Kim: Koko maailman pikku ystävä

by Rudyard Kipling

IX

Kim antautui kaikesta sydämestään tähän uuteen asiain käänteeseen. Hänestä tulisi taas sahib joksikin aikaa. Tämän ajatuksen valtaamana hän katseli ympärilleen, päästyään leveälle kadulle Simlan kaupungintalon luokse, ja tarkasteli, olisiko ketään, jolle hän voisi uutta arvoansa osottaa. Muuan noin kymmenvuotias hindulaispoika istui erään lyhtypylvään luona.

— Missä herra Lurganin talo on? kysyi Kim.

— En ymmärrä englanninkieltä, vastasi poika, ja Kim muutti sen mukaan kysymyksensä.

— Minä näytän.

Yhdessä he lähtivät salaperäiseen hämärään, joka oli täynnä alempaa kaupungista tulevia ääniä, ja kylmä tuuli hengähteli setripuiden lomissa korkealla Jakkomäellä tähtitaivaan alla. Talojen ikkunoista loistavat valot, jotka olivat rivittäin toinen toistaan ylempänä, muodostivat toisen tähtitaivaan. Muutamat näistä valoista liikkuivat, kuuluen huolettomien suupalttien englantilaisten riksharattaisiin, joilla he ajoivat päivälliselle.

— Tässä se on, sanoi Kimin opas ja pysähtyi erään valtatielle ulottuvan kuistin eteen. Mitään ovea ei ollut, vaan oviverhojen välistä näkyi sisältä lampunvaloa.

— Hän on tullut, lisäsi poika melkein huokauksen tapaisesti kuiskaten ja hävisi. Kim oli vakuuttunut siitä, että poika oli asetettu alunpitäen häntä opastamaan, mutta rohkeasti hän avasi oviverhon. Mustapartainen mies, jolla oli vihreä varjostin otsallansa, istui pöydän ääressä ja poimi valkoisilla käsillään kirkkaita palloja edessään olevalta lautaselta, pujotti ne kimaltelevaan silkkirihmaan ja hyräili itsekseen. Kim tunsi, että huone tuon valopiirin ulkopuolella oli täynnä tuoksullaan Idän temppeleitä muistuttavia aineita. Myskin, santelipuun ja jasmiiniöljyn tuoksu tuntui hänen laajeneviin sieraimiinsa.

— Tässä minä olen, sanoi Kim lopuksi, puhuen kansankielellä. Nuo tuoksut olivat saaneet hänet unohtamaan, että nyt piti olla sahib.

— Seitsemänkymmentäyhdeksän, kahdeksankymmentä, kahdeksankymmentäyksi, luki mies pujotellen helmen toisensa perään niin nopeasti, että Kim tuskin saattoi seurata hänen liikkeitään. Mies tempasi pois vihreän varjostimen otsaltaan ja katseli tarkasti Kimiä ainakin puoli minuuttia. Hänen silmäteränsä laajenivat ja supistuivat aivan pieniksi, kuten näytti, hänen tahtonsa käskystä. Kim tunsi Lahoren Taksaliportilla erään fakiirin, jolla oli samanlainen kyky ja joka sillä ansaitsi rahaa varsinkin manatessaan hupsuja naisia. Kim katseli jännittyneenä. Hänen vaatimaton ystävänsä osasi edelleen heilutella korviaan, ja Kim tunsi pettymystä nähdessään, ettei tämä mies osannut tehdä samoin.

— Älä pelkää, sanoi herra Lurgan äkkiä.

— Miksipä pelkäisin?

— Sinä saat nukkua täällä tämän yön ja olla luonani, kunnes tulee aika lähteä jälleen Nucklaoon. Sellainen on käsky.

— Sellainen on käsky, toisti Kim. — Mutta missä saan nukkua?

— Tässä huoneessa. — Lurgan sahib viittasi kädellään takanaan olevaan pimeyteen.

— Olkoon niin, — sanoi Kim tyytyväisenä. Nytkö heti?

Herra Lurgan nyökäytti päätänsä ja kohotti lamppua ylemmäksi. Kun valo levisi laajemmalle, tuli näkyviin seinillä joukko tiibettiläisiä paholaisnaamioita, joita käytettiin henkien tansseissa. Ne olivat sarvipäitä ja mitä kauhistuttavimman näköisiä. Eräässä nurkassa seisoi japanilainen sotilas täysissä varustuksissa, uhaten häntä tapparalla, ja joukko keihäitä ja khanda- ja _khuttar-_aseita välkkyi epämääräisesti. Mutta enemmän kuin kaikki nämä esineet — hänhän oli nähnyt kaikenlaisia naamioita Lahoren museossa — huvitti Kimiä vilahdus siitä lempeäsilmäisestä hindupojasta, joka oli opastanut häntä ja nyt istui äskeisen helmipöydän alla, tulipunaisilla huulillansa veitikkamainen hymy.

Luulenpa, että Lurgan sahib tahtoo minua pelottaa. Ja luulen, että pöydän alla oleva vekkuli haluaisi nähdä minun pelkäävän. — Tämä paikka, sanoi hän ääneen, — on niinkuin Ihmeitten talo. Missä on minun vuoteeni?

Lurgan sahib viittasi nurkassa inhottavien naamioiden lähellä olevaan kotimaiseen huopapeitteeseen, otti lampun ja jätti huoneen pimeäksi.

— Oliko se Lurgan sahib? — kysyi Kim kääriytyessään huopaansa.

Ei vastausta. Hän saattoi kuitenkin kuulla hindupojan hengityksen, ja seuraten sitä hän konttasi lattian poikki, iski kädellänsä pimeään ja huudahti: — Vastaa, lurjus. Tälläkö tavoin sinä valehtelet sahibille?

Pimeydestä hän oli kuulevinaan naurun hihitystä. Se ei kuitenkaan voinut olla hänen hento toverinsa, sillä tämä itkeä vollotti nyt. Siispä Kim kohotti äänensä ja huusi; — Lurgan sahib! Hoi, Lurgan sahib! Onko niin määrätty, ettei palvelijasi saa puhua minulle?

— Niin on käsky. Ääni tuli hänen selkänsä takaa, ja hän hätkähti.

— Hyvä on. Mutta muista, mutisi hän uudelleen kääriytyessään peitteeseen, — minä annan sinulle selkään huomisaamuna. Minä en pidä hinduista.

Yö ei ollut lainkaan hauska, sillä huoneessa kuului alituiseen ääniä ja soittoa. Kahdesti Kim heräsi, kun joku mainitsi hänen nimensä. Toisella kerralla hän lähti etsimään ja survaisi nenänsä erästä laatikkoa vasten, joka varmasti puhui ihmisen tavoin, mutta ei ihmisen äänellä. Sillä näytti olevan peltitorvi, ja se oli langoilla yhdistetty permannolla lojuvaan pienempään laatikkoon, mikäli hän saattoi koskettelemalla selville saada. Ja ääni, joka oli hyvin kova ja räikeä, tuli torvesta. Kim siveli nenäänsä ja suuttui mutisten itsekseen, kuten tavallista, hindukielellä.

"Tällaista voisi tavalliselle basaarikerjäläiselle ilvehtiä, mutta … minä olen sahib ja sahibin poika, ja mikä on kaksin verroin arvokkaampaa, Nucklaon koulun oppilas. Niin" — tässä hän muutti puheensa englanninkielelle — "olen Xavierin poikia. Hiisi tuon herra Lurganin periköön! Tämä on jonkinlainen kone, niinkuin ompelukone. Mutta hän on hyvin hävytön … emme me Lucknowissa tämmöisiä pelkää … emme lainkaan!"

Sitten hän jatkoi hindukielellä: "Mutta mitäpä hän siitä hyötyy? Hän on vain kauppias … minä olen hänen myymälässään. Mutta Creighton sahib on eversti, ja luulen hänen antaneen käskyn, että näin on tehtävä. Mutta minä, kuinka minä pieksänkään tuon hindupojan aamulla! Mitä tämä on?"

Laatikon torvesta tuli törkeintä solvausta, mitä Kim milloinkaan oli kuullut, ja kimakalla äänellä, joka hetkeksi suorastaan hirvitti häntä. Kun tuo kelvoton otus toviksi hengähti, rauhoittui Kim kuullessaan pehmeän, ompelukonetta muistuttavan surinan.

— Chup! (hiljaa) hän huusi, ja jälleen hän kuuli naurunhihitystä, joka varmisti hänen päätöksensä. — Chup, tai murskaan pääsi.

Laatikko ei välittänyt mitään. Kim tempasi torvesta ja jotakin irtausi napsahtaen. Hän oli epäilemättä avannut jonkin kannen. Jos siellä joku paholainen oli sisällä, niin nyt kai sen piti tulla esiin. Hän haisteli … noin lemusivat ompelukoneetkin basaarissa. Mutta hän tukki tuon shaitanin suun. Hän riuhtaisi nuttunsa ja työnsi sen laatikon reikään. Jokin pitkä ja pyöreä esine taipui hänen painaessaan, kuului surinaa, ja sitten ääni lakkasi … niinkuin on ilmeistä, kun työntää kokoonkäärityn nutun kallisarvoisen sanelukoneen vahalieriötä vasten ja muutenkin runtoo sen herkkiä sisuksia. Kim saattoi nyt jatkaa untansa rauhallisella mielellä.

Aamulla hän tunsi Lurgan sahibin katselevan häntä.

— Oh! sanoi Kim lujasti päättäen pysyä nyt sahibina. — Yöllä eräs laatikko syyti pahoja puheita. Senvuoksi tukin siltä suun. Oliko se teidän laatikkonne?

Mies ojensi kättä.

— Anna kättä, O'Hara. Kyllä se oli minun laatikkoni. Minä pidän sellaisia, koska ystäväni rajahit ovat mieltyneet niihin. Se laatikko on rikkoutunut, mutta se oli hinnaltaan huokea. Niin, nuo ystäväni kuninkaat pitävät hyvin paljon leluista — ja pidän minäkin joskus.

Kim katseli häntä varkain. Hän oli sahib ainakin vaatteista päättäen, mutta hänen urdunkielinen lausumisensa ja omituinen englanninkielen ääntämisensä ilmoitti, että hän oli kaikkea muuta kuin sahib. Hän näytti ymmärtävän, mitä Kimin mielessä liikkui, ennenkuin poika avasi suunsakaan, eikä hän välittänyt selitellä niinkuin isä Viktor ja Lucknowin opettajat. Mutta hauskinta kaikesta oli, että hän piti Kimiä vertaisenaan aasialaiselta puolelta.

— Olen pahoillani, ettet voi löylyttää poikaani tänä aamuna. Hän sanoo vielä surmaavansa sinut puukolla tai myrkyttämällä. Hän on kateellinen, jonka vuoksi panin hänet nurkkaan enkä puhu hänelle koko päivänä. Hän yritti juuri tappaa minut. Sinun täytyy auttaa minua aamiaista laittamaan. Hän on liian kateellinen voidaksemme nyt luottaa häneen.

Oikea Englannista tuotu sahib olisi pitänyt suurta melua sellaisesta asiasta. Lurgan sahib jutteli sen aivan yhtä luonnollisesti kuin Mahbub Alin oli tapana kertoa pikkuseikkailuistaan pohjoisessa.

* * * * *

Huoneen takana oleva kuisti oli rakennettu ulkonevaksi jyrkältä rinteeltä, niin että he voivat nähdä naapurien savutorvien suuhun, kuten Simlassa on tapana. Kimiä tenhosi suuresti se aito persialainen ateria, jonka Lurgan sahib omin käsin laittoi, mutta vieläkin enemmän hänen myymälänsä. Lahoren museo oli suurempi, mutta tässä oli enemmän ihmeitä — noitien tikareita ja Tiibetin rukousmyllyjä, turkoosi- ja ambrahelminauhoja, vihreitä rannerenkaita, eriskummaisesti rasioihin pantuja suitsutuspuikkoja, jo edellisenä iltana nähtyjä paholaisnaamioita ja koko seinän täysi riikinkukonsulkaisia verhoja, kullattuja Buddhan kuvia, pieniä kiillotettuja alttareja, venäläisiä samovaareja turkoosikoristeisine kansineen, kiinalaisia posliiniastioita somissa kahdeksankulmaisissa bamburasioissa ja keltaisia norsunluisia ristiinnaulitunkuvia, joita tuodaan Japanista enemmän kuin muualta maailmasta, niin Lurgan sahib sanoi.

Vielä oli tomuisia mattokääröjä, jotka haisivat inhottavilta, persialaisia vesiastioita käsien pesemiseksi aterioiden jälkeen, vaskisia suitsutusmaljoja, joiden reunoissa oli omituisia peikkojen kuvia, himmeitä hopeavöitä, jotka olivat notkeita kuin tuore nahka, helmillä koristettuja hiusneuloja; kaikenlaisia aseita ja tuhansia muita outoja esineitä oli laatikoissa, kasoissa tai huiskin haiskin heiteltyinä, niin että ainoastaan Lurganin vaapperan työpöydän ympärillä oli vähän tilaa liikkua.

— Nuo tavarat eivät mitään merkitse, sanoi Kimin isäntä seuraten hänen katsettaan. — Minä ostelen niitä, kun ne ovat niin kauniita, ja joskus myyn niitä, jos ostaja minua miellyttää. Tässä pöydällä minun työni on … ainakin osa siitä.

Pöydällä välähteli aamuauringon valossa punaisia ja sinisiä ja vihreitä salamoita, joihin siellä täällä sekottui sinertävän timantin kirkas säihky. Kim avasi silmänsä selko selälleen.

— Nämä kivet ovat aivan hyviä, eikä auringonvalo niitä vahingoita. Sitäpaitsi ne ovat huokeita. Mutta toista on sairaiden kivien laita. — Hän täytti uudelleen Kimin lautasen. — Kukaan muu kuin minä ei voi parantaa sairasta helmeä ja antaa turkoosille jälleen sen sinistä väriä. Kuka hyvänsä voi opaaleja parantaa, mutta sairaalle helmelle ei voi mitään kukaan muu kuin minä. Ajattelehan, jos kuolisin! Silloin ei olisi enää ketään… Sinä et ymmärrä mitään jalokivistä. Riittää, jos voisit vähän turkoosien perille päästä … jonakin päivänä.

Hän meni kuistin toiselle puolelle, täyttääkseen suodattimesta tulevalla vedellä raskaan huokoisen saviastian.

— Haluatko juoda?

Kim nyökäytti päätänsä. Lurgan sahib, ollen noin viidentoista jalan päässä, laski kätensä saviastian reunalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli Kimin kyynärpään vieressä täytettynä melkein reunoja myöten — ja valkoisella pöytäliinalla näkyi vain ryppyjä, osoittaen mistä se oli liukunut siihen.

— Oh! sanoi Kim ällistyneenä. — Sepä oli taikatemppu.

Lurgan sahibin hymyily osoitti, että mairittelu oli häntä miellyttänyt.

— Heitä se takaisin.

— Se särkyy.

— Heitä vain, kuten sanon.

Kim viskasi sen umpimähkään. Se ei kulkenut perille asti, vaan putosi lattialle ja särkyi palasiksi. Vesi valui harvan kuistinlattian läpi.

— Minä sanoin, että se särkyisi.

— Yhdentekevää, katsohan sitä. Katsohan isointa palasta.

Se oli lattialla, ja pieni vesiläikkä oli jäljellä sen uurteessa, kimallellen kuin tähti. Kim katseli tarkkaan. Lurgan sahib laski kätensä hiljaa hänen niskaansa, siveli sitä pari kolme kertaa ja kuiskasi: — Katso! Se tulee eheäksi jälleen, pala palalta. Ensin tuo iso palanen liittyy kahteen muuhun oikealla ja vasemmalla olevaan palaseen … katso!

Vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, ei Kim olisi voinut kääntää päätänsä. Tuo pieni kosketus piti hänet kuin pihdissä, ja hän tunsi veren miellyttävästi ja nopeasti virtaavan suonissaan. Siinä, missä oli äsken ollut kolme palasta, oli nyt yksi isompi ja niiden yläpuolella koko astian hämärät hahmopiirteet. Hän saattoi nähdä kuistin sen läpi, mutta se tiheni ja tummeni jokaiselta hänen valtimonsa iskennältä. Ja kuitenkin saviastia … hän tunsi ajatusten kulkevan kovin hitaasti … astia oli ollut pirstaleina hänen edessään. Ja taas tuntui merkillinen tulinen sävähdys hänen niskassaan, kun Lurgan sahib siveli sitä.

— Katso! Nyt se muodostuu kokonaiseksi, — sanoi Lurgan sahib.

Siihen asti Kim oli ajatellut hindukielellä, mutta hän tunsi jonkin kauhistuksen vavistuttavan itseänsä ja ponnistaen, kuten uimari haikalan kidasta päästäkseen koettaa kohoutua puoleksi vedestä ylös, koetti hänkin vapauttaa mieltänsä siitä pimeydestä, joka oli nielemäisillään hänet. Ja hän turvautui pelastuksekseen … lukemaan kertomataulua englanninkielellä.

— Katso! Nyt se muodostuu kokonaiseksi, kuiskasi Lurgan sahib.

Saviastia oli ollut murskattuna … niin, murskattuna … hän ei jaksanut ajatella miten se lausuttiin kansankielellä, mutta sirpaleina se oli, kymmeninä palasina, ja kaksi kertaa kolme oli kuusi ja kolme kertaa kolme oli yhdeksän ja neljä kertaa kolme oli kaksitoista. Hän koetti epätoivoisesti jatkaa kertomataulun lukemista. Saviastian hämärät piirteet haihtuivat, niinkuin himmennys silmistä häviää, kun niitä hieroo. Siinä olivat lattialla rikkinäiset palaset, siinä vesiläikät kuivumassa auringonpaisteessa, ja kuistinlattian raosta näkyi alempana oleva valkoinen seinä … ja kolme kertaa kaksitoista oli kolmekymmentäkuusi!

— Katso, astia muodostuu kokonaiseksi, eikö niin? kysyi Lurgan sahib.

— Mutta rikkihän se on! parkaisi poika.

Lurgan sahib oli hiljaa mutissut hetken aikaa. Kim tempasi päänsä syrjään.

— Katso! Dekho! Siinä se on särkyneenä niinkuin olikin.

— Niin se on, sanoi Lurgan, katsellen poikaa tarkoin tämän hieroessa niskaansa. — Mutta sinä olet lukuisista ihmisistä ensimmäinen, joka näkee sen sillä tavalla. — Hän pyyhki leveätä otsaansa.

— Oliko sekin taas taikuutta? kysyi Kim epäluuloisesti. Polttava tunne oli poistunut hänen suonistaan, ja hän tunsi itsensä harvinaisen valppaaksi.

— Ei se ollut taikuutta. Tein sen vain nähdäkseni oliko — jalokivessä vikaa. Joskus oikein kalliit jalokivet menevät murskaksi, jos niitä pitelee kädessä ja tietää miten menetellä erikoisella tavalla. Senpä vuoksi täytyy olla varovainen, ennenkuin kiinnittää ne. Sanohan, näitkö saviastian hahmopiirteitä!

— Hetken aikaa näin. Se alkoi kasvaa niinkuin kukka maasta.

— Entä mitä sitten teit? Mitä nimittäin ajattelit?

— Oh! tiesin sen rikkoutuneen ja luullakseni sitä ajattelin … ja sehän oli rikki.

— Hm! Onko kukaan ennen tehnyt sinulle sellaista taikatemppua?

— Jos olisi, sanoi Kim, — niin luuletteko, että olisin enää antanut sellaista tehdä? Minä olisin juossut tieheni.

— Ethän nyt pelkää? Mitä?

— En.

Lurgan sahib katseli häntä yhä tarkemmin.

— Minä kysyn Mahbub Alilta, en nyt, vaan myöhemmin, mutisi hän. — Minä olen tyytyväinen sinuun, vaikka toiselta puolen tyytymätönkin. Sinä olet ensimmäinen, joka pelastit itsesi. Haluaisin tietää, mikä se oli, joka… Mutta sinä olet oikeassa. Älä ilmaise sitä … älä edes minulle.

Hän poistui hämärään myymälään ja istuutui pöydän ääreen hykerrellen käsiänsä. Tukahutettu nyyhkytys kuului erään mattokasan takaa. Siellä oli hindupoika tottelevaisena seisten päin seinää, ja laihat olkapäät kohoilivat tuskannyyhkytyksistä.

— Ah! Hän on hirmuisen kateellinen. Ihmettelenpä, yrittääkö hän uudelleen myrkyttää minua aamiaisen avulla, niin että täytyy valmistaa se kahdesti.

— Kubbee … kubbee nahin, tuli katkonainen vastaus.

— Ja mahtaako hän tappaa tämän toisen pojan?

— Kubbee … kubbee nahin (ei koskaan … ei)!

— Mitä sinä luulet hänen tekevän? kysyi hän äkkiä kääntyen Kimiin päin.

— Oh, en tiedä. Ehkä annat hänen mennä. Miksi hän tahtoi myrkyttää sinut?

— Koska hän niin pitää minusta. Ajattelehan, jos sinä pitäisit jostakusta, ja silloin joku tulisi, ja se josta sinä pidit, mieltyisi enemmän siihen vieraaseen kuin sinuun, mitä silloin tekisit?

Kim ajatteli. Lurgan uudisti kysymyksensä hitaasti kansankielellä.

— En minä myrkyttäisi häntä, sanoi Kim miettivästi. — Mutta minä pieksisin sitä poikaa … jos se poika olisi mielistynyt minun ystävääni. Mutta ensin kysyisin pojalta, oliko asia niin.

— Ah. Hän luulee kaikkien täytyvän mielistyä minuun.

— Minusta hän on aika hupsu.

— Kuuletko, kysyi Lurgan sahib nyyhkyttävältä pojalta. — Tämä sahibin poika pitää sinua pikku hupsuna. Tule tänne, ja ensi kerralla, kun olet murheellinen, älä koeta käyttää valkoista arsenikkia niin avoimesti. Varmaankin dasim-paholainen oli ruokapöydällämme tänään! Se olisi tehnyt minut sairaaksi, lapseni, ja silloin olisi joku vieras tullut jalokivien vartijaksi. Tule!

Poika-raukka tuli, silmät itkusta punaisina, esiin mattokasan takaa ja heittäysi kiihkoisasti Lurgan sahibin jalkoihin. Niin syvästi katuvaisena, että se liikutti Kimiäkin.

— Minä pidän huolta musteastioista … minä vartioin uskollisesti jalokiviä! Oh, sinä isäni ja äitini, aja pois hänet! — Hän viittasi Kimiin taaksepäin paljaalla kantapäällään.

— Ei vielä … ei vielä. Jonkin ajan perästä hän menee tiehensä. Mutta nyt hän on koulussa … uudessa madrissahissa … ja sinun täytyy olla hänen opettajansa. Pelaa jalokivipeliä häntä vastaan. Minä pidän luetteloa.

Poika kuivasi kyyneleensä heti ja juoksi myymälän perälle, josta palasi kantaen vaskitarjotinta.

— Anna ne minulle! sanoi hän Lurgan sahibille. — Anna ne omasta kädestäsi, sillä hän saattaisi sanoa, että tunsin ne ennestään.

— Hiljaa … hiljaa, vastasi mies, ja eräästä pöytälaatikosta hän otti puoli kourallista heliseviä pikkukiviä tarjottimelle.

— No nyt, sanoi poika heiluttaen vanhaa sanomalehteä, — katsele nyt niitä niin kauan kuin tahdot, vieras. Laske ne, ja jos tahdot, pitele niitä kädessäsi. Yksi silmäys riittää minulle. — Hän kääntyi ylpeänä selin.

— Mutta mikä on leikin tarkoitus?

— Kun olet laskenut ja tarkastellut niitä niin että luulet varmasti voivasi muistaa ne kaikki, minä peitän ne tällä paperilla ja sinun tulee luetella ne Lurgan sahibille. Minä kirjoitan luetteloni.

— Oho!

Kilpavaisto heräsi Kimissä. Hän kumartui astian yli. Siinä oli vain viisitoista kiveä. — Tämähän on helppoa, sanoi hän minuutin kuluttua. Toinen poika livahdutti paperin jalokivien päälle ja kyhäsi muistikirjaan oman selostuksensa.

— Tuon paperin alla on viisi sinistä kiveä: yksi iso, yksi pienempi ja kolme pientä, lateli Kim joutuisasti. — Sitten on neljä vihreätä kiveä, ja yhdessä on reikä, ja yksi keltainen läpinäkyvä kivi, ja yksi niinkuin piipunvarsi. Sitten on kaksi punaista … ja … ja minä laskin viisitoista, mutta kaksi olen unohtanut. Ei! Yksi on norsunluinen, pieni ja ruskeahko ja … ja … antakaa kun mietin…

— Yksi … kaksi, laski Lurgan sahib aina kymmeneen asti. Kim pudisti päätänsä.

— Kuulkaahan, kun minä luettelen! — huusi toinen poika vavisten mielihyvästä. — Ensiksi kaksi viallista safiiria … toinen kahden karaatin ja toinen neljän luullakseni. Neljän karaatin safiiri on murtunut yhdestä kulmasta. Sitten on mustajuovainen Turkestanin turkoosi, ja kahdessa kivessä on kirjoitusta … toisessa jumalan nimi kullattuna, ja toinen on katkennut keskeltä, otettuna vanhasta sormuksesta, enkä voi sitä lukea. Siinä ne viisi sinistä kiveä. Sitten on neljä virheellistä smaragdia, yhdessä on kaksi reikää ja yhdessä on pieniä naarmuja…

— Niiden paino? kysyi Lurgan sahib tyynesti.

— Kolme … viisi … viisi … ja neljä karaattia, luullakseni. Sitten on vanhan piipunvarren pala vihreää abmraa ja tahottu topaasi Euroopasta. Sitten burmalainen kahden karaatin rubiini, aivan virheetön, ja kahden karaatin balasrubiini, virheellinen; sitten kiinalainen norsunluuveistos, esittäen rottaa, joka imee munaa. Ja lopuksi … ahaa … kristallipallo, kiinnitetty kultalehteen, iso kuin papu.

Hän taputti käsiään lopetettuaan.

— Hän on sinun mestarisi, sanoi Lurgan sahib hymyillen.

— Huh! Hän tunsi kivien nimet, sanoi Kim punastuen.

— Koetappa uudelleen! Mutta otetaan tavallisia esineitä, sellaisia, joita kumpikin tunnemme.

He kokosivat astian täyteen kaikenlaista tavaraa myymälästä, vieläpä keittiöstä asti, ja joka kerta poika voitti, niin että Kim rupesi ihmettelemään.

— Peitä silmäni … ja anna minun tunnustella sormillani, niin silloinkin jätän sinut avosilmäisenä taakseni, uhmaili poika.

Kim polki jalkaa harmistuneena, kun poika silläkin kertaa piti sanansa.

— Jos olisi kysymyksessä ihmiset tai hevoset, sanoi hän, — pitäisin kyllä puoleni. Tämmöinen saksien ja veitsien ja pihtien käyttäminen on niin joutavaa.

— Opettele ensin ja opeta sitten, sanoi Lurgan sahib. — Tunnustatko hänet paremmaksi?

— Totta kai! Mutta kuinka hän on oppinut?

— Tekemällä monta kertaa, kunnes onnistuu täydellisesti. Se maksaa kylläkin vaivan.

Hindupoika, joka loisti mielihyvästä, taputteli jo Kimiä selkään.

— Älä ole pahoillasi, sanoi hän. — Minä kyllä opetan sinua.

— Ja minä pidän huolen siitä, että saat hyvän opetuksen, sanoi Lurgan sahib käyttäen edelleen kansankieltä. — Sillä lukuunottamatta tätä poikaa tässä — hän oli hupsu ostaessaan niin paljon arsenikkia, kun olisi saanut sitä pyytämällä minulta — paitsi tätä poikaa tässä en ole pitkiin aikoihin tavannut enemmän opettamisen arvoista. Ja vielä on kymmenen päivää, ennenkuin voit palata Nucklaoon, jossa ne eivät mitään opeta, vaikka niin paljon maksua ottavat. Meistä tulee luullakseni hyvät ystävät.

Niistä tuli kymmenen mitä hupsuinta päivää, mutta Kim oli liiaksi ihastunut ajatellakseen sitä. Aamusilla he pelasivat jalokivillä, joskus oikeilla jalokivillä, joskus taas miekka- ja tikarikasoilla ja edelleen toisinaan alkuasukasten valokuvilla. Iltapäivisin Kim istui hindupojan kanssa hiljaa jonkin mattoläjän tai varjostimen takana pitäen silmällä herra Lurganin monia ja kummallisia vieraita.

Siellä kävi pikkuruhtinaita, joiden saattomiehet yskivät ulkona kuistilla. He tulivat ostamaan merkillisiä esineitä — fonografeja ja liikkuvia leluja. Sitten kävi naisia ostamassa helminauhoja, ja miehiä, jotka Kimistä tuntuivat tulevan noiden naisten vuoksi. Kävi lähettiläitä itsenäisten tai puoli-itsenäisten ruhtinaitten hoveista; he olivat muka jättävinään helminauhoja korjattaviksi — he laskivat pöydälle tulvanaan loistavia helmiä — mutta todellisuudessa he näyttivät lainaavan rahaa äkeille maharaneille tai nuorille rajaheille. Edelleen oli babuja, joille Lurgan sahib puhui ankarasti ja juhlallisesti, mutta lopuksi antoi heille rahaa, niinhyvin kovaa hopeaa kuin seteleitäkin. Joskus tuli joukko pitkänuttuisia alkuasukasmahtailijoita, jotka keskustelivat viisaustieteestä sekä englannin- että bengalinkielellä herra Lurganin suureksi virkistykseksi. Häntä aina huvittivat uskonnolliset kysymykset.

Illan tullen saivat sekä Kim että hindupoika, jonka nimi vivahteli isännän oikkujen mukaan, selostaa tarkalleen, mitä olivat nähneet ja kuulleet, mitä johtopäätöksiä tekivät kunkin luonteeseen nähden hänen kasvoistaan, puheestaan ja eleistään ja mitä he arvelivat heidän todellisena asianaan olleen.

Illallisen jälkeen herra Lurgan käytti jonkin aikaa pukeutumisharjoituksiin, joita hän tuntui erityisesti harrastavan. Hän osasi maalata kasvoja ihmeellisen taitavasti, muuttaen ne muutamilla siveltimen kosketuksilla aivan tuntemattomiksi. Myymälä oli täynnä kaikenlaisia pukuja ja päähineitä, ja Kim puettiin vuoron perään milloin ylhäiseksi muhamettilaiseksi, milloin öljynkuljettajaksi ja kerran — ja sepä oli hauska ilta — hienon hienoksi oudhilaiseksi ylimyksen pojaksi. Lurgan sahibilla oli haukan silmä keksimään pienimmänkin virheen naamioituksessa, ja loikoillessaan vanhalla kuluneella puisella sohvalla hän selitti juurtajaksain, miten minkin kastin jäsenet puhuivat, kävelivät, yskivät tai syljeksivät ja niistivät, ja myöskin miksi he niin tekivät.

Hindupoika oli siinä leikissä kömpelö. Hänen pikku aivonsa, jotka olivat erittäin terävät, kun oli kysymys jalokivien tuntemisesta, eivät voineet mukautua, kun piti syventyä toisen sielunelämään, jotavastoin Kimissä heräsi oikea intohimo, joka sai hänet hyppimään ilosta, kun hän vaihtoi pukua ja muutti puhetapaa ja eleitä sen mukaan.

Innostuksensa houkuttelemana hän muuanna iltana tarjoutui Lurgan sahibille näyttämään, miten eräät Lahoren fakiirin oppilaat, jotka hän tunsi, pyysivät almuja maanteillä — kuinka oli puhuteltava englantilaista tai sitten markkinoille menevää punjabilaista maamiestä samoin kuin naista, jonka sattuu kohtaamaan hunnuttomana. Lurgan sahib nauroi kuollakseen ja pyysi Kimiä istumaan sellaisena alallaan puolisen tuntia — jalat ristissä, kasvot tuhalla tahrittuina ja silmät villinä tuijottaen myymäläntakaisessa huoneessa.

Silloinpa saapui kookas, pyylevä babu, jonka sukkiin peitetyt sääret hytkyivät lihavuudesta. Kim kohdisti heti häneen kokonaisen tulvan maantien roskapuhetta. Lurgan sahib katseli vierasta eikä välittänyt hänen kujeilustaan, Kimin mielipahaksi.

— Minulla olee sitä mielipidettä, sanoi babu, hitaasti sytyttäen savukkeen, — sitä mielipidettä, että näytteleminen aivan erinomainen ja tehoinen olee. Ilman että minulle puhuttu oli, pettää minua voitu olis. Kuinka pikaa hänestä jonkinlaatuinen ketjumies saattaisi tulla? Minä silloin häntä minun palvelukseen ottan.

— Siihenpä hänen juuri täytyy opiskella Lucknowissa.

— Käsketkää hänelle sitten pitää kiiru. Hyvää yötä, Lurgan. Babu meni tiehensä tallustellen hyvin lehmämäisesti.

Kun he myöhemmin luettelivat sen päivän kävijöitä, kysyi Lurgan sahib
Kimiltä, miksi hän miestä luuli.

— Jumala tietää! sanoi Kim nauraen äänellä, joka olisi ehkä Mahbub
Alin pettänyt, mutta josta helmien parantaja ei erehtynyt.

— Niinpä kyllä, Jumala sen tietää; mutta minä haluan tietää, mitä sinä luulet.

Kim vilkaisi kumppaniinsa, jonka katse näytti suorastaan pakottavan puhumaan totuutta.

— Hän … hän kaiketi tarvitsee minua, kun pääsen koulusta. Mutta, lisäsi hän tuttavallisesti, kun Lurgan sahib nyökäytti päätänsä myönnytykseksi, — enpä ymmärrä, miten hän saattaa käyttää eri pukuja ja puhua monia kieliä.

— Sinä saat oppia ymmärtämään monta asiaa myöhemmin. Hän on tietojen kerääjänä erään everstin palveluksessa. Simlassa häntä vain arvossa pidetään, ja huomattava on, ettei hänellä ole lainkaan nimeä, vaan ainoastaan numero ja kirjain, kuten meidän kesken on tapana.

— Ja onko hänenkin päästään luvattu palkinto, kuten Mah … ja muidenkin?

— Ei vielä. Mutta jos täällä istuva poika lähtisi — katsos, ovi on avoinna — erääseen puukuistiseen taloon vanhan teatterin taakse alemman basaarin luo ja kuiskaisi ikkunakaihtimien lomasta: "Hurree Chunder Mookerjee toi ne pahat uutiset viime kuussa!" saattaisi poika tuoda palatessaan vyön täyden rupeita.

— Kuinka monta? kysyi Kim kerkeästi.

— Viisisataa … tuhannen … ehkäpä niin paljon kuin ilkeäisi pyytää.

— Hyvä on. Ja kuinka kauan sellainen poika saisi elää kielimisensä jälkeen? — Hän hymyili veitikkamaisesti Lurgan sahibia päin silmiä.

— Niin, sitä kyllä sietää ajatella. Ehkäpä hän, jos olisi hyvin terävä, saattaisi sen päivän elää, mutta ei yön yli. Ei missään tapauksessa yön yli.

— No, kuinka paljon babu saa palkkaa, kun niin paljon luvataan hänen päästänsä?

— Kahdeksankymmentä, ehkäpä sata tai sataviisikymmentä rupeeta. Mutta palkka on pienin osa hommasta. Tuon tuostakin Jumala antaa syntyä ihmisiä — ja sinä olet yksi sellaisista — joilla on halu päänsä menettämisen uhallakin kuljeskella uutisia onkimassa — tänään ehkä aivan etäisistä vieraista asioista, huomenna jostakin salaperäisestä vuoristosta ja seuraavana päivänä ehkä joistakin aivan lähellä asuvista ihmisistä, jotka ovat valtiota kohtaan jollakin tavoin tuhmasti menetelleet. Sellaiset miehet ovat harvinaisia, ja niistäkin harvoista kenties vain noin kymmenen oikein kykeneviä. Niiden joukossa on minun arvosteluni mukaan tuo babu, ja se on kummallista. Kuinka suuri ja mieluinen mahtaakaan olla sellainen tehtävä, joka karaisee bengalilaisen sydämen!

— Se on totta. Mutta päivät kuluvat minusta kovin hitaasti. Minä olen vasta poika, ja tuskin kahta kuukautta on siitä, kun opin kirjoittamaan englanninkieltä. Lukea en edes vieläkään osaa sitä hyvin. Ja vuosia, pitkiä vuosia kuluu, ennenkuin pystyn edes ketjumieheksi.

— Olehan kärsivällinen, sinä koko maailman ystävä! — Kim säpsähti kuullessaan tuon nimityksen. — Soisinpa että minulla olisi muutamia niistä vuosista, jotka sinua niin kylläännyttävät. Olen koetellut sinua monessa pikkuasiassa. Tätä en unohda, kun kerron sinusta eversti sahibille. — Sitten muuttaen äkkiä puheensa englanniksi ja nauraen hartaasti hän sanoi:

— Kautta Jupiterin, O'Hara, luulen sinusta jotakin sukeutuvan, mutta sinä et saa tulla ylpeäksi etkä puhua asioista. Sinun täytyy mennä takaisin Lucknowiin ja olla hyvä poika ja pitää huolta kirjoistasi, niinkuin englantilaiset sanovat. Ehkä sitten seuraavana lupa-aikanasi voit tulla takaisin tänne.

Kim kävi alakuloiseksi.

— Tarkoitan: j o s haluat. Tiedänhän minä, minne tahtoisit mennä.

Neljä päivää myöhemmin hankittiin Kimille ja hänen pienelle matka-arkulleen paikka Kalkaan menevien tonga-rattaiden takaistuimella. Hänen toverikseen tuli tuo valasmainen babu, joka päähänsä kääritystä ripsu-shaalista huolimatta ja vaikka koettikin suojella reikäkudoksisiin sukkiin verhottuja sääriään värisi ja ähkäili aamukylmässä.

"Mistähän johtuu, että tämä mies on meikäläisiä?" ajatteli Kim katsellessaan miehen hyllyvää selkää rattaiden hytkyessä mäkeä alas.

Nämä mietteet johtivat hänet sangen mieluisiin unelmiin. Lurgan sahib oli antanut hänelle viisi rupeeta … sehän oli aika summa … ja luvannut suojelustaan, jos hän tekisi ahkerasti työtä. Aivan toisin kuin Mahbub oli Lurgan sahib puhunut hyvin laajasti häntä odottavista palkinnoista, jos hän pysyisi kuuliaisena. Ja Kim oli tyytyväinen. Jospa hänellekin suotaisiin, kuten babulle, kunnia saada kirjain ja numero … ja vielä hinta päästänsä! Kenties hän jonakin päivänä pääsisi siihen ja vielä pitemmällekin. Ehkä melkein niin suureksi kuin Mahbub Ali! Silloin hän saisi entisten kattoretkeilyjensä sijasta puoli Intiaa etsintäalakseen. Hän vakoilisi kuninkaita ja ministereitä, niinkuin hän muinoin oli Lahoressa vaaninut kaikenlaisia tavallisia ihmisiä Mahbub Alin vuoksi.

Siihen mennessä oli sittenkin sangen mieluinen Xavierin koulu aivan tuossa tuokiossa hänen edessään. Siellä olisi uusia poikia, joille osoittaa etevämmyyttään, ja siellä saisi kuulla loma-ajan seikkailuista. Nuori Martin, erään teenviljelijän poika Manipurista, oli kehunut menevänsä oikein rihlapyssyllä varustettuna sotaan murhasissejä vastaan. Saattoi niin olla, mutta eipä Martin ollut Patialassa mukana räjähdyksessä ja lentänyt pihan toiselle puolelle, eikä hän ollut liioin…

Kim viehättyi itsekseen kertailemaan viimeisten kolmen kuukauden seikkailuja. Hän voisi varmasti nolata koko Xavierin, vieläpä isommatkin pojat, jotka jo partaansa ajelivat, jos hän vain saisi jutella kaikki. Mutta eihän se tietenkään käynyt päinsä. Hänenkin päästään tarjottaisiin aikanaan palkinto, niinkuin Lurgan sahib oli vakuuttanut, ja jos hän nyt lörpöttelisi, ei sitä hintaa milloinkaan pantaisi. Ja lisäksi eversti Creighton hylkäisi hänet, ja hän joutuisi Lurgan sahibin ja Mahbub Alin vihoihin … siksi lyhyeksi ajaksi, minkä hän vielä saisi elää.

"Ja silloin menettäisin kalan vuoksi Delhin", päätteli hän sananparrella. Hänen täytyi unohtaa lupa-aikansa (ja olisihan aina tilaisuus sepitellä seikkailuja), ja sitten oli työskenneltävä, kuten Lurgan sahib oli neuvonut.

Kaikista Xavieriin rientävistä pojista ei yksikään ollut niin täynnä hyviä aikomuksia kuin Kimball O'Hara, joka ajaa hyryytteli Umballasta istuen Hurre Chunder Mookerjeen takana, jonka nimeksi oli kansatieteellisen tutkimusretkikunnan kirjoissa merkitty R 17.

Ja jos lisäinnostusta tarvittiin, antoi babu kyllä sitä. Syötyään vahvan aterian Kalkassa hän puheli lakkaamatta. Oliko Kim matkalla kouluun? Silloinpa hän, joka oli saavuttanut maisterin arvon Kalkutan yliopistossa, kykeni selittämään opiskelemisen etuja. Voisi saavuttaa ansiomerkkejä opiskelemalla ahkerasti latinaa ja Wordsworthin Excursion teosta (kaikki tämä oli hepreaa Kimille). Oli ranskankielikin tärkeätä, ja parasta ranskaa kuuli Chandernagoressa lähellä Kalkuttaa. Niinikään saattoi edistyä hyvin, kuten hänelle itselleen oli luonnistanut, tutustumalla pariin näytelmään, nimiltään Lear ja Julius Caesar, joita tutkijat hyvin suosivat. Learissa ei ollut niin paljon historiallisia viittauksia kuin Julius Caesarissa. Kirja maksoi neljä annaa, mutta käytetyn voi saada Bow-basaarista kahdella annalla.

Mutta vieläkin tärkeämpää kuin nämä tai muut kuuluisat kirjailijat oli piirustus ja maanmittaustiede. Se, joka oli niissä suorittanut tutkintonsa, osasi pelkästään kulkemalla jonkin seudun läpi, mukanaan kompassi ja vesivaaka ja terävä silmä, laatia siitä maasta kuvan, jonka voi myydä korkeasta hinnasta. Mutta kun joskus oli vaikea kuljettaa matkassaan mittausketjua, oli parasta opetella tuntemaan tarkoin oman astuntansa askelpituus, niin että jos sattui olemaan välineiden puutteessa, saattoi kuitenkin mitata välimatkoja. Ja tuhansien askelten laskemiseen taas oli Hurre Chunder huomannut parhaaksi rukousnauhan, jossa oli kahdeksankymmentäyksi tai satakahdeksan helmeä, sillä se oli "monikertaan jaollinen lukuisiin kerrottaviin". Puhujan laveasta englanninkielisestä puhemongertelusta huolimatta sai Kim kuitenkin selville sen pääsuunnan, ja se huvitti häntä hyvin suuresti. Olihan siinä uusi taito, jonka voi painaa muistiinsa, ja katsellessaan eteensä avautuvaa avaraa maailmaa tuntui hänestä, että kuta enemmän sitä oppi tuntemaan, sen parempi.

Haasteltuaan ainakin puolitoista tuntia sanoi babu: — Minä toivon jonakin päivänä saada oikein virallisesti nauttia sinun tutustumisella. Ad interim (sillä välin), jos niin saan sanoa, minä tahdon antaa sinulle tämä betel-rasia, joka olee sangen arvokas esine ja maksoi minun kaksi rupee siitä vasta neljä vuotta.

Se oli huokea sydämenmuotoinen messinkikotelo, jossa oli kolme osastoa betelpähkinän, [Areca-palmupuun hedelmä, joita itämailla yleisesti pureskellaan] sitruunamehun ja pan-lehtien käyttämistä varten. Tällä kertaa siinä oli pieniä lääkepalleropulloja.

— Tämän minä sinulle lahjoan palkintoon siitä, että näyttelit sen pyhän miehen osan. Näetkös, sinä nuori olet ja luulet että sinä elät iankaikkiseen etkä ota huolen ruumiistasi. On hyvin paha mennä sairauteen aivan kesken toimia. Minä rakastan lääkkeet, ja niillä myöskin mukavasti parantaa köyhät ihmiset. Nämä oleevat hyvät viraston lääkkeet — kiinapulveria ja sellaista. Annan tämän sinulle muisto. Nyt hyvästi. Minulla olee yksittäinen tärkeä tehtävä täällä tien lähellä.

Hän livahti Umballan tiellä ajoneuvoista hiljaisesti kuin kissa, huusi ohikulkevan ekka-ajurin ja keikutti sillä tiehensä, joll'aikaa Kim mykistyneenä hypisteli messinkirasiaa.

* * * * *

Selvitys jonkun pojan opiskelusta huvittaa hyvin vähän muita kuin hänen omia vanhempiansa, ja kuten tiedämme, Kim oli orpo. Xavierin koulun kirjoissa on merkittynä, että selostus Kimin edistyksestä lähetettiin joka lukukauden lopussa eversti Creightonille ja isä Viktorille, jotka säännöllisesti suorittivat maksun hänen puolestaan. Edelleen on samoissa kirjoissa mainittu, että hän osoitti suuria taipumuksia matemaattisiin opintoihin samoin kuin karttojen piirustamiseen sekä että hän sai siitä palkinnoksi kaksiniteisen kirjan, hinta yhdeksän rupeeta kahdeksan annaa. Samana lukukautena hän oli mukana Xavierin koulun jalkapallojoukkueessa pelaamassa Allyghurin muhamettilaisen koulun joukkoa vastaan, ollen silloin neljäntoista vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen. Samoihin aikoihin hänet myöskin rokotettiin uudelleen (josta päättelemme, että Lucknowissa oli taas liikkunut isorokko).

Erään vanhan oppilasluettelon reunaan on lyijykynällä merkitty, että häntä on rangaistu useita kertoja "keskustelusta sopimattomien henkilöiden kanssa", ja hän näyttää kerran saaneen ankaran rangaistuksen siitä, että "kokonaisen päivän viipyi poissa kerjäläisen kanssa". Se tapahtui silloin, kun hän kiipesi portin yli ja kulutti koko päivän Goomteen äyräillä koettaen taivuttaa laamaa tulemaan mukaansa seuraavana loma-aikana edes yhdeksi kuukaudeksi kuljeksimaan tai sitten edes lyhyeksi viikoksikaan. Mutta laama vastusti sitä kivenkovaan, väittäen ettei vielä ollut aika tullut. Kimin tehtävänä, sanoi vanha mies heidän syödessään leivoksia, oli hankkia itselleen kaikki se viisaus, minkä sahibit voivat antaa, ja sittenhän saataisiin nähdä.

Ystävyyden käsi lienee jollakin tavoin sentään siirtänyt syrjään onnettomuuden ruoskan, sillä kuutta viikkoa myöhemmin on merkitty Kimin suorittaneen "hyvin ansiokkaasti" tutkinnon maanmittauksen alkeissa, ollen vasta viidentoista vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen. Siitä alkaen kirjat eivät enää mitään mainitse eikä hänen nimeänsä sinä vuonna näy niiden luettelossa, jotka pääsivät Intian tutkimusosaston palvelukseen, mutta sen sijaan on merkitty: "Siirretty sopimuksen mukaan."

Noiden kolmen vuoden kuluessa poikkesi laama useita kertoja Tirthankerin temppeliin Benaresissa, ehkäpä joka kerta vähän ohkaisempana ja hiukan keltaisempana, mutta aina ystävällisenä ja lempeänä. Joskus hän tuli etelästä päin Tuticorinista, josta ihmeelliset tulilaivat kulkevat Ceyloniin, ja siellähän kaikki papit osaavat palikieltä; väliin hän taasen tuli vihreästä lännestä, missä Bombayn lähistöllä kohoaa tuhatkin puuvillatehtaiden savutorvea; ja kerran hän saapui pohjoisesta, jonne oli kulkenut kahdeksansataa mailia puhellakseen päivän Ihmeitten talon kuvienhoitajan kanssa.

Sinne hän astui viileään, leikkauksilla koristettuun marmorikammioonsa — temppelin papit olivat hyvin ystävällisiä vanhukselle — pesi pois matkan pölyt, toimitti rukouksensa ja lähti jälleen Lucknowiin, jonne hän jo huoletta osasi kulkea junalla kolmannen luokan vaunussa. Oli merkillepantavaa, kuten hänen etsijäystävänsä huomautti pääpapille, että hän sieltä palatessaan aina joksikin aikaa lakkasi murehtimasta virtansa katoamista tai kuvailemasta Olevaisuuden pyörää ja sensijaan mieluummin ylisti jonkun salaperäisen chelan kauneutta ja viisautta, jonka vertaista kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt.

Niin, hän oli seurannut Siunatun jalkain jälkiä kautta koko Intian (johtajalla on vieläkin tallella peräti ihmeellinen selostus hänen retkistänsä ja mietiskelyistään). Ei ollut elämässä enää muuta jäljellä kuin Vasaman virran löytäminen. Hänelle oli kuitenkin unissa näytetty, että siinä yrityksessä ei voinut toivoakaan menestystä, jollei etsijällä ollut mukanansa juuri se chela, joka oli määrätty sen toteuttamiseen ja joka oli syvästi viisas, harjaannutettu samanlaisessa viisaudessa kuin kuvien hoitaja. Esimerkiksi (tässä tuli esiin nuuskarasia, ja ystävälliset Jain-papit hiljenivät kiireisesti kuuntelijoiksi):

— Hyvin kauan aikaa sitten, kun Devadatta oli Benaresin kuninkaana — kuunnelkoot kaikki Jatakaa! — kuninkaan metsästäjät vangitsivat norsun ja kiinnittivät sen jalkaan kiusallisen rautarenkaan, ennenkuin se pääsi murtautumaan vapauteensa. Tätä se koetti ihan hurjistuneena irrottaa ja rientäen sinne tänne metsissä pyyteli toisia norsuja kiskomaan sitä pois. Kukin vuorostaan koetteli väkevällä kärsällään sitä irrottaa, mutta se ei onnistunut. Lopuksi ne kaikki sanoivat olevan mahdotonta murtaa rengasta voimalla. Mutta pensastossa makasi päivän vanha vielä nuoskea norsun vasikka, jonka emo oli kuollut. Unohtaen oman tuskansa sanoi kahlehdittu norsu: "Jollen auta tätä imevää vasikkaa, joutuu se tallattavaksemme."

— Ja niinpä se asettui suojelemaan pientä olentoa, asettaen voimakkaat jalkansa varustukseksi liikehtivää laumaa vastaan, ja pyysi maitoa muutamalta lempeältä naaraalta. Ja vasikka kasvoi, ja kahlehdittu norsu oli sen oppaana ja turvana. Nytpä tiedämme, että norsun kasvuaika — kuunnelkoot kaikki Jatakaa! — on kolmekymmentäviisi vuotta, kunnes se pääsee täysiin voimiin, ja kolmekymmentäviisi sadeaikaa kahlehdittu norsu suojeli nuorempaa, jolla välin rengas syöpyi syvemmäksi sen jalkaan.

— Sitten eräänä päivänä nuorempi norsu näki puoleksi jalkaan painuneen rautakahleen ja kysyi vanhemmalta: "Mikä tuo on?" — "Sepä on juuri suruni aihe." — Silloin nuorempi ojensi kärsänsä ja silmänräpäyksessä poisti renkaan, sanoen: "Määrätty aika on tullut." — Ja siten hyvä norsu, joka oli kärsivällisesti odottanut ja tehnyt hyvää, vapautettiin, kun aika oli tullut, ja vapauttajana oli sama nuori norsu, jota hoitaakseen se oli joukosta eronnut — kuunnelkoot kaikki Jatakaa! — sillä norsu oli Ananda, ja nuori norsu, joka kahleen mursi, ei ollut kukaan muu kuin Mestarimme itse…

Laama heilutteli päätänsä hiljaa ja hypistellen rukousnauhaansa selitti, kuinka nuori norsu oli vapaa ylpeyden synnistä. Se oli juuri niin nöyrä kuin eräs chela, joka nähdessään mestarinsa istuvan tomussa Tiedon porttien ulkopuolella hypähti portin yli (vaikka se oli lukittu) ja painoi mestaria sydäntään vasten keskellä korskeata kaupunkia. Suuri oli oleva sellaisen mestarin ja sellaisen chelan palkka, kun aika oli tullut heidän molempain etsiä vapautta yhdessä!

Tähän tapaan laama haasteli kulkiessaan ristiin rastiin Intian läpi hiljaa ja huomaamatta. Muuan teräväkielinen vanha nainen, joka asui Saharunporen hedelmätarhojen läheisyydessä, piti häntä kunniassa niinkuin profeettaa. Mutta laama ei suinkaan asunut kaikkien katseltavana. Pihan puolella, missä kyyhkyset kujersivat, hän mieluimmin istui, ja hänen emäntänsä pani syrjään hyödyttömän hunnun ja laverteli kaikenmoisia hengistä ja haltioista, joita tunnettiin kotona Kulussa, ja vielä syntymättömistä lastenlapsistansa, muistellen samalla sitä suupalttia poikaa, joka oli puhunut hänelle leiripaikalla.

Kerran laama myös yksinään poikkesi suurelta valtatieltä Umballan alapuolella samaan kylään, jonka pappi oli antanut hänelle oopiumia. Mutta lempeä taivas, joka suojelee vilpittömiä, johti hänet hämärässä viljavainioiden lävitse, ja niinpä hän yhtäkkiä hajamielisenä ja mitään aavistamatta seisoi vanhan sotilaan ovella. Täälläpä oli syntyä vakava väärinkäsitys, sillä vanha sotilas kysyi häneltä, miksikä Tähtien Ystävä oli yksin kulkenut samaa tietä, vain kuutta päivää varemmin.

— Se ei vai olla mahdollista, sanoi laama. — Hän on palannut oman kansansa luokse.

Hän istui juuri tuossa nurkassa tarinoiden hauskoja juttuja vain viisi yötä sitten, väitti hänen isäntänsä. — Tosin hän hävisi jotenkin äkkiä aamun koitteessa, puheltuaan hullutuksia poikani tyttären kanssa. Hän on kasvanut nopeasti, mutta yhä hän on sama tähtien ystävä, joka ennusti aivan oikein sodasta. Oletteko eronneet toisistanne?

— Olemme ja emme, vastasi laama. — Emme ole lopullisesti eronneet, mutta aika ei ole vielä tullut meidän lähteä yhdessä Tielle. Hän on viisautta oppimassa. Meidän täytyy odottaa.

— Yhdentekevää … mutta jollei poika ollut sama, mitenkä hän sittenkin alituisesti puheli sinusta?

— Ja mitä hän haastoi? kysyi laama innokkaasti.

— Hyviä sanoja — satakin tuhatta — että sinä olet hänen isänsä ja äitinsä ja kaikkea muuta. Vahinko, ettei hän halua kuningattaren palvelukseen. Hän on peloton poika.

Nämä uutiset hämmästyttivät laamaa, joka ei silloin vielä tiennyt, kuinka uskollisesti Kim piti Mahbub Alin kanssa tekemänsä sopimuksen, joka eversti Creightonin oli ollut pakko vahvistaa…

— Ei ole syytä estää nuorta ponia leikistänsä, sanoi hevoskauppias, kun eversti huomautti, että kuljeskeleminen loma-aikana sinne tänne Intiassa oli sopimatonta. — Jollei hän saa lupaa mennä ja tulla mielensä mukaan, menee hän kiellosta huolimatta. Kukapa sitten saa hänet kiinni? Uskokaa minua, eversti sahib, vain kerran tuhannessa vuodessa syntyy hevonen, joka on niin sovelias siihen leikkiin kuin tämä meidän varsamme. Ja me tarvitsemme miehiä.