I.
Mitä se oli?
Wilenius havahtui äkkiä. Joku oli huutanut hänen nimeään, siltä hänestä tuntui.
Käyrillä sormillaan, jotka olivat kovettuneet jonkinlaisiksi eläimenkynsien ja tuntokyvyttömien työkalujen välimuodoiksi, hän sysäsi päältään resuisen peiton, jonka oli vetänyt illalla korviensa ylitse hirveän talvikylmän takia. Hän kuunteli tarkkaan, mutta hänen korvansa ei erottanut muuta ääntä kuin saman laulun, johon hän oli nukkunut, laulun joka nousi vuokrakasarmin betoniholveista ja ulkona kadulla kulkevista johtolangoista, kun ne kutistuivat pakkasen raudankovissa kourissa.
Wilenius kohotti päätään ja nojasi kyynärpäänsä patjaan, joka teki hänellä sängyn virkaa.
Raskaana, liikkumattomana, kuin elohopeavirta valui kuuvalo sisään toisesta ikkunasta, johon he eivät olleet saaneet verhoja. Se paistoi kirkkaasti keskellä lattiata olevaan sohvaan, jonka hän oli saanut Kyllikki-kahvilasta kotiinsa korjattavakseen. Hän näki selvästi Edlan kasvot, ne erottuivat niin valkoisina vaateryysyistä ja hylätystä sohvan shagipäällisestä, joilla Edla oli peittänyt itsensä pidättääkseen lämpöä ikäkuluissa, turtuvissa jäsenissään. Hän ei liikahtanut, mutta jos kukaan oli kutsunut Wileniusta, niin se oli tietysti ollut hän.
— Edla! sanoi Wilenius, mutta hiljaa, ettei herättäisi häntä suotta, jos oli erehtynyt.
Ei tullut vastausta. Wilenius kohottautui istualleen.
— Tahdoitko sinä jotakin?
Hän oli koroittanut ääntään. Ja nyt liikahti kahvilasohvassa.
— Pane valkea lamppuun, sai hän vastaukseksi äänellä, joka kuulosti tulevan hyvin kaukaa.
Neljänkymmenenkahdeksan vuoden aikana Wilenius oli kuullut vaimonsa äänen kaikissa elämän erilaisissa vaiheissa, mutta se ei koskaan ollut kuulunut sellaiselta kuin nyt. Hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään ja asettautui istumaan paremmin.
— Pane valkea lamppuun, kuului taas, heikosti kuin raskaiden verhojen takaa, hyvin hitaasti ja kummallisella, puolittain vaikeroivalla, puolittain laulavalla äänellä.
Wileniuksen kädet alkoivat neuvottomasti hapuilla terävillä polvilla.
Mitähän Edla oikein tarkoitti? Sytyttää lamppu keskellä yötä, kun huone päälliseksi oli valoisana kuutamosta! Tiesihän Edla yhtä hyvin kuin hänkin, että heillä oli enintään puoli litraa jäljellä, ettei sitä ollut missään kaupoissa myytävänä ja että piti maksaa vähintään viisikolmatta markkaa litralta, jos sattui saamaan käsiinsä jonkun trokarin, jolle sitä herui kruunun sotasaalisvarastoista. Kuukausiin ei heidän ollut enää kannattanut tehdä työtä lampun valossa; heidän oli täytynyt mennä maata heti pimeän tultua. Olihan aivan hullua panna lamppu palamaan juuri nyt, ilman mitään järjellistä syytä.
Mutta jotakin hän tietysti tarkoitti kehoituksellaan. Edla ei ollut niitä, jotka laskevat leikkiä vakavista asioista, eikä hänen tapansa myöskään ollut puhua unenpöpperössä.
Wilenius mietiskeli kunnes tuo outo, omituisen sävyinen ääni taas alkoi kehoittaa:
— Pane valkea lamppuun, Fridolt! Pane valkea lamppuun…
— Mitä varten? kysyi Wilenius yhä enemmän ymmällä. Mutta hän sai uudistaa kysymyksensä pari kertaa, ennenkuin tuli vastaus:
— Täällä on niin pimeä.
Wilenius heitti peiton syrjään. Neuvottomana hän jäi hetkeksi istumaan; hän ei käsittänyt mitään tästä kummasta, vaikka oli luullut tuntevansa ja voivansa hyväksyä jokaisen ajatuksen, minkä Edla ylipäänsä pystyi ajattelemaan. Mutta vilu ajoi hänet pian tästä paikoillaan-istuvasta toimettomuudesta ja pakotti hänet pukemaan ylleen ne harvat vaatekappaleet, jotka hän oli illalla riisunut.
Hän meni sohvan luo ja kallistui tarkastamaan vaimonsa kasvoja, ja samassa silmänräpäyksessä hän näki niin selvään kuin se olisi ollut kirjoitettuna korkeampien voimien kirjoituksella likaisiin lakanarääsyihin: Hän kuolee.
Hän kuolee! Herra kaikkivaltias, hän kuolee…
— Edla, sanoi hän vapisevalla äänellä, — kuinka sinun laitasi on?
Oletko kovin sairas?
— En, vastasi vaimo hitaasti, — en minä ole sairas.
— Onko sinulla vaivoja jossakin?
— Ei enemmän kuin tavallisesti.
— Hakisinkohan minä tohtorin? Edla liikahti.
— Ei, sanoi hän nopeammin, — ei tohtoria eikä sairashuoneeseen!
Muista nyt mitä sanon sinulle, ne eivät saa viedä minua pois täältä.
Minä en tahdo sairashuoneeseen…
— Sen tiedän, änkytti Wilenius, — mutta — mutta — tarkoitan vain — jos sinä olet vaarallisesti sairas — — jos sinun pitäisi saada jotakin lääkettä — — Jos sinä nyt kuolet — — pääsi häneltä.
Huoneessa syntyi hiljaisuus.
— Niin, sanoi Edla vihdoin, hiljaa mutta aivan selvästi, Wilenius kuuli joka sanan: — Kyllä kai minä kuolen. Mutta ei tohtoria eikä sairashuoneeseen, kuuletko!
Wilenius vaipui lattialle sohvan viereen.
— Kuulen, kuulen, hän mutisi. Ja hän jäi istumaan liikkumattomana kylmälle lattialle ajatusten temmeltäessä hurjasti hänen vanhassa päässään, joka oli aikoja sitten vieraantunut kaikesta uudesta ja oudosta ja tuntui järkkyvän kaiken sen odottamattoman ja kauhistavan painosta, joka oli yht'äkkiä romahtanut hänen päälleen. Hän ei uskaltanut nostaa silmiään Edlan valjuja kasvoja kohti.
— Pane valkea lamppuun, pyysi kuoleva vielä kerran ja nyt Wilenius ei epäröinyt enää.
Päinvastoin, hänestä tuntui hyvältä saada jotakin tehtävää neuvottomille käsilleen, jotka niin mielellään tahtoivat auttaa, mutta eivät olleet keksineet minkäänlaista kiinnekohtaa, vapauttavaa otetta, taakkaa jonka saisivat nostaa pois.
Hän kopeloi takintaskustaan tulitikkulaatikkoa. Sitä ei löytynyt sieltä. Hän penkoi lovireunaisten lautasien ja korvattomien kuppien seasta hellakaakeliuunin kupeelta, mutta turhaan. Vihdoin hän löysi rasian lattialta liimapannun vierestä.
Kymmenen, viisitoista, ehkä kaksikymmentä tikkua hän sai raapaista, ennenkuin sai lampunsydämen syttymään. Tikut itsessään olivat viheliäisiä, ja kun jokin niistä vihdoin syttyi, niin sen liekki oli liian heikko kestääkseen käsien ankaraa vapisemista. Laatikko oli jo melkein tyhjä, kun yritys viimein onnistui.
Wilenius puuhaili kauan asetellen lasia paikoilleen, väänsi sydäntä varovasti milloin ylös milloin taas hiuskarvan verran alas ja kulutti paljon aikaa ripustaessaan lampun seinälle. Sillä kun tämä lamppuhomma oli lopussa, mitä tehtävää hänellä sitten enää oli?
Että jotakin olisi tehtävä, se oli yhtä hämäränä kuin itsepintaisena ajatuksena hänen mielessään. Mutta mitä, mitä?… Mieluimmin hän olisi tietysti mennyt ulos hakemaan lääkäriä, mutta hän ei uskaltanut toimia vastoin vaimonsa nimenomaista kieltoa. Niin viisaasti ja taitavasti Edla oli ohjannut heidän pitkäaikaista yhdyselämäänsä, niin tottunut Wilenius oli noudattamaan hänen määräyksiään sekä suuressa että pienessä, ettei hän tosiaankaan uskaltanut! Hän oli sisällisessä ahdistuksessa ja suuren tuskan vallassa, sillä hänen täytyi lakkaamatta ajatella: kenties Edla voisi vielä parantua, jos tohtori tulisi ja tutkisi hänet ja antaisi hänelle jotakin vahvistavaa lääkettä…
Mutta kun hän ei saanut hakea lääkäriä, pitäisi hänen kai itse koettaa tehdä jotakin Edlan hyväksi…
Hän alkoi astuskella ympäri tyhjää pientä huonetta niinkuin karhut häkeissään Korkeasaarella.
Pöydällä oli vähäisiä ruoan tähteitä. — Onko sinun nälkä, Edla? hän kysyi melkein iloissaan siitä, että oli keksinyt jotakin, mutta Edla vain pudisti päätään ja äännähti kieltävän vastauksen. Wilenius penkoi ja puuhasi tärpättikanisterien, naulalaatikoiden ja maalipurkkien joukossa, ikäänkuin jokin pettämätön taikakeino olisi ollut kätkettynä niiden sekaan ja hänen olisi vain pitänyt saada se käsiinsä, löytää se pian, aivan heti, ennenkuin oli liian myöhäistä. Mutta kuinka hän niitä ravistelikin ja tarkasti niitä rätisevän lampun likaisenkeltaista valoa vasten — apua ei näkynyt, pelastusta ne eivät voineet tarjota.
Lääkettä — herrajumala, miks'ei heillä pitänyt olla minkäänlaisia lääkkeitä. Sillä vaikka he lähestyivät sitä ikää, jonka raamattu panee ihmisen äärimmäiseksi elämänrajaksi, ja vaikka he olivat saaneet joka talvi värjöttää vilussa ja usein kuulleet mahansa kurisevan tyhjyyttään, etenkin nyt viime aikoina, sen jälkeen kuin sota oli tullut ja tehnyt ihmiset hulluiksi ja vääntänyt maailman vinoon — terveinä he silti olivat molemmat ylimalkaan saaneet pysyä. Ja kun eivät mitkään erityiset nimeltä tunnetut sairaudet olleet heitä ahdistaneet, niin he olivat suuressa yksinäisyydessään tuskin huomanneet iän karttumista ja viimeisen tienmutkan lähestymistä. Niin oli ainakin Wileniuksen laita. Jos Edla oli siinä suhteessa ollut levoton, jos hän oli tuntenut itsessään jotakin tai jos hänellä oli ollut aavistuksia, ei hän ainakaan ollut niistä mitään virkkanut. Edellisenä päivänä hän oli tosin valittanut outoa väsymystä ja pahaa huimausta, joka ei ottanut mennäkseen pois edes voikukanjuurikahvilla, mutta hän oli kuitenkin pysytellyt ylhäällä suurimman osan päivää ja autellut Kyllikki-kahvilan punaisen shagikaluston korjaamisessa.
Lääkettä … niin niin, lääkettä … mutta mistä?
Jopahan löytyi. Tuo pieni pullo, eikö se ollut…
Wilenius tirkisti kärpästen täplittämää nimilippua aivan läheltä.
Hänen silmänsä eivät olleet enää aivan entisessä kunnossaan.
Luotsinsilmät hänellä oli aikoinaan ollut, oikeat luotsinsilmät.
"Mixtura simplex", luki pullon kyljessä. Niin niin, hyvä oli, oikein mainio asia. Vahingoittaa se ei voinut missään tapauksessa, mutta kenties auttaa, kenties, kenties…
Hän ei pyytänyt Edlalta lupaa, hän vain mainitsi lääkkeen nimen ja puristi täyden ruokalusikallisen hänen kuivien, kuihtuneitten huuliensa väliin.
Kas, miten ne olivat kuivuneet ja kuihtuneet, nuo huulet. Wilenius ei voinut sitä käsittää. Milloin se oli tapahtunut? Viisi vuottako sitten, vai kymmenen vai kaksikymmentä? Hän ei sitä tietänyt.
Ja ylipäänsä, kun hän nyt tutki Edlan kasvoja näin tarkoin, ne olivat monessa kohden toisenlaiset kuin hän oli luullut. Ehkä se uusi, mikä oli tulossa, aiheutti muutoksen varjoillaan, tai kenties se johtui aivan yksinkertaisesti siitä, ettei hän ollut oikein näkevällä silmällä katsellut Edlaa moneen, moneen vuoteen. Hehän tunsivat toistensa heikoimman hengityksenkin, joka liikkeen, joka ajatuksen, mitäpä siinä sitten enää istumaan ja katselemaan toinen toistaan.
Wilenius veti tuolin itsellensä Edlan päänaluksen viereen, yhden niistä Kyllikki-kahvilan pehmeistä, täytetyistä tuoleista, joita hän ei ollut ehtinyt vielä ratkoa hajalle. Hän tarttui Edlan oikeaan käteen ja piteli sitä omain kämmentensä välissä. Ei se oikeastaan mitään hyödyttänyt, ei niistä lämpöä lähtenyt, noista kovettuneista, kyhmyisistä, luuvalon käyristämistä sormista, jotka olivat täynnä känsiä ja pahkoja ja joissa oli tummanruskeat, sisäänkasvaneet kynnet. Tai kenties sentään?
Kului hetkiä, ehkä tunteja. Wilenius odotti kärsivällisesti saadakseen nähdä lääkkeen tekevän jonkin vaikutuksen, mutta ei näkynyt muutoksen merkkejä, ei hyvätoiveisia eikä säikyttäviäkään. Edla makasi yhä liikkumattomana, silmät ummessa. Ei hänellä tuntunut olevan enää mitään toivomusta sen jälkeen kuin lamppu oli sytytetty. Wilenius teki hänelle pari kysymystä, mutta ei saanut vastausta.
Hetkisen Wilenius ajatteli taas hakea vierasta apua, herättää naapurit tai kutsua poliisin tai tehdä mitä hyvänsä, jottei vain tarvitsisi istua toimettomana. Mutta ei mikään näistä ajatuksista kestänyt tarkempaa harkintaa. Naapureista ei ollut puutetta — aivan lähellä oli huoneita, joissa ei olisi voinut astua askeltakaan tallaamatta yhteenkasaantuneita miesten, naisten ja lasten ruumiita — mutta hän tuskin tunsi heitä. Huonosti hän osasi suomea, jota he kaikki puhuivat, tai melkein kaikki, ja mitä hän oli heistä nähnyt ja kuullut, ei juuri todistanut auttavaisuutta eikä hyväsydämistä ihmisrakkautta. Heidän elämänsä ei ollut sellaista, joka pystyy luomaan sydämen hellyyttä; ihmisystäviä ei tule niistä, jotka saavat aina hengittää toistensa käyttämää ilmaa. Eihän käynyt päinsä herättää heitä keskellä kylmää yötä ja sanoa: vaimoni on pahasti sairaana, taikka: pelkään että Edla kohta kuolee — — eikä siitä olisi missään tapauksessa järjellistä apua. Ja poliisi — eihän ollut poliisin asia pitää huolta sairaista, jotka makaavat omissa vuoteissaan, ja tuskinpa konstaapeli tiesikään paljoa enemmän kuin Wilenius itse niistä asioista. Ei ei, tässä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ja toivoa. Wilenius silmäsi ikkunasta ulos. Päättäen kuun asemasta taivaankannella oli vielä monta tuntia päivänkoittoon. Pakkanen puri terävin hampain hänen laihaa ukonruumistaan, hänen täytyi päästää Edlan käsi hetkeksi irti pukeakseen ylleen vanhan päällystakkinsa — talvipalttoon, voisi sanoa, koska oli talvi; kesällä se oli yhtä hyvä kesäpalttoo. Mutta kun hän palasi tuolilleen ja tarttui uudelleen Edlan käteen, tuntui se hänestä kylmemmältä kuin ennen, ja hän tuli ajatelleeksi, että Edlan olisi varmaan parempi olla, jos hän laittaisi hänen kätensä peitteiden alle, sen sijaan että piteli sitä omissa kohmettuneissa kourissaan. Ja kun hän ei saanut vastausta kysymykseensä, niin hän noudatti viimeistä mielijohdettaan.
Edla nukkuu, hän ajatteli; olisi ehkä parasta, jos hän voisi nukkua siihen asti kuin tulee valoisa ja ihmiset nousevat makuulta. Silloin aina jokin keino keksittäisiin. Yöllä kaikki näyttää niin synkältä ja toivottomalta, etenkin yksin ollessa, kuin ei ole siihen tottunut.
Hän tassutti varpaisillaan pari kierrosta ympäri huoneen. Hetkisen hän seisoi ikkunassa katsellen kaupungin valoja. Pakkanen ympäröi kaarilamput renkailla samoin kuin kuunkin; autiot lumilakeudet välkkyivät kylmässä loisteessa. Mutta nuo kaukana vilkkuvat tulet vahvistivat häntä jotenkuten, ne sanoivat hänelle, ettei hän ollut yksin tässä valkeassa erämaassa, vaan että ihmisiä eli ja toimi nytkin, vaikka kaikki tuntui elottomalta ja pohjia myöten jäätyneeltä.
Mutta kasvavan luottamuksen ja sen antaman tyyntymyksen keralla hänet valtasi yhä suurempi väsymys. Ja koska hän ei voinut kuitenkaan toimittaa mitään juuri nyt, meni hän patjalleen ja laskeutui makuulle, ei nukkuakseen, vaan ainoastaan lepuuttaakseen raskaita, pakottavia jäseniään vähän aikaa — —
Unenpöpperössä Wilenius istuu patjallaan. Taas valittava ääni. Edlako häntä kutsuu?
Ei, joku lapsi parkuu viereisessä huoneessa kimakasti ja hillittömästi, ja äkäinen naisenääni hyssittää ja uhkailee.
Onko hän nukkunut? Ei… On, hän on nukkunut, mutta ei kauan, näköjään. Kaikkihan on samoin kuin äskenkin. Lamppu palaa edelleen, Edla makaa hiljaa sohvalla. Ulkona on kuu vaeltanut kappaleen matkaa, ei pitkälti.
Kaikki on ennallaan, mutta mikä häntä peloittaa, mikä sanoo hänelle — Lapsen itkuko vai pakkasen yksitoikkoinen laulu betoniholveissa ja metallilangoissa? Ei, se on jotakin muuta. Selittämätön, kaamea varmuus uhoaa häntä vastaan punaiselta kahvilasohvalta: ei ole toivoa, Edla on jo kuollut!
Ja niin voimakas on tämä varmuus alunpitäen, ettei sen vahvistus tee häneen sanottavaa vaikutusta. Hän koskettaa Edlan otsaa, kättä, seuraa kuolonkylmyyden tietä aina sydämen tienoille asti, eikä hän tunne mitään erityistä.
Ei heti. Mutta yht'äkkiä aukeaa hänen eteensä ajatus, joka ympäröi hänet äärettömällä tuskalla, tunne, jonka vertaista hän ei ole milloinkaan kokenut: Hän on yksin, ensimmäisen kerran puoleen vuosisataan hän on yksin, niin yksin kuin ihminen konsanaan voi olla.
Kuka nyt seisoo elintarvejonoissa huomenna? Kuka keittää ruokavähät? Kuka lattian lakaisee? Kuka paikkaa hänen vaatteensa, kun ne tästedes menevät rikki polvista tai kyynärpäistä? Kuka pingoittaa kankaan, kun hän lyö naulat, kuka auttaa häntä kantamaan Kyllikki-kahvilan sohvan alas, kuka… Niin, ja ennen kaikkea: kuka auttaa häntä neuvoin ja teoin nyt, kun Edla on saatava kunnialla hautaan?…
Ja ajatus laajenee laajenemistaan, aukaisee rajattomia avaruuksia. Tälle yksinäisyydelle ei ole apua mistään, se on yhtäläinen huomenna, ylihuomenna, kuukausien ja vuosien päästä, aina, aina. Ja kun hän samassa huomaa, että lampun sydän imee ahnaasti viimeisiä öljypisaroita, että liekki alkaa lepattaa yhä lyhyemmin väliajoin, silloin hänet valtaa eläimen äänetön, nimetön hätä ja hän syöksyy ulos kuolinhuoneesta etsimään kaltaisiaan.