Kim: Koko maailman pikku ystävä

by Rudyard Kipling

X

Lurgan sahib ei lausunut mielipidettänsä yhtä suoraan, mutta hänen neuvonsa oli sama kuin Mahbubinkin, ja asian ratkaisu oli hyvä Kimille. Hän tiesi nyt menetellä paremmin kuin ensimmäisellä kerralla lähtiessään Lucknowista alkuasukkaan puvussa, ja jos Mahbub oli kirjeen saavutettavissa, lähti hän tavallisesti tämän luokse ja suoritti tarvittavat muutokset hevoskauppiaan huolellisen valvonnan alaisena.

Jos pieni englantilainen maalirasia, jota hän käytti karttojen värittämiseen koulussa, olisi osannut kertoa näistä lomapäivien vietoista, olisi Kim karkotettu koulusta. Kerran hän Mahbubin seurassa matkasi kauniiseen Bombayn kaupunkiin saakka; mukanaan heillä oli kolme vaunullista raitiotiehevosia, ja Mahbub oli vähällä taipua, kun Kim ehdotti, että viiletettäisiin dhow-purrella Intian valtameren yli ostamaan arabialaisia ratsuja, joista saisi paremman hinnan kuin kabulihevosista, mikäli hän oli kuullut eräältä mieheltä, joka tunsi kauppias Abdul Rahmanin hommia.

Kim oli mukana tuon suuren kauppiaan luona tarjotuilla päivällisillä, joihin Mahbub ja muutamat toiset muhamettilaiset olivat kutsutut. He palasivat Karachin kautta meritse, jolloin Kim sai ensimmäisen kerran maistaa merikipua, istuessaan rannikkohöyrylaivan keulaluukulla; hän luuli tosissaan joutuneensa myrkytetyksi. Babun mainio lääkerasiakaan ei hyödyttänyt mitään, vaikka Kim oli sen Bombayssa uudelleen lääkkeillä täyttänyt.

Mahbubilla oli liikeasioita Quettassa. Täällä Kim tosiaan ansaitsi leipänsä, niinkuin Mahbub myönsi, ja ehkäpä enemmänkin, työskennellessään neljä hauskaa päivää muutaman lihavan virastokersantin keittiöpoikana. Tämän virkahuoneesta hän nimittäin sopivana hetkenä otti pienen muistiinpanokirjan, jonka sisällyksen hän jäljensi — se näytti koskevan vain kameeli- ja karjakauppoja — maaten ulkona kuunvalossa erään ulkorakennuksen takana helteisenä yönä. Sitten hän palautti muistikirjan paikoillensa ja Mahbubin neuvosta lähti paikasta palkkaa saamatta, yhtyen hänen seuraansa kuuden mailin päässä kaupungista, mukanaan tarkka jäljennös mainitusta kirjasta.

— Tuo sotilas on vähäpätöinen saalis, selitti Mahbub Ali, — mutta aikanaan saamme kai suuremman. Hän vain myy härkiä kahdenlaisin hinnoin, pitäen toista hintaa itselleen ja toista hallitusta varten, enkä minä katso sitä suureksikaan synniksi.

— Miksi en olisi saanut ottaa tuota kirjaa mukaani?

— Hän olisi pelästynyt ja ilmoittanut kaikki esimiehillensä. Silloin olisimme ehkä menettäneet koko joukon uusia kiväärejä, joita pyritään Quettasta lähettämään pohjoiseen. Peli on niin laaja, että siitä voi kerrallaan nähdä vain pienen osan.

— Ohoh! sanoi Kim ja tyytyi siihen. Tämä tapahtui monsuunilupa-aikana, sen perästä kun hän oli saanut palkinnon matematiikan kokeissa.

Joululomaa hän vietti — lukuunottamatta kymmentä päivää, jotka käytti yksityisiin huvituksiinsa — Lurgan sahibin luona, missä hän enimmäkseen istui loimuavan lieden ääressä, kun Jakko-tie oli neljän jalan syvyisen lumikerroksen peittämä sinä vuonna; ja kun hindulaispoika oli mennyt naimisiin, auttoi Kim isäntäänsä helmien pujottelussa rihmoihin. Tämä opetti hänelle ulkoa useita lukuja Koraanista, kunnes hän oppi ne esittämään oikein mullahin tapaan. Sitäpaitsi hän selitti Kimille kotimaisten lääkkeiden nimiä ja ominaisuuksia sekä loitsuja, joita lääkkeitä annettaissa lausuillaan. Ja iltaisin hän kirjoitteli loitsulukuja pergamentille. Ne olivat huolellisesti tehtyjä pentagrammipiirroksia, otsikkoinaan paholaisten nimiä — Murran ja Awan, kuninkaitten kumppanin — jotka tekstattiin haaveellisiksi koukerokoristeiksi kulmiin.

Tärkeämpää oli kuitenkin hänen neuvontansa, kuinka Kimin oli pidettävä huolta ruumiillisesta terveydestään, paranneltava kuumekohtauksia ja kokoiltava yksinkertaisia lääkeaineita taipaleeltansa. Viikkoa ennen loman loppua lähetti eversti Creighton sahib, ja se oli kohtuutonta, Kimille kirjoitetun tutkintopaperin, jonka kysymykset koskivat vain teitä, mittaketjuja, kulmia ja muita sellaisia seikkoja.

Seuraavana loma-aikanansa hän matkaili Mahbubin kanssa ja oli muuten sillä retkellä menehtyä janoon, ratsastaessaan kameelilla hiekka-aavikon halki salaperäiseen Bikaneerin kaupunkiin, missä kaivot ovat neljänsadan jalan syvyisiä ja kauttaaltaan kameelinluilla sisustettuja. Tämä retki ei ollut Kimin mielestä lainkaan huvittava, sillä vastoin sopimusta eversti käski hänen laatia tuon omintakeisen, muureilla ympäröidyn kaupungin kartan, ja kun muhamettilaisen hevospojan ja piipunsytyttäjän ei hevin sovi vetää maanmittariketjuja itsenäisen vieraan valtakunnan pääkaupungin katuja pitkin, oli Kimin pakko mitata kaikki välimatkat askelillansa ja rukousnauhan avulla. Hän käytti kompassia ilmansuuntien selville saamiseksi tarpeen mukaan … etupäässä pimeän tultua, kun kameelit oli ruokittu … ja pienen maalikotelonsa avulla, jossa oli kuutta väriä ja kolme sivellintä, hän sai aikaan kartan, joka jossakin määrin muistutti Jeysalmirin kaupunkia. Mahbub nauroi makeasti ja neuvoi häntä laatimaan myöskin kirjallisen selostuksen, ja Kim ryhtyikin työhön, käyttäen siihen suuren tilikirjan takasivua, jota Mahbub säilytti tilavassa satulalaukussansa.

— Sen pitää sisältää kaikki mitä olet nähnyt tai kosketellut tai miettinyt. Kirjoita niinkuin Jang-i-Lat sahib itse olisi salaa tullut suuren armeijan etunenässä valmiina hyökkäämään.

— Kuinka suuren armeijan?

— Oh, noin puolisataatuhatta miestä voisi olla matkassa.

— Hullutusta! Muistappa, kuinka harvassa ja huonoja aavikon kaivot ovat. Ei edes tuhatta janoista miestä pääsisi läheskään tänne asti.

— Kirjoita se sitten. Samoin kaikki vanhat muurinmurtumat, ja mistä polttopuita on hakattu, ja millainen kuningas on luonteeltaan ja mielialaltaan. Minä viivyn täällä, kunnes kaikki hevoseni ovat myydyt. Vuokraan huoneen portin läheisyydestä, ja sinä saat olla minun kirjanpitäjäni. Ovessa on hyvä lukko.

Tuo helposti tunnettavalla Xavierin koulun käsialalla kyhätty selostus ja ruskealla, keltaisella ja sinitäplillä maalattu kartta oli esillä vielä muutama vuosi sitten (muuan huolimaton virkamies liitti ne E 23:n muistiinpanoihin hänen toiselta Seistanin-retkeltään), mutta nyttemmin lienevät sen lyijykynämerkinnät jo hivuneet jokseenkin pilalle. Kim tulkitsi sen Mahbubille hikoillen öljylampun valossa heidän paluumatkansa toisena päivänä. Pathanilainen nousi ja kumartui satulalaukkujensa puoleen.

— Tiesin, että sinä ansaitsisit siitä kunniapuvun, ja senpä vuoksi varustin sellaisen valmiiksi, sanoi hän hymyillen. — Jos minä olisin Afganistanin emiiri (ja jonakuna päivänä ehkä kohtaamme hänetkin), niin täyttäisin suusi kullalla.

Hän laski puvun asianomaisen kunnioittavasti Kimin jalkoihin. Siihen kuului kullalla kirjailtu peshawurilainen suippolakki ja iso turbaaniside, joka päättyi leveään kultapäärmeeseen; edelleen delhiläinen kirjailtu nuttu, valkoisen paidan päälle pujotettava, ja punotulla silkkivyöllä varustetut vihreät housut sekä, ettei mitään puuttuisi, venäläiset nahkalipposet, jotka tuoksuivat ihastuttavilta ja viehättivät poikaa teikarimaisesti kipristetyillä kärjilläänkin.

— Näihin vaatteisiin pukeutuminen keskiviikkona aamulla on hyväenteistä, sanoi Mahbub juhlallisesti. — Mutta emme saa unohtaa, että maailmassa on kelvottomia ihmisiä. Tässä!

Huipuksi kaikelle tuolle loistolle, joka oli Kimin jo ilahduttanut aivan sanattomaksi, hän antoi nikkelöidyn, .450 automaattirevolverin, jossa oli helmiäisestä tehty perä.

— Olin aikonut ottaa pienireikäisemmän, mutta muistin, että valtion aseiden luodit sopivat tähän. Niitä voi aina saada, varsinkin rajan takaa. Nousehan ja anna minun katsoa. Hän taputti Kimiä olalle. — Älä milloinkaan väsy, pathanilainen! Ooh, kuinka monet sydämet sinä murratkaan! Oh, noita silmiä, kun ne ripsien alta sivulleen vilkuvat!

Kim kääntelehti, ojentautui ja tunnusteli vaistomaisesti viiksiään, jotka juuri olivat esiin puhkeamassa. Sitten hän kumartui Mahbubin jalkoihin, asianmukaisesti taputellakseen niitä vapisevilla käsillään kiitollisuutensa ilmaisemiseksi; hänen sydämensä oli liian täynnä, jotta hän olisi saanut mitään sanoiksi. Mahbub ehkäisi hänet ja syleili häntä.

— Poikani, haastoi hän, — tarvittaisiinko sanoja meidän kesken? Mutta eikö tuo pieni ampuma-ase ole ihastuttava? Kaikki kuusi panosta tulevat kädenkäänteessä ulos. Sitä säilytetään povessa aivan lähinnä ihoa, jotta se niin sanoakseni pysyy voiteessa. Älä milloinkaan pane sitä muualle. Ja jos Jumala tahtoo, ammut jonakuna päivänä sillä miehen.

— Hai mai! sanoi Kim alakuloisesti. — Jos sahib surmaa miehen, hirtetään hänet vankilassa.

— Se on totta, mutta jo askeleenkin päässä rajan toisella puolen ovat ihmiset viisaampia. Pane se talteen, mutta täytä se ensiksi. Mitäpä hyötyä olisi syöttämättömästä pyssystä?

— Kun menen takaisin madrissahiin, minun täytyy palauttaa se. Siellä ei sallita pitää ampuma-aseita. Säilytätkö sinä sitä minulle?

— Poikani, minua kylläännyttää madrissah, jossa käytetään parhaat vuodet sellaisen opettamiseen, mitä oppii vain elämässä. Sahibien hupsuudella ei ole pontta eikä perää. Mutta olkoon niinkin. Ehkäpä tuo kirjallinen selostuksesi vapauttaa sinut enemmästä orjuutuksesta, ja Jumala tietää, että me tarvitsemme yhä enemmän miehiä peliin.

He jatkoivat matkaansa suu tiukasti kiinni puristettuna lentohiekan varalta, suola-aron poikki Jodhporeen, missä Mahbub ja hänen solakka veljenpoikansa Habib-Ullah tekivät kauppoja. Täältä Kim lähti sitten allapäin toisen luokan vaunussa Xavieriin eurooppalaisessa asussaan, joka oli käymässä liian ahtaaksi. Kolme viikkoa myöhemmin eversti Creighton, katsellessaan ja ylistellessään tiibettiläisiä tikareita Lurganin myymälässä, tapasi Mahbub Alin, joka kävi hänen kimppuunsa aivan kapinallisena; vieläpä Lurgan sahib oli hänellä varaväkenä.

— Poni on jo kasvatettu täysin valmiiksi, suistettu ja taltutettu, sahib. Tästä alkaen se joka päivä menettää vikkelyyttänsä, jos sitä pidetään tiukalla. Päästäkää ohjakset kaulalle ja antakaa mennä, sanoi hevoskauppias. — Me tarvitsemme häntä.

— Mutta hän on niin nuori, Mahbub, vasta kuudentoista … eikö olekin?

— Kun minä olin viisitoistavuotias, olin ampunut ensimmäisen mieheni ja saanut ensimmäisen poikani, sahib.

— Te vanha parantumaton pakana! — Creighton kääntyi Lurganin puoleen. Tämän musta parta nyökäytti myöntävästi afgaanilaisen punaisen parran heiluntaan.

— Minä olisin jo kauan aikaa sitten käyttänyt häntä, sanoi Lurgan. — Kuta nuorempi, sen parempi. Sentähden panenkin tavallisesti jonkun lapsen vartioimaan arvokkaimpia jalokiviäni. Te lähetitte hänet minulle koeteltavaksi. Koettelin häntä joka tavalla, hän on ainoa poika, jota en ole voinut saada näkemään.

— Kristallissako vai musteastiassa? — kysyi Mahbub.

— Ei. Käteni vaikutuksen alaisena, niinkuin kerroin. Sellaista ei ole milloinkaan ennen tapahtunut. Se merkitsee, että hän on kyllin voimakas saadakseen kenet hyvänsä tekemään mitä hän tahtoo, vaikka te ehkä pidätte tätä turhana juttuna, eversti Creighton. Ja tämä tapahtui jo kolme vuotta sitten. Senjälkeen olen opettanut hänelle koko joukon lisää. Minusta te nyt tuhlaatte pojan aikaa.

— Hm! Ehkä olette oikeassa. Mutta kuten tiedätte, nykyään ei ole kartoitustyötä antaa hänelle.

— Laskekaa hänet liikkumaan vapaasti, keskeytti Mahbub. — Eihän kukaan sälytä varsalle aluksi raskaita kuormia.

Antakaa hänen seurata karavaaneja, niinkuin valkoiset kameelivarsamme … onnen kaupalla. Ottaisin hänet itse, mutta…

— Meillä on etelässä pieni tehtävä, jossa hän saattaisi olla parhaiten hyödyksi, sanoi Lurgan omituisen säyseästi, katsellen alaspäin.

— Se on E 23:n huostassa, virkahti Creighton nopeasti. — Hänen ei sovi sinne lähteä. Sitäpaitsi hän ei osaa puhua turkia.

— Selittäkää hänelle vain niiden kirjeiden muoto ja haju, joita tahdomme, niin hän tuo ne, — väitti Lurgan.

— Ei. Siihen tarvitaan mies, — päätti Creighton.

Kysymyksessä oli kiperä juttu: vakuuttamaton, ärsyttävä kirjeenvaihto, toisella puolen henkilö, joka piti itseänsä koko maailman korkeimpana auktoriteettina kaikissa muhamettilaista uskontoa koskevissa asioissa, ja toisella puolen erään kuninkaallisen suvun nuori jäsen, joka oli joutunut syytteeseen naisten ryöstämisestä brittiläisellä alueella. Muhamettilainen arkkipiispa oli ollut mahtipontinen ja röyhkeä, ja nuori prinssi oli vain nyrpeä etuoikeuksiensa supistamisesta, mutta mitään syytä ei ollut hänen jatkaa kirjeenvaihtoa, joka minä päivänä hyvänsä voisi toimittaa hänet vaikeuksiin. Yksi kirje olikin saatu siepatuksi, mutta sen ottaja oli myöhemmin löydetty kuolleena tiepuolesta, arabialaisen kauppiaan asussa, kuten E 23, joka jatkoi työtä, oli ilmoittanut.

Nämä seikat ja eräät muut, joita ei käy ilmaiseminen, saivat sekä
Mahbubin että Creightonin pudistamaan päätänsä.

— Antakaa hänen matkustella punaisen laamansa seurassa, esitti hevoskauppias ilmeisesti vastahakoisena. — Hän pitää tuosta vanhasta miehestä, ja hän voi oppia ainakin käyttämään rukousnauhaa välimatkoja mitatessaan.

— Olen ollut hiukan tekemisissä vanhuksen kanssa … kirjeellisesti, sanoi eversti Creighton hymyillen itsekseen. — Minne hän matkustelee?

— Sinne tänne pitkin maata, kuten jo kolmen vuoden kuluessa. Hän etsii parantavaa virtaa. Jumalan kirous kaikille … Mahbub malttoi mielensä. — Asuntoansa hän lepoaikoinaan pitää Tirthankerin temppelissä tai Buddh-Gayassa. Väliin hän pistäytyi madrissahissa tapaamassa poikaa, niinkuin tiedämme, koska poikaa on pari kolme kertaa rangaistu siitä. Hän on kaistapää, mutta silti rauhallinen mies. Olen tavannut hänet joskus. Myös babu on ollut tekemisissä hänen kanssaan. Olemme pitäneet silmällä häntä kolme vuotta. Punaiset laamat ovat siksi harvinaisia Intiassa, että heidän jälkiänsä voi seurata.

— Babut ovat merkillisiä, sanoi Lurgan mietteissään.

— Tiedättekö, mitä Hurree babu todenperään tahtoo. Hän haluaa päästä jäseneksi Kuninkaalliseen Tiedeseuraan kansatieteellisten tutkimustensa perusteella. Minä kerroin hänelle laamasta kaikki, mitä olin Mahbubilta ja pojalta kuullut, ja arvatkaas, Hurree babu lähti silloin Benaresiin, varmaankin omalla kustannuksellaan.

— Sitä en luule, sanoi Creighton lyhyesti. Hänpä olikin maksanut Hurreen matkakustannukset, ollen utelias tietämään, mitä lajia miestä laama oikein oli.

— Ja hän on kääntynyt laaman puoleen useaan kertaan näiden muutaman vuoden kuluessa, saadakseen tietoja hänen uskonnostaan, henkitansseista, loitsuista ja taikatempuista. Pyhä neitsyt! Minä olisin voinut jo vuosia sitten selittää ne kaikki hänelle. Luulenpa Hurree babun käyvän liian vanhaksi meidän retkeilyihimme. Hän kokoilee mieluummin kaikenlaisia tietoja tavoista ja vanhoista käytännöistä. Niin, hän tahtoo päästä Tiedeseuran jäseneksi.

— Hurree luulee pojasta hyvää, eikö niin?

— Kyllä tosiaankin … me vietimme useita hauskoja iltoja täällä yhdessä … mutta luullakseni olisi hyödytöntä antaa hänen olla Hurreen mukana kansatieteellisessä osastossa.

— Eipä niinkään, kun on kysymyksessä ensimmäisten kokemuksien hankkiminen. Mitä pitäisitte siitä, Mahbub? Antaa pojan aluksi seurata laamaa kuusi kuukautta. Sen perästä voimme nähdä. Hän saavuttaa kokemusta.

— Hänellä on jo sitä, niinkuin kalalla vedestä, jossa se ui. Mutta joka tapauksessa on hyvä vapauttaa hänet koulusta.

— Olkoon sitten niin, sanoi Creighton, puolittain itsekseen. — Menköön laaman seurassa, ja jos Hurree babu huolii pitää heitä silmällä, sitä parempi. Hän ei saata poikaa mihinkään vaaraan, niinkuin Mahbub tekisi. Huvittavaa tuo hänen pyrkimyksensä Tiedeseuraan. Mutta onhan se inhimillistä. Hän on kuitenkin pätevin kansatieteellisellä puolella, juuri tuo Hurree.

Creightonia ei olisi rahalla enempää kuin ylennyksilläkään saatu luopumaan työstänsä Intian tutkimuskunnassa; mutta syvällä hänenkin sydämessään oli kunnianhimo saada kirjoittaa F. R. S. [Fellow of the Royal Society, Kuninkaallisen Tiedeseuran Jäsen] nimensä perään. Eräänlaisia kunnia-arvoja hän tiesi hankittavan taitavalla koukuttelullakin ja ystäväin avulla, mutta hänen käsittääkseen ei mikään muu kuin työ, suunnatonta ja pätevää uurastusta osoittava sarja tutkielmia, voinut avata pääsyä Tiedeseuraan, jota hän oli jo vuosikausia pommitellut aasialaisia uskonnollisia menoja ja tuntemattomia tapoja koskettelevilla kirjoitelmilla. Yhdeksän miestä kymmenestä olisi karttanut Tiedeakatemian kokouksia niiden äärimmäisen ikävyyden vuoksi, mutta Creighton oli juuri kymmenes, ja silloin tällöin hän sielussaan kaipasi päästä noihin tungoksen täyttämiin suojiin Lontoossa, missä hopeahapsiset kaljupäät herrasmiehet, jotka eivät lainkaan tunne armeijan oloja, harrastavat spektroskooppisia kokeita, tutkivat jäätyneiden tundrain alempaa kasvullisuutta, sähkökoneita nopeuden mittaamista varten ja laitteita, joilla naarasmoskiiton vasen silmä voitaisiin leikata muutaman tuhannesosan millimetrin levyiksi. Oikeastaan olisi tietysti Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran pitänyt enemmän viehättää häntä, mutta aikuiset ovat yhtä oikullisia kuin lapsetkin lelujensa valinnassa. Niinpä siis Creighton hymyili ja tunsi vielä enemmän myötätuntoisuutta Hurree babua kohtaan heidän yhteisen mielitekonsa vuoksi.

Hän laski kädestään tikarin ja katsahti Mahbubiin.

— Kuinka pian voimme saada varsan sieltä tallista? Kysyi hevoskauppias, tutkien hänen katsettaan.

— Hm. Jos annan määräyksen hänen päästämisestänsä nyt, niin mihin luulette hänen ryhtyvän? En ole milloinkaan ennen ollut mukana tällaisen opettamisessa.

— Hän tulee minun luokseni, vastasi Mahbub empimättä. — Lurgan sahib ja minä varustamme hänet matkalle.

— No, olkoon menneeksi. Kuusi kuukautta hän saa kulkea missä haluaa; mutta kuka vastaa hänestä?

Lurgan kallisti hieman päätänsä. — Ei hän mitään kielittele, jos sitä pelkäätte, eversti Creighton.

— Hän on joka tapauksessa vain poika.

— Niinpä kyllä. Mutta ensiksikään hänellä ei ole mitään kertomista, ja toiseksi hän tietää, mitä seurauksia siitä olisi. Sitäpaitsi hän pitää kovasti Mahbubista ja kai vähän minustakin.

— Saako hän palkkaa? kysyi aina käytännöllinen hevoskauppias.

— Vain mitä ylläpitoon tarvitaan. Kaksikymmentä rupeeta kuussa.

Salatutkimusviraston etuja on, että sen tilijärjestelmä ei ole kiusallinen. Miehistö on tosin huonopalkkaista, mutta varoja hoitavat vain muutamat esimiehet, jotka eivät vaadi kovinkaan yksityiskohtaisia laskuja. Mahbubin silmät välähtivät melkein kuin jonkun ahneen sikhin. Vieläpä Lurganinkin ilmeettömät kasvonpiirteet saivat eloisuutta. Hän ajatteli vastaisia vuosia, jolloin Kim olisi jo vakinaisesti otettu suureen tehtävään, jota jatkuu yötä päivää kautta koko Intian. Hän ymmärsi itselleenkin tulevan muutamien valittujen puolelta kunniaa ja mainetta tämän oppilaansa vuoksi. Lurgan sahib oli tehnyt E 23:n siksi, mikä hän nyt oli — villiintyneestä, nenäkkäästä, valehtelevasta luoteisen maakunnan pikku miehestä.

Mutta näiden mestarien ilo oli heikkoa ja valjua verrattuna Kimin riemastukseen, kun Xavierin johtaja vei hänet syrjään ja ilmoitti, että eversti Creighton oli lähettänyt häntä kutsumaan.

— Mikäli olen ymmärtänyt, O'Hara, on hän hankkinut sinulle paikan apulaisketjumiehenä kanavavirastossa: se on sinun matematiikanopintojesi ansiota. Se on suuri onni sinulle, sillä olethan vasta seitsentoistavuotias. Mutta käsität kai, ettet pääse vakinaiseksi, ennenkuin olet suorittanut syystutkinnot. Etpä siis saa luulla joutuvasi vain huvittelemaan etkä liioin voi odottaa, että onnesi on jo taattu. Edessäsi on vielä paljon kovaa työtä. Sitten vasta, kun pääset vakinaiseksi, voit kohota niin, että pääset neljäänsataanviiteenkymmeneen kuukaudessa.

Johtaja antoi hänelle sen jälkeen hyviä neuvoja käytökseen, esiintymiseen ja tapoihin nähden. Ja Kimin toverit, joista osa oli vanhempiakin, puhuivat, niinkuin ainoastaan Intiassa puhutaan, suosikeista ja vehkeilyistä. Vieläpä vihjaili nuori Cazalet, jonka isä oli eläkkeellä oleva virkamies Chunarissa, sinnepäin, että eversti Creightonin huolenpito oli suoranaista isällisyyttä. Mutta Kim ei edes vastannut, saatikka suuttunut. Hän oli vaipunut ajattelemaan edessä olevaa hauskuutta ja edellisenä päivänä saapunutta Mahbubin kirjettä, joka oli sievästi kyhätty englanninkielellä, ja siinä häntä kutsuttiin ehtoopäiväksi taloon, jonka pelkkä nimi olisi saanut koulunjohtajan tukan nousemaan pystyyn…

Kim sanoi Mahbubille Lucknowin rautatieasemalla sinä iltana: — Pelkäsin viimeiseen asti, että katto putoaisi päähäni ja pettäisi minut sittenkin. Onko nyt tosiaankin kaikki lopussa, isäseni?

Mahbub näpsäytti sormiansa osoittaakseen sen loppumisen perinpohjaisuuden, ja hänen silmänsä hehkuivat kuin kekäleet.

— No missä on sitten pistooli, että saan sen mukaani?

— Maltahan toki! Puoli vuotta saat juoksennella ilman liekanuoraa. Sen myönnytyksen sain Creighton sahibilta. Kaksikymmentä rupeeta kuussa. Vanha punahattu tietää sinun tulevan.

— Minä maksan sinulle dustoorien (välityspalkkion) palkastani kolmen kuukauden ajalta, sanoi Kim vakavasti.

— Niin, kaksi rupeeta kuussa. Mutta ensiksi täytyy minun päästä näistä. — Hän näytti valkoisia palttinahousujaan ja kiskoi kaulustaan. — Olen ottanut mukaani mitä tarvitsen tiellä. Matka-arkkuni on lähetetty Lurgan sahibille.

— Joka lähettää tervehdyksensä sinulle … sahib.

— Lurgan sahib on hyvin taitava mies. Mutta mitä sinä nyt itse teet?

— Lähden taas pohjoiseen suuren pelin asioissa. Mitäpä muutakaan tekisin? Onko aikomuksesi vieläkin seurata vanhaa punahattua?

— Älä unohda, että hän on tehnyt minut siksi, mikä olen — vaikkakaan hän ei sitä tiennyt. Jok'ikisenä vuonna hän lähetti opintorahat.

— Olisin minäkin sen tehnyt … jos se olisi paksuun kallooni pälkähtänyt, mutisi Mahbub. — Tulehan mukaan. Lamput ovat jo sytytetyt, niin ettei kukaan pane sinua merkille basaarissa. Lähdemme Huneefan taloon.

Sinne mennessä antoi Mahbub hänelle jotenkin samanlaisia neuvoja kuin Lemuelin äiti pojalleen. Ja, mikä vielä merkillisempää, Mahbub selitti painokkaimmin, kuinka Huneefa ja hänen kaltaisensa saattoivat turmioon kuninkaitakin.

— Ja muistanpa, lisäsi hän ilkeästi, — erään, joka sanoi: "Luota käärmeeseen enemmän kuin porttoon ja porttoonkin enemmän kuin pathanilaiseen, Mahbub Ali." No niin, se kyllä pitää paikkansa, paitsi pathanilaisten suhteen, joista minä olen yksi. Erittäinkin tässä suuressa pelissä, sillä juuri naisten kautta kaikki suunnitelmat menevät myttyyn, ja me saatamme aamunkoitteessa virua kurkku poikki leikattuna. Siten kävi eräälle… Hän kertoi jutun yksityiskohtaisesti.

— No miksi sitten…?

Kim pysähtyi epäsiistin porraskäytävän alapäässä, josta astuimet johtivat pimeään lämpimään yläkertaan Azim Ullahin tupakkamyymälän takaisessa talossa. Ne, jotka sen tuntevat, nimittävät sitä Lintuhäkiksi, niin täynnä se on kuiskutuksia ja vihellyksiä ja liverryksiä.

Huone likaisine istumapatjoineen ja puoleksi poltettuine vesipiippuineen tuoksui kitkerältä tupakan savulta. Yhdessä nurkassa loikoili kookas muodoton nainen, yllään vihertävä harsoasu ja yltyleensä koristeltuna raskailla kotimaisilla helyillä … otsa, nenä, ranteet, käsivarret, vyötärö ja nilkat. Hänen kääntyessään ne kalisivat kuin olisi metalliastioita pidelty. Laiha kissa naukui nälkäisenä parvekkeella ikkunan takana. Kim pysähtyi aivan hämillään oviverhojen luo.

— Tämäkö on se uusi aines, Mahbub? kysyi Huneefa laiskasti, tuskin vaivautuen ottamaan piipunvartta suustaan. — Oh, Buktanoos (useimpien lajinsa edustajien tavoin hän käytti kirosanoihinsa arabialaisten djinn-kummitusten nimiä), oh, Buktanoos, hän on varsin hyvännäköinen.

— Tämä kuuluu hevoskauppaan, selitti Mahbub Kimille, joka nauroi.

— Olen kuullut tuota puhetta jo pienestä pitäen, vastasi hän istuen lattialle lampun ääreen. — Mihin se johtaa?

— Varjelukseen. Me muutamme väriäsi tänä iltana. Katon alla nukkuminen on vaalistanut sinut kuin manteliksi. Mutta Huneefa tietää maalin, joka pysyy eikä vain pariksi päiväksi tepsi. Sitäpaitsi vahvistamme sinua muutenkin taipaleen mahdollisuuksien varalta. Se on minun lahjani sinulle, poikani. Pane kaikki metalliesineet hallustasi tähän. Varusta kaikki valmiiksi, Huneefa.

Kim veti esiin kompassinsa, värilaatikkonsa ja vasta täytetyn lääkerasiansa. Ne olivat kaikki olleet mukana hänen matkoillaan, ja poikien tavoin hän piti niitä suunnattomassa arvossa.

Nainen kohottautui hitaasti ja haroi käsillä eteensä. Silloin Kim näki, että hän oli sokea. — Niinpä kyllä, mutisi nainen; — pathanilainen puhuu totta, minun maalini ei lähde viikossa eikä kuukaudessakaan, ja ne, joita minä suojelen, ovat hyvässä turvassa.

— Kun joutuu olemaan yksinään ja kaukana, ei olisi hyvä käydä äkkiä täpläiseksi ja pitaaliseksi, sanoi Mahbub. — Ollessasi minun mukanani saatoin pitää sinua silmällä. Sitäpaitsi pathanilainen on vaaleaihoinen. Riisuuduhan vyötäröä myöten ja katso, kuinka olet vaalentunut.

Huneefa haparoi tietänsä takaisin sisemmästä huoneesta. — Älä pidä väliä, hän ei voi nähdä, sanoi Mahbub, ottaen maalikupin naisen sormuskoristeisesta kädestä.

Maaliaine oli sinistä ja liimamaista. Kim koetti sitä käsiselkäänsä pumpulitukolla, mutta Huneefa kuuli liikkeen.

— Ei, ei, huusi hän, — siten ei sitä tehdä, vaan pitää noudattaa tarpeellisia menoja. Värittäminen on siinä vähemmän tärkeätä. Minä annan sinulle täyden matkavarjeluksen.

— Jadoo (taikuuttako)? sanoi Kim vähän hätkähtäen. Hän ei pitänyt noista valkoisista näkemättömistä silmistä. Mahbub painoi hänet kädellään kumarruksiin, niin että hänen kasvonsa tulivat tuuman päähän lattiasta.

— Ole hiljaa. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa, poikani. Minä olen sinun turvaajasi.

Kim ei voinut nähdä mitä nainen toimitteli, mutta hän kuuli tämän helyjen kalinaa monen minuutin ajan. Tulitikku syttyi pimeässä, ja hän kuuli suitsutusaineen tutun sihinän ja rätinän. Pian täyttyikin huone paksulla hyvänhajuisella, vaikka huumaavalla savulla. Yltyvässä huumaannuksessa hän kuuli samalla mainittavan paholaisten nimiä: Zulbazanin, Eblisin pojan, joka asustaa basaareissa ja paraoissa, aiheuttaen kaikkinaista äkillistä syntisyyden hillittömyyttä levähdyspaikoissa maantien varsilla; Dulhanin, joka näkymättömänä leijuu moskeijain lähettyvillä häiriten oikeauskoisten rukouksia, ja Musbootin, joka on valheitten ja pakokauhun herra. Huneefa milloin kuiskutteli hänen korvaansa, milloin taas tuntui puhuvan hyvin etäältä ja kosketteli häntä inhottavan pehmeillä sormillaan, mutta Mahbub ei siirtänyt kättänsä hänen niskastaan, ennenkuin poika huoahtaen vaipui tainnoksiin.

— Allah, kylläpä hän taisteli vastaan! Emme olisi ensinkään onnistuneet ilman huumausainetta. Se on kaiketi hänen valkoisen verensä ansiota, sanoi Mahbub äreänä. — Jatka loitsujasi, varusta hänet täydellä varjeluksella.

— "Sinä joka kuulet! Sinä joka kuulet korvilla, ole läsnä! Kuuntele, oi kuulija!" — Huneefa päästi valittavan äänen, ja hänen sokeat silmänsä kääntyivät länteen päin. Pimeä huone kajahteli voihkaisuista ja ähkäyksistä.

Ulommalla parvekkeella kohotti kookas olento pyöreätä päätänsä ja yski levottomasti.

— Älkää keskeyttäkö tämän vatsaansa puhuvan henkien manaajan, ystäväni, — sanoi ääni englanniksi. — Arvaan sen olla sangen häiriöinen teille, mutta ei mikään valistunut katselija helpolla anna sen säikyttää itseänsä.

— "… Minä asetan juonen heidän tuhokseen! Oi, profeetta, ole kärsivällinen uskomattomia kohtaan. Jätä heidät rauhaan joksikin aikaa!" Huneefan pohjoiseen kääntyneet kasvot kouristuivat kauheasti, ja tuntui kuin katosta päin olisi kuulunut ääniä vastaukseksi hänelle.

Hurree babu kiintyi taas muistiinpanokirjaansa, pitäen sitä ikkunalaudalla, mutta hänen kätensä vapisivat. Huneefa, joka oli jonkinlaisessa huumausaineiden vaikuttamassa hurmiotilassa, heilutteli itseään edestakaisin istuessaan liikkumattoman Kimin vieressä ja manasi muinaisen loitsujärjestyksen mukaisesti kaikkia pahoja henkiä, velvoittaen ne karttamaan poikaa kaikissa hänen toimissaan.

— "Hänellä on salattujen asiain avaimet! Kukaan muu paitsi Hän ei tiedä niitä. Hän tuntee kaikki sekä kuivalla maalla että meressä!" Jälleen kuuluivat salaperäiset vinkuvat vastaukset.

— Minä … minä otaksun, ettei tässä olene mitään pahoin vaikuttavaa? sanoi babu katsellen Huneefan kaulajänteiden kouristumista tämän puhuessa hurmoksissaan. — Eihän … eihän ole mahdollinen, että hän on tappanut pojan? Siinä tapauksessa minä itseni kiellän tulla todistajana oikeudessa… Minkä luuletetun paholaisen nimen hän viimeksi mainitsi?

— Babujin, vastasi Mahbub kansanmurteella. — Minä en välitä Intian pahoista hengistä, mutta Eblisin pojat ovat kerrassaan toista, ja olivatpa ne jumalee (suopeita) tai jullalee (kauhistavia), niin kafiireja ne eivät rakasta.

— Te siis ajattelette parasta minun mennä? virkahti Hurree babu puolittain kohoten. — Ne luonnollisesti oleevat aineensa menettäneet ilmiöt. Spencer sanoo…

Huneefan hurmostila vaihtui kouristuksiin, kuten aina käy, ja vaahtoa valahti hänen huulilleen. Hän makasi liikkumattomana ja nääntyneenä Kimin vieressä, ja kummalliset äänet olivat vaienneet.

— Wah, se työ on tehty! Tulkoon se hyödyksi pojalle, ja Huneefa onkin tosiaan mestari loitsuissa. Auttakaa minua siirtämään hänet syrjään, babu. Älkää pelätkö.

— Kuinka minä pelkäisin jotakin ehdottomuudella ei-olevaa? sanoi Hurree babu kiusallisten väristysten vallassa. — On hyvin tukalaa vielä tutista taikuudesta, jota halveksien vain tutkii … koota kansatieteellisiä aineksia Kuninkaalliselle Tiedeseuralle ja samalla kuitenkin vilkkaasti uskoa kaikkiin pimeyden voimiin.

Mahbub hykähteli. Hän oli ollut Hurreen seurassa ennemminkin.

— Ihomaalaus on suoritettava loppuun, sanoi hän. — Poika on nyt hyvässä varjeluksessa, jos … jos vain ilmojen valtiailla on korvat kuullakseen. Minä olen sufi (vapaa-ajattelija), mutta kun pääsee sivulta naisen, oriin tai paholaisen ohi, niin miksi mennä taitse potkua houkuttelemaan? Laita hänet matkaan, babu, ja pidä huolta, ettei vanha punahattu vie häntä ulottuviltamme. Minun on palattava hevosteni luo.

— Hyvä on, sanoi Hurree babu. — Tällä hetkellä hän on kummallinen nähtävä.

* * * * *

Noin kolmannen kukonlaulun aikaan Kim heräsi ikäänkuin tuhat vuotta nukkuneena. Huneefa kuorsasi nurkassaan ankarasti, mutta Mahbub oli mennyt.

— Minä toivon, että sinä et ole säikyttynyt, virkkoi liukas ääni hänen vieressään. — Minä valvoin koko toimituksen, ja se erinomaiseen mielen kiinnitti kansatieteelliseltä kannalta. Se oli ensiluokkaista taikuutta.

— Huh! sanoi Kim tuntiessaan Hurree babun, joka hymyili maireasti.

— Ja myös minulla kunnia on tuoda Lurganilta sinun nykyisen pukusi. Minulla ei tapana ole virallisesti kuljettaa tämänlaatuista alempiarvoisilleni, mutta (hän hykähteli) sinun tapaus kirjoihin merkitty on poikkeukselliseksi. Toivon että Lurgan muistaa tämän minun ansiona.

Kim haukotteli ja venyttäysi. Tuntui hyvältä kääntelehtiä taas väljissä vaatteissa.

— Mitä tämä on? — Hän katseli uteliaana paksua kangasta, josta tuntui pohjoisten seutujen väkeviä tuoksuja.

— Sekö? Se on vain vaatimaton laaman oppilaan puku. Täydellinen joka suhteessa, sanoi Hurree babu, lyllertäen parvekkeelle puhdistamaan hampaitaan. — Minä sitä mieltä olen, että sinun vanha ystävä ei ole oikea laama, vaan johonkin lahkoon kuuluu. Olen kirjoittanut näitä asioita Asiatic Quarterly Review -aikakauskirjalle, mutta julistaneet lehdessään eivät ole. Minusta kummallista on, että vanha mies ei ole lainkaan uskonnollinen. Hän ei vähääkään turhaan tunnollinen ole.

— Tunnetteko hänet?

Hurree babu kohotti kättänsä merkiksi, että hän suoritti niitä toimituksia, joita hyvin kasvatettu bengalilainen aina noudattaa hampaitansa puhdistaessaan. Sitten hän äänsi englanniksi jonkin deistisen lauselman ja sulloi suunsa täyteen panjuurta ja beteliä.

— Hoo, kyllä. Minä tavannut hänet monta kertoja Benaresissa ja myös Buddh-Gayassa, kun kysellä häneltä tahdoin uskonnollisia asioita ja henkien palvelusta. Hän puhtaasti uskonnoton — kuten minä myös.

Huneefa liikahti unessaan, ja Hurree babu kiirehti hermostuneeesti vaskisen suitsutusastian luo, joka oli aamuvalossa aivan mustana, hieroi kokoontunutta lampunnokea sormeensa ja pyyhki sitä poikittain kasvojensa yli.

— Kuka on kuollut talossa? kysyi Kim kansankielellä.

— Ei kukaan. Mutta tuo noita voi katsoa pahalla silmällä, vastasi babu.

— Mitä aiot nyt tehdä?

— Laitan sinut matkalle Benaresiin, jos sinne matkustat, ja selitän sinulle, mitä meikäläisten tietää pitää.

— Sinne aion. Mihin aikaan juna lähtee? — Kim nousi ja katseli ympärilleen autiossa huoneessa ja Huneefan vahankeltaisiin kasvoihin aamuauringon ensimmäisten säteitten hiipiessä lattian yli. — Onko tuolle noidalle maksettava tästä?

— Ei. Hän on loitsuillansa varustanut sinut kaikkia paholaisia ja vaaroja vastaan — omien paholaistensa nimessä. Mahbub tahtoi niin. — Sitten jatkaen englanninkielellä: — Mahbub sangen vanhanaikainen on antautua sentapaiseen taikauskoisuukseen, minun mielestä. Sehän olee kaikki vatsasta puhuminen. Mahajuttelu … eikö niin?

Kim näpsäytti vaistomaisesti sormiansa väistääkseen kaiken mahdollisen pahan, mitä Huneefan toimituksiin oli saattanut sekaantua, vaikka Mahbub ei tietenkään ollut mitään pahaa aavistellut, ja Hurree hykähteli taaskin. Mutta mennessään huoneen toiselle puolelle hän huolellisesti vältti koskettamasta Huneefan kyyristelevään varjoon, joka kuvastui lattiaan. Noidat voivat oikeana hetkenään tarttua ihmissielua kantapäistä, jos vain tulee astahtaneeksi varjon alalle.

— Sinun nyt pitää tarkoin kuulla, virkkoi babu heidän päästyään ulkoilmaan. — Näihin loitsumenoihin, joita tehty on, kuuluu myös meikäläisille sangen tehoisa amuletti. Jos sinä tunnustelet kaulassasi, sinä pienen hopeisen, sangen huokean amuletin löydät. Se kuuluu meille. Ymmärrätkö?

— Kyllä, hazva-dilli (sydänten vahvistaja), sanoi Kim, tunnustellen kaulaansa.

— Huneefa ne valmistaa kaksi rupeeta kaksi annaa hintaa, käyttäen kaikenlaiset manaukset. Ne olevat aivan tavalliset, paitsi että ne osaksi mustaa emaljia olevat ja sisässä paperia täynnä paikallisien pyhimyksien nimejä ja sentapaista. Se olee Huneefan tehtävä, ymmärrät? Huneefa valmistaa ne vain meille, mutta paremmin varmuudeksi me niihin pieni turkoosi pistämme, jotka herra Lurgan antaa. Minä olen kaikki tämä keksinyt. Se ei tietenkään virallinen ole, mutta alempiarvoisten se on mukavaa. Eversti Creighton hän ei tiedä siitä. Hän olee eurooppalainen. Turkoosi pannaan paperin sisässä… Niin, tästä tie asemalle menee… Sinä kai nyt laaman seuraat ja ehkäpä jonakina päivänä tulet minun kanssa tai Mahbubin kanssa. Oletaan että sattuisimme johonkin oikeen vaikeaan paikkaan joutumaan. Minä arka mies, sangen arka, mutta sanon sinulle, olen sangen tiukassa paikassa ollut useampia kertaa kuin hiuksia päässä minulla. Silloin sanoa pitää: "Minä olen loitsun poika." Hyvä silloin.

— En oikein ymmärrä. Emme saa muiden kuullen puhua täällä englanninkieltä.

— Ei sillä väli. Minä olen vain babu, joka englannin taitoa sinulle näytän. Kaikki me babut englantia puhumme opin näyttämiseen, haastoi Hurree heilauttaen rennosti olkahuiviansa. — Niinkuin minä sanoa olin, 'Loitsun poika' merkitsee, että sinä saatat jäsen olla Sat Bhai- eli seitsemän veljen seuraan. Luuletaan yleisesti, että se olee hajotettu veljeskunta, mutta minä olen tehnyt muistiinpanot osoittamaan, että se vielä olee olemassa. Näe sinä, se olee kaikki minun keksintö. Sat Bhaissa olee monta jäsenet, ja ehkä ne, jotka sinun kurkkua leikkaa aikovat, vähän miettivät sen ennen. Se aina kuitenkin hyödyllistä, viivytys. Nämä hupsut alkuasukkaat, jos eivät liikaa kiihtyneet ole, aina pysähtyvät miestä tappamassa, joka sanoo että kuuluu jossakin järjestössä. Ymmärrätkö? Sanot vain, kun olet vaikeassa paikassa: "Minä olen Loitsun poika", ja silloin sinä saat — ehkä — niin — hengähtää. Mutta tätä käytät ei muulloin kuin äärimmäiseen tapaukseen tai alottamaan neuvottelu vieraan kanssa. Ymmärrätkö tämän kaikki? Sangen hyvä. Mutta luuleta sitten, että minä tai joku muu meidän osastosta tulee sinun luo aivan outona puettuna. Sinä et minua tuntisi yhtään, jos minä en itseni ilmaisis, lyön vedon. Jonakin päivänä näytän sen. Minä tulen jonakin Ladakhin kauppiaana … oh, millaisena miehenä vain … ja sanon sinulle: "Sinä haluat ostaa kalliita kivejä?" Sinä vastaat: "Näytänkö minä sellaiselta, joka kalliita kivejä ostaa?" Sitten minä sanon: "Köyhällekin sopii ostaa turkoosi tai tarkeean."

— Sehän on kichree … kasvispuuroa, tokaisi Kim.

— Tietenkin se olee se. Sinä sanot: "Näyttäkää minulle se tarkeean." Sitten minä vastaan: "Sen keittänyt nainen, ja ehkä se sinun kastille paha." Sitten sinä sanot: "Ei ole mitään kastia, kun lähdetään … etsimään tarkeean." Sinä vähän pysähdyt niiden sanojen välissä: "lähdetään … etsimään". Se olee koko salaisuus, se pieni pysähdys sanojen välissä.

Kim kertasi tämän koelauseen.

— Se aivan oikeen. Sitten minä näytän sinulle minun turkoosi, jos aikaa olee, ja silloin sinä tiedät, kuka minä olen, ja sitten me vaihdamme mielipiteet ja papereja ja muuta sellaista. Ja sillä tavoin olee jokaisen muun meidän kanssa. Me puhumme joskus turkoosista ja joskus tarkeeanista, mutta aina se pieni pysähdys noiden sanojen välissä. Se olee sangen helppoa. Ensiksi "Loitsun poika", jos sinä olet tiukassa paikassa. Ehkä se auttaa sinua — ehkä ei. Sitten se, mitä minä sinulle tarkeeanista kerroin, jos sinun pitää jonkun vieraan kanssa viralliset asiat toimittaa. Tietysti nykyään sinulle ei ole virallisia asioja. Sinä olet — hm — ylimäärän kokelas. Aivan erikoinen asema. Jos sinä olisit syntynyt aasialainen, sinä voisit heti vakinainen paikka saada, mutta tämä puolen vuoden loma on annettu vieraannuttaa sinun englantilaisuudesta, katso. Laama hän odottaa sinua, sillä minä puolivirallisesti olen ilmoittanut hänelle, että sinä suorittanut kaikki tutkinnot ja pian annetaan valtion virka. Ohhoo! Sinulla toimivalta jo olee, että jos tarvitaan sinua auttamaan Loitsun poikia, sinä muista sangen kovin yrittää. Nyt sanon hyvästi, rakas ystävä, ja toivotan sinä aina oikeen päin seistä pääset.

Hurree Babu vetäytyi vähän syrjään väentungoksessa Lucknowin asemalla ja — oli hävinnyt. Kim vetäisi syvään henkeänsä ja ravisteli itseään vapautuksen tunteesta. Nikkelöidyn revolverinsa hän tunsi tummanvärisen kauhtanansa povella ja amuletin kaulassaan: kerjuumalja, rukousnauha ja tikari olivat niinikään mukana (herra Lurgan ei ollut mitään unohtanut) sekä edelleen lääkerasia, maalikotelo, kompassi ja kulunut vanha rahansäilytysvyö, joka oli kirjailtu piikkisian harjaksia esittävillä kuvioilla ja jossa oli kuukauden palkka. Eivätpä kuninkaatkaan voineet olla rikkaampia. Kim osti lehtiropeeseen asetettuja makeisia muutamalta hindukauppiaalta ja söi niitä iloisen hurmion vallassa, kunnes poliisi käski hänen poistua portailta.