Kim: Koko maailman pikku ystävä

by Rudyard Kipling

VII

Iltapäivällä punakka opettaja sanoi Kimille, että hänet oli "pyyhitty kirjoista pois"; sitä hän ei ymmärtänyt, ennenkuin sai käskyn mennä ulos leikkimään. Silloin hän riensi basaariin ja tapasi nuoren kirjurin, jolle hän oli velkaa postimerkin.

— Nyt tulen maksamaan, ilmoitti Kim ruhtinaallisesti,

— ja nyt tarvitsen toisenkin kirjeen kirjoitetuksi.

— Mahbub Ali oli Umballassa, virkkoi toinen vähän pistävästi. — Hänpä on ammattinsa vuoksi oikea väärien uutisten levittäjä.

— Tämä kirje ei tule hänelle, vaan eräälle papille. Tartu kynääsi ja kirjoita pian. "Teshoo-laamalle, Bhotijalista kotoisin olevalle pyhälle miehelle, joka etsii jokea ja joka on nyt Tirthanker-temppelissä Benaresissa." Ota lisää mustetta. "Kolmen päivän perästä lähden Nucklaoon, siellä olevaan kouluun. Koulun nimi on Xavier. En tiedä missä koulu on, mutta Nucklaossa se on."

— Mutta minä tunnen Nucklaon, pisti kirjuri väliin. — Minä tunnen koulun.

— Selitä hänelle, missä se on, niin minä annan puoli annaa.

Kynä raaputti ahkerasti.

— Hän ei voi erehtyä tästä. — Mies kohotti päätänsä. — Kuka tuolla kadun toisella puolen katselee meitä?

Kim vilkaisi sinne ja näki eversti Creightonin tennispuvussa.

— Oh, se on joku sahib, joka tuntee parakkien lihavan papin. Hän kutsuu minua.

— Mitä sinä teet? kysyi eversti, kun Kim juoksi hänen luoksensa.

— Minä … minä en aio karata. Minä lähetän kirjeen pyhälle miehelle
Benaresiin.

— Sitäpä en ollut ajatellut. Oletko sanonut, että minä vien sinut
Lucknowiin?

— En ole. Lukekaa kirje, jos on jotakin epäilystä.

— Miksi siis olet jättänyt mainitsematta nimeni kirjoittaessasi sille pyhälle miehelle? — Eversti hymyili vähän viekkaasti. Kim otti rohkeutensa molempiin käsiinsä.

— Minulle sanottiin kerran, että on varomatonta mainita vieraitten nimiä, jotka ovat tekemisissä jonkun asian kanssa, koska nimien ilmaisemisella monet hyvät suunnitelmat ovat myttyyn menneet.

— Sinä olet hyvin opetettu, vastasi eversti. Kim punastui. — Unohdin sikaarikoteloni kuistille, tuo se talooni tänä iltana.

— Missä talo on? kysyi Kim. Hänen terävä älynsä ilmaisi, että häntä koeteltiin jollakin tavoin, ja hän oli varuillaan.

— Kysy keneltä hyvänsä isossa basaarissa. — Eversti jatkoi matkaansa.

— Hän on unohtanut sikaarikotelonsa, sanoi Kim palatessaan entiselle paikalleen. — Minun täytyy viedä se hänelle tänä iltana. Kirjeeseeni ei tule muuta kuin kirjoita kolmasti: "Tule luokseni! tule luokseni! tule luokseni!" Minä maksan nyt postimerkistä ja panen kirjeeni postiin.

Hän nousi lähteäkseen, mutta aivan kuin vasta muistaen erään seikan hän kysyi: — Kuka tuo vihaisen näköinen sahib on, joka unohti sikaarikotelonsa?

— Oh, hän on vain Creighton sahib … hyvin hupsu sahib, joka on eversti ilman rykmenttiä.

— Mitä hän tekee?

— Jumala tietää. Hän ostelee hevosia, joilla hän ei voi ratsastaa, ja tekee kummallisia kysymyksiä Jumalan teoista … sellaisista kuin kasveista ja kivistä ja kansan elämästä. Kauppiaat nimittävät häntä hullujen isäksi, koska häntä niin helposti petetään hevoskaupoissa. Mahbub Ali sanoo, että hän on hullumpi kuin kaikki muut sahibit yhteensä!

— Oh, sanoi Kim ja lähti.

Hänen kokemuksensa olivat antaneet hänelle vähän ihmistuntemusta ja hän päätteli, ettei hulluille anneta sellaisia tietoja, joista aiheutuu kahdeksantuhannen sotilaan lähettäminen kanuunoinensa sotaan. Koko Intian sotavoimien ylipäällikkö ei puhu, niinkuin Kim oli kuullut hänen puhuvan, hulluille. Eikä Mahbub Alin ääni olisi muuttunut niinkuin se muuttui joka kerta kun hän mainitsi everstin nimen, jos tämä olisi ollut hullu. Siitäpä syystä — ja tämä ihastutti Kimiä — siinä oli jokin salaisuus, ja ehkäpä Mahbub Ali oli everstin tiedustelijana, niinkuin hän itse oli Mahbubia palvellut. Ja samoin kuin hevoskauppias, pani everstikin ilmeisesti arvoa ihmisille, jotka eivät ilmaisseet olevansa peräti teräviä.

Hän oli hyvillään siitä, ettei ollut paljastanut tuntevansa everstin asuntoa. Kun hän parakkeihin palattuaan sai tietää, ettei mitään sikaarikoteloa ollut jäänyt, loisti hän tyytyväisyydestä. Siinä oli mies, hänen oman mielensä mukainen — liukas ja viekas henkilö, jolla oli jotakin salaista tekeillä. No hyvä, jos hän osasi esiintyä hupelona, kykeni myös Kim lyöttäytymään samanlaiseksi.

Hän ei ilmaissut vähintäkään siitä, mitä hänen mielessään liikkui, kun isä Viktor kolmena pitkänä aamuna puhui hänelle kokonaan uusista suurista ja pienistä jumalista … erittäinkin eräästä jumalattaresta, jonka nimi oli Maria ja joka hänestä tuntui olevan sama kuin Mahbub Alin uskonnon Bibi Miriam. Hän ei ilmaissut myöskään minkäänlaisia tunteita, kun isä Viktor oppitunnin perästä kuljetti häntä myymälästä toiseen ostaen kaikenlaisia pukutarpeita. Eikä hän liioin valittanut, kun kateelliset rumpalipojat potkivat häntä siitä, että hän pääsisi korkeampaan kouluun. Hän odotti vain tarkkaavana olojen kehitystä. Isä Viktor, hyvä mies, vei hänet asemalle, pani hänet tyhjään toisen luokan vaunuun, joka oli everstin ensi luokan osaston vieressä, ja aivan liikuttuneena jätti hänelle hyvästit.

— He tekevät sinusta Xavierissa miehen, O'Hara … valkoisen miehen ja toivoakseni hyvän miehen. He tietävät jo tulostasi, ja eversti pitää huolen, ettet joudu hukkaan etkä väärään paikkaan matkan varrella. Olen antanut sinulle vähän tietoa uskonasioissa — toivoakseni ainakin — ja ehkäpä sinä muistat, kun ne kysyvät sinun uskontoasi, että olet katolilainen. Parasta sanoa roomalaiskatolilainen, vaikka en pidä siitä nimestä.

Kim sytytti haisevan sikaarin — hän oli pitänyt huolta varatakseen muutamia sellaisia basaarista — ja asettui lepäämään ajatellakseen. Tämä yksinään matkustaminen oli aivan toisenlaista kuin se iloinen matka kolmannessa luokassa laaman seurassa. "Sahibeilla ei ole paljoakaan huvia matkoistaan", tuumiskeli hän. "Hai mai! Minä kuljen paikasta toiseen niinkuin potkupallo, se on minun kismetini. Ei kukaan voi välttää kismetiään. Mutta minun pitää rukoilla Bibi Miriamia, ja minä olen sahib." — Hän katseli suruissaan kenkiänsä. — "Ei; minä olen Kim. Tämä on suuri maailma ja minä olen vain Kim. Kuka on Kim?" Hän mietiskeli omaa olemistaan, mitä hän ei ollut milloinkaan ennen tehnyt, kunnes oli aivan pyörällä päästään. Hän oli aivan vähäpätöinen henkilö Intian suuressa humisevassa ihmismeressä, menossa eteläänpäin tietämättä lainkaan minkälaista kohtaloa kohti.

Vähän ajan perästä eversti lähetti kutsumaan häntä ja puheli hänelle kauan aikaa. Sen verran kuin Kim voi ymmärtää, oli hänen oltava hyvin ahkera, ja sitten hän pääsisi Intian tutkimusretkikuntaan vitjamieheksi. Jos hän käyttäytyy oikein hyvin ja suorittaa tarvittavat tutkinnot, voisi hän ansaita kolmekymmentä rupeeta kuukaudessa seitsemäntoistavuotiaana. Ja eversti Creighton hankkisi hänelle soveliaan toimen.

Kim oli ensin ymmärtävinään vain kolmannen osan hänen puheestaan. Silloin eversti, joka huomasi erehdyksensä, rupesi puhumaan sujuvalla ja kuvarikkaalla urdun-kielellä, ja Kim oli tyytyväinen. Eihän sellainen mies voinut olla hullu, joka tunsi kielen niin perin pohjin … joka liikkui niin taitavasti ja hiljaa ja jonka silmät olivat niin toisenlaiset kuin muiden sahibien tylsät ja veltot silmät!

— Niin … ja sinun täytyy opetella piirustamaan teitä ja vuoria ja jokia ja säilyttämään ne kuvat mielessäsi, kunnes tulee sovelias aika piirustaa ne paperille. Ehkäpä sitten jonakin päivänä, kun olet vitjamiehenä, saatan sanoa sinulle yhdessä työskennellessämme: "Mene noiden vuorten yli ja katso, mitä niiden takana on." Sitten joku sanoo: "Siellä on noilla vuorilla pahoja ihmisiä, jotka surmaavat vitjamiehen, jos hän on sahibin näköinen." Mitä silloin teet?

Kim ajatteli. Olisikohan viisasta noudattaa everstin viittausta?

— Minä ilmoittaisin, mitä tuo toinen mies on sanonut.

— Mutta jos minä vastaisin: "Minä annan sinulle sata rupeeta, jos hankit tiedon siitä, mitä on vuoriston takana … siitä että piirrät kuvan joesta ja tuot tietoja siitä, mitä ihmiset sanovat kylissä?"

— Miten voin sen sanoa? Minähän olen vain poika. Odottakaa kunnes tulen mieheksi. — Mutta sitten, nähdessään everstin rypistävän kulmiaan, hän jatkoi: — Mutta luulen kyllä, että muutamassa päivässä ansaitsisin ne sata rupeeta.

— Millä tavoin?

Kim pudisti päätänsä päättävästi. — Jos sanoisin, miten ne ansaitsen, saattaisi toinen mies kuulla ja ehättää edelleni. Ei ole hyvä myydä tietoa ilmaiseksi.

— Kerrohan nyt. — Eversti näytti rupeen. Kim ojensi jo kätensä, mutta laski sen jälleen.

— En, sahib. En. Minä tiedän hinnan, mikä vastauksesta maksetaan, mutta en tiedä, miksi kysymys on tehty.

— Ota se silloin lahjaksi, sanoi Creighton heittäen sen hänelle. —
Sinussa on hyvää ainesta, mutta älä anna sen tylsistyä Xavierissa.
Siellä on monta poikaa, jotka halveksivat mustia miehiä.

— Heidän äitinsä olivat basaarinaisia, sanoi Kim. Hän tiesi hyvin, ettei mitään vihaa ole verrattavissa siihen, jota sekarotuinen tuntee alkuasukkaita kohtaan.

— Se on totta, mutta sinä olet sahib ja sahibin poika. Älä siis milloinkaan anna houkutella itseäsi puhumaan vähäksyvästi mustista. Olen tuntenut poikia, jotka ovat juuri päässeet hallituksen palvelukseen ja jotka eivät olleet ymmärtävinään tummaihoisten puhetta ja tapoja. Mutta heidän palkkansa alennettiin tietämättömyyden vuoksi. Sillä alalla ei ole suurempaa syntiä kuin tietämättömyys, muista se.

Useita kertoja tuon pitkän vuorokauden matkan aikana eteläänpäin lähetti eversti kutsumaan Kimiä ja selitteli aina viimemainittua ajatusta.

"Me olemme sitten kaikki samassa ketjussa", tuumi Kim lopuksi, "eversti, Mahbub Ali ja minä … kun pääsen vitjamieheksi. Hän tulee käyttämään minua luullakseni samaten kuin Mahbub Alikin. Se on hyvä, jos siten pääsen jälleen vapaaseen elämään. Tämä puku ei tule mukavammaksi kuluttamallakaan."

Kun he pääsivät Lucknowin vilkasliikkeiselle asemalle, ei näkynyt merkkiäkään laamasta. Kim nieli pettymyksensä, ja eversti sovitti hänet ticca-garriin siistine tamineineen ja lähetti hänet yksinään Xavierin laitokseen.

— En sano jäähyväisiä, koskapa pian tapaamme, huusi hän, — vieläpä monta kertaa, jos sinussa on oikea henki. Mutta sinua ei ole vielä koeteltu.

— Eikö silloinkaan, kun toin sinulle — (Kim uskalsi käyttää vertaisten kesken tavallista puhuttelusanaa) — valkoisen oriin sukuluettelon tuona iltana?

— Paljon voittaa unohtamisella, pieni veli, sanoi eversti luoden häneen silmäyksen, joka tuntui tunkeutuvan hänen lävitsensä hänen noustessaan rattaille.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Kim tointui hölmistyksestään. Sitten hän haisteli outoa ilmaa hyväksyvästi. "Rikas kaupunki", tuumi hän, "rikkaampi kuin Lahore. Kuinka hyvät basaarit mahtaneekaan täällä olla." — Ajuri, viekää minua vähän basaarien kautta.

— Olen saanut määräyksen viedä sinut kouluun. Ajuri sinutteli, mikä on peräti sopimatonta valkoihoista kohtaan. Mitä selvimmällä ja sujuvimmalla kansankielellä Kim osoitti hänelle hänen erehdyksensä, kiipesi istumaan hänen viereensä, ja kun päästiin pian sovintoon, sai hän ajaa monta tuntia ristiin rastiin kaupungissa arvostellen, vertaillen ja nauttien kaikesta näkemästään.

Ei ole yhtään kaupunkia — lukuunottamatta Bombayta, kaikkien muiden kuningatarta — kauniimpaa kuin kirjavatyylinen Lucknow, katsottuna joko joen sillalta tai Imambaran huipulta, josta näkyvät Chutter Munzilin kullatut päivänvarjot ja tuuheat puut; näiden pehmeään siimekseen on kaupunki laskettu lepäämään. Kuninkaat ovat sitä koristaneet satumaisen komeilla rakennuksilla, rikastuttaneet sitä armeliaisuuslaitoksilla, täyttäneet sen eläkkeensaajilla ja hukuttaneet sen veriin. Se on laiskuuden, juonittelujen ja ylellisyyden tyyssija, ja yhdessä Delhin kanssa se väittää olevansa ainoa paikka, missä puhutaan puhdasta urdua.

— Kaunis kaupunki, ihana kaupunki. — Lucknowilainen ajaja oli tyytyväinen huomautuksesta ja kertoi Kimille monta hämmästyttävää asiaa; englantilainen opas olisi puhunut vain suuresta kapinasta.

[Lucknowiin (alkuasukasten Nucklao) liittyy synkin muisto intialaisten kamalasta kapinasodasta, jossa valkoiset tuhottiin yleisellä verilöylyllä.]

— Nyt lähdemme kouluun, sanoi Kim lopuksi.

Vanha suuri pyhä Xavierin koulu täyttää matalilla valkoisilla rakennuksillansa avaran alueen vastapäätä Gumti-jokea, jonkin matkan päässä kaupungista.

— Minkälaista väkeä siellä on sisällä? kysyi Kim.

— Nuoria sahibeja, kaikki tyynni paholaisia. Mutta puhuakseni totta — minähän ajan monta heistä sekä asemalle että takaisin — en milloinkaan ole nähnyt yhtään, josta olisi tulossa niin täydellinen paholainen kuin sinusta … tästä nuoresta sahibista, jota nyt ajan.

Kim oli kierroksellaan tervehtinyt erään erikoisen kadun varrella paria asumuksensa yläkerran ikkunoista kurkistelevaa säädytöntä naikkosta, jollaisia hän ei osannut katsoa kaikesta huomiosta syrjäytettäväksi, ja hän oli siinä molemminpuolisessa kompasanojen vaihdossa suoriutunut hyvin. Hän oli nyt vastaamaisillaan ajajan viime hävyttömyyteen, kun hänen silmänsä huomasi — oli jo hämärtymässä — olennon, joka istui valkoisen pilarin vieressä pitkän seinärivin varjossa.

— Seis, huusi hän, — pysähdy tässä. En lähde kouluun vielä aivan heti.

— Mutta kuka maksaa minulle tästä edestakaisin ajelemisesta? sanoi ajaja tyytymättömänä. — Onko poika hullu! Edellisellä kerralla pysähdyttiin tanssijatytön vuoksi. Tällä kertaa siinä on pappi.

Kim oli jo hypännyt tielle ja heittäytynyt maahan hyväilemään tomuisia, likaisenkeltaisen viitan peittämiä jalkoja.

— Olen odottanut täällä puolitoista päivää, puheli laama rauhallisesti. — Olihan minulla tosin oppilas matkassani. Tirthanker-temppelissä oleva ystäväni antoi minulle oppaan mukaani. Minä tulin Benaresista junalla, kun kirjeesi annettiin minulle. Kyllä olen saanut ruokaa. En tarvitse mitään.

— Mutta miksi et jäänyt Kulu-naisen seuraan, pyhä mies? Miten pääsit
Benaresiin? Minun sydämeni on ollut raskas siitä asti kun erosimme.

— Nainen väsytti minut loppumattomalla lörpöttelyllä ja pyytämällä alinomaa lukemaan loitsuja hänen lastensa hyväksi. Erosin siitä seurueesta ja soin hänelle tilaisuuden hankkia itselleen ansiota lahjoittamalla antimia. On hän ainakin auliskätinen nainen, ja minä lupasin palata hänen kotiinsa, jos tulisi tarvis. Sitten huomattuani olevani yksin tässä suuressa ja kauheassa maailmassa tulin ajatelleeksi, että voin junassa mennä Benaresiin, missä tiesin Tirthanker-temppelissä asuvan samanlaisen etsijän kuin minäkin.

— Ah! Sinun jokesi! sanoi Kim. — Minä olin unohtanut koko joen.

— Niinkö pian, chelani? Minä en ole sitä hetkeksikään unohtanut. Mutta kun jätin sinut, tuntui minusta parhaalta, että menisin siihen temppeliin ja kysyisin neuvoa, sillä näetkös, Intia on ylen avara. Ja saattaisihan olla, että viisaat miehet ennen meitä — pari tai kolme — olisivat jättäneet jotakin tietoa siitä asiasta; muutamat sanovat niin, toiset näin. He ovat ystävällistä väkeä.

— Saattavat olla; mutta mitä sinä nyt teet?

— Minä saavutan ansiota auttaessani sinua, chelani, saamaan viisautta. Noiden miesten pappi, jotka palvelevat punaista härkää, kirjoitti minulle, että kaikki järjestetään sinulle minun toivomusteni mukaan. Minä lähetin rahaa riittävästi yhdeksi vuodeksi. Ja sitten tulin, niinkuin näet, katsomaan, kuinka sinä menet tiedon porteista sisään. Puolitoista päivää olen odottanut — en senvuoksi että minua johti rakkaus sinua kohtaan … sellainen ei kuulu Tien kulkijoille — vaan Tirthanker-temppelissäkin sanottiin, että kun opetuksesta oli rahaa maksettu, oli paikallaan minun huolehtia asiasta loppuun saakka. He häivyttivät pätevästi epäröimiseni. Minä pelkäsin tulevani tänne kukaties sen vuoksi, että halusin nähdä sinut kiintymyksen punaisen usman hairahduttamana. Mutta niin ei ole… Sitäpaitsi minua vaivaa eräs uni.

— Mutta ethän, pyhä mies, toki ole unohtanut matkaamme ja mitä kaikkea sen aikana tapahtui. Tottakai sinun tuloosi jonkin verran vaikutti halu nähdä minua?

— Hevoset kärsivät vilua, ja niiden ruokinta-aika on ohi, valitti ajaja.

— Juokse Jehannumiin ja etsi sieltä kelvoton tätisi! ärähti Kim olkansa yli. — Minä olen aivan yksin tässä maassa enkä tiedä mihin joudun enkä liioin mitä minulle tapahtuu. Panin koko sydämeni kirjeeseen, jonka lähetin sinulle. Mahbub Alia lukuunottamatta — ja hän on pathanilainen — ei minulla ole muuta ystävää kuin sinä, pyhä mies. Älä kokonaan jätä minua.

— Olen miettinyt sitäkin, vastasi laama vapisevalla äänellä. — On selvää, että silloin tällöin saavutan ansiota — jollen ennen sitä ole löytänyt jokeani — hankkimalla vakuutta siitä, että sinun jalkasi ovat viisauden tiellä. Mitä he sinulle opettavat, en tiedä, mutta pappi kirjoitti minulle, ettei yksikään sahibin poika koko Intiassa tule saamaan parempaa opetusta kuin sinä. Senvuoksi poikkean toisinaan jälleen tänne. Ehkäpä sinusta tulee sellainen sahib kuin hän oli, joka antoi minulle nämä silmälasit — laama pyyhki niitä huolellisesti — Lahoren Ihmeitten talossa. Sitä toivon, sillä hän oli viisauden lähde … viisaampi kuin monet luostarin esimiehet. Toisaalta saattaa olla, että sinä unohdat minut ja yhdessäolomme.

— Jos minä syön sinun leipääsi, huudahti Kim kiihkeästi, — kuinka voisin milloinkaan unohtaa sinua?

— Ei … ei, — hän työnsi pojan syrjään. — Minun täytyy palata Benaresiin. Tuon tuostakin lähetän, nyt kun tunnen miten tässä maassa kirjeitä sommitellaan, sinulle kirjeen, ja silloin tällöin tulen sinua tervehtimään.

— Mutta minne minä lähettäisin kirjeeni? valitteli Kim tarttuen kiinni hänen viittaansa ja unohtaen kokonaan, että hän oli sahib.

— Tirthanker-temppeliin Benaresiin. Sen paikan olen valinnut olosijakseni, kunnes löydän jokeni. Älä itke, sillä katsos, kaikki halut ovat harhanäkyä ja sitovat vain lujemmin Pyörään. Mene nyt tiedon portista ja anna minun nähdä sinun menevän… Rakastatko minua? Mene sitten, tai sydämeni murtuu … Minä tulen takaisin. Varmasti minä tulen takaisin.

Laama katseli, kuinka ticca-garri vieri portista, ja hän kääntyi menemään pois, nyyhkyttäen joka askeleella. Tiedon portit sulkeutuivat paukahtaen.

* * * * *

Intiassa syntyneellä ja varttuneella pojalla on omat tapansa ja tottumuksensa, joita ei muualla näe, ja hänen opettajansa käyttävät häntä kasvattaessaan keinoja, joita eurooppalainen opettaja ei keksi. Näin ollen tuskin kannattaa kuvata Kimin kokemuksia hänen ollessaan Xavierin koulussa parin-kolmensadan rikkiviisaan pojan joukossa, joista useimmat eivät milloinkaan olleet nähneet merta. Hän sai kärsiä tavalliset rangaistukset siitä, että poistui koulun alueelta koleeran raivotessa kaupungissa. Se tapahtui ennenkuin hän oli oppinut kirjoittamaan kunnollista englanninkieltä ja jolloin hänen siis oli turvauduttava basaarikirjoittajaan. Sitäpaitsi häntä tietenkin rangaistiin tupakoimisesta ja solvausten käyttämisestä, jotka olivat mehevämpiä kuin pyhän Xavierinkaan laitos milloinkaan oli kuullut… Hän oppi pesemään itsensä papinomaisen huolellisesti, niinkuin ainakin alkuasukkaat, jotka sisimmässään pitävät englantilaisia jotensakin likaisina. Hän teki tavallisia kepposiansa kärsivällisille kulipalvelijoille, jotka pitivät huolta makuuhuoneista, missä pojat kuluttivat helteiset yöt kertomalla juttuja aamuun asti, ja tyynesti hän mitteli voimiaan itsetietoisten tovereittensa kanssa.

Oppilaat olivat rautatiellä, sähkölaitoksessa ja kanavilla palvelevien alempien virkamiesten poikia; toiset eläkettä nauttivien tai yhä vielä jonkun sotaisan rajahin joukoissa päällikköinä toimivien aliupseerien poikia; edelleen siellä oli meriupseerien, eläkkeellä olevien virkamiesten, tilallisten, valtion hankkijoiden ja lähetyssaarnaajien poikia. Muutamat olivat vanhojen euraasialaisten sukujen jälkeläisiä, jotka ovat lujasti juurtuneet Dhurrumtollahiin … Pereira-, De Souza- ja D'Silva-sukujen vesoja. Heidän vanhempansa olisivat voineet heidät hyvin kasvattaa Englannissakin, mutta he rakastivat koulua, jossa he itse olivat nuoruutensa viettäneet, ja niin keltaihoinen nuori sukupolvi seurasi toinen toistansa Xavierissä.

Pojat olivat kotoisin sieltä täältä sangen etäisistäkin seuduista, Howrahin rautatiekeskuksen tienoilta, Monghyrin ja Chunarin autioituneilta paikoilta, Shillongin tien varsilla olevista teetarhoista, Oudhin ja Dekkanin maakuntien kylistä, missä heidän vanhempansa olivat laajojen tilusten omistajia, lähetysasemilta, viikon matkan päästä lähimmältä rautatieasemalta, tuhannen mailin takaa jostakin satamakaupungista vastapäätä Intian ainaisia rantahyökyjä ja vieläkin etelämpää kaneeliviljelmiltä. Pelkkä kertomus heidän koulumatkoilla kokemistaan seikkailuista, jotka heistä eivät olleet mitään seikkailuja, olisi nostanut eurooppalaisen pojan päässä hiukset pystyyn. He olivat tottuneet yksinänsä kulkemaan satoja maileja viidakoissa, joissa aina oli kiehtova mahdollisuus joutua tiikerien häiritsemäksi. Mutta yhtä vähän he olisivat uineet Englannin kanaalissa jonakin englantilaisen elokuun päivänä kuin heidän merentakaiset veljensä olisivat voineet olla rauhallisina, jos joku leopardi olisi nuuskinut heidän kantotuoliansa.

Siellä oli viidentoista vuoden ikäisiä poikia, jotka olivat viettäneet päivän ja toistakin pienellä saarelmalla keskellä tulvehtinutta jokea ja aivan itseoikeutettuina ottaneet johtaakseen kotiin pyrkivää säikähtynyttä pyhiinvaeltajajoukkoa; siellä oli vanhempia poikia, jotka pyhän Francis Xavierin nimessä olivat kerran ottaneet takavarikkoon sattumalta tapaamansa jonkun rajahin norsun, kun eivät muutoin päässeet etenemään rankkasateiden liottamalla kotitiellänsä, ja olivat olleet vähällä menettää juhlallisen juhtansa vyöryhiekassa. Siellä oli poika, joka, kuten hän itse sanoi — eivätkä toiset sitä epäilleetkään — oli isänsä kanssa puolustautunut kuistilla pyssy kädessä aka-sissejä vastaan, jotka eräänä päivänä murhanhimoisina hyökkäsivät yksinäistä uutisasutusta ryöstämään.

Kaikki jutut kerrottiin tyynesti, kiihkottomasti, alkuasukasten tavoin, ja niissä ilmeni alkuasukas-hoitajanaisilta tiedottomasti saatuja vaikutuksia, ja useat puheenkäänteet osoittivat, että ajatukset kerrottaessa olivat suoraan kansankielestä käännettyjä. Kim katseli, kuunteli ja hyväksyi. Tämä ei ollut rumpalipoikien tyhjänpäiväistä, yksikantaista juttelua. Se kertoi elämästä, jonka hän tunsi ja jota hän hyvin ymmärsi. Tämä ilmapiiri sopi hänelle erinomaisesti, ja hän viihtyi siinä yhä paremmin.

Hänelle annettiin lämpimän tullen valkoinen voimistelupuku, ja hän iloitsi vasta saamistaan ruumiillisista mukavuuksista yhtä paljon kuin saadessaan käyttää teroittunutta älyänsä hänelle annettujen tehtävien suorittamiseen. Hänen nokkeluutensa olisi ihastuttanut eurooppalaisten opettajaa, mutta Xavierissa tunnetaan ensimmäinen joutuisa kehitys, jonka ympäristö ja iloinen ilmapiiri vaikuttaa — samalla tunnetaan sitä tavallisesti kahdenkymmenenkahden tai kahdenkymmenenkolmen ikäisenä seuraava väsähdys.

Siitä huolimatta hän muisti kuitenkin käyttäytyä vaatimattomasti. Kun helteisinä öinä kerrottiin juttuja, ei Kim ruvennut muistelmillaan rehentelemään, sillä koulussa halveksittiin poikia, jotka elivät kokonaan alkuasukasten tapaan. Ei saa unohtaa, että on sahib ja että jonakin päivänä, kun tutkinnot on suoritettu, saa käskettäväkseen alkuasukkaita. Kim pani tämän mieleensä, sillä hän alkoi ymmärtää, mihin tutkinnot tähtäsivät.

Sitten tuli loma-aika, elokuusta lokakuuhun … kuumuuden ja sateitten aiheuttamat pitkät joutilaat päivät. Kimille ilmoitettiin, että hän sai lähteä pohjoiseen jollekin Umballan takaiselle vuoristoasemalle, missä isä Viktor pitäisi hänestä huolta.

— Parakkikouluunko? kysyi Kim, joka oli kysellyt paljon ja ajatellut vielä enemmän.

— Niin luulen, sanoi opettaja. — Eihän ole vahingoksi, että pysyt vähän erilläsi koirankureista. Pääset matkustamaan nuoren De Castron kanssa Delhiin asti.

Kim mietti asiaa joka puolelta. Hän oli ollut ahkera, niinkuin eversti oli kehottanut. Poikien loma-aika oli heidän omaa omaisuuttaan, ainakin sen verran hän oli saanut selville tovereittensa puheista, ja parakkikouluun meneminen olisi kidutusta tämän perästä. Sitäpaitsi — ja tämähän oli suorastaan ihme, joka oli kaikkein tärkeintä — hän osasi kirjoittaa. Kolmen kuukauden kuluessa hän oli oppinut, kuinka ihmiset voivat keskustella toistensa kanssa tarvitsematta kenenkään kolmannen välitystä ja puolen annan kuluja.

Laamalta ei ollut tullut mitään tietoa, mutta olihan maantie aina käytettävissä. Kim kaipasi jälleen pehmeän maantiemudan pursuvaa hyväilyä varpaiden lomissa, ja samoin valahti vesi hänen suuhunsa, kun hän muisteli voissa paistettua ja kaalilla sekotettua lampaanlihaa sekä väkevästi currylla maustettua riisiä tai sipulia ja kynsilaukkaa ynnä kiellettyjä rasvaisia basaarin makeisia.

Parakeissa taas täytyi syödä raakaa pihviä lautaselta, ja siellä saisi vain varkain tupakoida. Mutta toiselta puolen, olihan hän sahib ja Xavierin koululainen, ja tuo sika Mahbub Ali… Ei, hän ei koettelisi Mahbubin vieraanvaraisuutta, ja kuitenkin … Hän mietti asioita lojuessaan yksin makuusuojassa ja tuli siihen päätökseen, että hän oli ollut kohtuuton Mahbubiin nähden.

Koulusuojat olivat tyhjät, ja melkein kaikki opettajat olivat menneet tiehensä. Eversti Creightonin antama rautatielippu oli hänen kädessään, ja Kim muisti ylpeänä, ettei hän ollut käyttänyt eversti Creightonin eikä Mahbubinkaan rahoja mihinkään sopimattomaan elämään. Hänellä oli vielä kaksi rupeeta ja seitsemän annaa. Hänen uusi nahkalaukkunsa, johon oli merkitty "K. O'H.", ja makuuvaatekääry olivat hänen autiossa makuuhuoneessaan. "Sahibit ovat aina sidotut matkatavaroihinsa", sanoi Kim nyökäyttäen päätänsä niille. "Te saatte jäädä tänne." — Hän pujahti ulos lämpimään sateeseen hymyillen veitikkamaisesti ja etsi erään talon, jonka oli pannut merkille jo jonkin aikaa ennen.

— Arree! Etkö tiedä millaisia naisia täällä asustaa? Häpeä toki!

— Olenko vasta eilen syntynyt? — Kim istahti jalat ristissä alkuasukasten tavoin lattiapatjalle yläkerran huoneessa. — Vähän väriainetta ja kolme yardia vaatetta riittää pieneen pilantekoon. Olisiko se paljon vaadittu?

— Kuka on se tyttö? Sinä olet liian nuori sahibiksi sentapaiseen kujeeseen.

— Kuka tyttö on? Onpahan muutama koulunopettajan tyttö tuolta sisämaan rykmenteistä. Isä on lyönyt minua kahdesti, kun kiipesin heidän aitansa yli näissä vaatteissa. Nyt aion mennä puutarhuripoikana. Vanhat miehet ovat hyvin kateellisia.

— Se on totta. Pysy hiljaa sill'aikaa kun sivelen mehun kasvoihisi.

— Ei liian mustaksi, naikan. En haluaisi esiintyä hubshina (neekerinä).

— Oh, rakkaus ei paljoa semmoisista välitä. Kuinka vanha hän on?

— Kaksitoistavuotias, luullakseni, sanoi häpeämätön Kim.

— Sivele sitä myöskin rinnalleni. Saattaa tapahtua, että hänen isänsä riistää vaatteet päältäni, ja hän huomaisi minut kirjavaksi, nauroi hän.

Nainen työskenteli ahkerasti kastellen vaaterättiä pienessä astiassa olevaan ruskeaan nesteeseen, joka pysyi ihossa kauemmin kuin pähkinän mehu.

— Lähetä nyt ostamaan vähän kangasta turbaaniksi. Voi minua, pääni on aivan ajelematon! Ja isä varmasti tempaa päähineeni pois.

— Enhän minä ole parturi, mutta voin silti koettaa. Sinä olet syntynyt sydämien särkijäksi, ja kaikki tämä puuhako vain yhden illan vuoksi? Muista, ettei tätä ainetta saa pesemällä pois. — Nainen nauroi niin että ranne- ja nilkkarenkaat helisivät.

— Mutta kuka maksaa minulle tästä? Itse Huneefa ei olisi voinut sinua paremmin maalata.

— Luota vain jumaliin, sisareni, sanoi Kim juhlallisesti, väännellen kasvojaan, sillä maalaus pingoitti ihoa kuivuessaan. — Sitäpaitsi, oletko milloinkaan ennen ollut sahibia maalaamassa tällä tavoin?

— Enpä tosiaankaan. Mutta eihän kujeilu ole rahaa.

— Se on paljon enemmänkin kuin rahaa.

— Sinä maitoparta olet kieltämättä hävyttömin shaitanin poika, minkä milloinkaan olen tavannut. Kulutat tällä tavoin köyhän tytön aikaa ja sitten sanot: "Eikö pilanteko riitä?" Sinä menet hyvin pitkälle vielä. — Ja hän tervehti pilkallisesti tanssijatyttöjen tapaan.

— Saman tekevää. Mutta joudu nyt leikkaamaan tukkaani.

Kim hyppeli vuoroin molemmilla jaloilla, ja hänen silmänsä loistivat ihastuksesta, kun hän ajatteli tulevia rasvaisia päiviä. Hän antoi tytölle neljä annaa ja juoksi portaita alas alhaiseen kastiin kuuluvan hindupojan näköisenä … kaikilta piirteiltään aivan täydellisenä. Hänen ensimmäinen käyntipaikkansa oli ruokala, jossa hän aivan ylellisesti herkutteli rasvaisilla ruuilla.

Lucknowin asemalla hän näki nuoren De Castron hikipäissä rientävän toisen luokan vaunuun. Kim puolestaan alentui menemään kolmannen luokan osastoon ja oli pian koko matkueen sieluna ja huvina. Hän selitti matkatovereilleen olevansa erään temppujentekijän apulainen, jonka tämä oli jättänyt sairaana jälkeensä, ja että nyt hän oli matkalla Umballaan isäntänsä luo. Sikäli kuin matkustajat vaihtuivat, vaihteli hänenkin juttunsa tai hän lisäili siihen vuolaasta mielikuvituksestaan, jotka lisäykset olivat sitäkin uhkarohkeampia, kun hän ei ollut pitkään aikaan käyttänyt kansankieltä. Koko Intiassa ei ollut sinä yönä niin iloista ihmistä kuin Kim. Umballassa hän poistui junasta ja lähti itäänpäin kosteitten vainioitten yli kylään, jossa vanha sotilas asui.

Samoihin aikoihin sai eversti Creighton Lucknowista Simlaan sähkeen, että nuori O'Hara oli hävinnyt. Mahbub Ali sattui olemaan kaupungissa hevosia kaupittelemassa, ja eversti uskoi hänelle asian eräänä aamuna ollessaan kilpa-ajoradalla.

— Oh, älkää olko millännekään, sanoi hevoskauppias. — Ihmiset ovat niinkuin hevosetkin. Nekin tarvitsevat suolaa joskus, ja jollei heinäpurtilossa ole, etsivät ne sitä maasta. Hän on lähtenyt kuljeskelemaan jälleen joksikin aikaa. Madrissah väsytti häntä, niinkuin arvasin sen tekevänkin. Vasta otan hänet itse mukaani matkailemaan. Älkää olko huolissanne, Creighton sahib. Hän on niinkuin poloponi, joka vapaaksi päästyään aikoo itse opetella pelin.

— Hän ei siis ole kuollut, vai mitä?

— Kuumehan saattaisi tappaa hänet. Muuten en ole pojasta huolissani.
Apina ei juuri helposti puusta putoa.

Seuraavana aamuna pysähdytti Mahbub oriinsa everstin ratsun viereen.

— Asia on niinkuin luulinkin, sanoi hevoskauppias. — Hän on kulkenut ainakin Umballan kautta ja sieltä kyhännyt kirjeen minulle, saatuaan basaarista tietää olinpaikkani.

— Lukekaa, pyysi eversti suuresti rauhoittuneena. Olihan järjetöntä, että hänen asemassaan oleva mies kiinnitti huomiota pieneen kulkuripoikaan, mutta eversti muisti keskustelunsa junassa ja oli viimeisten kuukausien kuluessa usein tavannut itsensä muistelemassa merkillistä vaiteliasta ja itsensähillitsevää poikaa. Tietenkin oli hänen karkaamisensa suurta julkeutta, mutta osoittihan se samalla neuvokkuutta ja rohkeutta.

Mahbubin silmät loistivat, kun hän pysähtyi aukealle kentälle, jossa kukaan ei voinut lähestyä huomaamatta.

— "Tähtien ystävä, joka on koko maailman pikku ystävä…"

— Mitä se on?

— Se on nimi, jonka annoimme hänelle Lahoren kaupungissa… "Koko maailman pikku ystävä ottaa vapautta, mennäkseen omille paikoilleen. Hän tulee takaisin määrättynä päivänä. Toimittakaa laukku ja makuuvaatekäärö lähetetyiksi luoksenne, ja jos on jotakin pahoin tehty, antakaa ystävyyden käden siirtää syrjään onnettomuuden ruoska." — Tässä on vielä jotakin lisäksi, mutta…

— Ei sillä väliä, lukekaa vain.

— "Eräät asiat ovat tuntemattomia niille, jotka syövät haarukoilla. On parempi jonkin aikaa syödä molemmin käsin. Puhukaa hyviä sanoja niille, jotka eivät tätä ymmärrä, jotta palatessani olisivat armollisia." Tämä kyhäys on tietenkin kirjurin työtä, mutta katsokaas, kuinka ovelasti poika on sen sommitellut, niin ettei edes viittaustakaan ole muille kuin asianomaisille.

— Tämäkö se on se ystävyyden käsi, jonka tulee siirtää syrjään onnettomuuden ruoska? nauroi eversti.

— Pankaahan merkille, kuinka viisas poika on. Hän tahtoi päästä jälleen vapaaseen elämään, kuten jo sanoin. Kun hän ei vielä tajua teidän ammattianne…

— Enpä ole aivan varma siitä, mutisi eversti.

— Hän kääntyi minun puoleeni päästäkseen sovintoon teidän kanssanne. Eikö hän ole nerokas? Hän lupaa palata. Hän vain täydentää tietojansa. Ajatelkaahan, sahib, hän on ollut kolme kuukautta koulussa, eikä hän ollut tottunut sellaiseen. Omasta puolestani olen hyvilläni: poni vain opettelee peliä.

— Niinpä kyllä, mutta vastedes hän ei saa yksin lähteä.

— Miksei? Hänhän oli yksinään ennenkuin tuli eversti sahibin hoitoon. Kun hän kerran tulee elämän suureen leikkiin, täytyy hänen olla yksin … aivan yksin, päänsä menettämisen uhallakin. Jos hän silloin sylkee, aivastaa tai istuu toisella tavoin kuin ne, joita hänen on silmällä pidettävä, on hän vaarassa tulla surmatuksi. Miksipä siis nyt estää häntä? Muistakaa persialaista sananpartta: Mazanderan erämaiden shakaalin voivat pidättää vain Mazanderan koirat.

— Se on totta. Aivan totta, Mahbub Ali. Jollei hänelle mitään pahaa tapahdu, en enempää toivokaan. Mutta hävytön hän oli joka tapauksessa.

— Hän ei minullekaan ilmoita minne hän menee, sanoi Mahbub. — Hän ei ole mikään hupsu. Kun aika tulee, palaa hän kyllä minun luokseni. On aika, että hän joutuu vähän helmien parantajan hiottavaksi. Hän kehittyy liian nopeasti … ainakin sahibien kannalta katsoen.

Tämä ennustus toteutui kirjaimelleen kuukautta myöhemmin. Mahbub oli saapunut Umballaan tuoden uuden lähetyksen hevosia, ja Kim kohtasi hänet Kalkan tiellä hämärässä yksinään ratsastamassa, pyysi almua häneltä, sai kirouksen osakseen ja vastasi englanninkielellä. Ketään ei ollut läheisyydessä kuulemassa Mahbubin hämmästyksen huudahdusta.

— Oho! Ja missä sinä olet ollut?

— Siellä ja täällä, täällä ja siellä.

— Tule puun suojaan sateesta ja kerro.

— Oleskelin jonkin aikaa erään vanhan miehen luona Umballan läheisyydessä ja sitten erään tuttavan perheen luona Umballassa. Muutaman tämän perheen jäsenen kanssa matkustin Delhiin asti. Se on ihmeellinen kaupunki. Sen jälkeen ajoin härkää erään telin (öljykauppiaan) avuksi, joka tuli pohjoiseen, mutta sitten kuulin suuresta juhlasta, jonka piti olla Patialassa, ja sinne lähdin erään ilotulitusten polttajan mukana. Se oli suuri juhla. (Kim hieroi vatsaansa.) Näin rajaheja sekä kullalla ja hopealla koristeltuja norsuja. Ja siellä sytytettiin kaikki ilotulitukset yht'aikaa, jolloin yksitoista miestä kuoli, niiden mukana ilotulittaja itsekin, ja räjähdys heitti minutkin teltan toiselle puolelle, mutta en saanut mitään vahinkoa. Sitten palasin taas rautatielle erään sikhiläisen hevosmiehen mukana, jota leipäni edestä palvelin renkipoikana. Ja lopuksi tulin tänne.

— Shabash! sanoi Mahbub Ali.

— Mutta mitä sanoo eversti sahib? En minä halua saada selkääni.

— Ystävyyden käsi on siirtänyt syrjään onnettomuuden ruoskan. Mutta kun joskus toiste lähdet kuljeksimaan, täytyy sinun lähteä minun mukanani. Tämmöinen on liian varhaista.

— Myöhäistä kylläkin minulle. Olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan englanninkieltä jonkin verran madrissahissa. Minusta tulee pian täysiverinen sahib.

— Kas vain veitikkaa! nauroi Mahbub katsellen pientä likomärkää poikaa, joka hyppeli märällä maantiellä. — Salaam, sahib! ja hän tervehti pilkallisesti. — No, oletko väsynyt kuljeskelemiseen, vai haluatko tulla mukaani Umballaan ja auttaa hevosten kuljettamisessa.

— Minä tulen mukanasi, Mahbub Ali.