XI
Tätä seurasi kuitenkin aivan luonnollinen vastavaikutus.
"Nyt olen yksin … aivan yksin", ajatteli hän. "Koko Intiassa ei ole ketään niin yksinäistä kuin minä! Jos tänään kuolisin, niin kuka ilmoittaisi siitä — ja kelle? Jos elän ja Jumala on hyvä, niin päästäni luvataan palkinto, sillä minä olen Loitsun poikia — minä, Kim."
Ani harvat valkoihoiset saattavat aasialaisten tavoin pelkästään nimeänsä kertaamalla vaivuttaa mielensä jonkinlaisen huumauksen tilaan, täydesti keskittäen ajatuksensa minuutensa tarkasteluun. Vanhemmaksi tultua se kyky tavallisesti häviää, mutta silloin kun se on vielä jäljellä, se saattaa vallata ihmisen milloin hyvänsä.
"Kuka on Kim … Kim … Kim?"
Hän istahti tungoksen täyttämän odotushuoneen nurkkaan kädet ristikkäin sylissä ja silmäterät aivan supistuneina, unohtaen kaiken muun. Hän tunsi, että hän pienen hetken kuluttua, nyt jo aivan kohtsiltään, saisi tämän suunnattoman arvoituksen ratkaistuksi; mutta samassa, kuten aina tapahtuu, hänen mielensä irtausi noista korkeuksista äkillisesti kuin haavoittunut lintu, ja sipaisten kädenselällä silmiään hän pudisti päätänsä.
Pitkätukkainen hindulainen bairagi (pyhä mies), joka oli juuri ostanut matkalipun, pysähtyi silloin hänen eteensä ja tuijotti häneen terävästi.
— Minäkin olen kadottanut sen, sanoi hän alakuloisesti. — Se on yksi Tielle johtavista porteista, mutta minulle se on ollut suljettuna monta vuotta.
— Mitä puhetta se on? kysyi Kim hämmästyen.
— Sinä ihmettelit hengessäsi, mitä sinun sielusi lieneekään. Kohtaus tuli äkkiä. Minä tunnen sen. Kuka tuntisi, jollen minä? Minne olet menossa?
— Kashiin päin (Benaresiin).
— Siellä ei ole jumalia. Minä olen niitä koetellut. Minä lähden Prayagiin (Allahabadiin) jo viidennen kerran — etsien Valistuksen tietä. Mihin uskoon sinä kuulut?
— Minäkin olen etsiviä, vastasi Kim käyttäen yhtä laaman mielisanoista. — Vaikka (hän unohti hetkeksi pohjoiskuosisen pukunsa) Allah yksin tietää mitä etsin.
Vanha mies pisti bairagi-kainalosauvansa olkakuoppaan ja istuutui punertavalle pantterintaljan palaselle, samalla kun Kim nousi kuullessaan Benaresiin menevän junan tulleen asemalle.
— Mene toivossa, pikku veli, sanoi vanhus. — Pitkä on tie sen Ainoan jalkojen juureen; mutta sinne me kaikki vaellamme.
Kim ei tämän jälkeen tuntenut itseänsä niin yksinäiseksi, ja ennenkuin hän oli täyteen ahdetussa vaunussa matkustanut kaksikymmentä mailia, huvitti hän jo naapureitansa kertomalla mitä ihmeellisimpiä juttuja omista ja mestarinsa loitsijalahjoista.
Benares näytti hänestä erittäin likaiselta kaupungilta, vaikka mieluista oli panna merkille, kuinka hänen pukuansa kunnioitettiin. Ainakin kolmasosa asujamistosta on aina rukoilemassa jotakin ryhmää monista miljoonista jumal'olennoista, ja senvuoksi siellä pidetään kunniassa jokaista lajia pyhää miestä. Kim opastettiin Tirthankerin temppeliin, joka sijaitsi mailin verran kaupungin ulkopuolella lähellä Sarnathia. Oppaana oli hänen sattumalta kohtaamansa punjabilainen maamies, Jullundurista päin saapunut kamboo, joka turhaan oli huutanut jokaista kotipitäjänsä jumalaa parantamaan pientä poikaansa ja tahtoi nyt koettaa Benaresia viimeisenä keinona.
— Sinä olet pohjoisesta? kysyi hän raivautuen väkijoukon läpi soukilla, inhottavasti haisevilla kaduilla jokseenkin niinkuin oma härkänsä siellä kotona.
— Niin, tunnen hyvin Punjabin. Äitini oli pahareen, mutta isä oli kotoisin Amritsarista, Jandialan läheltä, sanoi Kim öljyten kerkeätä kieltänsä matkustelun tarpeiksi.
— Jandiala … Jullundur? Ohoh! Sittenhän olemme ikäänkuin jollakin tavoin naapureita. — Mies nyökäytti hellästi päätään vaikertavalle lapselleen, joka oli hänen sylissään. — Ketä sinä palvelet?
— Muutamaa erittäin pyhää miestä Tirthankerin temppelissä.
— Kaikki ne ovat erittäin pyhiä … ja erittäin ahnaita, sanoi mies katkerasti. — Minä olen käynyt kaikissa temppeleissä, niin että jalkani ovat aivan nahattomina, eikä lapseni ole tullut vähääkään paremmaksi. Ja äitikin on sairaana… Hys, hys, pieni raukka… Me vaihdoimme sen nimeä, kun kuume tuli, niin, ja puimme sen tytön vaatteisiin. Emme mitään jättäneet tekemättä, paitsi — tahdoin saada hänen äitinsä mukaan lähtiessäni Benaresiin — jotta Sakhi Sarwar Sultan auttaisi meitä parhaiten. Me tiedämme hänen armeliaisuutensa, mutta nämä alankomaan jumalat ovat meille vieraita.
Lapsi kääntyi maatessaan isän vahvoilla suonikkailla käsivarsilla ja katseli Kimiä väsynein silmin.
— Oliko kaikki aivan hyödytöntä? kysyi Kim vähän enemmän kiintyneenä heihin.
— Hyödytöntä kaikki, sanoi lapsukainen kuumeen tulehduttamin huulin.
— Jumalat ovat antaneet hänelle ainakin hyvän ymmärryksen, sanoi isä ylpeänä. — Ajatteleppa, että hän kuunteli niin tarkasti. Tuolla on sinun temppelisi. Minä olen köyhä mies, monet papit ovat minulta saaneet rahaa, mutta poika on toki minun poikani, ja jos joku lahja sinun mestarillesi voisi parantaa hänet… Minä en enää mitään ymmärrä.
Kim mietti vähän, ja ylpeys kutkutti hänen itserakkauttaan. Kolme vuotta aikaisemmin olisi hän oitis käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja mennyt matkoihinsa, sitä sen enempää ajattelematta; mutta nyt jo tuon vieraan osoittama kunnioitus muistutti häntä siitä, että hän oli mies. Sitäpaitsi hän itsekin oli jo pari kertaa saanut maistaa kuumetta ja kyllin kokenut tunteakseen nälkiintymisen vaikutukset, kun näki sellaisia.
— Kutsu hänet esille, niin minä annan sitoumuksen luovuttaakseni hänelle parhaimman härkäparin, jotta poikani paranisi.
Kim pysähtyi temppelin veistokoristeisen ulko-oven eteen. Valkoisiin puettu ajmirilainen rahamies, joka oli juuri päässyt koronkiskomissynneistään, kysyi häneltä, mitä hän tahtoi.
— Minä olen Teshoo laaman oppilas, pyhän bhotijalilaisen, joka on täällä sisällä. Hän on kutsunut minua. Minä odotan täällä. Ilmoita hänelle.
— Älä unohda lasta, huusi hätäinen maamies hänen olkansa yli, sitten ulvoen Punjabin murteella: — Oi pyhä, oi sinä siunatun oppilas, oi te kaikki maailman jumalat, katsokaa, kuinka murhe odottaa tällä portilla! — Tuollainen huuto on niin tavallinen Benaresissa, etteivät ohikulkijat edes päätänsä kääntäneet.
Rahamies, joka oli nyt hyväntahtoisella mielellä koko ihmiskuntaa kohtaan, vei sanan pimeään temppeliin, ja monta hidasta itämaalaista hetkeä kului, sillä laama nukkui kopissaan eikä yksikään pappi tahtonut häntä herättää. Kun hänen rukousnauhansa kalina jälleen rikkoi hiljaisuuden sisemmässä temppelipihassa, missä arhatien tyynet kuvapatsaat ovat, kuiskasi eräs koeveli hänelle: — Oppilaasi on ulkona. Silloin vanhus riensi ulos unohtaen rukouksensa lopun.
Tuskin oli kookas olento näyttäytynyt ovella, kun maamies juoksi hänen eteensä ja kohottaen lastansa huusi: — Katso tätä, pyhä mies, ja jos jumalat tahtovat, hän jää eloon … hän jää eloon!… Hän pisti kätensä vyöhönsä ja veti esiin pienen hopearahan.
— Mikä nyt on?
Laama kääntyi Kimin puoleen. Hän puhui urdua nyt paljon selvemmin kuin ennen muinoin Zam-Zammah-kanuunan luona. Mutta onneton isä ei tahtonut sallia vielä mitään yksinpuhelua.
— Se ei ole muuta kuin kuumetta, sanoi Kim. — Lapsi ei ole kunnollisesti ruokittu.
— Se sairastuu kaikesta, mitä nauttii, eikä sen äiti ole täällä.
— Jos sallitaan, niin minä voin ehkä parantaa sen.
— Mitä! Onko sinusta parantaja tehty? Odotahan täällä, sanoi laama ja istuutui miehen viereen portaan alimmalle astuimelle, jolla välin Kim, pitäen heitä silmällä, varovasti avasi pienen betel-rasiansa. Hän oli uneksinut koulussa ollessaan, miten hän palaa laaman luokse sahibina, laskien leikkiä hänelle ennenkuin ilmaisee itsensä. Ne olivat oikein poikamaisia haaveita. Mutta tässä lääkkeiden etsinnässä, silloin tällöin pysähtyen otsa rypyssä miettimään ja loitsuja mutisemaan, oli paljon enemmän draamallisuutta. Hänellä oli kiniiniä lääkepulloissaan, samoin kuin tummanruskeita lihamehuputkia, hinduilta kielletystä häränlihasta keitettyjä, luultavasti, mutta se ei ollut hänen asiansa. Pienokainen ei tahtonut syödä, mutta se imeskeli ahnaasti mehuputkea ja sanoi pitävänsä sen suolaisesta mausta.
— Ota siis nämä kuusi, sanoi Kim antaessaan ne miehelle. — Kiitä jumalia ja keitä kolme niistä maidossa ja kolme vedessä. Kun lapsi on juonut maidon, anna sille tämä (se oli puoli kiniinipalleroa) ja verhoa hänet lämpimiin peitteisiin. Anna hänen sitten juoda toisista kolmesta keitetty vesiliemi ja sen jälkeen toinen puoli tästä valkoisesta pallerosta, kun se herää. Sillä välin se voi imeskellä tätä ruskeata lääkettä kotimatkalla.
— Hyvät jumalat, mikä viisaus, sanoi kamboo, ottaen kerkeästi lääkkeet.
Siinäpä oli kaikki mitä Kim oli voinut muistaa siitä, kuinka häntä itseään lääkittiin erään syksyisen vilutautikohtauksen aikana — paitsi että loitsut lausuttiin hänen tehotakseen laamaan.
— Mene nyt! Tule jälleen aamulla.
— Mutta maksu? Maksu? sanoi mies ja suoristi voimakkaita hartioitaan. — Minun poikani on minun poikani. Kun hän nyt paranee, kuinka voin palata hänen äitinsä luokse ja sanoa ottaneeni apua matkan varrelta, antamatta edes herakulhollista vastalahjaksi?
— Ne ovat kaikki samanlaisia, nuo jatit, sanoi Kim lempeästi, —
Muuan jat seisoi tunkiollansa ja näki kuninkaan norsujen menevän ohi.
"Hoi, ajaja", kysyi hän, "mistä hinnasta myyt nuo pikku aasit?"
Jat purskahti kaikuvaan nauruun, koettaen sitä kuitenkin hillitä, laamalta anteeksi pyydellen. — Se on oman seutuni sananparsi, juuri niin siellä puhutaan. Semmoisia me kaikki jatit olemme. Minä palaan huomenna lapsen kanssa, ja tulkoon teille molemmille kodinjumalien siunaus; ne ovat hyviä pieniä jumalia… Nytpä, poju, tulemme jälleen terveiksi. Älä sylje sitä pois, pikku ruhtinaani! Sydämeni kuningas, älä sylje sitä pois, niin meistä tulee väkeviä miehiä, jo huomenna pystymme painimaan ja nuijaa heiluttamaan.
Mies meni matkoihinsa hyräillen ja mutisten. Laama kääntyi Kimin puoleen, ja hänen hellän vanhan sydämensä kaikki tunteet keskittyivät hänen pienten silmiensä katseeseen.
— Sairaiden parantaminen on ansiollisuuden hankkimista, mutta ensin tulee saada tietoa. Se oli viisaasti tehty, koko maailman ystävä.
— Sinä minulle olet viisautta antanut, pyhä mies, vastasi Kim, unohtaen äskeisen pikku leikintekonsa, unohtaen Xavierin, unohtaen valkoisen syntyperänsä, vieläpä "suuren pelinkin" kumartuessaan muhamettilaiseen tapaan koskettamaan mestarinsa jalkoja jainilaisen temppelin tomussa. — Kaiken opetuksen olen saanut sinun ansiostasi. Sinun leipääsi olen syönyt kolme vuotta. Nyt ovat opintoni päättyneet. Olen vapautunut koulusta. Tulen luoksesi.
— Siinä minun palkintoni. Tule sisään, tule sisään! Ja onko kaikki hyvin?
He astuivat sisempään pihaan, jonne ehtoopäivän aurinko loi kultaisia säteitään.
— Seisohan, että saan nähdä. Kas niin! — Hän katseli tarkoin. — Et ole enää lapsi, vaan mies, kypsynyt viisaudessa, kulkien kuin lääkäri. Hyvin tein — hyvin tein jättäessäni sinut aseellisille miehille sinä mustana yönä. Muistatko ensimmäistä kohtaamistamme Zam-Zammahin luona?
— Kyllä, sanoi Kim — Muistatko sinä, kuinka hyppäsin rattailta ensimmäisenä päivänä ollessani menossa…
— Tiedon porteille? Totisesti. Entä sitä päivää, jolloin yhdessä söimme leivoksia Nucklaossa joen rannalla? Ah, ah! Monta kertaa olet kerjännyt minulle, mutta sinä päivänä minä kerjäsin sinulle.
— Olipa siihen pätevä syy, tuumi Kim. — Minä olin silloin Tiedon temppelissä oppilaana ja sahibiksi puettuna. Älä unohda, pyhä mies, jatkoi hän leikillisesti, — että minä vieläkin olen sahib — sinun ansiostasi.
— Se on totta. Vieläpä korkeasti kunnioitettu sahib. Tule minun kammiooni, chela.
— Kuinka sinä minua niin korkeaksi arvostelet?
Laama hymyili. — Ensiksikin tuon ystävällisen papin lähettämistä kirjeistä, jonka tapasimme aseellisten miesten leirissä; mutta hän on nyt mennyt omaan maahansa, ja rahat lähetin viimeksi hänen veljellensä.
Eversti Creighton, joka oli ottanut huoltaakseen asioita maverickien mentyä Englantiin, oli laaman mielestä papin veli.
— Mutta minä en oikein ymmärrä sahibin kirjeitä, jatkoi laama. — Ne täytyi tulkita minulle. Senvuoksi valitsin varmemman keinon. Useasti, kun palasin matkoiltani tähän temppeliin, joka aina on ollut turvapaikkani, saapui tänne eräs mies etsimään valistusta, eräs Lehin mies, joka oli ollut, kuten hän sanoi, hindu, mutta väsynyt heidän jumaliinsa. — Näin sanoen laama viittasi arhat-jumaliin.
— Oliko hän lihava mies? kysyi Kim, vähän veitikka silmänurkassaan.
— Hyvin lihava. Mutta minä huomasin pian, että hänen mielensä oli kokonaan kääntynyt arvottomiin asioihin: paholaisiin ja taikuuteen, ja hän tiedusteli, miten ja millä tavoin juomme teetä luostarissa ja miten luostarikokelaita kasvatamme. Hän oli täynnä kysymyksiä, mutta hän oli sinun ystäväsi. Hän selitti, että sinä olet kehittymässä tiedossa ja pääsemässä suureen kunniaan kirjamiehenä. Ja minähän huomaan, että sinä olet lääkäri.
— Niin, minä olen kyllä oppinut, silloin kun olen sahib, mutta sen kaiken jätän syrjään tullessani tänne sinun oppilaanasi. Olen päättänyt sahibeille määrätyt vuoteni koulussa.
— Oltuasi ikäänkuin kokelas? sanoi laama nyökäyttäen päätänsä. — Oletko siis päättänyt koulunkäyntisi? Minä en haluaisi sinun jäävän keskeneräiseksi.
— Olen aivan vapaa sieltä. Aikanaan pääsen valtion palvelukseen, kirjuriksi.
— Etkä siis sotilaana. Se on hyvä.
— Mutta sitä ennen tulen vaeltamaan sinun mukanasi. Sitä varten tulin tänne. Kuka kerjää sinulle näinä aikoina? jatkoi hän nopeasti. Jääkuori oli ohut.
— Hyvin usein kerjään itse, mutta olen harvoin täällä, niinkuin tiedät, paitsi milloin tulen takaisin oppilastani tapaamaan. Olen matkannut Intian päästä päähän, jalkaisin ja junalla. Se on suuri ja ihmeellinen maa. Mutta täällä olen kuin omassa Bhotijalissani.
Hän katseli mielihyvällä pientä, siistiä suojaansa. Istuimena oli matala patja, jolle hän oli asettunut jalat ristissä niinkuin tiibettiläinen istuutuu mietiskelystään havahtuneena. Edessään hänellä oli teakpuinen matala pöytä, jolla oli vaskisia teeastioita. Yhdessä nurkassa oli pieni alttari, sekin leikatusta teakpuusta, ja se kannatteli istuvan Buddhan pronssista kuvaa, jonka edessä oli lamppu, suitsutusastia ja pari vaskimaljakkoa.
— Ihmeitten talon kuvien hoitaja saavutti ansiota antaessaan nuo minulle vuosi sitten, sanoi laama huomatessaan Kimin katseen. — Kun joutuu olemaan kaukana omasta maastansa, ovat sellaiset esineet hyviä muistoja, ja meidän on kunnioitettava Mestariamme, joka osoitti Tien. Katso! jatkoi hän viitaten kummalliseen värjätystä riisistä muodostettuun kasaan, jonka huippuna oli haaveellinen metallikoriste. — Ollessani oman luostarini esimiehenä, ennenkuin sain parempaa ymmärrystä, toimitin joka päivä tällaisen uhrin. Se on maailmankaikkeuden uhri Herrallemme. Me bhotijalilaiset uhraamme koko maailman joka päivä tällä tavoin Korkeimmalle Laille; ja niin minä teen nytkin, vaikka tiedän, että Ylevin on kaiken tällaisen hyvittelyn yläpuolella. — Hän otti nuuskaa rasiastaan.
— Se on hyvin tehty, pyhä mies, mutisi Kim vaipuen mielellään patjojen varaan ja tuntien olevansa hyvin onnellinen, vaikka jotenkin väsynyt.
— Sittenhän minä myöskin piirustelen Olevaisuuden pyörän kuvia, naureskeli vanhus. — Kolme päivää käytän aina yhteen kuvioon. Siinä työssä olin, tai ehkäpä olin silmäni vähän ummistanut, kun tuotiin sana sinun tulostasi. On hyvä, että olet täällä. Minä näytän sinulle töitäni — en ylpeilläkseni, vaan jotta saisit oppia. Eivät sahibit omista kaikkea tämän maailman viisautta.
Hän veti pöydän alta esiin arkin outotuoksuista keltaista kiinalaista paperia ja siveltimiä sekä maalikakun. Selvin ja jyrkin piirtein hän oli muodostanut ison pyörän kuvan, jossa on kuusi puolaa, keskuksena sika, käärme ja kyyhkynen (tietämättömyys, viha ja himo) ja osastoina kaikki taivaat ja helvetit sekä ihmiselämän vaiheet. Sanotaan, että Bodhisat itse ensin sommitteli sen riisijyvistä tomuun, valaistakseen oppilaillensa ilmiöiden alkusyitä. Monien vuosisatojen vieriessä se on muodostunut mitä ihmeellisimmäksi kokonaisuudeksi, jossa on sadoittain pieniä kuvioita, ja näiden jokaisella piirrolla on oma merkityksensä. Harvat kykenevät tulkitsemaan tätä kuvavertausta; koko maailmassa ei ole kahtakaankymmentä, jotka osaavat taatusti piirustaa sen ulkomuistista, ja sellaisia, jotka osaavat sekä piirustaa että selittää sen, on vain kolme.
— Olen minäkin vähän oppinut piirtämään, sanoi Kim. — Mutta tämä on ihmeitten ihme.
— Minä olen piirustanut sitä vuosikausia, kertoi laama. — Oli aika, jolloin kykenin piirustamaan sen kahden lampunsytyttämän välillä. Opetan sinullekin tämän taidon — tarpeellisen valmistusajan perästä — ja selitän sinulle myös pyörän merkityksen.
— Lähdemme siis taipaleelle?
— Aloitamme jälleen etsintämme. Minä vain odotin sinua. Minulle sanottiin selväksi sadoissakin unissa, varsinkin eräässä, jonka näin ensimmäisenä yönä sen perästä kun Tiedon portit ensi kerran sulkeutuivat, että minä en milloinkaan löytäisi jokeani ilman sinua. Sen ohjauksen hylkäsin, niinkuin tiedät, uudelleen ja uudelleen, peläten että se oli harhanäkyä. Senpä vuoksi en tahtonut ottaa sinua mukaani Lucknowista sinä päivänä, jolloin söimme yhdessä leivoksia. En tahtonut ottaa sinua, ennenkuin aika oli täytetty ja otollinen. Vuoristosta alkaen mereen saakka ja jälleen sinne takaisin olen kulkenut, mutta turhaan. Sitten muistin Jataka-kertomuksista erään.
Hän kertoi Kimille tarinan norsusta, jolla oli rautakahle jalassa, niinkuin oli sen usein kertonut jainilaisille papeille.
— Enempää todistusta ei tarvita, päätti hän vakavasti. — Sinut lähetettiin avukseni. Kun sinut otettiin minulta, oli etsimiseni hyödytöntä. Sentähden nyt lähdemme uudelleen yhdessä, ja etsintämme on taattu.
— Minne lähdemme?
— Mitä sillä on väliä, koko maailman ystävä? Etsintämmehän on taattu. Jos on tarvis, niin virta puhkeaa esiin edessämme maasta. Minä saavutin ansiota lähettäessäni sinut Tiedon lähteille ja toimittaessani sinulle viisauden jalokiven. Sinä palasit, niinkuin nyt näen, Sakyamunin oppilaana, lääkärin, jonka alttareita on paljon Bhotijalissa. Se riittää minulle. Me olemme jälleen yhdessä, ja kaikki on niinkuin ennenkin — koko maailman ystävä — tähtien ystävä — chelani!
Sitten he puhuivat jokapäiväisistä asioista, mutta merkille pantava oli, ettei laama milloinkaan kysellyt Xavierissa-olon yksityiskohtia eikä liioin ollut udellut vähintäkään sahibien elämästä ja tavoista. Hänen mielensä oli kokonaan menneisyydessä, ja hän muisteli askel askeleelta heidän ensimmäistä ihmeellistä matkaansa, hykerrellen käsiään ja naureskellen, kunnes suvaitsi kyyristyä vanhuksen pikaiseen uneen.
Kim katseli viimeisen tomuisen sädejuovan häipymistä pihalta ja leikitteli aavetikarillaan ja rukousnauhallaan. Benaresin, maailman vanhimman kaupungin, yötä päivää jatkuva kohu kuului muurien ulkopuolelta kuin meren pauhina aallonmurtajaa vasten. Silloin tällöin astui joku pappi pihan poikki tuoden jotakin pikku uhria jumalainkuville ja lakaisi polun edestänsä, jottei vahingossakaan surmaisi mitään elävää olentoa. Lampun valo tuikahti, ja samassa kuului rukouksen mutinaa. Kim katseli tähtiä, jotka perätysten tulivat näkyviin hiljaisessa sankassa pimeydessä, kunnes vaipui uneen alttarin juurelle. Sinä yönä hän unissaan käytti vain hindukieltä, ei englannin sanaakaan seassa…
* * * * *
— Pyhä mies, tännehän tulee se lapsi, jolle annoimme lääkettä, sanoi
Kim noin kolmen aikaan aamulla, kun laama, joka myöskin oli nähnyt
unia, halusi heti herättyään lähteä jatkamaan pyhiinvaellusretkeä. —
Jat tuo sen tänne aamun koittaessa.
— Sinä vastasit hyvin. Innoissani olisin tehnyt väärin. — Hän istuutui patjallensa ja otti rukousnauhan käteensä. — Vanhat ihmiset ovat tosiaankin niinkuin lapset, sanoi hän surullisesti. — He toivovat jotakin, ja katsos, jolleivät saa sitä heti, he ovat tyytymättömiä ja itkevät! Useasti matkalla ollessani olen ollut valmis polkemaan jalkaa tietäsulkeville härkävankkureille tai pelkän tomupilven kohotessa eteeni. Sellainen en ollut miehuuteni voimissa — kauan aikaa sitten. Siitä huolimatta se on väärin…
— Mutta sinä olet tosiaankin vanha jo, pyhä mies.
— Mutta paha tuli tehdyksi. Maailmaan tuli pannuksi liikkeelle syy, ja kukapa meistä, vanha tai nuori, sairas tai terve, tietorikas tai tietämätön, voi estää sen syyn seurauksia? Eihän Elämän pyörä pysy alallaan, jos lapsikin sitä kieputtaa - taikka juomari. Chela, tämä on suuri ja hirmuinen maailma.
— Minusta se on hyvä, haukotteli Kim. — Mitä täällä on haukattavaa?
En ole syönyt sitten kun eilen iltapäivällä.
— Olin aivan unohtanut tarpeesi. Tuossa on hyvää Bhotijalin teetä ja kylmää riisiä.
— Sellaisella ruualla emme jaksa pitkälle samota. Kim tunsi nyt eurooppalaisten halua saada liharuokaa, jollaista tällaisessa jainilaistemppelissä ei tarjota. Kuitenkin hän tyytyi toistaiseksi täyttämään vatsansa kylmillä riisikokkareilla, lähtemättä kerjäämään ennen päivänkoittoa. Aamun valjetessa saapui sitten maamies ihan tulvillaan kiitollisuutta.
— Yöllä kuume taukosi ja hän pääsi hikoamaan, huudahti mies. — Koettelehan tästä, hänen ihonsa on pehmeä ja raitis! Hän piti paljon niistä suloisista puikoista ja joi ahnaasti maitoa.
Hän poisti peitteen lapsen kasvoilta, ja se hymyili unisesti Kimille. Pieni ryhmä hiljaisia, mutta tarkkaavaisia pappeja kokoontui temppelin ovelle. He tiesivät, ja Kim ymmärsi heidän tietävän, että laama oli saanut luokseen oppilaansa. Kohteliaisuudesta he eivät edellisenä iltana olleet heitä millään tavalla häirinneet. Senpä vuoksi Kim puolestaan osoitti nyt heille huomaavaisuutta.
— Kiitä jainien jumalia, veli, sanoi hän ollen tietämätön noiden jumalien nimistöstä. — Kuumeen valta on todellakin murtunut.
— Katsokaa! Nähkää! — Laama säteili taampana isännillensä, joiden luona hän oli kolme vuotta asustellut. — Onko milloinkaan nähty sellaista oppilasta? Hän seuraa Herraamme parantajaa.
Jainilaiset tunnustavat kyllä virallisesti kaikki hindulaisuskonnon jumalat ja käyttävät braminilaisia tapoja, samoin kuin noudattavat kastilakiakin. Mutta koska he tunsivat laaman ja rakastivat häntä, ja kun hän oli vanha ja etsi Tietä ja lisäksi oli heidän vieraansa, joka pitkät iltapuhteet jutteli heidän esipappinsa kanssa henkisistä ongelmista, niin he sorisivat yksimielisesti hyväksymistään.
— Muistahan, sanoi Kim kumartuen lapsen puoleen, — että tämä vaiva voi uusiintua.
— Eipä suinkaan, jos käytät soveliaita loitsuja, — arveli isä.
— Mutta me lähdemme pian matkaan.
— Se on totta, ilmoitti laama papeille. — Me lähdemme nyt yhdessä etsintään, josta olen usein puhunut. Minä odotin, kunnes oppilaani tuli valmiiksi. Katsokaa häntä! Me lähdemme pohjoiseen päin. En enää milloinkaan joudu näkemään tätä lepopaikkaani, oi te hyväntahtoiset ihmiset.
— Mutta en minä ole kerjäläinen, sanoi maamies nousten ylös ja puristaen lapsen syliinsä.
— Ole hiljaa. Älä häiritse pyhää miestä, huudahti muuan papeista.
— Mene, kuiskasi Kim. — Odota meitä suuren rautatiesillan alla, ja kaikkien meidän Punjabimme jumalien nimessä tuo ruokaa … puuroa, palkohedelmiä, rasvassa paistettuja kakkuja ja makeisia, erittäinkin makeisia. Joudu!
Nälän aiheuttama kalpeus soveltui hyvin Kimille hänen siinä seistessään pitkänä ja hoikkana, tumma laahusliepeinen viitta yllänsä, pitäen toista kättänsä rukousnauhalla ja toista siunauksen asennossa, jäljitellen tässä tarkoin laamaa. Joku eurooppalainen olisi saattanut sanoa, että hän jotenkin näytti nuorelta kirkonikkunaan maalatulta pyhimykseltä, vaikka hän oli vain keskenkasvuinen poikanen, joka tunsi menehtyvänsä tyhjyydestä.
Hyvästely venyi kaikkine muodollisuuksineen pitkälliseksi, kolmasti päättyen ja yhtä monta kertaa uudistuen. Eräs heistä, etsijä — sama joka oli kutsunut laaman tähän hiljaiseen satamaan kaukaisesta Tiibetistä, hopeakasvoinen kaljupää askeetti — ei ottanut osaa siihen, vaan mietiskeli tapansa mukaan yksinään kuvien seassa. Toiset olivat sangen inhimillisiä, tyrkytellen vanhukselle pikku lahjoja, kuka betelrasiaa, kuka hienoa ja uutta rautaista kynäkoteloa, kuka eväslaukkua ja niin edelleen, varoittaen häntä ulkopuolisen maailman vaaroista sekä ennustaen hyvää loppua heidän etsinnälleen. Sillä välin istui Kim perin ikävissään portailla ja kiukutteli itsekseen Xavierin koulupoikain puheentavoilla.
— Mutta tämähän on oma syyni, päätti hän vihdoin. — Mahbubin parissa söin Mahbubin leipää, tai Lurgan sahibin. Xavierissa sain kolme ateriaa päivässä. Nyt minun täytyy varsin visusti pitää huolta itsestäni. Mutta minä en ole oikeassa harjaantumisen tilassa. Kyllä nyt totisesti kelpaisi lihalautasellinen!… Oletko valmis, pyhä mies?
Molemmat kätensä kohottaen laama lausui lopullisen siunauksen kaunopuheisella kiinankielellä. — Minun täytyy nojautua olkapäähäsi, sanoi hän, kun temppelin portit sulkeutuivat: — alanpa jo käydä kankeaksi.
Kuuden jalan mittaisen miehen paino ei ole kepeä kannatella kilometrittäin tungoksen täyttämillä kaduilla, ja Kim, joka oli saanut matkamyttyjäkin taakakseen, oli hyvillään, kun he pääsivät rautatiesillan varjoon.
— Tässä me aterioimme, — sanoi hän päättävästi, samalla kun kamboo sinikauhtanaisena ja hymyilevänä riensi näkyviin kantaen vasua toisessa kädessään ja toisella käsivarrellaan pidellen lastansa.
— Käykää käsiksi, te pyhät! huusi hän jo viidenkymmenen metrin päästä. He olivat ensimmäisen siltakaaren alla, poissa nälkäisten pappien näkyvistä. — Riisiä ja hyvää kasvismuhennosta, lämpimiä maustekakkuja, juustoheraa ja sokeria. Sinä vainioitteni kuningas, sanoi hän pienelle pojallensa, — näyttäkäämme näille pyhille miehille, että me Jullundurin jatit osaamme palkita hyvän työn… Olin kuullut, että jainit syövät ainoastaan itse keittämäänsä, mutta totisesti (hän katsoi kohteliaasti sivulle virran yli), missä ei ole näkijää, siinä ei ole kastirajaakaan.
— Ja me, ilmoitti Kim kääntyen selin ja kukkuroiden lehtilautasta laamalle, — olemmekin kaikkien kastien yläpuolella.
He ahmivat hyvää ruokaa vatsansa täyteen hiljaisuudessa. Vasta sitten kun Kim oli imeskellyt tahmean makeisen viimeiset jäännökset pikkusormestaan, huomasi hän, että kambookin oli vyötetty matkaa varten.
— Jos tiemme osuu olemaan sama, sanoi hän jörösti, — seuraan sinua. Eihän usein tapaa ihmeitten tekijää, ja lapsi on vielä heikko. Mutta minäpä en ole aivan horjuva ruoko. — Hän tarttui lathiinsa (kiillotetuilla rautaheloilla varustettuun viisi jalkaa pitkään bambusauvaan) ja heilutti sitä ilmassa. — Meitä jateja sanotaan riitaisiksi, mutta se ei ole totta. Jollei meitä ärsytetä, olemme yhtä hyväluontoisia kuin härkämme.
— Olkoon menneeksi, sanoi Kim. — Hyvä sauva on erinomainen järkisyy.
Laama katseli rauhallisesti pitkin jokea, jonka koko pituutta myöten lakkaamatta kohosi savupatsaita ruumiiden polttorovioista virran rannalta. Silloin tällöin pyöri keskellä virtaa kaupungin viranomaisten kielloista huolimatta jonkun puoleksi palaneen ruumiin jäännöksiä.
— Jollet sinä olisi tullut, sanoi kamboo puristaen lasta karvaista rintaansa vasten, — olisin voinut mennä tuonne … tämän kanssa. Papit sanovat, että Benares on pyhä kaupunki, enkä sitä epäilekään, ja että siellä on hyvä kuolla. Mutta minä en tunne heidän jumaliansa, ja he vaativat rahaa. Ja kun on uhrannut yhdelle, väittää toinen kaljupää, että siitä ei ole mitään hyötyä, jollei uhraa toisellekin. Peseydy täällä! Peseydy tuolla! Huuhdo, juo, kylve, sirota kukkia … mutta maksa aina papeille. Ei, Punjab sopii minulle, ja Jullundurin maa on parasta maata siellä.
— Olen sanonut monta kertaa, muistaakseni temppelissä, että jos tarvitaan, avautuu virtamme jalkojemme edessä. Senpä vuoksi lähdemme pohjoiseen, sanoi laama nousten. — Muistan erään mieluisan paikan, jonka ympärillä kasvaa hedelmäpuita; siellä on hyvä kuljeskella mietiskellen ja ilma siellä on vilpoisempaa. Se puhaltaa vuorilta ja vuoriston lumelta.
— Mikä sen paikan nimi on? kysyi Kim.
— Mistäpä sen tietäisin? Etkö seurannut mukana … ei, sehän tapahtui sen jälkeen kun sotajoukko nousi maasta ja vei sinut. Oleskelin siellä huoneessa vastapäätä kyyhkyslakkaa mietiskellen rauhassa, paitsi silloin kun nainen lörpötteli lakkaamatta.
— Oho! Se Kulun nainen. Se on siis Saharunporen luona, nauroi Kim.
— Miten henki johtaa mestariasi? Kulkeeko hän jalkaisin sovittaakseen vanhoja syntejä? kysyi jat varovasti. — Delhiin on pitkä matka.
— Ei, sanoi Kim, — minä kerjään lipun junaan. (Intiassa kukaan ei tunnusta omistavansa rahaa.)
— No, jumalien nimessä, menkäämme sitten tulivaunulla. Poika voi parhaiten äitinsä sylissä. Hallitus on pannut meille paljon veroja, mutta yhden hyvän asian se on meille antanut: rautatien, joka yhdistää ystävät ja rauhoittaa huolestuneet. Se on ihmeellinen, tuo juna.
Hetkistä myöhemmin he kasaantuivat kaikki junaan ja nukkuivat päivän kuumimman ajan. Kamboo kyseli Kimiltä loppumattomiin laaman matkoista ja töistä, mutta sai hiukan kummallisia vastauksia. Kim oli tyytyväinen oloonsa, saadessaan katsella ohikiitäviä luoteis-Intian aukeita maita ja puhella alati vaihtuville matkatovereille.
Matkalippujen leikkaaminen, niinhyvin kuin koko lippukin, on vielä tänäänkin mitä harmittavinta Intian rahvaan mielestä. He eivät ymmärrä miksi, kun he jo ovat maksaneet tuosta pienestä taikamaisesta paperikappaleesta, vieraat tulevat leikkaamaan suuria kappaleita taikaliuskasta. Siitäpä syystä syntyy alinomaa ankaraa väittelyä matkustajain ja sekarotuisten lipuntarkastajain välillä. Kim autteli parissa kolmessa asiassa vakavilla neuvoilla, joiden tarkoituksena oli pimittää kuulijoita ja osoittaa viisautta laamalle ja ihailevalle kamboolle.
Mutta Somnan asemalla kohtalo antoi hänelle vakavampaa ajattelemisen aihetta. Vaunuun kompuroi juuri junan liikkeellelähtiessä pieni, laiha mies … maratti, mikäli Kim saattoi päätellä tiukan kääröturbaanin huipusta. Hänen kasvonsa olivat haavoissa, nuttunsa pahoin revitty ja toinen sääri siteissä. Hän kertoi rattaiden kaatuneen ja melkein vieneen hengen häneltä. Hän oli menossa Delhiin, missä hänen poikansa asui.
Kim tarkasti häntä kiinteästi. Jos hän oli, niinkuin vakuutti, kieriskellyt maassa, hänen ihossaan piti olla soran merkkejä. Mutta hänen haavansa näyttivät olevan terävällä aseella tehtyjä, eikä pelkkä rattaiden kaatuminen olisi voinut saada miestä niin suuren kauhun valtaan. Ja tämän kohottaessa vapisevia käsiään korjatakseen repaleisen nuttunsa, tuli näkyviin amuletti "sydämenvahvistajaksi" sanottua lajia. Amuletithan ovat perin yleisiä, mutta niitä ei tavallisesti ripusteta palmikon tavoin kierrettyyn kuparilankaan, ja vieläkin harvemmin niissä on mustaa emalimaalia ja hopeaa.
Osastossa ei ollut ketään muita kuin kamboo ja laama, ja vaunu oli onneksi vanhaa mallia, varustettu sivuovilla. Kim oli etsivinään jotakin povestansa ja näytti samalla omaa amulettiaan. Maratin kasvot muuttuivat äkkiä kun hän näki sen, ja hän asetti amulettinsa rinnalleen täysin näkyviin.
— Niin, jatkoi hän puhutellen kamboota, — minulla on kiire, ja rattaat, joita sekarotuinen hevonen veti, joutuivat pyörineen vesiojaan, ja paitsi sitä, että loukkasin itseni, menetin myöskin koko astiallisen tarkeeania. Sinä päivänä en ollut onnen suosiossa.
— Se oli suuri vahinko, sanoi kamboo välinpitämättömänä. Hänen kokemuksensa Benaresista olivat tehneet hänet epäluuloiseksi.
— Kuka sen oli keittänyt? kysyi Kim.
— Muuan nainen. — Maratti nosti silmänsä.
— Mutta osaavathan kaikki naiset keittää tarkeeania, sanoi kamboo.
— Minun tietääkseni se on hyvää ruokaa.
— On kyllä, sangen hyvää, sanoi maratti.
— Ja huokeata, sanoi Kim. — Mutta entä miten kastimääräykset siihen sopivat?
— Oh, ei tarvitse välittää kastimääräyksistä, kun lähtee … etsimään tarkeeania, vastasi maratti säädetyllä tavalla tehden sanojen väliin pysähdyksen. — Kenen palveluksessa sinä olet?
— Tämän pyhän miehen palveluksessa. — Kim viittasi tyytyväiseen, uniseen laamaan, joka heräsi, nyökäyttäen päätänsä kuullessaan tuon mieluisan nimityksen.
— Taivas lähetti hänet avukseni. Häntä nimitetään koko maailman ystäväksi. Myöskin sanotaan häntä tähtien ystäväksi. Hän matkustelee nyt lääkärinä — koska hän on siihen kypsynyt. Suuri on hänen viisautensa.
— Olen myös loitsun poika, sanoi Kim kuiskaten, kun kamboo jouduttausi sytyttämään piippuansa, peläten maratin kerjäävän.
— Entä kuka tuo on? kysyi maratti, vilkaisten levotonna sivulleen.
— Muuan mies, jonka lapsen minä — me olemme parantaneet ja joka tuntee olevansa suuressa velassa meille. — Istu ikkunan ääreen, sinä Jullundurin mies. Tässä on sairas.
— Hm. Minulla ei ole halua joutua tekemisiin satunnaisesti kohdattujen joutioitten kanssa. Minä en ole pitkäkorvainen, enkä nainen, joka tahtoisi siepata salaisuuksia. — Jat heittäysi raskaasti osaston etäisimpään nurkkaan.
— Onko sinussa yhtään parantajan vikaa? Olen hyvin huonossa tilassa, huusi maratti, tarttuen puheeseen.
— Mies on täynnä haavoja ja kuhmuja. Minä tahdon parantaa hänet, sanoi
Kim. — Kukaan ei häirinnyt lapsesi hoitamista.
— Minä ansaitsen nuhteita, sanoi kamboo nöyrästi. — Olen sinulle velassa poikani hengestä. Sinä olet ihmeitten tekijä. Minä tiedän sen.
— Näytä minulle haavojasi. — Kim kumartui maratin kaulaan, ja hänen sydämensä oli melkein pakahtua jännityksestä, sillä tämähän oli sitä "suurta peliä" oikein kukkurakaupalla. — Kerro nyt nopeasti tarinasi, veli, sill'aikaa kun luen loitsun.
— Tulen etelästä päin, jossa työalani oli. Yhden meistä surmasivat tiellä. Oletko kuullut?
Kim pudisti päätänsä. Hän ei tietenkään tiennyt mitään E 23:n edeltäjästä, joka arabialaiseksi kauppiaaksi puettuna oli surmattu etelässä.
— Saatuani käsiini erään kirjeen, jota etsimään minut oli lähetetty, lähdin matkalle. Pääsin kaupungista ja riensin Mhowiin. Olin niin varma, ettei kukaan tuntenut minua, etten muuttanut ulkonäköänikään. Mhowissa muuan nainen syytti minua jalokivien varastamisesta juuri siinä kaupungissa, mistä olin lähtenyt. Silloin huomasin, että minua ruvettiin vainoamaan. Karkasin Mhowista yöllä lahjoen poliisin, joka taas puolestaan oli lahjottu jättämään minut vihollisilleni etelässä. Sitten viivyin vanhassa Chitorin kaupungissa viikon katumuksentekijänä temppelissä, mutten voinut päästä kirjeestä, joka oli hallussani. Senvuoksi kätkin sen Kuningattaren kiven alle Chitorissa, paikkaan, jonka kaikki tunnemme.
Kim ei tuntenut sitä, mutta hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta keskeyttää kertomuksen juoksua.
— Chitorissa olin, näetkös, kuninkaan alueella, sillä Kotah on idässä päin kuningattaren lain ulkopuolella, ja idempänä siitä on Jaipur ja Gwalior. Kummassakaan ei ole vakoojien hyvä käydä eikä kummassakaan ole oikeutta. Minua ajettiin takaa kuin märkää shakaalia, mutta karkasin sieltä Bandakuihin, jossa taasen kuulin, että minua syytetään pojan murhasta äsken jättämässäni kaupungissa. Siellä kuului olevan sekä murhatun ruumis että todistajat odottamassa.
— Mutta eikö hallitus voi suojella?
— Me peliin kuuluvat olemme kaiken suojeluksen ulkopuolella. Jos kuolemme, niin sillä hyvä, ja nimemme pyyhitään pois kirjoista. Siinä kaikki. Bandakuissa, jossa on eräs meikäläinen, toivoin pääseväni erilleni vainoojista muuttamalla ulkomuotoni ja rupeamalla maratiksi. Sitten pääsin Agraan, josta aioin mennä takaisin Chitoriin noutamaan kirjeeni. Niin varma olin siitä, että olin päässyt vainoojistani. Senvuoksi en lähettänyt taria (sähkösanomaa) kellekään, ilmoittaakseni missä kirje on. Halusin saada koko kunnian itselleni.
Kim nyökäytti päätään. Hän ymmärsi hyvin tuon tunteen.
— Mutta Agrassa, kulkiessani kadulla, huusi eräs mies, että olin hänelle velkaa, ja mukanaan useita todistajia aikoi viedä minut oikeuteen heti paikalla. Niin, ne ovat viekkaita siellä etelässä! Hän väitti minua asiamiehekseen puuvillakaupoissa. Palakoon hän helvetissä sen takia.
— No, olitko sinä?
— Hulluko olet! Hehän etsivät minua sen kirjeen vuoksi! Juoksin teurastajan myymälään ja pääsin erään juutalaisen taloon, joka pelkäsi meteliä ja toimitti minut pois. Tulin jalkaisin Somnan tielle … minulla oli rahaa vain saadakseni lipun Delhiin … ja sinä maatessani ojassa kuumeen kynsissä joku hyökkäsi pensaikosta ja pieksi ja haavoitti minua, tutkien minut päästä jalkoihin. Tämä tapahtui aivan kuulomatkan päässä rautatiestä.
— Miksei hän lyönyt sinua heti paikalla kuoliaaksi?
— Eivät he niin hulluja ole. Jos he saisivat minut Delhiin oikeuden käsiin murhasta syytettynä, joutuisin sen valtion haltuun, joka syyttää minua. Silloin minut vietäisiin takaisin vartioituna ja sitten … saisin kuolla hitaasti, varottavaksi esimerkiksi muille meistä. Tämä etelä ei ole minun maani. Minä juoksentelen kehässä niinkuin yksisilmäinen vuohi. Kahteen päivään en ole syönyt. Minut on merkitty (hän kosketti sääressä olevaa likaista käärettä) niin että minut tunnetaan Delhissä.
— Täällä junassa ainakin lienet turvassa.
— Olehan vuosi mukana "suuressa pelissä" ja puhu sitten tuollaista! Minusta on jo sähkötetty Delhiin ja joka ainoa räsy ja naarmu ilmoitettu. Vähintään kaksikymmentä — jos tarvitaan satakin — on nähnyt minun surmaavan sen pojan. Eikä sinusta ole siihen apua!
Kim tunsi liiankin hyvin alkuasukkaitten menettelytavat, ymmärtääkseen että miehen asia oli valmis — aivan kuolemantuottamusta myöten. Maratti väänteli tuskasta tuon tuostakin käsiään. Kamboo nurkassaan tuijotti synkkänä ja laama hypisteli rukousnauhaansa. Kim puolestaan, muka lääkärin tavoin miehen kaulaa tarkastellen, mietti suunnitelmiansa loitsulukujensa välillä.
— Eikö sinulla ole mitään taikakeinoa, joka muuttaisi ulkonäköäni? Muutoin olen mennyttä. Olisinpa saanut edes viisi, kymmenen minuuttia olla yksin … jollei olisi tarvinnut pitää sellaista kiirettä, olisin voinut…
— Eikö hän ole jo parantunut, ihmeitten tekijä? kysyi kamboo kateellisena. — Olet jo kylliksi loitsuja lukenut.
— Ei. Hän ei parane, jollei saa olla kolmea päivää bairagin puvussa. — Tämä on aivan tavallinen rangaistusmenetelmä, jonka alaiseksi etenkin joku lihava kauppias silloin tällöin joutuu hengellisen neuvonantajansa toimesta.
— Pappi koettaa tavallisesti tehdä toisestakin papin, oli vastaus. Niinkuin useimmat karkeasti taikauskoiset, ei kambookaan saattanut pidättää kieltään pilkkaamasta omaa uskontoaan.
— Aiotko pojastasi pappia sitten? Hänen on jo aika saada enemmän kiniiniäni.
— Me jatilaiset olemme kaikki puhveleita, sanoi kamboo taas vähän leppyen.
Kim pyyhkäisi sormen nenällä katkeraa lääkettä lapsen luottaville huulille. — En ole pyytänyt mitään, sanoi hän ankarasti isälle, — paitsi ruokaa. Kadehditko minua sen vuoksi? Minähän aion parantaa toisen ihmisen. Sallitko sen … ruhtinas?
Mies kohotti leveät kämmenensä pyytävästi. — Ei, ei. Älä pilkkaa minua noin.
— Minua miellyttää parantaa tämä sairas. Sinä teet ansiotyötä auttaessasi minua. Minkäväristä tuhka on piipussasi? Valkoista. Se on hyväenteistä. Onko ruokavarojesi joukossa raakaa inkivääriä?
— Minä … minä…
— Avaa myttysi.
Siinä oli tavallinen kokoelma pientä rihkamaa: vaatepalasia, puoskarin lääkkeitä, huokeita markkinatavaroita, pieni käärö attaa (harmaita karkeita alkuasukkaiden käyttämiä jauhoja), pieniä kääröjä alamaan tupakkaa, piipun varsia ja tukku currya, kaikki vaatteeseen käärittynä. Kim tutki niitä hyvin viisaan tietäjän näköisenä, mutisten muhamettilaista loitsua.
— Tämä on sahibeilta opittua viisautta, kuiskasi hän laamalle. Eikä hän siinä juuri valehdellutkaan, kun otetaan huomioon hänen Lurganilta saamansa opetukset. — Tämän miehen kohtalo on hyvin surkea, kuten tähdistä näen, ja se — se ahdistaa häntä. Koetanko poistaa sen?
— Sinä tähtien ystävä, sinähän olet tehnyt kaikessa hyvin. Tee mitä haluat. Onko mielessäsi jälleen parantaa joku?
— Joudu, joudu! kiirehti maratti. — Juna voi pysähtyä.
— Tämä on lääke kuoleman varjoa vastaan, — sanoi Kim, sekottaen kamboon jauhoja hiilen ja tuhkan joukkoon piipun punasaviseen koppaan. E 23 otti sanaa puhumatta pois turbaaninsa ja pudisti esille pitkän mustan tukkansa.
— Se on minun ruokaani, pappi, valitti jat.
— Sinä temppeliin tunkeutunut puhveli! Oletko uskaltanut silmätä niinkin kauas? sanoi Kim. — Minun täytyy toimittaa salaperäisiä asioita hupsujen nähden, mutta varo vain silmiäsi. Eikö niitten edessä jo ole verhoa? Minä pelastan lapsesi ja siitä palkaksi sinä, sinä hävytön!… Mies säpsähti tuon suoran katseen kohtaamana, sillä Kim oli aivan tosissaan… Kiroanko sinut vai…?
Hän tempasi miehen käärön päällysvaatteen ja heitti sen hänen kumartuneen päänsä yli. — Jos uskallat ajatellakaan näkemistä niin — en edes minä voi pelastaa sinua. Istu! ole vaiti!
— Minä olen sokea ja mykkä. Säästä minut kiroukselta. Tule, lapseni, me leikimme piilosilla. Älä minun tähteni pilkistä vaatteen alta.
— Minä alan toivoa, sanoi E 23. — Mitä aiot tehdä?
— Tämän vuoro on nyt, — sanoi Kim tempovasti koskettaen maratin ohutta paitaa. E 23 epäröi kuten luoteispuolen asukkaat, jotka vastenmielisesti paljastavat ruumiinsa.
— Mihin kastiin kuuluu se, jolta on kurkku leikattu? — kysyi Kim repäisten paidan vyötäisiä myöten auki. — Sinut täytyy maalata keltaiseksi saddhuksi. Riisuudu pian ja pane tukka silmillesi, kun pudistan tuhan ylitsesi. Ja sitten kastimerkki otsaasi. — Hän veti povestansa pienen maalikotelon ja punaväripalasen.
— Oletko sinä vain vasta-alkaja? sanoi E 23, ponnistellen tosiaankin henkensä edestä ja seisten alastonna, lukuunottamatta vyötärysvaatetta, Kimin maalatessa komean kastimerkin tuhalla tahrittuun otsaan.
— Vasta pari päivää sitten ryhdyin peliin, veli, vastasi Kim. — Hiero enemmän tuhkaa rintaasi.
— Oletko tavannut — sairaitten jalokivien parantajaa? — Hän avasi nopeasti pitkän, tiukkaan käärityn turbaanivaatteen ja kierteli sen joutuin vyötäisilleen saddhun vartalopuvuksi.
— Hah haa, tunnetko hänen temppunsa? Hän oli jonkin aikaa opettajani. Meidän täytyy paljastaa sääresi. Tuhka parantaa haavoja. Sivelehän vielä.
— Olin kerran hänen ylpeytensä, mutta sinä olet melkein etevämpi.
Jumalat ovat armollisia meille? Anna minulle tuo.
Hän viittasi pieneen oopiumirasiaan jatin käärön rihkaman seassa. E 23 nielaisi pillereitä usean. — Ne ovat hyviä nälässä, pelossa ja vilustumisessa, ja ne tekevät silmätkin punaisiksi, selitti hän. — Nyt minulla on rohkeutta jatkaa peliä. Saddhun pihdit vain puuttuvat. Entä vanhat vaatteet?
Kim kääri ne kokoon ja työnsi pukunsa avariin poimuihin. Keltaisella savivärillä hän maalasi miehen sääret ja rinnan, tehden leveitä juovia jauhoilla, inkiväärillä ja tuhalla tahritulle pohjalle.
— Veritäplät vaatteissani riittävät saamaan sinut hirteen, veli.
— Saattaa olla niin, mutta ei niitä ole tarvis heittää ikkunasta…
Nyt on kaikki valmista. — Kimin ääni oli ihastuksesta vallan iloinen.
— Katsohan nyt, jat.
— Jumalat suojelevat meitä, — sanoi kamboo vaatteen peitosta, tullen esiin kuin puhveli pensaikosta. — Mutta — minne maratti on joutunut. Mitä olet tehnyt?
Kim oli käynyt Lurgan sahibin koulun eikä E 23 liioin ollut ammatissaan jäänyt huonoksi näyttelijäksi. Pelästyneen, aran kauppiaan sijasta lojui nurkassa puolialaston tuhkalla tahrittu, keltainen, pölytukkainen saddhu, pöhöttyneet silmät … oopiumi vaikuttaa nopeasti tyhjässä vatsassa … hävyttömästi ja eläimellisesti kiiluen. Mies istui jalat ristissä, kaulassansa Kimin ruskea rukousnauha ja hartioillaan kulunut kirjava riepu. Lapsi piilotti kasvonsa hämmästyneen isänsä poveen.
— Katsohan, pikku ruhtinaani! Me olemme noitien parissa, mutta eivät ne sinua vahingoita… Älä itke! Mitä hyötyä on lapsen parantamisesta, kun sen toisena päivänä pelästyttää kuoliaaksi?
— Lapsi tulee onnelliseksi elämässään. Hän on nähnyt suuren parannusihmeen. Lapsena ollessani tein savesta hevosia ja ihmisiä.
— Olen minäkin niitä tehnyt. Sri Banas tulee yöllä ja tekee ne eläviksi rikkaläjällä, — piipitti lapsukainen.
— Ethän sinä siis mitään pelkää. Vai mitä, ruhtinaani?
— Minä pelästyin, kun isä pelkäsi, tunsin isän käden vapisevan.
— Voi sinä jänishousu mieheksi, sanoi Kim, ja yksinpä jatkin nauroi häpeissään. — Minä olen parantanut tämän kauppias-paran. Hänen täytyy jättää voittonsa ja tilikirjansa ja istua tien vieressä kolme yötä päästäkseen vihamiehistään rauhaan. Tähdet ovat hänelle epäsuosiollisia.
— Kuta vähemmän koronkiskureita, sitä parempi, sanon minä. Mutta olkoon saddhu tai ei, pitää hänen maksaa kankaastani, joka on hänen hartioillaan.
— Vai niin? Mutta onhan tuo lapsi sylissäsi sinun omasi — määrätty jo polttoroviolle pari päivää sitten. Vielä on yksi asia jäljellä. Minä toimitin tämän taikatempun sinun läsnäollessasi, kun hätä oli suuri. Muutin hänen ulkomuotonsa ja sielunsa. Mutta jos sinä, Jullundurin mies, sattumalta muistat mitä olet nähnyt joko vanhempien joukossa kylän puun alla tai omassa kodissasi tai papin läsnäollessa, kun hän siunaa karjaasi, tulee peto härkiesi joukkoon ja tuli syttyy kattosi olkiin, rotat tulevat vilja-aittaasi ja jumalien kirous pelloillesi, niin että ne kuihtuvat askeleittesi jäljessä ja aurasi takana.
Tämä oli osa vanhaa kirousta, jonka Kim oli kuullut vanhalta fakiirilta Taksali-portin luona lapsuutensa päivinä. Eikä se menettänyt mitään nyt toistettuna.
— Lopeta jo, pyhä mies! Ole armollinen ja lopeta! huusi jat. — Älä kiroa perhettäni. En nähnyt mitään! En kuullut mitään! Minä olen sinun orjasi. — Ja hän kumartui tarttuakseen Kimin jalkaan, joka polki tahdikkaasti vaunun lattiaan.
— Mutta koska olet saanut luvan auttaa minua antamalla hyppysellisen jauhoa ja vähän oopiumia ja sellaista, jota olen suvainnut käyttää ihmeteossani, niin jumalat suovat sentään siunauksensa. — Ja hän antoi sen hänelle lopuksi, miehen suureksi iloksi. Siunauksen hän oli oppinut Lurgan sahibilta.
Laama tuijotti häneen silmälasiensa lävitse innokkaammin kuin oli seurannut naamioimispuuhaa.
— Sinä tähtien ystävä, sanoi hän lopuksi, — sinä olet saavuttanut suuren viisauden. Varo vain, ettet anna ylpeydelle tilaa. Ei kukaan, joka Lakia seuraa, puhu ajattelematta asioista, joita on nähnyt tai kohdannut.
— Ei, ei suinkaan, huusi maamies, peläten että mestari olisi halukas korjaamaan oppilastaan. E 23 antautui nauttimaan oopiumia, joka nääntyneelle aasialaiselle vastaa ruokaa, tupakkaa ja lääkettä.
Niinpä he siis sekä jännityksestä ja keskinäisestä epäluulosta sanattomina saapuivat Delhiin noin lyhtyjen sytyttämisen aikaan.