XII
— Olen saanut rohkeuteni takaisin, sanoi E 23 asemasillan melun turvissa. — Nälkä ja pelko panevat miehen pään pyörälle; muutoin olisin keksinyt tämän tempun aikaisemmin. Olin oikeassa. He tulevat minua etsimään. Sinä olet pelastanut pääni.
Joukko keltahousuisia punjabilaispoliiseja, joita johti kiireinen ja hikinen nuori englantilainen, hajoitti väkijoukon rautatievaunun ympäriltä. Heidän takanaan hiipi kuin kissa muuan lihava mies, joka näytti lakimiehen kirjurilta.
— Katso, tuo nuori herra lukee paperista. Minun tuntomerkkini ovat hänen käsissään, sanoi E 23. — He kulkevat vaunusta vaunuun, niinkuin katiskoitaan kokeva kalastaja.
Kun joukkue saapui heidän vaunullensa, istui E 23 hypistelemässä rukousnauhaansa tasaisesti nytkäytellen ranteitaan, ja Kim pilkkasi häntä niin opiumin huumaamaksi, että oli menettänyt tulipihtinsä, jotka ovat saddhun erikoinen tuntomerkki. Laama tuijotti syvissä mietteissä suoraan eteensä, ja maamies kokoili kapineitaan levottomasti vilkuillen.
— Täällä on vain muutamia pyhiä houkkoja, sanoi englantilainen ääneen ja kulki edelleen, kansan levottomasti liikehtiessä, sillä alkuasukaspoliisin ilmestyminen merkitsee kaikkialla Intiassa alkuasukkaiden kiskomista.
— Nyt on jäljellä vain se vaikeus, kuiskasi E 23, — kuinka lähettää sähkeellä tieto, mihin kirjeen kätkin. En voi tässä puvussa mennä lennätinkonttoriin.
— Eikö siinä kyllin, että olen pelastanut henkesi?
— Ei, jos työ on keskeneräiseksi jäänyt. Eikö jalokivien parantaja milloinkaan sanonut sentapaista sinulle? Tässä tulee toinen sahib! Ah!
Tällä kertaa tuli pitkä keltanaamainen piiritarkastaja puettuna kypärään, vyö vyöllä ja kiiltävät kannukset saappaissa. Hän kierti ja suki tummia viiksiään.
— Kylläpä ovat nuo poliisisahibit narreja! sanoi Kim naureskellen.
E 23 vilkaisi häneen. — Se oli hyvin sanottu, mutisi hän muuttuneella äänellä. — Minä menen juomaan vettä. Pidä huolta paikastani.
Hän kompuroi vaunusta melkein englantilaisen syliin, joka noitui häntä kankealla urdunkielellä.
— Tum mut? Oletko juovuksissa? Älä hoipertele siinä, kuin koko Delhin asema olisi omaisuuttasi.
Muuttamatta vähääkään kasvonpiirteitään vastasi E 23 likaisimmilla herjauksilla, joka Kimiä tietenkin peräti huvitti, sillä se muistutti hänelle rumpalipoikia ja parakkilakaisijoita Umballassa hänen ensimmäisen koulunkäyntinsä kauhealta ajalta.
— Hullu mies, huusi englantilainen. — Nickle-jao! mene takaisin vaunuusi.
Keltainen saddhu vetäytyi askel askeleelta taaksepäin ja alentaen ääntänsä kirosi piiritarkastajan elämän loppuun saakka — tässä Kim todella hätkähti — Kuningattaren kiven, sen alla olevan kirjoituksen kautta ja sellaisen jumalavalikoiman nimessä, jossa jumalilla oli aivan uudet nimitykset.
— En ymmärrä, mitä sanot, ärjyi englantilainen kiukusta punastuen, mutta jotakin hävyttömyyttä se on. Tule ulos sieltä.
Tekeytyen tietämättömäksi ojensi E 23 vakavana lippunsa, jonka englantilainen vihaisesti tempasi hänen kädestään.
— Oh zoolum! minkälaista sortoa, voivotteli jat nurkastaan. — Ja kaikki vain pilapuheen vuoksi. — Hän oli naureskellut saddhun röyhkeälle puheelle. — Loitsusi eivät tänään oikein tehoa, pyhä mies!
Saddhu seurasi piiripäällikköä madellen ja pyydellen. Matkustajien joukko ei ollut, lapsineen ja tavaroineen puuhaillessaan, huomannut koko tapausta. Kim pujahti ulos miehen jäljessä, sillä hänen mieleensä oli juolahtanut kuulleensa tuon vihaisen tuhman sahibin ääneensä keskustelevan "sukulaisuussuhteista" erään vanhan naisen kanssa Umballan läheisyydessä kolme vuotta sitten.
— Kaikki käy hyvin, kuiskasi saddhu huutavan, kirkuvan, levottoman väkijoukon suojassa, persialainen vinttikoira jalkojensa välissä ja häkillinen kirkuvia, erään rajputilaisen pyyntimiehen haukkoja niskassaan. — Hän on mennyt sähköttämään piilottamastani kirjeestä. Minulle sanottiin, että hän oli Peshawurissa. Olisihan minun pitänyt tietää, että hän on kuin krokotiili, aina toisessa kahluupaikassa kuin luulisi. Hän on pelastanut minut nykyisestä vaikeudestani, mutta sinulle olen henkeni velkaa.
— Onko hänkin meikäläisiä? Kim pujahti muutaman mewarilaisen kameelinajajan rasvaisen kainalon alitse ja törmäsi lörpöttelevään parveen sikhiläisiä vaimoja.
— Ei sen vähempi kuin suurin joukosta. Olemme molemmat onnenpoikia!
Minä ilmoitan hänelle, mitä olet tehnyt. Olen turvassa hänen suojassaan.
Hän tunkeutui vaunuja piirittävän väkijoukon lävitse ja kyyristyi lennätinkonttorin läheisyyteen penkille.
— Mene vaunuun, muuten ottavat paikkasi! Älä huolehdi asioista, veli … enempää kuin hengestänikään. Sinä olet hankkinut minulle vähän hengähtämisaikaa ja Strickland sahib on vetänyt minut maalle. Ehkä vielä saamme yhdessä työskennellä "pelissä". Jää hyvästi.
Kim riensi vaunuunsa iloisena, vaikka hölmistyneenä, mutta samalla vähän suutuksissaan siitä, ettei päässyt perille kaikista salaisuuksista ympärillään.
— Minä olen vasta-alkaja pelissä, se on varma. Minä en olisi voinut livahtaa turvaan niinkuin saddhu. Hän tiesi, että lyhdyn alla oli pimeintä. Minä en olisi huomannut ilmoittaa tietojani kiroillen… Kuinka terävä oli tuo sahib! No eipä sillä väliä! Minä pelastin miehen hengen — Minne kamboo meni, pyhä mies? kuiskasi hän istuutuen laaman viereen, tällä kertaa täyteen ahdetussa vaunussa.
— Pelko tyrmistytti hänet, vastasi laama lempeän ivallisella äänenpainolla. — Hän näki maratin muuttuvan saddhuksi aivan silmänräpäyksessä, suojaksi pahaa vastaan. Se hämmästytti häntä. Sitten hän näki saddhun joutuvan aivan suoraan poliisin kynsiin — ja juuri sinun taitosi seurauksesta. Silloinpa hän otti poikansa ja pakeni, sillä hänen mielestään sinä muutit rauhallisen kauppiaan hävyttömäksi lurjukseksi, joka riiteli sahibin kanssa, ja hän pelkäsi samanlaista kohtaloa. Missä saddhu on?
— Poliisien seurassa, vastasi Kim. — Mutta pelastinhan minä kamboon lapsen.
Laama otti nuuskaa hajamielisenä.
— Ah, chelani! Katsos, kuinka olet saanut rangaistuksen! Sinä paransit lapsen vain saadaksesi ansiota. Mutta sinä loihdit maratin ylpein elein, pidin sinua silmällä, — katselit sivullesi hämmentääksesi vanhan miehen ja tuhman talonpojan. Siitäpä epäluulo ja onnettomuus.
Kim hillitsi itsensä ikäisekseen erinomaisen kylmäverisenä. Ei hän, enempää kuin kukaan muukaan nuorukainen, tyytynyt nöyrtymään ja sietämään väärää arvostelua, mutta hän huomasi olevansa vaikeassa asemassa. Juna vyöryi Delhin asemalta pimeään yöhön.
— Se on totta, mutisi hän. — Jos olen loukannut sinua, olen tehnyt väärin.
— Olet tehnyt enemmänkin, chela. Sinä olet päästänyt valloilleen teon, ja niinkuin lammikkoon heitetty kivi levittää renkaita ympärinsä, niin et sinäkään voi arvostella seurausten laajuutta.
Tämä kykenemättömyys näkemään tulevaisuuteen oli hyvä sekä Kimin turhamielisyydelle että laaman mielenrauhalle, kun ajattelemme, että samassa silmänräpäyksessä Simlaan saapui sähkeilmoitus, että E 23 oli saapunut Delhiin ja mikä vielä tärkeämpää, tieto minne oli joutunut kirje, jonka sieppaaminen oli annettu hänen tehtäväkseen.
Sillä välin oli muuan liian innokas poliisimies vanginnut eräässä kaukaisessa etelän kaupungissa tehdystä murhasta syytettynä hirmuisesti suuttuneen ajmirilaisen puuvillakauppiaan, joka koetti selittää asioitaan herra Stricklandille Delhin asemalla, sillä aikaa kun E 23 riensi sivukatuja Delhin kaupungin sisimpiin osiin. Parin tunnin kuluttua oli useita sähkeitä saapunut suututtavina eteläisen valtion ministerille, joissa ilmoitettiin, että hieman rusikoitu maratti oli hävinnyt jäljettömiin. Ja siihen aikaan, kun hitaasti kulkeva juna pysähtyi Saharunporeen, oli Kimin liikkeellepaneman kiven viimeinen vaikutus ehtinyt kaukaisen Roumin moskeijan porteille, häiriten siinä hurskaan miehen rukouksia.
Laama toimitti rukouksensa laajassa muodossa aseman lähellä olevassa puistikossa auringon säteitten ja oppilaansa läsnäolon ilahduttamana. — Nyt jätämme nuo asiat taaksemme, sanoi hän, viitaten messinkikoristeiseen veturiin ja kiiltäviin raiteisiin. — Rautatievaunun tärinä, vaikka se muuten onkin ihmeellinen asia, on sulattanut luuni vedeksi. Täst'edes saamme hengittää puhdasta ilmaa.
— Lähtekäämme Kulun naisen asuntoon!
Kim astui iloisesti kantamuksineen. Näin varhain aamulla oli Saharunporen tie puhdas ja hyvältä tuoksuva. Hän muisteli Xavierissa vietettyjä aamuja, ja se lisäsi huippuunsa hänen jo ennestään täydellistä tyytyväisyyttään.
— Mistä tämä uusi kiire on kotoisin? Viisaat miehet eivät juoksentele niinkuin kananpoikaset auringonpaisteessa. Me olemme jo matkustaneet satoja kosia, ja tähän asti olen saanut olla tuskin hetkeäkään kahdenkesken sinun kanssasi. Mitenkä voisin sinua opettaa, kun väkijoukot alinomaa meitä tuuppivat? Ja kuinka minä voisin alituisen puheentulvan huuhtomana syventyä mietiskelyyn?
— Sen naisen kieli ei lyhene vuosienkaan vieriessä, oppilas hymyili.
— Eikä liioin hänen intonsa taikakeinoihin. Muistan, että kun kerran puhuin Elämän pyörästä (laama etsi povestaan viimeistä jäljennöstään), hän uteli vain paholaisista, jotka ahdistavat lapsia. Hän kyllä saavuttaa ansiota vieraanvaraisuudellaan meitä kohtaan, mutta ei aivan pian — joskus myöhemmin — vähitellen. Nyt kuljemme hiljalleen tarkastellen tapausten ketjua. Onnistumisemme on varma.
Niin he vaeltelivat hiljalleen laajojen kukkivien hedelmäpuutarhojen lävitse. Heidän pitkään ja makeasti nukuttuaan tähtien alla seurasi ihana hidas kulku heräävän kylän läpi. Kim ojensi kerjuumaljan sanaakaan puhumatta, mutta vastoin Lakia hänen silmänsä vilkuivat taivaan rannasta toiseen.
Sitten hän palasi kevein askelin pehmeän tomun yli mestarinsa luo, joka istui mangopuun tai Doonin siris-puun ohuemmassa varjossa, ja sitten he yhdessä söivät ja joivat rauhassa. Puolenpäivän aikaan kuljettuaan keskustellen jonkin matkaa he nukkuivat, ja kun ilma viileni, heräsivät he virkistyneinä. Ilta tapasi heidät seikkailemassa uudella seudulla jossakin kylässä, jonka he aikaa ennen olivat keksineet lakeuden toisella puolen ja josta he matkan varrella olivat keskustelleet.
Päästyään kylään he kertoivat tarinansa, ja se oli joka ilta uusi, ainakin mitä Kimiin tulee. Heidät vastaanotti vieraanvaraisen itämaisen tavan mukaan joko kylän pappi tai vanhin.
Kun varjot lyhenivät ja laama nojautui raskaammin Kimiin, oli aina Elämän pyörä tarjolla; se levitettiin siistitylle kivelle, ja oljenkorrella osoittaen sitä selitettiin kierros kierrokselta. Siinä istuivat jumalat korkeudessaan, ja täällä olivat unelmien unelmat. Tuossa oli taivaamme ja puolijumalien maailma: ratsumiehiä vuorilla taistellen. Alempana olivat tuskat petoeläinten muodossa, sieluja tikapuita ylös tai alaspäin kulkemassa, jonka vuoksi niihin ei saa kajota. Alempana olivat helvetit, sekä kylmät että kuumat, ja kidutettujen henkien olinpaikat.
Laama kehotti chelaansa tutkimaan niitä vaivoja, jotka johtuvat ylensyömisestä: turmeltunut vatsa ja polttavat sisälmykset. Noudattaen kehotusta oppilas katseli perin innokkaasti päätänsä taivuttaen ja ruskealla sormellansa seuraten puikkoa, mutta kun he pääsivät levottomaan, turhamaiseen inhimilliseen maailmaan, joka sijaitsee juuri helvetin yläpuolella, tuli hän hajamieliseksi. Sillä tien varrella kieppui tuo pyörä itse todellisena. Siinä syötiin, juotiin, tehtiin kauppaa ja riideltiin — ja kaikki oli lämpimän elävää.
Usein laama käytti noita eläviä kuvia tekstinsä aiheena kehottaen Kimiä, joka oli siihen liiankin valmis, panemaan merkille, kuinka liha pukeutuu tuhansiin milloin epämieluisiin, milloin miellyttäviin muotoihin, miten ihmiset kulloinkin niitä arvostelevat, niiden kuitenkin todellisuudessa ollessa perin mitättömiä. Ja edelleen laama osoitti, kuinka tietämättömän hengen, jouduttuaan sian, kyyhkysen ja käärmeen orjuuteen, himoiten betel-pähkinää, uutta härkäparia tai kuningasten suosiota ja naisten seuraa, on pakko pysyä ruumiiseen kytkettynä koko matkallansa taivaitten ja manalan läpi ja jälleen joutua uuteen kiertokulkuun.
Joskus joku ohikulkeva nainen tai köyhä mies, pysähtyen tarkkaamaan hartausmenoa, sillä muuta se ei ollut, kun leveä keltainen piirros oli avattuna, heitti siihen kukkia tai kourallisen raakunkuoria. Tällaisille vaatimattomille ihmisille riitti se, että olivat tavanneet pyhän miehen, joka saattaisi ehkä muistaa heitä rukouksissaan.
— Paranna heitä, jos ovat sairaita, sanoi laama, huomatessaan Kimin toimintahalun heräävän. — Anna heille lääkettä, jos heillä on kuume, mutta älä millään muotoa tee taikoja. Muista, miten maratille kävi.
— Onko kaikki työ siis pahaa? kysyi Kim heittäytyen maahan suuren puun alle ja syventyen tarkkaamaan pieniä muurahaisia, jotka juoksentelivat hänen kädellään.
— Työstä pidättyminen on hyvä … lukuunottamatta sitä työtä, jolla saavutetaan korkeampaa ansiota.
— Tiedon lähteillä meille opetettiin, että toimettomuus on sahibeille sopimatonta. Ja minä olen sahib.
— Koko maailman ystävä, sanoi laama, katsoen suoraan Kimiin, — minä olen vanha mies, ja minua ihastuttaa kaikki näkemäni niinkuin pientä lasta. Niille, jotka seuraavat Tietä, ei ole erotusta mustan ja valkoihoisen, ei Intian eikä Bhotijalin välillä. Me olemme kaikki pelastusta etsiviä sieluja. Kaikesta siitä viisaudesta huolimatta, jota opit sahibin koulussa, pääset, kun ehdimme virrallemme, vapaaksi kaikista harhakuvista — yhdessä minun kanssani. Oi! luitani pakottaa sen virran kaipuu, niinkuin niitä pakotti junassa, mutta henkeni on korkeampi ruumistani, ja se odottaa. Etsintäni onnistuu!
— Olen saanut vastauksen. Saanko tehdä kysymyksen?
Laama nyökäytti kunnianarvoisaa päätänsä.
— Minä söin sinun leipääsi kolme vuotta, niinkuin tiedät. Pyhä mies, mistä tuli…?
— Bhotijalissa on paljon sellaista, mitä ihmiset sanovat rikkaudeksi, vastasi laama tyynesti. — Kotiseudullani joudun sen harhaluulon esineeksi, mitä sanotaan kunnioitukseksi. Minä pyydän, mitä tarvitsen. Minun ei tarvitse tehdä tiliä. Siitä pitää luostarini huolen. Oi, ajattelen luostarini mustia korkeita penkkejä ja kaikkia noviiseja!
Ja hän kertoi hiekkaan piirrellen avarassa lumivyöryiltä suojellussa temppelissä toimitetuista suurista, loistavista jumalanpalveluksista, henkitansseista ja kulkueista, munkkien ja nunnien sioiksi muuttumisesta ja pyhistä kaupungeista viidentoistatuhannen jalan korkeudessa; luostarien keskeisistä juonista ja vehkeilyistä, vuoriston salaperäisistä äänistä ja merkillisistä heijastuksista vuoriston lumipinnalla. Hän jutteli myöskin Lhassasta ja dalai-Laamasta, jota hän oli käynyt katsomassa ja kunnioittamassa.
Jok'ikinen noista pitkistä mielenkiintoisista päivistä kohosi kuin muuri Kimin ja hänen oman heimonsa ja äidinkielensä välille. Hän tottui vähitellen taas ajattelemaan ja uneksimaan kansankielellä, ja vaistomaisesti hän noudatti laaman menettelyä syömisessä, juomisessa ja muussa senkaltaisessa. Vanhan miehen mieli kääntyi enemmän ja enemmän omaan luostariin samalla kuin hänen silmänsä suuntautuivat vuoriston ikilumille päin. Jokensa löytäminen ei häntä enää huolettanut. Tosin hän silloin tällöin tarkasteli pitkän aikaa jotakin mätästä tai oksaa, odottaen maan aukeavan ja vuodattavan siunauksensa hänelle, mutta hän oli tyytyväinen saadessaan olla oppilaansa seurassa ja tuntiessaan Doonvuoriston lauhkean tuulen hyväilyä.
Se oli toista kuin Ceylonissa tai Buddh-Gayassa tai Bombayssa ja aivan toista kuin muutamassa pensaita kasvavassa rauniokaupungissa, jollaisia hän näytti tavanneen pari vuotta sitten.
Hän puheli noista paikoista niinkuin turhamielisyydestä vapautunut tutkija tai nöyrä etsijä, viisas ja tasamielinen vanhus, jonka tietoja valistaa täydellinen ymmärrys. Askel askeleelta ja katkonaisesti, liittäen jokaisen uuden opetuksen johonkin matkalla tavattuun ilmiöön, hän jutteli kaikista retkistänsä läpi laajan Intian, kunnes Kim, joka ennen oli jo rakastanut häntä tietämättä syytä siihen, tunsi nyt rakastavansa häntä ainakin viidenkymmenen hyvän syyn takia.
Näin he yhdessä nauttivat suuresta onnestansa ja välttivät, niinkuin Laki vaatii, pahoja sanoja ja sopimattomia haluja, eivät syöneet ylenmäärin, eivät loikoilleet mukavilla vuoteilla eivätkä olleet puettuina kalliisiin vaatteisiin. Vatsa ilmoitti heille aterian ajan, ja kansa toi heille ruokaa, niinkuin sananlasku sanoo.
Mutta uutiset kulkevat Intiassa nopeasti, ja ennen pitkää tuli heidän luoksensa viljavien maiden kautta valkopartainen palvelija, laiha ja kuiva Urya, tuoden vasullisen kabulilaisia rypäleitä ja kultaisia appelsiineja ja kutsuen heitä läsnäolollansa kunnioittamaan hänen emäntäänsä, joka oli huolissaan siitä, että laama oli niin kauan lyönyt hänet laimin.
— Nyt muistan, puhui laama aivan kuin tuo ehdotus olisi ollut ihan odottamaton. — Hän on hyvä ihminen, mutta kohtuuttoman puhelias.
Kim istui par'aikaa lehmän purtilon laidalla kertoellen juttuja kyläsepän lapsille.
— Hän pyytää vain toista poikaa tyttärelleen. En minä ole häntä unohtanut, sanoi hän. — Salli hänen saavuttaa ansiota. Ilmoita että tulemme.
He kulkivat vainioiden poikki yksitoista mailia kahdessa päivässä ja saivat ylen määrin huomiota osakseen perille päästessään, sillä vanha nainen piti yllä vieraanvaraisuuden perintätapaa ja pakotti vävynsäkin sitä noudattamaan, tämä kun oli kokonaan anoppinsa johdettavana ja säilytti kotirauhan lainaamalla rahoja koronkiskureilta.
Ikä ei ollut heikontanut puheliaan naisen kieltä enempää kuin muistiakaan, ja hyvin kaihditun yläkerran ikkunan takaa, ainakin tusinan palvelijan kuullen, tervehti hän Kimiä kohteliaisuuksilla, jotka olisivat saaneet eurooppalaisen kuulijan epämiellyttävästi kauhistumaan.
— Mutta sinä olet yhä edelleen sama julkea kerjäläinen kuin paraossakin, hän huusi. — En ole sinua unohtanut. Mene peseytymään ja syömään. Tyttäreni pojan isä on mennyt ulos vähäksi aikaa. Me naisparat olemme siis aivan mykkiä ja hyödyttömiä.
Aivan kuin puhettansa todistaakseen hän riiteli armottomasti koko perheväkensä kanssa, kunnes tuotiin ruokaa ja juomaa. Ja illalla, nuotiosavujen tuoksuessa, hän suvaitsi määrätä kantotuolinsa tuotavaksi epäsiistille etupihalle savuavien tulisoihtujen valossa, ja hänen istuessaan siinä sangen hatarain uutimien takana hänen kielensä kävi kerkeästi.
— Jos pyhä mies olisi tullut yksinään, olisin hänet toisella tavalla vastaanottanut, mutta kuka voi tuon lurjuksen seurassa olla tarpeeksi huolellinen?
— Maharanee, sanoi Kim, valiten tapansa mukaan ylhäisimmän nimityksen, — minunko on syyni, ettei kukaan muu kuin sahib — poliisi-sahib — sanonut maharaneeta, jonka kasvoja hän…
— Ole vaiti! Se tapahtui pyhiinvaellusretkellä. Kun matkustamme — sinä tunnet sananparren.
— … nimittänyt maharaneeta sydänten särkijäksi ja ihastuksen antajaksi?
— Muistatko sen! Niin se oli. Se tapahtui kauneuteni kukoistuksen aikana. — Nainen naureskeli tyytyväisenä kuin papukaija sokeripalan ääressä. — Kerroppa nyt töistäsi ja toimistasi — sen verran kuin voit häpäisemättä itseäsi. Te tulette Benaresista? Olisin mennyt sinne näinä vuosina, mutta tyttäreni — meillä on vain kaksi poikaa. Se on näiden alamaitten vaikutusta. Kulussa miehet ovat norsuja, mutta tahtoisin kysyä pyhältä mieheltä — väistyhän syrjään sinä kelvoton — eikö hän voisi antaa jotakin taikakeinoa perin vaikeata vatsatautia vastaan, joka mango-hedelmäin aikaan vaivaa tyttäreni vanhinta poikaa. Kaksi vuotta sitten hän antoi minulle voimakkaan taikalääkkeen.
— Kuuletko, pyhä mies, sanoi Kim naureskellen, nähdessään laaman alakuloisen ilmeen.
— Se on totta. Annoin hänelle kerran lääkkeen vatsapöhöön.
— Hampaita … hampaita … hampaita, tiuskui vanha nainen.
— Paranna heidät, jos ovat sairaita, muistutteli Kim mielihyvällä, — mutta älä tee taikoja. Muista miten maratille kävi.
— Siitä on jo kaksi sadekautta kulunut. Hän väsytti minut iankaikkisella puhelullaan. — Laama valitti niinkuin kelvoton tuomari olisi hänen edessään valittanut. — Niin sitä sattuu — pane se mieleesi, chelani — että toimettomat naiset saattavat nekin, jotka haluaisivat seurata Tietä, harhaan astumaan. Hän puheli minulle lapsen sairauden aikana kolme päivää yhtämittaa.
— Arree! Ja kellepä muulle olisin puhunut? Pojan äiti ei tiennyt mitään, ja pojan isä sanoi; "Se tapahtui kylmän aikakauden öinä, rukoile jumalia", ja sitten hän huolettomana heittäysi nukkumaan ja kuorsasi.
— Minä annoin hänelle taikalääkkeen. Mitäpä vanha mies voi muuta tehdä?
— Toiminnasta pidättäytyminen on hyvin hyvä … paitsi jos toimii korkeamman ansion vuoksi.
— Ah, chela, jos luovut minusta, jään aivan yksin.
— Hän sai sittenkin maitohampaansa helposti, sanoi vanha nainen, — mutta kaikki papit ovat samanlaisia.
Kim yski ankarasti. Ollen nuori hän ei hyväksynyt naisen lörpöttelevää tapaa. — Jos viisasta vaivaa sopimattomaan aikaan, voi siitä koitua onnettomuutta.
— Tuolla tallissa on puhuva mynah, sanoi nainen kerkeästi, samalla näpsäyttäen jalokivikoristeista sormeansa, — joka on oppinut kotipapin äänen. Saatan ehkä laiminlyödä kunnioituksen osoittamisen vieraitani kohtaan, mutta jos olisitte nähnyt hänen lyövän nyrkeillään vatsaansa, joka oli kuin keskenkasvuinen kurpitsa, ja huutavan: "Tässä on kipu", olisitte antaneet minulle anteeksi. Olen melkein päättänyt ottaa hakimin lääkettä. Hän myy sitä huokealla ja siitä kaupasta hän lihoo kuin Shivan oma härkä. H ä n ei kieltäydy antamasta lääkkeitä, mutta epäilin antaa niitä lapselle hänen lääkepullojensa onnettomuutta tuottavan värin vuoksi.
Laama oli tuon pitkän yksinpuhelun suojassa hävinnyt pimeyteen, hänelle varustettua huonetta kohti.
— Sinä olet varmasti suututtanut hänet, sanoi Kim.
— Enpä suinkaan. Hän on väsynyt, ja unohdin sen, sillä olen isoäiti. (Vain isoäitien pitäisi saada hoitaa lapsia. Äidit kykenevät vain synnyttämään niitä.) Kun laama huomenna näkee tyttäreni pojan ja kuinka isoksi hän on kasvanut, kirjoittaa hän taikalääkkeen. Silloin hän myöskin voi arvostella uuden hakimin rohtoja.
— Kuka on tuo hakim, maharanee?
— Vaeltaja niinkuin sinäkin, mutta hän on hyvin ymmärtäväinen bengalilainen Daccasta, mestari lääkkeiden tuntijaksi. Hän paransi minut vaikeasta vatsakivusta syömisen jälkeen, antamalla pienen lääkemarjan, joka vaikutti kuin irti päästetty paholainen. Hän matkustelee ja myy kallisarvoisia lääkkeitä. Hänellä on myöskin englannin kielellä painetuita papereita, joista nähdään, mitä hän on tehnyt heikkoselkäisille miehille ja vähäverisille naisille. Hän on ollut täällä neljä päivää, mutta kuultuaan, että olitte tulossa (hakimit ja papit ovat kuin käärme ja tiikeri kaikkialla maailmassa) hän on luullakseni vetäytynyt syrjään.
Naisen vähän hengähtäessä tuon sanatulvan perästä mutisi vanha suorapuheinen palvelija istuen tulisoihduista loitompana: — Tämä talo on kuin lantakasa, tänne kokoontuvat kaikki puoskarit ja papit. Älkää antako pojan syödä mangoa. — Mutta kukapa voi puhua järkeä isoäidille? Sitten korostaen ääntään sanoi hän kunnioittavasti: — Sahiba, hakim lepää ateriansa perästä. Hän on huoneessaan kyyhkyslakan takana.
Kim oli jännittynyt niinkuin kettua odottava luolakoira. Olisi hyvin huvittavaa nolata ja väitellä Kalkuttassa opin saaneen bengalilaisen kanssa. Ei ollut sopivaa, että laama enempää kuin hän itsekään joutuisi syrjään sellaisen tieltä. Hän hyvin tunsi omituiset englanninkieliset ilmoitukset hindulaisten sanomalehtien takasivuilla. Xavierin pojat joskus ostivat niitä salaa nauraakseen niille tovereittensa kanssa, sillä kiitollisten potilaitten kieli heidän kuvaillessaan tautejaan oli hyvin yksinkertaista ja kuvaavaa. Urya, joka näki mielellänsä loisen karkottavan toisen, lähti pois kyyhkyslakkaa kohti.
— Kyllä tunnen, sanoi Kim paraiksi hilliten pilkkansa. — Heidän lääkkeensä ovat pelkkää värjättyä vettä, johon liittyy suurta hävyttömyyttä. Ja heidän uhrejansa ovat rappiolle joutuneet kuninkaat ja ylen määrin lihavat bengalilaiset. Ja suurimman voittonsa he saavat lapsista, jotka — eivät olet syntyneet.
Vanha nainen nauroi käheästi. — Älä ole kateellinen. Ovatko taikakeinot mielestäsi parempia, vai? Enhän minä ole sitä kieltänyt. Pidä huolta, että pyhä mies kirjoittaa minulle hyvän amuletin huomiseksi.
— Vain tietämättömät kieltävät, kuului käheä ääni pimeydestä, ja joku olento asettui istumaan vähän loitommaksi. — Vain tietämättömät voivat kieltää taikakeinojen arvon. Ja vain tietämättömät kieltävät lääkkeiden arvon.
— Muuan rotta löysi palan inkivääriä. "Avaanpa maustekaupan", se sanoi, — tokaisi Kim.
Väittely syntyi oitis, ja he saattoivat kuulla vanhan naisen jännittyneenä valmistautuvan huvitukseen.
— Papin poika tuntee hoitajansa ja kolmen jumalan nimet. Hän sanoo:
"Kuule minua tai kiroan sinut kolmen miljoonan suuren jumalan nimeen."
Olihan tuolla näkymättömällä tulokkaalla nuoli tai pari varalla viinessään. Hän jatkoi: — Minä olen vain aakkosten opettaja, minä olen oppinut kaiken sahibin viisauden.
— Sahibit eivät milloinkaan vanhene. He tanssivat ja leikkivät niinkuin lapset vielä isoisinä ollessaan. Ne ovat lujaa sukua, piipitti nainen kantotuolissaan.
— Minulla on myöskin lääkkeitä, jotka taltuttavat kiivaita ja vihaisia ihmisiä. Sinaa, joka on valmistettu silloin, kun kuu on soveliaassa kohdassa taivaalla; ja keltaista maaväriä, arplania, Kiinasta, joka nuorentaa miehen, niin että hänen perheensä hämmästyy; Kashmirin sahramia ja Tabulin parasta saleppia. Monet ihmiset ovat kuolleet ennenkuin…
— Sen kyllä uskon, sanoi Kim.
— … oppivat tuntemaan lääkkeeni. Minä en anna sairailleni vain mustetta, jolla taika on kirjoitettu, vaan kuumia tepsiviä lääkkeitä, jotka laskeutuvat alas ja kukistavat taudin.
— Niin ne juuri tekevät, huokasi vanha nainen.
Pimeästä kuuluva ääni rupesi laveasti kertomaan onnettomuuksista ja vararikoista, joihin liittyi aika joukko anomuksia hallitukselle. — Jollei kohtaloni olisi toisin johtanut, olisin nyt hallituksen palveluksessa. Minulla on Kalkuttan suuressa koulussa saavutettu oppiarvo … ja sinnehän ehkä tämänkin talon poika pannaan oppimaan.
— Sinne hänet pannaan. Jos naapurin poika muutamassa vuodessa saavuttaa ensimmäisen oppiarvon, niin totta kai meidän lapset, jotka ovat niin teräväpäisiä, ansaitsevat palkintoja Kalkuttan koulussa.
— En milloinkaan ole nähnyt sellaista lasta, sanoi ääni. — Se on syntynyt onnellisella hetkellä, ja jollei vatsatauti, joka voisi muuttua mustaksi koleraksi, vie häntä kuin kyyhkystä, saavuttaa hän pitkän iän ja on kerrassaan kadehdittava.
— Hai mai! sanoi vanha nainen. — Ei ole hyvä ylistää lapsia, muuten kyllä kuuntelisin tätä puhetta. Mutta talon pihapuoli on suojaton, ja tällaisenakin suloisena iltana ihmiset pitävät itseään miehinä ja naisina. Lapsen isäkin on poissa, ja minun täytyy olla vielä vanhoilla päivilläni chowkedarina (vartijana). Siirtäkää pois kantotuoli. Väitelkööt hakim ja nuori pappi lääkkeistä ja taikakeinoista, miten haluavat. Tuokaa tupakkaa vieraille, kelvottomat orjat, ja sitten lähden katsastukselle.
Kantotuoli siirtyi pois heiluvien tulisoihtujen ja koirajoukon seuraamana. Kaksikymmentä lähikylää tunsi tarkoin sahiban … virheineen, lörpöttelevine kielineen, samoin kuin hänen suuren armeliaisuutensakin. Kaksikymmentä kylää petkutti häntä ikivanhan tavan mukaan, mutta kukaan ei olisi tahtonut varastaa tai ryöstää hänen alueeltaan mistään taivaan lahjasta. Siitä huolimatta hän piti suurta melua pintapuolisista tarkastuksistaan, joista hälinä kuului puoliväliin Mussoorieta.
Kimin ankara ilme hälveni niin kuin ennustajan kohdatessaan toverin. Hakim työnsi yhä istuallaan vesipiippunsa hänelle ystävällisellä jalan liikkeellä, ja Kim tuprutti hyvää tupakkaa. Ympärillä olevat odottivat vakavaa ammatillista väittelyä ja ehkäpä vähän ilmaista lääkärinapuakin.
— Tietämättömien kuullen lääketieteestä keskusteleminen on samaa kuin papukaijan opettaminen laulamaan, sanoi hakim.
— Oikea kohteliaisuus, vastasi Kim, — on sangen usein huomaamattomuutta.
Tämäntapaiset lauseet olivat tietysti aiotut vaikuttamaan kuulijoihin.
— Kuulkaas. Minulla on ajos sääressäni, huusi muuan keittiöpoika. —
Katsokaahan sitä!
— Mene tiehesi, huusi hakim. — Näinkö tässä talossa kohdellaan kunnioitettuja vieraita? Niinhän te kokoonnutte kuin puhvelihärät.
— Jos vain sahiba tietäisi…, sanoi Kim.
— Ai, ai! Tulkaa pois. He palvelevat vain emäntäämme. Kun nuoren shaitanin vatsatauti on parannettu, ehkäpä meidänkin raukkojen sallitaan…
— Emäntäsi elätti vaimosi silloin kun olit vankilassa, lyötyäsi rahanlainaajan pään puhki. Kuka uskaltaa puhua pahaa hänestä! — Vanha palvelija kierteli hurjasti valkeita viiksiään kuun valossa. — Minä olen vastuussa tämän talon kunniasta. Menkää, sanoi hän, työntäen käskyläisiään edellä.
Silloin sanoi hakim niin että huulet tuskin liikkuivat puhuessa: —
Mitenkä voitte, herra O'Hara? Olen iloinen saadessani taas tavata teitä.
Kimin käsi puristautui piipunvarren ympärille. Jossakin avoimella tiellä ollessaan hän ei ehkä olisi hämmästynyt, mutta tässä hiljaisessa suvannossa hän ei ollut odottanut tapaavansa Hurree babua. Sekin suututti häntä, että oli antanut pettää itsensä.
— Hah haa, hah haa. Minähän sanoin sinulle Lucknowissa … resurgam … että nousen ylös uudessa muodossa etkä sinä tunne minua. Kuinka paljosta löimmekään vetoa?
Hän pureskeli rauhallisesti kardemummansiemeniä, mutta hengitti rauhattomasti.
— Mutta miksi olet tullut tänne, babuji?
— Kas, siinä pulma, niinkuin Shakespeare olisi sanonut. Tulin onnittelemaan sinua erinomaisesta teostasi Delhissä. Sanon sinulle, että olemme suorastaan ylpeitä sinusta. Se oli erinomaisen sukkelasti ja taitavasti tehty. Yhteinen ystävämme on minun vanha ystäväni. Hän on ollut monessa ahdingossa ja joutuu vielä moneen sellaiseen. Hän kertoi minulle asian. Ja minä kerroin sen herra Lurganille. Hän oli tyytyväinen siitä, että alotit työsi niin taitavasti. Koko osastomme on hyvillään.
Ensimmäisen kerran elämässään Kim värähti ylevästä virkakuntaylpeydestä. Se voi kuitenkin olla paha loukkauskivi, jota tuntee sielussaan, kun työtoverit antavat arvoa sille, mitä on tehnyt. Maailmassa ei ole mitään siihen verrattavaa. Mutta samassa itämaalainen hänessä ilmaisi, etteivät babut suorita pitkiä matkoja lausuakseen kohteliaisuuksia.
— Kerrohan sinäkin juttusi, babu, sanoi hän käskevästi.
— Oh, se ei ole mitään. Minä olin vain Simlassa, kun saapui sähke, kertoen mitä yhteinen ystävämme sanoi kätkeneensä, ja vanha Creighton … (hän katseli miten Kim arvosteli sellaista rohkeuden näytettä).
— Eversti sahib, oikaisi Xavierin koulun oppilas.
— Tietysti. Hän tapasi minut joutilaana ja määräsi minut Chitoriin tuomaan sen kirjepahasen. Minä en pidä etelästä: liian pitkä rautatiematka, mutta saanhan runsaat matkarahat. Hah haa! Takaisin tullessani tapasin yhteisen ystävämme Delhissä. Hän on siellä rauhassa juuri nyt ja sanoo saddhupukunsa soveltuvan erinomaisen hyvin. No niin, siellä kuulin, mitä olit tehnyt, niin hyvin ja nopeasti, vain hetken äkillisten vaatimusten mukaisesti. Minä kerroin yhteiselle ystävällemme, että olet mainio mestari, hitto vie! Se oli loistavaa, ja nyt tulin ilmaisemaan sen.
— Hm!
Sammakot kurnuttivat ahkerasti ojassa, ja kuu oli vaipumassa taivaanrannalle. Joku hyväntuulinen palvelija oli mennyt nauttimaan yön kauneudesta ja päristeli hiljalleen rumpua. Kim lausui seuraavan lauseensa kansankielellä.
— Mistä tiesit seurata meitä?
— Oh, eihän se ollut vaikeata. Sain ystävältämme tietää, että lähditte Saharunporeen, ja siitä syystä tulin tänne. Punaiset laamat eivät ole näkymättömiä henkilöitä. Ostin itselleni lääkelaatikon, enkä suinkaan ole huono lääkäri. Menin Akrolaan kahluupaikan kautta, sain kuulla teistä, juttelin siellä, juttelin täällä. Kaikki rahvas tiesi, mitä te puuhailitte. Sain tietää, milloin vieraanvarainen vanha nainen oli lähettänyt doolinsa. Heillä on paljon muistelmia vanhan laaman käynneistä täällä. Sitten tiesin, etteivät vanhat naiset voi pysyä lääkkeistä erillään. Niinpä siis olen tohtori ja … kuulithan puheeni. Minusta on tämä aika hyvää. Usko minua, herra O'Hara, näillä seuduin tuntee kaikki rahvas laaman ja sinut. Ethän ole pahoillasi että tulin?
— Babuji, sanoi Kim, katsahtaen hänen leveään irvistävään naamaansa, — minä olen sahib!
— Rakas herra O'Hara…
— Ja toivon saavani olla mukana suuressa pelissä.
— Sinä olet nyt minun käskettävänäni virassa.
— Mistä syystä sitten puhut niinkuin puussa istuva apina? Eihän kannata tulla Simlasta tänne valepuvussa makeita sanoja latelemaan. Enhän minä ole lapsi. Puhu hindun kieltä ja sano suoraan asiasi. Sinä et puhu yhtäkään sanaa kymmenestä totta. Miksi tulit tänne? Anna suora vastaus.
— Sepä se juuri on niin harmillista, kun on tekemisissä eurooppalaisen kanssa, herra O'Hara. Sinullahan pitäisi olla parempi selko näistä asioista.
— Mutta minä haluan tietää, sanoi Kim nauraen. — Jos se koskee peliä, niin voinenhan auttaa. Kuinka minä voisin toimia, kun sinä vain lörpöttelet!
Hurree babu tarttui piipun varteen ja imi, kunnes se taas solisi.
— No, minä puhun nyt kansankielellä. Siirryhän lähemmäksi, herra
O'Hara, se koskee erään valkoisen oriin sukutaulua.
— Yhäkö vielä? Sehän tuli valmiiksi jo aikoja sitten.
— Sittenkun jok'ainoa on kuollut, on suuri pelikin loppunut. Mutta ei ennemmin. Kuuntelehan loppuun asti. Oli viisi kuningasta, jotka valmistivat äkillistä hyökkäystä kolme vuotta sitten, jolloin Mahbub Ali antoi sinulle oriin sukutaulun. Saatuaan tuon tiedon ja ennenkuin he ehtivät valmistua hyökkäsi armeijamme heidän kimppuunsa.
— Niinpä kyllä, kahdeksantuhatta miestä ja kanuunoita. Minä muistan sen yön.
— Mutta sotaa ei käyty loppuun. Se on hallituksen tapa. Joukot kutsuttiin takaisin, koska hallitus uskoi, että nuo viisi kuningasta olivat masennetut. Eipä ole helppoa ylläpitää joukkoja korkeissa vuorisolissa. Hilas ja Bunar — pari rajahia tykkeineen — ottivat määrätystä palkkiosta suojellakseen vuorisolia kaikkia pohjoisesta tulevia hyökkäyksiä vastaan. He vakuuttivat ystävyyttään ja pelkoaankin.
Babu naureskeli ja jatkoi englanninkielellä: — Ymmärräthän, että tämä on vain yksityistä valaistusta, tämä poliittisen aseman selvittäminen. Virallisesti en saa mitenkään arvostella esimiesten toimia. No, nyt jatkan! Tämä miellytti hallitusta, joka tahtoi välttää kuluja, ja tehtiin sopimus, että niin ja niin monesta rupeesta kuussa Hilas ja Bunar suojelevat vuorisolia, kun hallituksen joukot ovat poistetut. Siihen aikaan, sen jälkeen kun me tapasimme toisemme, pääsin minä, oltuani teekauppiaana Lehissä, armeijan tiliosastoon. Kun joukot vietiin pois, jäin vuoristoon suorittamaan palkkoja työmiehille, jotka rakensivat uusia teitä kukkuloilla. Tämä työ oli hallituksen ja noiden kahden rajahin välisen sopimuksen osa.
— Vai niin. Entä sitten?
— Siellä oli hirmuisen kylmä, siellä ylhäällä syksyn tullen, sanoi Hurree babu tuttavallisesti. — Pelkäsin että nuo Bunarin miehet leikkaisivat kaulani joka yö rahakirstun takia. Sepoy-vartijani nauroivat minulle. Mutta minä olen niin arkaluontoinen. Olkoon se sinään… Minä lähetin monta kertaa ilmoituksen, että nuo kaksi kuningasta olivat myyneet itsensä vihollisille, ja Mahbub Ali, joka oleskeli vieläkin pohjoisemmassa, vahvisti useita kertoja tiedonantoni. Mutta mitään ei tehty. Minä vain palellutin jalkani, niin että yksi varvas leikattiin. Ilmoitin, että ne tiet, joiden rakentajille maksoin palkan, tehtiin vieraita ja vihollisia varten.
— Ketä varten?
— Venäläisiä varten. Siitä työmiehet avoimesti leikkiä laskivat. Sitten minut kutsuttiin etelään suullisesti kertomaan mitä tiesin. Mahbub tuli myöskin. Ja katso, mitä tapahtui. Vuorisolien kautta tuli tänä vuonna, lumen sulattua (hän värisi vieläkin) kaksi muukalaista, muka ampumaan vuorivuohia. Heillä oli pyssyt, mutta samalla oli ketjuja, mittauskojeita ja kompassit.
— Ohoh! Nytpä alan ymmärtää.
— Hilas ja Bunar ottivat heidät hyvin vastaan. He antoivat suuria lupauksia ja puhuivat kuin anteliaan keisarin lähettiläät konsanaan. He kulkivat ristiin rastiin laaksoissa sanoen: "Tähän voi rakentaa varustuksen, tuonne voi asettaa linnakkeen." Tässä voi puolustaa tietä kokonaista armeijaa vastaan … juuri sitä tietä, jonka rakentamisesta kuukausittain suoritin maksun. Hallitus tiesi tämän, mutta ei tehnyt mitään. Kolme muuta kuningasta, joille ei ollut maksettu mitään solien vartioimisesta, lähettivät lähettilään hallitukselle ilmoittamaan Bunarin ja Hilasin petollisuudesta. Sitten kun kaikki paha oli tehty, näetkös, kun ne kaksi muukalaista olivat saaneet kaikki viisi kuningasta uskomaan, että suuri armeija hyökkää vuorisolien kautta huomispäivänä taikka sitä seuraavana — vuoristolaiset ovat kaikki hupakolta — silloin tulee minulle, Hurree babulle, määräys: "Mene pohjoiseen ja ota selvää, mitä vieraat tekevät." Minä vastasin Creighton sahibille: "Eihän tämä ole mikään lakiasia, jota varten minun tulisi mennä todistuksia keräilemään." Hurree käänsi taas puheensa englanniksi. "Miksette anna puolivirallista määräystä jollekin rohkealle miehelle mennä esimerkiksi myrkyttämään heidät? Tämä on jos suotte huomautuksen anteeksi, hyvin valitettavaa huolimattomuutta teidän puoleltanne." Ja eversti Creighton nauroi minulle. Sehän on teidän typerää englantilaista ylpeyttänne. Luulette, ettei kukaan uskalla vehkeillä teitä vastaan. Sehän on päätöntä.
Kim poltteli hiljalleen, miettien älykkäässä päässään asiaa niin pitkälle kuin ymmärsi.
— No, menet siis pitämään silmällä noita muukalaisia?
— En, menen heitä vastaan. He tulevat Simlaan lähettämään otuksien päät ja sarvet Kalkuttaan täytettäviksi. Ovat muka vain urheilijoita ja hallitus on myöntänyt heille erikoisia vapautuksia. Niinhän tietenkin aina tehdään. Sekin on meidän brittiläistä ylpeyttämme.
— No miksikä heitä siis pelkäsit?
— Hitto vieköön, hehän eivät ole tummaihoisia! Minä voin tehdä mitä hyvänsä tummaihoisille. Mutta nämä ovat venäläisiä ja perin tunnottomia lurjuksia. Minä, minä en halua tavata heitä todistajitta.
— Tappaisivatko he sinut?
— No, sehän ei olisi mitään. Olenhan minä kylliksi filosofi, luullakseni, uhmaillakseni sellaista pikkuasiaa kuin kuolemaa, joka on kunkin kohtalo … mutta … mutta he voisivat pieksää minua.
— No miksi?
Hurree Babu näpsäytti kärsimättömänä sormiaan. — Minä tietenkin koetan tunkeutua heidän leiriinsä esimerkiksi tulkkina, heikkomielisenä tai kerjäläisenä ja niin poispäin. Ja silloin minun täytyy koettaa siepata mitä voin. Eikä se ole vaikeampaa kuin tämä tohtorin näytteleminen vanhan naisen luona. Mutta se vain — näetkös, herra O'Hara — minä olen onnettomuudekseni aasialainen, ja siitä on paljon harmia monessa suhteessa. Ja lisäksi olen bengalilainen, pelkuri mies.
— Jumala loi jänikset ja bengalilaiset. Mitä siis häpeät? sanoi Kim käyttäen sananpartta.
— Sehän on luomistyön tulos ehkäpä välttämättömyyden pakosta, mutta kaikesta huolimatta jää kysymys, mitä siitä on hyötyä. Minä olen tosiaan aika pelkuri! Muistan kerran kun he aikoivat ottaa henkeni jossakin Lhassan tiellä (en minä koskaan Lhassaan asti ehtinyt). Minä istuin ja itkin, herra O'Hara, odottaen kiinalaista kidutusta. En luule, että nuo kaksi miestä minua kiduttaisivat, mutta haluaisin joka tapauksessa hankkia eurooppalaista apua tarvittaessa. — Hän yski ja sylkäisi kardemumman suustansa. — Tämä on vain yksityinen ehdotus, johon voit sanoa: "Ei babu." Jollet ole aivan tärkeissä toimissa tuon vanhan miehen seurassa, niin voisit ehkä jollakin tavoin vapautua hänestä; ehkä minä saisin muutetuksi hänen aikeensa. Mielelläni näkisin, että olisit virkakosketuksessa kanssani, kunnes löydän nuo urheilevat vakoojat. Minulla on suuret käsitykset sinusta sen jälkeen kun tapasin ystäväni Delhissä. Ja sitten mainitsen sinun nimesi virallisessa selostuksessani, kun asia on valmis. Siitä tulee melkoinen töyhtö hattuusi. Ja siinä syy, miksi tulin.
— Hm! Juttusi loppuosa saattaa olla totta, mutta miten sen alkupään lienee?
— Noistako viidestä kuninkaasta? Kyllä siinä on totta. Paljon enemmän kuin voit aavistaakaan, sanoi Hurree vakavasti. — Tuletko siis, vai?… Minä lähden täältä suoraan Dooniin. Siellä on hyvin reheviä vainioita ja kukkaisia niittyjä. Sitten lähden Mussooriin, vanhaan hyvään Mussoorie Pahariin, kuten herrat ja naiset sanovat, ja sieltä Ramporin kautta Chiniin. Se on ainoa tie, jota myöten he voivat tulla. En haluaisi odotella kylmässä, mutta siitä huolimatta täytyy. Tahdon seurata heitä Simlaan. Näetkös, toinen heistä on ranskalainen, ja minä osaan ranskaa vielä sangen hyvin. Chandernagoressa on senkielisiä ystäviäni.
— Hän olisi hyvin iloinen saadessaan nähdä vuoriston jälleen, sanoi Kim mietiskellen. — Kaikki hänen puhelunsa näinä kymmenenä päivänä on enimmiten koskenut sitä. Jos lähtisimme yhdessä…
— Sekin käy laatuun. Me voimme olla aivan tuntemattomia matkalla, jos laama pitää sitä parempana. Minä menen neljä tai viisi mailia edellä, hiljalleen, Hurreella ei ole mitään kiirettä, ja te tulette jäljessä. Meillä on runsaasti aikaa. Nuo miehet vehkeilevät, tarkastelevat ja tekevät tietenkin karttoja. Minä lähden huomenna, ja te voitte lähteä seuraavana aamuna, jos tahdotte. Saatte ajatella asiaa aamuun saakka, vaikka nythän on melkein aamu.
Hän haukotteli mahtavasti ja lähti kompuroimaan makuupaikallensa. Mutta Kim nukkui vähän, ja hänen ajatuksensa liikkuivat tähän tapaan, koko ajan hindukielellä:
— Syystäpä kyllä on peliä sanottu suureksi. Olin neljä päivää keittiöpoikana Quettassa ja palvelin sen miehen vaimoa, jonka kirjan sitten varastin. Ja sekin kuului suureen peliin! Etelästä, Jumala tietää kuinka kaukaa, tuli maratti, pelaten suurta peliä henkensä kaupalla. Nyt minun on mentävä samoilla asioilla kauas pohjoiseen pelaten suurta peliä. Sehän sujuu kuin sukkula koko Intian läpi, ja minun osani ja huvitukseni (hän hymyili pimeässä) on kaikki laaman ansiota. Onhan siinä tosin Mahbub Alin ja Creighton sahibinkin ansiota, mutta etupäässä kuitenkin pyhän miehen. Hän on oikeassa. Tämä on suuri ja ihmeellinen maailma, ja minä olen Kim … Kim … Kim … yksinäni … ihan yksin kaiken sen keskellä. Mutta minä haluan nähdä noita muukalaisia mittauskojeineen ja ketjuineen…
— Mikä oli tulos eilisillan väittelystä? kysyi laama aamurukouksensa perästä.
— Tapasin vaeltavan lääkkeiden myyjän, sahiban seuralaisen. Hänet sain lähtemään sekä pyynnöillä että järkisyillä ja näytin toteen, että meidän taikakeinomme ovat arvokkaampia kuin hänen pelkät värjätyt vesilääkkeensä.
— Voi, minun taikakeinoni! Vieläkö tuo hurskas nainen vaatii uutta?
— Hyvin hartaasti.
— Sellainen täytyy sitten kirjoittaa, muuten hän särkee korvani valituksillaan. Laama etsi kynäkotelonsa.
— Täällä tasangolla, sanoi Kim, — on aina liian paljon ihmisiä.
Siellä vuoristossa on luullakseni vähemmän.
— Oi sitä vuoristoa ja vuoriston lunta! — Laama repäisi pienen paperiliuskan, joka sopi panna amulettiin. — Mutta mitä sinä tiedät vuoristosta?
— Sehän on sangen lähellä. — Kim avasi oven ja katseli Himalajan pitkää sulavapiirteistä selännettä, jota aamuaurinko kultasi. — Paitsi sahibin puvussa en ole jalallanikaan astunut sinne.
Laama haisteli tuulta mietteissään.
— Jos lähdemme pohjoiseen päin, Kim asetti näin kysymyksensä nousevalle auringolle, — eikö keskipäivän kuumuutta voisi välttää kulkemalla ainakin alemmilla kukkuloilla?… Onko taika valmis, pyhä mies?
— Olen kirjoittanut seitsemän tuhman paholaisen nimeä, joista yksikään ei ole edes tomuhiukkasen arvoinen. Siten hullut naiset viettelevät meitä Tieltä!
Hurree babu tuli esiin kyyhkyslakan takaa, puhdistaen hampaitansa erityisen huomattavilla eleillä. Seistessään siinä lihavana, suurivatsaisena, paksuniskaisena ja puhuen syvällä äänellä hän ei tosiaankaan näyttänyt "pelkurilta". Kim viittasi melkein huomaamatta, että asiat kävivät hyvään suuntaan. Ja suoritettuaan siistimisensä tuli Hurree babu mairittelevalla kielellä osoittamaan kunnioitustaan laamalle.
He aterioivat tietenkin erikseen, ja sen jälkeen vanha nainen, enemmän tai vähemmän pysytellen ikkunan uutimen takana, huomautti jälleen tuosta tärkeästä pienen pojan vatsataudista, joka oli aiheutunut raa'asta mangosta. Laaman tiedot lääketieteessä olivat pääasiassa sympateettista laatua. Hän uskoi, että mustan hevosen lanta tulikivellä sekoitettuna ja käärmeen nahassa säilytettynä oli hyvä lääke koleraa vastaan, mutta siinäkin innostutti häntä enemmän vertauskuva kuin tiede.
Hurree babu kannatti näitä mielipiteitä ihastuttavalla kohteliaisuudella, niin että laama nimitti häntä sivistyneeksi lääkäriksi. Hurree babu vastasi olevansa vain kokematon alottelija salatieteitten alalla, mutta ainakin hän tiesi, ja kiitti jumalia siitä, milloin hän oli mestarin läheisyydessä. Hänkin oli saanut käydä sahibien koulua, joissa eivät tule kysymykseen kustannukset, vieläpä Kalkuttan ylhäisissä saleissa. Hän oli kuitenkin ensimmäinen myöntämään, että maallisen viisauden yläpuolella oli suurempi viisaus — ylevä ja itsenäinen mietiskelyn taito.
Kim katsoi häntä kadehtien. Hurree babu, rasvainen, töykeä ja hermostunut, oli hävinnyt; poissa oli eilisillan rohdoskauppias. Sensijaan oli tässä sivistynyt, kohtelias, huomaavainen, kokenut ja oppinut mies, joka ammensi viisautta laaman huulilta.
Vanha nainen uskoi Kimille, että nämä oppineet puheet olivat hänelle käsittämättömiä. Hän halusi sellaisia taikakirjoituksia, joissa oli paljon mustetta, jonka voi liottaa veteen ja niellä ja siten päästä taudista. Mitäpä muuten jumalista olisi hyötyä? Hän piti naisista ja miehistä ja hän puhui heistä, pikku kuninkaistakin, joita oli ennen kohdannut, omasta nuoruudestaan ja kauneudestaan, pantterien hävityksistä ja aasialaisen rakkauden omituisuuksista, veronkannosta, vuokrankiskonnasta, hautajaisista, vävystänsä, viittauksilla, joita oli helppo seurata … lapsenhoidosta ja nykyisestä häveliäisyyden puutteesta. Ja Kim, jota yhtä paljon huvitti tämän maailman elämä kuin vanhusta sen jättäminen, istui permannolla jalat pukunsa alla ristissä ja kuunteli kaikkea, jolla aikaa laama kumosi Hurree babun esittämät ruumiinparannusteoriat yhden toisensa perästä.
Puolen päivän aikaan babu sitoi selkäänsä messinkihelaisen lääkearkkunsa, otti kiiltonahkaiset juhlakenkänsä toiseen käteensä, sinivalkoisen kirjavan päivänvarjonsa toiseen ja lähti matkalle pohjoiseen päin, Dooniin, jossa hän sanoi eräiden sen paikkakunnan pikkukuninkaiden häntä odottavan.
— Me lähdemme sitten, kun ilta käy viileäksi, chela, sanoi laama. — Tuo tohtori, joka on oppinut sekä lääketieteessä että käyttäytymistavoissa, vakuuttaa, että ihmiset alempana vuoristossa ovat hurskaita ja anteliaita sekä hyvin halukkaita saamaan opettajan. Hyvin lyhyen matkan perästä vakuuttaa hakim meidän tulevan seutuun, jossa on raitista ilmaa ja havupuiden tuoksua.
— Menettekö vuoristoon? Ja Kulun tietäkö? Vai kuinka onnelliset! huudahti vanha nainen. — Jollen minä olisi niin kiinni tämän talouden hoidossa, ottaisin kantotuolini… Mutta se olisi häpeämätöntä, ja minun hyvä maineeni turmeltuisi. Hohoo, kyllähän minä sen tien tunnen — tunnen joka askeleen. Siellä tapaatte kaikkialla armeliaita ihmisiä — ei kielletä mitään hyvännäköisiltä ihmisiltä. Minä käsken varustaa teille evästä. Tarvitsetteko palvelijan saattamaan teitä matkalla? Eikö? No, ainakin annan keittää teille hyvää ruokaa.
— Kuinka jalo nainen onkaan tämä sahiba, sanoi valkopartainen urya, kun keittiön puolella nousi aika melu. — Hän ei milloinkaan ole unohtanut ystäviään enempää kuin vihamiehiäänkään. Ja kuinka hän osaakaan keittää ruokaa. — Hän silitteli ohutta vatsaansa.
Heille pantiin matkaan leipää, makeisia, kylmää lintupaistia ynnä riisiä ja luumuja, niin että Kim oli kuormitettu kuin muuli.
— Minä olen vanha ja raihnainen, sanoi vanha nainen. — Ei kukaan rakasta minua enää. Eipä edes kunnioitakaan — mutta harvoja on minun vertaisiani, kun jumalien avulla käyn keittoastioihini käsiksi. Tulkaa pian jälleen, te hyvät ihmiset. Sinä pyhä mies ja oppilas, tulkaa jälleen. Huone on aina valmis. Olette tervetulleet… Naiset seuraavat sinun chelaasi liian julkisesti. Minä tunnen Kulun naiset. Pidä varasi, chela, ettei hän jätä sinua, kun tuntee vuoristonsa tuoksut jälleen… Hai! Älä kaada riisiastiaa… Jätä siunauksesi meidän taloomme, pyhä mies, ja anna anteeksi palvelijallesi hänen typeryytensä.
Hän pyyhki punottavia silmiään huntunsa liepeellä ja imeskeli itkuaan.
— Naiset lörpöttelevät, sanoi laama lopuksi, — mutta sehän on naisten heikkous. Minä annoin hänelle taikakalun. Hänkin on Elämän pyörään kytketty, kokonaan tämän elämän asioihin antautunut, mutta siitä huolimatta, chela, hän on hyvä, ystävällinen ja vieraanvarainen — koko alttiista sydämestään. Kuka voi kieltää, etteikö sillä saavuttaisi ansiota?
— En ainakaan minä, pyhä mies, sanoi Kim, heittäen täyteläisen evässäkin selkäänsä. — Olen koettanut mielessäni, silmieni takana, kuvitella sellaista, joka olisi kokonaan vapaa tuosta pyörästä — joka ei haluaisi mitään eikä toimisi mitään. Ehkäpä joku nunna olisi sellainen.
— Entä sitten, veitikka? Laama oli melkein ääneen nauramaisillaan.
— En voi kuvitella, minkälainen se olisi.
— En minäkään. Mutta hänen edessänsä on monta miljoonaa uutta elämää.
Hän saavuttaa ehkä vähän viisautta niiden jokaisen avulla.
— Mutta tuleeko hän sillä tiellä unohtamaan, miten valmistetaan sahramilla maustettuja paisteja?
— Sinä ajattelet arvottomia asioita. Mutta hän on taitava. Minä olen oikein virkistynyt. Kun saavumme vuoriston juurelle, tulen olemaan vieläkin väkevämpi. Hakim puhui aivan totta sanoessaan tänä aamuna, että lumivuorten tuuli puhaltaa pois kaksikymmentä ihmisen vuosista. Me menemme vuoristoon, korkeille kukkuloille, aina ylemmäksi vuoristoon, sinne, missä lumipurot kohisevat ja puut suhisevat — joksikin aikaa. Hakim sanoi, että voimme palata sieltä milloin hyvänsä tasangolle, sillä pistäydymme vain noissa mieluisissa paikoissa. Hakim on kovin oppinut, mutta hän ei ole ylpeä. Puhuin hänen kanssaan, sillä aikaa kun sinä keskustelit sahiban kanssa, muutamanlaisesta huumaavasta tunteesta, joka tuntui niskassani iltaisin, ja hän sanoi sen tulevan liiallisesta kuumuudesta ja että se paranee, kun päästään raittiiseen ilmaan. Ihmettelin, etten ollut itse ajatellut niin yksinkertaista lääkettä.
— Kerroitko hänelle etsinnästäsi? kysyi Kim vähän kateellisesti. Hän tahtoi itse ohjata laamaa eikä sallia Hurree babun vehkeilevän.
— Puhuin kyllä. Kerroin hänelle unestani ja siitä, miten saavutin ansiota toimittamalla sinut saamaan oppia.
— Ethän sanonut, että minä olin sahib?
— Mitäpä sitä olisi tarvinnut sanoa? Olen sanonut sinulle monta kertaa, että me olemme vain kaksi sielua etsimässä pelastusta. Hän sanoi, ja siinä hän on oikeassa, että pelastuksen virta puhkeaa juuri niinkuin olen uneksinut — jalkojeni juuressa, jos tarvitaan. Kun olen löytänyt Tien, näetkös, joka vapauttaa minut Olevaisuuden pyörästä, tarvitseeko minun vaivata itseäni etsimällä tietä maailman lakeuksilta — jotka ovat vain harhanäkyjä? Sehän olisi järjetöntä. Minulla ovat uneni, jotka uudistuvat joka yö; minulla on Jataka, ja sitten minulla on sinut, sinä koko maailman ystävä. Sinun horoskoopissasi oli punainen härkä vihreällä niityllä — minä en ole unohtanut — ja se oli tuova sinulle kunniaa. Ja minähän näin ennustuksen toteutuvan. Minäpä olin vielä välikappaleenakin. Sinä olet löytävä minulle virtani ja saat olla siinä välikappaleena puolestasi. Etsintämme onnistuu varmasti.
Hän käänsi norsunluunkeltaiset, vakavat ja rauhalliset kasvonsa kutsuvaan vuoristoon päin, ja hänen varjonsa lankesi pitkälle hänen eteensä tielle.