Kim: Koko maailman pikku ystävä

by Rudyard Kipling

VIII

— Vaihda sitten Allahin nimessä punainen siniseen, sanoi Mahbub viitaten Kimin epäkunniakkaan turbaanin hindulaiseen väriin.

Kim vastasi vanhalla sananlaskulla: "Vaihdan kyllä uskoani ja vuodettani, mutta sen saat sinä maksaa."

Hevoskauppias nauroi melkein ratsulta pudotakseen. Eräässä laitakaupungin myymälässä toimitettiin vaihto, ja Kim oli nyt ainakin ulkonaiselta olemukseltaan muhamettilainen.

Mahbub vuokrasi huoneen vastapäätä rautatieasemaa ja lähti noutamaan hienointa valmiiksi laitettua ruokaa, johon kuului mantelijälkiruoka ja mainiota Lucknowin tupakkaa.

— Tämä on parempaa kuin se ruoka, jota söin sikhin seurassa, sanoi Kim irvistellen istuutuessaan syömään, — eikä edes madrissahissa varmastikaan annettu tällaista.

— Minä haluaisin kuulla jotakin siitä madrissahista. — Mahbub pisti poskeensa aikamoisia rasvassa paistettuja lammaspaistin paloja kaalin ja kullankeltaisten sipulien mukana. — Mutta kerro ensiksi juurtajaksain ja totuudenmukaisesti, miten karkasit. Sillä muistahan, sinä koko maailman pikku ystävä, sanoi hän päästellen piukalle kiristynyttä suolivyötänsä, — en luule sahibinpoikien useinkaan lähtevän sieltä karkuretkille.

— Mitenkäpä he voisivatkaan? He eivät tunne maata. Eihän se ollut mitään, sanoi Kim ja aloitti juttunsa. Kun hän pääsi naamioimiskohtaan ja miten hän sai siinä apua basaaritytöltä, menetti Mahbub Ali kokonaan vakavuutensa, hän nauraa hohotti aivan kuollakseen ja läimäytteli kädellä reittänsä.

— Shabash! Shabash! Hyvin tehty, pikku veitikka! Mitähän jalokivien parantaja tästä sanonee. No, maltahan. Anna kuulla mitä sitten tapahtui … askel askeleelta, äläkä unohda mitään.

Noudattaen kehotusta Kim kertoi seikkailuistaan ja yski rajusti välillä
Mahbubin väkevän tupakan vaikutuksesta.

— Minähän sanoin, mutisi Mahbub itsekseen, — minähän sanoin, että se oli poni, joka tahtoi vapauteen poloa pelaamaan. Hedelmä on jo kypsä … vaikka hänen vielä täytyy oppia pelin yksityiskohtia, sen välimatkoja, vauhtiasteita, karttoja ja kompasseja. Kuulehan nyt. Minä olen torjunut everstin piiskan selkänahastasi, eikä se ole vähäinen palvelus.

— Se on aivan totta, vastasi Kim vakavana.

— Mutta et silti saa luulla, että tällainen karkaileminen ja seikkaileminen on millään tavoin hyväksyttävää.

— Se oli minun loma-aikaani, hadji. Minä olin orjana monta viikkoa. Miksen olisi juossut tieheni, kun koulu suljettiin. Näetkös, minähän samalla säästin eversti sahibilta suuret kulut, kun elin vain ystävieni kustannuksella tai tein työtä leipäni edestä.

Mahbubin suu vetäytyi hymyyn tuuheiden muhamettilaisviiksien peitossa.

— Mitäpä muutamat rupeet, — pathanilainen heilautti huolettomasti kättänsä, — merkitsevät eversti sahibille? Hän uhraa ne määrättyyn tarkoitukseen eikä suinkaan mistään rakkaudesta sinuun.

— Senhän tiesin jo kauan aikaa sitten, sanoi Kim hitaasti.

— Kuka kertoi?

— Eversti sahib itse. Ei tosin aivan selvin sanoin, mutta silti kuitenkin niin, että jokainen ymmärtää, joka ei ole aivan pässinpää. Niin hän haasteli junassa Lucknowiin mennessämme.

— No, olkoon niin. Kerronpa sitten sinulle enemmän, sinä koko maailman pikku ystävä, vaikkapa sitten annankin pääni sinun armoillesi.

— Se oli jo minun vallassani, sanoi Kim tyytyväisenä, — Umballassa, silloin kun otit minut ratsullesi rumpalipojan lyötyä minua.

— Puhuhan vähän selvemmin. Kaikki ihmiset voivat valehdella, paitsi sinä ja minä. Sinunkin pääsi on samalla tavalla mennyttä, jos vain sormenikin kohotan.

— Tiedänhän minä senkin, sanoi Kim. — Ja sepä onkin luja side välillämme. Tosin sinun siteesi on lujempi kuin minun, sillä kukapa kaipaisi kuoliaaksi piestyä tai sanokaamme tiepuoleen johonkin kuoppaan heitettyä poikaa? Mutta sensijaan monet täällä ja Simlassa ja vuoristossa kysyisivät: "Mitä on tapahtunut Mahbub Alille?" jos hänet löydettäisiin kuolleena hevostensa joukossa. Ja eversti sahib varmaankin tiedustelisi. Mutta sittenkin — Kim katsoi hyvin viekkaasti häneen, — hän ei kuitenkaan liian paljoa kyselisi, jotteivät ihmiset sanoisi: "Mitä eversti sahibilla on tekemistä hevoskauppiaan kanssa?" Mutta minä … jos minä eläisin…

— Et kaiketi silloin eläisi sinäkään…

— Saattaisi niinkin käydä. Mutta jos minä eläisin, niin minä ja vain minä yksin tietäisin, että joku tuli yöllä tavallisen varkaan tavoin Mahbub Alin kojuun Seraissa ja siellä surmasi hänet, tarkastettuaan joko sitä ennen tai sen jälkeen hyvin huolellisesti hänen satulalaukkunsa ja tavaransa aina sandaalinpohjia myöten. Näinköhän nämä uutiset kiinnittäisivät everstin mieltä vai sanoisiko hän minulle (en ole unohtanut, että hän lähetti minut etsimään sikaarikoteloa, jota hän ei ollut jättänyt mihinkään): "Mitä on Mahbub Ali minulle?"

Paksu savupilvi nousi ilmaan. Oli hetken hiljaisuus. Sitten Mahbub Ali sanoi ihmetellen:

— Ja nämä asiat tiedossasi sinä elät ja olet sahibien pienten poikien seurassa madrissahissa ja nöyrästi otat opetusta opettajiltasi?

— Niinhän on käsketty, vastasi Kim rennosti, — kuinkapa minä voisin käskyjä vastustaa?

— Sinä olet viekkain kaikista Eblisin pojista, virkkoi Mahbub Ali. —
Mutta mitä sinä puhut varkaista ja tarkastuksista?

— Sitä mitä näin sinä yönä, jolloin laaman seurassa nukuin huoneesi seinän takana Kashmir Seraissa. Ovi oli lukitsematta, mikä on luullakseni vastoin tapojasi, Mahbub. Mies tuli aivan kuin tietäen, ettet pian palaisi. Katselin häntä lautaseinän oksanreiästä. Hän etsi jotakin … ei peitteitä, ei jalustimia, ei ohjaksia eikä vaskiastioita, vaan jotakin hyvin pientä ja huolellisesti kätkettyä. Miksipä muutoin hän olisi työntänyt veitsenterän sandaaliesi pohjien väliin?

— Ahaa! — Mahbub Ali hymyili. — Ja nähtyäsi tuon, minkälaisen jutun siitä sepitit itsellesi, sinä totuuden lähde?

— En minkäänlaista. Tunnustelin kädelläni amulettia, joka aina on kaulassani, ja muistaen valkoisen oriin sukutaulun, jonka olin haukannut muhamettilaisesta leivästä, lähdin matkalle Umballaan, käsittäen että ankara vastuunalaisuus oli uskottu minulle. Jos olisin tahtonut, olisi sinä hetkenä pääsi ollut mennyttä. Minun olisi vain tarvinnut sanoa sille miehelle: "Tässä on erästä hevosta koskeva paperi, jota en osaa lukea." Entä sitten? — Kim tähysteli Mahbubia kulmainsa alta.

— Sitten olisit juonut vettä kaksi, ehkäpä kolme kertaa sen jälkeen … arvatenkaan et enempää kuin kolmasti, sanoi Mahbub yksinkertaisesti.

— Se on totta. Ajattelin vähän sitäkin, mutta ennen kaikkea sitä, että pidin sinusta, Mahbub. Siksipä lähdin Umballaan, kuten tiedät, mutta (ja sitäpä et tiedä) piilottauduin puutarhaan nähdäkseni, mitä eversti Creighton sahib tekisi saatuaan valkoisen oriin sukuluettelon.

— No, mitä hän teki? … (sillä Kim oli äkkiä pysähtynyt).

— Annatko sinä tietoja ystävyyden vuoksi, vai myytkö sinä niitä? kysyi Kim.

— Minä myyn … ja ostan. Mahbub otti esiin neljän annan rahan ja näytti sitä.

— Kahdeksan! sanoi Kim vaistomaisesti noudattaen itämaalaisen kiskomishalua.

Mahbub nauroi ja pisti rahan takaisin vyöhönsä. — Liian helppoa on tehdä kauppaa niillä markkinoilla, sinä koko maailman pikku ystävä. Kerro minulle vain ystävyydestä. Meidän henkemmehän ovat toistemme käsissä.

— Hyvä on. Näin Jang-i-Lat sahibin tulevan komeille päivällisille. Näin hänet Creighton sahibin virkahuoneessa. Näin heidän lukevan valkoisen oriin sukutaulun. Kuulin, kuinka annettiin käsky julistaa suuri sota.

— Haa!… Mahbub nyökäytti päätänsä, ja hänen tummat silmänsä loistivat. — Se peli oli hyvin pelattu. Sota on nyt päättynyt, ja paha on toivottavasti tukahutettu alkuunsa … minun … ja sinun ansiosta. Mitä teit sitten?

— Minä käytin uutisia niin sanoakseni syöttinä, jonka avulla sain ruokavaroja ja kunniaa erään kylän asukkailta, joiden pappi antoi oopiumia laamalleni. Mutta minä kätkin vanhan miehen kukkaron, eikä bramiini siis löytänyt mitään. Seuraavana aamuna hän tietenkin oli vihainen. Ho-ho-ho. Ja samoin käytin uutisia hyväkseni, kun jouduin sen valkoisen rykmentin käsiin, jolla oli punainen härkä.

— Se oli järjettömyyttä. Mahbub rypisti kulmiaan. — Uutisia ei saa heittää, menemään niinkuin roskaa, vaan niitä on käytettävä säästäen … aivan kuin bhangia.

— Samaa mieltä olen minä nyt, ja sitäpaitsi ei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Mutta siitä on jo kauan aikaa … hän teki liikkeen ikäänkuin pyyhkiäkseen kaiken pois pienellä ruskealla kädellään, — ja senjälkeen, etenkin öisin vuoteessa madrissahissa, olen ajatellut hyvin paljon.

— Onko sallittua kysyä, mihin suuntaan jumalaissyntyiset ajatukset ovat kulkeutuneet? kysyi Mahbub ivallisesti, silittäen punaista partaansa.

— Se on kyllä sallittua, sanoi Kim vastaten samalla äänensävyllä. — Ne sanovat Nucklaossa, ettei yksikään sahib saa mustalle miehelle myöntää erehtyneensä.

Mahbubin käsi sujahti poveen, sillä jonkun pathanilaisen nimittäminen mustaksi mieheksi (kala admiksi) on verinen loukkaus. Mutta hän huomasi erehdyksensä ja nauroi. — Puhu, sahib. Sinun musta miehesi kuulee.

— Mutta, sanoi Kim, — minä en ole sahib ja tunnustan tehneeni väärin, kirotessani sinua sinä päivänä Umballassa, jolloin luulin pathanilaisen pettäneen minut. Olin aivan poissa suunniltani, kun olin vasta äsken joutunut kiinni, ja halusin lyödä kuoliaaksi sen katalan rumpalipojan. Nyt tunnustan, hadji, että se oli hyvin tehty, ja nyt näen tieni aivan selvästi johtavan hyvään tulevaisuuteen. Minä jään madrissahiin, kunnes olen kypsä.

— Oikein puhuttu. Varsinkin etäisyyksien määrääminen, lukujen käsittely ja kompassin pitely on opittava siinä pelissä. Sinua odottaa muuan tuolla vuoristossa, ollakseen sinulle siinä apuna.

— Minä tahdon omistaa heidän opetuksensa yhdellä ehdolla: että saan käyttää aikaani aivan vapaasti, kun madrissah on suljettu. Pyydä everstiltä minulle lupa siihen.

— Mikset itse pyydä everstiltä sahibien kielellä?

— Eversti on hallituksen palveluksessa. Hänet määrätään minne hyvänsä ja hänen täytyy ajatella omaa ylenemistään. Pane merkille, mitä minä jo olen oppinut Nucklaossa! Sitäpaitsi tunnen everstin vasta kolmen kuukauden ajalta. Olen tuntenut Mahbub Alin jo kuusi vuotta. Siispä madrissahiin menen. Madrissahissa tahdon oppia, mahdrissahissa tahdon olla sahib. Mutta kun madrissah on suljettu, silloin tahdon olla vapaa ja mennä oman kansani joukkoon. Muutoin kuolen.

— Ja kutka ovat omaa kansaasi, koko maailman ystävä?

— Tämä suuri ja kaunis maa, sanoi Kim heilauttaen pientä kättänsä matalassa savimajassa, jonka nurkassa öljylamppu vaivaloisesti paloi tupakansavussa. — Ja sitten tahdon nähdä laamani jälleen. Ja lisäksi tarvitsen rahoja.

— Sitäpä kaikki tarvitsevat, sanoi Mahbub tyytymättömän näköisenä. — Minä annan sinulle kahdeksan annaa, sillä hevosten kavioista ei paljoa rahaa kasaannu. Ja sen täytyy riittää moneksi päiväksi. Muuten olen asioihin hyvin tyytyväinen, eikä siitä sen enempää. Pidä kiirettä opinnoissasi, ja kolmen vuoden kuluttua, ehkäpä pikemminkin, pystyt jo auttamaan … kukaties minuakin.

— Onko minusta näihin asti ollut niin paljon haittaa? kysyi Kim poikamaisesti naureskellen.

— Älä turhia lörpöttele, mutisi Mahbub, — sinä olet minun uusi renkipoikani. Mene nukkumaan miesten luo. Ne ovat aseman pohjoisessa päässä hevosten luona.

— He karkottavat minut aseman eteläiseen päähän, jos tulen sinne omin luvin.

Mahbub kopeloi vyötänsä, kastoi peukalonsa, pyyhki siihen vähän mustetta kiinalaisesta tushikakusta ja painoi sormenpään kuvan pehmeään paperiin. Balkhista Bombayhin ihmiset tunsivat tuon karkean sinetin, jonka hyvin selvä arpi jakoi kahtia.

— Tämä riittää päällysmiehelle. Minä tulen aamulla sinne.

— Mitä tietä? kysyi Kim.

— Kaupungista päin. Sieltä johtaa vain yksi tie, ja sitten lähdemme
Creighton sahibin luo. Minä olen pelastanut sinut selkäsaunasta.

— Allah! Mitäpä selkäsaunasta, kun pää on aivan irti hartioilla.

Kim pujahti hiljaa yön pimeyteen, kulki nurkan taitse, pysytellen lähellä seinää, ja poistui aseman luota noin mailin verran. Sitten hän tuli kiertotietä hiljakseen takaisin asemalle, sillä hän tarvitsi aikaa sepitelläkseen jutun, jos joku Mahbubin miehistä kysyisi häneltä jotakin.

Miehistö oli leiriytynyt raiskiomaalle rautatien ääreen, ja alkuasukkaita kun olivat, eivät tietenkään olleet avanneet tavaravaunuja, joissa Mahbubin hevoset olivat yhdessä maatiaisrotuisten hevosten kanssa; nämä olivat aiotut Bombayn raitiotieyhtiölle. Päällysmies, kumarainen keuhkotautisen näköinen muhamettilainen, huusi heti äkäisesti Kimille, mutta rauhoittui nähdessään Mahbubin sinetin.

— Hadji on suosiosta ottanut minut palvelukseensa, ilmoitti Kim tiukasti. — Jos tätä epäillään, niin odottakaa kunnes hän tulee aamulla. Sillä välin paikka minulle nuotion ääreen.

Tietenkin seurasi siitä hyödytön sanatulva, jota alhaiseen kastiin kuuluvat alkuasukkaat eivät missään tilaisuudessa voi olla aiheuttamatta. Se vaimeni kuitenkin, ja Kim asettui lepäämään vähän loitommaksi melkein erään vaunun alle, lainaten huovan peitteekseen. Tuollainen yö kaikenlaisen rihkaman joukossa ja hevoslauman ja likaisten vuoristolaisten välissä ei suinkaan viehättäisi montakaan valkoista poikaa, mutta Kim oli ylen onnellinen. Olopaikan, työn ja ympäristön vaihdos kutkutteli hänen pikku sieraimiansa, ja Xavierin makuusuojien siistien valkoisten vuoteitten ajatteleminen tarjosi melkein yhtä vähäisen nautinnon kuin kertomataulun ulkoluku englanninkielellä.

"Minä olen sangen vanha", tuumiskeli hän unisena. "Jokaiselta kuukaudelta olen tullut vuotta vanhemmaksi. Minä olin hyvin nuori ja perin hupsu viedessäni Mahbubin kirjettä Umballaan. Ja ollessani valkoisessa rykmentissä olin hyvin nuori ja pieni ja tietämätön. Mutta nyt opin joka päivä, ja kolmen vuoden perästä eversti ottaa minut pois madrissahista, tai minä saan ehkä mennä yksinäni. Tai ehkä löydän laaman ja rupean hänen seuralaisekseen. Niin, se lieneekin parasta. Lähden laamani chelana taas Benaresiin." Ajatukset kulkivat hitaammin ja hajanaisemmin. Hän oli joutumaisillaan unien ihanaan maailmaan, kun hänen korvaansa sattui kuiskaus, ohut ja terävä, joka kuului leirinuotion ääressä olevien yksitoikkoisen puheensorinan ylikin. Kuiskaaja oli rautakattoisen vaunun takana.

— Hän ei siis ole täällä?

— Missä hän muualla olisi kuin mässäämässä kaupungissa. Kukapa etsisi rottaa sammakkolätäköstä? Lähdetään pois. Hän ei ole meidän miehiämme.

— Hän ei saa enää päästä vuoriston yli toista kertaa. Sellainen on käsky.

— Palkkaa joku nainen myrkyttämään hänet. Se maksaa muutaman rupeen, eikä sitä kukaan voi todistaa.

— Paitsi juuri se nainen. Pätevämpi keino täytyy keksiä. Ja ajatteles hänen päästänsä luvattua hintaa.

— Niinpä kyllä, mutta poliisilla on pitkä käsi, ja me olemme kaukana rajalta. Jospa olisimme Peshawurissa!

— Niin … Peshawurissa kylläkin, pilkkasi toinen ääni.

— Peshawur, joka on täynnä hänen heimolaisiaan … täynnä lymypaikkoja ja naisia, joiden vaatteiden suojaan hän voi piilottautua. Niinpä kyllä, Peshawur ja Jehannum soveltuvat meille yhtä hyvin.

— No, mikä on sitten sinun suunnitelmasi?

— Oh, sinua houkkaa, enkö ole selittänyt sitä sinulle ja sata kertaa! Odotetaan, kunnes hän tulee ja panee maata, ja sitten hyvin tähdätty laukaus. Vaunut ovat meidän ja takaa-ajajien välillä. Meidän on vain juostava radan yli ja sitten tiehemme. Kukaan ei voi tietää mistä päin laukaus tuli. Odotetaan ainakin päivänkoittoon. Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä.

"Ohoh!" ajatteli Kim vielä silmät ummessa. "Taaskin Mahbub. Valkoisten oriitten sukutaulujen toimittelu ei ole mikään leikinasia! Vai lieneekö Mahbub myynyt muita uutisia? Mitä on nyt tehtävä, Kim? En tiedä missä Mahbub viettää yönsä, mutta jos hän tulee tänne ennen aamunkoittoa, ampuvat he hänet. Se ei olisi onnellista sinulle, Kim. Eikä tästä ole poliisillekaan ilmoitettavaksi. Siitä ei olisi Mahbubille hyötyä" — hän naureskeli melkein ääneen — "enkä muista mitään Nucklaosta saatua opetusta, joka tässä auttaisi. Allah! Tässä on Kim ja tuolla ovat nuo toiset. Siispä Kimin täytyy ensin herätä ja mennä tiehensä niin, etteivät he epäile. Paha uni herättää ihmisen … näin…"

Hän sivalsi huovan kasvoiltaan ja kohottautui äkkiä, päästäen aasialaisen hirvittävän mölisevän, mielettömän kirkunan, jonka painajaisen herättämä parkaisee.

— Urr — urr — urr — urr! Ya-la-la-la-la-la! Narain! Churel! Churel!

Churel on erikoisen paha lapsivuoteeseen kuolleen naisen henki. Sen luullaan asuskelevan autioilla teillä. Sen jalat ovat nilkoista kääntyneet taaksepäin, ja se vie miehiä kiduttaakseen heitä.

Yhä äänekkäämmäksi paisui Kimin valittava kirkuminen, kunnes hän hyppäsi kokonaan pystyyn ja horjui pois unisena koko leiriväen kirotessa häntä hänen häiritsevästä ulinastaan. Parinkymmenen askeleen päässä hän paneutui jälleen maata, pitäen huolta siitä, että kuiskaajat voisivat kuulla hänen ähkimisensä ja voivotuksensa, kun hän koetti päästä vapaaksi painajaisestaan. Pienen hetken kuluttua hän vyörytti itsensä tielle päin ja hiipi pois pimeään.

Nopeasti hän riensi sitten eteenpäin kunnes tuli kivisillalle ja asettui sen taakse pitäen päänsä reunan tasalla. Siitä hän saattoi pitää silmällä kaikkia kulkijoita ja itse olla näkymätönnä. Pari kolme rattaillakulkijaa ajoi ohi esikaupunkeihin päin, sitten tuli yskivä poliisimies ja pari kiirehtivää jalkamiestä, jotka lauloivat pitääkseen loitolla pahoja henkiä. Sitten kuului kengitetyn hevosen kavionkopsetta.

"Ahaa! Se kuuluu vähän Mahbubin kaltaiselta", ajatteli Kim, samassa kun hevonen arasteli nähdessään pienen pojan pään kivisillan reunan takaa.

— Hei, Mahbub Ali, kuiskasi hän. — Pidä varasi.

Ratsumies pysähdytti hevosensa, niin että se melkein nousi pystyyn, ja pakotti sen kaiteen ääreen.

— Enpä milloinkaan enää ota kengitettyä hevosta yöratsuksi, oli Mahbub päivittelevinään. — Ne poimivat kaikki luut ja naulat, mitä kaupungin kaduille heitetään. — Hän kumartui kohottamaan hevosen etujalkaa, ja siten joutui hänen päänsä aivan lähelle Kimin kasvoja. — Alas, painu alemma, supatti hän. — Yö on täynnä silmiä.

— Kaksi miestä odottaa tuloasi hevosvaunujen takana. He aikovat ampua sinut makuulle mentyäsi koska päästäsi on luvattu palkinto. Kuulin sen maatessani lähellä hevosia.

— Näitkö heitä?… Pysy siivolla, paholaisen elävä!… Tämän hän karjaisi äkäisesti hevoselle.

— En.

— Oliko toinen puettu fakiirin tapaan?

— Toinen heistä sanoi: "Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä?"

— Hyvä on. Mene takaisin leiriin ja pane maata. Minä en kuole tänä yönä.

Mahbub käänsi hevosensa ja hävisi. Kim painui takaisin ojaan, kunnes pääsi viime makuupaikkansa kohdalle, livahti tien poikki kuin näätä ja kääriytyi uudelleen huopaansa.

"Mahbub ainakin tietää sen", ajatteli hän tyytyväisenä. "Ja hänhän puhui aivan kuin odottaen sellaista. En luule noiden miesten paljoakaan hyötyvän tämän yön väijymisestä."

Tunti kului, ja vaikka Kim kuinka yritti pysyä valveilla, vaipui hän syvään uneen. Tuon tuostakin mennä jyristi joku yöjuna raiteita parinkymmenen jalan päässä hänestä, mutta kuten ainakin itämaalainen hän ei välittänyt pelkästä äänestä, eikä se aiheuttanut hänelle edes mitään unennäköä.

Mahbub ei suinkaan nukkunut. Häntä kiukutti suunnattomasti, että hänen heimoonsa kuulumattomat ihmiset, joihin ei lainkaan kuulunut hänen satunnainen rakastelunsa, väijyivät hänen henkeään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli mennä radan yli loitompaa, palata leiriin ja hyökäten väijyjiensä kimppuun takaapäin summamutikassa lyödä heidät kuoliaiksi. Mutta siinä hän muisti mielipahakseen, että eräs toinen hallituksen virasto, joka ei ollut tekemisissä eversti Creightonin kanssa, saattaisi vaatia selityksiä, joita ei ollut helppo antaa; ja hän tiesi, että näin kaukana rajalta nostetaan suuri hälinä muutamasta ruumiista. Hän ei ollut saanut kokea tällaista kiusaa sen perästä kun hän lähetti Kimin Umballaan, ja hän oli jo toivonut, että epäluulot olisivat lopultakin haihtuneet.

Sitten juolahti erinomainen ajatus hänen mieleensä.

"Englantilaiset puhuvat aina totta", tuumi hän, "ja senvuoksi me alkuasukkaat joudumme pilkattaviksi. Kautta Allahin, minäpä kerron englantilaisille asian niinkuin se on! Mitä hyötyä on hallituksen poliisista, jos kabuli-raukalta viedään hänen hevosensa aivan rautatievaunuista. Tämä on yhtä kelvoton paikka kuin Peshawur. Minä menen valittamaan asemalle. Ja vieläkin paremmin, jollekulle nuorelle rautatien sahibille. Ne ovat hyvin innokkaita, ja jos ne saavat kiinni varkaat, otetaan se huomioon ja luetaan heille ansioksi."

Hän kiinnitti hevosensa aseman luo ja astui asemasillalle.

— Halloo, Mahbub Ali, sanoi nuori liikennetarkastajan apulainen, joka odotti junaa … pitkä vaaleatukkainen mies ryvettyneessä valkoisessa pellavapuvussa. — Mitä täällä nyt teette? Kauppailetteko hylkyhevosia vai mitä?

— Ei, ei ole hevosistani lainkaan huolta. Tulin tapaamaan Lutuf Ullahia. Minulla on vaununlastillinen tuolla radan varrella. Voiko kukaan viedä niitä rautatieviranomaisten tietämättä?

— Enpä luule, Mahbub. Voitte vaatia vahingonkorvausta, jos niin käy.

— Olen nähnyt parin miehen kyyröttelevän siellä vaununpyörien suojassa melkein koko illan. Fakiirit kuitenkaan eivät varasta hevosia, joten sen enempää en ajatellut niitä. Etsiskelen tässä yhtiökumppaniani, Lutuf Ullahia.

— Näittekö tosiaankin? Ettekä välittänyt heistä sen enempää? Mutta totta totisesti oli hyvä, että tapasin teidät. Minkä näköisiä ne olivat?

— Ne olivat vain fakiireja. Tuskinpa ne muuta kuin vähän jyviä näpistelevät vaunuista. Sellaisia on paljon raiteella. Eikä valtio senvertaisesta erästä vahinkoa kärsi. Minä tulin tänne katsastamaan toveriani Lutuf Ullahia…

— Älkää välittäkö hänestä. Missä teidän hevosvaununne ovat?

— Vähän tännepäin etäisimmästä paikasta, missä lamppuja asetellaan junia varten.

— Ahaa, merkinantokojusta.

— Ja ne ovat täältä katsoen ensimmäisellä oikeanpuolisella sivuraiteella. Mutta oletteko nähnyt Lutuf Ullahia? Hän on pitkä mies, jonka nenä on murskautunut ja jolla on mukanaan persialainen vinttikoira. No, ka!

Nuori mies oli jo rientänyt herättämään erästä innokasta poliisia, sillä, kuten hän sanoi, rautatielle oli tullut paljon vahinkoa tavarapihalla tapahtuneista varkauksista. — Mahbub Ali naureskeli värjättyyn partaansa.

"He aikovat kompuroida saapasjalassa, suurella kolinalla ja sitten he ihmettelevät, miksi fakiireja ei näy. Ovathan ne aika nokkelia poikia … Barton sahib ja Young sahib."

Hän viipyi muutamia minuutteja, odottaen näkevänsä heidän rientävän vahvasti sonnustettuina matkaan. Kevyt vaihdeveturi liukui hitaasti aseman ohi, ja sen kopissa hän näki vilahdukselta nuoren Bartonin.

"Teinpä pojalle vähän vääryyttä. Ei hän olekaan mikään houkka", tuumi Mahbub Ali. "Tulivaunun käyttäminen varkaan kiinniottamiseen on jotakin uutta."

Kun Mahbub Ali tuli leiriinsä aamun koittaessa, ei kukaan välittänyt kertoa hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, paitsi pieni äskenotettu renkipoika, jonka tuo mahtava mies kutsui telttaansa avukseen tavaroiden kokoonpanemisessa.

— Minä sain kaikki tietää, kuiskasi Kim, kumartuen satulalaukkuja täyttämään. — Kaksi sahibia tuli junalla. Minä juoksentelin edestakaisin vaunujen tällä puolella, joll'aikaa juna liikkui hiljaa ylös ja alas linjaa. He hyökkäsivät noiden kahden miehen kimppuun, jotka istuivat vaunun alla … hadji, mihinkä tämän tupakkakäärön panen? Käärinkö paperiin ja panen suolapaketin alle? Taidan panna … ja sitten he löivät heidät maahan. Mutta toinen miehistä löi sahibia pukinsarvella (Kim tarkoitti antiloopin sarvea, joita fakiirit tavallisesti käyttävät aseinaan) — niin että veri purskahti. Silloin toinen sahib, joka oli ensin lyönyt oman vastustajansa tainnoksiin, iski tätä ensinmainittua lyhyellä pyssyllä, joka oli pudonnut toisen miehen kädestä. He temmelsivät kuin hullut hetken aikaa.

Mahbub hymyili tyytyväisenä. — Siitä ei tulekaan dewanee, tavallinen siviilijuttu, vaan nizamut, oikea rikosjuttu. Sanoitko pyssyllä? Kymmenen vuotta linnaa.

— Molemmat miehet makasivat vihdoin hiljaa, mutta luulen heidän olleen melkein kuolleita, kun heidät nostettiin vaunuun. Paljon verta on vuotanut tielle. Tuletko katkomaan?

— Olen nähnyt verta ennenkin. Vankila on aivan varma paikka … tietenkin he ilmoittavat väärät nimet, eikä kukaan löydä heitä pitkiin aikoihin. He olivat vihollisiani. Sinun ja minun kohtalot näyttävät olevan yhteen kytketyt. Tässäpä hyvä juttu helmien parantajalle! Nyt joutuisasti kuntoon satulareput ja keittovehkeet. Otamme ulos hevoset ja matkustamme Simlaan.

Joutuisasti kylläkin, itämaiseksi toiminnaksi nimittäin: pitkälti selitellen ja manaten, hutiloiden ja miesten palattua satoja kertoja noutamaan unohdettuja pikkuesineitä pääsi sekava joukkue vihdoin liikkeelle, taluttaen puolta tusinaa jäykistynyttä ja rauhatonta hevosta Kalkaan vievälle tielle, joka oli märkänä aamusateesta.

Kimiä pidettiin Mahbub Alin suosikkina, joten kaikki tahtoivat herran suosiossa pysyäkseen kohdella häntä hyvin. Hän sai olla vapaana työstä. Matkue kulki hiljalleen eteenpäin, aina muutaman tunnin kuluttua pysähtyen johonkin paikkaan. Paljon sahibeja kulkee tätä tietä, ja, kuten Mahbub Ali sanoo, jokainen nuori sahib luulee pystyvänsä arvostelemaan hevosia ikäänkuin ostaaksensa, vaikka olisi korvia myöten velassa. Niinpä nytkin sahib toisensa jälkeen, kyytikärryissä ohi ajaessaan, seisahtui juttelemaan. Muutamat laskeutuivat rattailtaankin ja tunnustelivat hevosten koipia, ladellen tyhjiä kysymyksiä tai kielentaitamattomuuden vuoksi suorastaan solvaten järkkymätöntä hevoskauppiasta.

— Kun olin ensi kertoja tekemisissä sahibien kanssa, mikä tapahtui eversti Soady sahibin ollessa Abatsai-linnoituksen kuvernöörinä ja äkeissään laskiessa tulvan alle piiritarkastajan leiripaikan, kertoi Mahbub Kimille pojan täyttäessä hänen piippuansa erään puun katveessa, — en tiennyt, kuinka suuria hupsuja he olivat, vaan suutuin heihin. Niinkuin… — Ja hän kertoi Kimille kaskun, kuinka väärin sanaa voi käyttää aivan hyvässä uskossa. Kim nauroi katketakseen. — Nyt olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, lisäsi hän rauhallisesti tupakoiden, että he ovat niinkuin muutkin ihmiset, muutamissa asioissa viisaita, toisissa houkkioita. On perin typerää käyttää väärää sanaa puhuessaan vieraalle, sillä mistäpä vieras voi arvata, että se tapahtuu aivan tietämättömyydestä. Hän voi helposti ruveta tikarinsa terällä etsimään totuutta.

— Se on totta, sanoi Kim juhlallisesti.

— Senpä vuoksi on erityisesti sinunkin asemassasi pidettävä tämä tarkoin mielessä. Sahibien seurassa et saa koskaan unohtaa olevasi sahib; hindulaisten joukossa taas on sinun aina muistettava olevasi…

Hän vaikeni vähän hämillään hymyillen.

— Mikä minä olen? Muhamettilainen, hindu, jain vaiko buddhalainen?
Siinä on kova pähkinä?

— Sinä olet kieltämättä uskoton ja joudut kadotukseen. Niin sanoo minun lakini … ainakin luulen niin. Mutta sinä olet myöskin koko maailman pikku ystävä, ja minä rakastan sinua. Niin sanoo sydämeni. Tuo uskontojen erilaisuus on niinkuin hevostenkin. Viisas mies tietää, että hevoset ovat hyviä — että niistä kaikista voi saada voittoa — ja minun nähdäkseni, vaikka sunnilaisena vieron Tirakin miehiä, on kaikkien uskontojen laita samoin. Eihän Kattiawarin tamma, joka kotipaikkansa hiekka-aavikoilta viedään läntiseen Bengaliin, enempää kuin balkhilainen orikaan, — eikä ole parempia hevosia kuin balkhilaiset, paitsi että ne ovat kovin raskaslapaisia — joka viedään pohjoisiin erämaihin, kelpaa samalla tavalla kuin vuoristokameelit, joita olen nähnyt. Senpä vuoksi sanon sydämessäni, että uskonnot ovat niinkuin hevoset. Kullakin on ansionsa omassa maassaan.

— Mutta minun laamani sanoi aivan toisin.

— Oh, hän on vanha Bhotijalin unennäkijä. Minua vähän kaivelee, koko maailman ystävä, että niin vähäpätöiselle miehelle annat niin suuren arvon.

— Se on totta, hadji, mutta minä ymmärrän hänen arvonsa, ja sydämeni on kiintynyt häneen.

— Ja hänen sydämensä sinuun, niinkuin olen kuullut. Sydämetkin ovat niinkuin hevoset. Nekin tulevat ja menevät huolimatta ohjaksista ja kannuksista. Käske Gul Sher Khanin tuolla tiukentaa tuon ruskean oriin liekanappulaa. Emme halua hevostemmellystä joka lepopaikassa, ja ruskea ja musta teljettäkööt hetkiseksi … Kuulehan nyt, onko sinun välttämättömästi saatava tavata laamaa?

— Sehän kuuluu sopimukseemme, sanoi Kim. — Jollen saa nähdä häntä ja jos menetän hänet, täytyy minun jättää Nucklaon madrissah ja … kun olen mennyt, kuka voisi löytää minut jälleen?

— Se on totta. Eipä mikään varsa ole heikommassa lieassa kuin sinä, myönsi Mahbub.

— Älä sentään pelkää, sanoi Kim aivan kuin olisi heti paikalla näkymättömiin haihtumassa. — Laamani on luvannut tulla minua tapaamaan madrissahiin…

— Kerjäläinenkö almuastioineen nuorten sah…

— Eivät kaikki ole sahibeja! sanoi Kim tuikeasti. — Toisten silmät ovat vaaleat ja kynnet mustuneet, muistuttaen selvästi alhaista sukuperää. Siellä on metheeraneesien poikia … bhungien (lakaisijoitten) lankomiehiä.

Loput sukuluetteloista voimme jättää, mutta Kim selitti väitteensä hyvin selvästi ja tyynesti, pureskellen välillä sokeriruovon palaa.

— Kuulehan, koko maailman ystävä, lausui Mahbub ojentaen pojalle piippunsa puhdistettavaksi, — olen tavannut paljon miehiä, naisia ja poikia, ja sangen monta sahibiakin. Mutta en milloinkaan ole tavannut sinun kaltaistasi vekaraa.

— Kuinka niin? Enkö aina puhu sinulle totta?

— Ehkäpä juuri senvuoksi, sillä tämä maailma on vaarallinen rehellisille ihmisille. — Mahbub Ali laahautui pystyyn, tiukensi vyötänsä ja lähti hevosia katsomaan.

— Tai enkö möisikin?

Äänessä oli jotakin, mikä sai Mahbubin pysähtymään ja kääntymään. —
Mitä uusia kujeita sinulla nyt on?

— Kahdeksan annaa, niin kerron, sanoi Kim irvistäen. — Se koskee sinun rauhaasi!

— Oh, shaitan! — Mahbub antoi rahan.

— Muistatko pikku juttua niistä varkaista pimeässä Umballan luona?

— Katsoen siihen, että he väijyvät henkeäni, en ole voinut heitä kokonaan unohtaa. Miksi?

— Muistatko Kashmir Seraita?

— Otan pian korvistasi kiinni, sahib.

— Ei ole tarvis … pathanilainen. Sitä vain tarkoitin, että se toinen fakiiri, jonka sahibit löivät tainnoksiin, oli sama mies, joka kävi huonettasi tarkastamassa Lahoressa. Minä näin hänen kasvonsa, kun häntä nostettiin vaunuihin. Juuri sama mies.

— Miksi et ennen sanonut?

— Oh, hänet viedään vankilaan, ja sinä pääset hänestä moneksi vuodeksi. Ei ole tarvis kertoa muuta kuin mikä kulloinkin on välttämätöntä. Sitäpaitsi en silloin tarvinnut rahaa makeisiin.

— Allah kerim! Ehkä sinä jonakin päivänä myyt minun pääni makeisista, kun niin päähäsi pälkähtää?

* * * * *

Kim muistaa kuolemaansa saakka tuon pitkän, velton retkeilyn Umballasta Kalkan ja Pinjore-metsien kautta Simlaan. Guggerjoen äkkitulva vei yhden hevosista (arvokkaimman tietystikin) ja oli melkein hukuttaa Kiminkin. Siitä jonkin matkan päässä säikäytti eräs hallituksen norsu hevoset, ja kun ne ruohoapetta saaneina olivat hyvässä kunnossa, kesti toista päivää saada ne taas kokoon. Sitten he tapasivat Sikandar Khanin, mukanaan muutamia kaupaksimenemättömiä hevoskoneja — jäännökset hänen parvestaan — ja Mahbub, jolla oli pikkusormen kynnessäkin enemmän hevostuntemusta kuin Sikandar Khanilla koko leirissään, häätyi ostamaan pari kehnointa hevosta, ja se merkitsi kahdeksantuntista diplomaattista neuvottelua ja rajatonta määrää tupakkaa.

Mutta kaikki tämä oli pelkkää iloa — kiemurteleva tie, joka milloin nousi, milloin laski, luikerrellen kallion ulkonemia; aamuauringon luoma rusotus kaukaisilla lumihuipuilla, kalliorinteillä törröttävät kaktuspensaikot, tuhansien vesipurojen kohina, apinoiden kaklatus, rinteillä kiipeilevät juhlalliset tuuheaoksaiset deodar-puut, silloin tällöin tasangoille avautuva näköala, tuon tuostakin raikuvat tonga-torvet ja hevosten hurja säikähdys, kun sellainen äkkiä tienmutkassa lähelle sattui; alituiset pysähdykset rukouksia varten (Mahbub oli hyvin uskonnollinen ja noudatti tarkoin hiekalla peseytymisen ja rukouksen velvollisuuksia, jollei kiire kovin ahdistanut); iltapuhdejutut pysähdyspaikoilla, jolloin oli hauska kuunnella kameelien ja härkien juhlallista märehtimistä ja tyhmänsekaisten ajajien juttuja kaikista matkan tapahtumista … kaikki tämä saattoi Kimin mitä hilpeimpään mielentilaan.

— Mutta kun laulu ja tanssi on loppunut, sanoi Mahbub Ali, — tulee eversti sahib, eikä se ole kovin mieluista.

— Kaunis maa … mitä ihanin maa on tämä Intia … ja tämä viiden virran tienoo on kaunein kaikista, sanoi Kim melkein laulaen. — Sinne pakenen taas, jos Mahbub Ali tai eversti kohottaa jalkansa tai kätensä minua vastaan. Jos kerran pääsen häviämään, kukapa löytäisi minut? Katsos, hadji, onko tuo kaupunki Simla? Allah, minkälainen kaupunki!

— Isäni veli, ja hän oli jo vanha mies, kun Mackerson sahibin kaivo Peshawurissa oli vasta rakennettu, muisti ajan, jolloin kaupungissa oli vain pari kojua.

Hän vei hevoset pääkatua pitkin alempaan Simlan basaariin, ahtaaseen kojuriviin, joka kohoaa laaksosta neljänkymmenenviiden asteen kulmassa. Se, joka tuntee kaikki sen sokkelot, voi uhmata koko tämän Intian kesä-pääkaupungin poliisia, niin taitavasti ovat kuistit toisiinsa liitetyt, kujat ja salaportit keskenään yhteydessä.

Täällä asuvat kaikki ne, jotka tuon iloisen kaupungin elämästä huolta pitävät: shampanit, jotka iltaisin vetävät kauniiden vallasnaisten riksha-rattaita ja sitten pelaavat aamunkoittoon saakka; ruokatavarain kaupustelijat, öljynmyyjät, muinaiskalujen kaupitsijat, polttopuukauppiaat, papit, taskuvarkaat ja alkuasukasvirkamiehet. Täällä naishempukat keskustelevat asioista, joita pidetään Intian hallituksen syvimpinä salaisuuksina, ja tänne kokoontuu ainakin puolet pikkuvaltioiden asiamiehistä ja aliasiamiehistä.

Täältä Mahbub Alikin vuokrasi huoneen, erään muhamettilaisen karjakauppiaan talosta, ja varusti sen lujemmalla lukolla kuin Lahoressa olevan. Se oli myöskin ihmeitten talo, sillä iltasella hämärän tullen meni sinne muhamettilainen hevospoika, mutta tuntia myöhemmin pujahti sieltä ulos sekarotuinen poika — lucknowilais-tytön maali oli vielä sangen tummaa — puettuna hyvin huonosti sopiviin valmiina ostettuihin vaatteisiin.

— Olen puhutellut Creighton sahibia, sanoi Mahbub Ali, — ja toisen kerran on ystävyyden käsi pidättänyt onnettomuuden ruoskan. Hän sanoi, että sinä olet tuhlannut kuusikymmentä päivää kuljeskeluun, ja sen vuoksi on myöhäistä lähettää sinua mihinkään vuoristokouluun.

— Olen sanonut, että loma-aikani on omaani. En lähde kouluun kahta kertaa. Sekin on jo ennen sovittu.

— Eversti sahib ei vielä tunne meidän sopimustamme. Sinä saat asua
Lurgan sahibin talossa, kunnes taas pääset lähtemään Nucklaoon.

— Mieluimmin asuisin sinun luonasi, Mahbub.

— Et käsitä, mikä kunnia sinua odottaa. Itse Lurgan sahib kysyi sinua. Saat mennä ylös tuonne kukkulalle ja siellä olevaa tietä pitkin, ja perillä sinun täytyy joksikin aikaa unohtaa, että olet milloinkaan tavannut tai puhutellut minua, Mahbub Alia, joka myyn hevosia Creighton sahibille, ja tätäkään sinä et tunne. Muista tämä käsky.

Kim nyökäytti päätänsä. — Hyvä on, sanoi hän. — Entä kuka on Lurgan sahib? No niin, (hän huomasi Mahbubin terävän silmäyksen), enhän ole koskaan kuullut hänen nimeänsä. Olisikohan hän ehkä (hän alensi ääntänsä) yksi meistä?

— Mitä sinä juttelet meistä, sahib? vastasi Mahbub Ali sellaisella äänellä, jota hän käytti puhutellessaan eurooppalaisia. — Minähän olen pathanilainen, ja sinä olet sahib ja sahibin poika. Lurgan sahib omistaa myymälän eurooppalaisessa kaupunginosassa. Koko Simla tuntee sen. Kysy siellä… Koko maailman ystävä, muista että häntä on toteltava aina — pienintä silmäystä myöten. Sanovat hänen osaavan noituutta, mutta eihän se sinuun kuulu. Käy ylöspäin kukkulalle ja kysy siellä. Tässä alkaa suuri leikki.