Kotiinpaluu ja muita novelleja

by Runar Schildt

I.

Portaista kuului raskaita askelia, ja hetken kuluttua kiiti sähkösoittokellosta ohut, hopeanheleä virta läpi talvi-illan syvän hiljaisuuden, joka tihenevän hämärän keralla oli jo kauan pitänyt huonetta vallassaan.

Johnnie Claësson vavahti niin, että tuhkapötky irtautui hänen sikaristaan ja mureni tomuksi hyvinsilitetyille housuille. Hän nousi ja heristi korviaan. Kello soi keittiössä edelleen, maltittoman vaativasti, mutta turhaan hän odotti sovittua tuttujen merkkiä, jonka piti seurata soittoa. Hyi hitto, mutisi hän, kukahan siellä on? Hän sysäsi narisevat nahkatohvelit jalastaan ja hiipi sukkasillaan eteiseen.

Samassa kirjeluukku rapsahti sovitut kolme kertaa aivan selvästi, mutta pitkästä odotuksesta epäluuloiseksi käynyt Johnnie Claësson seisoi epäröiden käsi varoketjulla. Hengitystään pidättäen hän painoi korvansa ovenrakoa vasten erottaakseen mahdollisesti jonkun äänen, joka voisi antaa hänelle johtolangan. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään; sen sijaan kello alkoi uudelleen kilistä, nyt lyhyin, katkonaisin ottein.

— Kuka siellä on? kysyi Johnnie Claësson hiljaa.

— Minä tietysti, kukas muu! vastasi kärsimätön naisenääni, ja koska Manjan luonteenomaisesta puheensävystä oli mahdoton erehtyä, niin Johnnie aukaisi oven. Tulija näytti kai hänestä liian hidasliikkeiseltä, sillä hän otti häntä vyötäisistä ja työnsi hänet nopeasti pienestä eteisenovesta arkihuoneeseen.

— Kova ja kulmikas, vaikka päältä nähden kuin hyväkin imettäjä, sanoi hän naurahtaen.

Manja riisui hansikkaansa ja viskasi ne huolimattomasti pöydälle, jolla kirjoitustarpeiden ja kapinan-edellisinä viikkoina ilmestyneiden sanomalehtien lisäksi oli sekaisin piippuja, peltirasioita ja tyhjiä tulitikkulaatikoita.

— Miks'et sinä avaa heti, kun tiedät minun olevan oven takana? sanoi
Manja kiivaasti.

Johnnie Claësson vajosi taas ikkunan ääressä olevaan pehmeään nojatuoliin ja ryhtyi polttelemaan sikariansa.

— Sinulla on puuroa aivokopassasi, pikku Manja. Mistä minä saatoin tietää juuri sinun siellä olevan? Otaksukaamme että siellä olisi ollut joku toinen. Otaksukaamme että punakaartin esikunta olisi halunnut käväistä pikku visiitillä. Asuntomme nykyisen tilapäisen kalustuksen takia häveliäisyytemme kieltää meitä vastaanottamasta sellaisia vieraita, luulisin.

— Mutta, jatkoi Manja yhä samaan taisteluhaluiseen tapaan, — minulla on aseita kappani alla niin että kilisee joka toisella askelella, ja minä saan seisoa ja odottaa iankaikkisesti oven takana vain siksi, että sinä olet pelkuri. Sinä olet raukkamaisin mies mitä koskaan olen nähnyt.

Johnnie Claësson päätti sivuuttaa tämän epäystävällisen luonteenkuvauksen.

— Jahah, sanoi hän aivan tyynesti, — sinä olet siis kopannut hyvän saaliin tänä päivänä?

— Yhtä paljon kuin eilenkin, vastasi Manja lyhyesti. — Enempää ei voi kantaa päällänsä.

Hän avasi kappansa kiivain, hermostunein tempauksin. Eräs nappi irtautui ja vieri pitkin lattiaa, kunnes osui tuolinjalkaan ja pysähtyi.

Manja laski kätensä alas ja seurasi silmillään nappia. Johnnie
Claësson tuprutteli savupilviä sikaristaan.

— Ota nappi ylös! sanoi Manja käskevästi.

Johnnie Claësson oikaisi jalkansa ja vajottautui niin syvälle mukavaan tuoliin, että niskajakaus meni epäjärjestykseen hipaistessaan pehmeätä selustaa.

— Se jää tekemättä. En minä halua tonkia nelinryömin kuin mikä maatiaissika.

— Kuten tahdot, vastasi Manja, — olkoon sitten siellä tuomiopäivään asti.

Hieman vaivalloisesti hän kiskoi yltään avaran, vanhanaikuisen kapan, joka ulottui hänelle nilkkaan asti. Sen sisäpuolella riippui muutamia kiväärinpiippuja ja yhtä monta irtiruuvattua pyssynperää. Huolimattomasti hän paiskasi koko rojun nuhraantuneella vihreällä mokettipäällyksellä verhotulle leposohvalle; kuului räminää, ja eräs nagaani-pistoli putosi kolisten lattialle.

Johnnie Claësson kavahti pystyyn.

— Oletko sinä ihan riivattu, ihminen, aiotko hälyyttää koko talon!

Manja käänsi hänelle selkänsä, sytytti katossa olevan sähkölampun ja meni peilin eteen riisuakseen hattunsa ja järjestääkseen pahoin pörröttyneen tukkansa. Sisässään kuohuvasta suuttumuksesta huolimatta hän ei voinut olla hymyilemättä peilissä näkemälleen kuvalle. Eriskummaisen helminauhan tavoin riippui kuularuiskun patruunavöitä monena kerroksena hänen niskastaan alas polvien lähelle asti.

— Rullakaihtimet! Kuinka sinun voi pistää päähäsi riisuutua ja ottaa tulta, ennenkuin minä olen ehtinyt laskea kaihtimet alas! Vastapäisestä talosta voivat nähdä.

Ja Johnnie Claësson juoksi ikkunasta toiseen, juoksi todellakin!

— Kylläpä sinä nyt sait vauhtia itseesi, virkkoi Manja hymyillen halveksivasti.

Kun kaihtimet olivat alhaalla ja huolellisesti tarkistetut, kääntyi Johnnie syvään henkäisten huoneeseen. Hän katseli sohvalla olevia aseita, ja kun Manjaan luotu pikainen silmäys oli antanut hänelle heti varmuuden, ettei siltä taholta ollut apua odotettavissa, hän alkoi vastahakoisesti irroittaa vaarallisia esineitä kapasta ja latoi ne erääseen vaatekammioon.

— Damn it! ähkäisi hän. — Tämä ei jukoliste ole mitään gentlemannin hommaa. Se rupeaa käymään hermoille, sanon minä.

Manja nauroi ääneen.

— Vai käymään hermoille, sanot sinä?

— Niin, ja onko se mikään ihme. Puoli tuntia sitten ajoi punakaartilais-auto tästä ohitse, aivan ikkunoitteni alitse. Tiedäthän, sellainen josta pistää kiväärinpiippuja joka suuntaan, niin että se on kuin piikkisika. Se pysähtyi tähän aivan lähelle, biografin kulmaan.

— No, sanoi Manja, — entä sitten?

Johnnie Claësson ähkäisi.

— "No, entä sitten?" Jaa, herrajumala, eihän ne kolunneet tänne ylös vielä, mutta sitä ei voi koskaan tietää, milloin meidän vuoromme tulee. Ei, tästä on tehtävä loppu, ihmisen pitää ajatella hermojaan ja terveyttään.

Manja kääntyi häntä kohti ja upotti katseensa syvälle hänen levottomasti harhaileviin silmiinsä.

— Sinun tietysti — —, sanoi hän syvällä rintaäänellä, jossa soi kokonainen maailma halveksimista. — Sinun pitää ajatella terveyttäsi ja hermojasi, sinun, joka et ole koko aikana muuta tehnyt kuin istunut kotona, polttanut sikareja ja ottanut vastaan rahat. Mitä sitten minun on sanottava, minun, jonka täytyy hiipiä joka ikinen päivä ryssien likaisiin kasarmeihin hieromaan kauppaa riettaiden, sikamaisten vääpelien ja hävyttömien sotamiesneuvostonjäsenten kanssa, jotka luulevat minun tulleen heidän luokseen ihan muissa asioissa. Ja kun sitten on istunut siellä tuntikausia ja kuunnellut heidän inhoittavaa lörpötystään ja vihdoin saanut takinsisustan täyteen raskaita aseita, niin on mentävä läpi käytävien, joista ei tunnu ikinä tulevan loppua, alas portaita ja poikki pihojen, ja kaikkialla tapaa solttuja ja matruuseja, jotka pysähtyvät ja tuijottavat ja pyrkivät puheisiin. Ja tämä kaikki on vasta alkua, sillä sitten on kuljettava jalkaisin läpi kaupungin, ohi kaikkien punaisten vahtien, ja joka hetki saa ajatella: nyt näkyy! tai: nyt kuuluu! Koetapa kerrankin tehdä se matka, jonka minä olen nyt tehnyt melkein joka päivä kahden viikon aikana, ja tule sitten puhumaan hermoista.

— Kukin tekee niitä matkoja, joihin hän parhaiten sopii, sanoi Johnnie Claësson ovelasti. — Huomenna minä matkustan Turkuun, se ei ole mikään huvi näihin aikoihin, ja kumminkaan en ole epäröinyt hetkeäkään, koska se asia kuuluu minun alaani. Mitä minä oikeastaan voisin toimittaa kasarmeissa? Enhän osaa venäjää.

— Et osaa, ja siitä sinä olet varmasti hyvin mielissäsi. Mutta jos minä jotain toivon itselleni ennen kuolemaani, niin toivoisinpa näkeväni sinut pakotettuna käymään joitakin kertoja sellaisten olioiden kuin Kartasheffin ja Ivanoffin luona.

— No, no, pikku Manja, ei pidä soimata maanmiehiään.

— Ne eivät ole minun maanmiehiäni! huudahti Manja silmät vihaisina. — Sinä tiedät hyvin, että äitini oli puolalainen, ja me puolalaiset vihaamme venäläisiä.

Johnnie Claësson hymyili ja karisti tuhan sikaristaan; hän pudotti sen katkaistuun shrapnellinvaippaan, joka oli muodostettu tuhkakupiksi.

— Me puolalaiset, niinkö. Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, mutta sitä ei aina voi muistaa, että padan ja kattilan välillä on niin helvetin suuri ero.

— Minä vihaan heitä, jatkoi Manja kiihtyneellä äänellä. — En mene enää ikinä niiden ihmisten luo. Tänään sain hosua ympärilleni molemmin käsin, ja vain hädin tuskin pääsin niistä irti.

— Äh! mutisi Johnnie katsoen kattoon. — Yksi sinne tai tänne, pikku Manja, eihän se maailmaa mullista. Varsinkaan kun sinä olet jo pitkän aikaa ollut — miten sanoisin — hyvin vähän huvitettu minusta.

Manja lennätti patruunanauhat käsistään ja heittäytyi tuolille.

— Sinä olet inhoittavin mies mitä koskaan olen tavannut.

— Se on paljon sanottu, järkeili Johnnie tyynesti. — Tiedätkö miltä sinä näytät tänään ja miten sinä käyttäydyt? Toden totta, sinä muistutat minua elävästi siitä kerrasta, kaksi vuotta sitten, jolloin menit takaisin herra Blomqvistin luokse ja pyysit häntä unohtamaan ja suomaan anteeksi. Silloin minä sanoin itselleni näin: Kahden viikon päästä hän on taas luonani täällä. Itse asiassa se kesti vain yksitoista ja puoli vuorokautta, tarkkaan laskien. Sitten meillä oli samantapainen juttu Pietarissa, muistathan, sen lomalla olevan husaariupseerin kanssa, johon sinä pihkaannuit niin sydäntävihlovasti. Silloin sinä tahdoit kaikin mokomin lähteä rintamalle, sairaanhoitajattareksi tai marketentiksi tai miksi häntä oikein sanoisi. Minä tuumin itsekseni: ei siitä mitään tule. Kun pahin hätä on huojennettu, niin he ovat saaneet kylliksensä toisistaan. Eikä siitä mitään tullutkaan.

— Ei, virkkoi Manja ajatuksissaan, — hän ei ollut se, jota minä etsin.

— Sitten meillä on ollut eräitä vähäpätöisempiä uusintoja pitempien ja lyhyempien väliaikojen päästä. Sama kappale näyttää menevän tänäänkin. Ein Schmollis den fidelen Sängern! Joko herra Blomqvist ja ne ylenannetut lapsukaiset tulevat taas esille? Herra Blomqvist vega-lakkeineen, herra Blomqvist parransänkineen!

— Vaiti! huudahti Manja. — Hän on liian hyvä sinunlaisesi ihmisen suulla mainittavaksi.

— Mikä sinua oikeastaan riivaa tällä haavaa? jatkoi Johnnie järkähtämättä. — Mitä varten sinä katsot kieroon suloisilla silmilläsi ja haukut minua rumilla sanoilla von früh morgens bis abends um neune? Senkö tähden että minua on joulusta saakka vainonnut niin pirullisen huono onni, siksikö että meillä on ollut niukanlaisesti kapitaalia viime aikoina? Ei pidä hylätä ystäviään hädässä, se todistaa huonoa luonnetta. Ja tässä tapauksessa se todistaisi sitäpaitsi tyhmyyttä, ja tyhmähän sinä et ole, pikku Manja, kaukana siitä. Sinä tiedät, että jos minä satunkin joskus putoamaan, niin tulen silti aina töppösilleni alas. Ja mitä valittamista sinulla oikeastaan on? Kun tutustuin sinuun, olit sinä pieni homssu, joka ostit pukusi valmiiden vaatteiden kaupasta ja kuljetit muassasi hieman epämiellyttävää märkien kapaloriepujen ja vanhan rasvan hajua, armaan kotisi tuoksua. Mutta minä, katsos, minä näin heti, että sinulla oli erinomaiset kehitysmahdollisuudet ja että sinusta saattoi tehdä jotakin, ja sen minä sitten teinkin.

— Sinä —! kivahti Manja, ja hän olisi tuskin sanonut sitä niin ynseästi, ellei olisi tietänyt, että Johnnie Claëssonin sanoissa oli perää.

— Niin, Manja pieni, minä juuri. Minun kokeneella johdollani sinä olet kehittynyt pikku daamiksi niin ulkoapäin kuin sisältäkin. Niihin aikoihin sinä solkkasit jotenkin piikamaista kieltä, nyt pystyt soittamaan suuta vaikka arkkipiispan kanssa. Ja jos sinulla oli jo silloin helmikellukat korvissa ja rannekellot ja briljanttisormukset, niin olit ainakin unohtanut ne kotiin. Minä en niitä nähnyt. E-ei, kuulehan, jos olet alkanut taas ajatella herra Blomqvistia, niin tottele neuvoani ja jätä kaikki sellaiset tuhmuudet. Sinä et kuitenkaan kestä siellä, kolmen päivän päästä tulet takaisin, se on vain turhaa kengänpohjien kulutusta. Ja pitää säästää jalkineitaan tätä nykyä, niitä on niin hiton vaikea saada uusia.

Manja tuijotti sähkölampun kovaan, liikkumattomaan liekkiin, kunnes hänen silmänsä vettyivät kirvelystä.

— Olet oikeassa, hän sanoi äkkiä melkein nöyrästi. — Täällä minä en tahdo olla, mutta siellä kotona en voi olla… Minä en sovi mihinkään, en tahdo pysyä missään, on kuin maailmassa ei olisi tilaa minulle…

— Katu, pikku Manja, sinä unohdat kadun. Siellä on tilaa kylliksi, ja siellä sinä, piru vie, saat oppia pysymään, jos karkaat luotani ja suututat minut toden teolla. Sinä tarvitset lujaa kättä, joka pitelee niskanahastasi, rakas Manja, muuten et pysy pystyssä. Sen sinä tiedät kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, joten pidä varasi, my sweetheart, ja varjele piskuinen kielesi sopimattomista puheista. Minä en hevillä menetä malttiani, mutta kun se milloin tapahtuu, niin se paukahtaa semmoisella tavalla jonka ehkä muistat.

Manja aikoi nähtävästi antaa kiivaan vastauksen, hän heittäytyi takanojaan, ja hänen huulensa värähtelivät, mutta samassa ovikello soi.

— Maul halten, Sie Schiessbudenfijur, Sie! sanoi Johnnie hillityllä, ankaralla äänellä terävästi. — Ovikello soi.

Kirjelaatikon luukku rapsahti kolme kertaa.

— Adolfsson, virkkoi Johnnie tyytyväisenä ja nousi seisomaan. — Luulin melkein hänen saaneen esteen, kello on jo perhanan paljon, mutta à la bonne heure, minun nahkaani ei koske, jos hän myöhästyy ja punikit häntä ammuskelevat. Nyt, pikku Manja, nyt alkaa minun työni, josta sinä puhut niin halveksivasti, mutta joka sittenkin on tärkein osa koko komerssia.

— Niin niin, sanoi Manja, — mutta älä anna hänen odottaa niin kauan.

— Ei se pitkästy, joka namusia odottaa, sanoi Johnnie Claësson hilpeästi ja meni eteiseen avaamaan ovea.

Nyt Manja vuorostaan nousi ja kiiruhti jälleen peilin ääreen. Hän sipaisi kädellään pari kertaa järjestäen ja tasoittaen pörröistä tukkaansa ja silitti konemaisesti puseroaan, vaikka siinä ei ollut mitään vikaa. Eteisessä molemmat miehet vaihtoivat joitakin yhtäkaikkisia tervehdyslauseita. Merkityksettömiä arkisanoja, ja kuitenkin Manjasta tuntui siltä, kuin tulijan raikas ääni ja sen jäljittelemätön nuoruuden ja voiman sivusointu olisi huuhtonut pois hänen mielestään monta katkeraa ajatusta. Kasvot aivan lähellä lasia hän seisoi liikkumattomana ja hymyili omalle peilikuvalleen kuunnellessaan noita kahta ääntä, hillittyä, katkonaisesti sähisevää, joka oli hänestä niin vihaksi-pistävä, ja heleää, kirkasta, hieman poikamaisen kovaa. Veren vauhti kiihtyi, ja samalla hänessä virisi toivo saada joskus tutustua sen äänen kaikkiin sävyihin, kaikkiin.

— Hyvää iltaa, Kurt, hän sanoi iloisesti ja astui tulijaa vastaan käsi ojossa.

Nuori mies puristi sitä hieman hämillään. Manja luuli huomaavansa hänen suorastaan punastuvan.

— Hyvää iltaa, rouva Claësson — Manja, tarkoitan — taikka, en tiedä oikein —

— Niin, näes, — Manja kääntyi nauraen Johnnien puoleen, — herra Adolfssonin toverit sanoivat tässä taanoin, että meidän pitää välttämättä sinutella toisiamme ja esiintyä serkuksina, kun liikumme niin paljon yhdessä kaupungilla. Voisi näyttää epäilyttävältä, kun tapaamme toisemme niin usein ja kumminkaan emme ole lähemmin tuttuja.

Johnnie Claëssonin suupielet venähtivät hiuskarvan verran alaspäin, ja hänen nopeat silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

— Vai niin, serkuksina, sanoi hän viattomasti. — No, mikäs siinä, älkää minua kainostelko. Sehän tapahtuu hyvän asian vuoksi.

Nuori mies ei oikein käsittänyt tilannetta. Hän katseli hetkisen neuvottomana ympärilleen, sitten hän päättäväisesti ohjasi umpimähkään toisille kulkuvesille.

— Kuinka hankinta menestyy, herra Claësson? Oletteko saanut kuularuiskua?

— Ss! sanoi Johnnie Claësson laskien nopeasti kätensä hänen olkapäälleen. — Älkää unohtako sopimustamme! Minun huoneessani ei puhuta koskaan kivääreistä, pistoleista eikä kuularuiskuista, vaan kukkaskepeistä, nuuskarasioista ja lihamyllyistä. Sen te näytte helposti unohtavan, mutta minä olen hiton tarkka siinä asiassa. Seinillä on korvat, sanoo sananlasku, — niin, lutikathan kuuluvat punakaartiin, lisäsi hän ilmeisesti mielissään sukkeluudestaan. — Mutta ennenkuin ryhdymme afääreihin, on meidän ehdottomasti istuuduttava. Tänään on ratkaistava tärkeitä asioita, ja istuessa puhe käy sekä helpommin että ystävällisemmin, se on minun kokemukseni.

Pyöreällä liikkeellä Johnnie osoitti vieraalleen mukavan tuolin.

— Vaersgo!

Nuori mies noudatti kehoitusta. Johnnie istuutui vastapäätä häntä pöydän toiselle puolelle. Manja asettui sohvaan ja veti jalkansa ylös verhoten ne tottuneesti hameellaan. Hän rakasti tätä asentoa — lähinnä sitä, että sai maata pitkällään lattialla ja tuijottaa liesivalkeaan.

Johnnie Claësson aloitti keskustelun harjaantuneesti, ikäänkuin olisi elämässään avannut lukemattomia yhtiökokouksia.

— Tjaa, herra Adolfsson, niinkuin äsken sanoin, tässä on koko joukko tärkeitä kysymyksiä, jotka olisi ratkaistava tänä iltana, ja meidän on koetettava puhua lyhyesti, jos mielitte ehtiä kotiin ennen yhdeksää. Oletan ettei teillä ole erityistä halua päästä käymään Ritarihuoneella tai Vuorimiehenkadun ykkösessä? Siellähän on tapana tarjota nuuskaa saakurin ikävistä nuuskarasioista.

Hänen leikinlaskunsa ei saavuttanut mainittavasti vastakaikua herra
Adolfssonin taholla.

— Minä en käsitä mitä puhuttavaa meillä on, hän sanoi. — Hinnoista on aikaisemmin sovittu, ja sen vähän, minkä voin tänä iltana viedä mukanani, maksan tietysti heti.

— Sikari, ehdotti Johnnie Claësson. — Tupakoidessa järki toimii paremmin.

Nuori mies epäsi tarjouksen hieman kärsimättömästi, mutta Johnnie ei hellittänyt, ennenkuin oli vienyt ehdotuksensa perille. Hänen tarjoamansa sikarit olivat muuten hyviä. Ihmisellä on elämänvaatimuksensa, oli hänen itsensä tapa sanoa.

— Ehkä saisi olla pieni grogi? Lesken viskyruukku ei ole ihan tyhjä vielä.

— Ei kiitos, sanoi herra Adolfsson hyvin päättävästi, — siihen meillä ei ole aikaa. Omasta puolestani tahdon vain tietää, oletteko saanut hankituksi yhtään — lihamyllyä.

— Lihamyllyä —, sanoi Johnnie verkalleen ja tuprutteli voimakkaasti sikariaan. — Niihin ei ole helppo päästä käsiksi.

— Ei, sen me kyllä tiedämme, mutta toissa päivänä te uskoitte aivan varmasti, että viimeistään tänään saisitte yhden.

Johnnie nyökkäsi.

— You are right, sir. Minä tosiaankin mairittelin itseäni sillä pikku ajatuksella, että voisin aikaansaada jotakin sellaista, mikä ei vielä ole onnistunut kenellekään toiselle. Vai oletteko ehkä saaneet tarjouksia muilta tahoilta?

— Tarjouksia ja lupauksia meillä on paljonkin, vastasi nuori mies alakuloisesti, — mutta näyttää melkein siltä, kuin kaikki olisi vain tyhjää lorua.

— Niin niin, puuttui Johnnie vilkkaasti puheeseen. — Lihamyllyjä ei kasva puissa tähän aikaan, valkoisissa puissa, tarkoitan; niitä on niin peevelin vaikea kuljettaa ihan punikkien nokan editse. Se on vaarallista hommaa, voin teille kertoa.

Nuorukainen nosti kummastuneena silmänsä.

— Vaarallista, hän sanoi, — niin, herrajumala, hengen kaupallahan tässä ollaan joka päivä, jos niiksi tulee. Kysymys on vain siitä, onko asia mahdollinen vai mahdoton, ja minusta se on mahdollinen. Sen täytyy olla mahdollinen. Meidän täytyy saada kuularuiskuja Kirkkonummelle mihin hintaan hyvänsä. Muuten siellä menee kirkkaasti päin mäntyyn koko hoito.

Johnnie Claësson heristi korviaan.

— Anteeksi, kuulinko oikein? Sanoitteko "mihin hintaan hyvänsä"?

Nuori mies katseli häntä kirkkailla, ehkä liian kirkkailla silmillään.

— Sanoin kyllä. Muuten, ymmärrättehän itsekin millainen tilanne siellä on. Joka kymmenennellä miehellä on kivääri, muilla ei mitään. Ei yhtään kuularuiskua, tykeistä puhumattakaan.

Johnnie Claësson oli hetkisen vaiti.

— Te siis arvelette, että jokunen lihamylly muuttaisi tilannetta huomattavasti.

— Vallan peijakkaasti! huudahti herra Adolfsson empimättä.

— Hyvä, minä otan sanoistanne vaarin, jatkoi Johnnie. — No, herra Adolfsson, jos minä nyt sanon teille, että olen todellakin saanut käsiini tuollaisen ihastuttavan pienen lihamyllyn ja että se makailee tuutilullussaan tuolla vaatekammiossa — mitä siitä arvelette?

Herra Adolfsson laski sikarin kädestään.

— Onko se totta? hän sanoi ja näytti aikovan nousta.

— Seis ja kiinni, un moment! Todetaanpas muutamia asioita, ennenkuin mennään eteenpäin. Nyt olemme lähes kaksi viikkoa toimineet yhdessä jokseenkin hyvällä menestyksellä, eikö totta, herra Adolfsson?

Nuori mies nyökkäsi.

— Olemme saaneet koko paljon teidän kauttanne.

— Kaksikolmatta kukkaskeppiä, neljäkolmatta nuuskarasiaa ja kosolti rautapillereitä. Kaikki mitä parhaassa kunnossa, täsmälleen ja sopuhintaan, eikö totta? Vai oletteko saanut muualta parempia ja huokeampia tavaroita?

Herra Adolfsson istui jotenkin ymmällä.

— Jaa, kuinka nyt sanoisin… Hinnat vaihtelevat kovasti, toiset tavarat saadaan lahjaksi, toisista on maksettava paljon. Teidän ovat olleet oikeastaan kalleimpien joukossa — niin, hyväinen aika, lisäsi hän nopeasti, peläten mahdollisesti loukanneensa toista, — älkää panko pahaksenne, rahathan ovat sivuseikka.

Johnnie Claësson oli vaiti ja puhalteli savurenkaita. Hän nojautui takakenoon tuolissaan.

— Oletteko itse varakas? hän kysäisi äkkiä. — Rikkaan papan poika?

Nyt Kurt punastuu, ajatteli Manja. Hän pani merkille, että nuorukaisen ohimossa oleva pieni kesakko hävisi näkyvistä aina kun hän punastui tuolla lailla, ja Manja huomasi myös, että hänen korvalehtensä oli pienten lystikkäiden valkoisten utukarvojen peittämä. Sitä hän ei ollut aikaisemmin keksinyt.

— En, vastasi nuori mies, — minä en ole varakas. Päinvastoin, jos tietää tahdotte, mutta en ymmärrä —

— Niin, anteeksi vain, sanoi Johnnie Claësson tyynesti, — mutta teillä on sellainen tapa puhua rahoista — "Rahat eivät mitään merkitse", "Rahat ovat sivuseikka". Ilmaa, höylänlastuja, hiekkaa, mitä? On tietysti onnellista, kun ihmisellä on sellainen luonto tai sellainen kyky tai miksi tahdotte sitä sanoa. Mutta minulla sitä ei ole.

— En ymmärrä mitä te oikeastaan tarkoitatte tällä —

— lorulla, jatkoi Johnnie Claësson häiriintymättä. — Niin, nähkääs, kun viime kerralla oli kysymys pienen lihamyllyn hankkimisesta sille Kirkkonummen isolle huonekunnalle, niin arvioimme hinnan viideksi tai kuudeksi tuhanneksi, mahdollisesti hiukan kalliimmaksi. Se oli kuitenkin aivan väärä laskelma — ihminen on välisti naiivi ja herkkäuskoinen. Niinkuin jo sanoin teille, sellainen kapine on nyt vaatekammiossani, mutta se on käynyt minulle kalliiksi. Jopa voisin sanoa, että se on hyvin kallis kapine, ellen olisi vast'ikään kuullut teiltä itseltänne, että rahat eivät merkitse mitään tässä yrityksessä.

— Paljoonko se nousi? kysyi nuori mies innokkaasti.

— Paljoonko se nousi —, kertasi Johnnie Claësson heittäen toisen jalkansa toisen päälle. — Paljonko se maksaa, tarkoitatte. Niin, se maksaa neljäkymmentä tuhatta.

Manjan rannerengas kilahti sohvanselustaan, hän oli muuttanut asentoaan.

Herra Adolfsson heitti toistamiseen sikarinsa pois, ja nyt se sai jäädä.

— Se ei ole mahdollista! hän sanoi.

— Se ei ole ainoastaan mahdollista, se on tosiasia, vastasi Johnnie
Claësson.

Herra Adolfsson pisti kätensä housuntaskuun ja kilisteli avainkimppua.

— Niin, suokaa anteeksi, herra Claësson, mutta minusta on alkanut viime aikoina tuntua siltä, että te otatte tämän asian afäärin kannalta, pelkän geschäftin kannalta.

Johnnie Claëssonin sinertävällä parranpohjalla vilahti hymyn varjo.

— Ei mutta todellakin. Kas peijakasta. Vai sen te olette ottanut ja keksinyt. Enpä totisesti olisi uskonut sitä teistä.

— Niin, sanoi nuori mies hieman epävarmasti, — en voi sitä muulla tavoin selittää, ja nyt tämä viimeinen, neljäkymmentä tuhatta —

Johnnie Claësson hipaisi häntä ohimenevällä ja kuitenkin niin kaikkinäkevällä katseellaan.

— No niin, sanoi hän yht'äkkiä muuttuneella äänellä, — olettakaamme etten ole ottanut kantaakseni koko riskiä ja vaivaa ihan ilmaiseksi —

— Riskiä! keskeytti herra Adolfsson kiivaasti, — teidän riskinne on pienempi kuin kenenkään toisen. Tehän olette naulannut oveenne todistuksen, että olette ulkomaan alamainen. Se on mainio suoja.

— Aivan, sanoi Johnnie, — mutta se on minun onnenpotkuni, minun pikku etuni, eikä minua liene siitä rangaistava.

— Ja vaiva, jatkoi nuori mies samalla äänellä, — mitä te oikeastaan olette tehnyt? Ette ole ikinä kantanut edes yhtä kiväärinpatruunaa tänne tai täältä, sen olemme minä ja ystäväni tehneet. — Hän keskeytti puheensa ja katsahti Manjaan rukoilevan anteeksipyytävästi. — Niin, jatkoi hän, — se on totta, rouvanne —

— Rouvani, niin, puuttui Johnnie Claësson puheeseen, — siinä on toinen onnenpotkuni, toinen etuni. Monellako luulette olevan käytettävänään henkilöä, joka osaa puhua venäjää, joka tahtoo ja uskaltaa mennä valepuvussa noihin ryssäin kasarmeihin asioimaan solttujen kanssa. Se ei ole mitään ruusuilla tanssimista, tiedättekös, kysykää vain pikku rouvalta.

— Se on — se on kamalaa, sanoi Manja. Hänen kätensä pusersivat pientä hämähäkinseittiä, joka oli olevinaan nenäliina.

— Siinä kuulette. Yksityiskohtia — piru kuinka iljettäviä yksityiskohtia — olette kai saanut tietää tai saatte vastedes, jahka herrasväki on taas ulkona serkuttelemassa, haha.

Manjan silmät puhuivat. Nyt minä sen tiedän — ne sanoivat nuorelle miehelle — sinun tähtesi olen kestänyt päivästä päivään, sinun tähtesi, vain sinun tähtesi…

Mutta tämä nuori mies kuului niihin moniin, jotka ovat kuuroja julkilausumattomille asioille. Hän valmistautui nähtävästi ratkaisuun.

— Herra Claësson, sanoi hän vakavasti, — hinta on mahdoton. En voi saada kädenkäänteessä kokoon niin paljon rahoja, ja meillä on sitäpaitsi joukko muita menoja. Mutta kuularuisku tarvitaan aivan heti. Muutaman päivän päästä se voi olla liian myöhäistä, ei kukaan tiedä, milloin punaiset keksivät ryhtyä hyökkäykseen. Ajatelkaahan, sinne on kokoontunut viisi- tai kuusisataa henkeä, koko läntisen Uudenmaan parhaat miehet ja monta kelpo poikaa täältä kaupungista. Ettekö ymmärrä, että heidät voidaan teurastaa viimeiseen mieheen, ellei heillä ole kunnollisia aseita millä puolustautua.

— Ymmärrän mainiosti, vastasi Johnnie Claësson verkalleen, — ja oletan että muutkin normaali-ihmiset sen käsittävät. Esimerkiksi niitten poikien papat, jotka täältä kaupungista ovat menneet sinne. Näiden pappojen joukossa on pankinjohtajia ja kauppaneuvoksia ja muita pohatoita — näin meidän kesken on turha mainita nimiä, kuulummehan molemmat niihin, joilla on asioista selko. Mistä minä olen tietoni saanut, on yhdentekevä, pääasia on että minulla ne on. No niin. Pankintirehtöörit ovat käytännöllistä väkeä. Jos menee heidän luokseen ja sanoo: teidän poikanne ovat hiton pahassa kiipelissä, heidän toiveensa ovat tällä haavaa yhtä kuin nolla, mutta jos heille lähetetään muutama lihamylly, niin heidän toiveensa kasvavat niin ja niin monella prosentilla — silloin minä olen varma, että pankintirehtöörit vastaavat: oikein laskettu, ja höllittävät kukkaron nauhoja. Se nyt on minun mielipiteeni, mitä herra Adolfsson arvelee?

Herra Adolfsson iski nyrkkinsä pöytään.

— Te olette kirottu roisto!

Manja istui ja kuunteli omaa kiivasta hengitystään. Mutta taaskin Johnnie Claësson teki hillitsevän liikkeen pienellä kädellään, jonka pikkusormessa kiilsi briljanttisormus.

— Te sanotte minua roistoksi; bon! Hieno sana, jota kuullakseen pitää tavallisesti lunastaa kalliita teatterilippuja. Mutta itse asiassa se ei ole lainkaan paikallaan tässä yhteydessä. Asia on vain se, että te yhä edelleen elätte vanhan testamentin mukaan ja rehentelette suurilla sanoilla, jotka kuuluvat vuoden 1914:n takaiseen aikaan. Sen jälkeen on ilmestynyt uusi testamentti, ja sen mukaan minä elän. Ennemmin tai myöhemmin on kaikkien ihmisten pakko mukautua siihen, jos mielivät elää, ja minusta tuntui viisaammalta tehdä se ennemmin. Katsokaa maailman hienoimpia suurvaltoja, kuinka ne käyttäytyvät kun on pelissä kysymys isoista panoksista! Tämä lihamyllyhistoria on selvä kuin tytön silmä. Te joka olette sivistynyt mies ja luette yliopistossa, tunnette kai sen vanhan säännön, että tarjonta ja kysyntä määräävät tavaran hinnan. Nyt on lihamyllyjen kysyntä perhanan kova — sitähän ette kieltäne? Tarjonta sitävastoin, niin, se on mitättömän pieni. Eikö hinta silloin pakostakin nouse? Tietysti minä ansaitsen tässä kaupassa jonkun kolikon — näette että olen avomielinen ja rehellinen — mutta miksi ette soisi sitä minulle? Olenpa vieläkin suoramielisempi ja sanon teille, miksi tulen juuri neljänkymmenen numeroon. Muutamien viime kuukausien aikana minua on seurannut pirun huono onni. Kaikki menee päin helvettiä. Viimeiset rahani minä sijoitin erääseen pirtuvarastoon; joku päivä sitten punaiset takavarikoivat sen. Seitsemän vuotta minä olen rähjännyt tässä maassa, tehnyt työtä ja raatanut ja ahertanut kuin ajurin koni saadakseni kokoon hiukan rahoja, ja nyt kaikki tyynni on futsch. Minun täytyy saada rahani takaisin, ymmärrättekö. Seitsemän vuotta ihmisen elämää, seitsemän parasta vuotta, se on paljon se, ettekä te suinkaan kuvittele, että joku huvikseen oleskelisi tässä maassa.

Kesakko nuoren miehen ohimossa oli kokonaan hukkunut punaiseen kuohuun.

— Teidät pitäisi hirttää! hän sanoi kiihkeästi, mutta sitten hän muisti Manjan läsnäolon ja katui puolittain. Manjan vuoksi hän päätti hillitä itseään mikäli mahdollista.

Johnnie Claësson vilkutti ahkerasti silmiään.

— Neuvon teitä olemaan käyttämättä rumia sanoja, hän virkkoi. — Voi nimittäin sattua, että lihamylly käy vielä kalliimmaksi, jos te onnistutte lapsellisissa yrityksissänne saada minut suuttumaan.

— Jos teitä huvittaa, voitte tietysti kirjoittaa hintalappuun vaikka miljoonan, sanoi herra Adolfsson nousten seisomaan. — Me jätämme tarjouksen huomioonottamatta.

Johnnie Claësson pidätti häntä ihmeellisellä katseella.

— Ei, herra Adolfsson, sitä ette tee. Juuri nyt minä päätin, että te tulette sen pikku myllyn omistajaksi ja maksatte tietysti määräämäni hinnan. Asian laita on niin, että minä alan kyllästyä tähän hommaan, se käy hermoilleni, suoraan sanoen, etenkin kun se näyttää johtavan erinäisiin kohtauksiin — ettemme sanoisi kahnauksiin —, joissa molemmat asianosaiset saavat ponnistaa itsehillitsemiskykyään. Minä myönnän teille lykkäystä ensi torstaihin asti; torstaipäivän kuluessa te haetatte tavaran täältä pois ja maksatte kaiken.

Herra Adolfsson hillitsi itsensä.

— Meillä on kieltämättä ollut paljon hyötyä teistä, tai oikeammin sanoen rouvastanne, mutta tämän jälkeen emme luonnollisesti voi olla enää missään tekemisissä teidän kanssanne —

Nyt Johnnie Claëssonkin nousi.

— Ei, veikkonen, emme niin vain pääse toisistamme. Uskokaa minua, kun sanon, että vältytte monista ja suurista ikävyyksistä, jos hommaatte riksit tänne torstaiksi. Se on ystävän neuvo, herra Robert Hedman — niin, minä tiedän teidän oikean nimenne ja osoitteenne, sehän on vain pikkuseikka; on olemassa paljon vakavampia juttuja, jotka tarvitsee vain panna paperille — pieni nimetön kirje postilaatikkoon — se on Kolumbuksen muna, mutta siitä voi syntyä pirunmoinen kokkeli!

Manjan huulet liikkuivat hiljaa; ne totuttelivat lausumaan uutta nimeä. Robert Hedman. Robert Hedman. Nyt hän lähtee heti, nyt hän lähtee siinä uskossa, että minä olen urkkinut häntä ja hänen tovereitaan, että minä olen ollut Johnnien apuna virittämässä tätä ansaa. Mutta se ei saa tapahtua, ei saa…

Ilman turhaa melua hän liukui sohvalta alas ja meni verkalleen eteiseen.

Nuori mies seisoi paikallaan ylen hämmästyneenä.

— Mutta tehän olette kiristäjä ja ilmiantaja! huudahti hän.

— Maassa maan tavalla, huomautti Johnnie Claësson. — Täällähän on tapana ilmiantaa oma isänsä, jos siitä jotakin hyötyy.

Vielä kerran nuori mies ajatteli Manjaa ja pidätti kättään, joka pyrki välttämättä lyömään. Hän riensi eteiseen ja kahmaisi päällysvaatteensa.

— Kuten sanottu, huomautti Johnnie Claësson, — minä odotan ensi torstai-iltaan, ennenkuin ryhdyn toimenpiteisiini. Nukkukaa asia selväksi. Huomenna olette jo tullut parempiin ajatuksiin ja torstaina olette täällä.

Robert Hedman kääntyi niin äkisti ovea kohti, että tuli antaneeksi
Manjalle voimakkaan tyrkkäyksen.

— Anteeksi, änkytti hän.

— Oo, sanoi Manja, — ei mitään. Minä sytytän valon porraskäytävään, että löydätte alas.

Ulkona porrastasanteella hän tarttui kiireesti Robert Hedmanin molempiin käsiin ja puristi niitä kovasti.

— Tulkaa huomenna kolmelta tavalliseen paikkaan, minä luulen voivani auttaa teitä.

Hän kuiskasi nämä sanat suu niin lähellä toisen korvaa, että huulensa melkein koskettivat hänen poskeaan.

Robert Hedman katsahti hämmentyneenä Manjaan, mutta ei saanut sanaa vastaukseksi. Hänessä oli jotakin karhumaista, kun hän harppoi alas portaita vähintään kaksi askelmaa kerrallaan.

Manja painoi yösähkön palamaan.

— Muistakaa että teidän pitää olla kotona ennen yhdeksää, hän huusi menijän jälkeen kovalla äänellä. — Ehkä on paras pistää juoksuksi.

Johnnie Claësson tuli Manjaa vastaan eteisenovessa. Hänen kasvonsa olivat näköjään välinpitämättömät.

— Mitä se pieni komedia merkitsi? virkkoi hän sillä äänellä, joka ennen muinoin oli tuntunut Manjasta niin kammottavalta. — Miksi varroit häntä eteisessä? Minusta tuntui, että te kuiskailitte siellä ulkona.

Manja katsoi häntä äärettömän tyynesti silmiin.

— Minä tahdoin vain suudella häntä, vastasi hän. — Enhän voinut tehdä sitä täällä sinun nähtesi.

Johnnie Claësson hymähti.

— Sinä olet tullut merkillisen nirsoksi viime aikoina. Vai oliko se hienotunteisuutta minua kohtaan?

Manja ymmärsi hänen rauhoittuneen. Hän meni keittiöön ja sytytti kaasuliekin teeveden alle. Johnnie tuli heti perästä; hän pureksi hermostuneesti paperossia.

— Olitko sinä uskotellut sille nulikalle, että me olemme naimisissa? kysyi hän irvistellen.

— Niin, vastasi Manja, — hän oletti sitä, ja minusta oli paras antaa hänen olla siinä uskossa.

Johnnie vanutti huuliensa välissä savukkeesta puraisemaansa paperipalaa.

— Nyt se räkänokka kulkee siellä ja kuvittelee eläneensä kokonaisen romaanin. Rouva Claëssonin rakastaja, se se joltain kuuluu, vai mitä? — kun istutaan ja kerskutaan toveripiirissä.

— Luule sinä mitä tahdot, sanoi Manja latoen konemaisesti teevehkeitä tarjottimelle.

Kaasukeittimen siniset liekit nuolivat ahnaasti emaljikattilan pohjaa. Sen tasainen, yksitoikkoinen suhina teki hiljaisuuden kahta tuntuvammaksi.

Kello löi viereisessä huoneistossa yhdeksän lyöntiä. Manja hengähti syvään.

— Minä toivon samaa, virkkoi Johnnie Claësson. — Olisi pahuksen harmillista, jos ne sieppaisivat hänet kiinni ennen torstaita.

Niinsanotun tarjoiluhuoneen kynnyksellä hän kääntyi ja lausui rakastettavalla äänellä:

— Ymmärtäväinen tyttö yhdistää hyödyn ja huvin. Pidä sinä kernaasti poikaa lämpimänä sill'aikaa kuin minä olen Turussa, mutta laitakin niin, että hän palaa järkiinsä. Se ei taida olla juuri epämieluisa työ, häh? Kuten näet, minä olen aulisluontoinen mies, mutta sittenpä pyydänkin päästä näkemästä hapanta naamaa, kun palaan kotiin.