II.
Ulkona katu on autio ja tyhjä; reen jalasten jäljet kiiltävät kovaksi ahtautuneessa lumessa. Lyhtyrivit ja katuojien korkeat lumivallit avaavat perspektiivin, joka tuntuu johtavan pois äärettömyyteen. Molemmin puolin leviää rakentamattomia tontteja, sillä tämä kasarmi on viimeinen jätinroukkio, jonka kaupunki on heittänyt metsään ja maalle päin; lisää piti seurata, mutta sitten tuli sota ja lamautti jättiläisen käsivarren. Muutamat harvat männyt seisovat vartioimassa jotakin ammoin sitten kadonnutta.
Vinha tuulenpuuska hyökkäsi salakavalasti nurkan takaa, raastoi kovakouraisesti mäntyjen latvoja ja antoi katukäytäväin risteyksessä kevyille lumikeoille uuden muodon.
Wilenius kulki katua eteenpäin kompastelevin askelin. Täällä ei ollut yhtään ihmistä näkyvissä, mutta täytyihän niitä olla tuolla keskikaupungilla, josta monet valot loistivat kuin majakkatulet hädänalaisille ja vaaroissa harhaileville. Hänhän ei tahtonut etsiä ketään määrättyä ihmistä, ei edes mitään erityistä ihmislajia, hän tahtoi vain kuulla ääniä, elävien ihmisten eläviä ääniä, tuntea ihmisolentojen läheisyyttä ja heidän hengityksensä lämpöä.
Ja hän käveli kävelemistään.
Jo näkyi ensimmäinen elonmerkki. Tyhjä ajurinreki lipui hitaasti viertotietä kohti, kulkunen kilisi heikosti hevosen astuessa hiljalleen. Mutta yht'äkkiä ajomies näytti heränneen unesta tai saaneen jonkin päähänpiston, sillä hän kavahti pystyyn, karjaisi rämeällä äänellä ja hypitti piiskansiimaa hevosen takaruumiilla. Hevonen porhalsi laukkaan, ja pian oli ajuri kadonnut.
Poliisi tuli näkyviin, värjöttävä yönaikkonen livahti Wileniuksen ohitse. Ihmisiä siis, ihmisiä joita saattoi helposti mennä puhuttelemaan, mutta hän ei sitä sentään tehnyt. Hän tiesi kyllä saavansa tuskin tavata otollisempia ihmisiä kuin nämä olivat, mutta hänen ajatuksissaan ei ollut paljoa selvyyttä. Hän tuumi itsepintaisesti, että täytyi tulla jotakin muuta, jotakin aivan toista, hän ei tietänyt mitä tai miten, mutta sittenkin. Ja hän kulki edelleen.
Hän käveli Siltasaaren halki ja saapui Pitkällesillalle. Täällä häämötti ihmisiä monella taholla, toisia joilla oli seuraa ja päämaali, toisia jotka vain maleksivat. Mutta keneenkään niistä ei Wilenius olisi tahtonut tai rohjennut turvautua, kaikki ne tuntuivat olevan hampaita myöten asestettuja sellaista lähentelyä vastaan, kukin omalla tavallaan. Ja niinkuin oli ollut asian laita kotona naapureihin nähden, niin oli kai seitsenkertaisesti täällä öisellä kadulla: hän ei voinut mennä kenenkään luokse ja sanoa: "vaimoni on kuollut", tai: "Edla kuoli äsken". Ja vaikkapa hän lopulta olisikin rohjennut sen tehdä, niin mitä sitten? Kuinka jatko kuuluisi? Eihän hän voinut pyytää päästä jonkun täällä tapaamansa ihmisen kotiin olemaan…
Ja kuitenkin, nyt hän tiesi mitä oli sisimmässään toivonut. Juuri tuollaista kotia, missä olisi lämmintä ja valoa ja ääniä ja jotakin millä sammuttaisi nälkänsä ja janonsa, jotka alkoivat ahdistaa häntä täällä ulkona kylmässä ilmassa.
Wilenius käveli kävelemistään.
Hän oli saapunut "oikeaan" osaan kaupunkia. Hän kulki ja tähyili kaikkia tummia talorivejä, mutta etenkin niitä ikkunoita, joista häämötti valoa alaslaskettujen verhojen takaa. Siellä, siellä oli juuri sitä, mitä hän kaipasi, lämpöä, valoa, ääniä… Mutta kaikki ovet olivat lukossa, kaikki portit huolellisesti teljetyt.
Hän ajatteli perheitä, joiden luona oli tehnyt työtä, ihmisiä jotka olivat osoittaneet hänelle hyvyyttä ja avuliaisuutta. Niin, kyllä kai joku olisi ottanut hänet hoiviinsa nyt hänen suuressa hädässään, kun hän vain olisi jotenkuten voinut ilmaista itsensä. Mutta näin keskellä yötä…
Kuinkahan pitkälle yö oli kulunut? Hän silmäsi Nikolainkirkon kellotaulua. Vähän yli kolmen. Että yö voikin olla niin pitkä! Tuntikausia sai vielä odottaa, tuntikausia valvoa. Ja hän jatkoi kulkuaan. Hän tuskin tiesi enää mihin oli saapunut; se oli hänestä tuiki yhdentekevää. Milloin hän vaelsi edestakaisin samaa katua, milloin kulki kahteen kertaan saman korttelin ympäri. Kauan hän käydä laahusti seuraten loppumatonta tummaa puuriviä, lehdettömiä, uhkaavia noidanluutia; saattoi olla Bulevardilla tai Vanhan kirkon puistossa — tai ehkä jossakin muualla, samantekevä missä. Sitten tuli aukea paikka, sitten puita taas, paljaita, natisevia, mustia runkoja tummina riveinä. Suoria katuja, korkeiden kiviseinien välisiä kuiluja, aukea paikka, puita, kokonainen metsä, tasanko, ei, jäätynyt vedenpinta — — mitä se häntä liikutti. Hän vain kulki, pää painuksissa ja selkä kumarampana kuin koskaan. Hän ei katsonut enää oikealle eikä vasemmalle, ei etsinyt ystävällisiä tulia suljettujen porttien takaa, hän ei tietänyt itsekään toivoiko hän enää tapaavansa ihmisiä, hän vain käveli ja käveli.
Se oli koko hänen elämänsä pisin vaellus, siltä hänestä tuntui, samoinkuin se oli varmasti raskain. Askelet lyhenivät lyhenemistään, kulku kävi yhä laahustavammaksi. Vihdoin hän pysähtyi, oikaisi pakottavaa selkäänsä, työnsi lakin otsaltaan ja katseli ympärilleen.
Aukea paikka, muutamia harvalatvaisia puita. Yksinäinen, jyhkeä talo keskellä valkoista tyhjyyttä.
Hän oli kotona taas, melkein.
Ahdistettu jänis on tehnyt kierroksen ja palaa tahtomattaan jälleen makuukselleen.
Siellä ylimmässä kerroksessa, erään tuollaisen pimeän ikkunan takana, Edla lepää kuolleena. Siellä on muutakin joka odottaa Wileniusta: huomispäivä ilman apua ja tukea, ilman työtoveria, ilman ruoanlaittajaa, ilman pesijää, ilman kaikkea muuta mitä hänen köyhät aivonsa eivät nyt enää jaksa muistaa tässä väsymyksessä ja murtumuksessa.
Kun Wilenius sitten taas sai ajatuskykynsä takaisin, hän huomasi lähestyvänsä kuunvalaisemaa julkisivua. Eikä hän muuttanut suuntaansa, vaikka tiesi, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä menemään sinne ylös vainajan ympärillä vallitsevaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Pakkasen vuoksi hän ei voinut kauan seisoa yhdessä kohden, johonkin suuntaan hänen täytyi liikkua; yhtä hyvin siis eteenpäin kuin jonnekin muualle.
Hän loi aran silmäyksen nukkuvaa taloa kohti, ikäänkuin tutkiakseen oliko erehtynyt, olivatko hänen hämmentyneet aistimensa tehneet hänelle jonkun kujeen.
Ei, kaikki oli kyllä oikein, joka kohta paikallaan. Tuossa ammotti maitomyymälän tyhjä ikkuna, niillä ei ollut edes yhtä munaa panna näytteille. Tuossa riippui sekatavarakaupan iso kyltti oven yläpuolella kulmassa. Seinärappauksessa näkyivät monilukuiset kapinanaikuisten kuulain reiät.
Tämä talo oli ollut punakaartilaisten viimeisiä pesäpaikkoja. Turun kasarmi paloi, räjähtävät granaatit kaatoivat Kansantalon vaskitornin, Kaartinkasarmi vallattiin ylläköllä, Smolna kukistui, Senaatintalo antautui, liekkien ja savupilvien takana kaikki Siltasaaren punaiset talot nostivat valkoisen lipun — täällä vain ammuttiin, ammuttiin lakkaamatta. Monta monituista patruunanauhaa oli juossut läpi saksalaisten konekiväärien, ennenkuin nämä punaiset vihdoin päättivät antautua ja eräs katutyttö hammasta purren ja sydän tuskasta ja katkeruudesta pakahtumaisillaan pisti risaisen paitansa kepin nenässä ulos alistumisen merkiksi. Mutta vielä monta päivää kaupungin valloituksen jälkeen olivat sala-ampujat väijyneet ullakon ikkunoissa ja kellarinluukuissa ammuskellen vimmatussa raivossaan kaikkia, jotka vähänkin näyttivät valkoisilta vihollisilta.
Rikkiammutut ikkunat oli aikoja sitten korjattu, mutta kuulanreiät olivat vielä jäljellä seinässä salaperäisenä kirjoituksena, jonka kaikki lukivat joka päivä ja jota selitettiin monella eri tavalla.
Hitaasti Wilenius sivuutti kuunvalaiseman ikkunarivin. Hän kuunteli, kun lumi narskui niin tiukasti hänen jalkainsa alla. Mäntyjen latvoissa tuuli tuntui kuiskailevan maltittomia kehoituksia.
Niin ajatuksettomana hän siinä kulki, niin sokeana pelkästä aivojen tyhjyydestä ja väsymyksestä, että oli vähällä töytätä päin ihmistä, joka seisoi katukäytävällä portin edustalla.
Wilenius kavahti säikkyen taaksepäin ja päästi oudoksuvan huudahduksen. Hän näki edessään naisen tai ehkä pikemmin tytön, joka seisoi saaliin kietoutuneena ja tuijotti kuutamo-usvaan.
Hän aikoi juuri mennä ohitse, mutta huomasi samassa, että tytön kasvot olivat tutut. Todellakin, siinähän oli Hildur pohjakerroksesta, yksi niistä kolmesta katutytöstä, jotka olivat vuokranneet oikealla puolella porttia olevan huoneen.
Suuri ilo valtasi Wileniuksen samassa tuokiossa, kun hän tunsi tytön. Nyt hän ei ollut enää yksin, nyt hän oli löytänyt jonkun, jolle saattoi uskoutua, nyt hän oli löytänyt äänen, jota oli niin kauan turhaan etsinyt kuullakseen. Hän oli usein puhellut Hildurin kanssa, vaikka Edla oli sitä paheksunut tytön ammatin vuoksi. He olivat kotoisin samasta rannikkopitäjästä, Hildur ja Wilenius, heillä oli monta yhteistä tuttavaa siellä maakylissä harmaakivikirkon ympärillä, ja he tunsivat itsensä molemmat yhtä oudoiksi ja vierastaviksi tässä suuressa kaupungissa, joka oli pyydystänyt heidät verkkoihinsa heidän itsensä tietämättä kuinka se oikein oli käynyt. Monet siteet liittivät heitä toisiinsa. He puhelivat mielellään niistä valkeista koivuista, jotka ympäröivät kotipitäjän kellotapulia; niin valkoisia runkoja ja niin tuuheita latvoja he eivät olleet koskaan myöhemmin nähneet.
— Odotatko sinä jotakuta, Hildur? kysyi Wilenius tervehtimättä, niin kiire hänellä oli päästä puheisiin.
Tyttö pudisti päätään.
— En, sanoi hän ja tuijotti yhä lumista lakeutta.
Nopea ajatus vilahti ukon aivoissa. Hän astui askelen lähemmäksi.
— Saanko tulla teille, pieneksi aikaa vain? hän pyysi ja jatkoi sitten kiireesti, ikäänkuin estääkseen tai edes viivästyttääkseen epäävää vastausta: — Minä istun aivan hiljaa lattialla, ei kenenkään tarvitse välittää sielläolostani, en tahdo syötävää enkä juotavaa, en puhuttele ketään, ei kenellekään tule vaivaa minusta, jos vain saan tulla sisään ja istua hetkisen teidän luonanne.
Hänen äänensä kuulosti nöyrän hellyttävältä. Tyttö käänsi laihat kasvonsa häntä kohti ja tuntui kummastelevan.
— Mahdotonta, hän sanoi. — Meillä on vieras. Ei ketään lasketa sisään.
Asiahan oli aivan luonnollinen. Siksi tytön kummastus yhä kasvoi, kun hän näki miten Wileniukseen koski hänen kieltonsa. Vanhuksen koko ruumis vapisi, hän lysähti aivan kokoon, ikäänkuin kaatumaisillaan oleva humalainen. Mikä häntä vaivasi, miksi hän kuljeskeli pitkin katuja keskellä yötä, mies, joka oli aina ollut toimeliain ja säntillisin työntekijä koko talossa? Hildur aikoi kysyä, mutta Wilenius ehti ennen, ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.
— Edla on kuollut, hän sanoi. — Edla kuoli tänä yönä.
Tyttö alkoi osittain ymmärtää. Mutta mitä hänen tuli vastata, sitä hän ei totisesti tietänyt.
— Sepä ikävää se, sai hän vihdoin sanotuksi, hyvin hiljaa, sillä asiahan oli hänestä todella paha.
— Minä en voi olla yksin tänä yönä, änkytti Wilenius, — enkö saa tulla teille?
Hildur mietti hetkisen.
— Ei se käy päinsä, vastasi hän, tällä kertaa vilpittömästi surkutellen. — Meillä on vieras, ja Olku on sanonut, ettei saa päästää ketään sisään. Siellä on semmoinen omituinen herra tai mies, kuinka häntä sanoisi. Sunnuntaista lähtien se on käynyt meillä joka ilta konjakkipulloja laukussa. Se tahtoo vain, että me istutaan kaikki kolme ylhäällä ja juodaan ja jutellaan sen kanssa. Hiljainen ja siivo mies. Aamulla se antaa kullekin sata markkaa ja menee tiehensä. Taitaa olla vähän hullu.
Wilenius kuunteli tarkkaavasti. Heikko toivo virisi hänen mielessään.
— Hildur, sanoi hän liikuttavasti, — mene sisään ja kysy heiltä. Se kummallinen mies antaa kyllä minun tulla sisään. Minä istun lattialla, ei kenenkään tarvitse välittää minusta.
Tyttö epäröi.
— Minä vain pelkään että Olku vihastuu.
— Hänkö se on sinun ja Mandin käskijä? kysyi Wilenius.
— Hänpä tietenkin, vastasi tyttö sellaisella äänellä, kuin ukko olisi tehnyt maailman käsittämättömimmän kysymyksen.
— Eikö teillä ole mitään sananvaltaa, sinulla ja Mandilla?
Hildur katseli häntä ymmällä.
— Mitä me voisimme tehdä, kun Olku määrää?
Ei, Hildur ei ollut hevillä suostutettavissa. Omasta puolestaan hän olisi mielellään antanut Wileniuksen istua heillä aamuun asti, mutta hän pelkäsi kovin mitä Olku sanoisi ehdotuksesta.
Oikun kanssa ei ollut helppo otella, hän saattoi raivota peloittavasti. Ryssäin aikana hän oli ollut kokonaisen torpedovenemiehistön ystävä, ja hänellä oli miehen kultakello muistona siitä yöstä, jolloin matruusit upottivat upseerejaan avantoihin Kruunuvuorenselän jäällä. Myöhemmin oli korkeissa asemissa olevilla punakaartilaisilla ollut tapana käydä hänen luonaan, ja hän oli auttanut heitä viimeiseen asti. Kun ei ollut ketään epäilyttävää henkilöä läheisyydessä, oli hänellä tapana kerskailla, että oli ampunut vähintään puolen tusinaa lahtareita joutumatta sittenkään kiinni. Tänä yönä hän oli juonut roimasti vieraan konjakkia, käveli ja laulahteli ja tanssi ruokapöydän ympärillä, mutta hänestä ei voinut koskaan tietää, milloin ilo kääntyi ihan hurjaksi kiukuksi.
— Sinun ei tarvitse katua sitä, Hildur, sanoi Wilenius tarttuen tytön käteen. — Saat rahaa minulta, jos hommaat niin, että minä saan olla ihmisten parissa tänä yönä. Minulla ei ole nyt mukanani, mutta pian saan maksun erään kahvilan huonekalujen korjaamisesta. Minä lupaan sen sinulle, ja sinun pitäisi tietämän, etten minä koskaan valehtele.
Ukon ääni vaikutti kai enemmän kuin hänen lupaamansa rahansaanti, josta ei ollut tämän varmempia takeita. Kuinka tahansa, Hildur meni.
Wilenius seurasi häntä muutaman askelen, mutta tyttö pyysi häntä odottamaan porttikäytävässä. Se oli viisainta, jos vastaus tuli kieltävä ja Olku sattui kimmastumaan.
Ukko käveli edestakaisin katukäytävän ja pihamaan väliä taukoamatta, omasta mielestään lukemattomia kertoja. Ulkona tuuli jatkoi huohottavaa, kiihkeätä kuiskailuaan, ja toisinaan viuhahti pimeässä holvissa, kun jokin puuska puristautui sitä tietä.
Entä jos tyttö ei tulekaan takaisin! Entä jos hän on sittenkin liian arka esittääkseen asian ja jää vain sisään toisten luo. — Sellaisia epäluuloja ehti jo nousta Wileniuksen mielessä pitkän odotuksen aikana.
Mutta kas, nytpä Hildur seisoi portailla. Ja hän viittasi
Wileniukselle, käski hänen tulla!
— Olku pani vastaan, mutta vieras herra sanoi: Joo, sisään vaan! He kiistelivät vähän aikaa, mutta nyt Olku on hyvällä päällä taas, kertoi Hildur oikein ylpeänä rohkeudestaan ja menestyksestään.
Wilenius ei odottanut toista kutsua. Puolijuoksua hän riensi Hildurin luo ja meni sisään aivan hänen kintereillään.
— Ovi kiinni! huusi Olku sekä suomeksi että ruotsiksi saadakseen käskynsä täytetyksi mahdollisimman pian. — Tässä paleltuu kuoliaaksi.
Ja hän pieksi kylkiänsä kämmenillään ajurien tapaan.
Wilenius seisoi oven suussa vilkuttaen silmiään pöytälampun valoa kohti. Hän vältti huolellisesti katsomasta Olkuun, ikäänkuin peläten että yksi ainoa varomaton silmäys voisi herättää hänen vaarallisen vihansa. Mandi istua kyyrötti sängyssään; hänen matalat, leveät kasvonsa vääntyivät haukotuksista. Mutta ei Wilenius häntä etsinyt, ei, hänen harhailevalla katseellaan oli toinen päämaali: se kummallinen, outo mies, joka oli ottanut hänet huomaansa ja kutsuttanut sisään.
Tuolla hän istui, juuri lampun takana, huoneen ainoalla karmituolilla. Nyt hän käänsi päätään niin, että lamppu valaisi hänet selvästi.
Soikeat, parrattomat, harmaankalpeat kasvot — pojan, miehen, vanhuksen yht'aikaa — ja kaksi pyöreää, väritöntä silmää suuntautui Wileniusta kohti. Wilenius ei ollut koskaan nähnyt niin itsepintaista, järkähtämätöntä katsetta. Hän koetti kestää tarkastelun, yritti tyynesti katsoa vierasta noihin hiljaisen läpitunkeviin, hellittämättömiin silmiin, jotka eivät näyttäneet rävähtävänkään, mutta se oli mahdotonta. Syyttä häpeillen, ilman aihetta peläten, levottomasti odottaen hän painoi päänsä alas ja sai vaivoin sanotuksi:
— Minä pyydän kiittää paljon.
Vieras ei vastannut, mutta täytti juomalasin reunoja myöten ruskeankeltaisella nesteellä — konjakistahan Hildur oli puhunut — ja ojensi sen Wileniusta kohti.
— Juo! sanoi vieras, ja se sana oli ensimmäinen ja viimeinen, minkä hän lausui tämänöiselle suojatilleen.
Hiljaa, ikäänkuin nukkuvaa varoen, Wilenius tassutti peremmälle ja tarttui vapisevalla kädellänsä lasiin. Hän ei ollut maistanut väkijuomia moneen vuoteen, Edla oli jommoisellakin vaivalla saanut hänet niistä luopumaan, mutta nyt hän ei aikonutkaan kieltäytyä. Jos vieras olisi käskenyt hänen mennä suoraan läpi ikkunaruudun, niin hän olisi empimättä sen tehnyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut muuta tehnyt kuin totellut muiden käskyjä; sitä vähemmin saattoi nyt juolahtaa hänen mieleensä olla noudattamatta hyväntekijänsä kehoitusta.
Muuten ei kukaan tuntunut kiinnittävän enempää huomiota hänen tuloonsa, ja se ilahdutti häntä suuresti. Kun Hildur meni toiseen päähän huonetta ja istuutui sänkynsä laidalle, niin Wilenius seurasi häntä kuin koira ja kyyristyi jalat ristissä istumaan niinimatolle hänen jalkainsa juureen.
Olku ryypiskeli ahkerasti ja täytti lasiaan tarpeen mukaan. Hän hyräili ja lallatti jonkinlaista tanssinsäveltä, hyppi ja toikkaroi ja ojenteli käsiään. Hiusneula toisensa jälkeen irtautui ja putosi kilahtaen paljaalle lattialle; viimein koko tukkalaitos aukesi ja palmikko valahti pörröiselle villaröijylle. Sukat menivät sylkkyyn paljastaen harmaanlikaiset sääret, ja hengitys kulki hänen suustaan kuin savu.
Vieras mies katseli häntä ääneti, kasvot liikkumattomina.
Wilenius kuiskasi hiljaa Hildurille:
— Istuuko se aina tuolla tavoin ja katselee eteensä?
— Istuu, vastasi Hildur, — aina.
— Ei sillä näytä olevan kovin hauskaa.
Hildur kohautti hiukan olkapäitään.
— Ei, myönsi hän, — ei kai sillä ole.
— Mitä varten se sitten käy täällä joka yö?
— En minä tiedä, sanoi Hildur, — mutta sehän on hänen asiansa.
Meistä se on yhdentekevää. Hän on säntillinen maksaja.
Wilenius vaikeni, ja äkillistä mielijohdetta noudattaen hän siemaisi pitkän kulauksen lasistaan. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, niin väkevää oli juoma oudokseltaan.
— Miksi te annatte lampun palaa, vaikka on kuutamo, nyt kun öljy on niin kallista?
— Hän tahtoo, vastasi Hildur, — hän maksaa.
— Taitaa olla hyvin rikas, kun syytää rahoja sillä tavoin ympärilleen.
Hildur kumartui ja kuiskasi Wileniuksen korvaan hyvin hiljaa:
— Mandi sanoi eilen: Pitäis tappaa se ja ottaa rahat.
Wilenius nosti silmänsä.
— Herrajumala, lapsi, älä syökse itseäsi iankaikkiseen onnettomuuteen! Älä anna niiden toisten viekoitella itseäsi sellaiseen, jota ei voi millään enää auttaa.
Hildur hymyili heikosti hänen levottomuudelleen.
— Ei, ei, eihän siitä mitään tule. Olku nauroikin ja sanoi: Mandi, sinä olet seitsemänkertainen aasi. Ja se hän onkin. Mutta hän on kiltti. Hän ajattelee vain kuinka me parhaiten voisimme tulla toimeen ja hoitaa asiamme. Hän ei koskaan ole kenellekään penninkään velassa, ja hän pitää kapineensa niin sievästi ja hyvässä kunnossa. Sentähden minä viihdyn hänen kanssaan. Täällä on asunut monta tyttöä minun aikanani, mutta kaikki ne ovat olleet pahintakin pahempia. Nyt minä pelkään vain, että Mandi joutuu pois jollakin lailla, sillä silloin Olku ottaa taas jonkun vanhasta sakistaan.
Wilenius joi uudestaan, vielä syvemmän kulauksen. Se juoksi kuin virtaava tuli hänen vanhoissa, kuivettuneissa suonissaan. Ja yht'äkkiä, välittömästi, hän alkoi kuiskailla Hildurille Edlasta. Se uusi ja outo, minkä hän oli kohdannut täällä sisällä, oli kyennyt hetkeksi himmentämään Edlan kuvan; nyt hänen kaikki ajatuksensa kääntyivät takaisin vainajaan. Mutta nyt Edla ei ollut enää hänen tajunnassaan ryppyinen, näivettynyt muija kapeine, kuihtuneine huulineen. Wilenius muisti hänet sellaisena kuin hän oli ollut siihen aikaan, jolloin he ensiksi tutustuivat toisiinsa.
— "Karamsinin hevonen", hän sanoi hiljaa, naurahtaen hämillisestä liikutuksesta, ihailusta, kiitollisuudesta ja ylpeydestä, ja lämpimiä kyyneliä vieri hänen poskiaan alas.
— Sinä et tiedä, kuinka kaunis hän oli, Hildur. Ja niin terve ja iloinen. En ole koskaan nähnyt niin punaposkista ja vahvakätistä tyttöä. Hän pesi pyykkiä pesulaitoksessa ylhäällä Korkeavuoren mäellä. Monta kertaa päivässä hän sai vetää kotiin täydet käsikärryt raskaita liinavaatteita, mutta jyrkimmänkin ylämäen hän aina pyyhälsi juoksujalassa ja lauloikin vähin, kun oli oikein raskas kuorma. "Karamsinin hevoseksi" toverit häntä nimittivät, sillä niihin aikoihin täällä kaupungissa asui hieno rouva nimeltä Karamsin, jolla oli koko Suomen kauneimmat ja nopeimmat hevoset…
Mielellään Wilenius olisi kertonut enemmän Edlasta, kihlauksesta ja häistä, hänen kunnollisuudestaan ja uskomattomasta kätevyydestään. Mutta nyt vyöryivät muistot niin valtaavina hänen ylitseen, ettei hän enää keksinyt sanoja. Hullusti kävi siis hänen yrityksensä pitää Edlan muistolle kunniapuhe, joka olisi kokoonpantu kaikista niistä ylistävistä ja kiittävistä sanoista mitä hänellä oli varastossaan. Mutta mielessään hän loi muistomerkin sitä suuremman ja kauniimman.
Hän syytti itseään nyt jokaisesta kerrasta, jolloin oli tehnyt Edlan mieltä vastaan, ja anoi häneltä nöyrästi anteeksi. Hän suri, ettei ollut kyennyt valmistamaan vaimollensa huolettomampaa osaa tässä elämässä, mutta hän toivoi hartaasti, että vanhat lupaukset toisessa maailmassa maksettavasta palkkiosta osoittautuisivat todenperäisiksi.
— Hyvä oli myös, sanoi hän miettivästi Hildurille, — ihan onni kerrassaan, että olimme juuri saaneet Kyllikistä sohvan kotiin korjattavaksi — joten hänen ei tarvinnut kuolla lattialle.
Ja kun hän nyt ajatteli omaa tulevaisuuttaan, hän näki sen paljoa selvemmin kuin äsken ulkona pimeässä ja yksinäisyydessä. Hän tiesi, ettei hän kyennyt omin neuvoin suoriutumaan leipätaistelusta. Hän tiesi, että köyhäintalo oli hänen tuleva kotinsa. Häntä hiukan hävetti pelkurimainen ja nopea alistumisensa, ja hän ymmärsi, että se merkitsi petosta sitä ainoaa ajatusta kohtaan, joka oli monta vuotta pitänyt Edlaa pystyssä: tahtoa, lujaa, järkähtämätöntä tahtoa olla joutumatta köyhäinhoidon rasitukseksi. Mutta hän tunsi itsensä niin lopen väsyneeksi; uusi päätös hiveli hänen aistejaan kuin syvän, syvän levon varmuus.
Ja tunnit kuluivat. Päivä alkoi sarastaa ulkona, lyijynharmaa valo levisi yli katujen ja kattojen.
Olku oli lysähtänyt vuoteelleen; hän nukkui. Toiset istuivat liikkumattomina, tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Oli kuin itsekukin heistä olisi koettanut omalla tavallaan tulkita sitä lakkaamatonta laulua, joka nousi yksitoikkoisena betoniholveista ja metallitangoista, kun ne kutistuivat jäätävän aamun kourissa.