MITEN LEOPARDI SAI TÄPLÄNSÄ.
Niinä päivinä, jolloin kaikki oli juuri äskettäin alkanut, oi Rakkaani, eleli Leopardi eräässä seudussa, jota nimitettiin Ylä-Veldtiksi (Veldtiksi sanotaan Etelä-Afrikassa kaikkia puuttomia kallioisia tasankoja, mutta tämä oli Ylä-Veldt). Muista, ettei se ollut Ala-Veldt eikä Väli-Veldt eikä Pensas-Veldt eikä Synkkä-Veldt, vaan yksinomaan paljas, kuuma, aurinkoinen Ylä-Veldt, jossa oli hiekkaa ja hiekanvärisiä kallioita ja yksinomaan hiekankeltaisia ruohomättäitä. Sirahvi ja Seepra ja Hirvi ja Antilooppi ja Puhveli elelivät siellä, ja ne olivat yltä päältä aivan hiekankeltaisenruskeita; mutta Leopardi oli kaikkein hiekkaisimmankeltaisimmanruskein — harmaankeltainen kissan näköinen peto, jonka jokainen karva sointui Ylä-Veldtin yksinomattain keltaisenharmaanruskeaan väriin. Tämä on hyvin paha asia Sirahville ja Seepralle ja kaikille muille; Leopardi saattoi näet väijyä jonkun yksinomaan keltaisenharmaanruskean kiven tai ruohomättään suojassa, ja kun Sirahvi tai Seepra tai Hirvi tai Oinas tai Antilooppi tuli lähelle, niin sen tapana oli äkkiä hypätä esille ja lopettaa heidän hypähtelevä elämänsä. Sillä oli tosiaankin sellainen tapa! Niin, ja sitten oli myöskin jousella ja nuolilla aseistettu Etiopialainen (siihen aikaan hän oli yksinomaan harmaanruskeankeltainen mies), joka eleli Ylä-Veldtissä Leopardin kanssa; nämä kaksi metsästelivät yhdessä — Etiopialainen jousellaan ja nuolillaan, Leopardi yksinomaan hampaillaan ja käpälillään — kunnes Sirahvi ja Hirvi ja Seepra ja Oinas ja Antilooppi ja Kvagga ja kaikki muut eivät tietäneet missä hypähdellä, oi Rakkaani. Ne eivät tosiaankaan tietäneet!
Pitkän ajan kuluttua — kaikki elivät niin tavattoman kauan niinä aikoina — ne oppivat karttamaan kaikkea, mikä näytti Leopardilta tai Etiopialaiselta; ja pikkuhiljaa — Sirahvi aloitti, koska sen jalat olivat pisimmät — ne läksivät pois Ylä-Veldtistä. Ne hyppivät päivän toisensa jälkeen, kunnes saapuivat suureen metsään, joka oli yksinomattain täynnä puita ja pensaita ja juovikkaita, pilkullisia, resuisia ja risaisia varjoja, ja siihen ne piiloutuivat; ja toisen pitkän ajan kuluttua kun ne puolittain seisoivat siimeksessä ja kun puiden läikehtivät varjot lankesivat niiden selkään, tuli Sirahvi täplikkääksi, Seepra tuli juovikkaaksi ja Hirvi ja Antilooppi tulivat tummemmiksi ja saivat puunkaarnaa muistuttavia pieniä aaltomaisia harmaita juovia lautasilleen; ja niinpä, vaikka niitä saattoi kuulla ja vainuta, saattoi niitä nähdä sangen harvoin ja silloinkin vain, jos tarkasti tiesi, mistä katsella. Niillä oli hurmaavat olot metsän erinomattain sikinsokoisten varjojen keskellä, sillä välin kuin Leopardi ja Etiopialainen juoksentelivat pitkin yksinomattain harmaankeltaisenpunertavaa Ylä-Veldtiä ihmetellen, minne heidän aamiaisensa, päivällisensä ja välipalansa olivat kadonneet. Ja lopuksi he nälkiintyivät niin, että söivät rottia ja koppakuoriaisia ja kalliokaniineja, ja molemmilla, sekä Leopardilla että Etiopialaisella oli mahassa Paha Kolotus. Sitten he tapasivat Paviaanin — koiranpäisen, haukkuvan Paviaanin, joka on Etelä-Afrikan Ehdottomasti Viisain Eläin.
Sanoipa silloin Leopardi Paviaanille (ja päivä oli hyvin helteinen):
»Minne on kaikki riista mennyt?»
Paviaani iski silmää. Hän tiesi.
Sanoipa Paviaanille Etiopialainen:
»Voitko sanoa, mikä on alkuperäisen eläinkunnan nykyinen kotipaikka?»
(Tämä kysymys tarkoittaa aivan samaa kuin Leopardinkin, mutta
Etiopialainen käytti usein pitkiä sanoja. Hän oli täysikasvuinen.)
Ja Paviaani iski silmää. Hän tiesi.
»Riista on mennyt Etelä-Afrikasta toisia täpliä hakemaan; ja minä neuvon sinua, Leopardi, hakemaan toisia täpliä niin pian kuin mahdollista.
Ja Etiopialainen sanoi:
»Hieno juttu, mutta minä tahtoisin tietää, minne alkuperäinen eläinkunta on muuttanut.»
»Alkuperäinen eläinkunta on liittynyt alkuperäiseen kasvikuntaan, koska oli jo aika muuttaa; ja minä neuvon sinua, Etiopialainen, tekemään muutoksen mahdollisimman pian.»
Tämä saattoi ymmälle Leopardin ja Etiopialaisen, mutta he läksivät etsimään alkuperäistä kasvikuntaa, ja lopuksi, monen monituisen päivän perästä he näkivät suuren, korkean, mahtavan metsän, joka oli täynnä erinomattain viirullisia ja pilkullisia ja laikullisia ja täplikkäitä ja keinuvia ja huojuvia ja horjuvia ja pyöreitä ja puikeita ja soikeita ja suikeita varjoja. (Sano se nopeasti ääneen, niin näet, miten kauhean varjoinen se metsä oli).
»Mitäs tämä?», virkkoi Leopardi. »Tämähän on niin erinomaisen hämärä ja niin täynnä pieniä valon palasia?»
»En tiedä», sanoi Etiopialainen, »mutta tämän pitäisi olla alkuperäinen kasvikunta. Minä vainuan Sirahvia, kuulostelen Sirahvia, mutta en näe Sirahvia.»
»Tämä on metkaa», sanoi Leopardi. »Eiköhän se mahda johtua siitä, että juuri olemme tulleet auringonpaisteesta. Vainuan Seepraa, kuulostelen Seepraa, mutta en näe Seepraa.»
»Odotas vähän», sanoi Etiopialainen. »Viimeisestä metsästyksestä on pitkä aika. Ehkä me olemme unohtaneet, millaisia ne ovat.»
»Palturia!» puuskahti Leopardi. »Muistan ne tarkasti Ylä-Veldtistä, varsinkin niiden ydinluut. Sirahvi on viitisen metriä pitkä, yksinomattain punertavankullankeltamen päästä kantapäihin; Seepra ei ole puoltatoista metriä, ja se on yksinomattain harmaan vaaleanruskea päästä kantapäihin.»
»Hm», sanoi Etiopialainen katsellen alkuperäisen kasvikunnan sikinsokoisia varjoja. »Silloin niiden pitäisi näyttää tässä hämärässä paikassa samoilta kuin kypsät banaanit savustushuoneessa.»
Mutta nepä eivät näyttäneet. Leopardi ja Etiopialainen metsästivät koko päivän, ja vaikka he vainusivat ja kuulivat niitä, niin he eivät kuitenkaan nähneet niitä milloinkaan.
»Herran tähden», virkkoi Leopardi iltateen aikana, »odotetaan pimeän tuloa. Päivällä metsästäminen on suorastaan häpeällistä.»
Niinpä he odottivat pimeän tuloon, ja silloin Leopardi kuuli jonkun nuuskivan tähtien välkkeessä, joka valui juovikkaana oksien läpi, ja se hypähti ääntä kohden; olento haisi Seepralta ja tuntui Seepralta, ja kun Leopardi iski sen kumoon, niin se potkaisi kuin Seepra, mutta sitä ei voinut nähdä. Silloin Leopardi virkkoi:
»Ole rauhassa, oi muodoton olento. Aion istua pääsi päällä päivän valkenemiseen, koska sinussa on jotakin, jota en ymmärrä.»
Samassa se kuuli korskumista ja melua ja rähinää, ja Etiopialainen huusi:
»Olen iskenyt olentoon, jota en voi nähdä. Se haisee Sirahvilta, ja se potkii kuin Sirahvi, mutta sillä ei ole mitään muotoa.»
»Älä siitä huoli», sanoi Leopardi. »Istu sen pään päällä aamun tuloon — niinkuin minäkin. Niillä ei ole muotoa kummallakaan.»
Niin he istuivat lujasti niiden päällä, kunnes aamu vaikeni ja Leopardi sanoi:
»Mitä sinulla on ruokalistalla, veli?»
Etiopialainen raapi päätään ja vastasi:
»Sen pitäisi olla yksinomattain punertavankullankeltainen kiireestä kantapäähän, ja sen pitäisi olla Sirahvi; mutta se on täynnä pähkinänruskeita läiskiä. Mitä sinun ruokalistallasi on, veli?»
Ja Leopardi raapi päätään ja sanoi:
»Sen pitäisi olla erinomaisen herkullisenharmaanruskea päästä kantapäähän, ja sen pitäisi olla Seepra; mutta se on täynnä mustia ja purppuranpunaisia juomuja. Mitä kummaa sinä olet tehnyt itsellesi, Seepra? Etkö ymmärrä, että jos olisit Ylä-Veldtissä, niin sinut näkisi puolentoista penikulman päähän? Sinulla ei ole muotoa.»
»Niinpä kyllä», vastasi Seepra, »mutta tämä ei ole Ylä-Veldt. Etkö näe?»
»Näen kyllä nyt», sanoi Leopardi. »Mutta en nähnyt sinua eilen. Mistä se johtui?»
»Laskekaa meidät irti», sanoi Seepra, »niin näytämme teille.»
He laskivat Seepran ja Sirahvin irti; Seepra meni muutamien pienten orjanruusupensaitten luo, joiden välitse auringonsäteet tunkeutuivat juovikkaina, ja Sirahvi meni muutamien korkeitten puiden juurelle, joiden lehvien lävitse aurinko paistoi pilkullisena.
»Katsokaa nyt», sanoivat Seepra ja Sirahvi. »Tästä se johtuu.
Yks-kaks-kolme! Ja missä teidän aamiaisenne on?»
Leopardi tuijotti ja Etiopialainen tuijotti, mutta he näkivät vain juovikkaita varjoja ja läikällisiä varjoja, mutta eivät jälkeäkään Seeprasta sen enempää kuin Sirahvistakaan. Ne olivat kävelleet pois ja piiloutuneet varjoisaan metsään.
»Hih! Hih! Hih!» nauroi Etiopialainen. »Tuo temppu on oppimisen arvoinen. Ota siitä oppia, Leopardi. Sinä näytät tässä pimeässä paikassa aivan hiilisankoon heitetyltä saippuahangolta.»
»Höh! Höh!» sanoi Leopardi. »Hämmästyttäisi sinua kovasti se tieto, että sinä tässä hämärässä paikassa näytät hiilisäkin kylkeen pistetyltä sinappiläastarilta?»
»No niin, tyhjä leukailu ei tuo päivällistä», sanoi Etiopialainen. »Pääasia on, että me emme sovi taustaamme. Aion seurata Paviaanin neuvoa. Hän sanoi, että minun pitää muuttaa; ja kun minulla ei ole muuta muutettavaa kuin nahkani, niin aion muuttaa sen.»
»Minkälaiseksi?» kysyi Leopardi hirveän kiihtyneenä.
»Hienoksi mustanruskeaksi, jossa on hiukan purppuraista ja joka vivahtaa liuskakiven siniseen. Kun on sellainen väri, niin on helppo piiloutua kallionkoloihin ja puiden taakse.»
Sitten hän heti paikalla muutti nahkaa, ja Leopardi kiihtyi entistä enemmän; se ei ollut milloinkaan aikaisemmin nähnyt miehen muuttavan nahkaa.
»Mutta kuinkas minun käy?» kysyi se, kun Etiopialainen oli pannut viimeisen pikkusormensa uuteen hienoon mustaan nahkaansa.
»Seuraa sinäkin Paviaanin neuvoa. Hän kehoitti sinua hakemaan toisia täpliä.»
»Niinhän olen tehnytkin», vastasi Leopardi. »Minä läksin heti hakemaan toisia täpliä. Läksin heti sinun kanssasi tälle täplälle, mutta en ole hyötynyt täältä mitään.»
»Oh», sanoi Etiopialainen, »Paviaani ei tarkoittanut Etelä-Afrikan maa- ja metsätäpliä. Hän tarkoittaa sinun nahkatäpliäsi.»
»Mitä hyötyä niistä?» kysyi Leopardi.
»Ajattele Sirahvia. Tai jos pidät viiruja parempana, niin ajattele Seepraa. Ne kumpikin ovat aivan tyytyväisiä pilkkuihinsa ja juomuihinsa.»
»Hm!» sanoi Leopardi. »En tahdo näyttää Seepralta — en ikinä!»
»Maltahan mielesi», varoitti Etiopialainen. »En haluaisi lähteä metsästämään ilman sinua, mutta minun täytyy, jos sinä itsepintaisesti tahdot näyttää kuin olisit auringonruusu tervatun aidan vierustalla.»
»No, otanpa sitten täplät», sanoi Leopardi, »mutta älä tee niitä liian arkipäiväisen suuriksi. En tahdo näyttää Sirahviita — en ikinä.»
»Teen ne sormieni päillä», vastasi Etiopialainen. »Nahassani on paljon mustaa jäljellä. Pysyhän paikoillasi!»
Etiopialainen painoi kaikki viisi sormeaan yhteen (hänen, uudessa nahassaan oli paljon mustaa jäljellä) ja paineli Leopardia kaikkialle, ja mihin nuo viisi sormea koskettivat, siihen jäi viisi pientä mustaa merkkiä, jotka kaikki olivat yhdessä. Voit nähdä ne jokaisen Leopardin nahassa, Rakkaani. Muutamin paikoin sormet luiskahtivat, ja merkit tulivat vähän tahraisia, mutta jos tarkasti katsot mitä tahansa Leopardia, niin näet, että pilkkuja on aina viisi — viiden paksun mustan sormenpään jäljet.
»Nyt sinä totisesti olet kaunis!» sanoi Etiopialainen. »Sinä voit maata paljaalla maalla ja näyttää piikivikasalta. Sinä voit maata alastomalla kalliolla ja näyttää kivimöykyltä. Sinä voit maata lehtevällä oksalla ja näyttää lehtien siivilöimällä auringonpaisteelta. Ja sinä voit maata keskellä polkua näyttämättä miltään erikoiselta. Ajattele sitä ja kehrää!»
»Mutta jos minä olen tätä kaikkea», virkkoi Leopardi, »niin mikset sinäkin ottanut pilkkuja?»
»Oh, pelkkä musta on neekerille paras», vastasi Etiopialainen.
»Lähdetään katsomaan sitä herraa, jonka nimi on
Yks-Kaks-Kolme-Missä-Teidän-Aamiaisenne-On!»
Sitten he läksivät ja elivät onnellisina. Siihen se tarina päättyi.
No niin, silloin tällöin saat kuulla aikaihmisten sanovan: »Voiko etiopialainen eli musta mies muuttaa nahkaansa ja pantteri eli leopardi pilkkujaan?» En luule, että edes aikaihmisetkään viitsivät toistaa niin yksinkertaista lausetta, elleivät Leopardi ja Etiopialainen olisi jo kerran tehneet niin — vai mitä arvelet? Mutta ne eivät tahdo muuttaa enää milloinkaan uudelleen, Rakkaani. Ne ovat aivan tyytyväisiä muotoonsa.