kuullut veljesi nimeä?

— Ja mikä hän olikaan? Anna pojan olla! huusi vanhempi poliisi hyvin huvittuneena, istuutuessaan kuistille piippuaan polttamaan.

— Hän otti soodavesipullon nimilipun ja liimasi sen sillankaiteeseen ja otti veroa kulkijoilta kokonaisen kuukauden, sanoen että se on hallituksen määräys. Sitten tuli englantilainen ja iski hänen päänsä puhki. Voi veli kulta, minä olen kaupunkilainen enkä mikään maanmoukka.

Poliisi perääntyi nolostuneena, ja Kim maalaili häntä lisänimillä pitkin matkaa.

— Onko milloinkaan ollut sellaista oppilasta kuin minä? huudahti hän iloisesti laamalle. — Sinut olisi kynitty putipuhtaaksi jo kymmenen mailin päässä Lahoresta, jos en olisi suojellut sinua.

— Minä mietin juuri, oletko sinä henki vai silloin tällöin paha paholainen, sanoi laama laimeasti hymyillen.

— Minä olen sinun chelasi. — Kim asettui kävelemään hänen rinnalleen — selittämätöntä pitkämatkaisen astuntaa, jota näkee kaikkialla.

— Mennään nyt, mutisi laama, ja rukousnauhan helmien hiljaa kalistessa he vaelsivat mailin toisensa perästä äänettöminä. Laama mietiskeli, kuten tavallista, mutta Kimin kirkkaat silmät olivat tietysti avoinna. Joutua tuolle leveälle hymyilevälle elämänvirralle oli hänen mielestään melko suuri edistysaskel verrattuna Lahoren tungokseen asti täysiin katuihin. Tapasi uusia ihmisiä ja uusia nähtävyyksiä joka askelella … tuttuja ihmisluokkia ja aivan outoja, ennen näkemättömiä.

He tapasivat joukon pitkätukkaisia väkevänhajuisia sanseja, jotka kantoivat sisiliskoja ja muuta saastaista ruokaa selässänsä, luisevien koirien nuuskien ärhennellessä heidän kintereillään. Ne ihmiset pysyivät omalla puolellansa tietä, kulkien nopean arasti, ja muut kastit väistivät heitä, sillä heitä pidetään saastaisina.

Sansien jäljessä, astuen huoletonna vaikka jäykästi pimeässä varjostossa — jalkarautojen muisto lienee vielä ollut vereksenä mielessä — tallusti vasta vankilasta päässyt mies; hänen täysi vatsansa ja kiiltävät poskensa osoittivat, että hallitus pitää huolta vangeista paremmin kuin moni kunniallinen ihminen pitää huolta itsestään. Kim tunsi hyvin käynnin ja laski pilaa siitä miehen ohimennessä.

Sitten seurasi akalilainen, hurjannäköinen, pörrötukkainen sikhiläinen intoilija lahkonsa siniruutuiseen asuun puettuna, kiillotettujen teräshelyjen välkkyessä hänen korkean sinisen turbaaninsa huipusta. Hän palasi riippumattomista sikhiläisvaltioista, missä hän oli käynyt laulelemassa muinaisia heimon voittokuluja nuorille ruhtinaanpojille, jotka ovat käyneet yliopistossa ja käyttävät eurooppalaisia saappaita ja pukuja. Kim karttoi huolellisesti ärsyttämästä miestä, sillä akalin viha kuohahtaa pian ja hänellä on vikkelä käsi.

Siellä täällä he tapasivat kirjavapukuisia joukkoja, kun koko kylänväki oli palaamassa jostakin markkinapaikasta, naiset kantaen lapsia selässään, kulkien miestensä jäljessä, isommat pojat sokeriruo'on palasilla keppihevosta leikkien tai vetäen pieniä puolen pennyn leikkivetureita pitkin tietä, tai sitten pienillä kuvastimenpalasilla väläytellen aurinkoa ohikulkijain silmiin. Helposti voi nähdä, mitä kukin oli ostanut, ja jos siitä oli jotakin epäilystä, niin tarvitsi vain katsoa kuinka naiset, ruskea käsi toista ruskeata kättä vastassa, vertailivat keskenään luoteisilta markkinapaikoilta vastaostamiansa lasihelyjä.

Nuo ilonpitäjät kulkivat hitaasti huudellen toisillensa ja pysähtyen makeismyyjien kohdalla tai rukoillakseen tiepuolessa olevien alttarien luona, joita oli sekä hindujen että muhamettilaisten varaksi ja joiden luo alempien kastien jäsenet hyvin hyvässä sovussa pysähtyivät huolimatta uskontunnustuksestaan.

Pitkä sininen rivi, joka kulki kiemurrellen kuin joku ryömivä mato, saattoi ilmestyä tomusta ja kulkea ohi vilkkaan puheensorinan tahdissa. Se oli _changar-_joukko — naisia, jotka ovat ottaneet pitääkseen huolta pohjoisen rautatien ratavalleista — litteäjalkaisia, pystyrintaisia, rotevia, sinipuseroisia sorankantajia, jotka, pysähtymättä kuluttamaan aikaa matkan varrella, riensivät pohjoiseen, kuultuaan työtä olevan siellä saatavissa. He kuuluivat kastiin, jonka miehistä ei pidetä lukua, ja he kulkivat ryhdikkäinä ja reippain askelin, pää pystyssä, kuten näkee kulkevan naisten, jotka kantavat raskaita taakkoja.

Vähän myöhemmin saattoi hääjoukko kääntyä suurelle valtatielle soiton ja huutojen kaikuessa ja seppelkukkien tuoksuessa väkevämmin kuin itse maantientomu. Morsiamen kantotuoli, joka oli punaisen ja kullan kirjava, vilahteli huojuvana pölypilven keskessä, ja sulhasen kukitettu poni kääntyi sivumennen syrjään sieppaamaan heinätukon ohikulkekevasta rehukuormasta. Kim yhtyi sekä onnitteluihin että puujalkavitseihin, toivottaen pariskunnalle sata poikaa eikä yhtään tytärtä, kuten sananparsi kuuluu. Mutta paljon mielenkiintoisempana sai yhä raikuvampia huutoja osakseen joku kuljeksiva silmänkääntäjä, jolla oli puoleksi opetettuja apinoita, tai toinen, joka kuljetti rasituksesta läähättävää karhua, tai sitten nainen, joka kiinnitti pukinsarvet jalkoihinsa ja tanssi nuoralla, säikyttäen hevoset ja saattaen naiset kimakasti kirkumaan ihmetyksestä.

Laama ei milloinkaan kohottanut silmiään. Hän ei pannut merkille rahanlainaajaa, joka töpöhäntäisellä ponillansa riensi kokoamaan julmia korkojaan, — ei pitkään huutelevaa karkeaäänistä, vielä sotilastahdissa kulkevaa lomallelaskettua alkuasukassotilasten ryhmää, joka oli iloinen päästessään käyttämästä polvihousuja ja säärystimiä ja huvitteli syytämällä raakoja puheita ohikulkeville sävyisille naisille. Eipä hän nähnyt pyhän veden myyjääkään, vaikka Kim odotti, että hän ostaisi pullon kallisarvoista ainetta. Hän vain katseli maahan kaiken aikaa ja harppoi vakaasti tunnin toisensa perästä, sielu kokonaan muualla. Mutta Kim oli seitsemännessä taivaassa.

Suuri valtatie oli tässä kohden rakennettu korkeaksi, kestääkseen vuoriston talviset tulvat, niin että siinä matkasi ikäänkuin hiukan yläpuolella maiseman, pitkin juhlallista käytävää, koko Intian levitessä näkyviin oikealla ja vasemmalla. Oli hauskaa katsella monen härkäparin vetämiä jyvä- ja puuvillavankkureita hitaasti kulkemassa kyläteitä: saattoi kuulla niiden rattaiden kitinän mailin päästä ja vähitellen lähenevän, kunnes ne, ajajien huikkaillessa ja sättiessä toisiansa, kiipesivät jyrkkää vierua ylös valtatielle. Mieluista myös oli katsella ihmisiä, noita punaisissaan, sinisissään, valkoisissaan ja keltaisissaan liikkuvia pieniä parvia, jotka poikkeilivat valtatieltä omiin kyliinsä, hajaantuivat pari-, kolmihenkisiin ryhmiin ja vähitellen häipyivät tasangon etäisyyteen. Kim tunsi näiden ilmiöiden viehätyksen, vaikka hän ei kyennyt tunteitansa tulkitsemaan, ja niinpä hän tyytyi ostamaan kuorittuja sokeriruo'on palasia ja syljeskelemään niistä imemäänsä mehua hyvin tuhlaavasti pitkin tietä. Silloin tällöin laama otti nuuskaa, eikä Kim enää lopuksi saattanut sietää hiljaisuutta.

— Tämä on hyvä maa … tämä etelänmaa, virkkoi hän. — Ilma on hyvä, vesi on hyvää. Eikö olekin?

— Ja kaikki ovat Pyörään kytketyt, sanoi laama. — Elämästä toiseen siirtyen. Kenellekään näistä ei ole Tietä näytetty. — Hän vaipui jälleen omaan maailmaansa.

— Nythän olemme jo väsyksiin asti kulkeneet, jatkoi Kim. — Varmaan pian tulemme levähdyspaikkaan. Pysähdymmekö siinä? Katso, aurinko jo alenee.

— Kukapa ottaa meidät suojaansa tänä iltana?

— Se on yhdentekevää. Tämä maa on täynnä hyviä ihmisiä. Sitäpaitsi — hän alensi äänensä kuiskaukseen — meillä on rahaa.

Kulkijain joukko tiheni, kun he lähestyivät levähdyspaikkaa, paraota, mikä tiesi päivänmatkan päättymistä. Jono hökkeleitä, joissa myytiin yksinkertaista ruokaa ja tupakkaa, kasa polttopuita, poliisiasema, kaivo, hevosruuhi, muutamia puita ja niiden alla siellä täällä entisten nuotiotulien mustia tuhkakasoja — ne vain ovat suuren valtatien levähdyspaikkojen tuntomerkkejä, jollei ota huomioon kerjäläisiä ja variksia, jotka molemmat ovat yhtä nälkäisiä.

Tällöin aurinko jo työnsi leveitä kultaisia juovia mangopuiden alimpien oksien välitse; papukaijoja ja kyyhkysiä tuli sadoittain lentäen pesiinsä, ja nauravat harmaaselkäiset harakat, keskustellen päivän tapauksista, hyppelivät kaksin tai kolmin edestakaisin melkeinpä kulkijain jaloissa; puiden oksilta kuuluva suhina ja kahina ilmaisi, että yököt olivat vuorostaan valmiina lähtemään yöllisille pyyntiretkilleen. Tuota pikaa auringonvalo keskittyi ja punasi verenkarvaisiksi ihmisten kasvot ja kärryjen pyörät sekä härkien sarvet. Sitten yö nopeasti laskeutui muuttaen ilman tunnun ja levittäen sinervän hämäräharsonsa tienoolle, ja heti tuntui selvempänä ja pistävämpänä nuotionsavu ja karjanhaju sekä vehnäleipien suloinen tuoksu, kun niitä paistettiin tuhassa. Yövartio riensi poliisiasemalta mahtavasti rykien ja komentosanoja toistaen, ja hehkuva hiili loisti punaisena tiepuoleen vetäytyneen ajomiehen vesipiipussa, kun Kimin silmä koneenomaisesti katseli laskevan auringon viimeistä kimmellystä hevosten metallisissa silakoristuksissa.

Tällaisen paraon elämä muistuttaa suuresti Kashmir Serain (ison majatalon) elämää pienoiskoossa. Kim antausi huolettomaan aasialaiseen epäjärjestykseen, joka — jos omistaa siihen tarpeeksi aikaa — antaa kaikkea mitä yksinkertainen ihminen voi tarvita.

Hänhän ei tarvinnut paljoa, sillä koska laamalla ei ollut mitään kastiepäilyksiä, saattoivat he ostaa keitettyä ruokaa lähimmästä kojusta. Mukavuuden vuoksi Kim kuitenkin kokosi kuivaa lantaa nuotion tekemistä varten. Hyörien kaikkialla nuotioiden ympärillä miehet huusivat öljyä, jyviä, makeisia ja tupakkaa, tuuppivat toisiansa odottaessaan vuoroansa kaivolla, ja miesten ääniin sekaantui vankkureista, jotka olivat edestä verhoilla peitetyt, naisten kimeätä pärpätystä ja tirskunaa, nämä kun eivät saaneet näyttäytyä julkisesti.

Nykyään ovat sivistyneet alkuasukkaat sitä mieltä, että kun naiset matkustavat — ja he ovat matkoilla melko usein — on parempi viedä heidät nopeasti junassa, asianmukaisesti verhotussa vaununosastossa, ja se tapa onkin leviämässä. Mutta aina on niitä vanhanaikaisia, jotka pysyvät esi-isien tavoissa, ja toisekseen on aina vanhoja naisia — piintyneempiä kuin miehet —, jotka elämänsä lopulla lähtevät pyhiinvaelluksille. He eivät kuihtuneina ja vähemmän miellyttävinä erinäisissä oloissa enää paljoa välitä hunnusta.

Oltuaan pitkät ajat eristettyinä muista ja kuitenkin jonkin verran tekemisissä tuhansien ulkomaailman harrastuksien kanssa he rakastavat avoimen valtatien hälinää ja melua, kokouksia pyhäkköjen luona ja rajattomia juoruamisen mahdollisuuksia samanmielisten valtiatarleskien kanssa. Varsin usein on kauan kärsineelle perheelle mieluista, että tuollainen teräväkielinen, terästahtoinen vanha nainen lähteekin noin matkailemaan Intian halki, sillä ovathan toivioretket otollisia jumalillekin. Niinpä saattaa kaikkialla Intiassa, etäisimmissä paikoissa yhtä hyvin kuin keskuksissakin, tavata harmaapäisiä palvelijoita, jotka ovat olevinaan huoltamassa vanhaa naista tämän enemmän tai vähemmän verhottuna piiloutuessa härkävankkureihin. Sellaiset palvelijat ovat hyvin vaiteliaita ja luotettavia, ja kun eurooppalainen tai ylempään kastiin kuuluva alkuasukas on läheisyydessä, peittävät he hoidokkinsa hyvin huolellisesti; tavallisessa pyhiinvaeltajajoukossa siitä sitä vastoin ei välitetä. Vanha nainen on sittenkin inhimillinen olento ja elää nauttiakseen elämästä.

Kim huomasi majapaikalle äsken saapuneet koreasti somistellut perheajoneuvot, joissa oli kaksi kirjailtua kuomua, niin että vaunut muistuttivat kaksikyttyräisen kameelin selkää. Kahdeksan miestä oli saattajina, ja kahdella näistä oli vanhat ruostuneet sapelit … varmana merkkinä siitä, että saatettavana oli arvohenkilö, sillä tavalliset ihmiset eivät käytä aseita. Esiverhojen takaa kuului yhä kasvavaa moitteitten, käskyjen ja pilapuheiden kaakatusta, joka ainakin eurooppalaisesta olisi tuntunut hyvin karkeasanaiselta. Siinä oli ilmeisesti nainen, joka oli tottunut käyttelemään valtaa.

Kim tarkasteli tutkivasti vaunujen vartiomiehistöä. Puolet heistä oli alamaan hoikkasäärisiä, harmaapartaisia uryamiehiä; muut taasen huopavaatteisiin ja -hattuihin puettuja vuoristolaisia. Se seikka olisi jo riittänyt ilmaisemaan seurueen luonteen, vaikkapa hän ei olisi kuullutkaan noiden molempien ryhmien ainaista kinastelua. Vanha nainen oli menossa etelään päin ehkäpä tervehtimään rikasta sukulaista, esimerkiksi vävyä, joka oli lähettänyt kunnioituksensa osoitukseksi saattueen häntä vastaan. Vuorelaiset oli matkalainen ottanut omalta tienooltaan, Kulusta tai Kangrasta. Aivan ilmeistä oli, ettei matkassa ollut tytärtä menossa vihittäväksi … muutoin olisivat uutimet olleet kiinnitetyt eikä vartiomiehistö olisi suvainnut ketään vaunujen läheisyydessä.

Nainen oli hilpeä ja rivakka ihminen, tuumi Kim ohimennessään, kantaen toisessa kädessään lantakasaa nuotiota varten ja toisessa keittoruokaa sekä raivaten olkavarrellaan laamalle tietä tungoksessa. Tästä kohtauksesta saattoi hellitä jotakin. Laama ei siinä tahtonut mihinkään ryhtyä, mutta, kuten kunnollisen chelan tuleekin tehdä, Kim oli halukas kerjäämään kahdellekin.

Hän laittoi nuotionsa niin lähelle vaunuja kuin uskalsi, odottaen että joku vartijoista käskisi hänen siirtyä loitommaksi. Laama heittäytyi väsyneenä maahan, melkein niinkuin ylensyönyt yökkö kääriytyy siipiinsä, ja otti esiin rukousnauhansa.

— Menkää tiehenne, kerjäläiset! — Käskyn antoi hindustania mongertava vuoristolainen.

— Huh! Sehän on vain pahari (vuoristolainen), — sanoi Kim olkansa yli. — Mistä alkaen ovat vuoristoaasit omistaneet koko Hindustanin?

Vastaukseksi tuli vikkelä ja loistava kuvaus Kimin sukupuusta kolmen sukupolven ajalta.

— Ah! Kimin ääni oli yhä lempeämpi samalla kun hän taitteli lantakappaletta tuleen pannakseen. — Minun maassani tuollaista puhetta pidetään alkuna rakkauskuherteluun.

Kärkeän kimakka naurunkaklatus uutimien takaa innostutti vuoristolaisen uuteen hyökkäykseen.

— Eipä hullumpaa … eipä hullumpaa, sanoi Kim tyynesti. — Mutta varohan, veljeni, jottemme me … pane, merkille me … satu antamaan manausta sinulle. Sanonpa, että meidän manauksillamme on tapana tehota.

Uryat nauroivat. Vuorelainen hypähti uhkaavasti esiin, mutta laama kohotti äkkiä päätänsä, niin että hänen suuri päähineensä tuli täysin näkyviin Kimin äsken sytyttämän nuotion valossa.

— Mikä nyt on? kysyi hän.

Mies pysähtyi kuin kivettyneenä. — Minä … minä … pelastuin suuresta synnistä, änkytti hän.

— Tuo muukalainen on vihdoinkin tavannut itselleen papin, kuiskasi eräs alamaalaisista.

— Haa! Miksei sitä kerjäläispoikaa kuriteta? huusi vanha nainen.

Vuoristolainen peräytyi vaunujen luo ja kuiskasi jotakin uutimien väliin. Syntyi hetken hiljaisuus, sitten kuului matalaa puhetta.

Asiat käyvät hyvin, tuumaili Kim ollen olevinaan kuulematta ja näkemättä.

— Kun … kun … hän on syönyt, sopersi vuoristolainen mielistelevästi Kimille, — pyydetään, että pyhä mies tahtoisi puheellansa kunnioittaa erästä, joka haluaisi keskustella hänen kanssaan.

— Kun hän on syönyt, paneutuu hän lepäämään, vastasi Kim ylpeästi. Hän ei oikein ymmärtänyt, mihin suuntaan asiat nyt kääntyivät, mutta päätti sittenkin käyttää tilaisuutta hyväkseen. — Nyt hankin hänelle ruokansa.

Tämän viimeisen lauseen hän sanoi äänekkäästi, vaikka huokaisten, ikäänkuin väsymyksestä.

— Minä … minä ja toverini pidämme siitä huolta, jos se sallitaan.

— Se on sallittua, sanoi Kim entistäänkin ylpeämpänä. — Pyhä mies, nämä ihmiset tuovat meille ruokaa.

— Tämä maa on hyvä. Koko etelänmaa on hyvä … tässä suuressa ja kauheassa maailmassa, mutisi laama uneliaasti.

— Anna hänen nukkua, sanoi Kim, — mutta pidä huolta, että saamme kunnollista ruokaa, kun hän herää… Hän on hyvin pyhä mies.

Taas joku alamaalaisista lausui jotakin halveksivaa.

— Hän ei ole fakiiri eikä mikään alamaalainen mierolainen, jatkoi Kim vakavasti, katsellen tähtiin. — Hän on pyhin kaikista pyhistä miehistä. Hän on yläpuolella kaikkien kastien. Minä olen hänen chelansa.

— Tule tänne! virkkoi kimeä ääni uutimien takaa. Kim nousi tietäen, että silmät, joita hän ei nähnyt, katselivat häntä. Luiseva ruskea sormi, joka oli ahdettu täyteen sormuksia, oli vaunujen reunalla, ja haastelu kävi tähän tapaan:

— Kuka tuo on?

— Erittäin pyhä vanhus. Hän tulee kaukaa. Tiibetistä.

— Mistä sieltä?

— Lumien takaa … hyvin etäisestä paikasta. Hän tuntee tähdet, laatii horoskooppeja ja tulkitsee syntymähetken taivaan merkkejä. Mutta hän ei tee sitä rahasta. Hän odottaa siitä ystävällisyyttä ja suurta armeliaisuutta. Minä olen hänen oppilaansa. Minua nimitetään myöskin Tähtien Ystäväksi.

— Sinä et ole vuorelainen.

— Kysy häneltä. Hän kertoo sinulle, että minut lähetettiin tähtien maailmasta opastamaan häntä toivioretkensä päähän.

— Hm. Pane merkille, nulikka, että minä olen vanha nainen, enkä aivan hupsu. Laamat minä tunnen, ja heitä minä kunnioitan, mutta sinä et ole mikään oikea chela sen enempää kuin tämä sormeni on vaunujen aisa. Sinä olet kastiton hindu … rohkea ja häpeämätön kerjäläinen, joka kaiketikin vain oman etusi vuoksi seuraat pyhää miestä.

— Emmekö kaikki koeta ansaita? — Kim muutti äänensävynsä vikkelästi samanlaiseksi kuin puhuttelijansakin haastelu oli muuttunut. — Minä olen kuullut (sen hän sanoi aivan umpimähkään) minä olen kuullut…

— Mitä sinä olet kuullut? tokaisi nainen sormellansa napauttaen.

— En mitään muistamisen arvoista, mutta jotakin basaarijuttua, joka tietenkin on valhetta … että nimittäin rajahit … mitättömät vuoristo-rajahit…

— Jotka silti ovat hyvää rajput-sukua.

— Tietysti hyvää sukua. Että hekin myyvät kauneimpia naisistansa ansaitakseen. Etelään myyvät niitä … zemindareille ja sen tapaisille.

Jos mitään, niin juuri tätä syytöstä pikku vuoristolaisruhtinaat kivenkovaan väittävät valheeksi, mutta sepä on sittenkin asia, jota basaareissa uskotaan, kun on puheena Intian salaperäinen orjakauppa. Vanha nainen selitti Kimille jännittyneellä, suuttuneella kuiskeella, mikä ilkeä valehtelija hän oli. Jos Kim olisi vihjaissutkaan sellaista hänen ollessaan tyttö, olisi hänet jo samana iltana heitetty norsun tallattavaksi. Se oli aivan varmaa.

— Ahai! Minähän olen vain kerjäläispenikka, niinkuin kaunottaren silmä on nähnyt, valitti Kim muka kauhuissaan.

— Kaunottaren silmä, kyllä kai! Mikä minä olen, että sinä viskaat kerjäläisimarruksia silmilleni? — Ja sittenkin hän nauroi tuolle jo ammoin unohdetulle sanalle. — Neljäkymmentä vuotta takaperin olisi niin voitu sanoa, eikä perättömästi; vieläpä kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta sehän siitä tulee, kun vaeltelee sinne tänne tässä maassa, että kuninkaan lesken täytyy sietää kaikenlaisten hylkiöiden likeisyyttä ja mierolaisten pilkkapuheita.

— Suuri kuningatar, tokaisi Kim vikkelästi, sillä hän kuuli, että nainen vapisi pahastuksesta, — minä olen juuri se, miksi suuri kuningatar minua sanoo; mutta siitä huolimatta on isäntäni pyhä. Hän ei ole vielä kuullut suuren kuningattaren käskyä, että…

— Käskyäkö? Minäkö käskisin pyhää miestä — Lain opettajaa — naisen puheille? En milloinkaan!

— Säälikää minun tyhmyyttäni; minä luulin, että se oli määräys…

— Ei ollut. Se oli pyyntö. Tekeekö tämä asian selväksi?

Hopearaha kilahti vaunujen reunalle. Kim otti sen ja kumarsi syvään. Vanha nainen ymmärsi, että poikaa, joka oli laaman sekä silminä että korvina, oli lepytettävä.

— Minä olen vain pyhän miehen oppilas. Kun hän on syönyt, ehkäpä hän tulee.

— Oh, sinua hävytöntä heittiötä! — Jalokivikoristeinen etusormi heristeli nuhtelevasti, mutta Kim kuuli siitä huolimatta vanhan naisen tyytyväisenä hytkähtävän.

— No, mitä asiaa koskee? kysyi Kim muuttaen sävynsä hivelevän luottavaiseksi, jollaista hän yleensä käytti hyvällä menestyksellä. — Tarvitaanko … tarvitaanko poikaa suvussasi? Puhu vapaasti, sillä me papit… (Tämä viimeinen oli opittu Taksali-portin fakiireilta.)

— Me papit! Sinä et ole vielä kyllin vanha ollaksesi… Hän keskeytti pilapuheen naurulla. — Usko minua, me naiset, oi pappi, ajattelemme joskus muitakin asioita kuin poikia. Sitäpaitsi on tyttäreni jo lahjoittanut miehellensä pojan.

— Kaksi nuolta viinessä on parempi kuin yksi, ja kolme pätee yhä enemmän. — Kim yskäisi miettivästi sananparren ponneksi ja loi katseensa hienotunteisesti alas.

— Totta kyllä. Mutta kenties se tulee. Noista alamaan bramiineista ei tosin ole mitään hyötyä. Lähetin heille lahjoja ja rahoja ja uudelleen lahjoja, ja he ennustivat kyllä.

— Ah, lausui Kim äärettömän halveksivasti, venytellen, — he ennustivat! — Ammattiprofeetta ei olisi voinut paremmin ilmaista ylemmyyttä.

— Ja vasta sitten kun muistin omat jumalani, tulivat rukoukseni kuulluiksi. Valitsin otollisen hetken ja … kenties tuo pyhä mies on kuullut Lung-Chon luostarin esimiehestä. Hänelle kerroin asiani, ja katsos, aikanaan tapahtui kaikki niinkuin olin toivonut. Tyttäreni pojan isän luona oleva bramiini on siitä asti sanonut, että se tapahtui hänen rukouksiensa ansiosta … ja se on pikku erehdys, kuten hänelle selitän, jahka pääsemme matkan perille. Sitten lähden Buddh-Gayaan shraddha-toimitukselle lasteni isän puolesta.

— Sinne mekin menemme.

— Sehän on kaksin verroin hyväenteinen sattuma, piipitti vanha nainen.
— Ainakin toinen poika!

— Kuules, koko maailman ystävä! — Laama oli havahtunut ja aivan kuin vieraassa paikassa unestaan herännyt lapsi huusi Kimiä.

— Minä tulen! Minä tulen, pyhä mies! — Hän syöksähti nuotion ääreen, missä tapasi laaman jo lukuisain ruoka-astioiden ympäröimänä ja vuoristolaiset silminnähtävästi jumaloimassa häntä, jotavastoin etelän miehet katselivat häntä hyvin happamesti.

— Menkää tiehenne! Poistukaa! huusi Kim. — Aterioitsemmeko me julkisesti niinkuin koirat? — He illastivat hiljaisuudessa kumpikin taholleen kääntyen, ja lopuksi Kim sytytti omatekoisen savukkeen.

— Enkö ole satakin kertaa sanonut, että etelänmaa on hyvä maa! Tuossa on hyveellinen ja ylhäinen vuoristoruhtinaan leski toivioretkellä, kuten hän sanoo, Buddh-Gayaan. Hän se lähetti nämä ruuat, ja kun olet levähtänyt, tahtoisi hän puhutella sinua.

— Onko tämäkin sinun työtäsi? — Laama otti aimo siemauksen nuuskaa rasiastansa.

— Kukapa muu olisi pitänyt sinusta huolta siitä asti kuin ihmeellinen matkamme alkoi? — Kimin silmät loistivat, kun hän puhalteli kitkerää savua sieraimistansa ja ojentui tomuiselle ruoholle. — Olenko lyönyt laimin mukavuuksiasi, pyhä mies?

— Tulkoon siunaus ylitsesi! — Laama taivutti päätänsä juhlallisesti. — Minä olen tavannut monta miestä pitkän elämäni aikana ja oppilaitakin useita. Mutta keneenkään ihmisten joukosta, jos sinäkin olet vaimosta syntynyt, en ole niin sydäntäni kiinnittänyt kuin sinuun … sinä olet aina ajatteleva ja huolehtiva, viisas ja kohtelias, mutta kuitenkin hieman pikku peikon kaltainen.

— Enkä minä ole milloinkaan nähnyt sellaista pappia kuin sinä olet. — Kim tarkasteli hyväntahtoisten keltaisten kasvojen ryppyjä. — Tuskin olemme kolmea päivää olleet yhdessä matkalla, ja minusta tuntuu kuin olisi jo kulunut sata vuotta.

— Kenties oli minulle jossakin edellisessä elämässä sallittu toimittaa sinulle jokin palvelus. Ehkäpä — hän hymyili — kirvotin sinut jostakin pyydyksestä tai saatuani sinut ongenkoukkuun, silloin kun en vielä ollut saanut valistusta, heitin sinut takaisin jokeen.

— Saattaa olla, myönsi Kim rauhallisesti. Hän oli kuullut tuollaista pohdintaa alinomaa, sellaistenkin suusta, joita englantilaiset eivät olisi pitäneet haaveilijoina. — No, tuota naista ajatellen, joka istuu vaunuissa, minä luulen hänen kaipaavan toista poikaa tyttärellensä.

— Sehän ei ole Tien asioita, huokasi laama. — Mutta hänpä kuitenkin on vuoristosta. Voi sentään sitä vuoristoa ja sitä vuoriston lunta!

Vanhus nousi ja asteli vaunujen luo. Kim olisi mielellään luovuttanut korvansakin päästäkseen mukaan, mutta laama ei kutsunut häntä, ja ne muutamat sanat, jotka hän saattoi siepata, lausuttiin oudolla kielellä, sillä he käyttivät jotakin vuoriston murretta.

Nainen näytti tekevän kysymyksiä, joita laama mietiskeli ennenkuin vastasi. Omituinen oli näky, jota Kim tarkkaili silmiänsä siristäen. Laama seisoi suorana ja pystynä nuotioitten valossa, keltaisen vaatetuksen syvät poimut mustalla päärmättyinä, niinkuin varjo heittää viiruja auringon valaisemaan ryhmyiseen puunrunkoon, ja koristellut ja kiillotetut kuomuvaunut kimaltelivat hänen edessään kuin monivärinen jalokivi samassa epävakaisessa valaistuksessa. Kullalla kirjailtujen uutimien kuviot liehuivat, muutellen muotojansa sikäli kuin iltatuuli leyhäytteli laskoksia, ja puheen vähän kiihtyessä sinkautteli jalokivinen etusormi hohtavia kipinöitä verhojen välitse.

Vaunujen takana kuvastui epämääräisen pimeyden muuri, jota täplittivät pikku tulet: näiden vaiheilla kuhisi epäselviä hahmopiirteitä ja varjoja. Varemmin illalla kuuluneet äänet olivat vaimenneet rauhoittavaksi kohuksi, jonka syvimpänä sävelenä oli härkien tasainen rouskutus olkisilppunsa ääressä ja korkeimpana bengalilaisen tanssijatytön sitarin helähtely. Miehet olivat jo enimmäkseen illastaneet ja vetivät pitkiä savuja kurisevista vesipiipuistansa, jotka voimakkaasti imeskeltyinä kurnuttavat kuin sammakko.

Vihdoin laama palasi. Muuan vuoristolainen saatteli häntä, tuoden sisustetun karttuunipeitteen, jonka huolellisesti levitti nuotion ääreen.

"Se nainen ansaitsee kymmenentuhatta lastenlasta", ajatteli Kim. "Ilman minua ei noita lahjoja silti olisi saatu."

— Siveä nainen … ja viisas. — Laama laskeusi lepäämään kuin väsynyt kameeli. — Maailma on täynnä armeliaisuutta niille, jotka seuraavat Tietä.

Näin sanoen hän heitti runsaasti puolet peitteestä Kimin yli.

— Ja mitä hän sanoi? Kim kääriytyi omaan osaansa peitettä.

— Hän teki monta kysymystä ja esitti useitakin pulmia … enimmiten jonninjoutavaa puhetta, jota hän oli kuullut paholaista palvelevilta papeilta, vaikka ne ovat kulkevinaan Tietä. Muutamiin vastasin, mutta toisten sanoin olevan hulluja juttuja. Monet kantavat kauhtanaa, mutta harvat pysyvät Tiellä.

— Se on totta. Se on totta. — Kim käytti sellaista miettivää, lepyttelevää äänensävyä, jolla tavoitellaan toisen luottamusta.

— Mutta omalla kannallaan hän on peräti oikeamielinen. Hän haluaa hartaasti, että me matkustaisimme hänen kanssansa Buddh-Gayaan, ja mikäli minä ymmärsin, olisikin meillä sama tie monta päivää etelään päin.

— Entä sitten?

— Maltahan vähän. Siihen sanoin, että etsintäni oli kaiken muun edellä. Hän oli kuullut monta hupsua tarinaa, mutta tätä suurta totuutta etsimästäni joesta hän ei ollut kuullut milloinkaan. Semmoisia ovat papit tuolla alemmassa vuoristossa! Hän tunsi Lung-Chon luostarin esimiehen, mutta hän ei tiennyt mitään joestani, ei mitään vasamakertomuksesta.

— Ja sitten?

— Senvuoksi haastelin etsinnästäni ja Tiestä ja muista hyödyllisistä asioista. Mutta hän vain toivotteli, että saattaisin häntä ja rukoilisin toista poikaa hänen tyttärelleen.

— Ahaa! 'Me naiset' emme tosiaankaan ajattele muuta kuin lapsia, sanoi
Kim unisesti.

— Kun nyt tiemme sattuvat yhteen joksikin aikaa, emme nähdäkseni poikkea etsinnästämme, jos kulkisimmekin hänen mukanaan … ainakin sinne asti, kunnes … mikä sen kaupungin nimi olikaan.

— Ohoi! sanoi Kim kääntyen ja terävästi kuiskaten muutaman metrin päässä kyyröttävälle uryalle. — Missä teidän isäntänne talo on?

— Vähän Saharunporen tuolla puolen, hedelmäpuutarhojen seuduilla. —
Hän mainitsi kylän nimen.

— Se oli paikan nimi, sanoi laama. — Sinne asti ainakin voimme mennä hänen matkassaan.

— Kärpäset kokoontuvat haaskan luokse, virkkoi urya välinpitämättömällä äänellä.

— Sairaalle lehmälle varis, sairaalle miehelle bramiini. — Kim henkäisi tuon sananlaskun heidän yläpuolellaan humiseville varjoisille puidenlatvoille, olematta omistavinansa sitä kellekään elolliselle.

Mies murahti, mutta jäi sanattomaksi.

— Menemme siis hänen mukanaan, pyhä mies?

— Olisiko siihen mitään estettä? Voinhan sittenkin poiketa syrjään ja koettaa jokaista jokea, jonka yli kuljemme. Hän haluaa, että tulisin. Hän toivoo sitä hyvin hartaasti.

Kim tukahutti naurun peitteeseensä. Hän mietti, että kun tuo käskeväinen vanha nainen voittaisi luontaisen arkuutensa laamaa kohtaan, kannattaisi varmaankin kuulla häntä.

Hän oli jo melkein unessa, kun laama äkkiä lausahti sananparren: "Puheliaitten naisten miehet saavat suuren palkinnon tulevassa elämässä." Sitten Kim kuuli hänen kolmasti ottavan nuuskaa, mutta pian hän vaipui uneen yhä vielä naureskellen.

* * * * *

Säteilevän kirkas aamun kajo herätti ihmiset ja varikset ja härätkin. Kim nousi haukotellen istualle, ravistelihe ja värisi ihastuksesta. Tällaista maailmaa sieti katsella; sellaista elämää hän halusi … hyörinää ja hälyä, valjaitten kiinnittämistä ja piiskanläimäyksiä, pyörien kitinää, nuotioitten sytyttämistä, ruuan keittämistä ja monenmoista uutta nähtävää joka suunnalla. Yön sumu hälveni hopeisena huntuna, papukaijoja lensi kirkuvina vihreinä parvina jollekin kaukaiselle joelle, ja kaivonvintturit yltyivät kaikkialla vinkumaan. Intia oli valveilla, ja Kim oli keskellä sen elämää, virkeämpänä ja innostuneempana kuin kukaan muu, pureskellen pientä oksaa, jota hän aikoi käyttää hammasharjana, sillä hän omaksui kerkeästi joka taholta kaikki sen maan tavat, jonka hän tunsi ja jota hän rakasti.

Ei tarvinnut olla huolissaan ruuan saannista, ei uhrata pienintäkään roposta noihin ihmisten ympäröimiin myymäläkojuihin. Hän oli pyhän miehen oppilas, ja tämän taas oli lujatahtoinen vanha rouva ottanut hoiviinsa. Heille laitettaisiin kaikki valmiiksi, ja kun kunnioittavasti kutsuttaisiin aterioimaan, he rennosti istuutuisivat syömään. Sitäpaitsi — Kim nauraa hihitti hampaitansa puhdistaessaan — heidän suojelijattarensa jossakin määrin lisäisi matkan viehätystä. Kim tarkasteli hänen vetohärkiänsä, kun ne huokuen ja pärskyen astuivat ikeittensä alla paikalle. Jos ne kulkisivat liian nopeasti, mikä ei tosin ollut luultavaa, saattaisi hän mukavasti istua vetoaisan päällä ja laama ajajan vieressä. Saattuemiehet tietenkin kävelisivät. Vanha nainen niinikään tietenkin puhuisi paljon, ja mikäli hän saattoi jo kuulemastaan päättää, ei siitä keskustelusta puuttuisi suolaa. Hän olikin jo ryhtynyt käskemään, moittimaan ja (sanottakoon suoraan) sadattelemaan palvelijoittensa viivytyksien takia.

— Viekää hänelle piippunsa. Jumalien nimessä, viekää hänelle piippu ja tukkikaa hänen pahaenteinen suunsa, huusi muuan urya sidellessään vuodevaatteita muodottomiksi mytyiksi. — Hän ja papukaijat ovat yhtä maata, kirkuvat aamun koitteessa.

— Johtohärät! Hei, pitäkää huolta johtohäristä! — Ne olivat lähteneet peräytymään ja kääntymään sivulle, ohivierivien viljavankkurien pyörännavan sattuessa niiden sarviin. — Sinä huuhkajanpoika, minne sinä pyrit? — Tämä tiuskaistiin irvistelevälle vankkurimiehelle.

— Ai … ai! Siinä on Delhin kuningatar matkalla rukoilemaan poikaa itselleen, huusi mies korkealta kuormalta olkansa yli. — Tehkää tietä Delhin kuningattarelle ja hänen pääministerilleen, tuolle harmaalle apinalle, joka kiipeilee omaa miekkaansa pitkin!

Toiset, parkilla lastatut vankkurit seurasivat heti perässä, ja niiden ajaja lisäsi muutamia herjaussanoja, kun johtohärät jälleen väistäessään peräytyivät.

Heiluvien uutimien takaa kuului yhteislaukauksena kiukunpurkauksia. Pitkälti ei sitä tulvaa tullut, mutta laatunsa puolesta ja purevassa osuvuudessaan se oli semmoista, ettei edes Kim ollut sen veroista milloinkaan kuullut. Hän saattoi huomata ajomiehen paljaan rinnan painuvan kokoon hämmästyksestä, samalla kun hän pelokkaana kumarsi äänelle ja hyppäsi alas auttamaan saattomiehiä, näiden kiskoessa suitsuavaa tulivuortansa valtatielle. Sillä aikaa ääni kuvasi hänelle varsin suorasukaisesti, millaisen vaimon hän oli valinnut ja mitä tämä hommasi hänen poissaollessaan.

— Shabash! (hyvin tehty!), mutisi Kim kykenemättä pidättämään itseänsä, kun mies hiipi tiehensä.

— Hyvin tehty todellakin, kyllä kai! On häpeä, ettei naisraukka saa tilaisuutta rukoilla jumaliansa, joutumatta Hindustanin kaikkien hylkiöitten herjattavaksi … että hänen täytyy niellä solvauksia niinkuin muut syövät voinrasvaa. Mutta vielä minulla on kielessäni vähän voimaa … pari kolme sattuvaa sanaa kuhunkin tilaisuuteen. Ja yhä olen vailla tupakkaani! Missä se silmäpuoli ja häpeämätön patustelija on, joka ei vielä ole laittanut piippuani kuntoon?

Eräs vuoristolaisista työnsi kiireesti piipun uutimien taakse, ja pian ilmaisi niiden joka kulmalta tunkeutuva paksu savujuova, että rauha oli palautettu.

Jos Kim oli edellisenä päivänä kulkenut pystyssä päin, ollessaan pyhän miehen oppilas, asteli hän kymmenkertaisen ylpeänä tässä puolittain kuninkaallisessa matkueessa, saatuaan tunnustetun sijan ihastuttavasti käyttäytyvän ja ylen itsenäisen vanhan naisen suojeluksessa. Turbaanipäiset saattomiehet asettuivat kukin omalle puolelleen vaunuja, tupruttaen ilmaan suunnattomia tomupilviä.

Laama ja Kim kävelivät vähän syrjemmällä, Kim pureskellen sokeriruokoansa ja väistymättä kenenkään pappia alempiarvoisen tieltä. He saattoivat kuulla vanhan naisen kielen käyvän säännöllisesti kuin puimakone. Hän käski saattajiensa ilmoittaa, mitä tiellä tapahtui, ja niin pian kuin he olivat joutuneet majapaikasta vähän loitommalle, hän siirsi uutimet syrjään ja tirkisteli ulos, jättäen huntunsa vain kolmannekseksi kasvoilleen. Miehet eivät katsoneet suoraan häneen, kun hän heitä puhutteli, ja siten jonkin verran noudatettiin tavallista sopivaisuutta.

Tummaverinen, keltanaamainen, moitteettomasti puettu englantilainen poliisitarkastaja ratsasti ohi väsyneellä hevosella ja nähdessään saattoväestä, mitä lajia henkilö siinä oli, kiusoitteli häntä.

— Oh, äitiseni, huusi hän, — tuollainenko esiintymistapa naisilla nykyään on? Sattuisipa joku englantilainen tulemaan ja näkemään, ettei sinulla ole lainkaan nenää!

— Mitä? kirkui toinen takaisin. — Eikö äidilläsi ole nenää? Miksikä sen ilmoitat näin julkisesti?

Se oli naseva sivallus. Englantilainen kohotti kätensä kuin mies, joka on miekkailussa saanut iskun. Vanha nainen nauroi päätänsä nyökäyttäen.

— Voivatko nämä kasvot houkutella siveyttä harhateille? — Hän poisti huntunsa kokonaan ja tuijotti virkamieheen.

Kasvot eivät suinkaan olleet viehkeät, mutta mies pysäytti ratsunsa ja kehaisi häntä paratiisin kuuksi ja vakaisuuden häiritsijäksi ja käytti hänestä muita sentapaisia hullunkurisia nimityksiä, jotka vain lisäsivät vanhan naisen hilpeyttä.

— Hän on nut-cut (veitikka), — sanoi hän. — Kaikki poliisit ovat sellaisia, mutta poliisitarkastajat ovat pahimmat. Hai, poikani! Sinä et ole voinut oppia kaikkea tätä sen perästä kun tulit Euroopasta. Kuka sinua on imettänyt?

— Eräs pahareen ... muuan Dalhousien vuoristolainen. Kätke kauneutesi hunnun taakse … sinä ihastuksen herättäjä. — Näin sanoen hän ratsasti tiehensä.

— Tämä on kunnon lajia oikeuden valvojia, — sanoi nainen juhlallisella äänellä, työntäen suunsa täyteen pan-juurta. — He tuntevat maan ja maan tavat. Toiset, vasta tulleet Euroopasta … joita valkoiset naiset ovat imettäneet ja jotka oppivat kieltämme kirjoista … ovat pahempia kuin rutto. He tuottavat vahinkoa kuninkaillekin.

Sitten hän kaikkien kuultavaksi kertoi pitkän jutun tietämättömästä nuoresta poliisista, joka oli häirinnyt erästä pientä vuoristoruhtinasta, hänen yhdeksättä serkkuaan, mitättömästä maa-asiasta, ja päätti juttunsa sanansutkauksella, joka ei suinkaan ollut hartauskirjallisuudesta otettu.

Sen jälkeen hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan, ja hän pyysi erästä saattomiestä kysymään laamalta, eikö tämä tulisi vaunujen viereen keskustelemaan hänen kanssaan uskonnon asioista. Niinpä siis Kim jättäysi taemmaksi ja tyytyi pureskelemaan sokeriruokoansa. Tunnin tai pari laaman iso päähine häämötti kuin kuu tomupilvessä, ja kuulemastansa Kim saattoi päättää vanhan naisen itkevän.

Eräs alamaalaisista pyyteli vähän anteeksi eilisiltaista epäkohteliaisuuttaan, sanoen ettei hän milloinkaan ollut nähnyt valtiatartansa niin lempeämielisenä ja arvellen sen johtuvan vieraan papin läsnäolosta. Omasta puolestaan hän uskoi bramiineja, vaikka hän kaikkien alkuasukkaitten tavoin tunsi hyvin heidän viekkautensa ja ahneutensa. Siitä huolimatta, kun bramiinit vain kiusasivat hänen isäntänsä vaimon äitiä kerjuullansa ja kun tämä karkoitti heidät niin kiukkuisena, että he kirosivat koko seuruetta (mikä miehen mielestä oli todellisena syynä siihen, että toinen ulommista vetohäristä ontui ja että aisa katkesi edellisenä iltana), oli hän valmis hyväksymään minkä muun uskontokunnan papin hyvänsä, olipa se sitten Intiasta tai Intian ulkopuolelta.

Tähän Kim vastasi viisaasti nyökyttelemällä päätänsä ja pyysi miestä ottamaan huomioon, että laama ei huolinut rahasta sekä että hänen ja Kimin ruuasta aiheutuneet kustannukset tulisivat satakertaisesti korvatuiksi, kun karavaania tästedes seuraisi hyvä onni. Hän kertoi myös juttuja Lahoren kaupungista ja esitti pari laulua, jotka saivat keko saattueen nauramaan. Kimhän oli kaupunkilaisrotta, joka hyvin tunsi viimeiset muodissa olevat laulut — ne olivat enimmäkseen naisten sepittämiä — ja siksi hänellä oli ilmeinen etevämmyys noiden miesten keskessä, jotka olivat pienestä hedelmänviljelijäkylästä Saharunporen takaa, mutta hän antoi etevyytensä pikemmin tulla arvatuksi kuin selvästi sanotuksi.

Puolenpäivän aikaan he poikkesivat sivummalle murkinoimaan. Ateria oli hyvä ja runsas ja jaettiin puhtailla lehtilautasilla syrjässä tien tomusta. He antoivat tähteet eräille kerjäläisille, jotta kaikki säännöt siten tulisivat täytetyiksi. Sitten he istuutuivat pitkäksi aikaa nauttimaan tupakoimisesta. Vanha nainen oli vetäytynyt uutimiensa taakse, mutta otti hyvin vilkkaasti osaa keskusteluun, ja palvelusväki väitteli, jopa vastustelikin häntä, niinkuin yleensä Idässä on tapa. Nainen vertaili Kangran ja Kulun vuoriston raitista ilmaa ja petäjiä etelän tomuun ja mangopuihin, jutellen samassa pikku tarinan vanhoista paikallisjumalista miehensä alueen rajoilta, ja kesken kaiken hän alinomaa moitti tupakkaa, jota juuri silloin poltteli, sätti kaikkia bramiineja ja lopuksi peittelemättä puhui monista tulevista tyttärenpojistaan.