I.
Paha ristiluun pakotus karkoitti unen Prinsaksen Marin silmistä. Kaikki muut, mies, poika ja pojanvaimo, olivat jo kauan nauttineet sitä lepoa, jota heidän väsyneet ruumiinsa vaativat pitkän, rasittavan työpäivän jälkeen. Marikin olisi tahtonut nukkua, mutta särky esti. Kai se aamupuoleen helpottaa, hän ajatteli. Mutta sinne oli vielä pitkälti; tuskin oli pimein keskiyökään vielä käsissä.
Marin vieressä nukkui hänen miehensä, selällään, suu puoliavoinna tuuhean, harmahtavan parran keskessä. Hän kuorsasi kovaa ja säännöllisesti; hän aivan kuin komensi unta, ja se totteli nyt niinkuin aina. Tässä kuittautuivat kaikki vihlovat sahanvedot, joita hän aamuvarhaisesta iltahämärään oli tehnyt. Niin, Fredrik tuntui ottavan untakin runsaamman annoksen kuin kukaan muu, samoin kuin hän aina aterioilla tyynesti kukkuroi lautasensa korkeammaksi kuin toiset. Eikä siitä voinut oikeastaan mitään pahaa sanoa, sillä hän todella tarvitsi kumpaakin pysyttääkseen kookkaan ruhonsa hyvässä kunnossa. Puusepän ammatti on otettava vakavalta kannalta, hän tapasi sanoa, sillä se kuuluu niihin, joista puhutaan raamatussa. Ensimmäiset alkeet oli isä opettanut Fredrikille, mutta sitten tämä oli ahkeruudellaan ja kätevyydellään kehittänyt taitoaan niin pitkälle, että oli puhtaasti voittanut ukon, jolla koko elämänikänsä oli ollut pieni heikkous naukata lasi tai pari jokaisen matkamiehen kanssa. Alkaen nimismiehestä ja Sjöön kartanon pehtorista aina sellaisiin olioihin kuin raajarikko Fält Liljendalista.
Jonkin aikaa oli Fredrikin kuorsauksilla sama tahti kuin kaappikellon raksutuksilla, mutta sitten ne sekaantuivat. Kello sai etumatkaa ja kiiruhti edelleen. Kuului kaksitoista lyöntiä, ja kuukauden nimi vaihtui. Heinäkuu painui menneisyyteen ja elokuu astui tilalle, uusi kuu uusine velvollisuuksineen. Sadot oli korjattava ja siemen kylvettävä.
Mari ojensi ruumistaan ja painoi päänsä syvemmälle pielukseen, osoittamatta silti merkkiäkään kärsimättömyydestä. Hän oli tottunut valvomaan. Tuo ristiluun pakotus ei ollut mikään äkillinen noidannuoli eikä eilispäivän lapsi, se oli vieraillut hänen selässään jo useita vuosia. Ja se suli tavallisesti suloiseen uneen aamupuolella yötä, niin että hänellä joka tapauksessa oli jokin lohtu tiedossa pitkinä odotuksen tunteina.
Poika ja miniä nukkuivat kamarissa, jonka vanhukset kotvan epäiltyään olivat luovuttaneet Ernfredille tämän mennessä naimisiin. Oikeastaan Fredrik ja Mari olivat aina molemmat olleet sitä mieltä, ettei taloon millään muotoa otettaisi miniää enempää kuin vävyäkään pysyväksi asukkaaksi. Menkööt lapset rikkaisiin tai köyhiin naimisiin, se ei ole meidän asiamme, mutta oma katto pään päällä heillä pitää olla alusta pitäen, olivat he tavallisesti sanoneet ja tällöin aina ajatelleet sitä ikuista riitaa ja toraa appivanhempain ja nuorten välillä, mitä he elämässään olivat nähneet, kun yhdessä tuvassa piti jakaa pienet tilat. Ja kuitenkin oli käynyt niinkuin oli käynyt. Mari tuskin itsekään ymmärsi kuinka tähän oli johduttu, mutta lähinnä oli kai asian laita näin: kun Ida ja Sigrid monien vastaansanomisten jälkeen olivat ajaneet tahtonsa perille ja päässeet hienojen helsinkiläis-herrasväkien sisäköiksi, oli Prinsaksessa jo alkanut tuntua vähän tyhjältä ja oudolta; ja kun onnettomuus sitten kävi kiinni molemmin käsin ja vei Albinin sotaan punaisten puolella, jäämään sille tielleen, silloin oli Fredrik ja vielä enemmän Mari itse saanut sellaisen kolauksen, etteivät he voineet enää kieltää mitään Ernfrediltä. Hänhän oli viimeinen joka heillä oli jäljellä, viimeinen neljästä. Tytöt kirjoittivat tosin aina jouluksi ja pääsiäiseksi, mutta niissä kirjeissä puhuttiin vain paraadeista ja elävien kuvien teattereista, ei koskaan sanaakaan kotiintulosta tai kodinkaipuusta. Ernfredin laita oli toisin; hänellä ei ollut mitään halua kaupunkeihin tai matkoille tai levottomaan elämään. Hän tahtoi olla Prinsaksessa ja auttaa isää puusepäntyössä, kunnes oli tuleva hänen vuoronsa harjoittaa ammattia omin päin. Muuten ei vanhusten ollut koskaan tarvinnut katua myöntyväisyyttään. Miniä oli osoittautunut sävyisäksi ja kelpo ihmiseksi, järjestyskykyiseksi ja halukkaaksi kaikkeen työhön. Tosin voitiin sanoa, että hänellä oli vilkkaampi kieli kuin ihmisillä yleensä, mutta ihme kyllä ei tällä kertaa tuossa paljossa puhumisessa ollut mitään pahaa.
Oikeastaan olikin vain yksi asia, joka huolestutti Maria hänen siinä maatessaan ja tapansa mukaan vakavasti miettiessään talon asioita. Ennen joulua kuullaan vielä lapsenitkua kamarissa; siitä tulee suuret muutokset. Saapa nähdä miten se vaikuttaa Fredrikiin.
Olikin jo kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi oli kuultu pikkulasten ääntä Prinsaksessa. Naapureita ei täällä keskellä korpea ollut. Kuullakseen hiiskahduksenkaan toisten lapsista sai mennä aina Räfsbackaan asti — jos mieli teki. Siellä kyllä sitä tavaraa oli enemmältikin.
Ulkona kohisi tuuli raskaasti puiden latvoissa. Tuntui kuin joku olisi laahannut isoa mattoa metsän yli, joskus laskenut sen irti hengähtääkseen ja taas jatkanut laahaamista. Vaivalloista työtä, loputonta ja toivotonta jollakin tavoin. Tai myöskin saattoi kuvitella, että siellä ulkona oli meri. Mari oli syntynyt saaristossa. Nyt vanhemmiten sattui hänelle joskus, kun hän puolivalveillaan makaili pimeässä, että hän sekoitti nuo kaksi, metsän ja meren. Hän saattoi kuvitella makaavansa kotona kalastajatuvassa ja kuulevansa meren pauhun. Saapa nähdä kuinka pyydyksien käy, saattoi hän mumista ja sitten havahtua täysin valveille huomatakseen, että ne huolet eivät enää kuuluneet hänelle.
Tänä yönä Mari oli liian hereillä kuvitellakseen mitään tuollaista. Hän kuuli kellon raksahdukset, yks — kaks, yks — kaks… Niin marssii aika eteenpäin kuin reipas sotilas, joka ei koskaan väsy, sitkeämpänä, voimakkaampana, kestävämpänä kuin se, joka laahaa mattoa petäjänlatvojen yli ja tarvitsee niin monta lepohetkeä.
Mari kuuli viirin vinkuvan aitankatolla ja lisäksi heikon, surisevan äänen. Sekin oli hänelle tuttu. Se oli pieni tuulimylly, väkkärä, jonka Fredrik oli huvikseen kyhännyt eräänä lauantai-iltana, kun hänellä ei ollut parempaa tekemistä. Nyt se oli salon päässä veräjän suussa ja pyöriä hyrisi iloisesti kuin rukki, vaikka ei mitään hyötyä tehnytkään. Tai ehkä sentään sen taitehikas muoto kykeni julistamaan matkamiehelle, että tässä asui puuseppä, vaikka eihän se mikään uutinen ollut räfsbackalaisille eikä kirkonkylän ihmisille, ainoille, joiden oli tapana kulkea sitä tietä.
Koira haukahti. Ensin pari epävarmaa vingahdusta, sitten valittava, pitkäveteinen ulvonta.
Häpeäkin, Palle, vanha hupsu, annatko sinä väkkärän peloittaa itseäsi!
Mutta koira ei vaiennut. Päinvastoin. Pitkäveteistä ulinaa seurasi pian äkäinen haukunta. Ja samassa Mari kuuli veräjän saranain vingahtavan.
Se oli vain heikko ääni; kuka muu hyvänsä olisi saattanut epäillä korviaan, sillä niin kovin epätodenmukaiselta tuntui, että kukaan olisi keskellä yötä avannut Prinsaksen veräjää. Mutta Mari oli ensi hetkestä lähtien vakuutettu, ettei hän ollut erehtynyt.
Pallen haukunta kävi yhä vihaisemmaksi — mutta taukosi äkkiä. Tuli aivan hiljaista.
Mari kohottautui istumaan vuoteessa. Hiljaisuus ei suinkaan rauhoittanut häntä; päinvastoin heräsi hänessä epäluulo, että varas läheni, oli nopeasti ottanut Pallen hengiltä, kuristanut sen tai pistänyt puukolla. Prinsaksessa ei ollut koskaan ennen käynyt varkaita, mutta viime vuosinahan oli saatu tottua suurempiinkin ihmeisiin ja merkillisempiin yllätyksiin. Aivan varmaan siellä oli joku salaisissa, rikollisissa aikeissa. Askelia Mari ei kuullut, mutta kuitenkin hän tiesi aivan varmasti, että joku, että jotakin läheni ulkona pimeässä. Hän aikoi juuri herättää Fredrikin, jottei varas ehtisi murtautua johonkin, kun äkkiä päätyikkunan reunustaa raapaistiin. Oliko siellä eläin vai ihminen vai ehkä vielä jotain muuta, joka näin arasti koetti antaa merkkiä itsestään? Mari ei voinut selvittää itselleen mitä tämä tuskainen kutsu enimmän muistutti, kun se samassa kuului taas.
Varas se ei voinut missään tapauksessa olla. Joku joka etsi heitä — ihmeellistä kyllä. Joku joka tahtoi päästä sisään.
Hapuileva raapiminen lakkasi vähitellen, mutta äkkiä kuului heikko naputus porstuanovelta. Sitten tuli taas hiljaista, hiljaisempaa kuin koskaan ennen.
Mari istui ymmällä pimeässä ja odotti. Täytyihän tulla vielä jotakin lisää, ellei hän kokonaan ollut antanut tuulen ja yön narrata itseään, jota hän ei kuitenkaan jaksanut uskoa. Niin vanha ja raihnainen hän ei toki läheskään vielä ollut.
Ei ei, hän ei ollut voinut erehtyä, ja nyt kuuluikin arka naputus jälleen.
Mari vavahti ja tunsi lievää ahdistusta. Ja samalla hän häpesi itseään. Ollapa nyt noin lapsellinen ja antaa pikkuasian peloittaa, hän ajatteli ja nousi vuoteesta. On tarpeetonta herättää Fredrikiä; minun tahtomattani ei kukaan tule sisään, siksi vankka ovensäppi meillä on. Voinhan ensin kuulustaa mistä on kysymys.
Sen suurempi hänen rohkeutensa ei kuitenkaan ollut kuin että hän jätti tuvan oven selko selälleen mennessään porstuaan.
— Kuka siellä? hän kysyi hillitysti, suu tiukasti ovenraossa.
— Minä, vastasi toinen hillitty ääni, joka pani veren nopeasti virtaamaan Marin sydämeen. — Albin.
— Kuka — kuka kolkuttaa? kysyi Mari uudelleen jääkylmien väreiden kiitäessä läpi hänen ruumiinsa.
— Albin. Täällä on Albin, äiti.
Mari siveli kädellään yönuttuaan; hän silitteli karkeaa alushamettaankin havaitsematta itse mitä teki. Koko hänen olemuksensa keskittyi yhteen ainoaan odotukseen. Mutta sitä ei tullut, mitä hän niin jännittyneenä odotti: ihmisaskelta, kenkien narinaa, vaatteiden kahinaa, uutta koputusta, hengähdystä… Ulkopuolella oli aivan hiljaista, vain kohu puiden latvoissa kävi raskaana ja tuskaisesti huokaillen.
— Onko siellä joku? sai hän vihdoin kolmannen kerran sanotuksi.
— Päästäkää minut sisään, vastasi sama ääni, nyt kiihkeämmin, pyytävämmin kuin äsken, mutta yhtä salaperäisen hillittynä ja arkana. — Antakaa minun puhua kanssanne, minun täytyy poistua jälleen, kun aamu valkenee.
Niin, se oli todella vainajan ääni. Äiti ei erehdy esikoisensa äänestä. Mari seisoi siinä ja tunsi keinuvansa raskaan huumauksen vallassa.
Nyt hän ymmärsi. Ja samassa tuntui hänestä luonnolliselta, melkein itsestään selvältä, että Albin tuli keskiyön aikaan ja pyysi päästä sisään lapsuudenkotiinsa. Hän oli ajatellut tätä jo monta kertaa, ihmetellyt, odottanut melkein, varsinkin ensi aikoina tiedon saavuttua pojan kuolemasta. Albin, joka oli ollut mukana niin kauheissa teoissa, ehkä itsekin tehnyt törkeitä rikoksia, kuinka hän voisi saada lepoa joukkohaudan siunaamattomassa mullassa. Mutta vaikka Mari hyvin tämän ymmärsi ja vaikka arvoitus ei enää oikeastaan ollut mikään todellinen arvoitus, valtasi tuska hänet uudelleen kaksinkertaisin voimin. Sillä hän tiesi, ettei tuota rauhatonta sielua mikään muu voisi sitoa ruumiin hautaan kuin maahanpaniaislukujen pyhät sanat. Ja kuka olisi ollut läheisempi lukemaan niitä kuin juuri hän, äiti, hän joka nyt yksin oli tullut tietoon sielun hartaimmasta halusta! Mutta pahinta oli, ettei hän kuolemakseenkaan voinut muistaa oikeita sanoja oikeassa järjestyksessä. Lukemattomia kertoja hän oli kuullut ne hautuumaalla harmaakivikirkon ympärillä, kuullut niitä luettavan sekä pakkasessa että helteessä, sekä ystävien että vieraiden haudoilla. Hän oli usein pitänyt tapanaan mumista niitä puoliääneen samalla kuin rovasti tai apulainen oli lausunut ne juuri hautaan lasketun arkun ääressä, mutta nyt, kun ne olisivat olleet tarpeellisemmat kuin koskaan ennen, nyt ne olivat kuin poispuhalletut hänen poloisesta päästään, missä kaikki vain pyöri ympäri.
Mari lankesi polvilleen kuluneelle porstuan permannolle. Hän risti vapisevat kätensä ja alkoi mumista — Isämeitää kai ja Herransiunausta. Ja suureksi ilokseen hän huomasi äkkiä, että siinähän ne oikeat sanat tulivatkin mieleen tai ainakin osa niistä:
— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Maasta olet sinä tullut… Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä. Maasta…
— Äiti, sanoi ääni ulkopuolelta nyt kovemmin ja selvemmin, — älkää pelätkö. Täällä on Albin. Eikö äiti tunne minun ääntäni? Olen piileskellyt Grindaksen metsässä eilisestä asti, kun en uskaltanut tulla valoisaan aikaan. Päästäkää minut sisälle ja antakaa puhua kanssanne. Vain siksi olen tullut pitkän matkan Venäjän Karjalasta saakka. Olen kulkenut jalkaisin kaksi kuukautta.
Mari koetti nousta, mutta ei jaksanut ja jäi istumaan ylimmälle astuimelle.
— Albin! hän parahti heikosti. — Voi herrajumala, elätkö sinä,
Albin!
— Kuulettehan sen, vastasi ääni, nyt jo hieman kärsimättömästi. —
Miksi ette aukaise?
Mari istui herpaantuneena, voimatta käsittää tai tahtoa mitään.
Albin, Albin, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.
— Nyt kysyn viimeisen kerran, päästetäänkö minua tänä yönä sisään vai eikö? Jos niin on, ettette enää tahdo puhua kanssani, niin sanokaa pois. Mutta en olisi kumminkaan uskonut teidän olevan sellaisia.
Mari kuuli hänen äänensä vapisevan, vihastako vai pidätetystä itkusta, siitä hän ei päässyt selville. Mutta hän tajusi, että jotakin piti tehdä, että hänen täytyi jaksaa, maksoi mitä maksoi.
— Päästää sinua sisään — - ei, Albin, sitä en uskalla — — Isän vuoksi, tarkoitan. Ja Ernfred kuuluu suojeluskuntaan — - Se on vaikeaa monella tapaa — —
— Vain niin, kuului Albinin ääni, ja nyt se tuntui masentuneelta ja epävarmalta. — Mutta ehkä se ei sentään ole niin vaarallista? Minähän vain tahdon puhua kanssanne hetkisen, ja sitten voin heti mennä tieheni, jos se on tarpeellista.
Mari mietti kauan.
— Niin, hän vihdoin lausui. — En tiedä, en usko… Sinä et tiedä kuinka isä vihaa punaisia. Hänen kanssaan ei voi puhuakaan sinnepäin — hän tulee aivan kuin hulluksi — —
— Onko siis tarkoituksenne, että minun pitää mennä tieheni nyt heti?
Sanokaa pian ja selvästi että tiedän miten menetellä.
— Ei, odota vähän, sanoi Mari nopeasti. Hän nousi ja hiipi vielä horjahtelevin jaloin takaisin tuvan ovelle. Olikohan joku herännyt sisällä? Ei, ihmeellistä kyllä ei kukaan, ei ainakaan Fredrik, koskapa hänen nenänsä ja suunsa tuhisi edelleen raskaasti ja säännöllisesti. Mari sulki varovasti oven.
Tuokion ajan hän vielä epäröi, sitten hän nosti raskasta säppiä ja avasi ulko-oven.
Lähellä hänen edessään seisoi tumma varjo. Albinin kasvot kuumottivat valkeina ympäröivässä pimeydessä, piirteitä Mari ei voinut erottaa. Kumma tunne valtasi hänet, ja hänen täytyi tarttua kädellään vasempaan rintaansa. Tyhjänä ja velttona se riippui yömekon alla; mutta kerran siitä oli virrannut voimia häneen, joka nyt seisoi siinä pimeässä, rikoksellisena, joka oli saapunut kuolemanvaltakunnan esikartanoista.
Mari taisteli itsensä kanssa ja sai sopimattoman heikkouden karistetuksi pois. Nyt piti toimia, tehdä päätöksiä, ja ajatellessaan edesvastuutaan ja kaikkia niitä käytännöllisiä seikkoja ja tehtäviä, joita oli vyörynyt hänen päälleen, hän sai takaisin yhä enemmän tyyntä, järkevää arkiolemustansa.
— Niin, Albin, hän lopuksi lausui, — lienee parasta, ettet lainkaan astu sisään ja herätä heitä, mutta minä tulen ulos ja kuuntelen mitä sinulla on kerrottavana. Huomenna voimme katsoa, mitä ehkä voi saada aikaan. Mene perunakuopan luo päätypenkille istumaan. Tulen kohta perästä, kun saan hiukan enemmän vaatetta päälleni.
— Minun on nälkä, sanoi Albin, — voinko saada jotain syötävää?
— Saat, saat. Mene nyt vain, ennenkuin joku herää.
Hän kuuli pojan askelten häipyvän pehmeällä pihanurmikolla.
Mari säilytti pyhävaatteitaan eräässä porstuakomerossa. Hän saattoi pukeutua täällä kaikessa hiljaisuudessa. Ja niin hän läksi musta kirkkohame yllään ja uudet juhlakengät jalassa kohtaamaan poikaansa.
Ruokakammiossa hän oli yhä vapisevin käsin levittänyt voita reikäleivälle ja täyttänyt maidolla tuopin.
Hän kulki varovasti maidon vuoksi.
— Ole rauhassa, äiti, minä tässä vain olen, sanoi Albin hiukan naurahtaen, kun näki äitinsä lähestyvän ikäänkuin pelokkaana. Ja kun tuuli samassa hieman hellitti, hän raapaisi tulitikun ja valaisi omia kasvojaan.
Mari katsoi.
Niin, kyllä siinä oli Albin, vaikkakin hän tuntui paljon muuttuneen. Puolipitkä parta, jota hänellä ei ollut ennen ollut, ulottui korvasta toiseen. Mari kerkesi ajatella, että pojan täytyi nyt tietysti tehdä kaikkensa, etteivät kunnialliset ihmiset häntä tuntisi. Häntä värisytti. Pieni liekki heikkeni yhä, hän saattoi nähdä vain että nenä pisti omituisen terävänä esiin Albinin laihtuneista ja jollakin tavoin jäykistyneistä kasvoista. Silmät olivat vajonneet syvemmälle kuin ennen — tai ehkä se johtui vain lepattavasta valosta. Samassa tulitikku käyristyi ja katkesi.
— Niin, sanoi Albin tavoitellen entisaikain reimaa ja huoletonta sävyä, — tällaiselta minä nyt näytän.
Mari ei keksinyt mitä vastata. Hän vain ojensi Albinille leivän ja maitotuopin istuutuen sitten hänen viereensä penkille. Päättäen siitä, millä tavoin poika ahmi reikäleipää, hän ei ollut varmaankaan syönyt paljoa viimeisen vuorokauden aikana.
— Kiitos, sanoi Albin, kun viimeinen maitotilkka oli huuhtonut alas viimeisen leivänmurun.
Mari tunsi jälleen kalvavaa ahdistusta.
— Albin, hän sanoi hiljaa, — herrajumala, Albin, kuinka me olemme saaneet surra sinun tähtesi.
— Luulitteko että — että minä olin kuollut?
— Juuri sitä luulimme. Saimme sellaisia tietoja että lopuksi pidimme sitä aivan varmana. Ernfred kävi vielä Helsingissäkin kuulustelemassa asiaa, ja niin saimme tietää, ettei sinua ollut vankien joukossa.
— Vai niin, Ernfred teki sen, vaikka itse kuuluu suojeluskuntaan.
— Niin, sanoi Mari hitaasti, — minä pyysin häntä niin kauan, että hänen täytyi vihdoin lähteä.
Molemmat vaikenivat.
— Niin, sanoi Albin sitten, — asia kävi niinkuin kävi. Ja päin helvettiähän se meni. Johtajamme pettivät meitä jo alun pitäen, ja kaikki perhanan lörpötys meni meihin kuin häkä. Myöhemmin huomasimme tosin yhtä ja toista, mutta silloin oli jo päästy sotaelämän makuun ja sitäpaitsi oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.
— Ei koskaan ole liian myöhäistä kääntyä, sanoi Mari, ei kuitenkaan vakuuttavasti.
— Minun uskoni mukaan se oli mahdotonta, sanoi Albin hiljaisesti, — mutta mitäpä kannattaa ajatella sitä asiaa enää. Se on nyt niinkuin on.
— Missä ovat toverisi sahalta, ne jotka saivat sinut viekoitelluksi mukaan?
— Eivät he minua viekoitelleet enempää kuin minä heitä. Kun nyt ajattelee taapäin niitä asioita, niin pää ei ota käsittääkseen, kuinka kaikki kävi niin nopeaan. Sahalle tuli aseita, pieni herraskainen mies Helsingistä piti puheita niin että sylki roiskui — ja siinä sitä oltiin… Missäkö ne nyt ovat, joiden kanssa läksin: Flytström kuoli Joutsenon rintamalla, seisoin vieressä kun hän kaatui. Omituinen ääni, kun kuula tulee ja iskee mieheen; ei mikään ennen kuulemani ole senkaltaista. Mustolan näin Pietarissa ja Heinämaan Kantalahdessa; he viihtyivät hyvin ryssien kanssa.
— Vai niin, sinä olet ollut Pietarissa, sanoi Mari. Ei mikään enää häntä ihmetyttänyt.
— Kolme eri kertaa. Mehän menimme sinne laivalla Viipurista, kun valkoiset tulivat. Sitten reisasimme yhden vuoden edestakaisin Pietarin ja Kantalahden ja erään Knäsöi-nimisen paikan väliä. Toiset tahtoivat olla ryssän, toiset engelsmannin palveluksessa, ja monet tahtoivat vain liikuskella omin päin, ja heitä minä seurasin, mihinkäpä minä olisin lähtenyt? Omituista oli tosin aluksi tehdä kaikenlaista kiellettyä ja saada ottaa kaikkea mitä tarvitsi tai muuten tahtoi, saada iskeä kovasti tai ampua kun suuttui ja polttaa isoja kartanoita kuin mitäkin juhannuskokkoja. Mutta kuinka lieneekään minulta loppui halu tuollaiseen elämään ja aloin kovasti ajatella, kuinka pääsisin jälleen kotiin. Joskus kuului huhuja, että meidät kaikki armahdettaisiin, jos tulisimme kotiin ja ilmoittautuisimme poliisille tai nimismiehelle, joskus taas väitettiin, että valkoiset ampuivat jokaisen punaisen minkä saivat kiinni. Oli vaikea tietää. Sanomalehtiä ja muuta postia tuli kyllä päämajoihin, ja joskus minulla oli kova halu kirjoittaa teille, mutta ei siitä kuitenkaan tullut mitään. Tiesinhän myös että te kaikki muut alusta alkaen olitte toisella puolella.
— Et tiedä kuinka me olemme saaneet hävetä ja kärsiä sinun vuoksesi, lausui Mari melkein tylysti. — Ei yksikään räfsbackalainen lähtenyt punaisten mukaan, ja kirkonkylästäkin meni vain muutamia pahantekijöitä ja roistoja. Ihmistenhän täytyy luulla, että me olemme huonoa väkeä, kun sinä — —
Hän ei jatkanut. Mutta Albin tokaisi hieman julkealla äänellä, jonka sävyn Mari oli tuntevinaan hänen pahimmilta poikavuosiltaan:
— Tervehdi räfsbackalaisia ja sano, että voivat lopettaa haukkumisensa; saattaa käydä niin, että tulee vielä toiset ajat. Katsos, minä olen ollut jo kokonaisen kuukauden Suomessa, niin että tiedän suunnilleen, minkälaista täällä on. Punaisilla on paljon ystäviä.
Sitten hän kääntyi yht'äkkiä rauhallisemmin puhumaan:
— Tulin rajan poikki Ilomantsin pitäjään seitsemän suomalaisen kanssa, jotka samoin olivat väsyneet elämään siellä. Aluksi liikuimme vain öisin ja piileskelimme päivisin metsissä, mutta pian huomasimme, että se oli tarpeetonta. Kerrankin asui kolme meistä kokonaisen viikon eräässä isossa kirkonkylässä. Ei kukaan kysynyt meiltä mitään. Mutta kotiseudulla täytyy olla varovainen. Ei muuta kuin että joku lapsimukula tuntee minut, niin siinä sitä ollaan. Ne vievät minut — —
Mari liikahti. Häntä paleli. Hänen täytyi ponnistella voidakseen ajatella selvästi.
— No mutta, hän sanoi, — etkö sinä saa nyt armoa, kun kaikki muutkin saavat?
— Armoa…, sanoi Albin vitkastellen, — minä — minä en usko sitä. Kaikki eivät kulje vapaina, on poikkeuksia. Saat olla varma, että olen tarkoin lukenut kaikki mitä siitä asiasta on ollut sanomalehdissä painettuna.
— Eikö asia ole niin, että kaikki saavat armon paitsi ihan pahimmat, murhaajat, murhapolttajat ja muut sellaiset?
— Aivan niin, vastasi Albin haluttomasti, — mutta siinähän se pulma onkin.
Mari puristi kädellään tiukasti hänen polveaan. Hiljaisuus syveni yhä enemmän heidän välillään, ja Marista tuntui kuin se veisi pojan pois hänen luotaan, kauemmaksi kuin koskaan ennen.
— Jeesuksen nimessä, Albin, hän kuiskasi, — kuinka sinä saatoit, kuinka saatoit!
— Niin, sanoi Albin, — se kävi aivan itsestään, niinkuin kaikki muukin. Sodan alussa sattui, että meitä tuli muutamia miehiä pieneen herraskartanoon. Me salpasimme tilanomistajan erääseen huoneeseen, koska tahdoimme saada olomme mukavaksi ja yöpyä kartanoon. Ja sitten yht'äkkiä illan suussa joku tulee sisään ja huutaa: Hän on keskustellut puhelimessa valkoisten kanssa, ne piirittävät meidät aivan kohta. Juoksimme kartanonomistajan huoneeseen ja huomasimme puhelimen seinässä. Hän ei vastannut mitään, kun kysyimme, oliko hän puhunut valkoisten kanssa ja pyytänyt apua. Ja niin hänet vietiin pihalle ja siellä — siellä hänet ammuttiin… Kuten sanoin, hänet ammuttiin… Me… me ammuimme hänet. Meitä oli kaksi, jotka sen teimme. Niin niin, älkää siinä istuko ja tuijottako minuun noin, myönnänhän että minäkin ammuin. Te ette ymmärrä, mutta me, me jotka joka hetki odotimme valkoisten hyökkäävän esiin pensaikosta… Ja pahinta on, että niissä tuomioistuimissa tietävät; toverini joutui myöhemmin kiinni ja hän ilmaisi nimeni, luin sen eräästä lehdestä viime keväänä. Niin että senvuoksi teidän täytyy piilottaa minut, äiti. Olen miettinyt sinne ja tänne, on niin vaikea tietää mikä on parasta ja viisainta. Ehkä pitäisi mennä ja ottaa rangaistus niin pian kuin mahdollista, jotta pääsisi pois niin kauan kuin on vielä siinä iässä että kannattaa. Mitä äiti ajattelee?
Mari oli hellittänyt otteensa pojan polvesta. Hän vain istui ja katsoi tiukasti yön pimeyteen, kunnes silmiä alkoi kivistää.
— Älä kysy minulta, kysy omaltatunnoltasi, tuli viimein vastaukseksi.
— Hm, arveli Albin, — on kyseessä joka tapauksessa suuri päätös, jota sietää ensin harkita. Ehkäpä tämä päättyy siihen, että menen vapaaehtoisesti nimismiehen luo, mutta en voi tehdä sitä nyt aivan heti, sillä tarvitsen miettimisaikaa. Siksi teidän pitää kätkeä minut, äiti.
— Me emme voi piilottaa sinua tänne kotiin, vastasi Mari lyhyesti kuten kaupasta kieltäydyttäessä.
Albin mietti.
— Mutta jos piiloudun tänne lähimetsiin tai johonkin latoon — autatteko minua sitten ruoalla, äiti?
Mari istui kauan ääneti.
— Niin, hän vastasi viimein soinnuttomalla äänellä, — kai minun pitää se tehdä.
— Minä voin kyllä nukkua metsässä niin kauan kuin ilmat pysyvät tällaisina. Mutta jos tulee kovia yöpakkasia ja pahoja sateita, niin minun pitää päästä jonnekin katon alle. Tietääkö äiti mitään hyvää piilopaikkaa?
— Grindaksen metsälato Takaniityn perällä, vastasi Mari äskeiseen tapaan. — Kai sinä tiedät sen pienen niityn, ennenkuin tullaan valtamaantielle.
— Niin, kyllä tiedän.
— Sinne ei tule kukaan nyt enää, kun tuonoin saatiin kaikki heinät korjuuseen sieltäpäin. Parempaa piilopaikkaa en tiedä.
— Se on kyllä hyvä, sanoi Albin vilkkaasti. — Olin itsekin ajatellut siihen suuntaan. Ja kuinka järjestämme sen ruokapuolen?
— Tulen sinne ladolle huomeniltana, vähää ennen auringonlaskua. Voit istua metsänreunassa ja odottaa.
Albin istui vaiti ja päättämättömänä.
— Niinpä niin, sanoi hän sitten hieman epäröiden. — Kiitos, äiti.
On kai parasta että lähden.
— Niinpä kai.
Albin astui pari askelta veräjää kohti, pysähtyi sitten ja kääntyi.
— Voiko äiti hankkia vähän tupakkaa? On niin vaikea olla ilman, kun on tottunut polttamaan.
— En voi mitään luvata, mutta mahdotonta se ei ole. Ehkä voin ottaa isän tupakoista niin ettei hän huomaa.
Ja samassa oli kuin jäykkä kuori olisi murtunut ja pudonnut pois
Marin päältä. Hän purskahti hillittömään itkuun.
— Voi Albin, kuinka saatoitkaan mennä ja tuottaa meille kaikille tämän. Olethan saanut saman kasvatuksen kuin muut kunnialliset ihmiset, kristillisyyttä ja koulua ja kaikkea mikä siihen kuuluu. Olemmeko antaneet sinun kasvaa kuin villipedon, jotta sinun tarvitsi ruveta murhaamaan ja varastamaan? Vastaa minulle! Olemmeko tehneet niin? Mekö olemme syyllisiä? Olemmeko laiminlyöneet jotain välttämätöntä sinua kasvattaessamme, emmekö ole koettaneet kurittaa sinua ja kasvattaa jumalanpelossa!
— Ei kukaan voi syyttää äitiä, vastasi Albin. — Eikä kukaan niin teekään, lisäsi hän uhmailevasti. — Yksinäni olen tehnyt mitä olen tehnyt, hyvää tai pahaa, ja olen kyllä mies vastaamaan puolestani. Odotanko minä Grindaksen ladon luona huomeniltana vai enkö? Maksaako vaivan? Sanokaa vain suoraan, olen minä ollut pahemmassakin kyydissä.
Mari tukahdutti nyyhkytyksensä ja pyyhkäisi kädenselällä nenäänsä.
— Miksi kysyt enää sitä asiaa? Tietysti minä tulen, kun kerran olen luvannut tulla.
Äiti seisoi vielä hetkisen ja koetti seurata pojan kulkua maantiellä. Toivoton yritys, sittenkuin pimeys ja tuuli olivat peittäneet hänet ja hänen arkailevat askelensa. Taaja metsä kohisi, ja Marista tuntui kuin tyrskyt peittäisivät hänet. Hän tunsi äkkiä polttavaa halua kutsua poikansa takaisin tai huutaa apua.
Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Järki voitti.
Päinvastoin hän hiipi niin äänettömästi kuin suinkin sisään, riisui pyhävaatteensa ja laskeutui levolle.
Kaikeksi onneksi ei kukaan ollut herännyt. Kaikki oli samoin kuin tunti sitten.
Nyt tuntui pakotus selässä jälleen; varmaan oli koko ajan kolottanut, mutta hän ei ollut ehtinyt huomata sitä. Hän vain lepäsi ja kuunteli kellon raksutusta, yks — kaks, yks — kaks… Niin marssii aika, reipas sotilas, pysähtymättä, väsymättä… Yks — kaks, yks — kaks… Mari on kuulevinaan korkorautojen kopinaa soraiselta tieltä … siellä kulkee joku … yks — kaks, yks — kaks … kulkijalla on kiire, hän kävelee niin ripeästi ja tahdissa … yks — kaks, yks — kaks … hänen pitää joutua pian jonnekin muualle, hän ei saa väsyä, ei eksyä tahdista … yks — kaks, yks — kaks … hän tuntuu lisäävän vauhtiaan, Marin korvissa takoo kuin moukari alasinta vasten … yks — kaks, yks — kaks, yks — kaks … on kuin joku ajaisi kulkijaa takaa, vainoaisi kuin vaarallista petoa … hän ei juokse enää, hän kiitää eteenpäin, hän pakenee kurjan henkensä edestä…