PERHONEN JOKA POLKAISI.
Tämä, oi Rakkaani, on kertomus — uusi ja ihmeellinen kertomus — kertomus Maailman Viisaimmasta Hallitsijasta Suleiman-bin-Daoudista — Salomosta, Daavidin pojasta.
Suleiman-bin-Daoudista on olemassa kolmesataa viisikymmentä kertomusta, mutta tämä ei ole mikään niistä. Tämä ei ole kertomus Hyypästä, joka löysi veden, eikä myöskään Harjalinnusta, joka suojeli Suleiman-bin-Daoudia helteeltä. Se ei ole kertomus lasisesta katukivityksestä, ei rubiinista, jonka sisällä oli sokkelokäytävä, eikä myöskään Balkisin kultaisesta aitauksesta. Tämä on kertomus Perhosesta, joka polkaisi.
Kuulehan nyt tarkasti!
SuIeiman-bin-Daoud oli viisas. Hän ymmärsi, mitä nelijalkaiset sanoivat, mitä linnut sanoivat, mitä kalat sanoivat, ja mitä hyönteiset sanoivat. Hän ymmärsi mitä kalliot sanoivat syvällä maan alla, kun ne ähkyen nojautuivat toisiansa vasten. Hän ymmärsi mitä puut sanoivat, kun ne suhisivat aamutuulessa, hän ymmärsi kaiken, ja Balkis, hänen pääkuningattarensa, Maailman Kaunein Kuningatar Balkis oli melkein yhtä viisas kuin hän.
Suleiman-bin-Daoud oli mahtava. Hänen oikean kätensä keskimmäisessä sormessa oli sormus. Kun hän kiersi sitä kerran, niin kaikki maahiset ja henget tulivat maan sisästä täyttämään hänen käskyjään. Kun hän kiersi sitä kahdesti, niin haltiattaret tulivat pilvistä täyttämään hänen käskyjään, ja kun hän kiersi sitä kolmasti niin kuolon enkeli Azrael tuli puettuna vedenkantajaksi ja kertoi hänelle uutisia kolmesta maailmasta, yläpuolisesta, alapuolisesta ja tästä.
Kuitenkaan Suleiman-bin-Daoud ei ollut ylpeä. Hän kerskaili sangen harvoin, ja jos hän siihen joskus erehtyi, niin hän katui jäljestä päin. Kerran hän päätti syöttää kaikki maailman eläimet yhden päivän ajan, mutta kun ruoka oli koottu, nousi syvältä merestä eräs Eläin, joka hotkaisi kaiken kolmena suupalana. Suleiman-bin-Daoud oli aivan ällistynyt ja sanoi: »Oi Eläin, kuka sinä olet?» Ja Eläin vastasi; »Oi kuningas, olkoot sinun päiväsi lukemattomat! Olen pienin kolmestakymmenestä tuhannesta veljeksestä, ja meidän kotimme on meren pohjassa. Me kuulimme, että sinä aioit ruokkia maailman kaikki eläimet, ja veljeni lähettivät minut kysymään, milloin päivällinen on valmis.» Suleiman-bin-Daoud oli entistä ällistyneempi ja sanoi: »Oi Eläin, sinä olet syönyt kaiken muonan, jonka minä olin varannut maailman kaikille eläimille.» Silloin Eläin virkkoi: »Oi kuningas, olkoot elinpäiväsi loppumattomat, mutta voitko todellakin sanoa tätä ateriaksi? Siellä, mistä minä olen kotoisin, syö jokainen kaksi kertaa noin paljon vain välipalaksi.» Silloin Suleiman-bin-Daoud heittäytyi kasvoilleen ja huudahti: »Oi Eläin! Aioin tarjota tämän aterian osoittaakseni, miten suuri ja rikas kuningas minä olen, enkä senvuoksi, että todellakin tahtoisin olla eläinten kuningas. Nyt olen häväisty ja se on minulle aivan oikein.» Suleiman-bin-Daoud oli todellakin viisas mies, Rakkaani. Hän ei näet milloinkaan unohtanut, että kerskaileminen on typerää; ja nyt minun tarinani oikein alkaa.
Hänellä oli monen monta vaimoa. Hänellä oli yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vaimoa paitsi Suunnattoman Suloista Balkista. Kaikki he elivät suuressa kultaisessa palatsissa, joka oli keskellä ihanaa suihkulähteillä koristettua puutarhaa. Hän ei oikeastaan olisi välittänyt yhdeksästäsadastayhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vaimosta, mutta niinä aikoina jokaisella oli niin monta vaimoa, ja kuninkaan oli otettava niin monta juuri osoittaakseen, että hän oli kuningas.
Jotkut vaimoista olivat kauniita, mutta jotkut suorastaan hirvittäviä, ja nuo hirvittävät torailivat kauniitten kanssa ja tekivät nekin hirvittäviksi. Mutta Balkis, Suunnattoman Suloinen, ei riidellyt Suleiman-bin-Daoudin kanssa. Hän rakasti kuningasta liian paljon. Hän istui huoneessaan Kultaisessa Palatsissa tai käveli Palatsin puutarhassa ja oli oikein suruissaan kuninkaan puolesta.
Tietenkin jos Suleiman-bin-Daoud olisi halunnut kiertää sormustaan ja kutsua luokseen nuo henget ja maahiset, niin nämä olisivat voineet loihtia nuo kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän toraisaa vaimoa erämaan valkoisiksi muuleiksi tai vinttikoiriksi tai omenansiemeniksi; mutta Suleiman-bin-Daoud ajatteli, että sellainen olisi ollut kerskailua. Kun he siis torailivat liikaa, niin hän vain käveli ihanassa palatsipuutarhassa ja toivoi, ettei olisi milloinkaan syntynyt.
Eräänä päivänä, kun he olivat torailleet kolme viikkoa — kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän naista yhdessä — Suleiman bin-Daoud läksi tapansa mukaan rauhaa ja lepoa etsimään. Appelsiinipuiden keskellä hän tapasi Suunnattoman Suloisen Balkisin, joka oli hyvin pahoillaan, koska Suleiman-bin-Daoud oli niin tuskastunut. Ja hän sanoi kuninkaalle:
»Oi, herrani ja silmieni valo, kierrä sormustasi ja näytä näille Egyptin ja Mesopotamian ja Persian ja Kiinan kuningattarille, että sinä olet suuri ja hirmuinen kuningas.»
Mutta Suleiman-bin-Daoud pudisti päätään ja vastasi:
»Oi valtiattareni ja elämäni ilo, muista Eläintä, joka tuli merestä ja häpäisi minut maailman kaikkien ihmisten edessä, koska olin kerskaillut. Jos minä nyt kerskailisin näille Persian ja Egyptin ja Abessinian ja Kiinan kuningattarille vain sen vuoksi, että he ovat tuskastuttaneet minua, niin ehkä minut häväistäisiin vieläkin pahemmin.»
Suunnattoman Suloinen Balkis kysyi: »Oi herrani ja sieluni aarre, mitä aiot tehdä?»
Suleiman-bin-Daoud vastasi:
»Oi valtiattareni ja sydämeni lohtu, jätän edelleenkin kohtaloni näiden yhdeksänsadanyhdeksänkymmenen yhdeksän kuningattaren käsiin, jotka kiusaavat minua alituisella torailullaan.»
Sitten hän meni liljojen ja ruusujen ja vahvatuoksuisten inkiväärikasvien sekaan, kunnes hän tuli suuren kamferttipuun luo, jota nimitettiin Suleiman-bin-Daoudin Kamferttipuuksi. Mutta Balkis piiloutui pitkien kurjenmiekkojen ja pilkullisten bambujen ja punaisten liljojen sekaan kamferttipuun taakse, niin että hän oli lähellä sydämensä rakastettua, Suleiman-bin-Daoudia.
Pian kaksi Perhosta lensi puun alle riidellen.
Suleiman-bin-Daoud kuuli toisen sanovan toiselle:
»Ihmettelen sinun julkeuttasi, kun tuolla tavalla puhut minulle.
Etkö tiedä, että jos minä polkaisisin jalallani, niin koko
Suleiman-bin-Daoudin palatsi ja tämä puutarha heti häipyisi
olemattomiin kovalla ryminällä?»
Silloin Suleiman-bin-Daoud unohti yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän vaivalloista vaimoaan ja nauroi Perhosen kerskumiselle, kunnes kamferttipuu vapisi. Ja hän ojensi sormensa ja sanoi: »Pikku mies, tulehan tänne!»
Perhonen oli hirveän peloissaan, mutta sen onnistui leijailla Suleiman-bin-Daoudin kädelle ja siipiään leyhytellen tarrautua siihen. Suleiman-bin-Daoud kumarsi päätään ja kuiskasi hyvin hiljaa: »Pikku mies, sinä tiedät, ettet kaikella polkemisellasi saisi taipumaan edes ruohon lehteä. Mikä sinut sai kertomaan tuon hirvittävän valheen vaimollesi? Epäilemättä hän on vaimosi?»
Perhonen katsoi Suleiman-bin-Daoudiin ja näki tuon maailman viisaimman kuninkaan silmien vilkuttavan kuin pakkasyönä tähdet, ja se piristi rohkeuttaan molemmilla siivillään ja pyöritteli päätään sanoen:
»Oi kuningas, elä iankaikkisesti. Hän on vaimoni; ja sinä tiedät, millaisia vaimot ovat.»
Suleiman-bin-Daoud hymyili partaansa ja sanoi:
»Kyllä, minä kyllä tiedän, pikku veli.»
»Jollakin tavalla heitä on pidettävä järjestyksessä», sanoi Perhonen, »ja hän on toraillut minulle aamusta alkaen. Sanoin niin tyynnyttääkseni häntä.»
Ja Suleiman-bin-Daoud virkkoi:
»Toivottavasti se tyynnyttää häntä. Mene vaimosi luo, pikku veli, ja kuunnelkaamme mitä hän sanoo.»
Takaisin lensi Perhonen vaimonsa luo, joka oli suunniltaan hermostumisesta erään lehden takana; vaimo sanoi: »Hän kuuli sinua! Suleiman-bin-Daoud kuuli sinun puheesi!»
»Kuule!» virkkoi Perhonen. »Tietysti hän kuuli minun puheeni. Tarkoitin juuri sanani hänen kuultavakseen.»
»Ja mitä hän sanoi? Oi, mitä hän sanoi?»
»Hyvä», virkkoi Perhonen pyristellen siipiään varsin tärkeän näköisenä, »näin meidän kesken, rakkaani — tietenkään en voi vahingoittaa häntä, koska palatsi on maksanut joukon rahaa ja appelsiinit ovat juuri kypsymäisillään — hän pyysi, etten polkaisisi, ja minä lupasin, etten sitä tekisi.»
»Ihanaa!» sanoi hänen vaimonsa ja istuutui aivan rauhoittuneena; mutta Suleiman-bin-Daoud nauroi pahan pikku Perhosen häpeämättömyyttä, kunnes kyyneleet valuivat poskia pitkin.
Suunnattoman Suloinen Balkis seisoi puun takana punaisten liljojen seassa ja hymyili itsekseen, sillä hän oli kuullut kaiken puheen. Hän ajatteli: »Jos olen viisas, niin voin suojella herraani noiden riitaisten kuningattarien kiusaamiselta»; ja hän ojensi sormensa ja kuiskasi hiljaa Perhosen vaimolle: »Pikku nainen, tulehan tänne.» Ilmaan kohosi Perhosen vaimo, hyvin peloissaan, ja tarrautui Balkisin valkoiseen käteen.
Balkis taivutti suloista päätään ja kuiskutti:
»Pikku vaimo, uskotko mitä miehesi juuri sanoi?»
Perhosen vaimo katsoi Balkisiin ja näki Suunnattoman Suloisen Kuningattaren silmien loistavan kuin metsälampien tähtikirkkaana yönä ja se piristi rohkeuttaan molemmilla siivillään ja virkkoi:
»Oi, kuningatar, ollos rakastettava iankaikkisesti. Sinä tiedät millaisia miehet ovat.»
Ja kuningatar Balkis, Seeban Viisas Balkis, pisti käden suulleen piiloittaakseen hymyään ja sanoi: »Pikku sisko, minä kyllä tiedän.»
»He ärtyvät kaikesta», sanoi Perhosen vaimo leyhytellen nopeasti siipiään, »mutta meidän täytyy tehdä heille mieliksi. Ne eivät tarkoita puoliakaan siitä, mitä sanovat. Jos miestäni miellyttää uskoa, että minä uskon, että hän voi hävittää Suleiman-bin-Daoudin palatsin polkaisemalla jalkaansa, niin se on minusta yhdentekevää. Hän on kaiken unohtanut jo huomenna.»
»Pikku sisko», virkkoi Balkis, »olet aivan oikeassa; mutta jos hän vielä rupeaa kerskailemaan, niin tartu hänen sanaansa. Vaadi häntä polkaisemaan ja katso mitä tapahtuu. Me tiedämme mitä miesväki on, eikö totta? Hän saa suuren häpeän.»
Taas lensi Perhosen vaimo miehensä luo, ja viiden minuutin kuluttua ne torailivat pahemmin kuin milloinkaan ennen.
»Muista!» sanoi Perhonen. »Muista mitä voin tehdä, jos polkaisen jalkaani!»
»En usko hituistakaan sinun jutuistasi», vastasi Perhosen vaimo.
»Minusta olisi sangen hauskaa nähdä. Koetahan polkaista.»
»Lupasin Suleiman-bin-Daoudille, etten niin tekisi», sanoi Perhonen, »enkä voi rikkoa lupaustani.»
»Ei syntyisi mitään, vaikka koettaisit», väitti vaimo. »Et kykenisi taivuttamaan edes ruohonkortta polkemisellasi. Uskallan vaatia sinua polkaisemaan», sanoi se. »Polkaise! Polkaise! Polkaise!»
Suleiman-bin-Daoud, joka istui kamferttipuun alla, kuuli jokaisen sanan, ja hän nauroi enemmän kuin milloinkaan ennen koko elämänsä aikana. Hän unohti kaikki kuningattarensa, hän unohti Eläimen, joka oli tullut merestä, hän unohti kerskailunsa seuraukset. Hän nauroi iloisesti. Balkis, joka seisoi puun takana hymyili, koska hänen sydämensä rakastettu oli niin iloinen.
Pian Perhonen, hyvin hikisenä ja pöyhkeilevänä lepatteli takaisin kamferttipuun varjoon ja sanoi Suleimanille:
»Hän vaatii minua polkaisemaan! Hän tahtoo nähdä mitä tapahtuu, oi Suleiman-bin-Daoud! Tiedän, etten voi sitä tehdä, ja nyt hän ei milloinkaan enää usko sanaakaan minun puheistani. Hän nauraa minua koko ikänsä.»
»Ei, pikku veli», sanoi Suleiman-bin-Daoud, »hän ei naura sinua enää milloinkaan», ja hän kiersi sormusta sormessaan — vain pikku Perhosen vuoksi, ei kerskaillakseen — ja katso! neljä valtavaa henkeä nousi maan sisästä!
»Orjat», sanoi Suleiman-bin-Daoud, »kun tämä herrasmies sormellani» (siinä tuo julkea Perhonen näet istui yhä) »polkaisee vasenta etujalkaansa, niin viekää minun palatsini ja nämä puutarhat hirvittävällä ryminällä kadoksiin. Kun hän polkaisee uudelleen, niin tuokaa kaikki huolellisesti paikoilleen.»
»No, pikku veli», sanoi hän, »mene takaisin vaimosi luo ja polkaise niin kuin mielesi tekee.»
Pois lensi Perhonen vaimonsa luo, joka yhä huusi: »En pelkää! En pelkää! Polkaise! Polkaisepas! Polkaise!» Balkis näki neljän suunnattoman hengen kumartuvan puutarhan neljään nurkkaan, ja hän taputti hiljaa käsiään ja sanoi: »Vihdoinkin Suleiman-bin-Daoud tekee Perhosen takia sen, minkä hänen jo aikoja sitten olisi pitänyt tehdä itsensä tähden; kylläpä nuo riitaiset kuningattaret pelästyvät!»
Silloin Perhonen polkaisi. Henget nykäisivät äkkiä palatsin ja puutarhat tuhannen penikulmaa ilmaan; syntyi kauhistuttava ryminä ja kaikki muuttui mustaksi kuin muste. Perhosen vaimo lepatteli pimeydessä huutaen: »Oi, olen jo kiltti! Kadun puhettani! Vie vain puutarha takaisin, rakas mieheni, niin minä en milloinkaan väitä sinua vastaan.»
Perhonen oli melkein yhtä pelästynyt kuin vaimonsakin, ja Suleiman-bin-Daoud nauroi nim, ettei hän muutamiin minuutteihin saanut henkeä tarpeeksi kuiskatakseen perhoselle: »Polkaise uudelleen, pikku veli. Oi maailman suurin loihtija. Anna palatsini takaisin.»
»Niin, anna hänen palatsinsa takaisin», sanoi Perhosen vaimo, joka yhä lenteli pimeydessä kuin koi. »Anna hänen palatsinsa takaisin, ja päästä meidät näistä hirveistä taikatempuistasi.»
»Hyvä, rakkaani», sanoi Perhonen niin karskisti kuin osasi, »näet nyt mihin nalkutuksesi on vienyt. Tietenkin minusta on aivan yhdentekevää — minä olen tottunut tällaisiin asioihin — mutta osoittaakseni suosiotani sinulle ja Suleiman-bin-Daoudille tahdon laittaa asiat paikoilleen.»
Sitten hän polkaisi vielä kerran; siinä silmänräpäyksessä henget laskivat kolahduksenkaan kuulumatta palatsin ja puutarhat paikoilleen. Aurinko paistoi tummanvihreiden appelsiinilehtien läpi, suihkulähteet solisivat vaaleanpunaisten egyptinliljojen keskellä, linnut jatkoivat laulamistaan, ja Perhosen vaimo asettui paikoilleen kamferttipuun alle räpytellen siipiään ja huohottaen:
»Oi, olen kiltti! Olen kiltti!»
Suleiman-bin-Daoud saattoi tuskin puhua naurultansa. Hän nojautui puuta vastaan aivan uupuneena ja nikotellen, ja hän heristi sormeaan Perhoselle ja virkkoi: »Oi suuri taikuri, mitä minua hyödyttää saada palatsiani takaisin, jos tapat minut nauruun?»
Samassa syntyi hirvittävä meteli, sillä nuo kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentä yhdeksän kuningatarta juoksivat palatsista huutaen ja kiljuen ja kutsuen pikkulapsiaan. He syöksyivät isoja marmoriportaita pitkin suihkulähteen luo, sata aina rinnakkain, ja viisas Balkis meni ylhäisesti heitä vastaan sanoen:
»Mikä hätänä, kuningattaret!»
He seisoivat marmoriportailla sata aina rinnakkain ja huusivat:
»Mikäkö meillä on hätänä? Olimme kaikessa rauhassa kultaisessa palatsissamme, niinkuin tapamme on, kun palatsi äkkiä katosi, ja me jäimme istumaan tiheään ja meluisaan pimeyteen; ja kävi kova ryminä, ja henget ja maahiset liikkuivat pimeydessä! Se on meillä hätänä, oi ylin kuningatar ja me olemme äärimmäisen hätäytyneitä tästä hädästä, sillä se oli kova hätä, erilainen kuin mikään hätä minkä olemme tunteneet.»
Silloin Balkis, suunnattoman suloinen kuningatar — Suleiman-bin-Daoudin kaikkein rakkain — Seeban ja Sabian ja Eteläisen Kuvavirran Kuningatar — hallitsijatar Zinnin erämaasta Zimbabwen kaupunkeihin — Balkis, melkein yhtä viisas kuin maailman viisain Suleiman-bin-Daoud itsekin, sanoi:
»Oi kuningattaret, ei tämä ole mitään! Eräs Perhonen on tuskastunut vaimoonsa, koska tämä riiteli hänen kanssaan, ja meidän herraamme Suleiman-bin-Daoudia on huvittanut opettaa tuolle torailijalle hiljaa-puhumista ja nöyryyttä, sillä niitä pidetään hyveinä Perhosten vaimojen keskuudessa.»
Silloin eräs Egyptiläinen kuningatar — faaraon tytär — sanoi hänelle:
»Meidän palatsiamme ei ole voitu reväistä juurineen niin kuin sipulia niin pienen hyönteisen takia. Ei! Suleiman-bin-Daoud on varmasti kuollut ja se, minkä kuulimme oli maanjäristys ja auringonpimennys.»
Silloin Balkis nyökkäsi tuolle nenäkkäälle kuningattarelle ja muille:
»Tulkaa katsomaan.»
He tulivat alas pitkin marmoriportaita sata aina rinnakkain, ja kamferttipuun alla uupuneena naurusta näkivät he Maailman Viisaimman Kuninkaan Suleiman-bin-Daoudin keinuttelevan perhosta kummallakin kädellään ja he kuulivat hänen sanovan:
»Oi ilmassa leijailevan veljeni vaimo, muista tämän jälkeen mukautua kaikessa miehesi tahtoon, muuten voit ärsyttää häntä polkaisemaan uudelleen; sillä hän on sanonut, että hän on tottunut tähän taikaan, ja hän on erittäin suuri noita — sellainen, joka varastaa kokonaisen palatsin Suleiman-bin-Daoudilta itseltään. Menkää rauhaan, pikku väki!» Ja hän suuteli niiden siipiä, ja ne lensivät pois.
Sitten kaikki kuningattaret paitsi Balkis — Suunnattoman Suloinen ja Loistava Balkis, joka seisoi hymyillen syrjässä — heittäytyivät kasvoilleen ja sanoivat:
»Jos nämä asiat ovat tehdyt vain senvuoksi, että Perhonen oli riitaantunut vaimonsa kanssa, niin mitä tapahtuisikaan meille, jotka olemme kiusanneet kuningastamme huutamisella ja torailemisella kaiket päivät.»
Sitten he verhosivat hunnuilla päänsä ja panivat kädet suulleen ja sipsuttivat takaisin palatsiin aivan hiirenhiljaisina.
Silloin Balkis — Suunnattoman Suloinen ja Ylhäinen Balkis, meni punaisten liljojen läpi kamferttipuun siimekseen ja laski kätensä Suleiman-bin-Daoudin hartioille ja sanoi:
»Oi herrani ja sieluni aarre, iloitse, sillä olemme antaneet Egyptin ja Abessmian ja Persian ja Intian ja Kiinan kuningattarille suuren ja muistettavan opetuksen.»
Ja Suleiman-bin-Daoud, joka yhä katseli auringon valossa kisailevia perhosia sanoi: »Oi valtiattareni ja autuuteni jalokivi, milloin se on tapahtunut? Minä olen näet leikitellyt erään perhosen kanssa aina puutarhaan tulostani asti.» Ja hän kertoi Balkisille mitä oli tehnyt.
Balkis — hellä ja rakastettava Balkis — vastasi:
»Oi herrani ja elämäni hallitsija, olin piilossa kamferttipuun takana ja näin kaiken. Minä juuri sanoin perhosen vaimolle, että hän vaatisi miestään polkaisemaan, koska toivoin, että herrani huvikseen tekisi jonkun suuren taian ja että kuningattaret näkisivät sen ja pelästyisivät.»
Ja hän kertoi mitä kuningattaret olivat sanoneet ja nähneet, ja ajatelleet. Silloin Suleiman-bin-Daoud nousi istuimeltaan kamferttipuun alta, ojensi käsivartensa, iloitsi ja sanoi:
»Oi valtiattareni ja päivieni sulostuttaja, tiedä, että jos olisin tehnyt taian kuningattariani vastaan vain ylpeydestä tai suuttumuksesta, niinkuin valmistin tuon aterian kaikille eläimille niin varmasti olisin saanut häpeää. Mutta sinun viisautesi avulla minä tein taian leikillä ja pikku Perhosen vuoksi ja katso! Se on myöskin vapauttanut minut kiusallisten vaimojeni kiusoista! Kerro, oi sydämeni sydän, kuinka tulit niin viisaaksi?»
Ja kuningatar Balkis, suloinen ja korkea, katsoi Suleiman-bin-Daoudm silmiin ja pani päänsä hiukan kallelleen niinkuin Perhonen ja vastasi: »Ensiksikin, oi herrani, koska minä rakastan sinua; ja toiseksi, oi herrani, koska minä tiedän mitä naisväki on.»
Sitten he menivät palatsiin ja elivät onnellisina.
Eikö Balkis ollutkin älykäs?