III.
Aamu oli kirkas ja kylmä. Samppanjaa! sanoi Manja vetäen nautinnolla henkeensä kirpaisevaa ilmaa. Juo, se on ihanaa! Ja huuliaan suipistaen hän puhalsi keveitä huurupilviä Robertin poskea vasten.
Robert nauroi, mutta ei sillä tavoin kuin Manja olisi tahtonut.
Hänessä oli jotakin hajamielistä ja poissaolevaa.
— Saanko ottaa sinua käsipuolesta? kysyi Manja hyväilevästi.
— Saat, vastasi Robert silmäten eteenpäin pitkin katua, joka oli melkein tyhjänä ihmisistä. — Ole niin hyvä.
— Oo, sanoi Manja, — voit olla aivan huoletta, näin varhain aamulla et tapaa mitään tätejä.
— Sitä en todellakaan ajatellut, vakuutti Robert loukkaantuneena ja satutettuna. Manjalla oli tapana kohdella häntä välisti kuin pientä mammanpoikaa, ja se harmitti häntä vallan tavattomasti.
— Ajattelitpas. Kyllä minä sen tiedän. Luuletko ehkä, että tämä on ensimmäinen kerta kun minä kuljen kadulla hyvästä perheestä olevan nuorenherran kanssa.
— En, sanoi Robert, — kaukana siitä.
Hyvin tuntuva kärki piili hänen äänensävyssään. Hän ei ole enää samanlainen kuin ensimmäisinä päivinä, ajatteli Manja surullisesti. Jo eilen hän yritti loukata minua. Hän kärsii siitä itse, mutta tekee sen kuitenkin.
— Mahtaa olla kauhean työlästä kuulua sellaiseen hyvään perheeseen, sanoi Manja ääneen. — Ajatella aina mitä ihmiset sanovat siitä ja siitä, olla aina varuillaan ja kätkeytyä — kuinka sitä jaksaa ajan pitkään?
Kysymys ei nähtävästi miellyttänyt Robertia, hän jätti vastaamisen sikseen.
— Miksi me oikeastaan kuljemme tännepäin? hän sanoi, kun he samassa saapuivat Merikadulle.
— Siksi, katsos, sanoi Manja tarttuen hänen käsivarteensa ja nipistäen sitä hiukan, — että me kävelemme Kaivopuiston ympäri. Minun pitää saada väriä ja ruokahalua juhla-aamiaiseksemme.
— Manja parka. Kyllikki-kahvilan juhla-aamiaiset varmaan tympäisevät sinua, eilen et syönyt juuri mitään. Mutta ei ole minun syyni, että kaikki paremmat ravintolat ovat kiinni.
— Herran tähden! sanoi Manja nopeasti. — Emmehän voisi kuitenkaan näyttäytyä missään paremmassa paikassa, niissä kaikki tuntevat minut — ulkonäöltä nimittäin, ja ymmärräthän, että Johnnie Claësson pääsisi sitä tietä meidän jäljillemme, kun hän palaa kotiin.
— Niin, sanoi Robert synkästi, — ymmärrän.
Manja puri huultaan.
— Meidän täytyy olla hyvin varuillamme, hän sanoi. — Meidän pitää muistaa, että meitä uhkaa suuri vaara.
— Äsh! mutisi Robert.
Näin kävi aina, kun Manja otti varovasti puheeksi nämä asiat. Hän tiesi, että Johnnie Claëssonin nimi ärsytti Robertia, ei ainoastaan Manjan entisyyden vertauskuvana, vaan myös siksi että siihen nimeen liittyi kysymys heidän lähimmästä tulevaisuudestaan, ja se kysymys täytyi ratkaista tänä päivänä. Niin tuskallinen kuin asia olikin, ei Manja voinut enää lykätä sitä tuonnemmaksi.
— Mikä päivä tänään on? hän aloitti väkinäisen hilpeällä kuulusteluäänellä.
— En aavista! Päivät ovat nykyään niin toistensa kaltaiset, ettei niistä voi parhaalla tahdollakaan pitää lukua.
— Kuinka voit niin sanoa! huudahti Manja.
— Tarkoitat —
— Eikö mikään ole sinusta muuttunut viime päivinä? Onko tämä tiistai aivan samanlainen kuin edellinen, etkö näe mitään erotusta?
— Tarkoitat meitä? Niin niin, luonnollisesti, mutta sehän on eri asia.
— Eri asia…, kertasi Manja. Mutta ei, sen ajatuksen hän työnsi luotaan, hän tahtoi pidättää näiden päivien onnentunnelman ponnistamalla kaikki tahdonvoimansa. — Mitä minun pitikään sanoman? Niin, tänään on siis tiistai, ja huomenna hän palaa matkaltaan.
Tällä kertaa viittaus ei tuntunut kuitenkaan tekevän epämieluista vaikutusta Robertiin. Päinvastoin, hän puhkesi puhumaan oikein hilpeästi:
— Hänkös vimmastuu, kun etsii lihamyllyään ja huomaa, kuinka me olemme vetäneet häntä nenästä!
— Niin, sehän siinä juuri on, hän tulee aivan hulluksi. Sentähden meidän täytyy viimeistään huomenna hankkia itsellemme piilopaikka.
— Ilmoitus Tiedonantajaan: "Nuori pari etsii mukavaa asuntoa.
Vastaus merkille Vastavallankumoukselliset".
Manja ei nauranut.
— Ei, sanoi hän ja katsoi Robertia sivusta, — meidän pitää nyt ruveta asumaan — eri tahoilla.
— Noo, arveli Robert, — eihän sillä niin kiirettä liene.
— On kyllä. Hän ei lepää ennenkuin on saanut kostaa. Että minä olen poissa, se merkitsee vähemmän, mutta rahat, katsos, rahat. Sitä hän ei anna koskaan anteeksi.
Robertin käsivarsi puristi suojelevasti hänen kättänsä.
— Oletko peloissasi?
— En nyt, en niin kauan kuin saan olla sinun luonasi. Mutta sitten, en uskalla ajatellakaan, sitten alkaa hirveät päivät.
— Minkätähden sinä siis vaadit niin itsepäisesti, että meidän on jätettävä pesämme?
— Minun täytyy, Robbie. Minähän ehdotin, että me murtautuisimme hänen kätköihinsä, ja tunnen olevani jollakin tavoin vastuunalainen. En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos punaiset veisivät sinut.
— Ne perkeleet! sanoi Robert hammasta purren. — Katso, tuolla ne nyt istuvat kaikessa rauhassa ja keittävät aamukahviaan.
Hän osoitti yksinäistä kolmannen luokan vaunua, jonka punakaartilaiset olivat sijoittaneet eräälle satamaradan pistoraiteelle ja jota he käyttivät vahtikojuna. Sen katolla olevasta pienestä savupiipunhatusta tuprusi sinisiä savukiemuroita kylmään aamuilmaan.
— Niin, sanoi Manja, — nyt alkavat surut ja vaikeudet, mutta ehkä niistä jollakin tavoin selviää. Tuhannet ihmiset asuvat piilossa toisten luona. Lupaa nyt minulle, että olet järkevä ja hankit itsellesi asunnon jonkun ystäväsi luona — sitten emme puhu enää mistään ikävyyksistä koko päivänä.
— Niinkuin tahdot, vastasi Robert. — Mutta en voi auttaa, että tunnen itseni yhtä kaikki hiukan naurettavaksi, jos lähden pakoon pelkkien uhkausten ja arvailujen takia.
— Vaiti! sanoi Manja pannen kätensä hänen suulleen. — Sinä olet antanut sanasi etkä voi sitä peruuttaa. Ja nyt et saa ajatella enää sotaa etkä revolvereja etkä punakaartilaisia, nyt sinun pitää muistaa, että omistat minut, Robbie.
Kaivopuiston rantatie oli tyhjänä ja autiona. Totisesti, tämä ei ollut mikään huvikävelyjen aika. Nyt ihmiset heräsivät kaupungissa uuteen tuskaan ja uusiin toiveihin. Huhujen huima karkelo alkoi kaksinkertaisella voimalla. Tampere oli kukistunut — niinkuin tavallista —, kymmenentuhatta vapaaehtoista oli tulossa Ruotsista, Heinola oli luultavasti saarrettu, mahdollisesti Porikin. Varmoja olivat sensijaan niiden nimet, jotka oli murhattu yön kuluessa.
Robert ja Manja pysähtyivät siihen paikkaan, mistä silmä kantoi kauimmaksi yli jäätyneen meren, yli satamain talvilevossa olevien laivojen, yli Viaporin lumisten kattojen, tornien, kalliomuurien ja ruohovallien.
— Ihana päivä, sanoi Robert ja katseli pitkin läntisiä talviteitä. — Kun aurinko saa jonkun tunnin lämmittää, niin tulee ensiluokkainen keli.
— Mitä iloa meillä siitä on, valitti Manja. — Rekiretki, se oli minunkin ensimmäinen ajatukseni, mutta ei pidä ajatella mahdottomia, siitä tulee vain surulliseksi.
— Rekiretki? Tänään tulee tehtäväksi ihana rekiretki, Manja. Olemme vihdoinkin saaneet luotettavan ajomiehen, ja nyt tässä alkaa eri leikki. Kello kahdeltatoista minä tapaan ne toiset ukkelit, me kätkemme Johnnie-sedän lihamyllyn lantakuormaan — se tuntuu uskottavimmalta! — ja sitten ala painua jäitse Espoon saariston kautta Sigurdsiin. Sitä voi sanoa rekiretkeksi! Harmi etten saa olla näkemässä heidän naamojaan. Jukoliste, ensimmäinen kuularuisku!
— Oo, sanoi Manja pettyneenä, — minä luulin sinun ajattelevan meitä kahta. Päätimmehän jättää nuo asiat tältä päivältä.
— Sellaisia lupauksia minä en ole koskaan antanut! väitti Robert nauraen. — Minä sanon päinvastoin: ei voi, ei saa ajatella mitään muuta kuin noita "ikäviä asioita".
— Entä minä, sanoi Manja hiljaa, — mitä minä sitten olen? Enkö ole sinulle mitään?
— Sinä olet minun Manjani, eikö se riitä! huudahti Robert riehakkaasti, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä kerran toisensa perästä. — Sinullahan on oikeat huurreviikset, niistä sinun on päästävä. Ja silmissäsi näkyy jotain kosteata, pakkanenko se lyö hikeen minun parhaat kuvastimeni…
— Robbie! kuiskasi Manja tarrautuen kiinni häneen, ikäänkuin joku jo nyt koettaisi riistää hänet pois.
— Joku tulee, virkkoi Robert päästäen irti Manjan. Tuore hanki narskui hitaiden askelten alla. Eräs herra, jolla oli siniset silmälasit, katseli uteliaasti ja paheksuvasti molempia nuoria.
Robert ja Manja seisoivat poispäin kääntyneinä, kunnes askelten ääni oli häipynyt.
— Siinä oli eräs valepukuinen pankinjohtaja, sanoi Robert koettaen näyttää leikkisältä ja huolettomalta. — Hän on ajanut partansa pois ja pannut nenälleen nuo naurettavat lasit, mutta minä tunsin hänet heti.
— Ja hän tunsi sinut, tarkoitit. Niin, sehän oli suuri onnettomuus.
Robert vältti katsomasta häntä. Sensijaan hän tuijotti jäykästi mäen kukkulalla liehuvaa punaista lippua, joka osoitti paikkaa mihin ryssät olivat haudanneet vallankumousruumiinsa. — Tuokin tuolla, mutisi hän, — kerran kai saamme repiä sen alas.
Sitten he kävelivät ääneti edelleen.
— Mutta Manja, sanoi Robert yht'äkkiä innokkaasti, — ethän sinä ole puhunut sanaakaan itsestäsi, mihin aiot asettua.
— En, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet sinä ole sitä kysynyt. Et ole sitä lainkaan ajatellut ennen kuin nyt, senkin paatunut egoisti.
Ja iloissaan hänen myöhään heränneestä huolehtimisestaan Manja pukkasi häntä kylkeen.
— Minä tulen kyllä toimeen, hän jatkoi iloisesti. — Kyyristyn räystäskouruun niinkuin varpuset.
— Ei, vakavasti —
— No niin, minullahan on ensinnäkin — sisareni. Ja sitten tietysti äitini, mutta vain äärimmäisessä hätätilassa…
Hän näki Robertin ilmeen ja katui katkerasti, että oli kerran suotta tullut puhuneeksi hänelle äidistään.
— Vai niin, sinulla on sisar, sanoi Robert.
— On, vastasi Manja silmää räpäyttämättä, — minulla on naimisissa oleva sisar. Hänen miehensä on osastopäällikkönä Zimmermannilla, he asuvat Vuorikadun varrella ja heillä on kaksi tyttöä, niin että jos näet minut joskus kahden lapsen kanssa, niin älä pelästy. Heidän asunnossaan on kyllä hiukan ahdasta, mutta miehen äiti kuoli joulun tienoissa, niin että sinne ei siis tule väkeä entistä enemmän, vaikka he nyt saavatkin minut niskoilleen muutamaksi viikoksi. Kauemmin tätä voi tuskin kestää.
— Minkä näköinen sisaresi on? kysyi Robert mielenkiinnolla, joka tuntui melkein todelliselta.
— Jaa, kuinka nyt sanoisin… Melkein minun näköiseni. Niin, hän on todella hyvin minun näköiseni. En tiedä onko se sinusta hyvä vai paha.
— Paha, pahapa tietenkin! huudahti Robert. — Ei saa olla kuin yksi
Manja koko maailmassa.
— Oo, sinä — sanoi Manja ja tunsi punastuvansa ilosta. — Mutta, jatkoi hän äkkiä melkein hätääntyneeltä kuulostavalla äänellä, — et saa tulla sinne minua katsomaan, minä en aio kertoa mitään sinusta, he eivät sitä lainkaan ymmärtäisi.
— Saat olla ihan huoleti, vastasi Robert niin varmalla äänellä, että Manja tunsi tuskallisen selvään, kuinka vähän hänellä oli halua vierailla siinä kodissa. Ja hän oli kuitenkin sanonut "osastopäällikkö"!
— Tuossa ne taas ovat! sanoi Robert viitaten kädellään Kruunuvuorenselälle ja Eteläsatamaan päin, missä Venäjän laivaston sadat mastot piirtyivät vaaleaa talvitaivasta vasten. Lihavien harmaitten runkojen välissä oli jää likaisenruskeana jättiläisten hiesteistä. Erään dreadnoughtin savupiipuista tuprusi mahtavia, mustia savupilviä.
— Kunpa olisi taskussa pieniä torpedoja, sanoi Robert. — Kelpaisi nähdä noiden lentävän ilmaan.
Manja katseli savua, joka raskaina aaltoina vyöryi yli Korkeasaaren.
— Kun ihmiset saavat tuon nähdä, niin sanotaan oitis: nyt
Itämerenlaivasto lähtee, kuuluvat ryssät saaneen uhkavaatimuksen!
— Varmasti, sanoi Robert. — Joku on kuullut sen joltakulta, joka tuntee erään neidin, jonka lanko saa lukea sanomalehtiä Ruotsin pääkonsulinvirastossa. Silloinhan asia on selvä. Kuule, Manja, tule tänne, minä kuiskaan sinun korvaasi erään salaisuuden, mutta et saa kertoa sitä kenellekään!
Ja hän tarttui Manjan olkapäihin ja suuteli hänen korvaansa ja poskelle valuvaa pientä uudenaikaista hiuskiekuraa ja kuiskasi suudelmain lomassa: Tampere on valloitettu!