IV.
Auringonpaistetta hangilla tänäänkin. Oli tyven, pakkanen oli lauhtunut yöllä, ilmassa olisi pitänyt olla vielä juhlan ja samppanjan tuntua. Mutta sittenkin Manjan mieli lannistui ja hänen vauhtinsa hidastui joka askelelta, joka vei hänet lähemmä Vuorikadun lyhyttä, jyrkkää mäkeä.
Tähän aikaan Fredrik on kotona päivällisellä, mietti Manja. Hän ottaa minua juhlallisesti kädestä ja katsoo pyytävillä koiransilmillään. Hän toivoo tietysti, että olen tullut hänen takiaan ja jäädäkseni kotiin. Kun hän saa kuulla, että tahdonkin vain majapaikkaa, niin hän tulee sen näköiseksi kuin ruoskittu hevonen. Parhaassa tapauksessa hän istuutuu ja kertoo murheellisia asioita liikkeestä ja Kemppaisen ja Lindroosin väestä, kanarialinnut kirkuvat ja rapistelevat vesikupeissa, keittiönovi paukkuu, haju on tympeä, ja Saga itkee…
Saga — Manja pysähtyi. Mäkeä alas tuli kelkka hiljaista vauhtia, pieni kalpea tyttö jarrutti ohuilla jaloillaan ja piti pelokkaasti kiinni molemmin käsin. Nyt se meni ohitse, Manja ei voinut enää nähdä lapsen kasvoja, mutta sensijaan hänen silmänsä kiintyivät pieneen keltaiseen palmikkoon, joka oli kuin rotanhäntä. Elvi! hän ajatteli tuntien hämärästi jotakin hyvin tuskallista, — ja tuolla ylhäällä odottava on Saga… Hänen kurkkuaan ahdisti. Elvi ja Saga… Niin, tietysti, missä he olisivat ellei täällä. Piha ja mäki, mäki ja piha, siinähän heidän päivänsä olivat kuluneet jo silloin.
Nyt Elvi oli noussut kelkasta Hallituskadun kulmassa. Omituisen varovasti, ikäänkuin vainuten kaikkialla vaaroja ja peläten onnettomuuksia, hän alkoi vetää kelkkaa jälleen mäkeä ylös. Vaistomaisesti Manja astui askelen taaksepäin ja nosti käsipuuhkan kasvoilleen. Turha varokeino, tuo kalpea tyttö, jolla oli ohuet, totiset huulet pienissä rumissa kasvoissaan, ei suinkaan vapaaehtoisesti luonut silmiään vieraisiin ihmisiin kadulla.
Kauan Manja seisoi empien. Molemmat tytöt laskivat kelkalla hänen ohitseen kerran, toisensa perästä, Elvi hiljaisena ja juhlallisena ikäänkuin olisi suorittanut vaarallista ja ylen tärkeää tehtävää, Saga hilpeänä ja loistavana. Nähdä heidät joka päivä, puhua heidän kanssaan… Manja painoi kasvonsa kovasti puuhkan pehmoista nahkaa vasten. Mutta sitten hänen ajatuksensa punnitsivat nopeasti toisen mahdollisuuden, joka oli tarjona, äidin pienet huonekomerot luteineen ja tyttöasukkaineen, ja hän suoristautui. Puuhkaa pitelevä käsi painui. Hän lähti päättäväisesti astumaan mäkeä ylös.
Täällä oli kaikki ennallaan, sen hän näki jo ensimmäisellä silmäyksellä, pieni pihamaa, rikkalaari, likavesikaivo ja tyhjä, puolilaho koirankoppi. Naapuripihaa vastassa olevan lauta-aidan luona kohosi lumilinnoitus valleineen ja torneineen ja jäätyneistä lumipalloista tehtyine lyhtyineen, mutta se kuului asiaan sekin.
Keittiönikkunan sameiden ruutujen lävitse Manja näki vanhanpuoleisen naisen istuvan kumarassa pöydän ääressä, samassa paikassa missä hänen anoppinsa, "Ämmä", oli aikoinaan pitänyt kuunteluvahtia ja viettänyt suurimman osan päiväänsä. Muijan kuoltua näkyy Fredrikin täytyneen ottaa emännöitsijä, tuumi Manja. Nämä vieraat kasvot tuntuivat hänestä yhtä vastenmielisiltä kuin anopin väijyvä, urkkiva, soimaava katse entisaikaan.
Ovi ei ollut lukittu. Manja aikoi ensin soittaa kelloa ja odottaa, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että he saattoivat tulla yht'aikaa avaamaan, Blomqvist ja uusi emännöitsijä, ja sitä oli vältettävä. Fredrik ei tosin ollut niitä, joilla on tapana huutaa ilmoille tunteensa, mutta sittenkin Manjan mielestä oli parasta, että ensimmäinen kohtaus tapahtui ilman näkijöitä.
Pysähtymättä eteiseen, naputtamatta tai muulla tavoin ilmaisematta läsnäoloaan hän avasi arkihuoneen oven.
Kaikki oli niinkuin hän oli odottanutkin. Keinutuolissa, vanhalla paikalla kukkatelineen ja ikkunan välissä, istui Blomqvist ja poltteli miettiväisenä paperossia. Pöydällä, jota peitti tahrainen liina, olivat päivällisen tähteet korjaamatta.
— Hyvää päivää, sanoi Manja koettaen saada äänensä niin luontevaksi kuin suinkin.
Blomqvist nousi hitaasti. Hänen takanaan liekkui keinutuoli muutaman kerran edestakaisin, sitten syntyi täydellinen hiljaisuus.
— Manja, lausui Blomqvist aivan hiljaa. Manja näki, että hänen ihonsa kävi harmaaksi harvan parransängen alla; vähän myöhemmin ilmestyi hänen poskiinsa muutamia punaisia juovia ikäänkuin lyönnin jättämiä sormenjälkiä.
— Niin, tässä minä olen ihan itse.
— Tuletko sinä — jonkun asian vuoksi?
— Tulen pyytämään sinulta apua.
Blomqvist ei arvellut kauaa. Nopeasti, olosuhteisiinsa nähden hyvinkin nopeasti, hän pisti kätensä povitaskuun… — Paljonko — paljonko sinä tarvitset?
— Ei ei! huudahti Manja lentäen punaiseksi. — En minä rahoja — tulen jäädäkseni tänne, jos sinä sallit.
Blomqvistin kädet hervahtivat alas. Hän seisoi siinä jonkinlaisessa surkeassa huomioasennossa.
— Tuletko jäädäksesi, Manja?…
Tuo katse, hänen katseensa! Manja oli ottanut sen lukuun, tietänyt että se oli tuleva, ja kuitenkin se kiusasi häntä aivan suunnattomasti. Hänen teki mieli vastata kiertelevästi, antaa toisen toivoa ja olla onnellinen turhassa odotuksessa, edes muutama tunti, mutta viisaus käski häntä selvittämään koko vaikeuden heti, jotta hän sitten pääsisi rauhaan.
— Jäädäkseni —, hän sanoi. — Ei, en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Asian laita on vain niin, että minulla ei ole tällä hetkellä kattoa pääni päällä, ja siksi päätin kysyä sinulta, saisinko asua täällä jonkun aikaa, toistaiseksi, en tiedä itsekään kuinka kauan. Mutta tahdon pitää täyden vapauteni, mennä ja tulla ja olla poissa milloin hyvänsä, etkä sinä saa kysyä minulta mitään. Et mitään.
Blomqvist laski paperossinpätkän posliiniseen tuhkakuppiin; se esitti korvattomia jäniksiä tanssimassa leikillistä piiritanssia tynnyrin ympärillä, jonka kyljessä oli kirjoitus "Fröhliche Östern".
— Etkö riisu yltäsi? kysyi hän.
— Jos sinä — jos suostut siihen, vastasi Manja epävarmasti.
Mies auttoi turkistakin hänen yltään. Hän ei edes sormenpäällä koskettanut Manjaa itseään, mutta hyväili karkealla kämmenellään hiljaa pehmoista silkkivuoria viedessään vaatteet eteiseen.
Manja istuutui hänen keinutuolinsa ääreen. Vanhan näköiseksi on mennyt, ajatteli hän, ja näyttää ajavan partansa vielä harvemmin kuin ennen.
Blomqvist tuli sisään ja sulki huolellisesti oven perässään. Keittiön ovi oli näet yht'äkkiä auennut raolleen.
— Ne ovat kovat ehdot, Manja, hän sanoi, ja äänessä tuntui asiallinen, jollakin tavoin toteava surumielisyys. Hän otti ruokapöydän äärestä tuolin ja istuutui vastapäätä Manjaa; keinutuolin mukava ja hauska kiikkuminen oli kai tuntunut hänestä jotenkuten sopimattomalta tähän keskusteluun.
— Ehkä, sanoi Manja miettivästi. — Kenties ne ovat hyvin kovat, mutta minä tahdon ennen kaikkea olla rehellinen sinua kohtaan. Samoin olin silläkin kertaa, kaksi vuotta sitten. Silloin luulin todellakin, että tahdoin ja voin jäädä tänne, mutta nyt tiedän alun pitäen, etten voi enkä tahdokaan.
Blomqvist oli vaiti pitkän aikaa.
— Niin, sanoi hän sitten ja meni ikkunan ääreen, — saanee olla niinkuin sinä tahdot. Voit maata tässä sohvalla. Ei se ole oikein mukava, mutta tiedäthän itse —
— Tiedän, keskeytti Manja kiireesti. — Se on kiltisti tehty sinulta, minä — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein häpeissään: — Kiitos.
Minun pitäisi suudella häntä, ajatteli Manja. Hän ei ole ylpeä, hän ottaa vastaan murutkin. — Mutta hän ei voinut sitä tehdä, se tuntui liian vastenmieliseltä.
Blomqvist seisoi äänettömänä ikkunassa katsellen kimmeltävän valkoista lumimaailmaa. Kaisaniemen puolella kohosi paljaita, risuisia koivunlatvoja tahratonta taivasta kohden.
— Täällä on kaikki entisellään, virkkoi Manja seuraten muistissa hänen katsettaan. Hänen täytyi ajatella sitä levottomuutta, hämärää, kaihomielistä levottomuutta, joka oli aina pitänyt hänelle seuraa tämän ikkunan ääressä — etenkin silloin kun nuo mustat jättiläisluudat tuolla kattojen takana olivat alkaneet hiukan vihertää.
— Niin, sanoi Blomqvist, — mikäpä täällä olisi entisestä muuttunut, kun ei kukaan rakenna. Saa nähdä eikö tuo jäänekin tälleen ainaiseksi.
— Sinä olet luullakseni ottanut emännöitsijän, sanoi Manja jotakin sanoakseen.
— Ei auttanut muu. Kun äiti kuoli jouluna — niin, en tiedä oletko kuullutkaan siitä?
— Näin lehdessä ilmoituksen.
— Kun äiti kuoli, niin minun piti saada joku laittamaan ruokaa ja hoitamaan tyttöjä, jotka jäivät ihan yksin.
— Hän näyttää niin ankaralta ja kiukkuiselta, mahtaako hän olla häijy?
— Häijy? En minä ole huomannut. Hän on vain vanha, ja vanhat ihmiset, jotka ovat nähneet elämää, ovat kyllä usein ankaria ja kiukkuisia, niinkuin sinä sanot. Ei se mikään ihme ole.
Manja katseli ympärilleen huoneessa etsien jotakin muuta puheenaihetta.
— Mutta kanarialinnut! hän huudahti. — Sinullahan oli niitä neljätoista kappaletta, mihin ne ovat joutuneet?
— Meillä oli neljätoista, niin, ja nyt on vain kolme jäljellä. Häkki on makuuhuoneessa. Muut minun täytyi luovuttaa pois viime syksynä, kun linnunsiemenet kävivät niin kalliiksi ja vaikeiksi saada.
— Niinkö, sanoi Manja, — sehän oli ikävää.
Blomqvist nyökkäsi.
— Ne olivat kyllä hyvänä seurana yksinäisyydessä, lauloivat ja hyppivät orsillaan ja toinen toisensa kanssa. Mutta, niinkuin sanottu, kolme on jäljellä. Etupäässä tyttöjen vuoksi ne pidin, he itkivät niin kovin, kun häkit vietiin pois ja huone kävi niin tyhjäksi ja hiljaiseksi.
Hän tahtoo sitä, ajatteli Manja, hän tekee sen tahallaan. Hän tahtoo nähdä minun itkevän, mutta se ei tapahdu. Jos minä nyt annan perään, niin kaikki käy liian vaikeaksi enkä minä voi sitten enää sitä kestää.
Ja epätoivon rohkeudella hän alkoi vapaaehtoisesti puhua lapsista.
— Elvi, hän sanoi, — kuinka Elvi menestyy koulussa?
— Hyvin, vastasi Blomqvist, — oikein hyvin. Hän on koko luokan parhaita. Hän on niin kiltti ja ahkera, ei koskaan tarvitse häntä kehoittaa. Hän oikein suree nyt, kun koulut ovat suljetut.
— Hän on sinun kaltaisesi, sanoi Manja sydämellisesti. — Hänellä on kaikki sinun hyvät ominaisuutesi.
— Hm, sanoi Blomqvist, — ja minun ulkomuotoni myös. Toisin on Sagan laita, hänestä tulee sinun näköisesi. Kaunis. Pitkät tovit saatan istua ja katsella sitä tyttöä. Hän muistuttaa sinua ihan kaikessa.
— Ei ei, huudahti Manja kiihkeästi, — älä sano niin. Et saa toivoa sitä.
Blomqvist kääntyi verkalleen häntä kohti.
— Eikö se ole hyvä? Etkö sinä ole tyytyväinen ja onnellinen, Manja?
Manja nousi ja katseli kauan erästä polttopiirustuksella koristeltua puukilpeä, jossa Lotta Svärd ja hänen soturimiehensä marssivat, hiukan kärventyneinä ääriviivoiltaan.
— Älä iloitse jos Saga on minun näköiseni, sanoi hän vastaukseksi.
Blomqvist katsoi häneen.
— Vai niin, hän sanoi. — Enkö saisi. En saisi, tarkoitat. Mutta näes, minä nyt kuitenkin iloitsen, siinä ei auta neuvot eikä viisaudet.
Hän katsoi kelloaan.
— Ei, jatkoi hän arkiäänellä, — pitää lähteä liikkeeseen.
Hän meni makuuhuoneeseen ja palasi tuoden kaksi avainta.
— Tästä saat avaimet, hän sanoi. — Ei siksi, että portti tai meidän ovi tapaisi olla lukittuna siihen aikaan vuorokautta, jolloin voi olla liikkeellä, mutta kaiken varalta. Niin että tiedät siis olevasi aina tervetullut tänne, tulitpa tai menit kuinka hyvänsä.