Kim: Koko maailman pikku ystävä

by Rudyard Kipling

V

Taaskin lähti hidas laahustava jono liikkeelle, ja vanha nainen nukkui, kunnes he saavuttivat seuraavan pysähdyspaikan. Taival oli ollut sangen lyhyt, niin että vielä oli noin tunti aikaa auringonlaskuun, jonka vuoksi Kim alkoi etsiskellä jotakin huvituksen välinettä.

— Miksi et istu lepäämään? kysyi muuan saattomies. — Vain paholaiset ja englantilaiset kuljeskelevat syyttä suotta edestakaisin.

— Älä milloinkaan rupea paholaisen, apinan äläkä liioin pojan ystäväksi. Kukaan ei voi tietää, mitä he seuraavaksi työkseen tekevät, lisäsi joku hänen tovereistaan.

Kim kääntyi nyrpeästi selin heihin, sillä hän ei tahtonut enää kuulla vanhaa tarinaa siitä, kuinka paholainen leikki poikain kanssa ja katui kovasti sitä. Hän lähti vaeltelemaan umpimähkään.

Laama asteli hänen perässään. Kaiken päivää, joka kerta kun he olivat jonkin virran yli kulkeneet, hän oli kääntynyt sitä lähemmin tarkastamaan, mutta ei ollut kertaakaan saanut merkkiä siitä, että oli löytänyt jokensa. Sitäpaitsi häntä oli huomaamattomasti viehättänyt tilaisuus saada puhella jonkun kanssa kunnon kieltä ja tieto siitä, että ylhäinen nainen piti häntä hengellisenä neuvonantajanansa ja kohteli häntä senmukaisesti, joten hänen ajatuksensa olivat hiukan siirtyneet pois varsinaisesta päämäärästään. Ja lisäksi hän oli valmistautunut kuluttamaan vuosiakin tehtäväänsä, sillä hänellä ei ollut lainkaan valkoisen miehen kärsimättömyyttä, vaan sen sijaan suuri usko.

— Minne menet? kysyi hän huutaen Kimin jälkeen.

— Enpä minnekään; matka oli vain lyhyt, ja kaikki tämä — Kim viittasi kädellään — on perin uutta minulle.

— Hän on kieltämättä viisas ja ymmärtäväinen nainen. Mutta vaikea on mietiskellä, kun…

— Kaikki naiset sellaisia. — Kim puhui niinkuin Salomo olisi saattanut lausahtaa.

— Luostarin edustalla oli leveä kivestä laskettu käytävä, mutisi laama kooten kuluneen rukousnauhansa käteensä. — Sille käytävälle ovat minun askeleeni uurtaneet jälkiä … kulkiessani edestakaisin näitä käsitellessäni.

Hän hypisteli helmiä ja alkoi mutista rukoustansa "Om mani padme hum", kiitollisena raittiista ilmasta, rauhasta ja tomuttomasta seudusta.

Toinen ilmiö toisensa jälkeen käänsi Kimin joutilaan katseen harhailemaan tasangon yli. Hänen poikkeamisillaan ei ollut mitään päämäärää, paitsi että läheisten mökkien rakenne näytti uudelta ja hän tahtoi lähemmin tarkastella niitä.

He joutuivat avaralle laitumelle, joka ehtoopäivän valaistuksessa loisti ruskean punaisena; sen keskessä oli tuuhea mangopuuryhmä. Kim huomasi kummakseen, ettei mitään pyhäkköä ollut niin sopivalla paikalla, sillä hän oli jo niinkuin mikäkin pappi tottunut panemaan merkille sellaisia asioita. Loitolla aukean toisella puolen käveli rinnakkain neljä miestä, jotka etäisyys kutisti hyvin pieniksi. Hän tähysteli tarkoin kädellään varjostaen silmiänsä ja erotti metallin välkettä.

— Sotilaita. Valkoisia sotilaita, sanoi hän. — Mennään katsomaan.

— Aina tapaamme sotilaita, kun lähdemme yhdessä vaeltamaan. Mutta minä en ole milloinkaan nähnyt valkoisia sotilaita.

— Ne eivät tee pahaa, jolleivät ole juovuksissa. Pysyttele tämän puun suojassa.

He istahtivat mangolehdon paksujen runkojen viileään pimentoon. Kaksi miestä pysähtyi; toiset kaksi tulivat vähän epäröiden lähemmäksi. He olivat marssivan rykmentin etujoukkona tavallisuuden mukaan lähetetyt leiripaikkaa etsimään. Kullakin oli viisijalkaisessa kepakossa liehuva lippu, ja he huutelivat toisilleen hajautuessaan pitkin aavikkoa.

Lopuksi he saapuivat mangopuistikkoon raskaasti astellen.

— Johonkin tähän tai lähelle … upseerien teltat puiden suojaan, luullakseni, ja me muut voimme olla aukealla. Ovatkohan merkinneet paikan kuormastoa varten tuolla taampana?

He huusivat taas etäämpänä oleville tovereilleen, ja vastaus tuli heikkona ja epäselvänä.

— Pystytä lippu sitten tähän, sanoi toinen miehistä.

— Mitä he valmistavat? kysyi laama ihmeissään. — Tämä on suuri ja hirmuinen maailma. Mitä lipussa oleva kuva merkitsee?

Toinen sotilaista pisti kepakon maahan muutaman jalan päähän heistä, murahti tyytymättömänä, veti sen ylös jälleen, neuvotteli toverinsa kanssa, joka katseli sinne tänne varjoisaan lehtoon, ja painoi sen uudestaan maahan.

Kim katseli jännittyneenä, ja hänen hengityksensäkin oli lyhyttä ja kiihkeätä. Sotilaat mennä tömistelivät pois päivänpaisteeseen.

— Oh, pyhä mies, sanoi hän hämmästyksissään, — minun horoskooppini! Umballan papin piirustus hiekkaan! Muistapa mitä hän sanoi. Ensin tulee kaksi … ferashia … valmistamaan asioita … pimeässä paikassa, niinkuin aina on ilmestyksen alussa.

— Mutta eihän tämä ole ilmestys, sanoi laama, — tämä on vain maailman harhanäky eikä mitään muuta.

— Ja heidän perässään tulee härkä … punainen härkä, vihreällä niityllä … katso! Tuossa se on!

Hän viittasi lippuun, joka lepatti iltatuulessa noin kymmenen jalan päässä heistä. Se oli vain tavallinen leirimerkkilippu, mutta rykmentti, aina tarkkana ompelutöissä, oli lisännyt siihen rykmentintunnuksensa, punaisen härän, joka on maverickiläisten vaakuna … iso punainen härkä Irlannin kansallisvärin vihreällä pohjalla.

— Minä näen, ja nyt muistan, — myönsi laama. — Siinä on tosiaan sinun härkäsi. Ja tosiaan myös nuo kaksi miestä tulivat ensiksi valmistamaan asioita.

— He ovat sotilaita … valkoisia sotilaita. Mitä pappi sanoi?… Härän merkki on sodan ja aseellisten miesten merkki… Pyhä mies, tämä koskee minun etsintääni.

— Totta. Se on totta. — Laama tuijotti lippuun, joka hämärtyvässä illassa loisti tulipunaisena. — Umballan pappi sanoi, että sinun merkkisi oli sodan merkki.

— Mitä on nyt tehtävä?

— Odotettava. Odottakaamme.

— Ja nythän pimeys hälvenee, sanoi Kim. Aivan luonnollinen asia oli, että laskeutuva aurinko lopuksi pilkotti puun runkojen välistä, läpi koko lehdon, täyttäen sen lempeällä kultavalollaan muutamiksi hetkiksi. Mutta Kimin mielestä se oli Umballan papin ennustuksen täyttymys.

— Kuule, sanoi laama, — joku lyö rumpua … kaukana!

Aluksi kuului ääni hiljaisessa ilmassa etäisyydestä kantautuvana kuin valtimon tykytys ohimossa, mutta pian siihen lisääntyi terävämpää kohua.

— Ah, soittokunta, selitti Kim. Hän tunsi sotilassoittokunnan äänen, mutta se hämmästytti laamaa.

Tasangon toiselta reunalta tuli näkyviin tomupilveä nostattava raskas joukko. Sitten tuuli toi kuuluviin soiton säveleet:

Suo meille huomiosi, niin kohta kuulla saat, kuink' astui Sligon satamaan nää Mulligan-sotilaat.

Kimeäkieliset säkkipillit lurittivat tähän:

Kivääri olkapäällä me matkaan marsittiin, jäi Phoenix-puisto taakse ja muistot Dubliniin. Hei, rummut ja säkkipillit ne pauhasivat kuin villit, kun mars-mars-marssittiin me Mulligan-miekkoset niin!

Maverickiläisten soittokunta siinä johti rykmenttiä leiripaikalle, ja miehet marssivat kantamuksineen ruoduttain. Kiemurteleva jono kääntyi aukealle, kuormasto perässään, jakautui oikeaan ja vasempaan, kuhisi kuin muurahaisparvi ja…

— Mutta tämähän on noituutta! — sanoi laama.

Tasangon täytti joukko telttoja, jotka näyttivät nousevan valmiina kuormastovaunuista. Toinen parvi miehiä valtasi lehdon, pystytti siihen vaiteliaana ison teltan ja kahdeksan tai yhdeksän pienempää sen rinnalle, otti esiin keittoastioita, pannuja ja ruokatavaramyttyjä, minkä kaiken alkuasukaspalvelijat saivat haltuunsa, ja niin oli äkkiä mangolehto heidän katsellessaan muuttunut järjestyneeksi asuntopaikaksi!

— Lähtekäämme, sanoi laama peräytyen pelästyksissään, kun nuotiotulet alkoivat tuikkia ja valkoisia upseereita kilisevine miekkoineen kokoontui ruokailutelttaan.

— Vetäydy taaksepäin varjoon. Kukaan ei voi nähdä nuotion piiriä ulommaksi, sanoi Kim yhäti tuijottaen lippuun. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, kuinka tottunut sotilasjoukko pystyttää leirin puolessa tunnissa.

— Katso! katso! supisi laama. — Tuolla tulee pappi.

Se oli Bennett, rykmentin kappalainen, tomuisessa mustassa puvussa laahautuen. Joku joukossa oli pilkaten puhunut papin urheudesta, ja häntä nolatakseen oli Bennett marssinut miesten rinnalla kaiken päivää. Musta puku, kultaristi kellonvitjoissa, parrattomat kasvot ja pehmeä musta leveälierinen hattu olisivat koko Intiassa ilmaisseet hänet pyhäksi mieheksi. Hän lyyhähti telttatuolille ruokailuteltan oven luo ja luisutti saappaat jalastaan. Kolme neljä upseeria kokoontui hänen ympärilleen nauraen ja laskien leikkiä hänen urotyöstään.

— Valkoisten miesten puhe ei ole lainkaan arvokasta, arvosteli laama, joka päätteli vain äänensävystä. — Mutta minä olen tarkastanut tuon papin kasvoja ja luulen häntä oppineeksi mieheksi. Olisiko luultavaa, että hän ymmärtäisi meidän puhettamme? Haastaisin hänelle etsinnästäni.

— Älä milloinkaan puhuttele valkoista miestä ennenkuin hän on kylläinen, varoitti Kim käyttäen tunnettua sananpartta. — He rupeavat nyt aterioimaan, enkä … enkä luule olevan soveliasta kerjätä heiltä. Palatkaamme majapaikallemme. Syötyämme tulemme tänne takaisin. Se oli varmasti Punainen Härkä, … minun punainen härkäni.

He olivat kumpikin huomattavan hajamielisiä, kun vanhan naisen palvelijat asettivat ruokaa heidän eteensä. Senpä vuoksi ei kukaan puhutellut heitä, sillä vieraiden häiritseminen ei tuota onnea.

— Nyt, esitti Kim hampaitaan puhdistaen, — palaamme siihen paikkaan; mutta sinun täytyy, pyhä mies, odottaa vähän loitommalla, koska sinun jalkasi ovat raskaammat kuin minun ja minä kiihkeästi haluan tutkia tarkemmin tuota Punaista Härkää.

— Mutta kuinka sinä voit ymmärtää tuota puhetta? Kulje hitaasti. Tie on pimeä, vastasi laama levottomana.

Kim ei ollut millänsäkään huomautuksesta. — Minä panin siellä puiden läheisyydessä merkille paikan, sanoi hän, — missä voit istua, kunnes kutsun. Ei, jatkoi hän, kun laama osoitti vastustushalua, — muista että tämä on minun etsintääni … minä etsin punaista härkääni. Tähtien merkit eivät koskeneet sinua. Minä tunnen vähän valkoisten sotilaiden tapoja ja tahdon aina tuta uusia asioita.

— Mitäpä sinä et jo tuntisi tästä maailmasta? — Laama lyyhistyi tottelevasti pieneen syvennykseen noin sadan askeleen päähän mangopuista, jotka tummina kohosivat tähtikirkasta taivasta vasten.

— Pysy tässä kunnes kutsun.

Kim livahti pimeään. Hän tiesi, että leirin ympärillä luultavasti oli vartioita, ja hän hymyili itsekseen kuullessaan erään raskaat askeleet. Poika, joka voi kuutamoyönä pujotella Lahoren kaupungin kattojen yli käyttäen jokaista pientäkin varjoa häivyttääkseen takaa-ajajansa, ei joudu edes hyvin harjaantuneiden sotilasvartijoiden kynsiin. Hän ryömi, kohteliaasti kylläkin, kahden vahtisotilaan välitse, ja milloin juosten, milloin pysähtyen, milloin mataen tai vatsallansa maaten hän vähitellen pääsi valaistun ruokailuteltan luo, ja painautuen kiinteästi erään mangopuun taakse hän odotti, kunnes jostakin sanasta pääsisi asioiden juoneen kiinni.

Ainoa asia, joka nyt hänen mieltänsä kiinnitti, oli miten saisi lisää tietoja Punaisesta Härästä. Hänen luulonsa mukaan — ja Kimin tietämättömyys yksistä seikoista oli yhtä ihmeellinen ja odottamaton kuin hänen tietonsa toisista — saattoivat nuo miehet, yhdeksänsataa perinpohjaista paholaista isän ennustuksen mukaan, kumartaa tuota härkää pimeän tultua niinkuin hindut pyhää lehmää. Se olisi niinkuin olla pitikin, ainakin johdonmukaista, ja senvuoksi olisi paras kysyä tuolta kultaristiseltä mieheltä neuvoa. Toisaalta saattoi, kuten hän muisti välttelemiensä vakavakasvoisten pappien tehneen Lahoren kaupungissa, tämäkin ryhtyä tekemään kiusallisia kysymyksiä ja käskeä hänen tietää huutia.

Mutta eikö Umballassa ollut näyttäytynyt, että hänen taivaanmerkkinsä ennusti sotaa ja aseellisia miehiä? Eikö hän ollut Tähtien ystävä samoin kuin koko maailman ystävä, joka oli pakahtumaisillaan kauheista salaisuuksista? Ja lopuksi — se oli kaikkien hänen nopeitten ajatuksiensa pohjavirtaa — tämä seikkailu oli ihastuttavaa jatkoa hänen vanhoille talonkattoretkilleen, samalla kun se oli juhlallisen ennustuksen täyttymistä. Hän makasi vatsallansa maassa ja kiemurteli teltan ovelle päin, kädellään pidellen kaulassaan olevaa amulettia.

Asia oli niinkuin hän oli aavistanutkin. Sahibit rukoilivat jumalaansa, sillä teltan keskessä olevalla pöydällä, sen ainoana marssinaikaisena koristuksena, oli kultainen härkä, joka oli muovattu Pekingin Kesäpalatsista otetusta vanhasta sotasaaliista, kullanpunainen härkä, joka pää riipuksissa tallasi irlanninvihreätä kenttää. Sille sahibit kohottivat lasinsa ja huusivat huikeasti yhteen ääneen.

Rykmentin papilla Arthur Bennettillä oli tapana lähteä teltasta, kun tämä malja oli juotu, ja marssista väsyneenä hän oli tavallista kömpelömpi liikkeissään. Kim tähysteli pää koholla pöydälle asetettua ennustusmerkkiänsä, ja tällöin pappi polkaisi hänen olkapäällensä. Kim pyörähti pois jalan alta, mutta kaatoi samalla papin, joka ainiaan toiminnan miehenä tarttui häntä kurkkuun ja melkein kuristi hänet. Kim puolestaan silloin potkaisi häntä epätoivoisesti vatsaan. Bennett veti henkeä ja koukisti itsensä tuskan kourissa, mutta ei hellittänyt otettansa, vaan kääntyen jälleen ympäri vei sanaa puhumatta Kimin mukanaan omaan telttaansa. Maverickit olivat auttamattomia ilvehtijöitä, ja papin mielestä oli senvuoksi parasta olla asiasta vaiti, kunnes oli saanut tutkimuksen tehdyksi.

— Mitä, sehän on poika! — sanoi hän laahatessaan saaliinsa telttalyhdyn alle. Sitten ankarasti ravistaen häntä hän huudahti: — Mitä sinä teit? Sinä olet varas. Choor? Mallum?

Hänen hindu-sanavarastonsa oli jotenkin rajoitettu, ja kiihtynyt sekä äkämystynyt Kim aikoi pysyä sinä, miksi häntä oli luultukin. Voimia kootessaan hän mietti hyvin uskottavaa juttua sukulaissuussuhteistaan jonkun kokkipojan kanssa ja samalla piti silmällä pakotietä papin vasemman käsivarren alitse. Tilaisuus tuli, hän pujahti ovelle päin, mutta pitkä käsivarsi ojentautui hänen peräänsä ja tarttui häntä niskaan, katkaisten samalla amuletinrihman ja siepaten amuletin.

— Anna se minulle. Oi, anna se minulle. Onko se hävinnyt? Anna minulle paperit!

Sanat lausuttiin englanninkielellä .. alkuasukkaan ohuella, terävällä ääntämistavalla, ja kappalainen hätkähti.

— Veljeskunnan merkki, sanoi hän avaten kätensä. — Ei, jokin pakanallinen taikakalu. Mutta miten … kuinka, sinähän puhut englantia? Varastelevat pikku pojat saavat selkäänsä. Tiedätkö sen?

— En minä varasta … enkä ole varastanut. — Kim vääntelehti tuskasta, niinkuin koira, jota uhataan kepillä. — Oh, anna se minulle. Se on minun taikakaluni. Älä varasta sitä minulta.

Pappi ei välittänyt pojan pyynnöistä, vaan mennen teltan ovelle huusi jonkun sinne. Lihavahko, sileäksi ajeltu mies ilmestyi esiin.

— Minä pyytäisin teidän neuvoanne, isä Viktor, — sanoi Bennett. — Tapasin tämän pojan pimeässä ruokailuteltan ulkopuolella. Tavallisissa oloissa olisin häntä kurittanut ja antanut hänen mennä, sillä luulen häntä varkaaksi. Mutta hän tuntuu puhuvan englanninkieltä ja panee jotakin arvoa kaulassa kantamaansa taikakaluun. Ajattelin teidän voivan auttaa minua.

Bennettin mielestä oli kyllä rykmentin irlantilaisia varten asetetun roomalaiskatolisen papin ja hänen välillään ylipääsemätön kuilu, mutta merkille saattoi panna, että milloin Englannin kirkko oli tekemisissä jonkin inhimillisen kysymyksen kanssa, se mielellään pyysi Rooman kirkon apua. Bennettin virallinen inho "punaista naista" kohtaan oli yhtä voimakas kuin hänen yksityinen kunnioituksensa isä Viktoria kohtaan.

— Varasko, joka puhuu englanninkieltä? Katsokaamme hänen taikakaluaan. Ei, se ei ole mikään veljeskunnan merkki, Bennett. — Hän ojensi kätensä.

— Mutta onko meillä oikeutta avata sitä? Kunnollinen selkäsauna…

— Minä en varastanut, väitti Kim. — Te olette potkinut minua joka paikkaan. Antakaa nyt minulle taikakaluni, ja minä menen pois.

— Ei vallan niin vikkelästi. Katsotaanhan ensin, — päätti isä Viktor, hitaasti kiertäen auki Kimball O'Hara-poloisen ne varietur-pergamentin, passin ja Kimin kastetodistuksen. Tälle viimemainitulle oli isä — luullen jotenkin tekevänsä ihmeitä pojalleen — useaan kertaan tuhrustanut: "Pitäkää huolta pojasta. Olkaa hyvä, pitäkää huolta pojasta", ja lisännyt loppuun täyden nimensä ja rykmenttinsä numeron.

— Pimeyden voimat! ihmetteli isä Viktor, antaen kaikki Bennettille. —
Tiedätkö mitä nämä ovat?

— Kyllä, sanoi Kim. — Ne ovat minun, ja minä tahdon mennä.

— En oikein ymmärrä, sanoi Bennett. — Hän toi ne luultavasti tarkoituksella. Siinä voi olla jokin kerjäläisen temppu.

— Enpä ole milloinkaan nähnyt kerjäläistä, joka olisi ollut vähemmän halukas jäämään seuraansa. Tässä on aimo annos salaperäisyyttä. Uskotko Kaitselmukseen, Bennett?

— Tokihan.

— No niin, minä uskon ihmeisiin, mikä minusta merkitsee samaa.
Pimeyden voimat! Kimball O'Hara! Ja hänen poikansa! Mutta tämä poika
on alkuasukas, ja minä itse näin, että Kimball meni naimisiin Annie
Shottin kanssa. Kuinka kauan sinulla on ollut nämä esineet, poika?

— Pienestä pitäen. — Isä Viktor astui nopeasti lähemmäksi ja avasi
Kimin mekonkauluksen. — Katsokaa, Bennett, hän ei ole aivan musta.
Mikä sinun nimesi on?

— Kim.

— Eli Kimball?

— Ehkäpä. Sallitteko minun lähteä?

— Onko muuta nimeä?

— He käyttävät minusta nimeä Kim Rishti ke. Se merkitsee Rishtin Kim.

— Mitä se on … Rishti?

— Se oli isäni rykmentti.

— Jo ymmärrän: Irish, irlantilainen.

— Niin. Siten isäni kertoi minulle. Isäni on elänyt.

— On elänyt missä?

— On elänyt. Tietysti hän on kuollut … mennyt loppuun.

— Ohoo! Sinä esität sen vähän oudosti.

Bennett keskeytti. — Saattaa olla, että olen tehnyt pojalle vääryyttä. Hän on varmasti valkoinen, vaikka ilmeisesti hoidotta jäänyt. Taisin pidellä häntä pahoin. Ei suinkaan viini…

— Antakaa hänelle siis vähän sherryä ja asettakaa istumaan vuoteelle. No, Kim, jatkoi isä Viktor, ei sinulle tehdä pahaa. Juo tämä ja kerro meille itsestäsi. Kerro täysi totuus, jollei sinulla ole mitään sitä vastaan.

Kim yski vähän laskiessaan tyhjän lasin kädestänsä ja harkitsi. Tilanne tuntui vaativan sekä varovaisuutta että vikkelää mielikuvitusta. Pojat, jotka tavataan telttain läheisyydessä, saavat tavallisesti selkäänsä, ja sitten heidät ajetaan pois. Mutta hän ei ollut saanut lainkaan vitsaa; amuletti oli ilmeisesti hänelle hyödyksi, ja hänestä tuntui siltä kuin Umballan ennustus ja nuo muutamat sanat, jotka hän saattoi muistaa isänsä höpinästä, soveltuisivat ihmeellisesti yhteen. Mitenkäpä muutoin tuo lihava isä olisi ollut niin utelias, miksikä tuo laihempi mies olisi antanut tuota kuumaa keltaista juomaa?

— Isäni kuoli Lahoren kaupungissa, kun olin hyvin pieni. Nainen piti kabarri-myymälää vuokra-ajuriaseman läheisyydessä. — Kim aloitti juttunsa oikopäätä vähän epätietoisena, minkä verran totuus häntä auttaisi.

— Oliko se äitisi?

— Ei! — Kim heilautti kättään inhoavin liikkein. — Hän meni loppuun, kun minä olin syntynyt. Isä sai nämä paperit Jadoo Gheristä … mitenkä sitä nimitätte? — Bennett nyökäytti päätänsä — koska hän oli siellä hyvässä asemassa. Isä sanoi minulle niin. Hän sanoi myöskin, ja bramiini, joka piirsi hiekkaan Umballassa, kaksi päivää sitten, hän sanoi, että tapaan punaisen härän vihreällä niityllä ja että härkä auttaa minua.

— Ihmeellinen pikku valehtelija, mutisi Bennett.

— Pimeyden voimat, minkälainen maa! mutisi isä Viktor. — Jatka, Kim.

— Minä en varastanut. Sitäpaitsi, minä olen juuri nykyään hyvin pyhän miehen oppilas. Hän odottaa ulkona. Me näimme kahden miehen tulevan lippuja kantaen ja valmistavan paikkaa. Niinhän aina unessa tapahtuu tai … ennustuksen mukaan. Siitä tiesin, että ennustus oli käymässä toteen. Minä näin punaisen härän vihreällä niityllä, ja isä oli sanonut: "Yhdeksänsataa pukka-paholaista ja eversti ratsastaen hevosella tulevat pitämään huolta sinusta, kun löydät punaisen härän." En tiennyt mitä tehdä, kun näin härän, vaan menin pois ja palasin pimeän tullen. Tahdoin nähdä härän jälleen, ja näin sen ja … sahibit rukoilemassa sitä. Hän istuu tuolla ulkona. Teettekö hänelle pahaa, jos kutsun hänet nyt? Hän on hyvin pyhä mies. Hän voi todistaa kaikki mitä sanon, ja hän tietää, etten ole varas.

— Upseerit rukoilemassa härkää! Mitä hullunkummaa se merkitsee? päivitteli Bennett. — Pyhän miehen oppilas! Onko poika mieletön?

— Se on O'Haran poika, aivan varmaan. O'Haran poika liitossa kaikkien pimeiden voimien kanssa. Juuri sellaista olisi hänen isänsä tehnyt juovuksissa ollessaan. Parasta kai on kutsua se pyhä mies. Hän ehkä tietää jotakin.

— Hän ei tiedä mitään, sanoi Kim. — Minä näytän teille hänet, jos tulette mukaan. Hän on minun isäntäni. Sitten me voimme mennä.

— Pimeyden voimat! oli kaikki, mitä isä Viktor sai sanotuksi, kun
Bennett meni ulos pidellen lujasti poikaa käsivarresta.

He tapasivat laaman siinä, minne poika oli hänet jättänyt.

— Minun etsimiseni on päättynyt, huusi Kim kansan murteella. — Minä olen löytänyt härän, mutta jumalat tietävät, mitä sitten tulee. Eivät ne sinulle tee pahaa. Tule lihavan papin telttaan tämän laihan miehen mukana ja katso mitä tapahtuu. Kaikki on siellä uutta, eivätkä he osaa hindukieltä. He ovat vain sukimattomia aaseja.

— Sitten ei ole oikein tehdä pilaa heidän tietämättömyydestään, virkkoi laama. — Minä olen iloissani, jos olet onnistunut, chelani.

Arvokkaasti ja luottavasti hän astui pieneen telttaan, tervehti pappeja niinkuin kirkonmies ja istuutui avonaisen hiilivalkean ääreen. Teltan keltaisen sisustuksen heijastus lampun valossa sai hänen kasvonsa hohtamaan kullankeltaisina.

Bennett tarkasteli häntä sillä välinpitämättömyydellä, joka pitää halveksivasti yhdeksää kymmenettäosaa ihmiskunnasta pakanoina.

Laama puhutteli Kimiä: — Ja mikä oli tulos etsinnästäsi? Mitä lahjoja
Punainen Härkä on tuonut?

— Hän kysyy, mitä aiotte tehdä, sanoi Kim, ottaen omaksi edukseen tulkkina olemisen. Bennett katsahti levottomana isä Viktoriin.

— En ymmärrä, mitä tällä fakiirilla on tekemistä pojan kanssa, joka on epäilemättä hänen uhrinsa tai liittolaisensa, aloitti Bennett. — Emmehän voi sallia englantilaisen pojan… Jos hän on vapaamuurareihin kuuluneen miehen poika, on parasta, että hän mitä pikimmin pääsee vapaamuurarien orpokotiin.

— Ah! Ymmärrän, tehän olette rykmentin vapaamuurarilooshin sihteeri, lausui isä Viktor. — Mutta voisimmehan sanoa vanhalle miehelle, mitä aiomme tehdä. Hän ei näytä heittiöltä.

— Minun kokemukseni mukaan ei milloinkaan saa selvää itämaalaisen mielestä. No, Kimball, minä tahdon, että kerrot tälle miehelle, mitä haastan … sana sanalta.

Kim kokosi seuraavien lauseiden sisällön ja aloitti näin:

— Pyhä mies, tämä kameelin näköinen laiha hupsu sanoo, että minä olen erään sahibin poika.

— Mutta kuinka?

— Oh, kyllä se on totta. Minä tiesin sen syntymästäni saakka, mutta hän sai sen selville vain lukien paperista, joka on kaula-amuletissani. Hänen mielestään sellainen, joka on kerran ollut sahib, on aina sahib. Ja keskenänsä he ovat tuumineet pitää minut tässä rykmentissä tai lähettää minut madrissahiin (kouluun). Sellaista on ennenkin tapahtunut. Minä olen aina välttänyt sitä. Tuo lihava hupsu on yhtä mieltä ja tuo kameelinkaltainen toista. Mutta se ei minua huoleta. Voinhan olla täällä yön ja seuraavankin. On sellaista ennenkin sattunut. Sitten juoksen tieheni ja palaan luoksesi.

— Mutta selitä heille, että sinä olet oppilaani. Sano heille, kuinka tulit luokseni, kun minä olin heikko ja eksyksissä. Kerro heille etsinnästämme, niin he kyllä varmasti päästävät sinut heti.

— Olen jo selittänyt heille. He nauravat ja puhuvat poliisista.

— Mitä te puhutte? kysyi herra Bennett.

— Oh, hän sanoo vain, että jollette laske minua, estää se häntä asiansa toimittamisessa … hänen tärkeissä yksityisasioissaan. Jos tietäisitte, mikä hänen asiansa on, ette olisi niin halukkaita häiritsemään sitä.

— Mikä se sitten on? kysyi Viktor, katsellessaan laaman kasvoja hiukan kiinnostuneena.

— Tässä maassa on eräs joki, jonka hän kovin hartaasti tahtoo löytää. Sen on synnyttänyt vasama, jonka — Kim polki jalkaa kärsimättömänä miettiessään, miten hän kääntäisi kansanmurteesta huonolle englanninkielelle kertomuksen. — Oh, sen teki herramme Buddha, jumala, jonka tiedätte. Jos pesette itsenne siinä joessa, pääsette vapaaksi kaikista synneistä ja tulette valkoisiksi kuin puuvilla. (Kim oli aikanaan kuullut lähetyssaarnaajan puhuvan.) Minä olen hänen oppilaansa, ja meidän täytyy löytää se joki. Se on niin tärkeä meille.

— Kerro se uudestaan, sanoi Bennett. Kim totteli ja paranteli tarinaansa.

— Mutta tämähän on törkeää pilkkaa, huusi Englannin kirkon pappi.

— Hm, hm, jupisi isä Viktor myötätuntoisesti. — Antaisin paljon osatakseni puhua kansankieltä. Joki, joka pesee pois synnit! Ja kuinka kauan olette sitä etsineet?

— Oh, monta päivää. Nyt me tahdomme lähteä etsimään sitä jälleen.
Eihän se ole täällä, tiedättehän.

— Kyllä ymmärrän, sanoi isä Viktor vakavasti. — Mutta et sinä voi enää olla tämän vanhan miehen seurassa. Olisi eri asia, Kim, ellet olisi sotilaan poika. Sano hänelle, että rykmentti pitää huolta sinusta ja kasvattaa sinusta yhtä hyvän miehen kuin … niin hyvän miehen kuin suinkin on mahdollista. Sano hänelle, että jos hän uskoo ihmeitä, niin hänen täytyy uskoa, että…

— Ei ole tarvis vedota hänen herkkäuskoisuuteensa, keskeytti Bennett.

— Sitä en aiokaan tehdä. Hänen täytyy uskoa, että pojan tulo tänne … omaan rykmenttiinsä … etsimään punaista härkäänsä on ihme. Miettikääpä mitä muita mahdollisuuksia olisi ollut, Bennett. Tämä ainoa poika koko Intiassa ja meidän rykmenttimme kaikkien muiden joukosta marssimassa häntä vastaan! Siinä on jotakin edeltäpäin määrättyä. Niin, sano hänelle, että se on Kismet. Kismet, mallum? (Ymmärrätkö?)

Hän kääntyi laaman puoleen, jolle hän olisi yhtä hyvin voinut puhua
Mesopotamiasta.

— He sanovat, — ja vanhan miehen silmä kirkastui, kun Kim puhui, — he sanovat, että minun horoskooppini ennustus on täyttynyt, ja että kun minut nyt on johdettu takaisin … vaikka lähdinkin, niinkuin tiedät, uteliaisuudesta sitä katsomaan … näiden ihmisten ja heidän punaisen härkänsä luokse, minun täytyy mennä kouluun ja tulla sahibiksi. Minä olen nyt myöntyvinäni, sillä pahimmassa tapauksessa se merkitsee vain muutamia aterioita, jotka syön poissa sinun luotasi. Sitten pujahdan tieheni ja kuljen pitkin tietä Saharunporeen. Pysy senvuoksi, pyhä mies, tuon Kulu-naisen seurassa … älä missään tapauksessa loittone hänen vaunuistansa, kunnes tulen jälleen. Minun merkkinihän puhui sodasta ja aseellisista miehistä. Katsohan, kuinka ne ovat antaneet minulle viiniä juotavaksi ja asettaneet minut tällaiseen kunniapaikkaan! Minun isäni on varmaankin ollut joku suuri henkilö. Senvuoksi, jos he minuakin kunnioittavat, on se hyvä. Jollei, niin hyvä sekin. Miten hyvänsä käyneekin, juoksen takaisin luoksesi, kun kyllästyn. Mutta pysy sinä rajputilaisten seurassa, muutoin en löydä jälkiäsi… Niin. Oh, niin, sanoi poika, — minä olen sanonut hänelle kaikki, mitä käskitte.

— En ymmärrä mitään syytä, miksi ukko vielä viipyy, sanoi Bennett, pistäen kätensä housuntaskuun. — Voimmehan myöhemmin tutkia yksityiskohtia … ja minä annan hänelle rup…

— Anna hänelle aikaa. Ehkäpä hän on mielistynyt poikaan, sanoi isä
Viktor, puolittain estäen Bennettin kädenliikkeen.

Laama veti esiin rukousnauhansa ja painoi leveäreunaisen hattunsa alemmaksi silmien yli.

— Mitä hän nyt tahtoo?

— Hän sanoo — Kim kohotti kättään — hän sanoo: "Olkaa hiljaa." Hän tahtoo puhua minulle. Näettekös, te ette ymmärrä sanaakaan siitä, mitä hän sanoo, ja minä luulen, että jos te puhutte, kiroaa hän teitä hyvin pahoin. Kun hän ottaa rukousnauhansa noin esille, tahtoo hän, näettekö, aina silloin olla rauhassa.

Molemmat englantilaiset istuivat hämmästyneinä, mutta Bennettin silmissä oli ilme, joka ei luvannut hyvää Kimille, jos hän joutuisi uskonnollisen kasvatuksen alaiseksi.

— Sahib ja sahibin poika… Laaman ääni oli tuskasta käheä. — Mutta eihän kukaan valkoinen mies tunne maata ja maan tapoja, niinkuin sinä tunnet. Kuinka se voi olla silloin totta?

— Mitä sillä on väliä, pyhä mies. Muista vain, että kysymyksessä on yö tai pari. Muista, että minä voin muuttua äkkiä. Tulee käymään niinkuin silloin, kun ensimmäisen kerran puhuin sinulle Zam-Zammahin, suuren kanuunan, luona…

— Poika, joka oli valkoisten miesten puvussa, kun ensin menin Ihmeitten taloon. Ja toisella kerralla olit hindu. Mikähän kolmas muotosi on? Hän nauroi väsyneesti. — Ah, chela, sinä olet tehnyt pahoin vanhaa miestä kohtaan, sillä minun sydämeni kiintyi sinuun.

— Ja minun sydämeni sinuun, mutta mistä minä tiesin, että punainen härkä saattaisi minut tällaiseen pulmaan?

Laama peitti uudelleen kasvonsa ja hypisteli hermostuneesti rukousnauhaansa. Kim istuutui hänen viereensä ja otti hänen vaatteensa poimun käteensä.

— Niinkö siis asia on, että poika on sahib? jatkoi laama väräjävällä äänellä. — Sellainen sahib kuin hän oli, joka hoiti kuvia Ihmeitten talossa. — Laaman kokemukset valkoisista miehistä olivat hyvin vähäiset. Hän ikäänkuin toisti läksyä. — Siispä ei näytä soveliaalta, että hän tekisi toisin kuin sahibit tekevät. Hänen täytyy palata oman kansansa luokse.

— Päiväksi ja yöksi ja päiväksi, vakuutti Kim.

— Ei, älä tee sitä, et saa!

Isä Viktor näki Kimin siirtyvän ovelle päin ja pani jalkansa lujasti eteen.

— Minä en ymmärrä valkoisten miesten tapoja. Se pappi, joka näytti kuvia Ihmeitten talossa, oli ystävällisempi kuin tämä laiha mies täällä. He ottavat tämän pojan minulta. He tahtovat oppilaastani tehdä sahibin. Voi minua, kuinka voin löytää jokeni? Eikö heillä ole oppilaita? Kysy!

— Hän sanoo olevansa hyvin murheellinen, sillä hän ei voi löytää jokea enää. Hän sanoo: "Miksei teillä ole oppilaita ja miksi ette lakkaa kiusaamasta häntä?" Hän tahtoo päästä puhtaaksi synneistään.

Ei Bennett ei isä Viktorkaan voinut löytää vastausta siihen.

Suruissaan laaman tuskasta sanoi Kim englanninkielellä: — Jos te laskette meidät, niin me lähdemme hiljaa pois emmekä varasta. Me etsimme sitä jokea, niinkuin ennenkin; soisinpa, etten olisi tullut tänne tapaamaan punaista härkää ja kaikkea muutakin. Minä en tahdo niitä.

— Se oli paras työ, mitä milloinkaan olet itsellesi tehnyt, nuori poikaseni, sanoi Bennett.

— Miten taivaan nimessä voisin lohduttaa häntä! sanoi isä Viktor katsellen laamaa tarkkaavasti. — Hän ei voi saada poikaa mukaansa, ja hän on kuitenkin hyvä mies … olen vakuuttunut siitä. Bennett, jos annatte hänelle tuon rupeen, hän kiroo teidät tyyten tykkänään!

He istuivat hiljaa pitkän aikaa. Sitten laama kohotti päänsä ja katseli etäisyyteen.

— Ja minä olen Tien kulkija, sanoi hän katkerasti. — Synti on minun ja rangaistuskin kohtaa minua. Uskottelin itselleni … sillä nyt näen, että se oli vain uskottelua … että sinut lähetettiin luokseni auttamaan minua etsinnässäni. Ja niin sydämeni taipui sinun hyvyyteesi ja ystävällisyyteesi ja viisauteesi, vaikka niin nuori olit. Mutta niiden, jotka seuraavat Tietä, ei tule antaa minkään halun tai kiintymyksen sallia kiihdyttää heitä, sillä se on vain näköharhaa. Niinkuin sanoo…

Hän lausui vanhan kiinalaisen lauseen ja pari muuta lisäksi.

— Minä astuin pois Tieltä, chelani. Se ei ollut sinun syysi. Minä ihastuin nähdessäni elämää, uusia ihmisiä, ja iloitsin siitä, että sinä ihastuit niitä nähdessäsi. Minä mielistyin sinuun, vaikka minun olisi tullut ajatella vain etsintääni. Nyt minä murehdin, kun sinut otettiin pois. Ja jokeni on kaukana. Minä olen rikkonut Lakia.

— Pimeyden voimat! sanoi isä Viktor, joka rippitunnustuksiin tottuneena ymmärsi joka lauseessa olevan tuskan sävyn.

— Nyt ymmärrän, että Punaisen Härän merkki oli aiottu yhtä hyvin minulle kuin sinullekin. Kaikki halut ovat punaisia ja pahoja. Minä tahdon tehdä parannuksen ja etsiä jokeani yksin.

— Mene ainakin takaisin tuon Kulun naisen luo, kehotti Kim, — muutoin eksyt tiellä. Hän on ruokkiva sinua, kunnes palaan luoksesi.

Laama viittasi kädellään merkiksi, että asia oli lopullisesti päätetty hänen mielessään.

— No nyt, hänen äänensä muuttui, kun hän kääntyi Kimin puoleen, — mitä he sinulle tekevät? Voinhan ainakin toimittamalla jonkin ansiotyön pyyhkiä pois entiset virheet.

— He aikovat tehdä minusta sahibin. Huomisen päivän perästä minä palaan. Älä murehdi.

— Minkäkaltaisen? Sellaisenko kuin tämä … vaiko tuo mies? — Hän viittasi isä Viktoriin. — Vai sellaisenko jommoisia näin tänä iltana … miehiä, joilla on miekat ja jotka astuvat raskaasti?

— Ehkäpä.

— Se ei ole hyvä. Ne miehet noudattavat halujaan ja joutuvat lopuksi tyhjyyteen. Sinä et saa tulla heidän kaltaisekseen.

— Umballan pappi sanoi, että minun tähteni merkitsi sotaa, vastusti
Kim. — Minä kysyn noilta hupsuilta mutta eihän sitäkään tarvita.
Juoksen tieheni tänä iltana, sillä minähän vain tahdoin nähdä näitä
uusia asioita.

Kim teki pari kolme kysymystä englanninkielellä isä Viktorille ja käänsi vastaukset laamalle.

Laama vastasi: — Te otatte hänet minulta, ettekä voi sanoa mitä hänestä teette. Sanokaa se minulle, ennenkuin lähden, sillä ei ole pieni asia kasvattaa lasta.

— Sinut lähetetään kouluun, kuului vastaus. — Sitten myöhemmin näemme, mitä sen jälkeen tehdään. Mielelläsi olisit kai soturi, Kimball?

— Gorah-log (valkopukuinen mies)! Ee-ei! ei — Kim pudisti päätänsä pontevasti. Hänen luonteessaan ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut taipumusta sotilasharjoituksiin ja järjestykseen. — Minä en tahdo tulla sotilaaksi.

— Sinä tulet siksi, miksi sinut määrätään, sanoi Bennett, — ja sinun pitäisi olla kiitollinen, kun me autamme sinua.

Kim hymyili säälivästi. Jos nämä miehet olivat sellaisessa harhakäsityksessä, että hän tekisi jotakin sellaista, mitä hän ei halunnut, sitä parempi.

Jälleen seurasi tuokion hiljaisuus. Bennett näytti kärsimättömältä ja ehdotti kutsuttavaksi vartiosotilaan, joka veisi pois fakiirin.

— Antavatko ne ilmaiseksi vai myyvätkö opetusta sahibien luona? Kysy heiltä! sanoi laama, ja Kim käänsi.

— He sanovat että rahaa maksetaan opettajalle ja että rykmentti maksaa sen … mutta mitäpä hyötyä siitä on? Vain yhden yön aion viipyä.

— Ja … kuta enemmän rahaa maksetaan, sitä enemmänkö opetusta annetaan? laama ei ottanut huomioon Kimin aikomusta karata. — Ei ole väärin maksaa opetuksesta; tietämättömän auttaminen viisauteen on aina ansiollista. — Hän sormeili kiivaasti rukousnauhaansa. Sitten hän katsoi sortajiinsa.

— Kysy heiltä, kuinka paljon he vaativat rahaa antaakseen viisaan ja soveliaan opetuksen ja missä kaupungissa sellaista opetusta annetaan.

— No niin, sanoi isä Viktor englanninkielellä, kun Kim oli tulkinnut kysymyksen. — Siitäpä on kysymys. Rykmentti maksaisi puolestasi koko ajan, minkä olet sotilasten orpokodissa, tai voisit myöskin päästä Punjabin vapaamuurarien orpokotiin (eipä sillä, että hän tai sinä ymmärtäisitte, mitä se merkitsee). Paras kasvatuspaikka pojille, minkä Intiassa voi saada, on tietenkin Pyhän Xavierin Lucknowissa. — Tämän tulkitseminen vei jonkin aikaa, sillä Bennett tahtoi alinomaa keskeyttää.

— Hän tahtoisi tietää kuinka paljon se maksaa, sanoi Kim rauhallisesti.

— Kaksi- tai kolmesataa rupeeta vuodessa. — Isä Viktor ei kyennyt enää ihmettelemään mitään. Bennett oli kärsimätön eikä ymmärtänyt keskustelun tarkoitusta.

Kim tulkitsi laaman vastauksen isä Viktorille: — Hän pyytää, että kirjoittaisitte tuon kaupungin nimen ja rahasumman paperille ja antaisitte sen hänelle. Ja hän sanoo, että panisitte nimenne alle, sillä hän kirjoittaa jonakin päivänä kirjeen teille. Hän sanoo, että te olette hyvä mies. Hän sanoo, että toinen mies on hupsu. Hän lähtee pois.

Laama nousi äkkiä. — Lähden jatkamaan etsimääni, huudahti hän, ja samassa hän oli mennyt.

— Hän joutuu suoraan etuvartioiden kynsiin, huusi isä Viktor hypähtäen ylös, samassa kun laama riensi ulos. — Mutta en voi jättää poikaa. — Kim kääntyi vikkelästi ikäänkuin seuratakseen laamaa, mutta malttoi mielensä. Vartiosoturin huutoa ei kuulunut ulkoa. Laama oli hävinnyt.

Kim asettui mukavasti istumaan papin vuoteelle. Olihan laama ainakin luvannut jäädä kululaisen naisen matkaseuraan, ja muut olivat vähäarvoisia asioita. Häntä huvitti se, että molemmat papit olivat niin kiihtyneitä. He keskustelivat kauan matalalla äänellä, ja isä Viktor koetti selittää jotakin suunnitelmaa herra Bennettille, joka näytti epäuskoiselta. Kaikki tämä oli aivan uutta ja hauskaa, mutta Kim tunsi olevansa uninen.

He kutsuivat miehiä telttaan, ja muuan näistä oli varmastikin rykmentin päällikkö, niinkuin Kimin isä oli ennustanut. He kysyivät häneltä kaikenlaista, etenkin naisesta, joka oli häntä hoitanut; siihen Kim vastasi totuudenmukaisesti. He eivät näyttäneet pitävän naista hyvänä hoitajana.

Joka tapauksessa tämä kaikki oli uuden uutukaisinta hänelle. Ennemmin tai myöhemmin hän saattaisi, jos haluaisi, paeta suureen rajattomaan Intiaan, loitolle pappien ja telttain ja sotapäälliköiden luota. Sillä välin, jos sahibeihin jotakin voi vaikuttaa, hän tekisi parhaansa. Olihan hänkin valkoihoinen.

Pitkien puheitten perästä, joita hän ei voinut tajuta, he luovuttivat hänet kersantin haltuun, jolle annettiin samalla tarkat määräykset kaikella muotoa estää hänen pakoyrityksensä. Rykmentti oli menossa Umballaan, ja Kim lähetettäisiin osaksi vapaamuurarien kustannuksella, osaksi kerätyillä varoilla kaupunkiin, jonka nimi oli Sanawar.

— Tämä asia on mitä ihmeellisin, eversti, sanoi isä Viktor, puhuttuaan yhteen menoon ainakin kymmenen minuuttia. — Hänen buddhalainen ystävänsä on mennyt tiehensä otettuaan minun nimeni ja osoitteeni tietoonsa. En voi ymmärtää, aikooko hän maksaa pojan kasvatuksesta vai valmistaneeko hän jotakin taikatemppua omasta puolestaan.

Sitten hän kääntyi Kimin puoleen sanoen: — Sinä tulet kyllä kerran olemaan kiitollinen ystävällesi Punaiselle Härälle. Me kasvatamme sinusta miehen Sanawarissa … vaikkapa sinusta sitten tulisi protestanttikin.

— Tietysti … aivan varmaan, sanoi Bennett.

— Mutta ettehän te mene Sanawariin, sanoi Kim.

— Mutta mehän menemme Sanawariin, pieni mies. Se on ylipäällikön määräys, ja hänpä on vähän tärkeämpi henkilö kuin O'Haran poika.

— Te ette mene Sanawariin. Tehän menette sotaan.

Kova naurun remahdus räjähti täyteen ahdetussa teltassa.

— Kun opit tuntemaan rykmenttiäsi vähän paremmin, et sekota marssijärjestystä taistelujärjestykseen, Kim. Me toivomme jolloinkin pääsevämme sotaankin.

— Oh, kyllä minä sen tunnen. — Kim ampui nuolensa taas umpimähkään. Jolleivät he nyt olleet sotaan menossa, eivät he silloin ainakaan tienneet sitä, mitä hän oli kuullut haasteltavan kuistilla Umballassa. — Minä tiedän, ettette nyt ole sodassa, mutta minä voin sanoa teille, että heti kun tulette Umballaan, teidät lähetetään sotaan … uuteen sotaan. Siihen menee kahdeksantuhatta miestä, sitäpaitsi kanuunoita.

— Sepä oli selvään sanottu. Kuuluuko ennustaminenkin sinun moniin ominaisuuksiisi? Viekää hänet pois, kersantti. Hankkikaa hänelle puku rumpalipoikien varastoista ja pitäkää huolta, ettei hän livahda sormienne välistä. Kuka voi väittää, että ihmeitten aika on ohi! Minun täytynee nyt mennä vuoteeseen, ymmärrys-parkani on aivan menehtymässä.

Leirin toisessa päässä istui Kim tuntia myöhemmin mykkänä kuin villi eläin … vast'ikään yltyleensä pestynä, kauhistuttavan kankeassa puvussa, joka hankasi hänen sääriään ja käsivarsiaan.

— Kummallinen linnunpoika, puheli kersantti. — Hän ilmestyy äkkiä — keltanaamaisen bramiinin seurassa ja isänsä paperit kaulassaan olevassa pussissa — ja puhuu kaikenmoisia juttuja punaisesta härästä. Bramiini häviää tiehensä ilman pitempiä selityksiä, ja poika istuu jalat ristissä papin vuoteella ennustaen veristä sotaa kaikille. Intia on hirmuinen maa jumalaa pelkääville miehille. Kytkenpä hänet jalastansa telttapaaluun, jottei hän pääse livahtamaan katon läpi. Mitä sinä sanoitkaan sodasta?

— Kahdeksantuhatta miestä, paitsi kanuunoita, sanoi Kim. — Pianpa saat nähdä.

— Kyllä sinä olet kumma veitikka. Laskeudu nyt lepäämään rumpujen väliin ja nuku hyvin. Nuo pojat tulevat viereesi vartioimaan nukkuessasi.