II.
— Anteeksi, sanoi Manja melkein nöyrästi, — mutta kun te ette tullut —
Robert Hedman oli tosiaankin ymmällä. Hämmästyneenä, kasvoissa ilme, joka tuntui Manjasta liikuttavan avuttomalta, hän seisoi siinä ja kierutti pari kertaa neuvottomana ovenripaa. Hänellä ei ollut eteistä; hänen köyhään ylioppilas-vuokrahuoneeseensa päästiin suoraan porraskäytävästä.
— Minä odotin kokonaisen tunnin, jatkoi Manja, — kävelin lakkaamatta teatteritalon ympäri ja odottelin joka oven luona. Mehän tavallisesti olemme kohdanneet toisemme pääsisäänkäytävän edessä, mutta varmuuden vuoksi — — On niin ikävä odottaa turhaan, se on pahinta mitä tiedän.
— Niin, se on hyvin ikävää, oli hyvin ikävää, tarkoitan. Ehkä rouva
Claësson haluaa astua sisään —
— Kiitos, sanoi Manja ja etsi tuolin, sillä aikaa kuin Robert Hedman sulki oven.
Hänen tuolinsa eivät totisesti ole mukavia, ajatteli Manja vetäen hansikkaan oikeasta kädestään ja pannen jalkansa ristiin hiukan kahisevan hameen alla. Hän saattoi huoleti tehdä sen, sillä hänen kävelykenkänsä olivat moitteettomat ja niiden korkeat varret tarkoin pohkeenmukaiset.
— Miksi te katsotte minua niin pitkään? kysyi hän hymyillen.
— En ollut tuntea teitä, olette niin muuttunut, jollakin lailla —
— Ahaa, tarkoitatte vaatteita. Niin, tosiaankin, olette aina nähnyt minut se hirveä kappa yllä. Mutta, hyvä ystävä, oikeinko luulitte, että minä vapaaehtoisesti ja täydellä todella käyn sillä tavoin puettuna? Sehän oli vain aseiden takia. Tämän pikku takin alle ei voi kätkeä mitään.
Hän sipaisi kädellään lyhyttä, turkisreunaista kappaansa.
— Ei, toisti Robert Hedman, — sen alle ei voi mitään kätkeä.
Ja turhaan hän koetti irroittaa silmiään Manjasta.
— Miks'ette tullut? kysyi Manja yht'äkkiä muuttuneella äänellä. —
Ettekö kuullut mitä minä kuiskasin teille eilen illalla?
— Kuulin, vastasi Robert Hedman ja siirteli kirjoitusvehkeitään jotenkin siistimättömällä kirjoituspöydällään, — kyllä minä kuulin —
— Mutta ette tahtonut tulla?
— Tavallaan. Tietysti olisin mielihyvällä tavannut teidät, mutta —
— Mutta mitä?
— Hm, sanoi nuori mies arasti ja hyvin vaivalloisesti, — minähän en tietänyt, kuinka te suhtauduitte siihen ikävään juttuun, tarkoitan, jos te — — jos miehenne ja te —
— Jos me olimme yksissä tuumin? Jos minä tiesin ennakolta kaiken, jos me olimme puhuneet asiasta ja sopineet siitä kalliista hinnasta ja kiristyksestä ja ilmiannosta? Vai niin, sitäkö ette voinut tietää?
Hänen äänensä vapisi.
— Niin, hyväinen aika, sanoi Robert Hedman epätoivoisesti ja rummutti viivoittimella pöytälevyä. — Hänhän on joka tapauksessa miehenne!
— Mieheni — Manja jätti puheensa kesken. Kun hän nyt katsoi Robert Hedmania, ei hän tehnyt sitä enää nuhtelevasti ja paheksuvasti; hänen silmiinsä tuli hätääntyneen tarkkaavainen ilme.
— Mieheni —, sanoi hän yht'äkkiä päättävästi. — Ei, se hän ei ole.
Robert Hedman pudotti viivoittimen.
— Mitä sanotte?
— Hän ei ole mieheni.
Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus.
— Ettekö siis — olekaan naimisissa?
— Olen ollut, vastasi Manja sitoen hänen silmänsä rukoilevalla, tuskaisella katseellaan.
— Sitä te ette ymmärrä, olette liian nuori, pidätte minua jonkinlaisena hylkynä, minua, joka olen poistunut mieheni luota.
— Niinkö! sanoi Robert loukkaantuneena.
— Jopa olette saanut kummallisen käsityksen minusta näinä viikkoina. Ja minä kun luulin — mehän olemme puhelleet keskenämme jos mistäkin — No niin, lisäsi hän, — että jätitte miehenne, sen minä ymmärrän tuntematta häntä lainkaan, mutta että sen teitte herra Claëssonin vuoksi, sitä minä jumaliste en voi käsittää.
— Niin, sanoi Manja katsellen seinäpaperin haalistuneita köynnöskuvioita, — minä en voi selittää sitä edes itselleni, saati sitten teille. Siitä on vain joku vuosi, mutta kaikki on niin suunnattomasti muuttunut sillä aikaa. Sota — en tiedä, koko maailma on muuttunut, ihmiset ovat tulleet niin tylyiksi, ja raha — vain raha nyt jotakin merkitsee. Silloin ennen hän oli aivan toisenlainen, iloinen, niin iloinen etten ollut ketään sellaista tavannut, nuori ja suruton. Niin, huomaan etten pysty sitä selittämään, mutta … itse olin lapsi enkä mitään ymmärtänyt, paitsi että elämäni oli ollut niin kauhean tympeätä ja ikävää. Minä istuin siellä kodissani kuin vankilassa, en saanut tutustua keneenkään ihmiseen, en askelta astua omin päin. Mieheni — niin, asia oli erehdys alun pitäen eikä sitä voinut iankaikkisesti jatkua. Sitten tulin tuntemaan Johnnie Claëssonin, tapasin hänet sattumalta tuttavien luona —
Hän oli puhunut katkonaisesti, monin pysähdyksin. Hänen kuvauksessaan ei ollut tahallista vääristelyä; kertomuksen jatkuessa hänestä vain alkoi tuntua, että niin oli täytynyt olla, niin eikä mitenkään toisin —
Robert Hedman oli istuutunut ikkunan ääreen.
— Eikä teillä ollut lapsiakaan? hän kysyi hiljaa.
Silmänräpäyksen Manja epäröi, vajaan silmänräpäyksen.
— Ei, hän vastasi, — meillä ei ollut lapsia. Ei edes sitä.
— Se kai teki paljon se, arveli Robert. — Näkeehän usein, että lapset pitävät koossa avioliiton, joka muuten olisi mahdoton.
Manja nyökkäsi.
— Niinpä niin, sitä näkee joka päivä. Mutta minä, minulla ei ollut mitään. Ja nyt te kyllä ymmärrätte, kuinka niin saattoi käydä. Sanokaa että ymmärrätte, Robert!
Hän teki liikkeen hansikkaattomalla kädellään. Robert ei näyttänyt kuitenkaan sitä huomanneen.
— Hm, hän sanoi, — vaikeaa se on yhtä kaikki. Punaisen ajan alettua minä olen saanut olla mukana jos jossakin, minun on täytynyt ruveta tekemisiin ryssien ja punaisten ja huligaanien ja narinkkajuutalaisten kanssa, mutta eilispäivä oli sittenkin katalin. Mitään niin säädytöntä en ollut totisesti ennen kokenut. Se on lievä sana, voisi sanoa pahemmin. Kuinka herran nimessä te olette saattanut kestää vuosikausia sen ihmisen kanssa! Eikö teitä ole kiusannut ja kiduttanut nähdä —
— Voi, eikö ole kiduttanut!… parahti Manja hiljaa, intohimoisesti. — Lukemattomia kertoja päätin lähteä tieheni, mutta ei ole niin helppo tehdä suuria ja ratkaisevia asioita. Samoin oli myös viime aikoina kotona mieheni luona; päätökseni oli aikoja sitten tehty, mutta kuitenkaan en saanut lähdetyksi. Pitää saada apua ulkoapäin, pitää tulla jotakin mikä antaa lopullisen sysäyksen. Ja nyt luulen että apu on tullut —
Heidän katseensa eivät kuitenkaan yhtyneet. Ujousko vai pelko vai mikä sen lienee tehnyt, Robert tuijotti itsepintaisesti kirjakaapin puolityhjiin hyllyihin.
— Eilispäivä, jatkoi Manja, — eilispäivä antoi minulle lopullisen sysäyksen. Tiesin sen jo silloin kun te olitte siellä, kun me istuimme pöydän ympärillä ja hän uhkasi teitä. Siksi minun ei tarvinnut ajatella kuinka inhoittavaa se oli, minä tulin vain niin äärettömän iloiseksi.
— Se on enemmän kuin minä puolestani voin sanoa, puuttui Robert puheeseen äkillinen hymy huulillaan. — Minä en totisesti ollut iloinen, ja päällepäätteeksi sain juosta koko matkan kotiin. Riippui hiuskarvasta että ehdin perille.
— Niin niin, sanoi Manja innokkaasti, — minä seisoin ja katsoin kelloa ja laskin minuutteja. Nyt hän on siinä kulmassa, ajattelin, ja nyt siinä. Seurasin teitä koko matkan, vaikk'ette aavistanutkaan, mutta kun kello sitten löi yhdeksän meidän keittiön seinän takana, silloin minä tiesin myös, että te olitte onnellisesti perillä.
— Tiesitte —?
— Älkää naurako, minä tiesin sen todellakin. Saatan tuntea sellaisia asioita, jotka muiden pitää nähdä.
— Ohoo! Enpä olisi luullut rouva Claës… — Hän puraisi sanan poikki. Varjo vilahti Manjan kasvoilla, joiden ilmeet vaihtelivat nopeasti kuin auringonheijastukset juoksevassa vedessä.
— Niin, virkkoi Manja surullisesti, — minulla ei ole oikeastaan nimeä, jota tahtoisin ja voisin käyttää.
— Entä tyttönimenne?
— Äidin. Se ei ole mikään hyvä nimi … se on liian tunnettu, omalla tavallaan. En tahdo mainita sitä, mutta se on samalla erään paikan nimi, jonka te kenties tunnette. On muuten kummallinen tunne — kun ihmisellä ei ole nimeä, ei ketään jolle kuuluu, ei kotia mitä omakseen sanoa. Sellaista asemaa te ette voi kuvitellakaan.
Hän näki, että Robertin myötätunto oli suuri ja puhdas, ja hän hymyili.
— Ettekö voi sanoa minua Manjaksi, niinkuin ennen salaisilla retkillämme?
— Tahdon koettaa, vastasi Robert totisesti.
Ulkona oli aurinko laskemassa. Hämärä tiheni pitkänkapeassa huoneessa, jossa oli poimukkaat, koinsyömät ikkunaverhot.
— Tulee myöhä ja hämärä, sanoi Manja.
— Anteeksi, sanoi Robert ikäänkuin olisi istunut nukuksissa ja nyt häpeissään herännyt. — Minä otan heti tulen.
Sähkövalo leimahti paljastaen armottomasti rojukaupoista kokoonhaalitut huonekalut.
Robert meni ikkunan luo laskeakseen rullakaihtimen alas.
— Odottakaa hetkinen, sanoi Manja pyytävästi. — Antakaa minun katsoa näköalaanne, se on varmasti kaunis.
Hän väänsi tulen sammuksiin taas ja meni kevein, nopein askelin Robertin viereen, ei lähemmäksi kuin että takkinsa nahkareunus ehkä hipaisi toisen nuttua.
Heidän katseensa kulkivat yli naapuritontin matalien puurakennusten ja satama-alueen lankku- ja kivihiilikasojen, halkopinojen ja rautatievaunujen. Niiden takana aukeni puhtaan valkea jää, joka häipyi usvaan Gråharan sammuneen silmän tienoilla. Kaukana läntisellä taivaanrannalla levisi jättimäinen sinimusta pilvi kuin mahtava siipi yli talvisen maiseman; siipipeili hehkui punaisena sillä kohtaa, missä aurinko oli laskenut.
Kauan he seisoivat niin, sanattomina, liikahtamatta. Alhaalla katukäytävällä asteli kyyryselkäinen vanhus vapa kädessä; hänen tiellään syttyi muutamia katulyhtyjä, harvalukuisia kuin alkukevään valjut tähdet puolikirkkaalla taivaalla.
Manja oli ummistanut silmänsä ja nojasi kädellään raskaasti ikkunalautaan ikäänkuin huimauksen horjuttamana. Hän seisoi siinä kuunnellen Robertin kevyttä, nopeaa hengitystä ja veren kulkua omissa valtimoissaan, joiden tykytyksen hän luuli erottavansa kuulollaan. Niin…, hän ajatteli, niin… Tämä on onni.
Oli kuin hämy ja hiljaisuus olisi kantanut loppumatonta sarjaa hapuilevia kysymyksiä ja riemuitsevia vastauksia, kuin olisi lupauksia vaadittu ja lupauksia annettu. Kipinä kipinän jälkeen singahti toisesta toiseen edestakaisin. Robert seisoi siinä ja tunsi joka hermollaan, kuinka virta sulkeutui heidän välillään. Eivätkö he hyväilleet toinen toistaan näkymättömin käsin, eikö vastustamaton voima vetänyt heitä yhteen, voima joka on peräisin edesvastuun, harkinnan, järjen tuolla puolen olevasta maailmasta! Minä rakastan sinua! kuiskasi Manjan sydämessä ääni niin väkevästi, niin intohimoisesti, että hänestä tuntui hetkisen siltä, kuin hän olisi aivan huutanut sen. Minä rakastan sinua! Se kaikui hänessä sellaisella äänellä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut, joka ei koskaan ennen ollut kantanut näitä vanhoja, vanhoja sanoja, uudella äänellä, joka huuhtoi hänen sydämensä puhtaaksi kaikesta mitä vuodet ja kohtalot olivat sinne kasanneet. Tilaa, tilaa Ainoalle, Hänelle! Niin…, hän ajatteli, niin —, ja hän ummisti silmänsä yhä kovemmin, kovemmin, kovemmin, kunnes luomet värisivät ja niiden sisäpuolella leimusi kuin punainen ilotulitus synkänmustaa taustaa vastaan.
— Ei, sanoi Robert äkkiä outo sointi äänessään. Sanat salpautuivat kuin hengenahdistuksessa: — Nyt on kai aika sytyttää valo.
— Niin niin, kuiskasi Manja, vielä hiljaisuuden lumoissa. Sitten hän aukaisi hitaasti silmänsä.
Hän ymmärsi, että tämä oli Robertin viimeinen pakoyritys, ja hiukan myhäillen hän antoi sen tapahtua.
— Kuinka on mahdollista tehdä tässä huoneessa mitään? kysyi hän sitten. — Työskennellä, saada jotakin aikaan? Eikö täällä täydy seisoa aina ikkunassa ja katsella merta ja pilviä? Niin minä ainakin tekisin loppumattomiin, en voisi koskaan riistäytyä irti.
— Opintoni eivät olekaan sujuneet ihan mallikelpoisesti, vastasi
Robert. — Mutta syy ei ole yksinomaan näköalan.
— Mikä teistä oikein tulee?
— Juristi. Hovioikeudenauskultantti ja aikaa myöten tuomari.
— Ajatelkaas. Ja te tuomitsette sitten ihmisiä?
— Tietysti.
— Kukaties kuolemaan?
— Teoreettisesti, niin, mutta se lievennetään aina kuritushuonerangaistukseksi.
— Sepä hyvä.
— Miksi niin?
— Siksi että te muutoin mestauttaisitte kauhean monta ihmistä. Te näytätte väliin niin julmalta. Oikein peloittaa, kun te rypistätte otsanne ja punastutte niin että tuo pieni kesakko katoaa — niin, minä olen nähnyt, että se katoaa.
Manja oli avannut takkinsa. Toinen käsi puuskassa hän kulki hitaasti huonekalulta toiselle, tarkasti kehnot taulut ja huokeat posliinimaljakot. Hän hyväili kaikkea silmillään ja hyräili hiljaa pientä laulunpätkää.
— Älkää panko pahaksenne että minä olen näin utelias, sanoi hän hilpeästi. — Minua niin huvittaa nähdä millaista teillä on. En ole koskaan ehtinyt katsella ympärilleni, kun olen ollut täällä niitä kamalia aseita tuomassa — silloin kaikki käy tulisella kiireellä ja ihminen kuvittelee näkevänsä punakaartilaisia joka tuolinjalan takana.
— Täällä ei ole juuri mitään nähtävää, sanoi Robert, — mutta jos teitä huvittaa —
Hän sytytti savukkeen antaakseen levottomille käsilleen jotakin askartelua.
Manja pysähtyi hänen kirjoituspöytänsä ääreen.
— Tämä on varmaankin äitinne? sanoi hän osoittaen pähkinäpuukehyksessä olevaa valokuvaa.
— Niin, vastasi Robert, — siinä on äitini. Hän kuoli joku vuosi sitten.
— Hän oli kai hyvin kiltti — ja piti teistä kovin?
— Niin oli, myönsi Robert. — Hän tuskin soi itselleen edes välttämättömintä ruoassa ja vaatteissa voidakseen vain lähettää minulle opintorahoja.
— Ja usein ne rahat menivät vallan muuhun, kapakkaan ja kortinpeluuseen ja vielä huonompaan, ja silloin teillä oli aina paha omatunto jälkeenpäin.
— Kieltämättä, sanoi Robert ihmeissään, — mutta kuinka te sen tiedätte — kuinka Manja sen tietää?
— Minä vain arvaan, vastasi Manja ja katseli kriitillisesti nuoren tytön muotokuvaa, joka oli siinä äidin kuvan kumppanina.
— Tuo — tuo ei ole sisarenne, hän sanoi hyvin välinpitämättömästi.
— Ei ole. Eikä minulla sisarta olekaan.
— Minä näin heti, ettei hän ollut vähääkään teidän näköisenne. Siinä on varmasti Porvoon tai Loviisan kaunein tyttö. Tai ehkä Tammisaaren.
— Se on eräs tyttö, johon tutustuin viime syksynä Tammisaaressa seuratessani käräjiä siinä tuomiokunnassa. Mutta kuinka Manja saattoi sen arvata, valokuvahan on otettu Helsingissä?
Manja naurahti pienen ilkkuvan, kirkkaan naurunsa.
— Rakas lapsi, sehän näkyy kampauksesta ja leningistä. Tammisaaren paras ompelijatar, nappeja, pitsejä, nauhoja monella, monella markalla — Mutta älkää silti näyttäkö noin pahastuneelta, hänhän on muuten oikein suloinen, tämä pikku flammanne.
— Hän ei ole minun flammani, sanoi Robert jyrkästi.
— Ei toki, te vain ette tietänyt mihin pistäisitte valokuvan, jonka hän on teille tyrkyttänyt, ja niin tulitte panneeksi sen kirjoituspöydällenne. Ymmärrän sen niin mainiosti.
Robert heitti savukkeensa pois.
— En tosiaankaan tiedä miksi sen kuvan pitää olla tuossa, hän sanoi kiivaasti, — yhtä hyvin se voi olla laatikossa —
Hän ojensi kätensä ja sai kiinni kehyksen yläsyrjästä, mutta samassa Manjan pehmeä käsi tarttui yläpuolelta lujalla otteella hänen käteensä.
— Ei, sanoi Manja, — kuva olkoon siinä missä se on.
Heidän kätensä pysyivät tässä asennossa minuutin, vaikka Robert luopui heti yrityksestään siepata valokuva itselleen. Manja tunsi, kuinka hänen otteensa kehyksestä höltyi, kuinka hänen voimakas kätensä laukesi hervottomaksi ja alkoi vapista pehmeiden sormien puristuksesta, joka hitaasti lientyi viipyväksi hyväilyksi. Ja saadessaan siten tiedon Robertin värisevästä antaumuksesta Manja seisoi liikkumattomana ja tuijotti kovenneella katseella muotokuvan kirkkaisiin tytönsilmiin, jotka olivat nähneet vielä niin vähän elämää ja elämän oloja ja jotka varmaan säästyivät vastakin näkemästä enintä osaa pahimmasta; hän ei unohtanut myöskään tutkia jokaista piirrettä tuossa pehmeässä suussa, joka ei tietänyt muista suudelmista kuin luistinradan kuusien ja isän talon lauta-aidan takana vaihdetuista nopeista, viileistä hämysuudelmista.
— Minusta olisi sydämetöntä sulkea tuollainen silmäpari pimeään pöytälaatikkoon, sanoi Manja vetäen hitaasti kätensä pois. — Ne silmät katsovat maailmaa niin viattoman luottavasti, ja täällä teidän huoneessannehan niillä ei ole muuta kuin hyvää opittavana. Toisin on tyttöjen laita köyhissä kodeissa — ja kuvien, jotka riippuvat köyhillä seinillä. Ne saavat jo varhain tottua paljoon sellaiseen, josta ei puhuta pyhäkoulussa.
Robert Hedman oli vaiti pitkän aikaa. Hän meni sohvan luo ja istuutui kumaraan, leuka käsien varassa.
— Mitä asiaa teillä oikeastaan oli minulle, Manja? sanoi hän vihdoin. — "Minä voin auttaa teitä", luulin kuulleeni teidän kuiskaavan siellä portaissa.
Manja nosti silmänsä.
— Niin, tosiaankin. Tahtoisin kysyä teiltä, mihin aiotte ryhtyä sen lihamyllyn suhteen.
— Ryhtyä! En mihinkään. En kerrassa mihinkään. Vai luulitteko, että minä antaisin sen katalan kiristäjän rikastua toisten ihmisten onnettomuudella! Tarkoitan, kuularuisku meidän täytyy saada, ja minä saan sellaisen varmasti, kenties useampiakin. Olen ollut koko päivän ulkona sen asian takia ja pannut jo monta uutta ihmistä liikkeelle.
— Ja hänen uhkauksensa, ettekö aio välittää siitä mitään?
— Enhän minä toki ole hullu! Jos antaa kiristäjälle sormen, niin hän vie pian koko käden.
— Vai niin, sen verran olette kumminkin ehtinyt jo oppia, sanoi
Manja hymyillen. — Entä hänen ilmiantonsa, ettekö usko sitä?
Robert suoristautui ja heilautti halveksivasti kättään.
— Tyhjää lörpötystä, ei mitään muuta. Että se mies on suuri lurjus, on ilmeistä, mutta mitään sellaista ei hän kuitenkaan tee. Eihän hänellä ole kerrassaan minkäänlaista etua punaisten auttamisesta.
Manja lähestyi hitaasti ja istahti lopulta Robertin viereen sohvalle.
— On kummallista ajatella, hän sanoi, — että te olette suunnilleen minun ikäiseni, mutta ymmärrätte ihmisiä jotenkin yhtä paljon kuin kapalolapsi. Niin, ei näytä olevan pelkkää hyötyä siitäkään, että ihmisellä on hyvä koti ja kiltti äiti ja kelpo tovereita. Ettekö todellakaan ymmärrä, että Johnnie Claësson tarkoitti totta?
Robert kohautti olkapäitään.
— Ymmärrä, ymmärrä! Minä aivan yksinkertaisesti en usko sitä.
— Ette siis ymmärrä sitä. Mutta nyt minä sanon teille, Robert, että teidän pitää muuttaa täältä ennen torstaita ja piiloutua jonkun ystävänne luo, sillä hän ilmiantaa teidät punaisille, se on yhtä varmaa kuin että minä elän.
— Senkö tähden halusitte tavata minua, Manja? Varoittaaksenne minua?
— Sen tähden, osittain, vastasi Manja viivytellen. — Mutta olin ajatellut muutakin, jotain enempää.
Robert kuunteli maltittomana.
— Mitä sitten —
— Niin olin ajatellut, että koska se lihamylly on välttämättä tarpeen, koska te niin haluatte saada sen ja kun hän ei tahdo antaa sitä kohtuullisilla ehdoilla, niin voitaisiin muitta mutkitta ottaa se.
— Ohoo, sanoi Robert ja nousi seisomaan.
— Ei kai se ole niin helppoa.
— On kyllä, vastasi Manja, — se on hyvinkin yksinkertainen asia. Tarvitaan vain reki sen kuljettamiseksi ja joku joka auttaa teitä kantamaan laatikon alas. Se on ehkä liian raskas minulle.
Robert tuijotti häneen tutkivasti. Hän ei tahtonut myöntää sitä itselleen, mutta sisimmässään hän vainusi jotakin salajuonta.
— Entä herra Claësson, sanoi hän, — mitä meidän pitää tehdä hänelle? Lyödä hänet kuoliaaksi vai mitä? Muuta keinoa minä en keksi.
— Herra Claësson, sanoi Manja, — herra Claëssonista teidän ei tarvitse välittää, hän matkusti tänään Turkuun ja viipyy siellä keskiviikkoon asti. Hänen vaatekammionsa lukko on hyvin yksinkertainen, se voidaan murtaa kädenkäänteessä. Muut avaimet ovat tietysti minulla.
Nyt Robert Hedman ei epäillyt enää.
— Mutta sehän on suurenmoista, Manja! Meillä on kolme tuntia aikaa, voimme tehdä sen vielä tänä iltana.
Manja nousi katsomatta Robertiin. Hänen silmänsä olivat itsepintaisesti kiintyneet johonkin kauempana huoneessa olevaan esineeseen.
— Niin, hän sanoi hyvin hiljaa, — se voidaan tehdä vielä tänä iltana. Mutta ymmärrättehän, Robert, että minä en voi sitten enää koskaan palata sinne, minulla ei sitten ole enää kattoa pääni päällä. Mihin minä silloin joudun?
Raskas hiljaisuus suhisi jälleen Manjan korvissa, ja hän ummisti silmänsä niin tiukkaan, että punainen kuvio tuli uudelleen näkyviin mustasta taustastaan; ja taas hän horjui kuin huimauksen vallassa, mutta nyt, nyt tuli Robert ja sulki hänet lujasti syliinsä.
— Mihinkö sinä menet? kuiskasi hän hampaat yhteenpuristettuina. —
Kysytkö sinä sitä, Manja? Kysytkö sitä!
Manjan punaiset huulet raottuivat niin että valkeat, nyhälaitaiset etuhampaat loistivat.
— Sinä — sinä — sinä, hän kuiski, ja hänen kätensä haroivat kuin kuumeessa Robertin tukkaa.